Se eräs Ukon joulu

 No niin, on taas mennyt aikaa, kun olen täällä viimeksi ollut ja siis aivan omaa laiskuuttani. Eipä siinä, onhan elämässä kyllä sattunut kaikenlaista, niin on kirjoittelu jäänyt vähemmälle. Nyt kuitenkin pieni tarina olisi tarjolla - olkaa hyvä! (20.12.2023)

-----------------------------------------------------------------------

Yön hämäryys alkoi vähitellen tehdä tilaa aamun harmaudelle. Edellisen illan pieni pakkanen oli kiristynyt yöllä sen verran, että pihapiirin lumioksaiset koivut näyttivät jäädytetyiltä taideteoksilta. Ukko avasi tuvan ikkunasta verhot ja kurkisteli pihapiirille. Maa oli valkoinen, Parina edellisenä päivänä oli satanut lunta ja nyt pakkanen oli kovettenut hanget koviksi ja hohtaviksi. Mutta ei Ukko lumihankia ihaillut, hänen katseensa etsi aivan jotain muuta.

Kello raksutteli tuvan seinällä ja Ukko murahti hiljaa yksikseen samalla kun kääntyi puuhellan ääreen kohentaen tulta. Liedellä kahvipannu porisi jo lupaavasti ja Ukko tunsi jo nenässänsä kuuman tuoreen kahvin aromin. Eihän hänellä päivä lähtenyt liikkeelle koskaan ilman pannullista kahvia, vaikka tuossa syksyllä lääkäri oli hieman neuvonut Ukkoa vähentämään kahvin juomista. -Pah! Ukko huomasi puuskahtavan ääneen, kun ajattelikin lääkärissä käyntiä. Hän oli muuten mainiossa kunnossa, mitä nyt välillä kroppa vihoittelee, mutta kyllä hänen ikäisellä jo joku paikka voikin toisinaan "renata".

Mökissä ei naisen kädenjälkeä näkynyt, sillä Ukko oli jo vuosia elelllyt yksin. Mutta aiemmin oli toisin: Vuosia sitten Ukko eli onnellisena pienessä kaupungissa ihanan vaimonsa kanssa ja elämä hymyili. Vaikka heille ei lapsia siunaantunutkaan, oli heillä toisinaan pikkuisia kyläilijöitä vieraina, sillä Ukon vaimon siskolla oli miehensä kanssa kolme oikein mukavaa lasta. Elämä sujui mukavasti ja mallikkaasti, kummallakin oli hyvä työpaikka ja paljon he puuhasivat vapaa-ajallaan kaikenlaista yhdessä. Ukko muisteli hänen ja silloin vielä nuoren neitosen seurustelun alkuaikoja ja tunsi, kuinka silmäkulmassa kostui. Pieni kyynel liukui poskea pitkin alaspäin. Ukko pyyhkäisi kyyneleen, niiskautti hieman ja nappasi kahvipannun liedeltä. Muutama puupalikka tulipesään ja samalla myös tuvan isoon "pöhisijään" kuten Ukko lämmitysuunia kutsui, meni muutama koivuklapi. Olihan hänellä kyllä sähkötkin mökissä ja varalla sähköpatterikin, mutta Ukko tykkäsi enempi aidosta puulämmityksestä ja kun oli omien maiden puita, niin ei tarvinnut sähköä käyttää niin paljoa.

Mutta miten Ukko oli tuollaiseen mökkiin muuttanut ja miksi hän oli yksin? Avioliitto oli ollut täynnä rakkautta, lempeä, onnea ja myöskin turvallinen. Eivät he pahemmin riidelleet, mitä joskus jostain asiasta olivat kipakasti erimieltä, mutta siinä kaikki. Alkoholikaan ei kummallekaan pahemmin maistunut ja nykyään Ukko ei ota pisaraakaan. Hän nieleskeli lähes väkisin pintaan nousevia kyyneliä ja ikäväänsä muistellessaan sitä erästä hetkeä, mikä muutti hänen elämäänsä.

Se oli se eräs alkutalvinen lauantai. Ukko oli jäänyt kotiin lukemaan kirjaa, kun vaimo oli sanonut käyvänsä vain nopeasti kaupassa ja tulevansa pian takaisin. Niin tuttua, näin oli tapahtunut vuosien aikana lukemattomia kertoja ja Ukko huikkasi vaimolle vielä perään, että kulkee varovasti, siellä on hieman liukasta. Aikaa kului, mutta vaimoa ei kuulunut kotiin ja Ukko alkoi ihmettelemään, että missä hän oikein on. Kurkki ikkunasta pihalle ja läheiselle tielle, mutta vaimosta ei näkynyt jälkeäkään! Lopulta Ukko päätti lähteä ulos ja kävellä kauppaan, johonka tiesi vaimonsa lähteneen. -Ei kai se nyt ole vain lähtenyt ostamaan mitään lahjoja, vaikka sovittiin, että mitään ei nyt ostella toisillemme... Ajatus katkesi puhelimen soittoon. Vaimon sisko soitti hätääntyneenä ja itkuisena: Ukon vaimo oli joutunut onnettomuuteen, joku oli ajanut hänen yli ja on nyt sairaalassa. Ukko tunsi, kuinka kylmä aalto iski koko hänen kehonsa läpi ja hän valahti veteläksi, sai kuitenkin jotain sanottua puhelimeen ja tilasi välittömästi puhelun jälkeen itsellensä taksin.

Nopeasti vaatteet ylle, ulos ja samassa taksi olikin jo pihassa. Ukko toivoi, että kuski ymmärtäisi, että nyt ei kannata vitkastella vaan ripeästi sairaalaan. Taksikuski oli herrasmies ja pienellä riskillä ajoi hieman ylinopeutta, jotta Ukko pääsi nopeasti perille. Sairaalassa hänet ohjattiin osastolle ja huoneeseen, missä hänen vaimonsa makasi pahasti ruhjotun näköisenä ties missä laitteissa ja letkuissa. Ukko näki hoitajan ilmeestä, että nyt oli käynyt pahasti ja kun hänen peräänsä huoneeseen tuli kirurgi, joka kertoi, sen minkä Ukko pystyi näkemään hoitajan silmistä, hän purskahti holtittomaan itkuun. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään ja hän voihki ääneen. Hoitaja tuli hiljaa halaamaan Ukkoa, mutta se ei helpottanut hänen tuskaansa.

