Se eräs Ukon joulu

 No niin, on taas mennyt aikaa, kun olen täällä viimeksi ollut ja siis aivan omaa laiskuuttani. Eipä siinä, onhan elämässä kyllä sattunut kaikenlaista, niin on kirjoittelu jäänyt vähemmälle. Nyt kuitenkin pieni tarina olisi tarjolla - olkaa hyvä! (20.12.2023)

-----------------------------------------------------------------------

Yön hämäryys alkoi vähitellen tehdä tilaa aamun harmaudelle. Edellisen illan pieni pakkanen oli kiristynyt yöllä sen verran, että pihapiirin lumioksaiset koivut näyttivät jäädytetyiltä taideteoksilta. Ukko avasi tuvan ikkunasta verhot ja kurkisteli pihapiirille. Maa oli valkoinen, Parina edellisenä päivänä oli satanut lunta ja nyt pakkanen oli kovettenut hanget koviksi ja hohtaviksi. Mutta ei Ukko lumihankia ihaillut, hänen katseensa etsi aivan jotain muuta.

Kello raksutteli tuvan seinällä ja Ukko murahti hiljaa yksikseen samalla kun kääntyi puuhellan ääreen kohentaen tulta. Liedellä kahvipannu porisi jo lupaavasti ja Ukko tunsi jo nenässänsä kuuman tuoreen kahvin aromin. Eihän hänellä päivä lähtenyt liikkeelle koskaan ilman pannullista kahvia, vaikka tuossa syksyllä lääkäri oli hieman neuvonut Ukkoa vähentämään kahvin juomista. -Pah! Ukko huomasi puuskahtavan ääneen, kun ajattelikin lääkärissä käyntiä. Hän oli muuten mainiossa kunnossa, mitä nyt välillä kroppa vihoittelee, mutta kyllä hänen ikäisellä jo joku paikka voikin toisinaan "renata".

Mökissä ei naisen kädenjälkeä näkynyt, sillä Ukko oli jo vuosia elelllyt yksin. Mutta aiemmin oli toisin: Vuosia sitten Ukko eli onnellisena pienessä kaupungissa ihanan vaimonsa kanssa ja elämä hymyili. Vaikka heille ei lapsia siunaantunutkaan, oli heillä toisinaan pikkuisia kyläilijöitä vieraina, sillä Ukon vaimon siskolla oli miehensä kanssa kolme oikein mukavaa lasta. Elämä sujui mukavasti ja mallikkaasti, kummallakin oli hyvä työpaikka ja paljon he puuhasivat vapaa-ajallaan kaikenlaista yhdessä. Ukko muisteli hänen ja silloin vielä nuoren neitosen seurustelun alkuaikoja ja tunsi, kuinka silmäkulmassa kostui. Pieni kyynel liukui poskea pitkin alaspäin. Ukko pyyhkäisi kyyneleen, niiskautti hieman ja nappasi kahvipannun liedeltä. Muutama puupalikka tulipesään ja samalla myös tuvan isoon "pöhisijään" kuten Ukko lämmitysuunia kutsui, meni muutama koivuklapi. Olihan hänellä kyllä sähkötkin mökissä ja varalla sähköpatterikin, mutta Ukko tykkäsi enempi aidosta puulämmityksestä ja kun oli omien maiden puita, niin ei tarvinnut sähköä käyttää niin paljoa.

Mutta miten Ukko oli tuollaiseen mökkiin muuttanut ja miksi hän oli yksin? Avioliitto oli ollut täynnä rakkautta, lempeä, onnea ja myöskin turvallinen. Eivät he pahemmin riidelleet, mitä joskus jostain asiasta olivat kipakasti erimieltä, mutta siinä kaikki. Alkoholikaan ei kummallekaan pahemmin maistunut ja nykyään Ukko ei ota pisaraakaan. Hän nieleskeli lähes väkisin pintaan nousevia kyyneliä ja ikäväänsä muistellessaan sitä erästä hetkeä, mikä muutti hänen elämäänsä.

Se oli se eräs alkutalvinen lauantai. Ukko oli jäänyt kotiin lukemaan kirjaa, kun vaimo oli sanonut käyvänsä vain nopeasti kaupassa ja tulevansa pian takaisin. Niin tuttua, näin oli tapahtunut vuosien aikana lukemattomia kertoja ja Ukko huikkasi vaimolle vielä perään, että kulkee varovasti, siellä on hieman liukasta. Aikaa kului, mutta vaimoa ei kuulunut kotiin ja Ukko alkoi ihmettelemään, että missä hän oikein on. Kurkki ikkunasta pihalle ja läheiselle tielle, mutta vaimosta ei näkynyt jälkeäkään! Lopulta Ukko päätti lähteä ulos ja kävellä kauppaan, johonka tiesi vaimonsa lähteneen. -Ei kai se nyt ole vain lähtenyt ostamaan mitään lahjoja, vaikka sovittiin, että mitään ei nyt ostella toisillemme... Ajatus katkesi puhelimen soittoon. Vaimon sisko soitti hätääntyneenä ja itkuisena: Ukon vaimo oli joutunut onnettomuuteen, joku oli ajanut hänen yli ja on nyt sairaalassa. Ukko tunsi, kuinka kylmä aalto iski koko hänen kehonsa läpi ja hän valahti veteläksi, sai kuitenkin jotain sanottua puhelimeen ja tilasi välittömästi puhelun jälkeen itsellensä taksin.

Nopeasti vaatteet ylle, ulos ja samassa taksi olikin jo pihassa. Ukko toivoi, että kuski ymmärtäisi, että nyt ei kannata vitkastella vaan ripeästi sairaalaan. Taksikuski oli herrasmies ja pienellä riskillä ajoi hieman ylinopeutta, jotta Ukko pääsi nopeasti perille. Sairaalassa hänet ohjattiin osastolle ja huoneeseen, missä hänen vaimonsa makasi pahasti ruhjotun näköisenä ties missä laitteissa ja letkuissa. Ukko näki hoitajan ilmeestä, että nyt oli käynyt pahasti ja kun hänen peräänsä huoneeseen tuli kirurgi, joka kertoi, sen minkä Ukko pystyi näkemään hoitajan silmistä, hän purskahti holtittomaan itkuun. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään ja hän voihki ääneen. Hoitaja tuli hiljaa halaamaan Ukkoa, mutta se ei helpottanut hänen tuskaansa.

Ukko sai kuulla, että hänen vaimo oli muutaman muun jalankulkijan kanssa ylittämässä suojatiellä katua. Jalankulkijoille oli vihreät palaneet, kun kulman takaa kurvasi auto. Muut ehtivät hypätä nopeasti sivuun, mutta pahaksi onnekseen Ukon vaimo ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti ja autoilija ajoi tämän yli kohtalokkain seurauksin. Välittömästi törmäyksen jälkeen autoilija oli törmännyt vielä liikennevalotolppaan ja loukannut päänsä törmäyksessä. Ukko kuunteli kirurgin sanoja ja pystyi vain kysymään, herääkö hänen vaimo ollenkaan. Kirurgi ei voinut sanoa kyllä tai ei, koska diagnoosi oli melkoisen ikävä. Ukko kysyi, saisiko hän jäädä vaimonsa luokse ja se hänelle suotiin.

Paikalle oli hieman myöhemmin tulleet myös Ukon vaimon sisko miehensä kanssa. Kumpikin oli itkeneet ja kalpeita. Silloin Ukko kuuli, että onnettomuuden aiheuttaja oli samalla osastolla muutaman huoneen päässä ja poliisit olivat juuri jututtamassa tätä. Ukko pyysi, että käly on miehensä kanssa Ukon vaimon luona ja jos jotain tapahtuu, tulevat heti hakemaan hänet, sillä hän päätti käydä katsomassa sitä, kuka oli onnettomuuden aiheuttanut. Hän oli astellut käytävään ja kuuli eräästä huoneesta melkoista mekastusta. Ukko oli suunnistanut kyseiseen huoneeseen ja ovella hänet pysäytti melkoisen raamikas poliisi, joka oli kysynyt tiukasti, että millä asialla mies oikein oli. Ukko kertoi asiansa ja näki, että poliisi empi hetken, mitä tekisi. Sitten tämä oli pyytänyt Ukkoa kanssaan hieman sivummalle. Konstaapeli oli kertonut Ukolle, että tuo onnettomuuden aiheuttanut mies oli vahvassa humalassa ja kännisen tuurilla selvinnyt pienellä tällillä päähänsä. Ukko kirosi ääneen ja kertoi sitten, että samaa ei voi sanoa hänen vaimostaan, joka joutui tuon juopon uhriksi. Konstaapeli terästäytyi ja kyseli Ukolta enemmänkin, sekä kertoi että tästä tulee selkeästi oikeusjuttu. Samassa he kuulivat, kun Ukkoa huudettiin, jotain tapahtui.

Ukko syöksyi nopeasti huoneeseen, jossa hänen vaimonsa makasi. Tämä oli jollain ihmeen tavalla saanut avattua silmänsä ja pystyi kuiskaamaan muutaman sanan. Ensimmäisenä tämä oli kaivannut miestään ja lähes samalla hetkellä Ukko olikin rakkaan vaimonsa vierellä. Ukko otti rakkaan vaimonsa kädestä kiinni, he katsoivat toisiaan silmiin, kuiskasivat jotain ja Ukko painoi huulensa vaimonsa huulille. Hän oli tuntenut niiden pehmeyden, mutta samalla oudon viileyden. Hetkisen kuluttua Ukko tunsi, kuinka vaimonsa käsi ei enää pitänyt kunnolla ja ...... sitten tämä oli poissa!

Ukko istahti tuvassa pöydän ääreen ja huokaisi. Siitä oli jo vuosia, mutta silti se oli hänelle kuin eilinen. Päivä alkoi kirkastumaan ja Ukko katseli, kuinka linnuille laitetuissa lyhteissä piipahti myös orava. Mutta katse etsi edelleen jotain muuta, mitä vain ei näkynyt. 

Ukko muisteli, että se rattijuoppo ei saanut, kuin 5 kuukautta ehdollista ja korvauksia maksettavaksi hieman toista tuhatta euroa. Se ei ollut mitään! Hän muisti, kuinka rattijuoppo yritti vielä hakea valitusta tuomioonsa, vaikka selvisi, että oli jäänyt jo muutaman kerran humalassa ajamisesta kiinni.

Tuon onnettomuuden jälkeen Ukon terveys romahti hetkellisesti, työt eivät sujuneet ja hän päätti jäädä varhaiseläkkeelle, kun se onneksi oli hänelle mahdollista. Samalla hän laittoi kodin myyntiin ja muutti tuohon mökkiin, minkä oli ostanut itsellensä. Käly miehensä kanssa oli alkuun käynyt välillä Ukkoa katsomassa, mutta jotenkin ne käynnit vain harvenivat ja harvenivat. Tosin nyt heidän pitäisi tulla jouluna käymään ja kyllähän Ukko heitä mieluusti odottelee ja kestitsee. Mutta ei hän heitä yrittänyt katseellaan etsiä...

