Se eräs Ukon joulu

 No niin, on taas mennyt aikaa, kun olen täällä viimeksi ollut ja siis aivan omaa laiskuuttani. Eipä siinä, onhan elämässä kyllä sattunut kaikenlaista, niin on kirjoittelu jäänyt vähemmälle. Nyt kuitenkin pieni tarina olisi tarjolla - olkaa hyvä! (20.12.2023)

-----------------------------------------------------------------------

Yön hämäryys alkoi vähitellen tehdä tilaa aamun harmaudelle. Edellisen illan pieni pakkanen oli kiristynyt yöllä sen verran, että pihapiirin lumioksaiset koivut näyttivät jäädytetyiltä taideteoksilta. Ukko avasi tuvan ikkunasta verhot ja kurkisteli pihapiirille. Maa oli valkoinen, Parina edellisenä päivänä oli satanut lunta ja nyt pakkanen oli kovettenut hanget koviksi ja hohtaviksi. Mutta ei Ukko lumihankia ihaillut, hänen katseensa etsi aivan jotain muuta.

Kello raksutteli tuvan seinällä ja Ukko murahti hiljaa yksikseen samalla kun kääntyi puuhellan ääreen kohentaen tulta. Liedellä kahvipannu porisi jo lupaavasti ja Ukko tunsi jo nenässänsä kuuman tuoreen kahvin aromin. Eihän hänellä päivä lähtenyt liikkeelle koskaan ilman pannullista kahvia, vaikka tuossa syksyllä lääkäri oli hieman neuvonut Ukkoa vähentämään kahvin juomista. -Pah! Ukko huomasi puuskahtavan ääneen, kun ajattelikin lääkärissä käyntiä. Hän oli muuten mainiossa kunnossa, mitä nyt välillä kroppa vihoittelee, mutta kyllä hänen ikäisellä jo joku paikka voikin toisinaan "renata".

Mökissä ei naisen kädenjälkeä näkynyt, sillä Ukko oli jo vuosia elelllyt yksin. Mutta aiemmin oli toisin: Vuosia sitten Ukko eli onnellisena pienessä kaupungissa ihanan vaimonsa kanssa ja elämä hymyili. Vaikka heille ei lapsia siunaantunutkaan, oli heillä toisinaan pikkuisia kyläilijöitä vieraina, sillä Ukon vaimon siskolla oli miehensä kanssa kolme oikein mukavaa lasta. Elämä sujui mukavasti ja mallikkaasti, kummallakin oli hyvä työpaikka ja paljon he puuhasivat vapaa-ajallaan kaikenlaista yhdessä. Ukko muisteli hänen ja silloin vielä nuoren neitosen seurustelun alkuaikoja ja tunsi, kuinka silmäkulmassa kostui. Pieni kyynel liukui poskea pitkin alaspäin. Ukko pyyhkäisi kyyneleen, niiskautti hieman ja nappasi kahvipannun liedeltä. Muutama puupalikka tulipesään ja samalla myös tuvan isoon "pöhisijään" kuten Ukko lämmitysuunia kutsui, meni muutama koivuklapi. Olihan hänellä kyllä sähkötkin mökissä ja varalla sähköpatterikin, mutta Ukko tykkäsi enempi aidosta puulämmityksestä ja kun oli omien maiden puita, niin ei tarvinnut sähköä käyttää niin paljoa.

Mutta miten Ukko oli tuollaiseen mökkiin muuttanut ja miksi hän oli yksin? Avioliitto oli ollut täynnä rakkautta, lempeä, onnea ja myöskin turvallinen. Eivät he pahemmin riidelleet, mitä joskus jostain asiasta olivat kipakasti erimieltä, mutta siinä kaikki. Alkoholikaan ei kummallekaan pahemmin maistunut ja nykyään Ukko ei ota pisaraakaan. Hän nieleskeli lähes väkisin pintaan nousevia kyyneliä ja ikäväänsä muistellessaan sitä erästä hetkeä, mikä muutti hänen elämäänsä.

