Translate - Google kääntäjä

maanantai 10. lokakuuta 2016

Junamatka.......

Tervehdys vain.
Pistänpä kertoen, että syistä joita en ala selvittämään tässä, kirjoitan nyt tähän junamatkaan
pätkän johon ainakin omalla tavallaan voin päättää tarinan, vaikka siihen olisi mielessä vielä
muutama mutka olemassakin. Miksi sitten päätän kirjoituksen? Syyt eivät ole itsessäni, vaan tahot
jotka ovat puhuneet... mitä puhuneet. Joillekin vain totean, että jos ei pää ja mieli kestä, eikä
keskittymiskykyä ole - älkää lukeko, tämä on yhä vapaaehtoista.
Mutta sitten siihen toistaiseksi viimeiseen pätkään... - rullatkaa tarinaa alaspäin ja lukekaa! (10.10.2016)
--------------------------------------------------------
Kävelin laiturille. Se tuntui aavemaisen autiolta... oudolta.
Ihmettelin, kun junaan, johon olin menossa, ei ollut muita matkaajia tulossa.
Usva leijui hiljalleen laiturilla, peittäen samalla osittain jopa ratakiskot.

Katsahdin aseman kelloa. Iso kellotaulu heijasti kylmän kalpeaa valoaan laiturille
usvan keskeltä. Viisari ei liikahtanut..... näytti, kuin aika olisi pysähtynyt - silti kello oli ajassa!
Tuijotin kelloa varmaan pari minuuttia, sen viisarit eivät liikkuneet.
Sitten kuulin vihellyksen..... oliko se lähestyvän junan pilli? Käänsin katseeni
äänen suuntaan, vaan en nähnyt mitään....... Raksahti!
Nopeasti katsahdin takaisin kelloa ja se oli liikahtanut oikeaan aikaan.....

Seisoin hiljaa ja näin usvan keskeltä jonkun kävelevän minua kohti.
Usvan keskeltä ilmestyi hahmo, joka tuli luokseni - pysähtyi viereeni ja katsahti
mustilla pienillä silmillään takin hupun alta minua.
- Junaan menossa?
Vastasin myöntävästi ja sain kommentin: "Onnea matkaan!"
Ja tuo joku jatkoi matkaansa, kadoten laiturin usvaan.... hetken kuluttua hänestä ei
enää näkynyt mitään - ja olin yksin tuolla autiolla, pimeällä usvan peittämällä laiturilla.

Taas katsahdin kelloa. Se oli liikahtanut...... Nyt se oli viisi minuuttia etuajassa!
Mitä ihmettä tämä on? Tarkistin ajan omasta kellostani ja toden totta, laiturin kello oli
tosiaan tuon viisi minuuttia etuajassa - vaikka juuri hetki sitten se oli täysin ajassa.

Sitten kuului kuulutus:
- Juna tulee!
Eikä mitään muuta - ja taas kuului vihellys.... nyt kovempana. Arvelin sen todella olevan
tuon lähestyvän junan.......... Ja silloin kuului raksahdus ja nopeaa rapinaa.
Tajusin äänen kuuluvan aseman kellosta ja nostin katseeni ylös. Yllättäin kellon minuuttiviisarit
suorastaan lensivät..... mutta taaksepäin! Koko kropassani meni kylmiä väreitä....
En saanut sanaa suustani, vaikka teki mieli huutaa!
Sitten viisarin vauhti hidastui ja kuulin junan lähestyvän asemaa.
Katsoin junan tulosuuntaan ja näin usvan keskeltä valonheittäjien nuolevan kiskoja,
kuten olivat tehneet varmaan vuosikymmenten ajan.....
Juna lipui hiljaa asemalle ja kun se pysähtyi... kuului raksahdus ja... - kellon viisari pysähtyi,
juuri oikeaan aikaan! Olin ymmälläni.


Juna suhahteli ja puhisi. Samassa vaunun ovi aukesi ja oviaukossa seisoi joku.
Tuo henkilö katsoi minua hetken hiljaa ja sitten kysyi, olinko tulossa kyytiin.
Nielin ensisanani ja vastasin lopulta, että kyllä. Hän kehoitti minua nousemaan junaan,
sillä koskaan ei voinut tietää, milloin kello kehoittaa lähtemään matkaan.....
Ihmettelin sanoja ja nousin kyytiin. Tuo henkilö kertoi, että voisin vapaasti valita
paikkani junassa, kunhan en.......

..... - niin mitä, kunhan en? Kysyin häneltä, kun lause jäi kesken ja käännyin häneen päin,
kun hän oli takanani astuessani vaunuun peremmälle. Mutta hän ei enää ollutkaan siinä!
Katsoin takaisin laiturille. Se oli tyhjä. Vain usva leijui kevyesti peittäen osittain asemarakennuksenkin.
Vain tuo kello näkyi kohtuullisen selvästi - ja sen viisarit eivät liikkuneet taas mihinkään, silti
kello oli ajassa - edelleen.

Arvelin, että tuo henkilö oli ehtinyt siirtyä seuraavaan vaunuun tai sitten oli oikeasti laiturilla,
mutta usvan takia en vain häntä nähnyt.
Käännyin uudelleen ja siirryin vaunuun. Se oli äänetön, enkä ihmetellyt.... se oli autio!



Nostin mukanani olevan matkalaukkuni hattuhyllylle ja istahdin penkille.
Se oli mukavan pehmeä, vaikka sillä tuntuikin olevan ikää......
Vaunun valot olivat kellertävät, silti suhteellisen kirkkaat.
Yllättäin juna nytkähti hieman! Luulin, että olisimme lähdössä liikkeelle, mutta ei.
Vaihdettiinko veturia vai mitä tapahtui? Nousin ja menin vaunun oviaukolle, avasin oven
katsahtaen ulos. Laituri oli edelleen tyhjä..... sitten kuului raksahdus!
Katsahdin aseman kelloa.... se oli useita minuutteja etuajassa....
vaan taas tuon kellon minuuttiviisarit liikkuivat vinhaa vauhtia... - taaksepäin!

Sitten kuulin laiturilta huudon..... "Onnea matkaan!" Ääni oli terävä, silti oudon käheä.
Arvelin huutajan olevan sama, jonka olin kohdannut laiturilla ennen junan tuloa.
Yllättäen takaani kuulin sanottavan: "Olisiko parempi olla vaunussa istumassa?"
Käännyin ja tuo aiemmin minut junan matkaan ottanut henkilö oli edessäni.
Mitään enempää sanomatta hän sulki oven ja kädellään ohjasi minut takaisin vaunuun.
Kun pääsin istumaan, nytkähti juna jälleen.... tällä kertaa lähtien liikkeelle.....

Olin hämilläni, ehkä aavistuksen peloissani! Mihin ihmeeseen matka on oikein viemässä minua?

(tarina jatkuu....... myöhemmin)
------------------------------------------------------------------------------
(ja tästä se sitten jatkuu.....)

Palasin vaunuun istumaan ja ihmettelin mielessäni, mikä tämä juna oikein oli!
Se, miksi tähän junaan edes jouduin, oli minulle hieman erikoista. Paria päivää aikaisemmin
olin yrittänyt saada junalippuja matkalle, joka oli edessäni ja kaikki junat näyttivät olevan
täynnä, kun verkkokaupasta yritin varata matkaa..... - sitten yllättäin tuli eteen ilmoitus
junasta, joka kulkisi juuri sinne, mihin minun piti matkustaa. Ainoastaan junan kulkuaika
oli hieman erikoinen ja lipun hinta suorastaan naurettavan halpa - vain vaihto-oikeutta tms.
ei ollut, eli siis "ota tai jätä" - ja minä otin.

Kaivoin lipun esille lompakostani ja säpsähdin! Siinä oli tuon saman kellon kuva, mitä juuri
hetki sitten olin katsellut asemalaiturilla. Mutta lipussani oleva kellonaika näytti - juuri sitä aikaa,
mitä kellonikin näytti! Miten tämä saattoi olla mahdollista? Aloin jo epäillä, että näen unta ja
nipistin itseäni pariinkin kertaan. Ei, olin kyllä hereillä..... todellakin hereillä.
Samassa vaunun toisesta päästä avautui ovi ja vaunuun tuli joku.
Valot himmenivät aavistuksen verran ja minusta tuntui, kuin kehoni läpi olisi kulkenut kylmä tuuli.
Katselin tuota jotakuta..... hän seisoi vaunun käytävällä hievahtamatta. Junan liikeet ja heilahtelut
eivät tuntuneet vaikuttavan häneen millään tavalla. Sitten hän lähti liikkeelle ja kuin leijumalla saapui
viereeni seisomaan. Istuin jähmettyneenä ja katselin tuota henkilöä. Hänestä oli nopeasti vaikea
sanoa, oliko hän mies vai nainen. Mustat, pistävät silmät kiilsivät ja katselivat minua terävästi.

Sitten kuului jostain hiljaa musiikkia......

https://www.youtube.com/watch?v=WZt7YEuLQ1U

Tuo henkilö sanoi minulle matalalla äänellä........... "Muista katsoa kelloa!" ja jatkoi eteenpäin.
Nielaisin pari kertaa, käännyin katsomaan tuon henkilön perään ja näin hänen poistuvan vaunusta...
- ja junasta! Tämä avasi junan ulko-oven ja astui ulos tyhjyyteen, pimeään yöhön, aivan
kuin juna olisi ollut paikoillaan asemalla.
Syöksyin perään oviaukolle ja .... ovi paiskautui edessäni kiinni!
Katsoin ikkuna-aukosta ulos, enkä nähnyt kuin pimeyttä.

Mitä tuo henkilö tarkoitti sillä, että piti muistaa katsoa kelloa?
Katsahdin heti vaistomaisesti kelloani - se näytti oikeaa aikaa ja eteni, kuten kellojen pitäisikin
edetä, eteenpäin sekuntti kerrrallaan. Mutta se lippu! Nopeasti kaivoin jälleen lipun lompakostani
esille ja .... - pelästymiselläni ei ollut rajaa ja lippu tippui kädestäni leijuen junavaunun eteistilan lattialle
kuvapuoli ylöspäin. Siinä näkyi se kellon kuva - ja se oli oikeassa ajassa!

Tuijotin kalpeana tuota lippua ja nostin sen varovasti ylös. Se oli lämmin!
Astelin nopeasti takaisin vaunuun ja nappasin matkalaukkuni käteeni.
Tämä matka alkaa saada yhä enempi outoja piirteitä ja minusta tuntui siltä, että seuraavalla asemalla
jään pois matkasta. Juuri, kun tuon olin ehtinyt ajatella.... juna alkoi hidastaa vauhtia ja
hetken kuluttua kuului vaimea ääni:
"Asema!" Samassa tajusin, että se musiikki oli soinut tauotta koko tuon ajan ja kun kuulutus tuli,
musiikki loppui välittömästi. Juna hidasti kulkuaan ja lopulta lipui asemalle.
Siirryin valmiiksi vaunun eteistilaan ja odotin, että juna pysähtyy kokonaan ja kun se pysähtyi,
avasin oven salamannopeasti ja astuin ulos laiturille - ja hämmästyin.
Laiturilla oli väkeä! Mutta kaikki olivat kuin toisesta maailmasta tai aikakaudelta. Olin ihmeissäni.

Seisoin laiturilla, vaan kukaan ei luonut minuun katsetta. Kaikki tuijottivat vain hiljaa junaa ja odottivat, että
jonkun vaunun ovi aukesi, jonka jälkeen he astuivat sisälle kyytiin.
Katselin ympärilleni, vain nuo junaan tulevat ihmiset olivat ainoat elolliset, mitä näin asemalla.
Tosin en nähnyt mitään muutakaan..... oli sumuista.
Sitten kuului raksahdus. Käännyin... - kello! Se oli samanlainen, kuin sillä asemalla, mistä lähdin
tälle oudolle junamatkalle! Se näytti oikeaa aikaa.
Samassa kuulin äänen ja tiesin, että minulle puhuttiin. Käännyin ja näin junavaunun oviaukossa
sen hahmon, joka oli silloin junassa, kun vaunuun astuin.
- Lähdemme kohta tai sitten hetken päästä. Sinun on syytä palata takaisin junaan.
Vastasin, että jään tällä asemalla pois ja sain  vastaukseksi kylmän naurun ja toteamuksen,
että tästä junasta pääsee vasta pääteasemalla pois ja minun lippuni oli ostettu pidemmälle.
Yritin vielä sanoa, että ei - en tule junaan, kun tunsin taskussani kuumotusta.
Matkalippu sauhusi - nappasin sen nopeasti pois taskustani ja heitin sen maahan. Se sihahti kylmällä
laiturilla ja näytti siltä, kuin se olisi juuri painettu!
- Junaan! Kuului vain lyhyt sana tuolta oviaukossa olevalta ja nostin lipun hiljaa, laitoin sen takaisin
taskuun kävellen takaisin kohti junaa. Samassa jostain alkoi kuulua taas musiikkia....

https://www.youtube.com/watch?v=m6BQKFs3-VM

Astuin junaan ja vaunun ovi kolahti takanani kiinni..... Katsahdin vaunuun, mikä hetkeä aikaisemmin
oli ollut tyhjä - nyt siellä oli muutamia ihmisiä! Otin ensimmäisen vapaan paikan ja kun pääsin istumaan,
juna nytkähti liikeelle - ja matka jatkui tuossa usvaisessa - hieman pimeässä aamuyössä tai aamussa...
- vai oliko yö.... - aika oli melkein jo menettänyt merkityksensä, en enää ollut varma, mitä
kello oikeasti enää oli!
Huokaisin - ja toivoin, että matka ei
jatkuisi enää kauaa - tai se ei enää muuttuisi oudommaksi....

(tarina jatkuu taas - myöhemmin)
-----------------------------------------------------------------------------------------
(junamatkan III osa)

Juna kiihdytti hiljaa nopeuttaan ja hetken kuluttua kuuluikin tuttu kiskojen kolina vaunun alta.
Matka eteni..... mutta minne? Toivottavasti pääsisin sinne, mihin olin matkani ostanut.
Enää en todellakaan ollut varma, en ehkä mistään!

Samassa vaunussa olevat ihmiset istuivat ryhdikkäästi, kuin patsaat. Kukaan ei alkuun puhunut tai
tehnyt yhtään mitään. Päätin rohkaista itseni ja nousin penkiltä, siirryin seuraavalle penkkiriville,
missä istui kaksi naista ja yksi mies. He kaikki kääntyivät katsomaan minua ja viileät väreet
löivät kehoni lävitse.... - katseet olivat tyhjiä, jokaisella oli mustat pienet silmät jotka kiilsitävät oudosti.
Rykäisin hieman ja kysyin, että mihin he olivat matkalla.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Tuntui, kuin ei edes ratakiskojen kolinaa olisi vaunuun kuulunut!
Nämä kolme katsahtivat toisiaan hetken ja sitten lähes yhteen ääneen vastasivat minulle:
"Sinun pääteasemallesi!" Vastaus sai minut entistä hämmentyneemmäksi. Kysyin, voisinko istua
heidän seuraansa, jotta matka ehkä etenisi nopeammin ja voisimme vaihtaa kuulumisia.
Kukaan ei enää sanonut mitään, kaikki käänsivät katseensa pois minusta ja istuivat niillä
sijoillaan, kuin patsaat. Mitä tämä kaikki oli?