Oli nimittäin muutama vuosi aiemmin pihassa eräänä kesäisenä päivänä tassutellut nuori kettu. Ukko ei ollut antanut sen häiritä hänen omia puuhiaan, eikä siis hätistellyt tuota poiskaan. Jotenkin tuo kettu tuntui olevan utelias sen suhteen, että mikä mies tuo Ukko oikein oli ja mitä oikein puuhasi. Muutaman päivän kuluttua kettu oli jälleen ilmestynyt pihalle ja Ukko oli huomannut puhelleensa tälle. Jotenkin tuntui, että kettu jopa kuunteli. Vähitellen kummastakin tuli hieman rohkeampi kohtaamaan toisensa ja kun Ukko alkoi jättämään tiettyyn paikkaan välillä muutaman kalan tai hieman marjaa, joskus pilkottuja omenia tai appelsiinia, niin ketusta tulikin todellinen seuralainen. Saman vuoden syksyllä, tai pikemminkin ensilumien sadellessa, kettu tuli aivan Ukon viereen, kun tämä oli laittamassa tuolle jälleen evästä ja antoi silittää itseään.

Tästä alkoi Ukon ja ketun ystävyys todenteolla. Ukko mietti, että onkohan tällä jossain pesä ja perhe, mutta koskaan ketun seurassa ei näkynyt muita lajitovereita. Ukko rakensi kuitenkin varoiksi ketulle vanhan liiterin kulmalle kojun ja jotta kettu ymmärtäisi, mitä varten se oli, niin houkuttimeksi Ukko oli vienyt iltasella sinne hieman syötävää tarjolle. Alkuun kettu ei ollut paikkaan uskaltanut mennä, mutta kun oli muutamat kovemmat pakkaset paukkuneet, huomasi kettu paikan olevan kuiva ja suojaisa ja tällöin tuosta pienestä kojusta oli tullut ketun yksi majapaikoista.

Näin mukavasti meni muutama vuosi. Ukko huomasi, että ketusta oli hänelle paljon iloa ja tuo oli tullut joka päivä viimeistään iltapäivällä pihalle katsomaan, mitä oli tarjolla. Mutta nyt ei ollut kettua näkynyt, ei muutamaan päivään! Ukko puki yllensä ulkovaatteet ja asteli pihamaalle. Pakkaslumi narskui saappaiden alla ja hengitys huurusi pikkupakkasessa. Ukko painoi myssyn paremmin päähänsä, vaikka usein hänellä oli kunnon karvahattu päänsä suojana. Piha ja pihatie olivat lumen peitossa, joten lumikolalla oli töitä. Samalla, kun Ukko kolasi lunta, yritti hän katsella josko näkyisi ketun jälkiä, mutta turhaan. Hangella näkyi vain yhden jäniksen jäljet, eikä muuta. Ukko tunsi harmistuvansa ja samalla tunsi myös ikävää ja yksinäisyyttä!

Päivä eteni, tuli alkuilta ja Ukko kävi laittamassa pihalle pari ulkotulta palamaan. Huomenna hän tekisi muutaman jätkänkynttilän, kun parin päivän päästä pitäisi tulla jouluvieraita. Aattoonkaan ei enää ollut kuin vuorokausi. Muutamia päiviä aiemmin Ukko oli käynyt kylillä ostoksilla ja ostanut itsellensä jopa joululahjan: Uuden partahöylän! Edellinen olikin kunniakkaasti palvellut häntä ties kuinka kauan. Mitään muita lahjoja hän ei ostanut, sillä oli sovittu, että hän kyllä saunottaa ja ruokkii vieraat, mutta ei muuta ei tarvitse järjestää. - Kun eivät nyt alkaisi hössöttämään taas, että pitäisi muuttaa kaupunkiin! Ukko oli manaillut. Tosin ei tuollaisesta koskaan vakavasti oltu juteltu, mutta kyllä hän hieman oli aavistellut joskus aiemmin, että tuollaisia ajatuksia toisilla oli. Hän vain oli juurtunut mökkiin ja mökkielämään.

Ilta pimeni, ulkos ei enää nähnyt. Ulkotulien pienet liekit vain lepattivat kevyesti tuulen voimasta. Ukko ihmetteli ja mietti, mitä oli hänen pienelle ystävälleen tapahtunut. Mutta ei se ihmettelemällä miksikään muuttunut ja iltauutiset katseltuaan Ukko päätti painua yöpuulle.

Seuraava aamu valkeni kipakan pakkasen vallitessa. Ukko lisäili jälleen uuniin puita ja kahvittelun jälkeen suuntasi ulos. Piti tehdä ne jätkänkynttilät ja saunaakin voisi laitella jo hieman valmiiksi. Pääsevät kunnon puusaunaan ja vihtomaan toisiansa. Siinä puuhaillessaan ja paikkoja valmiiksi laitellessaan hän samalla yritti löytää ystäväänsä pihapiiristä, mutta ketusta ei näkynyt jälkeäkään. Ukko tunsi huolestuvansa. Olihan tuo veijari tuonut hänelle paljon iloa. Hän huomasi, että kopissakaan kettu ei ollut käynyt. Tämä ei hyvältä vaikuttanut!

Tuli lounasaika, vaikka hänellä ei mitään tiettyä aikaa ruokailemiseen koskaan ollutkaan. Söi silloin, kun teki mieli ja oli nälkä. No kello näyttikin jo iltapäivä kahta, joten kyllähän sitä jo ruokaa pitääkin vatsaansa saada. Ukko kopsutteli saappaista lumet ja asteli sisälle mökkiin. Isossa padassa oli muhinut lihakeitto, josta hän kauhaisi aimo annoksen lautaselle ja asteli pöydän ääreen aterioimaan. Siinä samassa hän näki jotain liikettä ulkona: Jotain livahti, mutta Ukko ei ehtinyt nähdä tarkkaan, mikä pihan poikki meni. Siltä istumalta hän ponnahti ylös, nopeasti vaatteet niskaan ja saappaat jalkaan ja pihalle. Mutta ei, jäljet paljastivat pihan poikki loikkineen vain jäniksen. Häntä harmitti samalla, kun kääntyi takaisin mökin ulko-ovea kohti. Silloin kuului hieman erilaisia ääniä. Ukko pysähtyi ja kurkkasi olkansa yli ja kas, voiko se olla totta: Hänen rakas pieni ystävä, kettu, oli hangen päällä ja katseli Ukkoa kuin hymyillen. Ukkoa nauratti samalla, kun hän ääneen kysyi painokkaasti ketulta, että missä ihmeessä tämä oli ollut. Oli kuin kettu olisi täysin ymmärtänyt Ukon puheet, sillä kettu hyppäsi hangelta pihatielle, asteli hieman tiellepäin ja jäi katselemaan jonnekin kauas ja hetken katseltuaan kaukaisuuteen, kääntyi tämä Ukkoa katsomaan. Ukko hymyili. Hänen ystävä oli hyvässä kunnossa ja taas hänen luonaan ja seuraavana päivänä tulee vielä jouluvieraita. Joulustahan tulee sittenkin melkoisen iloinen!

Näitä ajatellen Ukko kävi hakemassa ketulle hieman purtavaa ja joulun kunniaksi pilkkoi pari punaista omenaa tälle. Kettu seurasi aivan tämän vieressä miehen tekemisiä, eikä koskenut herkkuihinsa, kuin vasta sitten kun Ukko oli saanut kaiken laitettua. - No niin, kuomaseni, ole hyvä ja Hyvää Joulua! Ja aivan kuin kettu olisi tuonkin ymmärtänyt, sillä se nyökkäsi hieman ja vasta sitten kävi herkkujensa kimppuun hyvällä ruokahalulla.

Ukko asteli sisälle mökkiin ja loppuilta menikin nyt nopeasti ja seuraavana päivänä jouluvieraat tulivatkin kylään muutaman lahjapaketin kera. Eikä kukaan puhunut mitään mihinkään kaupunkiin muutosta, koska Ukko ja mökki olivat parasta, mitä joulu voi tarjota! - Ja minulle on parasta te, sekä eräs pieni ystäväni täällä. Oli Ukko vastannut.

Hyvää Joulua kaikille. Älkää jättäkö ketään yksin ja muistakaa, joulussa tärkeintä ei ole lahjat!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Talvisen tammikuun tarinointia

Kaikille taas pitkän tauon jälkeen terveydys. Elämässä on ollut niin paljon kaikkea, että on valitettavasti jäänyt viimeaikoina tämä kirjoittelu vähemmälle. No nyt yritetään taas jotain saada aikaan, eli katsotaanpa millaista pientä jutuntynkää tulee luettavaksenne. (21.2.2021)

----------------------------------------------------------------------

Kävelen autolle, hieron käsiäni yhteen.... on varhainen aamu ja pakkasta mukavasti noin 20 astetta. Hämärää, missään ei juuri vielä ole suuremmin liikennettä ja vain muutamassa ikkunassa on valot. En siis ole aivan ainoa hereillä tähän aikaan.... vaan mitä se kello oikeasti on ja miksi olen valveilla niin varhain? En mieti asiaa enempää, enkä halua sitä ehkä kaikille kertoa, mutta... - on vain pakko olla jo ennen aamu kuutta liikkeellä ja minulle se on sama kuin olisi keskiyö!

Katson muutaman naapurini autoja, ne olivat seisseet parkissa parikin päivää ja sen kyllä huomasi. Lumi, jää ja pakkanen olivat muokanneet niitä hieman "uuteen uskoon".Olin tyytyväinen, että olin edellisenä iltana laittanut auton lämpenemään tiettyyn aikaan, en todellakaan halunnut aloittaa aamua raapimalla ikkunoita ensimmäistä varttia!

 Istahdin autoon, se käynnistyi vaivatta ja radiosta pamahti soimaan jokin tusinahitti. Tuhahdin ja vaihdoin kanavan nopeasti toiselle. Valitettavasti kanava, jota olisin kuunnellut, ei vain kuulunut noilla "leveyspiireillä", joten jouduin tyytymään hieman toisenlaiseen tarjontaan. Joku tylsänkuuloinen naisihminen selitti sitä yhtä-ja-samaa, mitä oltiin viimeviikkoina kuultu ja luettu jokaisesta mediasta enemmän ja vähemmän..... että voikin yksi pöpö saada sellaiset mittasuhteet, että mitään muuta ei juurikaan osata enää julki tuoda ja kaikki nivoutuu periaatteessa yhden asian ympärille. 