Ukko sai kuulla, että hänen vaimo oli muutaman muun jalankulkijan kanssa ylittämässä suojatiellä katua. Jalankulkijoille oli vihreät palaneet, kun kulman takaa kurvasi auto. Muut ehtivät hypätä nopeasti sivuun, mutta pahaksi onnekseen Ukon vaimo ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti ja autoilija ajoi tämän yli kohtalokkain seurauksin. Välittömästi törmäyksen jälkeen autoilija oli törmännyt vielä liikennevalotolppaan ja loukannut päänsä törmäyksessä. Ukko kuunteli kirurgin sanoja ja pystyi vain kysymään, herääkö hänen vaimo ollenkaan. Kirurgi ei voinut sanoa kyllä tai ei, koska diagnoosi oli melkoisen ikävä. Ukko kysyi, saisiko hän jäädä vaimonsa luokse ja se hänelle suotiin.

Paikalle oli hieman myöhemmin tulleet myös Ukon vaimon sisko miehensä kanssa. Kumpikin oli itkeneet ja kalpeita. Silloin Ukko kuuli, että onnettomuuden aiheuttaja oli samalla osastolla muutaman huoneen päässä ja poliisit olivat juuri jututtamassa tätä. Ukko pyysi, että käly on miehensä kanssa Ukon vaimon luona ja jos jotain tapahtuu, tulevat heti hakemaan hänet, sillä hän päätti käydä katsomassa sitä, kuka oli onnettomuuden aiheuttanut. Hän oli astellut käytävään ja kuuli eräästä huoneesta melkoista mekastusta. Ukko oli suunnistanut kyseiseen huoneeseen ja ovella hänet pysäytti melkoisen raamikas poliisi, joka oli kysynyt tiukasti, että millä asialla mies oikein oli. Ukko kertoi asiansa ja näki, että poliisi empi hetken, mitä tekisi. Sitten tämä oli pyytänyt Ukkoa kanssaan hieman sivummalle. Konstaapeli oli kertonut Ukolle, että tuo onnettomuuden aiheuttanut mies oli vahvassa humalassa ja kännisen tuurilla selvinnyt pienellä tällillä päähänsä. Ukko kirosi ääneen ja kertoi sitten, että samaa ei voi sanoa hänen vaimostaan, joka joutui tuon juopon uhriksi. Konstaapeli terästäytyi ja kyseli Ukolta enemmänkin, sekä kertoi että tästä tulee selkeästi oikeusjuttu. Samassa he kuulivat, kun Ukkoa huudettiin, jotain tapahtui.

Ukko syöksyi nopeasti huoneeseen, jossa hänen vaimonsa makasi. Tämä oli jollain ihmeen tavalla saanut avattua silmänsä ja pystyi kuiskaamaan muutaman sanan. Ensimmäisenä tämä oli kaivannut miestään ja lähes samalla hetkellä Ukko olikin rakkaan vaimonsa vierellä. Ukko otti rakkaan vaimonsa kädestä kiinni, he katsoivat toisiaan silmiin, kuiskasivat jotain ja Ukko painoi huulensa vaimonsa huulille. Hän oli tuntenut niiden pehmeyden, mutta samalla oudon viileyden. Hetkisen kuluttua Ukko tunsi, kuinka vaimonsa käsi ei enää pitänyt kunnolla ja ...... sitten tämä oli poissa!

Ukko istahti tuvassa pöydän ääreen ja huokaisi. Siitä oli jo vuosia, mutta silti se oli hänelle kuin eilinen. Päivä alkoi kirkastumaan ja Ukko katseli, kuinka linnuille laitetuissa lyhteissä piipahti myös orava. Mutta katse etsi edelleen jotain muuta, mitä vain ei näkynyt. 

Ukko muisteli, että se rattijuoppo ei saanut, kuin 5 kuukautta ehdollista ja korvauksia maksettavaksi hieman toista tuhatta euroa. Se ei ollut mitään! Hän muisti, kuinka rattijuoppo yritti vielä hakea valitusta tuomioonsa, vaikka selvisi, että oli jäänyt jo muutaman kerran humalassa ajamisesta kiinni.

Tuon onnettomuuden jälkeen Ukon terveys romahti hetkellisesti, työt eivät sujuneet ja hän päätti jäädä varhaiseläkkeelle, kun se onneksi oli hänelle mahdollista. Samalla hän laittoi kodin myyntiin ja muutti tuohon mökkiin, minkä oli ostanut itsellensä. Käly miehensä kanssa oli alkuun käynyt välillä Ukkoa katsomassa, mutta jotenkin ne käynnit vain harvenivat ja harvenivat. Tosin nyt heidän pitäisi tulla jouluna käymään ja kyllähän Ukko heitä mieluusti odottelee ja kestitsee. Mutta ei hän heitä yrittänyt katseellaan etsiä...

Oli nimittäin muutama vuosi aiemmin pihassa eräänä kesäisenä päivänä tassutellut nuori kettu. Ukko ei ollut antanut sen häiritä hänen omia puuhiaan, eikä siis hätistellyt tuota poiskaan. Jotenkin tuo kettu tuntui olevan utelias sen suhteen, että mikä mies tuo Ukko oikein oli ja mitä oikein puuhasi. Muutaman päivän kuluttua kettu oli jälleen ilmestynyt pihalle ja Ukko oli huomannut puhelleensa tälle. Jotenkin tuntui, että kettu jopa kuunteli. Vähitellen kummastakin tuli hieman rohkeampi kohtaamaan toisensa ja kun Ukko alkoi jättämään tiettyyn paikkaan välillä muutaman kalan tai hieman marjaa, joskus pilkottuja omenia tai appelsiinia, niin ketusta tulikin todellinen seuralainen. Saman vuoden syksyllä, tai pikemminkin ensilumien sadellessa, kettu tuli aivan Ukon viereen, kun tämä oli laittamassa tuolle jälleen evästä ja antoi silittää itseään.