Huokaisin ja palasin paikalleni, jossa olin istunut koko tämänastisen matkan.
Viereiselle paikalle oli tullut istumaan vanhahko herra, joka mittaili minua ahavoitunein kasvoin.
- Poikaseni, tästä matkasta tulee joko pitkä tai sitten ei..... mutta sinun ei pidä vastustella asioita!
Kysyin, mitä hän tarkoitti ja hän vain jatkoi: "Aika näyttää..... aika näyttää....." saatellen
sanansa salaperäisen hymyn kera.

Yllättäin juna jarrutti voimakkaasti. Tavarat tippuivat hyllyiltä ja jotkut vaunussa olevista matkustajista,
minä mukaan luettuna, lähes kaaduimme. Tuli pysähdys - hiljaisuus....... Nousimme ylös, kukaan
muu kuin minä ei puhunut mitään! Samassa vaunuumme asteli se konduktööriksi arvelemani henkilö,
joka oli ohjannut minut junaan ja vaunuun lähtöasemallani.
- Jaahas, katsotaanpa.... mitä nyt on tiedossa. Hän sanoi matalalla, hieman jyrisevällä äänellä.

http://yle.fi/vintti/yle.fi/tehosto.yle.fi/audio/play/60.mp3

Kävelin hänen perässään vaunun ovelle ja seurasin häntä, kun hän avasi sen.
Samassa hän siirtyi tieltäni sivuun ja antoi minun katsoa ulos..... pimeyteen.
Näin ulkona kävelevän muitakin matkustajia ja hyppäsin itsekin ulos junasta.
Kävelin muiden mukana junan keulaa kohti........
ja veturin valonheittimien kajossa näin jonkun!
Tuolla jollakin oli kylmä nauru ja hän käveli hitaasti kohti junaa.

Alkoi sataa.........
Samassa kuului jostakin kellon ääni - aivan kuin olisimme olleet jollakin asemalla, mutta
missään ei näkynyt asemaa - ei rakennuksia - ei mitään. Olimme keskellä metsää!
Tuo joku käveli hitaasti nauraen junaa kohti ja kaikki väistyivät hänen edestään.
Hän tuli eteeni, pysähtyi ja lopetti nauramisen.
- Sinä olet sitten päässyt jo tänne! Hän sanoi, otti minua kädestä kiinni ja lähti kävelemään
kohti junaa. Valahdin kalpeaksi ja yritin päästä irti hänen otteestaan, mutta hänellä oli
todella kovat käsivoimat ja tajusin, että oli parempi olla rimpuilematta!
Palasimme junaan, samaan vaunuun, missä olin ollut koko matkan.

Huomasin, että kaikki muutkin palasivat junaan takaisin ja kun viimeinenkin oli noussut junaan,
paiskautui vaunun ovi tämän takana kiinni....... Olin todellakin ihmeissäni, mihin olin joutunut!

- Lähtee!
Kuulin taas tuon sanan ja hetken kuluttua juna nytkähtikin liikkeelle.... mutta nyt sen kulku
olikin hidasta, tuntui kuin jokin olisi jarruttanut kokoajan sen kulkua.
Vaunussa oli yllättäin puheensorinaa, mutta en saanut selvää, mistä kaikki vaunussa olijat
oikein keskustelivat, mutta puhetta oli - ja paljon.
Ainoat, ketkä olivat vaiti, olimme me kolme: Minä, tuo vaunuun tullut kylmää naurua nauranut
henkilö ja meitä vastapäätä istuva vanha mies, joka tuijotti minua herkeämättä.

https://www.youtube.com/watch?v=J2yi79KtCb8

Matka jatkui, hitaasti mutta varmasti. Määränpää oli toivottavasti se, mihin halusin ja olin jo
halunnut jättää tuon junan jo aikoja sitten, mutta siihen minulla näemmä ei ollut mahdollisuutta!
Huokaisin, mietin että jos ummistaisin silmäni niin ehkä tämä melkoiselta painajaiselta
vaikuttava junamatka etenisi nopeammin, en ainakaan näkisi ja kokisi kaikkea..... vaan
olipa turha luulo, nimittäin samassa kun ummistin silmäni - tuo vanha mies potkaisi minua jalkaan!
Se siitä toiveesta sitten. Päätinpä sitten yrittää vain istua ja olla.......
Ja matka jatkui hitaasti eteenpäin.

https://www.youtube.com/watch?v=m4tJSn0QtME

(tarina jatkuu jälleeen jossain vaiheessa.....)
----------------------------------------------------------------------------
(junamatkan osa IV)

En tiedä, kauanko olin torkahtanut, sillä heräsin säpsähtäen siihen että oli hiljaista.
Avasin silmäni ja huomasin istuvani yksinäni autiossa vaunussa! Kaikki olivat kadonneet
johonkin. Katsoin ulos ja huomasin, että olimme jollain asemalla.
Koko sydämestäni toivoin, että vihdoinkin olisin perillä ja saisin tämän
painajaismaiselta vaikuttavan junamatkan osaltani päättää - ja lähteä muualle.

Nousin ja nappasin matkatavarani mukaani ja astuin alas laiturille.
Oli selvästi aamu, vaikka hieman usvaista olikin. Laiturilta kuului hieman ääniä -
minusta noin muutaman kymmenen metrin päästä. Lähdin kävelemään eteenpäin ja
toivoin vihdoinkin kohtaavani sellaisia henkilöitä, jotka osaisivat valaista, mitä ihmettä
tämä kaikki on oikein ollut! Mutta mitä enemmän kävelin, sen etäämmälle tuntuivat
äänet vain kaikkoavan ja huomasin seisovani autiolla laiturilla. Ainoat selvät äänet tulivat
veturista, joka käydä jyskytteli hiljalleen paikallaan.


Katselin ympärilleni ja nyt vasta huomasin asemarakennuksen. Sen ovet olivat avoimet ja uteliaisuus voitti!
Astelin sisälle rakennukseen - ja yllätyin, tai en enää oikeastaan yllättynyt siitä, että..... siellä
ei ollut mitään. No ei tietenkään, tokaisin ääneen itselleni. Mitä sitten odotin?
Ehkä salaa mielessäni toivoin, että asemalla olisi ollut edes joku järjellinen ihminen selittämässä
minulle tätä kaikkea, mutta toive ja luulo olivat täysin turhia.

Asemarakennus oli kuin jätetty joskus muinoin kiireellä! Pölyä, likaa, hiekkaa..... kaikkea oli
joka paikassa, mutta silti jokainen ikkuna, huonekalu, tavara jne. olivat täysin ehjiä!
Sitten kuulin naksahduksen! Käännyin nopeasti katsomaan äänen suuntaan ja näin - kellon!
Asemarakennuksessa oli kello, se näytti käyvän. Tarkistin ajan omasta kellostani ja
minua kylmäsi. Aika täsmäsi! En osannut sanoa mitään, taas hämmennyin.



Sitten tuon kellon viisarit lähtivät kiitämään - eteenpäin!
Tuon näkeminen sai minussa salamana kylmät väreet lyömään koko kehoni läpi ja päätin poistua
nopeasti asemalta, johonkin! Syöksyin asemarakennuksen toiseen päähän, missä mielestäni olivat
ovet ulos - johonkin. Mutta ne olivat kiinni. Revin kahvoista, mikään ei auttanut. Ovissa ei ollut
ikkunoita, olin valmis vaikka syöksymään niistäkin läpi, vaan ei..... kun ei ollut ikkunoita.
Pidin ajatusta hyvänä ja palasin nopeasti asemahalliin, kävelin yksien isojen ikkunoiden luo ja
päätin paiskata laukkuni lasista läpi. Voimakas heilautus, irroitus ja ......
- laukku jysähti ikkunaan ja ponnahti siitä takaisin lattialle ja ikkuna: Se oli ehjä!
Jäin tuijottamaan epäuskoisena tapahtunutta, otin laukun käsiini uudelleen ja päätin yrittää
uudestaan. Hieman lisää vauhtia ja sitten lähti.... - laukku lensi voimalla kohti ikkunaa ja
lopputulos oli: Sama kuin edelliselläkin kerralla!
Mitä ihmettä? Epäuskoisuus ja tietynlainen pelko hiipi mieleeni. Tämä ei ollut todellista!

Nostin laukun ylös lattialta ja samassa kuulin takaani äänen.
- Poikaseni, turha yrittää. Tämä ei ole vielä asemasi. Kello käy, palaa junaan!
Puhuja oli junan konduktööri, tai ainakin sellaiseksi hänet olin mieltänyt matkan aikana.
Kysyin, että missä me oikein olemme. - Täällä. Hän vastasi, levitti kätensä ja
katsoi minua sen näköisenä, että kyllähän minun pitäisi tietää, missä me olemme.
Olin eävää kysymysmerkkiä, enkä saanut mitään sanottua. Hän lähti kävelemään
takaisin kohti asemalaituria ja junaa ja kehoitti minua tulemaan myöskin, koska jos jäisin
junasta - sillä olisi katastrofaaliset seuraukset...... ja sitten hän vaikeni.
Huokaisin, nappasin laukun ja kävelin "kiltisti" hänen perässään. Laiturilla oli yllättäin
taas väkeä ja lähes kaikki katsoivat minua ja suputtelivat toisilleen jotain. Mitä, sitä en kuullut.

Näin laiturilla toisenkin kellon ja se kävi myöskin..... mutta sen viisarit liikkuivat nopeasti takaperin.
Mietin, että tässä ei jokin täsmää ja käännyin nopeasti ympäri, juoksin asemahalliin sisälle ja
etsin katseellani siellä olevaa kelloa. Se kävi myöskin..... mutta sen viisarit menivät nopeasti eteenpäin!
Mitä tapahtuu, kun kummankin kellon viisarit pysähtyvät? Loppuuko tämä kaikki?
Ja sitten kuului huuto: - Junaan!

(tarina jatkuu taas joskus.....)
-----------------------------------------------------------------------------
(15.4.2016 kirjoitettu jatko-osa)

Kaikki, jotka olivat lauturilla kiirehtivät junaan. Tuntui, että jokaisella oli hoppu päästä matkaan,
silti kukaan ei töninyt tai tuuppinut muita matkaajia. Hetkessä koko laituri oli tyhjä - kaikista muista,
paitsi minusta ja konduktööristä. Tämä seisoi junavaunun oven edessä laiturilla mittaillen vielä
katseellaan minua ja ....... kutsui minua nimeltä mukaan junaan!
Henkeni salpaantui, tuntui että koko sydämeni räjähtää tuohon paikkaan. Pelästyin enemmän, kuin
olin koko elämäni aikana aiemmin pelästynyt mitään. Mistä hän tiesin nimeni?
Yritin kysyä sitä, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni - olin täysin lamaantunut ja seisoin peloissani
laiturilla, vain muutaman metrin päässä tuosta konduktööristä ja junasta. Yritin liikkua, mutta jalkani
eivät totelleet minua. Koko ruumiini oli kuin valettu sementtiin!

Hän toisti kutsun ja puhutteli minua edelleen etunimelläni. Vihdoinkin sain kehooni liikettä ja
aivoissani liikkui huuto: "Pakene!" Yritin kääntyä ympäri, mutta kun olin lähdössä toisaalle,
kaksi kelloa kumahtivat lujaa ja takaani kuului konduktöörin ääni:
"Jos poistut junasta ennen määräasemaasi, sillä on katastrofaaliset seuraukset! Sinä et tee sitä,
sinä et.... sinä et todellakaan tee sitä!"

Katsoin asemalaiturilla olevaa kelloa. Sen viisarit värähtelivät. Aivan, kuin ne yrittäisivät jatkaa
matkaa... tuota kellon ikuista kulkua eteenpäin - tai taaksepäin, mistä näistä kelloista enää tietää.
Koko sieluni oli pakokauhun vallassa, mutta päätin silti yrittää poistua ja kun pääsin
muutaman askeleen eteenpäin, nuo kellot kumahtivat entistä lujempaa ja minua kehoitettiin
entistä painokkaammin astumaan junaan ja nopeasti, muuten .....

Painoin pääni hiljaa alaspäin ja astelin junaan.

Nousin siis junaan ja katsoin, mihin mahtuisin istumaan. Tuntui, että matkustajia oli nyt enemmän kuin
aikaisemmin ja sen vahvisti myöskin perässäni junaan tullut konduktööri. Hän naurahti, että
nyt onkin jo melkoinen ryhmä koossa. Samassa vaunun ovi kolahti kiinni ja junan pilli vihelsi kolme kertaa.
Vaunu, johon olin noussut, oli täynnä matkaajia ja kukaan ei väistänyt sen vertaa, että olisin päässyt
istumaan. Jatkoin siis kulkua seuraavaan vaunuun ja sitä seuraavaan ja .... kaikissa sama juttu.
Jokainen matkustaja katsoi minua pitkään, suputtelivat toisillensa, mutta en saanut selvää, että mitä.
Minusta he puhuivat kuitenkin. Juna liikkui jo, ehdin katsahtaa ulos ikkunasta ja näin tuon
aseman kellon vielä kerran. Nyt en enää edes jaksanut hämmästellä näkemääni:
Kellon sekunttiviisari pyöri vinhasti taaksepäin ja minuuttiviisari taas hieman hitaammin, mutta silti
selvästi nopeammin kuin pitäisi, eteenpäin! Mihin minua ollaan viemässä ja miksi?

Lopulta löysin itselleni istumapaikan. Tulin ravintolavaunuun - se oli täysin tyhjä!
Katselin hetken vaunua ja mietin, että minkälaisia elämäntarinoita ja kohtaloita tämäkin vaunu oli
jo nähnyt, kun viereeni ilmestyi tarjoilijalta näyttävä herra.
Hän laittoi pöydälle eteeni mitään sanomatta ruokalistan ja poistui paikalta. Jäin seuraamaan
hieman ihmetellen tuon herran kulkua ja kun hän pääsi vaunun toiseen päähän, kuului vain pieni
suhahdus ja häntä ei enää näkynyt.... Pyörittelin päätäni ja mietin, että olenko tulossa hulluksi
vai mitä oikein olen kokemassa.

Selailin ruokalistaa ja tajusin, että en ollutkaan syönyt tai edes juonut pitkiin aikoihin mitään.
Alkoi tehdä mieli kahvia ja päätinkin tilata ensin ainakin kupillisen kahvia ja sen oheen jotain
pientä suolaista. Juuri, kun olin etsimässä katseellani tarjoilijaa, hänpä seisoikin vierelläni pöydän äärellä!
Sain jotenkin sanottua tilaukseni hänelle ja ei aikaakaan, kun edessäni oli jo kupillinen
mustaa kuumaa kahvia ja pieni piirakka.

