Translate - Google kääntäjä

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ollaan jo helmikuussa

Että näin, jo kuukausi takana tätä vuotta ja lujaa kyytiä mennään eteenpäin!
Mihin se aika häviää? Tuntuu siltä, että juuri eilen oli joulu ja nippa-nappa uusivuosi ja nyt
jo helmikuu menossa. Tätäkö se on, kun maailmassa kaikki on tavallaan kiireisempää ja
lyhytjännitteisempää kuin ennen? Mihinkään ei juurikaan paneuduta ajan kanssa
(no unohdetaan länsimetro ja Olkiluoto III).

Itsellä menee "olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin....." - ja ken minut tuntee, tietää, mitä tarkoitan.
Taas sellainen lukija, ketä ei minua tunne, saattaa arvella vaikka mitä ikävää tms. sattuneen, mutta
näin ei todellakaan ole ja koputtelen puuta ja päätä.

---------------------------------------------------------------------------------------
Sitten tämänkertaisen pienen tarinan kimppuun:

Mies ja varis.

He olivat siellä mökissä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Paikkaa oli asuttanut aikaisemmin
vapaa-ajallaan miehen isovanhemmat ja eläkkeelle jäätyään nämä olivat asustelleet mökissä
toisinaan pitkiäkin aikoja, vuodenajasta riippumatta.

Mutta reilu vuosi sitten pienen ajan sisällä kummastakin oli aika jättänyt ja mökkiä oli käyttänyt
eri aikoina näiden lapset ja lapsenlapset perheineen. He eivät vain olleet aikaisemmin tuonne ehtineet omien
kiireidensä vuoksi. Mutta nyt heillä oli kokonainen viikko lomaa ja vaikka oli helmikuinen
talvinen vuodenaika, olivat he päättäneet vihdoinkin viettää aikaa tuolla mökillä, missä varsinkin
lapsena mies oli ollut useita kertoja.

Paikka tuoksui samalta, juuri sellaiselta kuin tuollaisen mukavan pienen mökin pitääkin.
Se sijaitsi pienen järven läheisyydessä, rantaan oli matkaa omalta tontilta joitakin kymmeniä metrejä.
Rannassa oli vielä pieni rakennus, siinä oli yhdistetty sauna ja liiteri. Sen vierellä oli jo ränsistymään
päässyt rakennelma, joka joskus oli ollut venevaja, mutta sitä ei oltu käytetty enää vuosikymmeniin ja
se oli lahonnut paikoilleen, katto painunut alas ja kesäisin järven vesi velloi seinien sisäpuolella vapaasti.
Mutta se sulautui hyvin luontoon, niin eipä sille kukaan ollut halunnut tehdä mitään.

Rouvakin oli käynyt miehensä kanssa tuolla mökillä jokusen kerran, oli oppinut tuntemaan paikat
ja tiesi, missä miehen isovanhemmat pitivät mitäkin ja millaiset tavat heillä oli tiettyjen asioiden suhteen.
Jotenkin hän automaattisesti asetteli heidänkin tavaroitaan hieman samalla tavalla, aivan kuin se olisi
kuulunut talon tapoihin..... - ja ehkäpä se kuuluikin olla juuri niin.

Mökissä oli pieni takka, mies haki liiteristä kuivia puita ja pienen äheltelyn jälkeen saikin tulen
syttymään ja hetkessä lämpö täytti mukavasti mökin. Olihan siellä sähkötkin ja sähköpatterit, mutta
jotenkin vasta tuo elävä tuli toi sen aidon lämmön mökkiin.
Rouva hyräili hiljaa keittäessään heille kahvit ja mies tutkiskeli, mitä kaikkea mökissä oikein oli.
Paljon tuttuja tavaroita, asioita, muutama vanha valokuvakin löytyi ja eräässä kuvassa hän oli
pappansa ja isänsä kanssa kalassa - tai tulleet kalasta, saaliista päätellen. Hämärästi hän muisti,
milloin kuva oli otettu ja hymyili mielessään.

Ajatukset keskeytyivät, kun rouva kehoitti tulemaan kahvipöytään. Jotenkin se maistuikin tuolla
aivan eri tavalla kuin kotona, vaikka aivan samaa kahvia olikin tarjolla. He juttelivat kaikenlaista
ja mies kertoi, että selvittelee hieman, että mitä kaikkea varastossa on ja missä kunnossa tavarat ovat.
Ei sillä, että esimerkiksi joku veljistä olisi jotain vienyt, mutta hän vain halusi tietää mitä on, kun
ei koskaan tiedä mitä tulee tarvitsemaan - varsinkin kun he ovat kokonaisen viikon nyt tällä
mökillä. Rouva taas kertoi hieman siistivänsä paikkoja, vaikka ei siellä mitään sotkua ollut, mutta
halusi sen oman kädenjäljen mökkiin. He tunsivat olevansa onnekkaita, että mökki jäi suvun käyttöön,
eikä sitä sitten myyty eteenpäin, vaikka siitäkin alkuun oli ollut puhetta.