Tästä alkoi Ukon ja ketun ystävyys todenteolla. Ukko mietti, että onkohan tällä jossain pesä ja perhe, mutta koskaan ketun seurassa ei näkynyt muita lajitovereita. Ukko rakensi kuitenkin varoiksi ketulle vanhan liiterin kulmalle kojun ja jotta kettu ymmärtäisi, mitä varten se oli, niin houkuttimeksi Ukko oli vienyt iltasella sinne hieman syötävää tarjolle. Alkuun kettu ei ollut paikkaan uskaltanut mennä, mutta kun oli muutamat kovemmat pakkaset paukkuneet, huomasi kettu paikan olevan kuiva ja suojaisa ja tällöin tuosta pienestä kojusta oli tullut ketun yksi majapaikoista.

Näin mukavasti meni muutama vuosi. Ukko huomasi, että ketusta oli hänelle paljon iloa ja tuo oli tullut joka päivä viimeistään iltapäivällä pihalle katsomaan, mitä oli tarjolla. Mutta nyt ei ollut kettua näkynyt, ei muutamaan päivään! Ukko puki yllensä ulkovaatteet ja asteli pihamaalle. Pakkaslumi narskui saappaiden alla ja hengitys huurusi pikkupakkasessa. Ukko painoi myssyn paremmin päähänsä, vaikka usein hänellä oli kunnon karvahattu päänsä suojana. Piha ja pihatie olivat lumen peitossa, joten lumikolalla oli töitä. Samalla, kun Ukko kolasi lunta, yritti hän katsella josko näkyisi ketun jälkiä, mutta turhaan. Hangella näkyi vain yhden jäniksen jäljet, eikä muuta. Ukko tunsi harmistuvansa ja samalla tunsi myös ikävää ja yksinäisyyttä!

Päivä eteni, tuli alkuilta ja Ukko kävi laittamassa pihalle pari ulkotulta palamaan. Huomenna hän tekisi muutaman jätkänkynttilän, kun parin päivän päästä pitäisi tulla jouluvieraita. Aattoonkaan ei enää ollut kuin vuorokausi. Muutamia päiviä aiemmin Ukko oli käynyt kylillä ostoksilla ja ostanut itsellensä jopa joululahjan: Uuden partahöylän! Edellinen olikin kunniakkaasti palvellut häntä ties kuinka kauan. Mitään muita lahjoja hän ei ostanut, sillä oli sovittu, että hän kyllä saunottaa ja ruokkii vieraat, mutta ei muuta ei tarvitse järjestää. - Kun eivät nyt alkaisi hössöttämään taas, että pitäisi muuttaa kaupunkiin! Ukko oli manaillut. Tosin ei tuollaisesta koskaan vakavasti oltu juteltu, mutta kyllä hän hieman oli aavistellut joskus aiemmin, että tuollaisia ajatuksia toisilla oli. Hän vain oli juurtunut mökkiin ja mökkielämään.

Ilta pimeni, ulkos ei enää nähnyt. Ulkotulien pienet liekit vain lepattivat kevyesti tuulen voimasta. Ukko ihmetteli ja mietti, mitä oli hänen pienelle ystävälleen tapahtunut. Mutta ei se ihmettelemällä miksikään muuttunut ja iltauutiset katseltuaan Ukko päätti painua yöpuulle.

Seuraava aamu valkeni kipakan pakkasen vallitessa. Ukko lisäili jälleen uuniin puita ja kahvittelun jälkeen suuntasi ulos. Piti tehdä ne jätkänkynttilät ja saunaakin voisi laitella jo hieman valmiiksi. Pääsevät kunnon puusaunaan ja vihtomaan toisiansa. Siinä puuhaillessaan ja paikkoja valmiiksi laitellessaan hän samalla yritti löytää ystäväänsä pihapiiristä, mutta ketusta ei näkynyt jälkeäkään. Ukko tunsi huolestuvansa. Olihan tuo veijari tuonut hänelle paljon iloa. Hän huomasi, että kopissakaan kettu ei ollut käynyt. Tämä ei hyvältä vaikuttanut!

Tuli lounasaika, vaikka hänellä ei mitään tiettyä aikaa ruokailemiseen koskaan ollutkaan. Söi silloin, kun teki mieli ja oli nälkä. No kello näyttikin jo iltapäivä kahta, joten kyllähän sitä jo ruokaa pitääkin vatsaansa saada. Ukko kopsutteli saappaista lumet ja asteli sisälle mökkiin. Isossa padassa oli muhinut lihakeitto, josta hän kauhaisi aimo annoksen lautaselle ja asteli pöydän ääreen aterioimaan. Siinä samassa hän näki jotain liikettä ulkona: Jotain livahti, mutta Ukko ei ehtinyt nähdä tarkkaan, mikä pihan poikki meni. Siltä istumalta hän ponnahti ylös, nopeasti vaatteet niskaan ja saappaat jalkaan ja pihalle. Mutta ei, jäljet paljastivat pihan poikki loikkineen vain jäniksen. Häntä harmitti samalla, kun kääntyi takaisin mökin ulko-ovea kohti. Silloin kuului hieman erilaisia ääniä. Ukko pysähtyi ja kurkkasi olkansa yli ja kas, voiko se olla totta: Hänen rakas pieni ystävä, kettu, oli hangen päällä ja katseli Ukkoa kuin hymyillen. Ukkoa nauratti samalla, kun hän ääneen kysyi painokkaasti ketulta, että missä ihmeessä tämä oli ollut. Oli kuin kettu olisi täysin ymmärtänyt Ukon puheet, sillä kettu hyppäsi hangelta pihatielle, asteli hieman tiellepäin ja jäi katselemaan jonnekin kauas ja hetken katseltuaan kaukaisuuteen, kääntyi tämä Ukkoa katsomaan. Ukko hymyili. Hänen ystävä oli hyvässä kunnossa ja taas hänen luonaan ja seuraavana päivänä tulee vielä jouluvieraita. Joulustahan tulee sittenkin melkoisen iloinen!

Näitä ajatellen Ukko kävi hakemassa ketulle hieman purtavaa ja joulun kunniaksi pilkkoi pari punaista omenaa tälle. Kettu seurasi aivan tämän vieressä miehen tekemisiä, eikä koskenut herkkuihinsa, kuin vasta sitten kun Ukko oli saanut kaiken laitettua. - No niin, kuomaseni, ole hyvä ja Hyvää Joulua! Ja aivan kuin kettu olisi tuonkin ymmärtänyt, sillä se nyökkäsi hieman ja vasta sitten kävi herkkujensa kimppuun hyvällä ruokahalulla.