Ravintolavaunuun tuli muutamia muitakin matkustajia. Kukaan ei tälläkertaa katsonut minua
mitenkään erikoisemmin, eikä mitään suputteluja kuulunut. Jokainen istuutui omaan pöytäänsä.....
Pareja tai ryhmiä ei siis ollut! Hetken kuluttua ravintolavaunusta kuuluikin astioiden kilinää ja
jostain kumman syystä keskustelua, vaikka jokainen istui omassa pöydässään. Omituista!

http://freesound.org/people/barcelonetasonora/sounds/189851/

Matka jatkui ja selailin uudelleen tuota ruokalistaa. Mietin, että taitaa olla viisasta syödä jotain,
jotta pystyn ajattelemaan edes jotenkin järkevästi näkemääni ja kokemaani.
Ulkoa kuului aina välillä junan pilli ja junan vauhti oli nyt rauhallisempi, kuin mitä oli ollut
hieman aikaisemmin. Arvelin, että veturi puski jotain ylämäkeä ylös kiskoen raskaita vaunuja
perässään ja sen vuoksi vauhti oli hieman rauhallisempi. Ajatukseni katkesivat, kun vierelleni
jälleen saapunut tarjoilija kysyi, että joko tiedän mitä tilaan. Päätin ottaa jotain, mikä
nimeltä vaikutti ainakin tutulta ja tämä tuumasi, että hyvä on, otti listan ja poistui.

https://www.youtube.com/watch?v=g2V9XO0TGNY

Väkeä kulki hieman edestakaisin ravintolavaunussa, jotkut matkaajat poistuivat sieltä ja
taas toisia tuli paikalle. Minun pöytääni ei ketään yrittänyt tulla, vaikka se oli neljän hengen pöytä.
Pälyilin ympärilleni ja huomasin, että lähes puolet ravintolavaunun paikoista oli nyt täynnä.
Sain lopulta eteeni aterian ja se näyttikin hyvältä! Johtuiko tuo vain nälästä, minkä olemassaolon
tajusin vasta nyt, vai oliko se oikeasti noin houkuttelevan näköinen?
Kävin ahnaasti annoksen kimppuun, ehkä liiankin nopeasti, sillä eipä aikaakaan, kun iski ähkyinen olo
ja en tiennyt kuinka olisin voinut istua tuolilla.
Sitten, ilman mitään varoitusta..... tunsin, että minua väsytti - todella voimakkaasti.
Silmäni eivät pysyneet auki, eivät millään..... nukahdin!
Viimeinen näkemäni oli se, että näytti kuin koko vaunu olisi ollut yllättäin - täysin tyhjä.

Ja juna vain jatkoi matkaansa......
-------------------------------------------------------------------------------------

Kirkas valo osui silmiini ja räpyttelin niitä varovasti samalla kun koitin hahmottaa,
missä olin ja mikä oli tilanne. Oli hiljaista! Koko tila, missä olin - oli täysin aution tuntuinen,
silti jotenkin tuttu..... katselin ympärilleni. Olin puoli-istuvassa asennossa ja tuossa tilassa ei
näkynyt ketään muita ihmisiä. Pari pöytää, yksi sohva, muutama tuoli ja sitten...
- minun matkatavarani jalkojeni juuressa! En pystynyt hahmottamaan, missä oikein olin
ja toivoin että joku tulisi paikalle ja kertoisi, mitä on tapahtunut.

Nousin ylös ja tunsin, että päätäni ja jalkojani särki. Muistelin viimeisiä hetkiä, jotka mieleeni
olivat taltioituneet ja muistin sen, että olin ollut asemalla, mistä yritin päästä karkuun koko
tätä outoa tilannetta. Sekin palautui mieleen, että olin junan ravintolavaunussa syömässä ja....
..... sitten yllättäin tajusin, että joku oli tullut taakseni hetkeä ennen kuin olin kadottanut
tajuntani! Oliko minut kolkattu vai huumattu vai sekä-että? Kylmät väreet kulkivat kropassani
ja päätin lähteä varovasti katsomaan, missä oikein olin.
Otin matkalaukkuni käteeni ja katselin, mihin voisin suunnistaa. Aivan lähelläni oli ovi ja päätin,
että sitä kautta nyt alkuun katson, mihin pääsisin.
Muutama askel ja olin ovella. Käänsin kahvaa, mutta mitään ei tapahtunut! Ovi ei auennut.
Nyin ja työnsin, turhaan... ovi oli suljettuna vaikka kahva kääntyikin.
Mitä tämä nyt taas oli?



Käännyin ovelta ja päätin katsoa, löytyisikö mitään muuta ovea mistä pääsisin toisaalle.
Olin ottanut muutaman askeleen, kun kuulin narahduksen.... käännyin ympäri ja näin:
- tuo ovi oli auennut! Katselin sanattomana ovea ja päätin rohkaista mieleni, kävelin sitä kohti
peläten kokoajan, että se sulkeutuu nenäni edessä - vaan niin ei käynyt ja astuin ovesta....
Takaisin ravintolavaunuun!
Siellä istui joissakin pöydissä ihmisiä rupattelemassa, jotkut joivat kahvia, joillakin oli edessään
syötävää tai jotain muuta juotavaa. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, kun kävelin
vaunun halki sen toiseen päähän toivoen kokoajan, että olisimme jollain asemalla tai juna olisi
pysähtynyt, jotta pääsisin pois tästä kaikesta!
Samassa tajusin, että en ollut koko aikana kuullut junan ääntä, en kiskojen kolinaa - en mitään.
Pysähdyin kuuntelemaan.... - ainoat äänet olivat vain vaimeat keskustelujen äänet, joita
ravintolavaunussa olevat matkustajat aiheuttivat. Astiatkaan eivät kilisseet!
Outoa. Mutta mikäpä tässä olisi enää normaalia ollut!

Astuin pois ravintolavaunusta ja tulin tavalliseen matkustajavaunuun. Se ei enää ollutkaan
täynnä, vaan löysin nopeasti itselleni istumapaikan. Laitoin matkalaukun jalkojeni väliin lattialle ja
katsahdin ulos ikkunasta. Usvaa...... pelkkää usvaa! Nyt tunsin taas junan liikkeet... kiskojen
kolina kaikui vaunussa. Oliko juna ollut pysähdyksissä vai miksi vasta nyt kuulin sen kulkevan?

Minua vastapäätä istui suunnilleen minun ikäinen nainen. Hän katsoi minua pari kertaa, hymyili
hieman ja laski sitten katseensa alas. Ei puhunut mitään, ei tehnyt mitään.... vain istui
katse alaspäin painettuna.
Huomasin katselevani häntä.... hän oli sievä!

Jonkin aikaa oli mennyt täydellisessä hiljaisuudessa, vain tasainen kiskojen kolina kaikui vaunussa.
Mietin ja mietin, missä olin ja miksi olin tähän joutunut tähän omituiseen junamatkaan?
Samoja kysymyksiä pyöri päässäni jälleen, joita olin pyöritellyt jo aikaisemminkin ja edelleenkään
en osannut vastata niihin millään tavalla. Toivoin jatkuvasti, että joku tulisi luokseni ja osaisi kertoa,
mitä tämä kaikki oikein tarkoitti.
Yllättäin tuo vastapäätäni istuva nainen nosti katseensa ja puhui minulle!
- Hei, muistatko minua enää?
Mitä ihmettä? Pitikö minun tuntea tuo nainen? Katselin häntä hämmästyneenä.
Hänen kirkkaiden silmien katse suorastaan porautui minuun. Pinnistelin muistiani, mutta en
saanut ketään tuon näköistä naista mieleeni, vaikka mieli tekikin.
Hän naurahti hieman, näki selvästi että olin elävää kysymysmerkkiä.
- Joo, siitä on aikaa.... niin sinä sanoisit jos muistaisit. Mutta siitä ei ole kovinkaan kauaa
kun tavattiin viimeksi. Tosin en mä odotakkaan, että voisit muistaa minut.... tai no - ehkä vähän.
Hän puheli ja puheli. Koko junamatkan aikana ei kukaan ollut puhunut noin paljoa minulle kuin hän.
Yritin keskittyä hänen puheisiin, mutta päätäni särki edelleen ja keskeytinkin hänen puhelut.
- Tuota, sori mutta olisiko sinulla jotain särkylääkettä? Päätäni särkee melkoisesti.
Hän meni aivan lukkoon! Ei näköjään odottanut, että puhuisin hänelle. Hän laski katseensa alas....
oli hetken hiljaa ja kaivoi sitten pienestä käsilaukustaan paketin särkylääkettä, antoi siitä minulle
pari ja laski taas katseensa hiljaa alaspäin, eikä sanonut sanaakaan.

Olin kummissani. Kiitin häntä ja sanoin käyväni ravintolavaunussa, hakisin juotavaa jotta saisin
helpommin nieltyä särkylääkkeet. Nousin ja poistuin vaunusta siirtyen pikaisesti ravintolavaunuun.
Siellä meno oli samanlaista, kuin silloin, kun olin ollut siellä jokin aika aikaisemmin.
Kävelin pienen tarjoilutiskin äärelle ja siihen ilmaantuikin tarjoilija. Pyysin lasillisen vettä ja
hän toi eteeni ison vesikannun ja lasin. Kaadoin vettä lasiin, heitin särkylääkkeet naamariin ja kulautin
vesilasillisen perään. Tarjoilija otti kannun ja poistui paikalta.
Päätin palata takaisin matkustajavaunuun ja selvittää, miksi minun piti muistaa ja mistä se nainen.
Mutta vaunuun palatessani paikka missä tuo nainen oli istunut, olikin....... ei tyhjä vaan....
siinä istui vanhempi rouva!

Olin enemmän kuin hämmästynyt.
Tuon rouvan katse oli samanlainen, kuin sen
naisen joka istui tuolla paikalla aikaisemmin!
Istahdin rouvaa vastapäätä ja tämä seurasi
minua katseellaan kokoajan. Kun olin istahtanut
ja juuri avaamassa suuni, hän virkkoi:
- Auttoiko lääke?
Äänessä oli jotain tuttua, vaikka aika olikin
vienyt naisen äänestä jo jotain pois ja se
kuulosti, no niin - vanhan naisen ääneltä.
Rouva jatkoi, että tässä meni sen verran jo
aikaa että hän ehti hieman vanheta.
- Sinä et edelleenkään muista minua!
Silloin tajusin, että tuo vanha rouva oli se
sama nainen, jonka kanssa olin tässä vaunussa
vain jokin aika sitten. Mutta miten hän oli vanhentunut
noin paljon ja niin nopeasti?
Samassa junan vauhti hiljeni ja hetken kuluttua tunsin, kuinka juna jarrutti voimakkaasti.
- Tämä on pääteasema! Vanha rouva sanoi ja tunsin sydämeni hyppäävän ilosta rinnassani.
Hän näki ilmeestäni, että olin valmis juoksemaan junasta ulos.
- Ei, ei sinulle vaan minulle. Hyvää matkaa.... sinä et vielä poistu täältä, mutta minä
saan jo mennä.... tuolle asemalle!
Hän nousi ja sanoi, että kun jalat eivät enää tahdo kantaa.... hänellä on saattaja tuolle asemalle.
Samassa tunsin kylmät väreet selässäni.... aivan kuin joku olisi tuijottanut meitä minun takanani.
Käännyin ja olin huutaa kauhusta!

Mies synkässä mustassa kaavussa,
silmät tulipunaiset....... tuijottivat minua
polttavasti. Miehellä oli mittaa hieman reilut
kaksi metriä ja koko olemus oli pelottava.
Jähmetyin penkkiin, en pystynyt liikkumaan.
Mutta tuo rouva minua vastapäätä virkkoi:
- Tämä kohtelias nuorimies lupasi saattaa
minut tuolle asemalle, koska en oikeasti jaksa
enää kunnolla kävellä. Sieltä pääsen kyllä
sitten taas muulla tavalla eteenpäin.

Ja tuo synkkä mieshahmo otti hellästi kädestä kiinni
tästä rouvasta ja he astelivat junavaunusta ulos.... näin
ikkunasta juuri ja juuri jotain, kun he suuntasivat asemalaiturilta
kohti asemarakennusta, jonka jotenkin pystyin hahmottamaan usvan läpi.
Sitten kuului jälleen..... - Juna lähtee!
---------------------------------------------------------------------------
(ja tästä tarina jatkuu taas..... 12.5.2016)

Istahdin takaisin penkille samaan aikaan, kun juna nytkähti liikkeelle.
Kurkin ikkunasta ulos ja näin tuon vanhan rouvan kävelevän hitaasti tuon synkän mieshahmon
kanssa asemalaiturilla, mikä yhtäkkiä näytti kovin kauniilta ja aurinkoiselta!
Tuo vanha rouva joko tiesi tai arvasi, että katselen häntä junasta kun hän käänsi
katseensa junaa kohti ja vilkutti minulle hymy kasvoillaan. Tajusin vilkuttavani hänelle takaisin
tajuamatta oikein, että miksi niin edes tein. Enemmän huomasin miettiväni,
kuka tuo nainen oikein oli ja miten hän saattoi vanheta niin nopeasti niin paljon!

Yllättäin vaunun toisesta päästä alkoi kuulua kitaran soittoa ja soittoon yhtyi hetken kuluttua
hieman väsyneen kuuloinen miesääni. Mutta tuo soitto ja laulu sai pauloihinsa niin minut,
kuin muutkin siinä vaunussa olevat matkustajat. Kaikki olivat kääntyneet kuuntelemaan tuota
kitaransoittajaa, joka haikealla äänellänsä lauloi....... kappale oli tuttu, mutta tarina
erilainen kuin mitä olin koskaan aiemmin kuullut.

https://www.youtube.com/watch?v=44XjfQW9YBk

Tuo soittaja soitteli kappaletta rauhallisesti vanhaa kitaraansa näppäillen, väliin kaikukoppaa koputellen,
täysin ilmeettömänä.... -aivan kuin kasvot olisivat jähmettyneet joskus tuohon asentoon, missä
ne nyt olivat! En voinut käsittää, kuinka joku voikin olla noin ilmeetön.
Yllättäin hän lopetti soittamisen, nousi penkiltään ja sanoi kovaan ääneen:
- Junassa on vain yksi matkustaja, vain yksi! Me kaikki muut olemme mitä olemme, mutta hän on
se matkustaja. Samassa kaikki kääntyivät katsomaan minua. Tunsin, kuinka väri katosi kasvoiltani
ja jalkani olivat pettää altani. Onneksi istuin, mutta tunsin oloni vaivautuneeksi ja oudoksi.
Tuo kitaraa soittanut mies jatkoi.... - Tämä juna on jotain mitä ei vain voi ymmärtää, silti
se pitää tuntea, muuten siitä ei pääse pois edes omalla asemallaan.
Sen sanottua hän istuutui alas ja aloitti soittamaan uudelleen.

https://www.youtube.com/watch?v=HUJzBHnD2Ys

Yllättäin tajusin, että tuossa kappaleessa kerrottiin jotain minulle.
Koitin kuunnella kappaleen sanoja, mutta yllättäin vaunuun ilmestyi konduktööri joka alkoi
vaatia matkalippuja kaikilta! Nopeasti aloin penkoa taskujani ja laukkuani, mutta en tahtonut
löytää lippuja mistään! Mihin ihmeeseen olin sen laittanut?
Lopulta löysin sen takkini eräästä taskusta ja muistin, että olin sen tunkenut sinne siellä
eräällä asemalla, kun olin ollut tuntevinani, että se lippu olisi suorastaan kärynnyt....
Niin ainakin minusta tuntui. Konduktööri tuli luokseni, otti lipun käteensä ja käänteli sitä hetken.
Sitten hän leimasi sen ja kysyi minulta antaessaan sitä takaisin, että olinko nauttinut matkasta.
Olipa omituinen kysymys! Vastasin, että en oikein osaa sanoa...... hän meni hämmentyneen näköiseksi
ja jatkoi, että kyllähän minun olisi pitänyt matkastani nauttia. En vain osannut kertoa hänelle
mitään, mikä olisi ollut nyt niin nautittavaa.... -ellei oteta huomioon sitä, että ruoka oli maittavaa
ravintolavaunussa.... niin siinä jossain vaiheessa. En enää tiennyt ajastakaan mitään, mutta
jossain vaiheessa olin syönyt - sen muistin.