 Lähdin liikkeelle ja katselin ympärilleni. Kaupunki lähes nukkui vielä, vain muutama auto oli liikenteessä ja joku herra ulkoilutti koiraansa urhollisesti, pakkasesta huolimatta. Radiosta alkoi soida jotain korvaa miellyttävää.... käänsin ääntä hieman lisää ja hymyilin. Mielenkiintoinen versio, totesin puoliääneen ja hyräilin mukana.  https://www.youtube.com/watch?v=kHxPPwNySzw 

Kappale sopi aamuun mielestäni oikein loistavasti ja sen myös toimittaja lausui kappaleen jälkeen. Kuin huomaamatta olin tuon sävelmän aikana ajanut jokusen kilometrin, enkä enää harmitellut sitä, että olin niin varhain aamulla liikkeellä! Matka jatkui, maisemat vaihtuivat, vain joidenkin vastaantulevien autojen ajovalottomuus ärsytti, mutta sille en voinut valitettavasti mitään - vaikka mieli tekikin. Tulin isommalle tielle ja kiihdytin tasaiseen matkanopeuteen ja mietin, mikä sai minut - aamulaiskan ihmisen - lähtemään liikkeelle tällä tavalla. No, tehty mikä tehty ja nyt olen liikekannalla. Yllättäin näen edessäni noin sadan metrin päässä jarruvalojen syttyvän kirkkaasti. Nopeasti hiljennän vauhtia ja jarruttelen itsekin. Näen, kuinka edellä ajava auto haukkasee penkkaa, pyörähtää nopeasti kierroksen keskellä ajorataa ja ajautuu vauhdilla tien toiselle puolelle hankeen. 

Painoin nopeasti hätävilkut päälle ja ohjasin autoni tien sivuun. Nappasin puhelimen taskuuni ja syöksyin nopeasti autostani ulos ja muutamalla juoksuaskeleella olin tuon hankeen ajautuneen auton luona. Kuljettajan ovi oli osittain auki ja sisältä kuului kovaa huutoa. Tajusin, että kuljettaja oli ainakin pelästynyt - jos huuto tuli hänestä. Pääsin oven luo ja avasin sitä varovasti, kun en voinut tietää, nojasiko sitä vasten joku ja oliko tämä mahdollisesti loukkaantunut. Minua katsoi arviolta noin parikymppinen nuori nainen silmät kyynelissä ja huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten. Hän tuijotti minua kuin aavetta, ei osannut sanoa mitään.... katsoi vain suu auki. Kysyin, oliko hän mahdollisesti loukannut itseänsä, mutta hän ei vastannut - yritin uudelleen, ei mitään....

Otin puhelimen ja soitin nopeasti hätäkeskukseen. Paikalle oli pysähtynyt toinenkin auto, josta tuli vanhempi pariskutan paikalle. Rouva kysyi minulta, onko minulla kaikki hyvin ja kun kerroin, että olen itsekin auttamassa, hän sivuutti minut kuin en enää olisi ollut edes olemassa ja työnsi itsensä ulosajaneen auton kuljettajan ovesta puoliksi sisälle - ja sitten alkoi huuto! Ensin huusi autoa ajanut nuori tyttö ja sitten tuo vanhempi rouva, kumpikin pelästyivät toistensa ääntä ja rouva otti nopeasti muutaman askeleen taaksepäin. Hänen miehensä selvitti minulta, onko apua soitettu ja kun kerroin, että juuri ilmoitin hälytyskeskukseen, tämä sanoi rouvalleen, että jatkavat matkaa. Eipä mennyt kuin hetki, kun pariskunta oli kaasutellut pois paikalta ja minä seisoin pienessä lumisateessa tuon ulosajaneen auton vierellä. Päätin uudelleen yrittää jututtaa tuota nuorta naista, jos vaikka onni olisi nyt myötä. Raotin autonovea hieman ja sanoin hyvin rauhallisesti, että ei ole hätää - olen soittanut apua. Tuo nuori nainen alkoi nyyhkiä. Kaivoin hänelle pari nenäliinaa taskusta ja tämä otti ne varovasti käsiinsä, pyyhkien silmiään ja poskiaan. Koitin varovasti silmäillä häntä, oliko jossain selkeitä ulkoisia vammoja, mutta mitään ei ainakaan näkynyt. Ihmettelin, missä apu mahtoi viipyä, sillä ei mielestäni missään syrjätiellä oltu ja matkaa kaupunkiinkaan ei ollut mitenkään mahdottomia. Sitten soi puhelimeni ja kun vastasin siihen, sain syyn viivästykselle: Matkalla tälle onnettomuuspaikalle palolaitoksen auto oli yhdessä risteyksessä saanut eteensä jonkun henkilöauton risteyksessä, vaikka hälytysvilkut olivat päällä ja tultiin "torvet soiden" ja sitä sitten selvitellään. Olivat laittaneet juuri toisen auton matkaan ja ambulanssin pitäisi myös olla kohta perillä. Poliiseilla menee hetken pidempään, koska olivat partiolenkillä hieman pidemmällä ja paikalle pääsemiseen menee tovi. Kiitin infosta ja kerroin tuolle nuorelle naiselle, että apu on aivan kohta paikalla. 

https://www.youtube.com/watch?v=trl3Hn4LfTo

 Yllättäin tuo nainen nousee autosta ja lähtee lähes juoksemaan tietä pitkin! Yllätyin ja huusin perään tajuten, että en voi päästää häntä menemään. Kiirehdin hänen peräänsä ja sainkin hänet kiinni pienen pyrähdyksen jälkeen. Pysäytin naisen ja kysyin ihmeissäni, mitä hän oikein meinasi ja miksi oli lähdössä pois paikalta? Silloin näin, että hänen otsan oikeassa sivussa oli haava josta oli vuotanut jonkin verran verta. Otin naista kädestä kiinni ja sanoin, että mennään minun autooni lämmittelemään, kunnes apu tulee paikalle - ja samalla ihmettelin, missä ihmeessä auttajat todellakin viipyivät! 

Pääsimme autolleni ja laitoin hänet istumaan. Samassa kun olin saanut hänet paikoilleen, näin ensimmäiset siniset valot heijastuvan autoni peileistä. Käänsin päätäni ja näin paloauton ilmestyvän paikalle. Sanoin tuolle naiselle, että istuu vain rauhassa ja kävelin paloauton luokse, siitä oli jo pari miestä noussut ulos suunnistaen onnettomuusauton luokse. Sain kerrottua, että auton kuljettaja on minun autossani ja hän on satuttanut päätänsä. Yksi palomiehistä tuli välittömästi autoni luokse ja katsoi naista, huusi toisille, että tuovat ensiapulaukun kun ambulanssia ei vielä näkynyt. Mutta samassa, kun toinen palomies toi ensiapulaukkua, paikalle kurvasi ambulanssi ja tämän henkilöstö otti tuon nuoren naisen hoiviinsa. Minulta tentattiin, mitä tiesin tapahtumasta ja kerroin kaiken, mitä olin nähnyt ja mitä oli tapahtunut. Se, että nainen oli koittanut karata juosten paikalta - sai kaikki hieman varovaisemmiksi. Oliko siihen selkeä syy? Nainen ei vaikuttanut olevan esimerkiksi huumausaineiden vaikutuksen alainen. Samassa paikalle ehti jo poliisitkin. Välittömästi jouduin heidänkin tentattavaksi ja kerroin saman, mitä olin kertonut palomiehille ja sairaanhoitohenkilökunnalle. Poliisit ottivat tietoni ylös ja toinen lähti vielä mittailemaan ulosajopaikkaa ja tutkimaan autoa.  Yhtäkkiä hän huutaa, että täällä tarvittaneen apua, jolloin autolle syöksyi palomiehet ja tuo toinenkin poliisi. Takapenkin jalkatilassa näkyi jotain, mikä sai kaikki kiireisiksi. Siellä oli lasten turvaistuin kumossa ja sen päällä osittain matkalaukku. Ambulanssista tuli myös nopeasti ensihoitaja paikalle ja toinen takaovi avattiin varovasti, mitään ei kuulunut..... tuijotin tapahtumaa pala kurkussa, toivoen ja peläten! Vilkaisn ambulanssiin päin, mutta siellä oli ovet kiinni, joten en voinut nähdä naista. Samassa kuulin kommentin, että väärä hälytys - turvaisutin oli tyhjä ja autossa ei ollut naisen lisäksi ollut muita.

Toinen poliiseista tuli vielä luokseni ja varmisti kertomani, sekä että tietoni olivat oikein. Pääsin jatkamaan matkaa ja kun lopulta lähdin ajamaan eteenpäin, mietin, miksi nainen oli niin pelokas että oli valmis pakenemaan juosten pois paikalta. 

Pääsin lopulta perille, mihin olinkaan menossa mutta ajatukseni pyörivät tapahtuneessa ja tuossa naisessa - mietin oliko hänellä kaikki hyvin. Mutta koska en tiennyt kuka hän oli, en tietekään voinut saada asiasta tietoa, koska eipä sairaalasta minulle olisi kerrottu miten hän voi, koska en olisi pystynyt antamaan hänen nimeään tai muitakaan tietoja. Vaan kuinkas kävikään.....

Seuraavana päivänä jouduin käymään sairaalassa ja pääaulaan päästessäni tunsin, kuinka joku tuli takaapäin ja tönäisi varovasti minua. Käännyin nopeasti ja näin tuon nuoren naisen. Hänellä oli pieni side otsalla ja tukka oli hieman sekainen ja olemus oli aavistuksen nuhjuinen ja väsynyt. Hän kysyi varovasti minulta, että olinko se kuka auttoi häntä eilen. Kerroin, että olin ja tunnistin hänet. Hän otti varoen kädestäni kiinni kätelläkseen, mutta ei päästänytkään siitä heti irti vaan pyysi hiljaa anteeksi ja sanoi, että hänen on ehkä kerrottava, miksi käyttäytyi niin kuin oli käyttäytynyt. Ennen kuin hän jatkoi, kerroin että voiko hän odottaa sairaalan kahviossa hetken, että palaan - käyn vain hoitamassa yhden asian ja tulen tuota pikaa takaisin. Sain vain nyökkäyksen vastaukseksi, mutta uskoin häntä.

Muutaman minuutin kuluttua palasin ja suunnistin kahvioon. Hän todellakin odotti minua! Ostin kahvit meille ja istuuduimme pieneen nurkkapöytään - mikä sai itseni hymyilemään.... klassinen tilanne "vain sinä ja minä ja nurkkapöytä", vaikka nyt ei ollutkaan mitkään treffit. Hän tärisi hieman ja kertoi, että oli saanut tosiaan tällin, mutta esimerkiksi aivotärähdyksestä ei ollut merkkejä

https://www.youtube.com/watch?v=TLDl7UusXmk

Hän aloitti varovasti kertoen, mistä oli lähtenyt ja miksi. Aloin tarinan edetessä ymmärtämään hänen ensireaktiotaan minut nähdessään, hän oli luullut minua aivan toiseksi henkilöksi..... ketä hän ei todellakaan halunnut kohdata - ja tarina vei minut vain syvemmälle ja syvemmälle hänen ihmeelliseen ja hieman outoonkin elämään, josta ei vaiheita ja tilanteita puuttunut...... Vaan kerronko siitä teille? Se jää nähtäväksi. Pienet asiat jätän salaisuuksiksi.....

----------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joulu lähestyy

Niin se kalenteri etenee taas kohti sitä juhlaa, kun lapset ovat kilttejä ja vanhemmat
stressaavat kauppakeskuksissa itsensä hermoromahduken partaalle.... eli joulu on ovella.
Vaikka eletään vielä marraskuuta, niin kyllä sitä joulutohinaa jo näkee - ja kuulee.
Pikkujoulukausi kiivaimmillaan......  voin sanoa, että ne ovat toisinaan aika rankkoja
(vaikka ei itse juhlikaan, vaan on enempi toteuttamassa juhlia).