Ukko asteli sisälle mökkiin ja loppuilta menikin nyt nopeasti ja seuraavana päivänä jouluvieraat tulivatkin kylään muutaman lahjapaketin kera. Eikä kukaan puhunut mitään mihinkään kaupunkiin muutosta, koska Ukko ja mökki olivat parasta, mitä joulu voi tarjota! - Ja minulle on parasta te, sekä eräs pieni ystäväni täällä. Oli Ukko vastannut.

Hyvää Joulua kaikille. Älkää jättäkö ketään yksin ja muistakaa, joulussa tärkeintä ei ole lahjat!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syksyn lehdet putoilevat

 Hyvää mukavaa lokakuuta kaikille. En ole omista henkilökohtaisista syistä jaksanut, osannut, viitsinyt, halunnut..... (jatka listaa omalla ehdotuksellasi) kirjoitella hetkeen. No nyt tilanteeseen tulee jälleen toviks muutos, sillä tässä on hieman uutta kirjoiteltua tarinaa. Se, onko tämä yhtään parempaa tai huonompaa aikaisempiin tekeleisiin nähden, sen päättää kukin lukija itse omassa mielessään. (20.10.2020)

.................................................................................

Katselin ikkunasta ulos, kädessäni olin pidellyt jo ties kuinka kauan kahvimukia ilman, että olin siitä ottanut hörppyäkään.... kahvi haaleni ja haaleni. Ajatukseni olivat jossain ulkona, toisaalla, vaikka eivät silti kuitenkaan missään. Seurasin hiljaa ääneti puista putoavien lehtien tanssia tuulenvireessä, kun ne laskeutuivat hiljalleen alas kohti märkää maata. Tunsin hieman hymyileväni ja annoin mielikuvitukseni keinutella noita pieniä, isoja..... erikokoisia ja -värisiä lehtiä tanssien - kuin vielä kerran iloiten siitä vapauden tunteesta, minkä ne saivat kokea, ennenkuin maa kutsui niitä huomaansa.

https://www.youtube.com/watch?v=cKkDMiGUbUw

Yllättäin huomasin parin pienen lehtikasan keskellä liikettä. Katseeni terästäytyi... mitä siellä liikkuikaan? Hetken lehtikasoja tuijoteltuani huomasin kaksi pientä oravaa, jotka leikkisästi syöksähtelivät lehtikasoista toisiin, välillä kiipeillen toisiaan karkuun parin puunrunkoa pitkin kohti korkeuksia, latvoja tavoitellen. Vaan eivätpä nuo iloiset pörröhännät olleet ainoat, mitkä syöksähtelivät lehtien joukossa. Kun "kurret" olivat latvoissa puiden, korkeuksissa niiden... kamaralla maan loikki pieni pupunen - jänö, kasvoillaan ilme iloinen - näin sen ainakin ajattelin, naurahtaen. 

Vasta tuolloin huomasin - jäähtynyt oli kahvikin! Eipä auttanut muu, kuin uutta kuppiin kaataa ja jatkaa noiden viattomien pienten luontokappaleiden touhujen katselemista. Hyräilin ääneen, hieman vihellellen, kappaletta lehtien ja oravien liikkeitä seuraillen.... Vaan minne olikaan pupu pieni loikkinut, sitä en enää nähnyt!

Ja ajatukseni vaelsivat jonnekin.... huolettomaan paikkaan aurinkoiseen, missä syksyn kirpeät tuulet eivät nipistele nenää ja kylmä sade kastele kasvoja, vaan pehmeän lämpöiset auringonsäteet lämmittävät kevyesti sydäntäni..... hiljaisen miehen sielua.

--------------------------------------------------

Pimeys..... se laskeutuu äänettömänä, silti toisinaan uhkaavana - välillä ahdistavana, toisinaan kuitenkin suurena turvaisana viittana ympärillesi - pimeys.

Pimeydessä olivat hekin, jotka hetki sitten vielä valossa kulkivat, he - jotka olivat auringon kirkkauden saaneet kokea ja tuntea, mutta..... pimeys tuli heillekin. Se ei kuitenkaan ottanut valtaansa, ei kahlinnut heidän sieluja, ei vienyt heiltä elämänhalua pois - ei - vaan antoi turvan, antoi hämärään omaa koskematonta kauneutta, jota ei valossa koskaan voinut kokea - ei edes kuvitella!

Pimeys.

https://www.youtube.com/watch?v=5-MT5zeY6CU

Heille pimeys soi jotain uutta..... jotain, mitä he olivat kaivanneet valossa kulkiessaan.... He pitivät toisiaan käsistä kiinni, antoivat vain silmiensä loistaa pienen kynttilän kajossa, mikä ainoana pilkahduksena rikkoi pimeyttä - tuoden siihen omaan väriään ja lämpöään.

He pitivät toisiaan käsistä kiinni..... istuivat vain hiljaa, tuntien ympärillä olevan pimeyden ja toisensa läsnöolon. Kämmenet hikosivat, mutta he eivät halunneet irrottaa otettaan toisistaan..... pimeydessä! Koska......... he olivat odottaneet pimeyttä - ja tuota hetkeä niin kauan. Ja nyt se hetki oli heillä siinä... vain siinä...... pimeydessä.

Vihdoinkin - pimeys - ja he uskalsivat........... salaa suudella varovasti toisiaan ensimmäisen kerran!

------------------------------------------------------------

Tuo rouva oli elämää nähnyt, sen huomasin kaikesta. Askel oli jo lyhentynyt, kasvoilla näkyi uurteita ja vauhti ei ollut enää kovin mairittelevaa. Vaan silti, sitkeästi päivästä toiseen tuo rouva kulki tiettyyn aikaan tuota puistotietä pitkin ensin kauppaan ja jonkin ajan kuluttua pientä, elämää nähnyttä ja varmaan maailmaa kiertänyttä, kassia varovasti kantaen kotiinpäin. En ollut alkuun kiinnittänyt häneen mitään erikoisempaa huomiota, mutta eräänä päivänä tajusin: Häntä ei ollutkaan näkynyt! Katsahdin kelloa ja huomasin, että hänenhän olisi jo aikoja sitten pitänyt kulkea tuosta... vaan ei. Mietin, olisiko sattunut jotain..... Mutta kiireet omani estivät enemmät pohdinnat.