Se oli se eräs alkutalvinen lauantai. Ukko oli jäänyt kotiin lukemaan kirjaa, kun vaimo oli sanonut käyvänsä vain nopeasti kaupassa ja tulevansa pian takaisin. Niin tuttua, näin oli tapahtunut vuosien aikana lukemattomia kertoja ja Ukko huikkasi vaimolle vielä perään, että kulkee varovasti, siellä on hieman liukasta. Aikaa kului, mutta vaimoa ei kuulunut kotiin ja Ukko alkoi ihmettelemään, että missä hän oikein on. Kurkki ikkunasta pihalle ja läheiselle tielle, mutta vaimosta ei näkynyt jälkeäkään! Lopulta Ukko päätti lähteä ulos ja kävellä kauppaan, johonka tiesi vaimonsa lähteneen. -Ei kai se nyt ole vain lähtenyt ostamaan mitään lahjoja, vaikka sovittiin, että mitään ei nyt ostella toisillemme... Ajatus katkesi puhelimen soittoon. Vaimon sisko soitti hätääntyneenä ja itkuisena: Ukon vaimo oli joutunut onnettomuuteen, joku oli ajanut hänen yli ja on nyt sairaalassa. Ukko tunsi, kuinka kylmä aalto iski koko hänen kehonsa läpi ja hän valahti veteläksi, sai kuitenkin jotain sanottua puhelimeen ja tilasi välittömästi puhelun jälkeen itsellensä taksin.

Nopeasti vaatteet ylle, ulos ja samassa taksi olikin jo pihassa. Ukko toivoi, että kuski ymmärtäisi, että nyt ei kannata vitkastella vaan ripeästi sairaalaan. Taksikuski oli herrasmies ja pienellä riskillä ajoi hieman ylinopeutta, jotta Ukko pääsi nopeasti perille. Sairaalassa hänet ohjattiin osastolle ja huoneeseen, missä hänen vaimonsa makasi pahasti ruhjotun näköisenä ties missä laitteissa ja letkuissa. Ukko näki hoitajan ilmeestä, että nyt oli käynyt pahasti ja kun hänen peräänsä huoneeseen tuli kirurgi, joka kertoi, sen minkä Ukko pystyi näkemään hoitajan silmistä, hän purskahti holtittomaan itkuun. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään ja hän voihki ääneen. Hoitaja tuli hiljaa halaamaan Ukkoa, mutta se ei helpottanut hänen tuskaansa.

Ukko sai kuulla, että hänen vaimo oli muutaman muun jalankulkijan kanssa ylittämässä suojatiellä katua. Jalankulkijoille oli vihreät palaneet, kun kulman takaa kurvasi auto. Muut ehtivät hypätä nopeasti sivuun, mutta pahaksi onnekseen Ukon vaimo ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti ja autoilija ajoi tämän yli kohtalokkain seurauksin. Välittömästi törmäyksen jälkeen autoilija oli törmännyt vielä liikennevalotolppaan ja loukannut päänsä törmäyksessä. Ukko kuunteli kirurgin sanoja ja pystyi vain kysymään, herääkö hänen vaimo ollenkaan. Kirurgi ei voinut sanoa kyllä tai ei, koska diagnoosi oli melkoisen ikävä. Ukko kysyi, saisiko hän jäädä vaimonsa luokse ja se hänelle suotiin.

Paikalle oli hieman myöhemmin tulleet myös Ukon vaimon sisko miehensä kanssa. Kumpikin oli itkeneet ja kalpeita. Silloin Ukko kuuli, että onnettomuuden aiheuttaja oli samalla osastolla muutaman huoneen päässä ja poliisit olivat juuri jututtamassa tätä. Ukko pyysi, että käly on miehensä kanssa Ukon vaimon luona ja jos jotain tapahtuu, tulevat heti hakemaan hänet, sillä hän päätti käydä katsomassa sitä, kuka oli onnettomuuden aiheuttanut. Hän oli astellut käytävään ja kuuli eräästä huoneesta melkoista mekastusta. Ukko oli suunnistanut kyseiseen huoneeseen ja ovella hänet pysäytti melkoisen raamikas poliisi, joka oli kysynyt tiukasti, että millä asialla mies oikein oli. Ukko kertoi asiansa ja näki, että poliisi empi hetken, mitä tekisi. Sitten tämä oli pyytänyt Ukkoa kanssaan hieman sivummalle. Konstaapeli oli kertonut Ukolle, että tuo onnettomuuden aiheuttanut mies oli vahvassa humalassa ja kännisen tuurilla selvinnyt pienellä tällillä päähänsä. Ukko kirosi ääneen ja kertoi sitten, että samaa ei voi sanoa hänen vaimostaan, joka joutui tuon juopon uhriksi. Konstaapeli terästäytyi ja kyseli Ukolta enemmänkin, sekä kertoi että tästä tulee selkeästi oikeusjuttu. Samassa he kuulivat, kun Ukkoa huudettiin, jotain tapahtui.