Sitten tarjolla muutaman henkilön toive: Joulutarina.
Jos teksti loukkaa tms. jotakuta, olen pahoillani.
Viittaukset joihinkin eläviin tai edesmenneisiin henkilöihin ovat täysin sattumia.
-----------------------------------------------------------------------------

Istui hiljaa tuolillaan ja katseli ulos harmaata säätä kiroten.
Tuntui, kuin ei talvea tulisi millään! Satoi..... satoi.....satoi....vettä tuli tasaisesti.
Mumisi itsekseen ja muisteli niitä talvia, kun lumi satoi maan eteläosiinkin jo
loka-marraskuun aikana ja pakkaset nipistelivät siitä saakka poskia aina tuonne
maaliskuun loppupuolelle. Nyt lunta oli näkynyt vain ajoittain ja useimmiten
niin, että reilun vuorokauden kuluessa kaikki oli jo oikeastaan sulanut pois!

Hörppi kahvia ja mietiskeli. Mihinkään ei ollut kiire, ketään ei kaivannut.
Elämä oli vienyt siihen pisteeseen, että kun jälkikasvua ei ollut ja puolisosta
oli aika jättänyt, niin mitäs hän... yksin siinä ihmetteli ja mietiskeli maailman menoa.
Joulukin olisi tulossa, taas! Viime vuonna oli yllättänyt itsensä ja käynyt
ensimmäisen kerran vuosikymmeniin joulukirkossa. Muuta ei sitten ollutkaan
jouluun kuulunut, kotona oli ja katseli joulurauhan julistuksen ja sitten vain ollut.


Mutta sitten silmiin osui pöydällä olevasta lehdestä artikkeli, jossa puhuttiin
joulupukeista! Nopeasti nappasi lehden, luki artikkelin ja muisti että jossain pitäisi
tallessa olla kauan-kauan sitten käytetyt pukinvaatteet! Eipä muuta, kuin kellaria penkomaan
ja pitkällisen etsiskelyn ja kaivelemisen jälkeen löytyikin laatikko, jonne oli siististi
viikattu takki ja housut. Olipa siellä partaa ja lakkikin sekä käppyrävartinen kävelykeppikin.

Siinä samassa päätti, että nytpä pistää asun kuntoon ja tänä jouluna lähtee joulupukiksi!
Ilokseen huomasi, että asua ei juuri tarvinnut korjailla ja kun omasta takaa oli hieman
vatsaa, niin ulkomuotokin oli jo valmiiksi melkoisen sopiva. Asun tosin päätti pestä
varovasti - käsin, jotta se ei nyt aivan tuoksuisi kellarille ja paremmin kehtaisi laittaa päälle.
Jo pelkkä ajatuskin joulupukiksi lähtemisestä toi virtaa ja seuraavana huomasikin
jo suunnittelevansa mainosta itsestään, jolla toivoi houkuttelevan joulupukkia kaipaavia
ja jo seuraavana päivänä kävi niitä viemässä muutamien kauppojen ilmoitustauluille esille.

Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään, tosin jouluun oli vielä jokunen viikko, niin
eipä varmaan kaikki joulupukkia kaipaavat edes etsineet vielä tarjokkaita. Mutta sitten
eräänä päivänä puhelin alkoi piristä ja pienessä ajassa olikin useampi varaus aattoiltaan tehty!
Nyt kun vielä tulisi lunta ja hieman pakkasta, jotta maa olisi valkoinen, niin sitten
joulu olisi juuri sellainen, kuin mitä moni varmasti toivoi.

https://www.youtube.com/watch?v=Clks53KsD0c

Ja kuin kohtalon oikusta - tai ties mistä, niin joitakin päiviä ennen aattoa maahan alkoi
sataa kaunista valkoista lunta luoden luonnosta satumaisen kauniin. Joulusta tulisi valkoinen!
Aattoaamuna kävi vielä hautausmaalla viemässä pienen seppeleen ja kynttilän puolisonsa
haudalle, lausuen muutaman sanan hiljaa puoliääneen. Pieni kyynel liukui silmäkulmasta
alas poskelle, vaan alemmaksi se ei valunut kun tuuli pyyhkäisi sen mennessään.
Arveli, että se oli selvä merkki - viesti: "Älä itke, kaikki on hyvin. Mene, ole joulupukki!"
Ja niin päättikin tehdä, kiirehti kotiin ja valmistautui
kohti ensimmäistä joulupukin keikkaa
moniin - moniin vuosiin! Vielä viimehetken tarkistukset
ja sitten matkaan.

Ensimmäisessä paikassa oli odottamassa isä ja äiti ja pieni poika, joka oli kuulemma jo
aamulla kiiruhtanut ikkunaan ja kysellyt, että koska pukki tulee.
Lahjojen jako ja pieni jutustelu pojan kanssa sai mielen entisestään kohoamaan ja
hymyillen matka jatkui kohti seuraavaa paikkaa.
Siellä olikin hieman erilaiset tunnelmat, vaikka selvästi oli yritetty tehdä joulua parhaimman
mukaan, mihin varat ja rahkeet olivat riittäneet.
Perheeseen kuului vain äiti, jolla oli huollettavanaan kolme lasta. Näki, että monessa asiassa
oli tiukkaa ja äiti oli päättänyt nipistää jostain asioista sen verran, että oli saanut joulupukin
lapsille -kuulemma ensimmäistä kertaa. Äiti yritti hymyillä, vaikka silmistä näki, että
hän oli väsynyt. Lapset tietenkin toivoivat pukilta paljon kaikkia uutuusleluja ja lahjoja,
mutta niitä pukki ei valitettavasti osannut aivan siinä määrin "loihtia" lahjasäkistään, kuin
mitä nämä olivat toivoneet. Pehmeitä paketteja oli muutama jokaiselle ja yhdet kovemmat,
joiden sisältö ei ollut kuitenkaan aivan sitä kovinta hittilelua, mitä tv:n mainokset ja
lehdet rummuttivat viikkoja ennen joulua. Lapset eivät silti näyttäneet masentuneilta, sillä
heistä kuitenkin näki, että olivat tottuneet jotenkin jo siihen, että kaikkeen ei ollut varaa,
vaikka mitä tekisi. Äidistä tuntui selvästi kurjalta, että hän ei saanut annettua lapsilleen
aivan sitä, mitä mielellään olisi antanut. Hieman joulupukinkin mieltä tuo painoi...

Vaan matka jatkui ja parissa seuraavassa paikassa oli ilo ylimmillään!
Yhdessä paikassa perheen isäntä oli maistellut jo hieman enempi viiniä joulun kunniaksi
ja nenä alkoi olla punaisempi, kuin mitä oli joulupukin nuttu.
Paikalla olleet toisen osapuolen isovanhemmatkaan eivät olleet avain selvinpäin, mutta
kuitenkaan eivät mitenkään pahassa tokkurassa. Lapset eivät ehkä edes huomanneet
mitään, koska heillä riitti touhua ja tohinaa ja kun paketteja oli melkoinen määrä, kiinnittyi
näiden huomio tietenkin niihin eikä mihinkään muuhun. Kyllähän pukkikin olisi saanut
juotavaa, mutta pakko oli kieltäytyä jo ihan sen vuoksi, että "velvollisuus kutsui" ja vielä oli
paikkoja, joihin piti mennä lahjoja jakelemaan.

Sitten oli yllättävä toimeksianto: Eräs nuoriherra oli lähestynyt ennen joulua tätä ja kysynyt,
onnistuisiko joulupukin toimittaa yksi pieni rasia erääseen osoitteeseen, mihin tämä tulisi
hieman sen jälkeen, kun joulupukki oli käynyt siellä. No kun syyn oli saanut tietää, niin
tietenkin toiveeseen suostuttiin...... ja eräässä osoitteessa olikin yllätys suuri, kun ovikelloa
soittikin erään nuorenherran sijaan joulupukki! Oven avannut nuori neito hämmästyi täysin
ja hämmästys oli vielä suurempi, kun joulupukki ojensi hänelle rasian.
Neito avasi sen ja sisältä löytyi, mikäs muu kuin timanttisormus! Kyyneleet nousivat neidon
silmiin ja samassa hän kapsahti joulupukin kaulaan ennen kuin tämä ehti kertoa, että
sormuksen varsinainen antaja olisi tulossa kohta, jos vain.....
Enempää ei tarvinnut sanoa, neitokainen vain huusi: "Yes! Tahdon!"

https://www.youtube.com/watch?v=JAEQX7m0v5Y

Melkeimpä samalla hetkellä paikalle saapuikin tuo nuorimies silmät säihkyen, kun oli
kuullut neitokaisen huudon! Joulupukki onnitteli nuoria ja poistui hiljaa ulospäin....

Iltapäivä eteni kohti alkuiltaa ja vähitellen eri paikatkin oli jo käyty läpi.
Oli jäljellä vain yksi paikka ja kylläpä jo alkoikin tuntua siltä, että työstähän tämä käy!
Jopa aikataulu oli pitänyt melkoisen hyvin, mitä piti suorastaan saavutuksena ja
siitä hän onnitteli itseään. Viimeinen paikka oli omakotitalo ja lahjasäkit olivat sovitusti
jätetty hetkeä aikaisemmin ulko-oven pieleen, mistä "kaappasi" ne kouriinsa.
Ovikellon soitto.... hetken oli hiljaista, talossa oli valot, mutta kukaan ei tullut avaamaan...
Soitto uudestaan.... hiljaista...... hieman hämmentävää! Lopulta ulko-ovi tultiin avaamaan.

Ovella seisoi siistiin pikkutakkiin ja suoriin tummiin housuihin pukeutunut
herra, jonka katse oli terävä ja ääni vielä terävämpi!
Hän ohjasi joulupukin suureen olohuoneeseen, jossa oli perhettä ja sukua enemmänkin
paikalla. Joulupukki huomasi heti, että nyt oltiin paikassa ja perheessä, joilla oli
arvovaltaa ja omaisuutta - se huokui kaikesta..... aivan kaikesta.
Ainoa, kuka näytti kuin ei olisi kuulunut joukkoon, oli perheen isän vaimo.
Tämä selvästi varoi tekemästä tai sanomasta mitään, mikä saattaisi rikkoa selkeästi
perinteiksi muodostuneet tavat juhlia joulua. Joulupukki joutuikin ensitöikseen
alkuhämmennysen jälkeen osallistumaan johonkin perheen perinteiseen joulunäytelmään,
josta ei oltu ennakkoon mainittu sanallakaan ja kaikilla muilla, paitsi hänellä
ja tuolla talon isännän vaimolla oli hauskaa, kun joulupukki joutui pienen kiusoittelun
kohteeksi muutaman kerran tuon näytelmän aikana
- ja vasta tämän jälkeen oli vuorossa lahjojen jakaminen.
Rumba jatkui vielä hetken sen jälkeen joululaulujen laulamisella, mihin
joulupukin piti tietenkin osallistua. Siinä alkoi olla jo ääni koetuksella, kun koko
päivän oli saanut kysellä, että oliko perheessä kilttejä lapsia ja toisaallakin oli
lauleskeltu ja luriteltu. Eipä siinä auttanut kuin pyytää että saisi käydä ennen
lähtöä juomassa keittiössä lasillisen vettä.