Päivä kaksi meni taas... vanhan rouvan näin, varovasti kulkevan.... askeleitaan varoen, suorastaan arkaillen. Seurasin kulkua rouvan tuon.... hiljaa samalla pohtien, miten elää hän.

Jälleen meni päivä tai kaksi, rouvaa nähnyt en lain. Aloin miettimään ja pohtimaan, missä hän elääkään ja miten hän asuukaan. Päätin lähteä etsimään, naapureilta kyselemään - toivoen josko joku tietäisi rouvan tuon...... Eikä aikaakaan, onneakin tarvitaan, naapurini pariskunta tunsi rouvan vanhan tuon, hänestä kertoen sen - yksin asunut jo vuosia oli. Suunnan kodille rouvan sain, sitä etsimään lähdin...harhautuen hieman alkuun, anteeksi pyydellen ja etsien - lopulta erään talon ovelle päätyen.

Soitin kelloa, hiljaista - kukaan ei tullut avaamaan. Koputin ovea.... - hiljaista, kukaan ei tullut ovelle! Näin sisältä kajastavan valoa ja tiesin, rouva kotona olisi. Ehkä hän ei vain uskaltanut avata ovea. Huhuilin hieman vanhasta postiluukusta sisälle ja hetken kuluttua kuulinkin varovaisia askelia....Rouva ilmestyi vapisevan oloisena, kalpeana, ovelle. Näin, että hänellä ei ollut kaikki hyvin! Kerroin, kuka olin ja miksi tulin - hämmästyneenä hän pyysi minut hieman peremmälle. Astuin taloon vanhaan, astuin ajassa taaksepäin - vuosikymmenten päähän menneisyyteen - aikaan, jolloin nykyistä jatkuvaa kiirettä ei ollut kenelläkään mihinkään! 

Rouva kertoi olevansa yksin. Pojanpoika kiireinen, tytär niin kaukainen - eivät he ehdi tänne, eivät jaksa vanhaa auttaa... eikä hän osaa aina apua pyytää. Vapisevin käsin vesilasia hapuili, autoin ja kehoitin istumaan. Sanoin, että sukua en ole, emmekä tunne - mutta auttaa voisin ja jatkoin, että olin oppinut hänet tuntemaan täsmällisenä kulkijana, mikä sai rouvalle hieman punaa poskelle! Ilahtui sanoista ja hämmentyi, kyynelsilmin kuuteli kun kerroin ruokaa hälle hakevani.

Siitä alkoi ystävyys yli vuosikymmenten - ja hän sai itselleen hiljalleen lisää voimia, kuin kevään uuden ja iloisen....  https://www.youtube.com/watch?v=9E6b3swbnWg 

Hyvät ystävät, lukijat: Älkää ummistako silmiänne kiireittenne ja arkenne keskellä vanhemmilta ihmisiltä, jotka voivat todellakin olla ja elää yksin ilman mitään tai ketään! Pienikin huomioiminen ja auttaminen voi olla suurempaa, kuin osaatte kuvitellakkaan. Joskus tekin olette vanhoja!

--------------------------------------------------------

 

 

 

 

 

 

Kaksi ystävää saunasta

Tämä tarina "on tosi".... no just joo. Eli väliin hieman satua, ei aina niin vakavaa!
Jos jollekin lukijalle tämä on liian lapsekasta tms. - niin ei voi mitään.... Toisinaan
pitää olla tarjolla muutakin, kuin vain esim. kiisseliä ja romantiikkaa (tms.).
-------------------------------------------------------------------------------

He olivat kylpeneet tuossa saunassa lukemattomia kertoja,
Ottaneet miehekkäitä löylyjä ja lyöneet vihtaa toisiinsa..... ähisseet ja puhisseet.
Olivat tunteneet, miten kuumuus iskee kiinni ja nostattaa hien pintaan.
He olivat oppineet tuntemaan toisensa, niin hyvin kuin vain voi toisen tuntea
saunassa - ja missäs muualla he olisivat voineet tutustuakkaan toisiinsa, he
- saunatonttu ja löylynhenki!

Joka kerta, kun saunatonttu kuuli, että saunalle oltiin kävelemässä - tämä piiloutui
milloin mihinkin sopukkaan ja koloon odottamaan, että saunaa aletaan lämmittämään
ja hän pääsee taas kohtaamaan vanhan hyvän ystävänsä, löylynhengen.
Ja niin kävikin usein, erityisesti kesäaikaan, kun sauna oli runsaassa käytössä,
kuten tuonakin kesänä. Saattoi olla jopa viikko - parikin, jolloin joka ikinen ilta
löylynhenki hönkäili saunassa kuumia höyryjään ja saunatonttu sai läiskiä vihtaa
lauteilla puna naamalla ja hikikarpalot kuontalollaan.

Kumpikin osasi arvostaa toisen roolia ja asemaa saunassa.
Saunatonttu piti huolen siitä, että sauna oli aina tip-top kunnossa. Tarkisti, että pellit
olivat joko sopivasti auki tai kiinni. Tarkkailipa tuo myöskin, että tulipesästä tuli
ylimääräiset tuhkat poistettua - jos nyt joskus kävi niin, että saunaa käyttäneet
ihmiset olisivat unohtaneet velvollisuutensa. Jotenkin saunatonttu oppi ymmärtämään
myös ihmisten erilaisia tapoja saunoa:
Oli sellaisia, jotka ottivat nopeasti kovat löylyt ja sitten syöksyivät päätä pahkaa järveen.
Sitten oli sellaisia pitkään lauteilla istuvia, hartaasti olevia, ähiseviä ja puhisevia.....
- niin ja pieniä ihmisiä, niitä joita sanottiin lapsiksi. Yleensä ne pienet ihmiset eivät
hirveästi saunasta piitanneet, tai siis ainakaan kovin kovista löylyistä.
Tällöin jopa löylynhenki oli armeliaampi, eikä puuskuttanut täydellä voimallaan löylyjä
saunan seinille ja ihmisten ihoille.

Ja nyt oli taas kesä, saunan läheisyydessä oli pieni mökki, jossa oli jo vuosia asustellut
yksikseen vanha pappa ja hänen lapset sekä lapsenlapset kävivät lomailemassa hänen luonaan
aina kesäisin ja se toi saunaan runsaasti aina elämää. Eihän pappa mikään väsynyt ihmislapsonen
ollut, vaikka elettyjä kesiä olikin takan jo melkoisesti - tosin paljon vähemmän tietenkin, kuin
mitä oli saunatontulla ja löylynhengellä, mutta hepä nyt elävät muutenkin mahdottoman kauan!