Konduktööri jatkoi matkaansa ja tajusin että en ollutkaan aikoihin nauttinut mitään, joten päätin
suunnata ravintolavaunuun. Otin varoiksi matkalaukkuni mukaan, koska jotenkin oli sellainen
aavistus, että jotain taas minun tuurillani sattuu ja tapahtuu!
Pääsin ravintolavaunun ovelle ja yllätyin. Se ei ollut enää samanlainen kuin aikaisemmin.
Koko vaunun sisuta oli muuttunut erilaiseksi.
Ja nyt tuo ravintolavaunu oli entistäkin loisteliaampi.
Valkoiset liinat pöydissä...... samettiset
tuolit ja muutenkin ylellisen näköinen.
Yhtään matkustajaa en nähnyt vaunussa, tosin en nähnyt henkilökuntaakaan,
mutta en antanut sen häiritä. Kai tässä alkaa jo tottua siihen, että jostain
yllättäin ilmestyy joku viereen kysymään, mitä haluaisin.
Ja näin kävikin.... taas! Pääsin juuri istuutumaan erään pöydän ääreen, kun vierelläni
seisoi valkoisiin pukeutunut tarjoilija. Näin edessäni listan, missä oli tarjolla olevia ruokia
ja juomia. Päätin ottaa jotain pientä ja tilasin lasin tuoremehua, kahvin ja "höyryveturimakkaraa
patongin kera". No ehkä se olisi sellainen sopivan pieni suolainen, millä saisin oloani paremmaksi.
Eipä aikaakaan, kun edessäni oli höyryävän kuuma kuppi kahvia, hyvän kokoinen tuoremehulasillinen
ja ihan mukavan kokoinen patonki täytettynä lämpöisellä makkaralla.
Nappasin patongin käteeni ja juuri kun olin alkaa nauttimaan tuota, vaunuun kiirehti suunnilleen
minun ikäinen mieshenkilö, joka pysähtyi kohdalleni ja kysyi, olinko nähnyt sen-ja-sen näköistä
naista junassa ja jos olin, niin mihin hän on mennyt.
Mietin hetken ja tajusin, että tuo mies kysyi sitä rouvaa, jonka kanssa juttelin aiemmin ja joka
vanheni suorastaan silmissä.... ja jonka se synkkä mieshahmo saatteli siellä edellisellä asemalla
johonkin. Kerroin tämän tuolle miehelle ja hän hätääntyi.
- Tämä pitää saada hänelle ja nopeasti! Hän oli kaivanut povitaskustaan pienen kirjeen, jossa
oli kauniilla käsialalla kirjoitettu "Sinulle!".
Tuo mies ojensi kirjeen minulle sanoen, että pystyn antamaan sen sille naiselle.
Yritin estellä ja kertoa, että hänhän jäi jo edellisellä asemalla pois.
- No mutta kohtahan te tapaatte, mehän tulemme pian asemalle!
Samassa huomasin, että juna hidasti vauhtia ja ihmettelin, että miten muka voisin tavata
tuon rouvan jossain toisella asemalla!
Katsahdin ulos ikkunasta ja näin, että olimme tulossa tosiaan jollekin asemalle.
Käännähdin ja..... - tuo äsken vierelläni ollut mies oli poissa! Hörppäsin nopeasti kahvia
ja haukkasin vielä muutaman palan patongista. Se maistui hyvältä, mutta nyt ei ollut sittenkään
aikaa nauttia siitä enempää. Toivoin mielessäni, että tällä asemalla minun matkani loppuisi
tässä junassa jo vihdoinkin!

Hiljalleen juna lipui asemalle ja olin ensimmäisten joukossa, jotka astuivat alas laiturille.
Aurinko paistoi kirkkaana. Ensimmäisen kerran koko junamatkan aikana! Suorastaan häikäisi.
Sitten yhtäkkiä hiljeni...... ei edes junasta kuulunut pihaustakaan. Kaikki kulkivat täysin
ääneti asemalaiturilla, askelistakaan ei kantautunut mitään....... seisoin hiljaa ja odotin, mitä tapahtuu!
Hetkeen ei tapahtunutkaan mitään ja lähdin kävelemään kohti asemarakennusta, mutta jokusen
askeleen jälkeen jokin jarrutti menoani ja tunsin, että rintaani ahdisti - minun oli pysähdyttävä.
Jouduin menemään lähes kyyryyn, vedin muutaman kerran syvempään henkeä ja
kun nousin taas pystyyn.... - tuo nainen oli noin kymmenen metrin päässä minusta!
Hän käveli rauhallisesti minua kohti ja silloin muistin, että olin kuin olinkin ottanut tuon kirjeen
tuolta mieheltä ja laittanut sen takkini povitaskuun. Kaivoin sen esille ja  minut valtasi
rauhallinen, todella levollinen olo. Nainen käveli vierelleni, hymyili ja ojensi kätensä....
mitään sanomatta annoin tuon kirjeen hänelle, hän katsoi sitä ja kääntyi... ja
lähti rauhallisesti kävelemään pois luotani. Tunsin sisälläni todella hyvää oloa!

https://www.youtube.com/watch?v=VbRmFSQYeac

Hetken kuluttua en enää nähnyt naista ja päätin kävellä asemalle.
Mielessäni jyskytti tunne, että nyt pääsen tuosta junasta pois, jotenkin sellainen aavistus
valtasi mieleni ja hymyilin leveästi.

Pääsin aseman vierelle ja kuulin takaani äänen.
Junan pilli vihelsi!
Samassa se lähti hitaasti liikkeelle.
Tunsin huutavani ääneen, kiljuvani onnesta....
En ollut enää junassa, en enää.... pääsin pois!
Aloin katsella ympärilleni, mistä tältä asemalta pääsee ulos.
Hetken käveltyäni aseman sivustalla näin..... kellon - se kävi hitaasti... - taaksepäin!
Ei - ei - ei enää. En kestänyt. Jotenkin se ilo, mikä minulla jo sieluani hiveli,
raastettiin irti.... voiko tämä vielä jatkua?

Tuijotin kelloa...... katsahdin samalla rataa.... juna oli jo kadonnut, mutta
kello..... se kulki armotta taaksepäin ja aavistin, että en ehkä sittenkään pääse vielä pois!

-------------------------------------------------------------------------
(26.5.2016 tehtyä)
Seisoin suorastaan lamaantuneena yksin asemalaiturilla!
Kaikki olivat hävinneet johonkin ja junasta näin enää viimeisen vaunun valot.
Kiskot sihisivät vielä hetken ja sen jälkeen tuli hiljaista -syvän aavemaisen hiljaista.
Huusin!!!! Huusin niin lujaa, kuin sain keuhkoistani irti.
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA......... !!!!!

Ääni tuntui tukehtuvan, se ei kantanut ilmassa vaan tuntui kuin olisin ollut tyhjiössä.
Omituista. Huusin, mutta huutoni kuulosti siltä että olisin vain kuvitellut huutavani.
Mitä tämä tarkoitti?
Sitten kilahti. Käännyin nopeasti äänen suuntaan, se oli se kello.... tuo riivattu kello.
Tajusin kiroavani tuota kelloa, tuota junaa, kaikkia näkemiäni henkilöitä ja ennenkaikkea itseäni.
Katselin vihaisena kelloa, se raksutti niin kuin kellon pitääkin raksuttaa, mutta mutta...
- se raksutti takaperin, edelleen! Ei enää tätä, aloin tuntea pahoinvointia ja
samassa oksensin laiturille. Siinä tuli kahvit ja patongit...... mitään mitä olin nauttinut, tuli ylös
ja minä tipahdin alas..... lysähdin laiturille, nyyhkytin hiljaa.....

En tiedä, kauanko olin maannut laiturilla, mutta yhtäkkiä tajusin että aurinko ei enää paistanut.
Silti oli yllättävän valoisaa. Nousin varovasti ja katselin ympärilleni. Päätin päästä tältä laiturilta
ja asemalta pois, keinolla millä hyvänsä! Jos se ei edellisellä asemalla onnistunut, sen on
onnistuttava täällä - en halunnut enää olla täällä, en tässä.....tosin en tiennyt edes, missä.
Lähdin kävelemään asemarakennusta kohden, siinä oli jotain tuttua, mutta silti se oli niin vieras...
- niin vieras. Missään ei näkynyt minkäänlaista nimikylttiä, missä olin ja minkä niminen tuo asema oli.

Yksi ovi oli hivenen avoinna ja se narisi kevyessä tuuless. Tosiaan, oli alkanut tuulla!
Katsoin taivaalle ja näin sen olevan pilvinen. Arvelin, että kohta saattaisi sataa, mutta
onneksi olin suojassa. Samassa alkoihin taivaalta hieman vihmomaan vettä, lämmin kesäsade!
Astuin tuosta avoimesta ovesta sisälle asemarakennukseen ja silmäni lävähtivät auki, hämmästyksestä.
Se oli täynnä..... matkustajia!
Muutaman kasvot tunnistin junasta, mistä olin
jäänyt pois ja niin olivat näemmä nämä toisetkin.
Mutta miksi kaikki vain olivat tuolla asemallla?
Katselin heitä jonkin aikaa ja huomasin, että jotkut vain kävelivät sinne tänne ympäri asemahallia.
Näytti siltä, kuin joku olisi ohjannut heitä ja kaikki kulkeminen, liikkeet ja puheensorinakin olisi
ollut ennalta määrättyä. En huomannut, että vierelleni oli tullut.... tuo junan konduktööri!
Hän murahti hiljaa, jolloin säpsähdin ja ymmärsin että vierelläni oli joku.

- Odotetaan! Kyllä se tulee ajallaan.
Mikä, siis mikä tulee? Kysyin tuskaisena, sillä taisin jo mielessäni arvata, mitä konduktööri tarkoitti.
- Se aamujuna.
https://www.youtube.com/watch?v=n32fr0xnrYI
Jäin tuijottamaan tuota konduktööriä hiljaa. Tämä ei voinut olla totta, ei enää!
Kysyin häneltä, että eikö tämä ollut minun pääteasema ja sain vastaukseksi kovan naurun,
mikä kaikui koko asemahallissa niin, että kaikki pysähtyivät hetkeksi katsomaan vain meitä kahta.
Samassa jymähti!
Ukkonen..... - se sade oli yltynyt ja piiskasi nyt ukkosena asemarakennusta. Kaikki asemahallissa
olleet alkoivat keräilemään matkatavaroitaan ja suuntasivat hiljalleen kohti aseman ovea ja laituria.
Siis tuonne sateeseenko he menevät? Ihmettelin ääneen ja sain yhdeltä ohitseni kulkevalta naiselta
vastauksen, että olisi parempi että ottaisin jo matkatavarani ja tulisin, kohta mennään.

https://www.youtube.com/watch?v=DSiLJQiOIVk

Huokaisin, mitään muuta mahdollisuutta kai minulla ei ollut.... - ellei sitten......
Mieleeni välähti häijy ajatus ja päätin olla ovela. Kyykistyin hieman, kuin olisin alkanut sitomaan
kengännauhojani ja samalla mukamas tarkastelin matkalaukkuani, että kaikki oli mukana ja
laukku kiinni ja ehjä jne. Odotin, että kaikki matkustajat olivat siirtyneet tuonne asemalaiturille, mikä
osin suojasi ukkoselta, katoksen ansiosta, mutta viima heitti vettä jokaisen ylle enemmän ja vähemmän.
Ja kun viimeinen oli astunut asemahallista laiturille, syöksyin tuolle ovelle ja löin sen kiinni!
Nyt olin sitten yksin asemahallissa, nauroin...... Katselin ympärilleni ja näin pari penkkiä.
Raahasin toisen niistä oven eteen, työntäen sen niin lähelle ovea kuin vain mahdollista.
Sen jälkeen vedin vielä toisen penkin tuon ensimmäisen eteen, koska yksin en jaksanut nostaa,
enkä olisi kyennytkään... - se oli sen verran pitkä, se penkki.....ja olin varma, että nyt olisin
rauhassa tässä asemahallissa! Eikä hetkeäkään liian myöhään, nimittäin kuulin lähestyvän junan
kimeän pillin äänen. Siis jossain oli joku ikkuna auki, kun ääni kuului noin selkeästi!
Mutta en alkanut tutkimaan, missä.... lähdin puolijuoksua kohti asemahallin toista päätä
samalla, kun kuulin kuulutuksen: - Junaan!
- Mutta minäpä en tule! Huusin vastaukseksi samalla, kun syöksähdin asemahallin vastapäiseen
päähän ja siellä oleville isoille oville. Niissä oli isot ikkunat ja näin, kuinka aurinko paistoi ulkona....
Hymyilin mielessäni! Nyt tämä olisi ohi.

Samassa nuo kyseiset ovet aukenivat ja sieltä tuli minua vastaan......
---------------------------------------------------------------------------
(Perjantaina 17.6.2016 kirjoitettua jatkoa)

Jähmetyin!
Jähmetyin kauhusta!
Jähmetyin!
Yritin liikkua, olin naulittu.... olin liimattu paikoilleni.
Jähmetyin!
Yritin huutaa, olin mykkä....en saanut sanottua mitään.

Minua vastaan asteli noista ovista, jostain valoisasta.....
- minä itse!
Mitä ihmettä?
Aivoni suorastaan kiehuivat, silmäni olivat varmaan
ruokalautasen kokoiset, koska en käsittänyt että minua
vastaan käveli..... - minä itse!