Mies lähti kahvittelun jälkeen ulos, kiersi mökin toiselle puolelle tietäen että siellä oli pieni
varastokomero. Se oli lukossa. Hetkeen hän ei muistanut, missä tuohon oveen oleva avain olikaan,
mutta aikansa muistilokeroita kaiveltuaan muisti piilopaikan ja kävi hakemassa avaimen lukkoon
ja pääsi tutkimaan varastokomeron sisältöä. Kaikenlaisia työkaluja, jokunen laatikko täynnä
erilaisia ruuveja ja muttereita ja nauloja.... ties minkälaista tavaraa... ja sitten silmiin osui
- niin, katse pysähtyi tuohon seinältä riippuvaan pitkään esineeseen:
Siinä oli kaira!

Mies huomasi ajattelevansa tuota valokuvaa ja jostain syystä hän nappasi kairan seinältä, alkoi
etsiä enempikin noita kalastustarvikkeita. Eipä aikaakaan, kun eräs laukku näytti tutulta:
Tuohan oli papan kalastustarvikkeita täynnä. Sieltä löytyi myös pari pilkkiä ja oli siimaa, vieheitä,
lippoja, siimankatkojaa, painoja.... ties mitä.
Miestä alkoi hymyilyttämään, hänelle iski halu päästä kokeilemaan monien vuosien - suorastaan
vuosikymmenten jälkeen pilkkimistä ja kun komeron takaseinällä olevien hyllyjen alla vielä
oli vanha pilkkijakkara, oli mies myyty kokonaan. Hän keräsi tavarat ja muita mutkitta lähti
suunnistamaan järveä kohti - ei edes käynyt sanomassa rouvalleen mitään, niin innoissaan hän oli!

Hän asteli päättäväisesti järven rannalle, katseli sitä hetken ja mietti, että kuinkakohan vahva
jää oikein on. Varovasti hän astahti ensimmäiset askeleet jäälle. Se ei edes ritissyt hänen jalkojensa alla.
Lunta oli saappaan varren puoleen väliin saakka, joten hän tiesi että hiema joutuisi lapioimaan
sitä ennen kuin pääsisi kairaamaan reikää jäähän. Mies päätti, ettei kulkisi kovin kauas, ihan siitä
syystä, että jos hätä tulisi, hänen huutonsa kuuluisi varmasti paremmin rannalle ja apukin olisi
mahdollista saada nopeammin paikalle. Mutta jää tuntui olevan kestävää ja mies naureskelikin,
että ehkä se parin kilon kevennys alkuvuodesta on auttanut asiaa.....

Jonkinmatkaa käveltyään hän päätti, että tästä kokeillaan - tulee mitä tulee - ja pysähtyi.
Kevyt tuuli pyyhki miehen kasvoja, onneksi hänellä oli kunnon lakki ja paksu takki sekä rukkaset
- ja muutenkin asusteet sopivat ulkoiluun mainiosti.
Hänellä oli mukanaan pieni lapio, jolla lapioi ensin lumet sivuun paikasta, josta päätti pilkkiä ja
kun sai jään näkyviin, alkoi ankara kairaaminen. Se olikin yllättävän kovaa puuhaa ja jää tuntuikin
olevan paksumpaa ja kovempaa, kuin mitä hän luuli. No saattoihan olla myös niin, että kairakaan
ei aivan parhaassa terässään ollut, mutta kyllä se alkoi pureutua jäähän ja pikkuhiljaa kolo syveni
ja syveni, kunnes kaira hulahti jään läpi ja reikä oli valmis. Mies tunsi suunnatonta riemua
mielessään ja alkoi ymmärtää vähitellen niitä, jotka saattoivat istua tuntikausia järvellä pilkkimässä.

Hän asetteli pallin reiän vierelle, istahti sille ja nappasi selästään repun, johon oli laittanut
pilkkivälineet. Ainoastaan häntä alkoi harmittaa se, että ei ollut mukana mitään juotavaa.
Nyt kahvi olisi tehnyt poikaa!
Mutta kun sitä ei ollut, niin eipä asiaa kannattanut enempiä harmitella.
Mies alkoi väkertää pilkkionkeen jonkinlaista uistinta ja aikansa räplättyään saikin jotain aikaa.
Vaikka hän ei koskaan ole ollutkaan mikään kalamies, jotenkin hän päätti yrittää.
Ainakin vaimo saisi ihmeteltävää jo siitä, että hän vapaaehtoisesti ja itse oli lähtenyt pilkille!