Syksyisin ja talvisin saunassa oli elämää vähemmän. Tuolloin saunatonttu puuhasteli hiljaa ja
tutki saunan kuntoa, antoi vaivihkaa papalle vinkkejä, että tuo ja tuo paikka nyt vaatisi hieman
korjaamista ja remontoimista. Joskus pappa kyllä tuumaili puoliääneen, että aivan kuin jokin
aina väliin neuvoisi häntä, mitä pitää tehdä ja mistä.
Olisiko se ollut kenties sellaista vanhan ihmisen viisautta ja vaistoa?

Mutta nyt siis tuohon kesään. Jo viikon ajan sauna oli saanut lämmetä illasta toiseen.
Saunanhenki tunsi olevansa elämänsä vedossa ja puhkui innoissaan joka ilta.
Saunan kivet hehkuivat kuumina ja tulipesästä kajastava lepattava tulenkajo loi
omia kuvioitaan muuten niin hämärään saunaan. Saunatonttukin suorastaan nautti ja
nauroi.... - tietäen, että aina kun nuo ihmiset olivat saunoneet, oli hänen vuoro syöksyä
lauteille ja antaa saunanhengen paiskoa löylyjä häntä vasten!

Näin oli taas tuonakin iltana tulossa... niin ainakin saunatonttu ja löylynhenki uskoivat.
Saunaa lämmitettiin jälleen hartaasti, vedet kannettiin saaveihin ja puukori täytettiin sopivan
mittaisilla koivunhaloilla ja kun seinällä jo vuosia asteitaan esitellyt saunamittari alkoi
viisarillaan osoittamaan oikeaa lämpötilaa, alkoi saunaan astella erikokoisia ja -ikäisiä ihmisiä.
Saunatonttu etsi jälleen pienen piilon, josta hän saattoi seurata ihmisten löylyttelyjä
- ja samalla kuunnella hieman heidän juttusiaan. Löylynhenki heräsi puuskuttelemaan
löylyjään, kirvoitti hien ihmisten iholle ja sai nämä ähisemään ja ähkimään. Mutta kukaan
ei valittanut - ei, vaan päinvastoin, lisää vettä kuumille kiukaan kiville lensi yhä uudestaan
ja uudestaan...... saaden löylynhengen vain entistä enemmän riemastumaan.

Mutta samaan aikaan saunatonttu kuuli jotain, mistä hän ei pitänyt!
Oliko nuo sanat totta, vai kuuliko hän väärin. Ihmisten kieli kun välillä oli niin erikoista, että
vaikka hän osasikin montakymmentäyksi erilaista kieltä, oli hänellä silti toisinaan vaikea
ymmärtää joitakin erikoisempia ilmaisuja - ja nyt hän todentotta toivoi, että näin olisi.
Hän odotti kärsivällisesti pienessä kolossaan, että ihmiset olivat saunoneet ja vilvoitelleet
ja kun viimeinenkin oli aikanansa lähtenyt saunasta pois, oli hän varovasti - kuten tavallista - ensin
kuunnellut, onko kukaan enää saunan läheisyydessä ja sitten hiippaillut kolostaan esille.

Lopulta saunatonttu oli varma, että saunassa ja sen läheisyydessä ei ollut enää yhtään ihmistä.
Hän asteli kiukaan äärelle ja kutsui löylynhenkeä tulemaan esille. Hetkisen kuluttua kuuluikin
pientä sihinää ja pihinää ja löylynhenki nousi ilmoille vaaleanharmaana savuisena uovana.
- Kuulitko, kuulitko mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuulithan sinäkin?
Saunatonttu oli hädissään ja hermostunut, mutta löylynhenki ei tiennyt, mistä saunatonttu oikein puhui.
Lopulta saunatonttu sai kerrottua, mitä tämä oli kuullut kun ihmiset olivat löylytelleet ja
löylynhenkeä ahdisti, se tunsi kuinka voima löylyisistä höyryistä katosi hiljaa saunan seiniin ja
äsken niin voimakas savuinen höyrypilvi alkoi haaleta uhkaavasti, suorastaan kadota ilmoihin!
- Meinaavatko he jättää tämän paikan, unohtaa koko tämän saunan? Vastahan me olemme
olleet täällä hieman alle 100 vuotta! Edellisessä saunassa saimme olla sentään melkein
kaksisataa vuotta ja vasta sitten tuli lähtö ja onneksi löysimme nopeasti tämän saunan tuolloin.
Löylynhenkeä puistatti, hän muisti ne muutamat viileät syysyöt, kun hän joutui matkustamaan
saunatontun kantamassa pikkuruisessa säkissä. Heidän oli pakko liikkua vain öisin, koska
saunatontut eivät voineet kulkea pitkiä matkoja valoisaan aikaan ja löylynhengelle auringonvalo
ei ollut kovinkaan terveellistä.

He päättivät, että seuraavat tilannetta tarkkaan, eivätkä tee mitään hätäisiä johtopäätöksiä.
Ehkä tuo puhe tarkoitti vain tätä kesää - olihan siinä jo saunottu pitkiä aikoja putkeen.

Niin meni päivä....
Niin meni toinenkin.....
Sitten meni viikko, meni toinen ja kohta menikin kuukausi - toinenkin.
Saunatonttua alkoi todenteolla ahdistamaan. Hän ei pystynyt tekemään kovin isoa tulta pikkuruisilla
käsillään saunanpesään, jotta sai edes hetkeksi löylynhengen juttukaveriksi.
Mutta eräänä syksyisenä iltana saunatonttu päätti, että tänään hän tekee vaikka mitä, jotta
saa löylynhengen taas esille. Kävi keräilemässä pieniä oksia ja puiden kappaleita saunan ympäristöstä,
kasaili niitä hiljaa kiukaan tulipesän kulmalle ja juuri, kun hän oli mielestään valmis aloittamaan
tulenteon pienillä saunatontun omilla tulenteko -välineillä, kuuli hän ääniä!
- Joku tulee..... tänne, joku tulee..... nopeasti saunatonttu viskoi keräämänsä pikku oksat ja
risut sivuun ja piiloutui, eikä hetkeäkään liian myöhään.
Saunan ovi aukesi ja sisään astui tuo vanha pappa ja hänen yksi pojistaan, aikamies jo tosin hänkin.