Pelkäsin, että nyt tapahtuu jotain ikävää! Yritin liikkua, mutta tuntui kuin jokin pitäisi minusta kiinni
ja en päässyt mihinkään. Tuo hahmo, siis minä - vai oliko kyseessä  jokin mielikuvitukseni ja
alitajuntani tepposet minulle? Hahmo lähestyi..... tuli lähemmäksi minua, itseäni.
Sitten se pysähtyi - ja samassa aseman kello kumahti muutaman kerran.
Perään kuulin junanpillin vihellyksen. Tärisin, iholleni nousi kylmä tuskanhiki ja halusin vain sulkea
silmäni ja toivoa, että kun avaan ne, niin kaikki tämä olisi vain pelkkää unta!
Kokeilin sitä - eikä mikään ollut muuttunut.... -ei mikään.

https://www.youtube.com/watch?v=zHuKhwS-ht4

Tuo hahmo, siis minun peilikuvani - vai olinko minä sen...... se vain seisoi.
Huomasin, että se katseli minua tarkkaan......heilautin kättäni, mutta yllätyksekseni se ei vastannut
liikkeeseen millään tavalla! Samassa tajusin, että pystyin liikkumaan. Lähdin varovasti kävelemään
ja lähestyin hieman tuota hahmoa. Se vain seisoi. Olimme noin 2-3 metrin päässä toisistamme ja
haistoin jotain outoa. Mietin, että mistä tuon tuoksun tunsin, mutta en saanut sitä mieleeni.
Samassa tuo hahmo kääntyi hieman, tajusin sen katsovan laiturille johtaville oville päin ja
samassa se lähti kävelemään...... vai lähdinkö minä?  Tuo hahmo siirsi nopeasti rakentamani
esteet ovien edestä ja asteli asemalaiturille.
Jostain syystä huomasin seuraavani sitä ja hetken kuluttua olin myös asemalaiturilla - ja minä, tai
siis minun kaksoisolentoni vai mikä se ikinä olikaan..... katosi!
Samassa kuulin jälleen junanpillin vihellyksen. Tajusin, että asemalle oli tulossa juna, mutta itse päätin
että nyt en enää tuohon junaan astuisi vaan jäisin tälle asemalle, tulee mitä tulee.
Käännyin ympäri ja astelin nopeasti takaisin asemahalliin. Askeleeni kaikuivat hallissa, siellä ei
ollut ketään muita kuin minä. Nyt jo naurahdin hieman, sillä ajattelin sittenkin selviäväni tästä....
lisäsin vauhtia ja kiirehdin kohti niitä ovia, mistä omakuvani oli tullut asemahalliin.
Nuo ovet olivat auki....  - kunnes olin lähes niiden luona - silloin ne pamahtivat kiinni nenäni edessä!

Kirosin ääneen. Huusin ja huusin. Nyin ovien kahvoista, vaan mitään ei tapahtunut!
Mitä ovien takana olisi ollut? Halusin sinne, halusin päästä muualle - en enää tuonne, en asemalaiturille...

https://www.youtube.com/watch?v=ZUY8pPLpIJg

Sitten taas kumahti! Käännyin kiroillen ympäri ja tajusin, että aseman kello löi.....
Sitä katsomattakin tiesin, että se kävi taas.... taaksepäin! Mutta kiroiluni loppui nopeasti,
sillä näin.... - taas tuon omakuvani, hahmon - minut itseni!
Se oli jostain ilmestynyt lähes viereeni, ääneti. Olimme lähes vierekkäin ja taas haistoin tuon
tuoksun, missä oli jotain tuttua mutta en silti vain saanut sitä mieleeni.

Minun hahmoni, omakuvani, katseli minua ja nyt se nosti kätensä.... ojensi sen ja näytti suuntaa...
Katsoin, mihin näytin... tai mihin omakuvani näytti.... näin pienen oven. Lähdin kävelemään sitä kohden
ja avasin sen. Samassa jokin, kuin suuri ilmavirta tai imu, nykäisi minut tuosta ovesta sisälle....
katosin asemahallista - huomasin olevani jossain omituisessa tunnelissa - ja sitten pimeni.

Vaikka silmissäni pimeni, en silti menettänyt tajuntaani kokonaan.... tajusin, että pyörin.....
vaan kauaa tuota ei kestänyt, menetin tajuntani.
En tiedä, missä olin ollut ja mitä oli tapahtunut. Heräsin, päätä kivisti ja katselin ympärilleni.
Olin..... -asemalaiturilla!
Tunnistin paikan. Tämä oli se asema, jossa viimeksi olin. Asema oli autio.
Ei ollut junaa, ei ollut ihmisiä - en nähnyt edes omaa hahmoani, en ketään..... hetkeen.
Olin ollut makuuasennossa ja nostin itseni ylös, nojasin hetken yhteen tolppaan ja silloin näin tuon....
- ei, en itseäni.... vaan jotain muuta!

Se oli joku tai jotain...... - ei ainakaan mikään elävä, mutta
hyvin eläväisen oloinen kuitenkin!
Tuo jokin katseli minua ja yllättävästi kuulin kuin mielessäni
oudon äänen..... oli kuin tuo jokin olisi puhunut minulle
mieleni kautta! Tuo jokin sanoi, että vielä olisi jatkettava
matkaa ja jos olisin poistunut toisista ovista ulos, olisin
joutunut johonkin...... mistä ei sieluakaan voisi pelastaa...
En ymmärtänyt, tunsin vihaa ja katkeruutta ja pelkäsin, että olisin
ikuisesi jumissa jossain käsittämättömässä tapahtumaketjussa.
Sitten kuului taas junanpilli ja kiskoista alkoi kuulua sihinää, tiesin että juna
oli tulossa kohti asemaa. En voinut muuta kuin alistua.... vai voisinko sittenkin?
Ajattelin, että mikään ei minua voisi estää ja nappasin laukkuni, lähdin juoksemaan kohti
asemahallia, pääsinkin sinne..... siellä ei ollut enää edes hahmoani. Etsin katseellani ovia,
joista olin tullut.... tai siis hahmoni oli tullut, mutta niitä en enää löytänyt!
Asemahalli oli erilainen....... täysin erilainen.
Sitten kuului taas kellon kilahdus ja....... "Juna saapuu!"
Mistä ihmeestä tuo konduktööri ilmestyi? Tunnistin äänen.
Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt häntä.
Kävelin laiturille ja katselin junan lähestymistä.....
Oli noussut sumua ja juna näytti aavemaiselta.
Tosin se ei enää ollut mikään yllätys minulle.
Juna lipui asemalle, ovet aukenivat ja muutamia
ihmisiä tuli junasta ulos.... katosivat usvaan...
- johonkin. Sitten kuulin tuon konduktöörin äänen takaani:
"Junaan, tänne et voi jäädä..... ei kumpikaan sinusta!"
Nousin peloissani junaan...

https://www.youtube.com/watch?v=ANHR5ihiadg

Hain istumapaikan ja toivoin, että vihdoinkin joku hieman valaisisi minulle tätä kaikkea.....
Sitten juna nytkähti liikkeelle ja tajusin, että taas mennään - kohti tuntematonta!
-------------------------------------------------------------------------------

Juna jyskytteli tasaiseen tahtiin eteenpäin ja minä painoin pääni alaspäin.
En jaksanut enää! Tuntui, että olin sisältäni täysin tyhjä..... - turta tästä kaikesta.
En tiennyt enää, miksi ihmeessä tälle matkalle olin joutunut ja miksi tämä kaikki tapahtui minulle.
Kirosin sitä hetkeä, kun olin päättänyt ostaa sen edullisemman junamatkan.... -houkutus oli ollut
liian suuri, ajattelin että saisin hieman säästöä, mutta nyt olisin ollut valmis
maksamaan vaikka mitä siitä, että pääsisin tästä painajaisestani eroon!

Kaivoin sadatellen taskustani tuon matkalipun ja katselin sitä hetkisen.
Meni tovi, ennenkuin huomasin, että se ei ollutkaan samanlainen kuin aikaisemmin!
Oliko joku vaihtanut lippuni jossain vaiheessa? Määränpää oli tummunut ja
lähtöaika..... - niin lähtöaika oli se, mitä kello näytti juuri nyt.... siis kello... - mitä ihmettä?
Katsahdin kelloani ranteesta ja tajusin sen näyttävän samaa aikaa kuin lipussa oli!
Mutta junahan kulkee ja olin noussut jo jokin aika sitten junaan asemalta.
Lähtöpäiväkin oli aivan erikoinen! Jokin ei nyt tässäkään taas täsmännyt.
Alkoi tuntua siltä, että jokin tai jotkin yrittivät saada mieleni
sekoamaan täysin ja aloin jo todella epäillä, että olisin
menettämässä järkeni....

Sitten kuului ääni vaunun toisesta päästä: - Matkaliput olkaa hyvä!
Ääni kuului tuolle tutuksi tulleelle konduktöörille, johon olin matkan aikana
törmännyt jo useita kertoja. Hän käveli vaunun halki ja tuli luokseni, ojensin
matkalipun ja hän katseli sitä pitkään. - Sinun ei pitäisi olla täällä, ei ollenkaan!
Ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin sisällä sielussani jotain lämmintä ja ihanaa....
- siis minun pitäisikin olla jossain toisaalla, mahdollisesti kokonaan siis pois tästä junasta.
Katselin yllättyneenä konduktööriä, joka katseli lippuani jatkaen:
- Toden totta, ei tämä paikka ole sinun, ei ollenkaan.
Samassa hän nykäisi katon rajassa olevasta kahvasta ja juna jarrutti voimakkaasti.
Tajusin hänen vetäneen hätäjarrusta..... vaunussa kaikki kirkaisivat, kiljuivat ja huusivat
pelästyneenä.... minä taisin olla ainoa joka nauroi ääneen - ja nauroin lujaa!
Juna pysähtyi.... keskelle ei mitään. Ulkoa näkyi vain lohduttoman paljas peltomaisema.

Konduktööri kehoitti minua otttamaana
matkatavarani ja poistumaan junasta.
Katsoin häntä epäuskoisena ja kurkkasin
uudestaan ikkunasta ulos.....
- Siis tuonne? Eihän siellä ole mitään!
Hän ei sanonut mitään, nyökkäsi vain ja
näytti että nyt on kiire.
Nappasin matkalaukkuni ja seurasin häntä
vaunun ovelle. Tunsin, että kaikki vaunun muut matkustajat katselivat perääni hiljaa.
En vain voinut ymmärtää, miksi yhtäkkiä minun pitää nousta junasta pois.
Mutta sitähän olin toivonut jo pitkään - ja nyt kun se sitten tapahtuu, niin miksi en
sitä sitten haluakaan? Olin ymmälläni, mutta nousin pois junasta ja seisoin ratapenkalla.
Edessäni oli juna - ja takanani.... - lohduttomalta näyttävä peltomaisema.

Konduktööri sulki vaunun oven ja juna nytkähti samalla liikkeelle!
Astuin muutaman metrin penkalla taaksepäin ja jäin sanattomana katsomaan, kun juna poistui
maisemaan.... jättäen minut yksin tuolle ratapenkalle.... vain tuuli seuranani.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Olin täysin tyrmistynyt ja yllättynyt siitä, että minut jätettiin
täysin oman onneni nojaan keskelle ei-mitään ties mihin.
Mietin pienen hetken, mitä tekisin ja päätin lähteä kävelemään rataa pitkin takaisinpäin.
En siis halunnut missään nimessä seurata junaa vaan päästä siitä entistä kauemmaksi pois!
Matkalaukusta kiinni ja takki paremmin ylle ja sitten vain jalkaa toisen eteen.....
Alkoi sataa, onneksi kevyesti vihmoen - eli se ei pahemmin haitannut. Enemmän harmitti
tuuli, mikä väliin yltyi kohtuullisen koviksi puuskiksi.

En tiedä, kauanko olin kävellyt, mutta yhtäkkiä edessäni ajotie, mikä ylitti radan.
Ei se mikään kummoinen kinttupolku ollut, mutta selvästi siitä oli ajeltu autoilla ja
arvelin, että ei edes kovinkaan kauaa sitten kun viimeksi. Nyt tuli pulma eteen!
Mihin lähden kävelemään? Jatkanko rataa pitkin eteenpäin, tai siis taaksepäin.... vai
lähdenkö tuota pientä peltotietä pitkin jompaan kumpaan suuntaan?
Seisoin ja mietin..... sitten kuulin ääntä.... katsahdin äänen suuntaan, se tuli tuolta tieltä.
Jokusen kymmenen metrin päässä minusta seisoi nuori nainen!
Hän lauloi jotain, en saanut sanoista selvää, mutta hän selvästi lauloi jotain.
Lähdin häntä kohden, jolloin hän lähti kävelemään minusta poispäin........ nopeutin
askeliani ja huomasin hänenkin kiihdyttävän vauhtiaan.
Miksi hän ei halunnut, että saisin hänet kiinni?
Pysähdyin ja hänkin pysähtyi. Katselimme toisiamme noin muutaman kymmenen metrin päästä.
Olimme hiljaa. Hän ei laulanut enää!
Katselimme toisiamme, pitkään.... tuntui kuin hän olisi
arvioinut minua päästä varpaisiin sanomatta sanaakaan. Lopulta hän nosti kätensä,
tervehti minua hieman hihittäen ja käveli luokseni.
Katselin hänen tummia, kiiltäviä hiuksia ja kirkkaita silmiä. Hän oli kaunis
- eikä kovinkaan vanha edes..... selvästi minua nuorempi.
Olin juuri avaamassa suuni ja kysymässä, missä oikein olimme kun hän aloitti puhumisen.

- Olet eksynyt! Sinun pitäisi olla muualla, mutta kyllä me sinut vielä oikeaan paikkaan saadaan.
Ketkä me? Mietin, keitä hän tarkoitti vai puhuiko hän vain minusta ja hänestä.
Hän otti kädestäni kiinni ja lähti taluttamaan minua tuota peltotietä pitkin eteenpäin.
- Mihin me olemme matkalla? Hän ei vastannut, katseli vain minua hymyillen.
Ymmärsin, että vaikka kuinka kyselisin, en vastauksia taitaisi saada, jotenka päätin
että kävelen kiltisti hänen kanssaan sinne, mihin hän oli minua viemässä.