Keittiössä tuo perheen vaimo vesilasia ojentaessaan tärisi. Joulupukki otti tätä kädestä
kiinni ja kysyi, että mikä hänen on ja voisiko häntä auttaa.
Nainen kertoi, että hän avioitui miehensä kanssa reilut neljä vuotta sitten ja siitä saakka
jokainen joulu on ollut hänelle todella raskasta. Hän itse on lähtöisin tavallisesta, todella
arkisesta perheestä ja täällä näillä on kaikki - siis aivan kaikki - ja kukaan ei ole yhtenäkään
jouluna auttanut häntä missään jouluvalmisteluissa! He ovat vain sanoneet, että he eivät
käsiään sotke mihinkään ruokiin tai siivoile tms. koska sitä varten on toiset ihmiset ja
hänen tehtävänään on ollut kuulemma tehdä joulu, mihin on aina kyllä annettu tarkat ohjeet!

Joulupukkia alkoi ahdistaa, nopea miettiminen ja sitten hän otti naista kädestä kiinni
siirtyen olohuoneen puolelle, samalla kertoen, että nyt tämä nainen lähtee hetkeksi hänen
mukaansa, koska joulupukilla on hänellekin vielä yllätys!
Koko muu väki pysähtyi, kaikki katsoivat kummissaan
Nainenkin oli ymmällään, mutta ei sanonut mitään kun joulupukki
kehoitti häntä pukemaan päällensä ja lähtemään tämän matkaan.

Vasta autossa joulupukki kertoi, että hän huomasi jo heti taloon tullessa,
että siellä oli jotenkin väkisin tehty "joulufiilis" ja ne leikit vain korostivat
sitä, että joulupukin paikka oli olla vain pienen pilkan kohde tuolla
- lahjojen jako vain nyt sitten kuului tämän toimenkuvaan siinä ohessa.
Siinä puhuessa joulupukki ajoi osoitteeseen, missä oli käynyt kierroksensa alkupuolella.
Hän käveli nainen perässään ulko-ovelle, soitti ovikelloa ja kuuli sisältä hieman
itkuisen, kevyen huudanduksen, jossa kehoitettiin odottamaan hetki.
Oven tuli avaamaan silmät punertavina tuo yksinhuoltajaäiti.
Tämän ilme oli enemmän kuin näkemisen arvoinen, kun hän näki joulupukin uudelleen!
Epätietoiset kysymykset ja hämmästelyt eivät kauaa saaneet jatkua, kun joulupukki
keskeytti kysymysten tulvan kaivaen takkinsa taskusta joitakin seteleitä ojentaen ne
naisen käteen samalla sanoen, että tässä on hänen oma joululahja heille.

Samalla joulupukki siirtyi hieman sivuun ja.... sitten seurasikin yllätys, johonka ei edes
joulupukki ollut osannut varautua! Nuo naiset tunsivat toisensa ja hämmästyneinä he
katselivat hetken toisiaan ennen kuin halasivat ja purskahtivat itkunsekaiseen nauruun!
Joulupukki raapi päätään, todellinen joulun ihme.
Tuo yksinhuoltaja -äiti kehoitti heitä tulemaan tietenkin sisälle, mutta hiljaa kun lapset
olivat jo nukkumassa ja syy miksi hän ei heti avannut ovea, oli se että hän kuivasi kyyneleitä,
kun joulupöytään ei ollut saanut järjestettyä paljoakaan herkkuja lapsilleen.

Samassa joulupukin mukanaan tuoman naisen puhelin soi, mutta ennen kuin tämä ehti
vastata siihen, otti joulupukki puhelimen ja vastasi siihen. Linjalla oli naisen aviomies, joka
oli selvästi tuohtunut siitä, että vaimo oli lähtenyt joulupukin matkaan ja heillä ei tuollaista
käytöstä pidetä millään tavalla soveliaana! Joulupukki kuunteli hiljaa, kunnes kertoi missä
he olivat ja pyysi miestä tulemaan yksin heidän luokseen. Mies mietti hetken, mutta lupasi
tulla kunhan vannotti joulupukkia, että he todellakin ovat siellä missä tämä kertoi
heidän olevan ja hänen vaimolleen ei oltu tehty mitään. Joulupukki lupasi, koska olihan
hän sentään joulupukki!

Eipä mennyt kauaakaan, kun mies jo kurvasi paikalle ja ilmestyi asuntoon, missä nuo
naiset istuivat innokkaasti keskustellen pöydän ääressä ja joulupukki seurasi sivusta.
Mies kuunteli, mitä joulupukki kertoi hänelle.....
- ja hänelle alkoi valjeta se, että vaikka heillä on kaikki, mitä rahalla voi saada, ei
heillä välttämättä ole sitä, mitä jouluna pitäisi olla: Kultainen, rakastava sydän!

Täällä taas yksinäinen äiti oli yrittänyt tehdä lähes tyhjästä onnellisen joulun lapsilleen,
nipistäen monista arkisista asioista.

Miehen rinnasta pisti! Koskaan kukaan ei ollut hänelle puhunut noin. Koskaan kukaan
ei ollut kyseenalaistanut heidän jouluaan! Mies sai vielä kuulla, että hän muiden
perheenjäsenten ja sukulaisten kera oli jättänyt vaimonsa yksin tekemään joulua, vain
odottaen valmista...... mikä oli saanut naisen täysin henkisesti väsyneeksi ja alistuneeksi.
Hetkeen mies ei sanonut sanaakaan, kuunteli joulupukkia ja katseli noita kahta naista.
Lopulta hän meni vaimonsa eteen...... polvistui ja pyysi anteeksi!
Naisen silmiin nousi kyyneleet, hän kietoi kätensä miehensä ympärille ja suuteli tätä kevyesti.
Tämän jälkeen nainen esitteli tuon yksinhuoltajaäidin miehelleen, kertoen tämän olevan
hänen pitkäaikainen lapsuudenystävä, jonka kanssa vuosia teki kaikkea ihanaa, kunnes
mm. opiskelu ja sittemmin työt veivät heidät erilleen - kunnes kohtasivat näinkin oudosti!

Mies kätteli tuota toista naista, katseli ympärilleen ja mietti hetken.....
Sitten hän katsahti joulupukkia ja uudelleen tuota naista ja kysyi, voisivatko he
tapaninpäivänä tulla hänen ja hänen vaimonsa luokse aterialle - ja tietenkin naisen
lapset mukana! Hetken hämmentävän hiljaisuuden jälkeen kummatkin suostuivat ja
mies pyysi, että hänen vaimo saisi nyt lähteä hänen mukanaan kotiin ja lupasi, että
tästä eteenpäin hän todellakin muistaa huomioida tätä enemmän, eikä odota vain valmista!

https://www.youtube.com/watch?v=tamy_K2jmW0

Niin myös tapahtui!
Tapaninpäivänä sovittuna aikana tuo joulupukkina ollut tuli tuolle isolle talolle seurassaan
äiti kolmen lapsensa kanssa ja heitä odotti jo ulko-ovella mies vaimo kainalossaan
hymyt kasvoillaan tulijoita iloisesti tervehtien.

Hyvät lukijat, pitäkää mielenne ja sydämenne avoimina!
Älkää pitkäkö mitään tai ketään itsestäänselvänä elämässänne, maailmassanne.
Maailma voi olla - ja onkin - merkillinen.
Kenellä ei ole tarjota mitään, voi olla enemmän annettavaa kuin hänellä,
kenellä on jo kaikki. Hyvää joulua ei saa vain rahalla, siihen tarvitaan myös
aitoa tunnetta sydämestä!

Onnellista ja rauhaisaa joulun odotusta kaikille, tasapuolisesti!

 

https://www.youtube.com/watch?v=N8YX5CKvB6o

---------------------------------------------------------------------------------------

Ollaan jo helmikuussa

Että näin, jo kuukausi takana tätä vuotta ja lujaa kyytiä mennään eteenpäin!
Mihin se aika häviää? Tuntuu siltä, että juuri eilen oli joulu ja nippa-nappa uusivuosi ja nyt
jo helmikuu menossa. Tätäkö se on, kun maailmassa kaikki on tavallaan kiireisempää ja
lyhytjännitteisempää kuin ennen? Mihinkään ei juurikaan paneuduta ajan kanssa
(no unohdetaan länsimetro ja Olkiluoto III).

Itsellä menee "olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin....." - ja ken minut tuntee, tietää, mitä tarkoitan.
Taas sellainen lukija, ketä ei minua tunne, saattaa arvella vaikka mitä ikävää tms. sattuneen, mutta
näin ei todellakaan ole ja koputtelen puuta ja päätä.

---------------------------------------------------------------------------------------
Sitten tämänkertaisen pienen tarinan kimppuun:

Mies ja varis.

He olivat siellä mökissä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Paikkaa oli asuttanut aikaisemmin
vapaa-ajallaan miehen isovanhemmat ja eläkkeelle jäätyään nämä olivat asustelleet mökissä
toisinaan pitkiäkin aikoja, vuodenajasta riippumatta.

Mutta reilu vuosi sitten pienen ajan sisällä kummastakin oli aika jättänyt ja mökkiä oli käyttänyt
eri aikoina näiden lapset ja lapsenlapset perheineen. He eivät vain olleet aikaisemmin tuonne ehtineet omien
kiireidensä vuoksi. Mutta nyt heillä oli kokonainen viikko lomaa ja vaikka oli helmikuinen
talvinen vuodenaika, olivat he päättäneet vihdoinkin viettää aikaa tuolla mökillä, missä varsinkin
lapsena mies oli ollut useita kertoja.

Paikka tuoksui samalta, juuri sellaiselta kuin tuollaisen mukavan pienen mökin pitääkin.
Se sijaitsi pienen järven läheisyydessä, rantaan oli matkaa omalta tontilta joitakin kymmeniä metrejä.
Rannassa oli vielä pieni rakennus, siinä oli yhdistetty sauna ja liiteri. Sen vierellä oli jo ränsistymään
päässyt rakennelma, joka joskus oli ollut venevaja, mutta sitä ei oltu käytetty enää vuosikymmeniin ja
se oli lahonnut paikoilleen, katto painunut alas ja kesäisin järven vesi velloi seinien sisäpuolella vapaasti.
Mutta se sulautui hyvin luontoon, niin eipä sille kukaan ollut halunnut tehdä mitään.

Rouvakin oli käynyt miehensä kanssa tuolla mökillä jokusen kerran, oli oppinut tuntemaan paikat
ja tiesi, missä miehen isovanhemmat pitivät mitäkin ja millaiset tavat heillä oli tiettyjen asioiden suhteen.
Jotenkin hän automaattisesti asetteli heidänkin tavaroitaan hieman samalla tavalla, aivan kuin se olisi
kuulunut talon tapoihin..... - ja ehkäpä se kuuluikin olla juuri niin.