Saunatonttu kuuli, kuinka nuo ihmiset juttelivat, tai oikeastaan väittelivät. Vanha pappa oli jostain syystä
aivan eri mieltä asioista ja hänen poikansa ei taas muuttanut omaa näkemystään.....
Saunatonttu oli peloissaan, vaikutti todellakin siltä, että hänen ja löylynhengen aika tässä saunassa
olisi ohi - ja pystyisikö hän enää kantamaan mukanaan pienessä säkissään löylynhenkeä muualle...?
Jäisikö tuo ikuisiksi ajoiksi vangiksi yksin tyhjään saunaan ja hän.... ei hän ei lähtisi, ei jättäisi ystäväänsä!

Saunatonttu ymmärsi nimittäin, että vanha pappa ei enää voinut asua yksin ja mökki jäisi tyhjilleen!
- Kuka tätä saunaa sitten käyttää? Saunatonttu ajatteli yksikseen.
Samassa hän huomasi, että miehet alkoivat kantaa hieman puita saunalle ja laittoivat tulet pesään.

- No eiköhän me vielä yhdet löylyt oteta nyt täällä, kun ollaan? Oli tuo vanhan papan poika
todennut ja pappa oli siitä kovin otettu. Niin oli saunatonttukin. Aah, pitkästä aikaa kunnon lämmöt
ja hiet ja nyt hän ottaisi sellaiset löylyt, että niitä onkin sitten mukava muistella pitkän aikaa...
Ja eipä mennyt aikaakaan, kun jo kiuas sihisi iloisesti!

Löylynhenki venytteli hetken ja nosti sitten päätään. Se nousi alkuun hieman epävarmana kiukaasta,
arveli että tässä vain hieman kokeillaan, onko kiuas kunnossa, mutta nähdessään nuo kaksi miestä
lauteilla ja huomatessaan, että kiukaalle lentää kunnon annos vettä, antoi hän hetimiten sellaiset
löylyt miehille, että näiden kasvoilta näki  - ei tuollaisia löylyjä oltukaan saatu aikoihin.
Löylynhenki nauroi makeasti, nautti ja puhisi!
Niin nautti saunatonttukin. Se venytteli piilossaan ja maiskutteli mielessään jo sitä hetkeä, kun
saisi löylynhengen kanssa kahden ottaa kunnon makoisat löylyt.
Mutta tällä kertaa siihen menikin aikaa.... - nuo kaksi ihmistä saunoivat pidemmän kaavan kautta,
tunti tolkulla. Juttelivat hiljaa, mumisivat suorastaan - eikä saunatonttu tykännyt siitä yhtään!
Lopulta, useamman tulipesällisen jälkeen nuo kaksi ihmistä lähtivät yksissä tuumin saunasta ja
pienen odottelun jälkeen saunatonttu kuuli, kun löylynhenki kysyi häneltä:
- Menivätkö he jo? Saunatonttu varmisti, että "reitti on selvä" ja hyppäsi sitten lauteille.
Löylynhenki pihisi heille hyvät löylyt, asettui mukavasti saunatontun seuraan ja kumpikin
huokaisi syvään nautinnosta.

Mutta aikansa kutakin!
Lopulta saunatontun oli katsottava, että kaikki oli saunassa kohdallaan ja sitten hän painui
omaan koloonsa nukkumaan. Löylynhenkikin pyöräytti itsensä kiukaan uumeniin piiloon ja
hiljaisuus laskeutui saunaan.....

Se hiljaisuus jatkui ja jatkui ja jatkui...
Maahan satoi ensilumi, tulivat pakkaset.... tuli talvi.
Saunatonttu kävi välillä kurkkimassa iltahämärissä, olisiko mökin seutuvilla elämää.
Mutta ei - lumessa näkyi vain jäniksen jälkiä, ei ihmisten eikä ihmisten kulkuvälineidenkään.
Sauna peittyi hiljalleen lumivaipan alle ja hiljaisuus syveni sen uumenissa!

Niin meni talvi ja saapui uusi kevät.
Saunatonttu oli aivan varma, että kohta saunassa olisi taas eloa ja elämää.
Hän jo näki silmissään, kuinka kiukaan tulipesässä liekit tanssisivat ja tulen rätinä
toisi oman kiehtovan äänimaailmansa saunaan.
Saunatontulla oli jo melkoinen ikävä löylynhenkeä!
Hän päätti yrittää saada tuon ystävän esille tekemällä pienen pienen tulen saunan pesään
ja pitkän ahkeroinnin jälkeen onnistuikin..... Löylynhenki nosti hieman päätään, ilahtui
nähdessään saunatontun ja kyseli innoissaan, että onko ihmiset tulleet takaisin.
Mutta ei - saunatontun ilme kertoi kaiken. Tämä sanoi, että halusi hetkeksi saada
löylynhengen esille, jotta ei olisi niin yksinäistä ja löylynhenki ymmärsi tuon, huokaisi ja
pihahti ilmoille muutaman lämpimän hönkäyksen, sellaisen pienen mitä nyt saunatontun
tulesta saattoi saada aikaan.

Sitten menikin taas aikaa. Tuli keskikesä ja aina tuolloin saunalla oli ollut melkoinen tohina.
Nyt vaan ei näkynyt ketään! Saunatonttu katseli saunan ikkunasta kateellisena toisaalle ja
näki muutamia muita saunoja, joiden piipuista nousi iloisesti savut kohti taivaita.
- Onnenpekkoja nuo!

Meni kesä, tuli taasen syksy uusi. Lehdet tippuivat puista ja syksyiset tuulet ujelsivat saunan
rakenteissa. Olisi ollut muutama paikka pientä remonttia vaille, mutta kuka ne olisi tehnyt...?
Saunatonttua palelsi, hän yritti saada aikaan muutamanakin iltana tulta kiukaan tulipesään,
vaan voimat olivat menneet. Saunatonttu tiesi, että he menettävät voimiaan, elleivät
saa saunoa säännöllisesti. Sinnikkäimmät saunatontut ovat kyllä kestäneet vuosikymmeniäkin
ilman saunaa. Mutta jaksaisiko hän?
Ja taasen tuli talvi. Tulikin runsasluminen talvi. Jossain vaiheessa talvea lumikuorma alkoi painaa
saunan kattoa ja natina oli melkoinen. Saunatonttua pelotti, hän yritti ja yritti saada tulta.....ei vain
jaksanut, ei onnistunut.... - risut ja oksatkin olivat kosteita.