Ukko syöksyi nopeasti huoneeseen, jossa hänen vaimonsa makasi. Tämä oli jollain ihmeen tavalla saanut avattua silmänsä ja pystyi kuiskaamaan muutaman sanan. Ensimmäisenä tämä oli kaivannut miestään ja lähes samalla hetkellä Ukko olikin rakkaan vaimonsa vierellä. Ukko otti rakkaan vaimonsa kädestä kiinni, he katsoivat toisiaan silmiin, kuiskasivat jotain ja Ukko painoi huulensa vaimonsa huulille. Hän oli tuntenut niiden pehmeyden, mutta samalla oudon viileyden. Hetkisen kuluttua Ukko tunsi, kuinka vaimonsa käsi ei enää pitänyt kunnolla ja ...... sitten tämä oli poissa!

Ukko istahti tuvassa pöydän ääreen ja huokaisi. Siitä oli jo vuosia, mutta silti se oli hänelle kuin eilinen. Päivä alkoi kirkastumaan ja Ukko katseli, kuinka linnuille laitetuissa lyhteissä piipahti myös orava. Mutta katse etsi edelleen jotain muuta, mitä vain ei näkynyt. 

Ukko muisteli, että se rattijuoppo ei saanut, kuin 5 kuukautta ehdollista ja korvauksia maksettavaksi hieman toista tuhatta euroa. Se ei ollut mitään! Hän muisti, kuinka rattijuoppo yritti vielä hakea valitusta tuomioonsa, vaikka selvisi, että oli jäänyt jo muutaman kerran humalassa ajamisesta kiinni.

Tuon onnettomuuden jälkeen Ukon terveys romahti hetkellisesti, työt eivät sujuneet ja hän päätti jäädä varhaiseläkkeelle, kun se onneksi oli hänelle mahdollista. Samalla hän laittoi kodin myyntiin ja muutti tuohon mökkiin, minkä oli ostanut itsellensä. Käly miehensä kanssa oli alkuun käynyt välillä Ukkoa katsomassa, mutta jotenkin ne käynnit vain harvenivat ja harvenivat. Tosin nyt heidän pitäisi tulla jouluna käymään ja kyllähän Ukko heitä mieluusti odottelee ja kestitsee. Mutta ei hän heitä yrittänyt katseellaan etsiä...

Oli nimittäin muutama vuosi aiemmin pihassa eräänä kesäisenä päivänä tassutellut nuori kettu. Ukko ei ollut antanut sen häiritä hänen omia puuhiaan, eikä siis hätistellyt tuota poiskaan. Jotenkin tuo kettu tuntui olevan utelias sen suhteen, että mikä mies tuo Ukko oikein oli ja mitä oikein puuhasi. Muutaman päivän kuluttua kettu oli jälleen ilmestynyt pihalle ja Ukko oli huomannut puhelleensa tälle. Jotenkin tuntui, että kettu jopa kuunteli. Vähitellen kummastakin tuli hieman rohkeampi kohtaamaan toisensa ja kun Ukko alkoi jättämään tiettyyn paikkaan välillä muutaman kalan tai hieman marjaa, joskus pilkottuja omenia tai appelsiinia, niin ketusta tulikin todellinen seuralainen. Saman vuoden syksyllä, tai pikemminkin ensilumien sadellessa, kettu tuli aivan Ukon viereen, kun tämä oli laittamassa tuolle jälleen evästä ja antoi silittää itseään.

Tästä alkoi Ukon ja ketun ystävyys todenteolla. Ukko mietti, että onkohan tällä jossain pesä ja perhe, mutta koskaan ketun seurassa ei näkynyt muita lajitovereita. Ukko rakensi kuitenkin varoiksi ketulle vanhan liiterin kulmalle kojun ja jotta kettu ymmärtäisi, mitä varten se oli, niin houkuttimeksi Ukko oli vienyt iltasella sinne hieman syötävää tarjolle. Alkuun kettu ei ollut paikkaan uskaltanut mennä, mutta kun oli muutamat kovemmat pakkaset paukkuneet, huomasi kettu paikan olevan kuiva ja suojaisa ja tällöin tuosta pienestä kojusta oli tullut ketun yksi majapaikoista.