Mökissä oli pieni takka, mies haki liiteristä kuivia puita ja pienen äheltelyn jälkeen saikin tulen
syttymään ja hetkessä lämpö täytti mukavasti mökin. Olihan siellä sähkötkin ja sähköpatterit, mutta
jotenkin vasta tuo elävä tuli toi sen aidon lämmön mökkiin.
Rouva hyräili hiljaa keittäessään heille kahvit ja mies tutkiskeli, mitä kaikkea mökissä oikein oli.
Paljon tuttuja tavaroita, asioita, muutama vanha valokuvakin löytyi ja eräässä kuvassa hän oli
pappansa ja isänsä kanssa kalassa - tai tulleet kalasta, saaliista päätellen. Hämärästi hän muisti,
milloin kuva oli otettu ja hymyili mielessään.

Ajatukset keskeytyivät, kun rouva kehoitti tulemaan kahvipöytään. Jotenkin se maistuikin tuolla
aivan eri tavalla kuin kotona, vaikka aivan samaa kahvia olikin tarjolla. He juttelivat kaikenlaista
ja mies kertoi, että selvittelee hieman, että mitä kaikkea varastossa on ja missä kunnossa tavarat ovat.
Ei sillä, että esimerkiksi joku veljistä olisi jotain vienyt, mutta hän vain halusi tietää mitä on, kun
ei koskaan tiedä mitä tulee tarvitsemaan - varsinkin kun he ovat kokonaisen viikon nyt tällä
mökillä. Rouva taas kertoi hieman siistivänsä paikkoja, vaikka ei siellä mitään sotkua ollut, mutta
halusi sen oman kädenjäljen mökkiin. He tunsivat olevansa onnekkaita, että mökki jäi suvun käyttöön,
eikä sitä sitten myyty eteenpäin, vaikka siitäkin alkuun oli ollut puhetta.

Mies lähti kahvittelun jälkeen ulos, kiersi mökin toiselle puolelle tietäen että siellä oli pieni
varastokomero. Se oli lukossa. Hetkeen hän ei muistanut, missä tuohon oveen oleva avain olikaan,
mutta aikansa muistilokeroita kaiveltuaan muisti piilopaikan ja kävi hakemassa avaimen lukkoon
ja pääsi tutkimaan varastokomeron sisältöä. Kaikenlaisia työkaluja, jokunen laatikko täynnä
erilaisia ruuveja ja muttereita ja nauloja.... ties minkälaista tavaraa... ja sitten silmiin osui
- niin, katse pysähtyi tuohon seinältä riippuvaan pitkään esineeseen:
Siinä oli kaira!

Mies huomasi ajattelevansa tuota valokuvaa ja jostain syystä hän nappasi kairan seinältä, alkoi
etsiä enempikin noita kalastustarvikkeita. Eipä aikaakaan, kun eräs laukku näytti tutulta:
Tuohan oli papan kalastustarvikkeita täynnä. Sieltä löytyi myös pari pilkkiä ja oli siimaa, vieheitä,
lippoja, siimankatkojaa, painoja.... ties mitä.
Miestä alkoi hymyilyttämään, hänelle iski halu päästä kokeilemaan monien vuosien - suorastaan
vuosikymmenten jälkeen pilkkimistä ja kun komeron takaseinällä olevien hyllyjen alla vielä
oli vanha pilkkijakkara, oli mies myyty kokonaan. Hän keräsi tavarat ja muita mutkitta lähti
suunnistamaan järveä kohti - ei edes käynyt sanomassa rouvalleen mitään, niin innoissaan hän oli!

Hän asteli päättäväisesti järven rannalle, katseli sitä hetken ja mietti, että kuinkakohan vahva
jää oikein on. Varovasti hän astahti ensimmäiset askeleet jäälle. Se ei edes ritissyt hänen jalkojensa alla.
Lunta oli saappaan varren puoleen väliin saakka, joten hän tiesi että hiema joutuisi lapioimaan
sitä ennen kuin pääsisi kairaamaan reikää jäähän. Mies päätti, ettei kulkisi kovin kauas, ihan siitä
syystä, että jos hätä tulisi, hänen huutonsa kuuluisi varmasti paremmin rannalle ja apukin olisi
mahdollista saada nopeammin paikalle. Mutta jää tuntui olevan kestävää ja mies naureskelikin,
että ehkä se parin kilon kevennys alkuvuodesta on auttanut asiaa.....

Jonkinmatkaa käveltyään hän päätti, että tästä kokeillaan - tulee mitä tulee - ja pysähtyi.
Kevyt tuuli pyyhki miehen kasvoja, onneksi hänellä oli kunnon lakki ja paksu takki sekä rukkaset
- ja muutenkin asusteet sopivat ulkoiluun mainiosti.
Hänellä oli mukanaan pieni lapio, jolla lapioi ensin lumet sivuun paikasta, josta päätti pilkkiä ja
kun sai jään näkyviin, alkoi ankara kairaaminen. Se olikin yllättävän kovaa puuhaa ja jää tuntuikin
olevan paksumpaa ja kovempaa, kuin mitä hän luuli. No saattoihan olla myös niin, että kairakaan
ei aivan parhaassa terässään ollut, mutta kyllä se alkoi pureutua jäähän ja pikkuhiljaa kolo syveni
ja syveni, kunnes kaira hulahti jään läpi ja reikä oli valmis. Mies tunsi suunnatonta riemua
mielessään ja alkoi ymmärtää vähitellen niitä, jotka saattoivat istua tuntikausia järvellä pilkkimässä.

Hän asetteli pallin reiän vierelle, istahti sille ja nappasi selästään repun, johon oli laittanut
pilkkivälineet. Ainoastaan häntä alkoi harmittaa se, että ei ollut mukana mitään juotavaa.
Nyt kahvi olisi tehnyt poikaa!
Mutta kun sitä ei ollut, niin eipä asiaa kannattanut enempiä harmitella.
Mies alkoi väkertää pilkkionkeen jonkinlaista uistinta ja aikansa räplättyään saikin jotain aikaa.
Vaikka hän ei koskaan ole ollutkaan mikään kalamies, jotenkin hän päätti yrittää.
Ainakin vaimo saisi ihmeteltävää jo siitä, että hän vapaaehtoisesti ja itse oli lähtenyt pilkille!

Sitten vain pilkkikoukku veteen ja odottelemaan. Ympärillä oleva hiljaisuus täytti mielen ja mies
huomasi ajattelevansa kaikkia pieniä asioita aivan eri tavalla, kuin mitä arkisissa ympyröissään.
Hän ymmärsi, että joskus pieni rauhoittuminen tekeekin hyvää myös mielelle!
Samassa siima kiristyi, hän nykäisi pilkkiä ja reiästä nousi ylös..... no melkoisen pieni sintti.
"Pieniä ovat silakat joulukaloiksi!" Mies tuumasi ääneen, nappasi tuon pikkuruisen kalan
koukusta irti ja mitään ajattelematta heitti sen muutaman kymmenen sentin päähän sivuun itsestään.
Samanlaisia kaloja tuli seuraavan reilun vartin aikana muutamia, taisi olla jokin parvi kohdalla.
Miestä tavallaan harmitti, hän toivoi saavansa edes yhden hieman isomman kalan....
Ja kaikki nuo pikkusintit olivat sitten samassa kasassa hangella miehen vierellä.

Hän ei ollut huomannut, että hän ei ollut yksin!
Jokin oli tarkkaillut hänen puuhiaan jo jonkin aikaa ja lähestyi nyt varoen miestä takaapäin.
Vasta kun tuo oli aivan miehen lähettyvillä, tajusi mies että jotain liikettä hänen takanaan oli ja
tämä kääntyi nopeasti. Siinä, melkoisen lähellä järven jään pintaa lensi - varis.
Nopeasti se teki koukkauksen ylemmaksi, laskeutui sitten noin kymmenen metrin päähän miehestä
ja lähti hitaasti astelemaan tätä kohti. Mies katseli ääneti varista, varis pysähtyi.... kallisteli päätänsä
ja siirtyi pari variksen loikkaa vasemmalle.

Mies päätti variksen olla rauhassa ja vaihtoi toisenlaisen vieheen pilkkiin.
Taisi olla ehkä liian kirkas tuo edellinen.... josko tummempi ja hieman pienempi olisi parempi.
Varis seuraili miehen tekemisiä. Yllättäin lähettyville alkoi ilmaantua muitakin lintuja.
Mies arveli, että näitä kiinnosti myöskin hänen mahdollinen saalis. Mutta mitä sitten tapahtuikaan?
Tuo lähettyvillä ollut varis nousi nopeasti ilmaan, kiersi rääkyen miehen yläpuolella muutamia kierroksia
ja karkoitti muut linnut "taivaan tuuliin".... mies seurasi näytelmää... - se oli kuin ilma-taistelua.....
Ja hetken kuluttua paikalla ei ollut kuin hän ja tuo varis. Lintu laskeutui taas pienen matkan päähän
hänestä ja mies taisi arvella, että tuota luontokappaletta himotti hänen saamansa pienet sintit.
Mies kurkoitti hieman ja sai napattua ne lähemmäksi itseään, heitti sitten yhden linnun suuntaan
ja se tipahti noin metrin päähän variksesta.

Varis katseli hetken tarkkaavaisena, mitä mies tekee seuraavaksi, mutta huomatessaan että mies
seurasi samalla myös pilkkiänsä eikä suuremmin noteerannut tätä, lähestyi lintu pientä sinttiä ja
nappasi sen nokkaansa. Nopeasti se oli haukkastu ja lintu jäi katselemaan miehen suuntaan.
Varovasti se lähestyi tätä muutaman variksen askeleen verran ja mies huomasi tuon.
Hän heitti linnulle toisenkin pienen sintin, jonka varis myös hotkaisi kitusiinsa.
Samassa siina kiristyi jälleen! Mies nykäisi pilkkiä nopeasti ja nyt sieltä nousikin jo mukavan
kokoinen ahven ylös. Voi sitä riemua, mikä täytti miehen mielen!
"Sinä taidatkin olla onnenlintu!" Mies tokaisi varista katsoessaan ja aivan kuin varis olisi ymmärtänyt
hänen sanat, hypähti se lähelle miestä napaten pari viimeistä pientä sinttiä itselleen.
Mies naurahti hieman. Siinä he sitten olivat, kaksi luonnon eläväistä.... katselivat toisiaan.
Mies ymmärsi, että he kumpikin kuuluivat omalla tavallaan tähän paikkaan - juuri nyt.
Kumpikaan ei häirinnyt toista, vaan hyötyivät toisistaan.... ymmärsi, että ihminen, luonto ja
eläimet voivat olla sopuisasti yhdessä!
Variksen silmät vilkkuivat, kun se tuijotti tarkasti miestä. Tämä sentään tajusi irroittaa ahvenen
koukusta ja laittoi kalan kassiin. Ja kun kerran kalaonni alkoi, niin seuraavan reilun puolentunnin
aikana mies sai kolme ahventa lisää! Tuli sieltä pari samanlaista pikku sinttiäkin ja ne
mies nakkasi varikselle, joka tarkkaavaisesti seurasi miehen kalastamista aivan lähituntumasta.