Olimme kulkeneet ties kuinka kauan ja tunsin, kuinka jalkani alkoivat jo olla puuduksissa.
Mutta tämä nuori nainen, hän vain käveli kevyesti vierelläni, aivan kuin olisimme juuri
lähteneet matkaan! Sitten kuulin jostain pari kilahdusta.... sisälläni jysähti!
Kuulinko oikein? Tuo äänen kaiku oli kuin...... - kellon!
- Kohta olemme perillä! Tuo nuori nainen katsoi minua ja iski silmää.
Perillä missä? Hän näytti toisella kädellä eteemme ja tosiaan, edessämme noin muutamien
satojen metrien päässä näkyi joitakin rakennuksia!
Sivistystä, ajattelin mielessäni. Ehkä olen oikeasti perillä ja pääsen elämään normaalia elämää......
Askeleeni nopeutuivat ja huomasin, että tuo saattajani naurahti hieman kiireelleni.
Halusin pian tuonne - vaikka en tiennyt, mihin olin menossa.
Ja taas kello kumahti!
------------------------------------------------------------------------------
 Tästä eteenpäin 1.8.2016:

Lähestyimme noita rakennuksia. Hänen askeleensa olivat yllättävän ripeät, minulla oli hieman
jopa vaikeaa pysyä tahdissa - tajusin olevani aika väsynyt, eikä ihme sillä en edes muistanut,
koska olin nukkunut viimeksi! Kellon kumahtelu kuului yhä selvemmin, mutta nyt sen ääni
ei ollut se, mitä olin kuullut ties kuinka monta kertaa tämän mystisen matkan aikana.
Se oli..... kyllä - se oli...... tunnistin lopulta äänen varmaksi: Se oli kirkonkello!
Sitten näin itse kirkon.
Ja mikä salpasi henkeni: Sen kellotorinissa oli myös:
Kello!

Huomasin, että tuo nuori nainen katsoi minua hymyillen. Hän ojensi kätensä minulle ja johdatti meidät
tuon kirkon luo. Sen ovet olivat kiinni, kunnes olimme kirkon portailla. Silloin ne avautuivat, kuin
taikaiskusta! Oliko kirkossa joku odottamassa? Samassa kellon kumahtelu loppui ja tuli täysin tyyntä.

https://www.youtube.com/watch?v=o19YuGdtvRE

Astelimme kirkkoon. Siellä oli hämärää ja viileää. Alkuun en tahtonut nähdä kunnolla mitään, mutta
kun silmäni tottuivat hämäryyteen, aloin nähdä yksityiskohtia ja ...... - ihmisiä! Jokainen oli kääntynyt
katsomaan meitä kahta ja juuri kun olin avaamassa suuni, kuului kuin yhdestä suusta "Shhhhh!"
Ymmärsin olla hiljaa. Jäin seisomaan oven pieleen tuon nuoren naisen kanssa. Hän kuiskasi minulle,
että tässä ei mene kauaa... - Missä tässä? Kysyin hiljaa, mutta en saanut mitään vastausta.
Päätin olla kyselemättä lisää ja samassa näin, kun kirkon alttaria kohti käveli joku.
Hahmossa oli jotain tuttua.... en vain saanut heti päähäni, että kuka tai ketä tuo hahmo muistutti.
Mutta kun hän pysähtyi, katsoi kirkkosaliin ja avasi suunsa... silloin minulta lähti jalat alta ja
maailma pimeni - jälleen!

Heräsin pienestä huoneesta. En tiedä, oliko päivä vai yö, koska verhot oli vedetty pienen ikkunan eteen
ja huoneessa oli hämärää. Päätä kivisti. Nousin varovasti istumaan vuoteelta, johon minut oli selvästi
kannettu. Olinko yhä kirkon tiloissa vai jossai toisaalla? Huomasin, että myös matkalaukkuni oli huoneessa
ja nopeasti katsoin tavarani läpi, kaikki oli yhä tallessa ja siististi.... tai no jotenkin siis pakattuna laukussa.
Meni jonkin aikaa ja kuulin askelia, joku lähestyi huonetta ja avasi oven. Katsahdin tulijaa ja tunnistin
hänet tuoksi nuoreksi naiseksi, joka oli saatellut minut tänne. Hän kantoi mukanaan tarjotinta, jossa
oli selvästi syötävää. Haistoin myöskin tuoreen vastakeitetyn kahvin tuoksun ja vatsani alkoikin
"huutaa" nälkää kuin tilauksesta. Olipa siitä aikaa, kun olinkaan saanut syödä mitään, saatika että olisin
saanut edes kahvikupillista, mutta nyt minulle tarjottiin syötävää. Ahmin eväitä hyvällä ruokahalulla
ja tuo nuori nainen istahti viereeni sängynlaidalle. Hän seurasi hieman hymyillen ahmimistani!
Varmaan näytti siltä, että en ollut saanut aikoihin mitään - syötävää.
Lopulta olin syönyt kaiken, mitä tarjottimelta oli löytynyt ja tunsin, kuinka vatsaani painoi. Se oli
täynnä - pitkästä aikaa. Päätin hieman udella tuolta naiselta, mitä tämä kaikki oli.
Hän vain kertoi, että minut pitää saada matkaan heti, kun olen saanut levättyä ja minulla olisi voimia.
Olin kuulemma ollut tajuton jonkin aikaa kirkossa ja sen jälkeen nukkunut lähes kymmenen tuntia!
- Mutta miten voin olla tässä, kun.....? - Älä kysy, mihin et vastausta tarvitse vielä!
Nainen sanoi, painaen sormen suuni eteen keskeyttäen näin kysymystulvani heti alkuun.

- Saanko kysyä edes, että pääseekö täällä missään vaikka suihkuun?
Hän naurahti, käänsi päätänsä ja näytti, että tuossa vieressä on kylpyhuone. Siellä on kaikki tarvittava
valmiina. Nousin ylös ja kurkkasin oven taakse, mihin hän oli osoittanut. Siellä tosiaan oli pieni
kylpyhuone. Päätin saman tien käydä suihkussa ja selvittää sen jälkeen jotenkin, mikä tämä paikka
oikein on ja mihin minun on taas lähdettävä - ja miksi!
Kaivoin matkalaukustani puhtaita vaatteita ja siirryin kylpyhuoneeseen. Kohta tunsinkin jo
ihanan viileän veden valuvan pitkin hikistä kehoani pitkin. Mikä tunne ja autuus!
Olin ollut suihkussa pienen hetken, kun aavistin, etten ollut yksin.
https://www.youtube.com/watch?v=hpiACRAw4mM

Käännyin ympäri ja näin kylpyhuoneessa tuon nuoren naisen.
Mitään sanomatta hän alkoi riisua itseään ja kun hän nosti paidan yltään pois, samalla kääntyen
selin minuun, näin hänen selässään olevan tatuoinnin. Miksi en yllättynyt!
Hän ei sanonut mitään, kuten en minäkään. Hän vain tuli suihkun alle viereeni..... - katseli
noilla lempeillä silmillään minua ja - halasi hiljaa. Olin sanaton, olin myös yllättynyt ja odotin,
että viimeistään nyt jokin herättää minut tästä unesta ja huomaan olevani kotona.
Mutta ei, näin ei käynyt!

Hän hyväili hiljaa selkääni katsoen samalla tiukasti silmiini. En tiennyt mitä tehdä, joten seisoin
kuin lamaantuneena suihkun alla. Sitten yhtä yllättäin.... - hän suuteli minua kevyesti ja poistui
suihkusta, kietoutui nopeasti pyyhkeeseen, keräsi vaatteensa ja poistui kylpyhuoneesta.
Hämmennyksen vallassa pesin itseni ja maistelin huulillani vielä hänen huuliensa makua.
Jotain tuttua tuossa oli! Samassa mieleeni tuli se nuori nainen junassa, joka olikin sitten vanha rouva.
Tuolla suihkussa olleella naisella oli  samat silmät! Hän oli saman nainen! Miten tämä oli mahdollista?
Ja vielä enemmän minua häiritsi se, että kirkossa olin nähnyt jälleen - itseni!
Sen oli oltava syy, miksi minut piti laittaa täältä matkaan ja nopeasti.
Mutta miksi sitten olin toisena hahmona täällä? Vai oliko se toinen minä itse ja tämä olikin unta?
Päätäni kivisti. Muistin, että olin saanut junassa tuolta samaiselta naiselta särkylääkettä, joita en
ollut kaikkia vielä ottanut. Kaivoin housujeni taskuja ja kas, löysin kuin löysinkin pari buranaa tai
aspiriinia tms. Nappasin ne ja menin makuulle sängylle ja - nukahdin.
Tajusin näkeväni unta tuosta naisesta.......

https://www.youtube.com/watch?v=y82zO_tC0nE

Oli mennyt jonkin aikaa ja minua tönittiin hereille. Avasin silmäni toivoen, että herättäjä olisi tuo
nainen, mutta ei..... vierelläni seisoi vanhempi mies, joka vain murahti.
- Ylös. Pue ja ota tavarasi, nyt on mentävä! Samassa hän poistui huoneesta.
Katsahdin kelloani ja tajusin, että olin tosiaan nukkunut useamman tunnin, mutta vieläkään en siis
tiennyt, oliko yö vai päivä. Kelloni oli perinteinen viisarimallinen, ilman digitaalivirityksiä ja vain
sen perusteella oli mahdotonta sanoa, missä vaiheessa vuorokautta mentiin.
Niin - vuorokausi oli ainakin pariinkin otteeseen matkan aikana vaihtunut, sen kyllä huomasin kellon
päivyristä, mutta muuta apua siitä ei tähän hätään ollut.

Puin ylleni, kasasin tavarani ja katsahdin vielä ympärilleni. Salaa toivoin, että tuolta naiselta olisi
minulle viesti, mutta petyin. Huoneessa ei ollut mitään uutta minulle.
Astelin ulos huoneesta, tulin käytävään, minkä päässä oli isompi huone. Siellä odotti tuo sama mies
ja hän vain näytti suunnan, mihin piti lähteä ja uppoutui johonkin kirjaan.
Siis ulos talosta ja miehen neuvomaan suuntaan. Juuri ovella kuulin hänen sanovan perääni:
- Kaikki hyvin, kun kello ei vielä käy, niin hänkin odottaa!
Olisin halunnut kysyä, mitä tuo tarkoitti mutta tajusin samassa, että se olisi ollut täysin turhaa.
"Hänkin odottaa!"
"Hänkin odottaa!"
"Hänkin odottaa!" Hoin tuota lausetta
mielessäni kulkiessani miehen neuvomaan suuntaan
ja lopulta edessäni oli asema - taas!
Ja yhdellä aseman seinustalla sijaitsevista penkeistä
istui hän, tuo nuori nainen.
-----------------------------------------------------------------------------------------
(tästä tarina jatkuu 16,8,2016)

Pysähdyin. Katsoin tuota naista hiljaa. Hän käänsi katseensa minuun ja hymyili samalla nousten
penkiltä ylös tullen luokseni. Odotin ehkä halausta, suukkoa tai jotain lämmintä kohtaamista, mutta
hän vain totesi: "Tule!" ottaen kädestäni kiinni ohjatakseen minut asemalaiturille.
Taas uusi asema. Mutta täällä oli jotain erilaista.... nimittäin asemalla oli kaksi junaa!
Ja mikä pisti mietityttämään, ne olivat menossa eri suuntiin. Mietin hetken, mitä nyt tapahtuu ja
samassa tuo nainen kertoi minulle, että minun pitäisi ostaa uusi lippu ja näytti pientä kioskia,
josta sen saisin hankittua. Mutta mihin ostan lipun? Hän naurahti hieman ja sanoi, että kyllä siellä
kioskilla tiedetään..... ja tönäisi minua hieman. Hieman epäillen astelin pienelle lippukioskille
ja ennen kuin ehdin oikeastaan sanoa mitään, käteeni lyötiin lippu ja sanottiin hinta.
Olin ymmälläni, mutta kaivoin lompakostani rahat ja maksoin lipun.

Katselin lippua epäuskoisena ja mietin, että miksi siinä ei sanottu, kumpaan junaan minun piti mennä.
Tosin ei lipussa ollut selkeää päämäärääkään mainittu. Ainoastaan lähtöaika oli varma, koska
saapumisaika oli korvattu tekstillä: "Aikanaan!"
Palasin tuon nuoren naisen luo ja kysyin, että mitä nyt tapahtuu ja kumpaan junaan minun pitää mennä
ja miksi hän oli minua vastassa asemalla, eikä ollut enää siellä talolla, kun heräsin.
- Liikaa kysymyksiä. Sinun pitää itse valita junasi. Minä jatkan matkaa kanssasi... tai sitten jään tänne.
Sinä päätät, miten matka jatkuu - ja mihin.

Katsoin tuota nuorta naista pitkään. Hänen silmät loistivat, mutta samalla jokin jopa pelotti mieltäni.
Katsahdin junia ja mietin.... Miksi minun piti päättää, kumpaan junaan menisin?
Samassa tajusin, että tuo toinen junista oli se, millä olin tälle matkalle lähtenyt!
Ei, siihen junaan en enää halua astua jalallani - en koskaan. Päätin siis, että nousen toiseen junaan ja
toivoin, että se palauttaisi minut takaisin lähtöpaikkaani ja pääsisin taas palaamaan normaaliin elämään
- tai mikä enää on normaalia.... Kohta en ehkä edes tietäisi siitä mitään.
Samassa kuulin aseman kellon kilahtavan. Katsahdin äänen suuntaan ja näin ison kellon viisareiden nytkähtävän liikkeelle, mutta ne..... - no niin - kävivät takaperin! Ei, ei taas näin.
Tiesin tosin jo kokemuksesta, että nyt pitää toimia. En siis voinut jäädä asemalle, en halunnut tuohon
junaan, jossa olin jo ollut, jotenka ripeästi kiirehdin tuohon toiseen junaan ja pääsin sopivasti
sisälle ja istumaan vaunuun, kun kuulin äänen: - Juna lähtee!
Tuo ääni oli jo iskostunut mieleeni. Se oli sen erään konduktöörin, joka tuossa aiemmassa junassa
oli ohjaillut ja vienyt minua sinne-tänne. Koko matka on tosin tuntunut siltä, että minua oli viety ties minne.
Toivoin, että hän ei sentään tässä junassa olisi ja samassa kuuluikin kimeä junanpillin ääni ja
näin ikkunasta kuinka tuo toinen juna lähti matkaan.

Huokaisin helpotuksesta. Jostain syystä tuntui siltä, että nyt vihdoinkin olisin pääsemässä pois tästä
omituisesta matkasta, vaikka mielessäni pyörikin hämmentäviä kysymyksiä.
Eniten ihmettelin sitä, että miten saatoin kohdata elävänä oman itseni! Kuka hän oli, tai kuka minä olin
- vai kuka minä oikeasti olen? Olenko minä mitään tai kukaan ja missä minä olen ja miksi?

Tämä junamatka "ei mihinkään" oli saanut epäilemään omaa itseäni ja kaikkea sitä, minkä
tiesin olevan olemassa.
https://www.youtube.com/watch?v=wN5CAX6xFNY
Sanat soivat mielessäni uudestaan ja uudestaan......:


"A train to nowhere that we are riding
We're riding over and over again
A train to nowhere"

Vastauksia en saanut, vaan kuulin junanpillin äänen ja ei mennyt kuin hetki, kun tunsin kuinka
juna nytkähti liikkeelle. Katselin ikkunasta ulos, hieman jopa haikeana - ajatukseni oli siinä
hetkessä siellä suihkussa ja hänessä.... tuossa viehettävässä nuoressa naisessa.
Kosketin sormellani huuliani, koitin vielä maistella mielestäni hänen huulia - vaan vain muisto
mielessäni siitä enää siitä oli. Olisinpa saanut tietää edes hänen nimensä!