Sitten vain pilkkikoukku veteen ja odottelemaan. Ympärillä oleva hiljaisuus täytti mielen ja mies
huomasi ajattelevansa kaikkia pieniä asioita aivan eri tavalla, kuin mitä arkisissa ympyröissään.
Hän ymmärsi, että joskus pieni rauhoittuminen tekeekin hyvää myös mielelle!
Samassa siima kiristyi, hän nykäisi pilkkiä ja reiästä nousi ylös..... no melkoisen pieni sintti.
"Pieniä ovat silakat joulukaloiksi!" Mies tuumasi ääneen, nappasi tuon pikkuruisen kalan
koukusta irti ja mitään ajattelematta heitti sen muutaman kymmenen sentin päähän sivuun itsestään.
Samanlaisia kaloja tuli seuraavan reilun vartin aikana muutamia, taisi olla jokin parvi kohdalla.
Miestä tavallaan harmitti, hän toivoi saavansa edes yhden hieman isomman kalan....
Ja kaikki nuo pikkusintit olivat sitten samassa kasassa hangella miehen vierellä.

Hän ei ollut huomannut, että hän ei ollut yksin!
Jokin oli tarkkaillut hänen puuhiaan jo jonkin aikaa ja lähestyi nyt varoen miestä takaapäin.
Vasta kun tuo oli aivan miehen lähettyvillä, tajusi mies että jotain liikettä hänen takanaan oli ja
tämä kääntyi nopeasti. Siinä, melkoisen lähellä järven jään pintaa lensi - varis.
Nopeasti se teki koukkauksen ylemmaksi, laskeutui sitten noin kymmenen metrin päähän miehestä
ja lähti hitaasti astelemaan tätä kohti. Mies katseli ääneti varista, varis pysähtyi.... kallisteli päätänsä
ja siirtyi pari variksen loikkaa vasemmalle.

Mies päätti variksen olla rauhassa ja vaihtoi toisenlaisen vieheen pilkkiin.
Taisi olla ehkä liian kirkas tuo edellinen.... josko tummempi ja hieman pienempi olisi parempi.
Varis seuraili miehen tekemisiä. Yllättäin lähettyville alkoi ilmaantua muitakin lintuja.
Mies arveli, että näitä kiinnosti myöskin hänen mahdollinen saalis. Mutta mitä sitten tapahtuikaan?
Tuo lähettyvillä ollut varis nousi nopeasti ilmaan, kiersi rääkyen miehen yläpuolella muutamia kierroksia
ja karkoitti muut linnut "taivaan tuuliin".... mies seurasi näytelmää... - se oli kuin ilma-taistelua.....
Ja hetken kuluttua paikalla ei ollut kuin hän ja tuo varis. Lintu laskeutui taas pienen matkan päähän
hänestä ja mies taisi arvella, että tuota luontokappaletta himotti hänen saamansa pienet sintit.
Mies kurkoitti hieman ja sai napattua ne lähemmäksi itseään, heitti sitten yhden linnun suuntaan
ja se tipahti noin metrin päähän variksesta.

Varis katseli hetken tarkkaavaisena, mitä mies tekee seuraavaksi, mutta huomatessaan että mies
seurasi samalla myös pilkkiänsä eikä suuremmin noteerannut tätä, lähestyi lintu pientä sinttiä ja
nappasi sen nokkaansa. Nopeasti se oli haukkastu ja lintu jäi katselemaan miehen suuntaan.
Varovasti se lähestyi tätä muutaman variksen askeleen verran ja mies huomasi tuon.
Hän heitti linnulle toisenkin pienen sintin, jonka varis myös hotkaisi kitusiinsa.
Samassa siina kiristyi jälleen! Mies nykäisi pilkkiä nopeasti ja nyt sieltä nousikin jo mukavan
kokoinen ahven ylös. Voi sitä riemua, mikä täytti miehen mielen!
"Sinä taidatkin olla onnenlintu!" Mies tokaisi varista katsoessaan ja aivan kuin varis olisi ymmärtänyt
hänen sanat, hypähti se lähelle miestä napaten pari viimeistä pientä sinttiä itselleen.
Mies naurahti hieman. Siinä he sitten olivat, kaksi luonnon eläväistä.... katselivat toisiaan.
Mies ymmärsi, että he kumpikin kuuluivat omalla tavallaan tähän paikkaan - juuri nyt.
Kumpikaan ei häirinnyt toista, vaan hyötyivät toisistaan.... ymmärsi, että ihminen, luonto ja
eläimet voivat olla sopuisasti yhdessä!
Variksen silmät vilkkuivat, kun se tuijotti tarkasti miestä. Tämä sentään tajusi irroittaa ahvenen
koukusta ja laittoi kalan kassiin. Ja kun kerran kalaonni alkoi, niin seuraavan reilun puolentunnin
aikana mies sai kolme ahventa lisää! Tuli sieltä pari samanlaista pikku sinttiäkin ja ne
mies nakkasi varikselle, joka tarkkaavaisesti seurasi miehen kalastamista aivan lähituntumasta.