Mitään ei onneksi saunalle tapahtunut tuona talvena.
Tuli taas kevät ja kesäkin meni samalla tavalla.... saunatonttu odotti suurin toivein, että nyt taas
ihmiset muistaisivat tuon saunan... Vaan niin meni sekin kesä - tuli talvi - tuli uusi kesä - ja taasen talvi.
Saunatontu parta vain harmaantui. Se itki usein iltaisin hiljaa, ei ollut nähnyt löylynhenkeä
moniin kuunkiertoihin, ei ihmisten vuosiin!
Saunatonttu alkoi olla epätoivoinen. Lopulta se päätti kerätä voimia sen verran, että kunhan
seuraava kevät tulee ja maa on jälleen sula, hän herättää vaikka kuinka löylynhengen, kerää
tavaransa ja ottaa tämän mukaansa ja lähtee etsimään heille uutta saunaa.

Pikkuhiljaa talvi taittui ja alkoi kevät nostaa päätään.
Saunatonttu valmisteli hiljalleen siirtymistä pois tuosta saunasta, koska ihmiset olivat sen hylänneet!
Maa alkoi jälleen viheriöimään ja lintujen laulu sekä elämän merkit kuuluivat jälleen kaikkialta.
Saunatonttu ahkeroi sen, minkä jaksoi... keräsi maasta oksia, kaivoi saunan alta puun palasia,
repi pieniä juuria... - ja lopulta hänellä oli saunan pesässä pieni keko tulta varten ja
hartaan yrittämisen jälkeen saunatonttu saikin aikaan tulen. Hän vaali sitä hartaudella, varoi ettei se
vain sammu keskenkaiken. Lopulta saunatonttu kokeili varovasti kiukaan kylkeä, tunsi aivan aavistuksen
verran siinä lämpöä ja roiskaisi pikkuisen vettä kiukaalle.
- Löylynhenki, hei löylynhenki.... herää, herää...... löylynhenki....herää!
Mutta hiljaista oli. Löylynhengestä ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään.
Saunatonttu ei halunnut uskoa, että löylynhenki olisi hävinnyt kokonaan, se ei saa olla totta.
Saunatonttu lisäsi pari oksaa tuleen, heitti hieman lisää vettä kiukaan kylkeen, pihinää... pientä
sihinää....... mutta löylynhenkeä ei vain näkynyt!

Saunatonttu istahti saunan lattialle murheissaan. Oliko hän menettänyt ainoan ystävänsä?
Tuli lepatti kiukaan tulipesässä heikohkosti ja sitten, aivan viime hetkellä saunatonttu tunsi
suhahduksen! - Löylynhenki, sinä olet elossa!
Löylynhenki tunnusti, että oli hieman hankalaa saada itseään liikkeelle, varsinkin kun oli
niin pieni tuli, mutta jokin sanoi, että nyt oli yritettävä nousta.

Saunatonttu kertoi löylynhengelle kaiken!
Löylynhenki venytteli hieman ja oli samaa mieltä, että vuodet ovat selvästi paljastaneet heille,
että ihmiset eivät enää palaisi tänne. Yhteisesti he päättivät, että seuraavan kerran, kun
täysikuu täyttää taivaan, lähtevät he matkaan. Saunatonttu laski nopeasti, että siihen ei olisi
enää kuin vajaa viikko, ihmisten aikakäsitysten mukaan.
He hymyilivät. Löylynhenki oli onnellinen, että saunatonttu ei ollut lähtenyt yksin ja saunatontusta
tuntui hyvältä, että hänellä oli ystävänä noin hyvä löylynhenki.

Pari päivää menikin saunatontulla tohistessa. Se valmisteli lähtöä ja seurasi tarkasti öisin kuuta.
Enää yksi yö ja sitä seuraavana he olisivat taipaleella.

Vaan tuli seuraava päivä. Saunatonttu oli todella väsynyt edellisen päivän touhuiluista ja
yöllisestä valvomisesta, että se ei kuullut mitään kun saunaan asteltiin sisälle!
Jotain tapahtui, mutta saunatonttu ei vain kuullut mitään. Autuaan tietämättömänä se kuorsasi
hiljaa kolossaan.......
Mutta mitä mitä? Saunatonttu heräsi säpsähtäen, luuli ensin että näki unta!
Tunsi parrassaan höyryä, nenänpäässä hikikarpalon.
Saunassa oli tuli! Saunatonttu singahti nopeasti kolostaan lauteiden alle ja huomasi, että
saunassa oli ihmisiä - ihmisiä, saunomassa.
Mistä nämä tulivat? Onko tämä unta?
Samassa saunatonttu huomasi löylynhengen, joka kuiskasi hänelle:
- Nämä ihmiset ovat sen vanhan papan toisen pojan ihmisperhe! Tulivat tänne ja herättivät
minut laittamalla oikein aimo tulet kiukaan alle. Aaah, arvaaa miten vanhoja löylyisiä jäseniä
tällainen löylyttely helliikään. Saunatonttu ei ollut uskoa korviaan, mutta totta se oli, toden totta.

Tuo ihmisperhe oli päättänyt ottaa tuon mökin hoitoonsa ja käydä siellä mahdollisimman usein.
Saunatonttu tuntui nuortuvan ainakin monta ja yksi vuotta ihan hetkessä.
Ja sinä yönä, kun ihmiset olivat saunoneet - saunatonttu ja löylynhenki löivät sellaiset
löylyt tuon vanhan saunan sisäseinille, että sellaisia löylyjä ei edes se vanha pappa
ottanut vuosiin, vaikka kova löylymies olikin!

Sinä kesänä saunatonttu koki, kuinka hänen ja löylynhengen kotisaunaa korjattiin ja putsattiin.
Saunatonttu oli onnellinen - ja niin oli löylynhenkikin - ja kahdestaan he pitivät huolta
jatkossakin siitä, että saunassa oli kaikki hyvin ja löylyt olivat mitä makoisimmat.

----------------------------------------------------------------------------------