Hetken aikaa matka jatkui vain omissa ajatuksissani. Katselin ulos ikkunasta ja ihailin maisemia.
Metsäistä, muutaman pienen joen ylitys, hieman peltomaisemaa... mutta sitten huomasin, että asutuksia
en juurikaan nähnyt. Missä tämä juna oikein kulki - ja minne? Taasko olisin jossain mysteeri-junassa
matkalla joko "ei mihinkään" tai jonnekin, mihin en ehkä haluaisi matkata.....

https://www.youtube.com/watch?v=7KbjWK6kTQg

Ajatukseni katkesi, vaunuun tuli - konduktööri. Tämä ei ollut se, joka siinä aiemmassa junassa oli.
Hän asteli luokseni, pyysi lippuni ja katseli sitä hetken.
Leimasi sen, murahti ensin ja kun näki kysyvän ilmeeni, tyytyi vain sanomaan
- Niin, että tämän junan sitten valitsit. Toivotaan, että valitsit sittenkin oikein.
Ja samassa hän lähti vaunusta - vaunusta, jossa ei muita ollut kuin minä!
Jäin taas yksin istumaan penkille. Päätin selvittää matkalaukkuani ja
nostin sen viereiselle penkille ja avasin sen - ja kun sain laukun auki, hämmästyin!
Siinä päällimmäisenä oli kirje.
Siis kirje..... kirje....... minulle! Mielestäni olin katsonut siellä jossain majapaikassa ollessani,
että matkalaukussani oli vain omia tavaroitani ja nyt sieltä löytyi kirje.
Nappasin sen käteeni, avasin kiireesti ja toivoin, että se valaisisi tätä matkaani ja sen tarkoitusta
minulle edes jonkin verran. Mutta siellä oli vain muutamia lauseita, joita tuijotin ja tuijotin.

Ymmärsin, että se kirje oli siltä nuorelta naiselta.
Hän halusi sanoa minulle jotain, mutta en ymmärtänyt
mitä. Samassa tunsin, kuinka juna alkoi jarruttaa ja pilli huusi pari kertaa.
Olisimmeko tulossa jollekin asemalle? Pääsisinkö pois?
Laitoin kirjeen nopeasti takaisin matkalaukkuun ja suljin sen juuri
sopivasti, sillä katsoessani ikkunasta ulos, näin junan todellakin tulevan jollekin asemalle!
------------------------------------------------------------------------------------------
 (ja tästä tarina jatkuu taas.... 26.8.2016)

Katselin ulos ja näin muutamia pieniä rakennuksia. Juna hidasti vauhtia ja lopulta pysähtyi.
Tulimme todellakin jollekin asemalle. Siinä oli jotain tuttua, koitin kaivaa mielestäni, milloin
olin tuolla asemalla ollut ja miksi se vaikutti niin tutulta. Oliko tämä sittenkin pääteasemani
ja pääsisin kotiin? Kotiasema? Ajatukseni keskeytti junanpilli ja vaunuun astelleen
konduktöörin lause: "Nyt olisi parempi nousta junasta!"

Tunsin riemua rinnassani! Olin siis sittenkin kotona! Siltä vaikutti, siltä tuntui......
- syöksyin ulos laiturille, kirkkaaseen päivänpaisteeseen.

https://www.youtube.com/watch?v=dTtBMUPFIgw

Asemalaiturilla oli väkeä. Jotkut olivat tulleet junasta ja jotkut astuivat siihen.
Itse riemuitsin mielessäni, että nyt tämä matka olisi ohitse ja pääsisin vihdoinkin pois
- palaisin omaan elämääni, normaaliin...... siihen entiseen!
Puolijuoksua kiirehdin asemarakennukseen sisälle, toivoin että sieltä löytyisi vaikka
jokin kioski tai myymälä, josta olisin saanut hieman syötävää, mutta ei - sisällä oli
vain lipunmyyntipiste ja lehtikioski, eikä mitään muuta!
Mietin hetken, mitä tekisin. Päätin, että ostamalla jonkin päivän lehden, tietäisin
edes missä olisin ja missä ajassa, mutta kioskilla oli myytävänä vain pieniä pokkareita,
aikakauslehtiä, vanhoja kirjoja - vaan ei yhtäkään tuoretta päivän lehteä, ei yhtäkään.
Kioskilla myyjänä ollut rouva katseli minua ihmetellen...
- Eihän kukaan sellaisilla lehdillä tee mitään! Miksi sinä sellaisen haluaisit?
Kommentti hämmensi minua, en osannut vastata mitään. Poistuin kioskilta
ääneti ja jäin istumaan penkille. Silloin muistin tuon kirjeen!

Avasin matkalaukkuni ja kaivoin kirjeen esille. Tavasin ja tavasin, luin ja luin...
- nuo muutamat sanat hyppivät silmilleni, piirtyivät verkkokalvoilleni, mutta... - miksi...
miksi en osannut ymmärtää sanoja, vaikka osasin ne lukea?
Selvästi hän tunsi minut, tunsi hyvin! Mutta kuka tuo nuori nainen oikein oli?
Ehkä eniten kuitenkin mieltäni hänessä hämmensi se, että olin mielestäni kohdannut
hänet aikaisemmin junassa ja yllättäin hän olikin vanha rouva! Vai oliko se vain
sattumaa ja kyseessä olikin useita eri henkilöitä? Mitä kirjeen sanat "Sinä olet sinä,
vaikka oletkin toinen!" merkitsivät? Oliko se viittaus siihen toiseen minääni, itseni
jonka olin kohdannut matkallani jo kaksi kertaa?
Paljon - paljon, liian paljon kysymyksiä - enkä osannut niihin vastata!
Toivoin, että jostain saisin apua. Samalla, kun mietin noita kaikkia, nostin katsettani
ja näin ison taulun, jossa näkyi lähtevät ja tulevat junat ja siinä oli maininta, että kohta
tulisi asemalle juna.... ja lähtöasemana oli vain "Kirkolta". Mikä se paikka oli?
Samassa tajusin, että se tarkoitti sitä paikkaa, missä itse olin ollut jokin aika aikaisemmin.
Juoksin takaisin laiturille parahiksi näkemään, kun juna lipui viereiselle laiturille.
Katselin ulos astuvia ihmisiä ja sitten näin kuin näinkin...... - hänet!

Samassa alkoi satamaan! Kirosin hieman, koska vain asemarakennuksen edustalla oli
katosta ja muuten asema oli avoin tuulelle ja tuiskulle. Päätin silti jäädä niille sijoilleni seisomaan,
koska en halunnut päästä tuota naista näkyvistäni ja odotin, että hän saapuu samalla laiturille,
millä itse seisoin. Hän näki minut ja juoksi muutamat viimeiset kymmenet metrit luokseni.
Seisoimme sateessa, katselimme vain toisiamme, sitten hän avasi sateenvarjon ja vinkkasi,
että tulisin hänen kanssaan sen alle. En tajunnut, miksi emme voineet siirtyä aseman suojaan
sateelta, vaan olimme ainoat jotka seisoivat tuolla asemalla sateen piiskattavina.

Hän nojautui minuun, kietoi kätensä kaulalleni ja
suuteli kevyesti poskeani. Tunsin, kuinka hän värisi hieman ja ymmärsin sen johtuvan vilusta.
Riisuin kostuneen takkini yltäni pois ja puin sen hänen päälleen.
Hetken katseemme kohtasivat - jotain tuttua hänen katseessa, noissa silmissä oli, vaan
vieläkään en tiennyt kuka tuo nainen oikein oli!
- Mennään! Hän totesi ja otti kädestäni kiinni ja ohjasi asemaa kohti. Hymyilin!
Tuntui, että nyt poistumme tästä kaikesta ja hän selittää minulle, mitä tämä kaikki
oikein tarkoittaa. Pääsimme asemarakennukseen ja hän kysyi, mitä lipussani luki.
Katsoin häntä ihmeissäni! Hän pyysi nähdä lippuni ja kaivoin sen antaen hänelle.
Hän luki sitä hetken, mietti ja totesi, että meidän juna tulee vasta tunnin kuluttua.
Siis juna? Ei, ei enää! Huusin ääneen. Hän pelästyi ja lähellä kulkeneet ihmiset
kääntyivät katsomaan minua, mitä tapahtui. Selitin hänelle, että en enää jaksa, en enää
halua.... tämä kaikki saisi jo riittää ja halusin pois - takaisin omaan maailmaani!
Hänen vastauksensa tyrmäsi minut! - Sinä olet maailmassasi ja et pääse ilman
tuota junaa takaisin siihen, mitä luulet olevan sinun elämääsi!
Hän kertoi, että tiesi sydämeni murtuneen - liian usein.
Hän kertoi tietäen, että olin tällä matkalla kokenut paljon..... enkä ollut
ymmärtänyt matkasta oikeastaan mitään. Kuuntelin häntä sanattomana, tuntui
kuin joku olisi lukenut mieltäni ja ajatuksiani kuin avointa kirjaa.

- Olet tärkeä minulle, olet ollut niin kauan kuin olemme tunteneet toisemme!
Hän sanoi samalla kun kuulimme yhden junan lähtevän asemalta.

https://www.youtube.com/watch?v=6f2ykBLYgy0

Katsoin kelloa. Se mainittu juna, mihin meidän siis olisi tarkoitus mennä, tulisi
vasta reilun puolen tunnin kuluttua. Istahdin hartiat lytyssä penkille ja
painoin pääni alaspäin miettien, tuleeko tästä selvää minulle koskaan - mitenkään.
Hän tuli vierelleni, otti kädestäni kiinni ja silloin en enää kestänyt....
- kyyneleet valuivat silmistäni poskilleni.
Itkin hiljaa, purin hammasta ja itkin. Värisin..... tuntui, kuin koko kehoni olisi
huutanut tuskaa - henkistä kipua...... värisin...... ja itkin.
Hän ei sanonut mitään, piti vain kädestäni kiinni.

Olimme siinä koko sen ajan, kun kuulimme junan saapuvan asemalle. Se olisi se juna - se, mihin
minun pitäisi astua ja jatkaa taas matkaani eteenpäin - tässä omituisessa maailmassa, mikä
olisi siis elämääni. Mutta tahdoin pois! Tahdoin siihen, mistä lähdin ja jouduin tähän kaikkeen!
Nyt ainoa muutos kulkemiseeni vain oli se, että tuo nuori nainen lähtisi matkaani mukaan
- tai niin hän ainakin sanoi. Pyyhin kyyneleitäni ja katsoin häntä. Hän hymyili varovasti, puristi kättäni
ja varmaan mietti mielessään, mitä kysyisin. Ehkä hän aavisti sanani, koska ennen kuin ehdin
kokonaan lausua kysymykseni, hän keskeytti minut.
- Se kirje kyllä avautuu sinulle joskus, tavalla tai toisella. Älä mieti sitä nyt! Me olemme tässä, kahden.
Tule, mennään - juna ei odota kauaa..... kello lyö kohta ja meidän on mentävä.
Eikä nuo sanat ehtineet hänen huuliltaan juurikaan irrota, kun kello jo kumahti.
Katsoimme kumpikin tuon aseman seinällä olevaa suurta kelloa - sen viisarit liikahtivat....lähtivät
etenemään kiihtyvällä vauhdilla........ - eteenpäin!
- Nyt on kiire! Juna lähtee pian ja jos tuosta myöhästymme, seuraava on.....
Hän lopetti lauseensa kesken!
- On mitä? Kysyin, vaan en saanut vastausta. Kiirehdimme junalle ja nousimme vaunuun.
Samassa meitä vastassa oli konduktööri, joka tarkasti lippumme sanomatta sanaakaan.
Istahdimme penkille, laitoin matkalaukkuni jalkojeni väliin. Ei mennyt kuin minuutti, juna nytkähti
hitaasti liikkeelle ja tunsin pulssini kiihtyvän vauhdin kera.... - pelkäsin, että tästä ei hyvää seuraisi.
Olisiko tämä juna sittenkään oikea? Vai veisikö juna pitkälle pimeälle matkalle......?

https://www.youtube.com/watch?v=PyRZTAmcW7c


Matka jatkui hiljaisuuden vallitsessa.
Katselimme vain toisiamme, olisin tahtonut kysellä
tuolta naiselta paljon...... niin paljon, mutta
tuntui kuin sanat olisivat jääneeet kurkkuuni kiinni.
Ainoat äänet olivat kiskojen laulu. Katselin
väliin ulos ikkunasta ja autio maisema vaihtui
uusiin - samanlaisiin, silti niin erilaisiin.
Ja taas sain huomata, että asuntoja ei juurikaan
näkynyt... - pelkkää luontoa vain,
silmänkantamattomiin!

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden!
----------------------------------------------------------
(16.9.2016 jatkumo)

- Sulla on varmasti paljon kysyttävää. En pysty kaikkeen edes vastaamaan, mutta voin sanoa että
et ole tällä matkalla sattumalta. Sinun pitikin tulla siihen junaan, tosin odotin sinua hieman aikaisemmin,
mutta hyvä kun tulit ja nyt olet siinä.
Kuuntelin silmät ympyräisinä tuon  naisen selitystä ja tämä jatkoi kertoen, että olen omassa maailmassani,
omassa elämässäni ja ratkaisut, mitä teen - vaikuttavat niin minuun, kuin moniin muihinkin!
- Mutta miksi sitten olen jossain junassa ja jossain vieraissa paikoissa?
- Se sinun pitää itse keksiä ja ymmärtää! Kukaan muu ei tuohon voi vastata, ei nyt eikä koskaan.
Sanat jäivät kummittelemaan mieleeni. Hän käänsi katseensa ulos ikkunasta. Juna jyskytti eteenpäin
rauhalliseen tahtiinsa ja tasaiset maisemat vaihtuivat. Väliin oltiin metsässä, sitten hetken taas peltomaisemien
keskellä ja ylitettiin joku jokikin. Sen kohdalla sydämeni hypähti. Tunsin tuon paikan!
Hei, tuolla olen ollut! Huusin yllättäin ääneen "SEIS!", toivoen että juna pysähtyisi, mutta eihän se
minun tahtoni ja ajatusteni mukaan toiminut. Tuo nainen katsahti minua ja naurahti.
- Sinä muistit tuon. Niin toivoinkin!
Muistatko mitään muuta?