Siinä vierähti aikaa, muutama tunti meni huomaamatta.
Mökissä rouva oli saanut kaikenlaiset puuhastelunsa tehtyä ja mietti, että pitäisi varmaan alkaa
ruokaa tekemään, mutta mihin se mies oli hävinnyt? Häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan!
Rouva huhuili ensin tätä mökissä, sitten ulko-ovelta.... vaan vain tuuli vastasi hänelle.
Hän puki yllensä, kierteli mökkiä ja huomasi tuoreet jäljet, jotka johtivat rannalle.
Hän pelkäsi pahinta, syöksyi miestään huutaen rannalle, huomaten, että jäljet jatkuvat jäälle.....
Vaimoa alkoi ahdistaa, hän pidätteli itkua.... pelkäsi, että mies olisi astunut sulaan ja - ei, tuota
ajatusta hän ei saanut antaa mielensä vallata!
Nainen lähti varovasti etenemään jälkiä pitkin, samalla huutaen miehensä nimeä.

Muutamia kymmeniä metrejä edettyään hän huomasi kauempana tumman hahmon.
Hän huusi kaikin voimin miestään ja huomasi, että tuo hahmo nousi ylemmäksi ja heilutti kättään!
Se olisi hänen oma miehensä! Suuri helpotus iski mieleen, samalla pieni kiukku.
Miten se äijä oli mitään sanomatta noin lähtenyt järvelle? Eikö tuo turjake koskaan osaa puhua mitään?

Samaan aikaan mies, kuultuaan että häntä huudettiin, tokaisi varikselle, että nyt taitaa olla aika
lähteä takaisin mökille. Varis katseli miehen puuhia, kun tämä kasaili tavaroitaan. Kassissa oli
lopulta 5 mukavan kokoista ahventa ja variskin oli saanut vatsansa täyteen tuoretta kalaa.
Mies asteli vaimoaan vastaan, joka pienet kyyneleet silmissä tuli häntä vastaan.
Samassa hän tajusi, että oli typerää lähteä ilmoittamatta järvelle! Miehen riemukas olotila siitä,
että hän oli ollut pilkkimässä ja saanut jopa saalista, hävisi hetkeksi aikaa ja ennen kuin vaimo
ehti avata suutansa, mies laski nopeasti tavaransa ja kaappasi vaimonsa halaukseen pyytäen anteeksi.
Vaimo ymmärsi samalla hetkellä, että mies ei ollut tehnyt tahalleen "katoamistaan", vaan
vain ajattelemattomuuttan. Samalla kuultuaan tältä lupauksen, että ei koskaan lähde enää noin
ilmoittamatta, vaimo hymyili ja hymyili enemmänkin nähtyään kalat, jotka mies oli saanut pilkittyä.
"Se onkin sitten kalakeiton paikka!"

He astelivat takaisin rannalle ja mökille ja kun mies kurkkasi taaksensa, huomasi hän variksen
lentelevän muutaman kymmenen metrin päässä heidän takanaan pari kertaa vaakkuen.
Hän heilautti kättänsä ja kun vaimo kysyi, että kenelle siinä morjestelet, vastasi mies että uudelle
hyvälle ystävälle. Rouva vain puisteli päätänsä.....

Seuraavana päivänä mies päätti, että tuo pilkkikokemus oli koettava uudelleen ja kertoi vaimolleen
lähtevänsä kokeilemaan, josko saisi lisää ahvenia. "Saataisiin sitten illalla vaikka savukalaa...." - oli
vielä todennut ovella, jo ulos astuessaan.
Tavarat matkaan ja järvelle.... eikä mies päässyt kuin sen parikymmentä metriä järveä pitkin,
kun jo häntä kohti lensi tuo varis.... - josta tulikin miehen kalakaveri joka ikisellä kerralla.
Ja niitä ahvenia.... niitäkin tuli, sinttien ohella!

--------------------------------------------------------------------------------------