Siinä vierähti aikaa, muutama tunti meni huomaamatta.
Mökissä rouva oli saanut kaikenlaiset puuhastelunsa tehtyä ja mietti, että pitäisi varmaan alkaa
ruokaa tekemään, mutta mihin se mies oli hävinnyt? Häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan!
Rouva huhuili ensin tätä mökissä, sitten ulko-ovelta.... vaan vain tuuli vastasi hänelle.
Hän puki yllensä, kierteli mökkiä ja huomasi tuoreet jäljet, jotka johtivat rannalle.
Hän pelkäsi pahinta, syöksyi miestään huutaen rannalle, huomaten, että jäljet jatkuvat jäälle.....
Vaimoa alkoi ahdistaa, hän pidätteli itkua.... pelkäsi, että mies olisi astunut sulaan ja - ei, tuota
ajatusta hän ei saanut antaa mielensä vallata!
Nainen lähti varovasti etenemään jälkiä pitkin, samalla huutaen miehensä nimeä.

Muutamia kymmeniä metrejä edettyään hän huomasi kauempana tumman hahmon.
Hän huusi kaikin voimin miestään ja huomasi, että tuo hahmo nousi ylemmäksi ja heilutti kättään!
Se olisi hänen oma miehensä! Suuri helpotus iski mieleen, samalla pieni kiukku.
Miten se äijä oli mitään sanomatta noin lähtenyt järvelle? Eikö tuo turjake koskaan osaa puhua mitään?

Samaan aikaan mies, kuultuaan että häntä huudettiin, tokaisi varikselle, että nyt taitaa olla aika
lähteä takaisin mökille. Varis katseli miehen puuhia, kun tämä kasaili tavaroitaan. Kassissa oli
lopulta 5 mukavan kokoista ahventa ja variskin oli saanut vatsansa täyteen tuoretta kalaa.
Mies asteli vaimoaan vastaan, joka pienet kyyneleet silmissä tuli häntä vastaan.
Samassa hän tajusi, että oli typerää lähteä ilmoittamatta järvelle! Miehen riemukas olotila siitä,
että hän oli ollut pilkkimässä ja saanut jopa saalista, hävisi hetkeksi aikaa ja ennen kuin vaimo
ehti avata suutansa, mies laski nopeasti tavaransa ja kaappasi vaimonsa halaukseen pyytäen anteeksi.
Vaimo ymmärsi samalla hetkellä, että mies ei ollut tehnyt tahalleen "katoamistaan", vaan
vain ajattelemattomuuttan. Samalla kuultuaan tältä lupauksen, että ei koskaan lähde enää noin
ilmoittamatta, vaimo hymyili ja hymyili enemmänkin nähtyään kalat, jotka mies oli saanut pilkittyä.
"Se onkin sitten kalakeiton paikka!"

He astelivat takaisin rannalle ja mökille ja kun mies kurkkasi taaksensa, huomasi hän variksen
lentelevän muutaman kymmenen metrin päässä heidän takanaan pari kertaa vaakkuen.
Hän heilautti kättänsä ja kun vaimo kysyi, että kenelle siinä morjestelet, vastasi mies että uudelle
hyvälle ystävälle. Rouva vain puisteli päätänsä.....

Seuraavana päivänä mies päätti, että tuo pilkkikokemus oli koettava uudelleen ja kertoi vaimolleen
lähtevänsä kokeilemaan, josko saisi lisää ahvenia. "Saataisiin sitten illalla vaikka savukalaa...." - oli
vielä todennut ovella, jo ulos astuessaan.
Tavarat matkaan ja järvelle.... eikä mies päässyt kuin sen parikymmentä metriä järveä pitkin,
kun jo häntä kohti lensi tuo varis.... - josta tulikin miehen kalakaveri joka ikisellä kerralla.
Ja niitä ahvenia.... niitäkin tuli, sinttien ohella!

--------------------------------------------------------------------------------------

Kiire jo on, kiire jo on....

Voi tätä sähellyksen ja säätämisen määrää! Ihmiset pyörivät kuin sopulilauma kaupoissa ja kaduilla. Elämä on kuin nopeutettua muurahaispesän kuhinaa, kaikilla on kauhea tohina joka
paikassa ja sitten väännetään se tekopirteä hymy naamalle ja toivotellaan kaikille epämääräisestikin tutuille kasvoille "Hyvää joulua" vaikka sisällä kiehuu ja sapettaa, kun ei ole vielä sitä aitoa Dijonin sinappia tai Helleenien valmistamaa Fetajuustoa, puhumattakaan että kaikki laatikot on väsäämättä, kuusi oli ruma ja se piti heittää pois ja hakea uusi ja jouluviinitkin oli loppunut Alkosta ja tilalle joutui ottamaan sitä toista, mistä tulee pirunmoinen migreeni jne.

Ei, tämä ei tarkoita, ettenkö pitäisi Joulusta. Kyllä - pidän, mutta tuo tietynlainen kaupallinen meno ja meininki ja ihmisten ohjaaminen kuin karjamarkkinoilla karsinoihin, ei vain tunnu hyvältä! Itse olen jo vuosia ottanut suhteellisen rennosti joulunajan ja lahjaostoksetkin ovat
sujuneet rennon letkeästi, mitä noita stressaamaan.
--------------------------------------------------------------------------------------------

Kynttilänvalossa hiljaa, istuttiin vain.
Kynttilänvalossa, illassa, glögiä juotiin kahdestaan.

Sä kerroit elämästäsi, sä kerroit iloistasi.
Sä itkit surujasi, sä olkapäähäni nojasit.

Olimme kuin kaksi orpoa maailmasta, kaksi toisensa kohdanneet.
Hiljaisuudessa talvi-illassa, kynttilänvalossa kalpeassa.

Mä kerroin maailmastani, mä kerroin itsestäni.
Mä paljastin sisimpääni, mä avasin sydäntäni.

Vain me, ajatukset kahden erillään olleen - yksinäisen,
vain me, kaksi maailmaa matkannutta, nyt kahden.

Kynttilänvalossa hiljaa, siinä vain oltiin.
Kynttilänvalossa kalpeassa, glögiä juotiin.

--------------------------------------------------------------------------------------

Sulle oli edessä maailma, avoin ja kiehtova!
Sä tahdoit nähdä sitä, sä tahdoit kokea sitä.
Sä tahdoit elää ja mennä - sä tahdoit seikkailun.

Huusit mukaasi kavereita, tuttuja ja ystäviä.
Kukaan ei vastannut, kaikilla elämä oma!
- Siitä sä et tykännyt, et halunnut olla ilman muita.

Sä tahdoit koko maailman, seikkailulle - hullulle.
Sä huusit sitä kaikille, vaadit toisia matkalle.
-Kukaan ei vain halunnut, ei kiinnostunut, ei jaksanut.

Miltä nyt tuntui?
Miksi sinua ei kukaan kuunnellut?
Miten maailma potkikaan päähän....
- sitä sä valitit, yksin olit ja itkit.

Aikaa kului, aikaa meni.... aikaa mennyttä et
takaisin saanut. Yhä vain, yksin kaipasit mukaasi
toisia, seikkailulle suurelle kavereita omia.
- Kukaan ei vain halunnut, ei kiinnostunut, ei jaksanut.

Vaan tulipa kerran päivä, mitä et ensin edes tajunnut.
Toi tullessaan jonkun, kasvon jostain.....
Oliko jo tuttu menneestä, vai oliko täysin vieras?
Mikä lie, kuka lie, mistä lie?

Sai sut pysähtymään, hetken elämääsi näkemään.
Sai sut tajuamaan, seikkailuasi rakentamaan.
Sai sut huomaamaan, et´ sä elät jo maailmassasi,
koet seikkailuasi, kuljet omia polkujasi!

Hän otti vain sut rinnalleen, kulkien kanssasi kaikkialle.
Hän vei sut toisaalle, antaen väriä elämälle!
Sai sinulle seikkailun, sai sulle maailman
- mikä sulla oli, mitä vain et nähnyt.

Lopultakin ymmärsit olevasi onnellinen.
 ------------------------------------------------------------------------------------

Utuinen, talvinen aamu.
Taas oli pakkasta muutama aste.
Ähkäisin ylös noustessani, palelin jo valmiiksi.
Muistin erään ystävän sanat: "Kolmekymmentä astetta liian kylmää kokoajan!"
-Se sai mut hymyilemään ja pieni lämpö helli sisintäni.

Aamukahvia, äkkiä... nyt sitä teki sitten mieli!
Vilunväreet valtasivat uudelleen miehen ja miehen mielen.
Ei hemmetti - ja tuonne ulosko pitäisi lähteä?
Mutta mikään ei auttaisi.

Kahvin tuoksu valtasi asunnon ja kohta olikin kuuma kuppi kädessä.
Katselin ulos ja huomasin, että ilma olikin ihan kaunis.
Puissa lunta sopivasti, eikä sitä pakkastakaan mahdottomia - ei, alle kymmenen jopa!

Join kahvit, puin päälleni ja painuin ulos. Pihan kulmalla suuri puu oli saanut lumivaipan
yön aikana ja se näytti upealta. Muutama naapurikin oli jo herännyt ja lähtenyt liikkeelle.
Yksi suorastaan säpsähti, kun tervehdin! Miksi on nykyään niin vaikeaa edes naapureille
sanoa sanaakaan? Ollaanko me niin umpijuntteja vai mitä?

Kävelin kaupungille, suunnistin kauppoihin ja vasta silloin tajusin:
Eihän tässä ollut tarvetta lähteä edes mihinkään!
Kirosin itseäni ja tyhmää päätäni, noiduin hetken, ennen kuin tajusin että
tämähän aamu meni hyvästä hyötyliikunnasta, kerrankin!
Olipa fiksua jättää auto kotipihaan parkkiin.

Eikä muuten pikku pakkanen kiusannut miestä enää ollenkaan.

-------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi aattoilta hämärtyä, kello oli jo raksutellut tovin ja pikkulasten punaisilla
poskilla alkoi näkyä jännitys. Silmät säihkyen he hypähtivät jokaisen kolahduksen
perään ja katsoivat ikkunasta ulos.... josko häntä näkyisi, missä.... onko jo tuolla....

Aatto oli edennyt perheessä mukavissa merkeissä.
Aamusella äiti oli herännyt jo varhain ja isä asetellut kuusen olohuoneen nurkkaan.
Lapset saivat sitten hänen kanssaan koristella sen, vaikka viimeisen silauksen tekikin aina äiti....
- jostain syystä. Kuusen koristelun jälkeen lapset yrittivät parhaansa mukaan vielä auttaa
äitiä keittiössä, mutta eipä he siellä kauaa jaksaneet olla, kun alkoi
jo puheet siitä, että koska pukki tulee - tuoko se sitä ja sitä vai tuoko ollenkaan mitään!

Vanhempia jutut naurattivat, mutta eiväthän he ääneen voineet nauraa, eivät tietenkään.
Muutaman tunnin keittiöahertelun jälkeen äiti ilmoitti, että nyt lähdetään.
Lapset olivat hetken ihmeissään, että mitä miksi mennään mihinkään?
Eihän pukki heitä löytäisi, jos he eivät olisi kotona. Mutta äiti rauhoitteli pikkuisia.
"Vain hautausmaalla käydään ja tullaan nopeasti takaisin."