Aloin kaivelemaan muistiani ja mieleeni välähti eräs kesä! Olin tuolla joella ja sillan alla
katsellut jonkin tytön kanssa yli kulkevaa junaa käsi kädessä.
Oliko se tyttö nyt tässä minua vastapäätä? Ei, ei voinut olla. Katsoin häntä tarkasti, syvälle
silmiin ja yritin löytää jotain tuttua.... mutta mieleeni palautui vain se vanha nainen sieltä
aiemmasta junasta - ja oliko se vanha nainen sitten se nuori nainen, jonka olin kohdannut
siinä junassa hieman aikaisemmin - vai ken hän oli tai keitä he olivat?
Tuo seuralaiseni otti minua kädestä kiinni ja kertoi, että olisimme kohta perillä.
Siis vihdoinkinko tämä kaikki päättyisi? Eikä mennyt aikaakaan, kun juna alkoi hidastaa vauhtia
ja huomasin, että aseman seudulla oli  enemmänkin rakennuksia. Selvää asutusta ja jopa
teollisuutta. Samassa alkoi hieman satamaan.
- Sinua odotetaan tuolla!
- Kuka? Mutta en saanut vastausta. Eniten pelkäsin mielessäni, että jostain kumman syystä kohtaisin
itseni taas tuolla asemalla. Otin matkalaukkuni ja siirryin vaunun ovelle odottamaan, että juna pysähtyy.
Tuo nuori nainen vain istui penkillä ja katseli minua, kysyin eikö hän tule ollenkaan.
Hän vain myhäili hiljaa ja sanoi, että muistaisin katsoa matkalippua, kunhan olin kohdannut
minua odottavan henkilön asemalla. Samassa juna pysähtyi.
Katsoin vielä taakseni ja hän oli kääntänyt päänsä ja katseli vain ulos ikkunasta.
Astuin ulos, kevyt sade kasteli minua hieman, mutta se ei haitannut. Olo oli jotenkin rauhaisa, vaikka
en vieläkään tiennyt, mitä tapahtuisi. No enpä ollut oikeastaan koko matkan aikana tiennyt,
mitä eteen tulisi.....  joten tuo tunne ei ollut mitenkään uusi minulle.

Kävelin laituria pitkin kohti asemarakennusta ja näin, että laiturin katoksen kulmilla oli joku.
Ketään muuta ei laiturilla näkynyt. Vain yksinäinen kuulutus kaikui. Hei, en ollutkaan kuullut koko
matkani aikana yhtään kuulutusta ja nyt sellainen kuului!
- Juna saapunut ajallansa laiturille. Matka jatkuu taas...... ajallan.
Hieman omituinen kuulutus, mutta sentään jotain muuta kuin kellon kumahtelua.
Astelin nopeammin kohti tuota hahmoa, sillä aavistin, että hänet minun piti kohdata - eihän
koko aseman alueella näkynyt ketään muuta. Juna, josta olin juuri lähtenyt, oli myöskin edelleen
paikallaan ja vain veturista kuuluvat suhinat olivat hentoisen sateen ja minun askelieni lisäksi ainoat
äänet, mitkä kaikuivat asemalla. Lopulta olin aivan muutaman metrin päässä tuosta henkilöstä ja
sitten olinkin yllättynyt! Siis hänhän oli....

.... Hänhän oli - siis, hän oli se nainen sieltä junasta!
- Onko pääsi kipeä? Olen nyt varautunut ja minulla on lääkettä jos tarvitset.
Muistin, että todellakin olin pyytänyt häneltä aiemmin särkylääkettä, koska päätäni oli särkenyt.
Edelleenkään en vain muista häntä.... jotain tuttua hänessä on, mutta mitä!
Yritin yhdistää hänet mielessäni siihen nuoreen tyttöön, kenen kanssa olin joskus kauan
sitten ollut sen erään sillan alla ja ihaillut yli kulkevaa junaa. Mutta ei, hän ei tainnut olla se tyttö.
Hän pyysi minua kaivamaan matkalippuni esille ja kertoi, että sitten tiedetään, mikä on suuntana.
Toivoin, että siellä olisi vain maininta siitä, että nyt olisin pääteasemalla, mutta ei.....
Lipussa oli maininta yhdensuuntaisesta matkasta ja kellonaika, mikä kertoi että kohta pitäisi taas mennä!

https://www.youtube.com/watch?v=Bn-2Z4ahgWs

Tuo "tuttu" nainen nappasi laukkuni ja lähti kiireesti kohti toista laituria.
Siellä oli juna, samanlainen kuin se, mistä olin juuri tullut - vaan lähdössä eri suuntaan.
Ei, ei kai se olisi palaamassa johonkin jo koettuun? Koitin estellä tuota naista, mutta laihoin tuloksin
ja kohta huomasin olevani taas yhdessä junavaunussa odottamassa matkaan lähtöä.
Mielestäni meni ikuisuus, ennen kuin tapahtui yhtään mitään. Sitten kuului taas kuulutus:
- Juna lähdössä. Viimeiset matkustajat, ketkä lähtevät tuolla junalla, siirtykää vaunuihin!"
Yllätyin hieman, koska kuulutuksen ääni oli sama, kuin sen ensimmäisen junan konduktöörin
ja se sai minut aavistelemaan, että nyt tätä miestä viedään ja lujaa takaisin aiempaan....
johonkin, mihin en kuitenkaan haluaisi! Kaikki tuo sai minut tuntemaan itseni väsyneeksi ja
ummistin silmäni ja ..... nukahdin.

En tiedä, kauanko olin nukkunut. Juna oli jo liikkeessä ja - tuo nainen istui minua vastapäätä.
Hän vain katseli minua, kun haukottelin ja availin silmiäni. Vaunuun oli tullut muitakin matkustajia
ja jonkin verran puheensorinaa kuului sieltä täältä. Pidin sitä positiivisena merkkinä, koska en
juuri ollut elämää kokenut ja kohdannut tällä matkalla - ainakaan liiaksi.
- Kohta pitäisi varmaan konduktöörin tulla katsomaan matkaliput ja kuulin, että junassa kiertää
ravintolakärry. Toivotaan, että sekin tulisi pian - minulla on hieman nälkä.
Tajusin itsekin, että en ollut itsekään syönyt aikoihin ja tuon naisen lause sai mahani ilmoittamaan
olemassaolostaan, pitkästä aikaa.
Eikä mennytkään kuin pieni hetki, niin vaunuun asteli kookas konduktööri ja melkein hänen
perässään kipitteli pieni nainen myyntikärryn kanssa.
Konduktööri katsoi kaikkien liput ja meidän
kohdalla hän vain vilkaisi tuon naisen lippua, mutta minun.... - niin tietenkin, sitä piti lukea tarkkaan.
- Hyvä, hyvä! Oikealla matkalla! Ja sitten hän jatkoi matkaa.

Ostimme myyntikärrystä hieman syötävää ja kahvia ja niitä nauttiessamme
tuo seurassani oleva nainen kertoi, että me emme olisi palaamassa sinne,
mistä lähdin, vaikka nyt suunta on sama. Juna erkanee jossain vaiheessa
toisaalle, mutta suunta on vielä hieman auki. Mitään ikävää kuitenkaan ei pitäisi olla
tapahtumassa hänelle, eikä minullekaan... - No se oli sentään lohduttava tieto.

Join kahviani hiljaa miettien ja juuri, kun olin ottamassa mukista viimeistä kunnon
kulausta, olin tukehtua kahviini. Seuraamme liittyi.... - tuo edellisessä junassa ollut
nainen, siis hän kuka oli ollut hetken suihkussa kanssani......
Nyt olin totaalisesti yllättynyt! Ja juna vain jatkoi matkaansa.....

https://www.youtube.com/watch?v=meaVNHch96o

---------------------------------------------------------------
(10.10.2016)
Tuo toinen nainen istuutui viereeni ja katseli minua lempeillä silmillään.
Nyt olin kahden naisen seurassa, enkä mielestäni kunnolla tuntenut kumpaakaan vaikka
kummassakin oli paljon jotain tuttua. Yritin udella heiltä erilaisia asioita, mutta turhaan
- he vain hymyilivät hiljaa ja katselivat ulos ikkunasta vaihtuvia maisemia.
Huokaisin, ties monennenko kerran tämän
matkan aikana ja päätin itsekin olla hiljaa.
Ja juna jyskytteli eteenpäin..... katselimme
ääneti vaihtuvia maisemia......mutta yhdenkään
aseman ohi junamme ei kulkenut!

Aikaa oli mennyt ties kuinka kauan, en ollut kelloa katsellut missään välissä ja
yllättäin tuo toinen naisista lausahti:
- Sinulla varmaan on jo ikävä kotiin!
Nuo sanat tärähtivät koko kehooni ja sai sydämeni hyppäämään kurkkuun.
Yllätyin todella ja sain jotenkin soperreltua, että kyllä.
- Sitten koita vielä jaksaa hetki. Me pidämme kyllä huolen siitä, että pääset sinne.
Nuo sanat sanoessaan hän otti minua kädestä kiinni ja silitti sitä hiljaa.
Vastapäätä istuva nainen, kenen kanssa olin tullut junaan, nyökkäili minulle ja tuntui
olevan samaa mieltä tämän toisen naisen kanssa. Mutta keitä he oikein olivat?
He huomasivat, että olin kuin elävä kysymysmerkki.
- Kyllä sinun pitäisi meidät tuntea! He sanoivat, kuin yhdestä suusta.
Mutta mistä minä voisin heidät tietää? Aivoni pyörittivät mielessäni kuvia kaikista läheisistä
naisista elämäni varrelta, vaan en saanut otetta.... mikään ei suoraan liittänyt heitä kehenkään.
Silti, jotain liian tuttua - ärsyttävän tuttua - kummassakin oli.

Sitten juna alkoi hidastaa vauhtia..... tajusin, että olisimme tulossa jollekin asemalle.
Tämäkö se olisi? Nousin nopeasti penkistä ylös ja naiset repesivät nauruun.
Ensimmäisen kerran koko matkalla kuulin jonkun nauravan ääneen!
Pidin sitä hyvänä merkkinä ja kurkin innokkaasti ulos ikkunasta. Näin kauempana muutamia rakennuksia
ja mitä enemmän juna hidasti vauahtiaan, sitä enemmän aloin kiinnittää huomiota rakennusten
julkisivuihin ja maisemiin. Tajusin, että täällä olin ollut myös aiemmin, mutta täältä en kuitenkaan
ollut lähtenyt! Mitä tämä merkitsee?
- Oletteko varmoja, että olen perillä?

https://www.youtube.com/watch?v=jyoTbu4CUCk

He katsahtivat ulos ikkunasta ja totesivat, että kyllä - nyt olisin perillä!
Hieman epävarmana, mutta silti hymyilevänä, otin matkalaukkuni ja siirryin vaunun
oviaukolle odottamaan, että juna pysähtyy kokonaan.
Eikä aikaakaan, kun jarrut kirskuivat ja juna nytkähti hieman. Avasin oven, tunsin
raikkaan tuulen tuoksahduksen ja joko kuvittelin tai sittenkin kuulin linnun laulun.....
Astuin junasta laiturille - autiolle! Ketään muuta ei asemalla näkynyt ja se asema,
se oli parhaat päivät nähnyt jo ties kuinka monta kymmentä vuotta sitten!
Käännyin ympäri ja meinasin huutaa junaan naisille, että missä oikein olen ja
oliko tämä varmasti oikea asema - mutta, juna oli kadonnut!
Katsahdin raiteita kumpaankin suuntaan ja näin suunnassa, johon juna olikin matkalla,
kaukana pienen savupilven.... kiskot sihisivät vielä hetken ja sitten tuli hiljaista.
Aavemaisen hiljaista..... seisoin tuolla aution aseman laiturilla toivoen, että joku
tulisi sinne tai ymmärtäisin, missä oikein olen, koska minulle sanottiin että olisin perillä
ja pääsisin vihdoinkin kotiin!

https://www.youtube.com/watch?v=Sq5oqY3-vhg

Vaan yksin olin ja tunsin olevani enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämäni aikana yksin.
Ja silloin välähti! Tajusin, että tämä matka oli koettua elämääni, osittain tulevaisuuttani....
kaikkea mitä maailmassani oli ollut ja tulisi olemaan - se näytettiin minulle jotenkin
toisessa maailmassa, erilaisena, silti jotenkin tuttuna!
Pelästyin, tajusin...... tajusin etten pääsisi tästä matkasta pois.
Aloinkin miettiä vain, kuinka pääsisin takaisin omaan todellisuuteeni, omaan maailmaani....
vaikka tiesin, että tälle matkalle joutuisin vielä uudestaan ja uudestaan.....
https://www.youtube.com/watch?v=TaDbMZlN2Pg

Astelin tuohon autioon asemarakennukseen. Sen ikkunat olivat jo aikoja sitten menettäneet lasinsa ja
karmit heiluivat tuulen tahdittamina. Ulko-ovi pysyi viimeisen saranan voimalla vielä jotenkin pystyssä.
En uskaltanut koskea siihen. Mutta asemahalli.... - se kiilsi uutuuttaan!
En ollut uskoa silmiäni, säpsähdin ja ihmettelin että olinko oikeasti jossain katastrofaalisessa unessa,
mutta nipistely aiheutti vain kivun tunnetta iholla. Siis olin hereillä.
Näin ison ilmoitustaulun ja siellä oli yksi iso paperiarkki, missä isolla minun nimi!
Menin ja nappasin sen käteeni. Käänsin sen ympäri ja toisella puolella oli vain kirjoitus:
"Se kirje, minkä sait... se on avain. Muista sanat: Sinä olet sinä, vaikka oletkin toinen!"
En saanut sanaa suustani, enkä tiedä edes mitä olisin sanonut tai kenelle. Asema oli tyhjä.
Kaivoin kirjeen esille ja luin sitä uudelleen. Tosiaan, tuo lause sieltä löytyi ja...
paljon muutakin. Käsiala oli huoliteltu, kirjoittaja tiesi mitä kirjoitti ja oli kirjoittanut
tekstinsä ajan kanssa ja ajatuksella.
Luin ja luin.... tekstin sanat syöksyivät silmilleni yhä uudelleen ja uudelleen....
Sitten kumahti! Pelästyin ääntä niin, että kiljaisin. Kumahdus, toinenkin.... aseman kello!
Juoksin nopeasti ääntä kohden aseman toiselle puolelle. Seinällä oli kello

https://www.youtube.com/watch?v=AYpLTdJGypw

Sen viisarit juoksivat..... nopeammin, kuin koskaan minkään kellon aikaisemmin.... taaksepäin!
Tuijotin viisareiden lentoa ja samassa kun ne pysähtyivät, kuului vain kova napsahdus ja.....

Havahduin, olin laiturilla! Se tuntui aavemaisen autiolta... oudolta.
Ihmettelin, kun junaan, johon olin menossa, ei ollut muita matkaajia tulossa.
Tuuli puhalsi hiljalleen laiturilla, tihutti - sade kasteli hiljaa kiskot joita tuijotin.
Samassa tajusin - olin lähtöasemalla..... vaan eri aikaan kuin tuona usvaisena aamuna, kun
olin lähdössä matkaan... millä olin - ja mistä palasin, tavallaan sittenkin!
Hymyilin - tiesin pääseväni kotiin.....
-----------------------------------------------------------------------------