Ulkona sateli, kuin tilauksesta, hieman lunta ja parin asteen pakkanen tuntui nenänpäässä
hyvältä. Lapset koittivat tehdä muutamia lumipalloja, mutta eihän ne pakkaslumesta
kunnolla onnistu.  No hauskanpitoa se ei häirinnyt.
Hautausmaalla oli paljon muitakin samaan aikaan käymässä. Joitakin tuttuja tuli vastaan
ja heidän kanssaan vaihdettiin muutama sana. Lapset eivät vain olisi halunneet jäädä
paikoilleen, koska piti päästä pian kotiin pukkia odottamaan.

No lopultakin palattiin ja isä kävi joulusaunan laittamassa valmiiksi.
"Onks´ pakko mennä?" Lapset kysyivät kuin yhdestä suusta. Pelko siitä, että pukki kävisi
sillä aikaa, niinkuin viime vuonna, oli suuri ja hätä iski. Pukki piti nähdä!
Isä vakuutteli, että kaikki on hyvin ja saunassa ei tarvinnut kauaa olla, mutta kaikki
käyvät joulusaunassa ja sitten syödään.

Jonkin ajan kuluttua sitä sitten löylyä otettiin, saunassa hiljennyttiin... tai no eivät lapset.
Heillä oli niin kova jännitys, että saunasta piti melkein shamppoot päässä juosta pois kun
"kuulivat" jotain outoa ääntä..... isää ja äitiä nauratti.

Hämärtyi ilta hiljalleen. Äiti rakensi kauniin ruokapöydän kynttilöineen ja ruokineen.
Lapsetkin osasivat olla jonkin aikaa rauhallisemmin, nälkä ehkä teki tehtävänsä.
Aamulla oli tietysti syöty mutta koko päivänä ei tehnyt mitään mieli, kun odotti vain
jouluherkkuja - ja joulupukkia, no niin tietenkin.

Siinä sitä sitten syötiin. Taas kävi niin, että isä söi jälleen liian paljon ja vyötä piti availla.
Lapset nauroivat tälle, eikä äitikään voinut olla tirskumatta.
Eipä se tuntunut isää pahemmin haittaavan, oli kai niin tottunut.

Ruokailun jälkeen yhteistuumin pöytää hieman tyhjennettiin ja sitten lapset asettuivatkin
ikkunan ääreen ja jokaikinen ulkona liikkuja bongattiin ja arveltiin, että olisiko tuo se
joulupukki vai tuo, ei tuo oli naapurin setä ja tuo... no se oli joku muu ja ja ....

Ilta hämärtyi entisestään. Isä alkoi vilkuilla hieman kelloa siihen malliin, että jotain pitäisi
jo tapahtua. Äitikin liikkui pikkuisen levottoman oloisena. Lapset eivät alkuun siihen
kiinnittäneet huomiota, mutta kun äiti alkoi udella isältä hieman vaivihkaa illasta ja pukista,
heräsi lastenkin uteliaisuus. Isä koitti hyssytellä, mutta minkäs teet... vahinko oli jo sattunut.

"Eikö se pukki tulekaan meille taaskaan?" Lapset olivat lähes itku kurkussa.
Kumpikin muisti edellisen joulun kun pukki oli käynyt sillä välin kun he olivat olleet saunassa
ja jättänyt vain lahjasäkin ja hyvän joulun toivotukset. "Ei se saa meitä niin tyhmästi unohtaa!"
Lapsia alkoi kiukuttaa. Isä oli hieman vaikea nojatuolissa ja äiti katosi keittiöön.
Oliko aattoilta pilalla? Taasko pukki hylkisi heitä? Olivatko he niin tuhmina olleet....?

Ja ovikello soi!
Lapsilta pääsi pelästynyt kiljaisu, sitten ryntäys ovelle.... ovi auki ja.
Eeeeeiiii.... naapurin setä toi joulupaketin heille! Ääääh, mälsää.
"Ihan tyhmää, mä en ala!" "Ooks´ sä käskenyt joulupukin pois tai jotain?"
Lapset suuttuivat naapurin sedälle, onneksi äiti tuli pelastamaan tilanteen ja
pyysi hänet sisälle kahville. Setä oli hieman hämillään lasten reaktiosta, olihan hän näille
ollut aina kiltti ja hyvä, mutta lopulta tajusi, että se oli se pukin odotus vain niin kova.

Äiti laittoi kahvia ja torttuja tarjolle ja kaikki asettuivat pöydän äärelle.
Samassa eteisen suunnalta kuului ääni:
"Ho-ho-hoooo...... Onkos täällä kilttejä lapsia?"

Isä ja äiti katsoivat toisiaan hieman hämillään, naapurin setä vain ryysti kahvia.
Lapset pomppasivat kuin jouset tuoleistaan ylös ja eteistä kohti, mistä olohuoneeseen
asteli iso, ryhdikäs joulupukki suuren lahjasäkin kanssa.
Ja voi niitä lasten ilmeitä ja naurua! Siitä ei loppua tullutkaan, ei sitten ollekaan.

Hetkeen isä ja äiti eivät tienneet, miten pukki oli heille päässyt. Lopulta naapurin setä
kertoi, että hän törmäsi pukkiin tuossa sadan metrin päässä kun oli tulossa hautausmaalta
kotosalle ja pukki oli kysellyt neuvoa, missä oli tämän niminen perhe. He olivat sitten sopineet,
että setä menee edeltä ja toivoo, että hänet kutsutaan vaikka sisälle ja jättää sitten ulko-oven
auki ja pienen hetken kuluttua pukki voi sitten hiipiä sisälle.
Isä ja äiti nauroivat naapurin sedän joulutempulle ja samalla seurasivat, kuinka pukki
kaivoi valtavasta lahjasäkistään toinen toistaan erilaisempia lahjapaketteja - ja oli siellä
paketteja isälle ja äidillekin ja kas, myös naapurin sedälle!

Lopuksi lapset vielä yrittivät laulaa vähän pukille, mutta kun oli kiire avata paketteja, ei
siitä esityksestä paljoa mitään tullut, mutta aikuisilla ja pukilla oli hauskaa.
Tämä saatettiin jatkamaan matkaa - ja perheen jouluillasta tuli sittenkin lasten mielestäkin
tosi upea ja kiva, eikä se naapurin setä enää ollut tylsä eikä mäntti!

 HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE
LAPSILLE, LAPSEN MIELISILLE JA
AIKUISILLEKIN TASAPUOLISESTI !









 --------------------------------------------------------------------------------------------

Hetkessä elämistä.

No niin, taas on hetki mennyt tavalla jos toisellakin ja onpa ollut viikko. Säpinää ja .... (sens.), heh heh, tai miten tuon ottaisi. Älkää kuitenkaan liian vakavasti, koska olen ujo ja hiljainen
"maalaispoika" hämeestä - vai miten sitä sanoisi.

Pikkujouluja on tullut juhlittua ja tehtyä, eli ei ainakaan ole tylsää ollut.
Hiukka väliin voimat ovat vähissä ja tuntuu siltä, että kun vain näenkin jossain tyynyn, olen
jo unessa. Mutta eteenpäin mennään, eikä valiteta! Nyt nautitaan jo lumestakin, hieno homma.

------------------------------------------------------------------------------------------------

Hiljaista, vielä niin hiljaista. Aamu ei ollut vielä niin pitkällä, että ihmiset ryntäilisivät
kaupoissa ja kauppakeskus kuhisisi kiireisiä ihmisiä jouluostoksilla.
Istuin lähes tyhjässä kahvilassa ja hymyilin. Silmäni säteili, olo oli tyyni ja onnellinen.
Miksi?
Minä tiesin syyn, joku tiesi syyn!
Ja vaikka siinä yksin olinkin, oli luonani myös joku toinen.....

Maistoin kuumaa kaakaota, kermavaahto sotki nenänpäätäni. Naurahdin!
Pieni pyyhkäisy ja haukkaisu croisantista. "Aah, tämä on elämää!" -huomasin ajattelevani.
Mikä aamu.

Kello ei ollut kuin puoli kymmenen. Vain muutama ihminen hiljaa käveli kahvilan ohitse.
Sain nauttia olosta, tilanteesta ja hetkestä - rauhassa.
Tiesin, että tästä päivästä tulisi ihana. Siitä kiitin: Sinua!
Ja kaakao maistui hyvältä....
----------------------------------------------------------------------------------

Sinä yönä hiljaa leijuivat hiutaleet.
Sinä yönä satoi puhdasta lunta.
Sinä yönä......

Olin yksin ollut, hetken aikaa.
Vaan sinulta viestin sain.
Pyysit luoksesi tulemaan, lähellesi ottamaan.
Minut! Minut halusit!

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Lähdin, kuljin. Taivasta katselin ja kuutamoa ihailin.
Pilvet pienet harsosivat sitä toisinaan ja kuun kristallisessa
valossa hiutaleet kimmelsivät timantteina.

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Tulin luoksesi, vierellesi.
Hieman ihmettelin, vaan sitä sanonut en mä ääneen.
Hieman mietiskelin, vaan sitä sinulle paljastanut en.
Hieman - hetken, kunnes sinä
kuin enkeli taivaan,
kuin enkeli.....

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Kiedot kätesi, kuin siipesi.
Kiedoit itsesi, kuin suojaksi
- mun ympärilleni, hellästi.

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.
-----------------------------------------------------------------------------------

Eräänä yönä heräsin, tuskainen hiki kehollani.
Sydämeni lyönnit takoivat rintaani, kiivaasti!
Kehoni vain valitti.

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Istuin pimeässä, sängyn laidalla ja mietin.
Hikoilin, otsaani pyyhin ja ihmettelin!
Miksi?

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Tajusin, olitkin jossain - kaukana.
Tajusin, olitkin poissa - silti lähellä.

Kaukana, lähellä - missä, mutta ei tässä!

Miksi menit? Miksi jätit? Miksi lähdit?
Kyselin itseltäni ja sinulle hiljaisuudessa huutaen.
Enkä vastausta pimeydessä saanut.

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Huokaisin, painoin uudestaan pääni tyynylle.
Mutta unta en saanut, sydämeni takoi rintaani - uudelleen ja uudelleen.
Tuskainen hiki vain kehoani peitti....
Enkä voinut mietteilleni mitään, pimeydessä syntyville - ikäville.

Se oli se yö...
Tuntui pahalta, liian pahalta.
 ---------------------------------------------------------------------------------

Koko yö oli satanut.
Aamulla hanget peittivät koko maan.
Aura-autot työtään tekivät, puskivat katuja auki.

Koko yö oli satanut.
Aamulla valkeat hanget hohtivat joka paikassa.
Ihmiset kahlasivat lumessa.

Jotkut hymyilivät, toiset tuskailivat.
Mutta se oli kaunista - talvinen luonto!

Koko yö oli satanut.
Aamulla luonto aukeni talvisena, valoisana.
Kaikkialla sitä oli, lunta kaunista.

Mieliin nousi monella, tulee se sittenkin - varmaan se tulisi:
Joulu valkoinen, oikeanlainen - Suomalainen!

Eikä ketään haitannut kahlata hangessa.
------------------------------------------------------------------------------------