Näin mukavasti meni muutama vuosi. Ukko huomasi, että ketusta oli hänelle paljon iloa ja tuo oli tullut joka päivä viimeistään iltapäivällä pihalle katsomaan, mitä oli tarjolla. Mutta nyt ei ollut kettua näkynyt, ei muutamaan päivään! Ukko puki yllensä ulkovaatteet ja asteli pihamaalle. Pakkaslumi narskui saappaiden alla ja hengitys huurusi pikkupakkasessa. Ukko painoi myssyn paremmin päähänsä, vaikka usein hänellä oli kunnon karvahattu päänsä suojana. Piha ja pihatie olivat lumen peitossa, joten lumikolalla oli töitä. Samalla, kun Ukko kolasi lunta, yritti hän katsella josko näkyisi ketun jälkiä, mutta turhaan. Hangella näkyi vain yhden jäniksen jäljet, eikä muuta. Ukko tunsi harmistuvansa ja samalla tunsi myös ikävää ja yksinäisyyttä!

Päivä eteni, tuli alkuilta ja Ukko kävi laittamassa pihalle pari ulkotulta palamaan. Huomenna hän tekisi muutaman jätkänkynttilän, kun parin päivän päästä pitäisi tulla jouluvieraita. Aattoonkaan ei enää ollut kuin vuorokausi. Muutamia päiviä aiemmin Ukko oli käynyt kylillä ostoksilla ja ostanut itsellensä jopa joululahjan: Uuden partahöylän! Edellinen olikin kunniakkaasti palvellut häntä ties kuinka kauan. Mitään muita lahjoja hän ei ostanut, sillä oli sovittu, että hän kyllä saunottaa ja ruokkii vieraat, mutta ei muuta ei tarvitse järjestää. - Kun eivät nyt alkaisi hössöttämään taas, että pitäisi muuttaa kaupunkiin! Ukko oli manaillut. Tosin ei tuollaisesta koskaan vakavasti oltu juteltu, mutta kyllä hän hieman oli aavistellut joskus aiemmin, että tuollaisia ajatuksia toisilla oli. Hän vain oli juurtunut mökkiin ja mökkielämään.

Ilta pimeni, ulkos ei enää nähnyt. Ulkotulien pienet liekit vain lepattivat kevyesti tuulen voimasta. Ukko ihmetteli ja mietti, mitä oli hänen pienelle ystävälleen tapahtunut. Mutta ei se ihmettelemällä miksikään muuttunut ja iltauutiset katseltuaan Ukko päätti painua yöpuulle.

Seuraava aamu valkeni kipakan pakkasen vallitessa. Ukko lisäili jälleen uuniin puita ja kahvittelun jälkeen suuntasi ulos. Piti tehdä ne jätkänkynttilät ja saunaakin voisi laitella jo hieman valmiiksi. Pääsevät kunnon puusaunaan ja vihtomaan toisiansa. Siinä puuhaillessaan ja paikkoja valmiiksi laitellessaan hän samalla yritti löytää ystäväänsä pihapiiristä, mutta ketusta ei näkynyt jälkeäkään. Ukko tunsi huolestuvansa. Olihan tuo veijari tuonut hänelle paljon iloa. Hän huomasi, että kopissakaan kettu ei ollut käynyt. Tämä ei hyvältä vaikuttanut!

Tuli lounasaika, vaikka hänellä ei mitään tiettyä aikaa ruokailemiseen koskaan ollutkaan. Söi silloin, kun teki mieli ja oli nälkä. No kello näyttikin jo iltapäivä kahta, joten kyllähän sitä jo ruokaa pitääkin vatsaansa saada. Ukko kopsutteli saappaista lumet ja asteli sisälle mökkiin. Isossa padassa oli muhinut lihakeitto, josta hän kauhaisi aimo annoksen lautaselle ja asteli pöydän ääreen aterioimaan. Siinä samassa hän näki jotain liikettä ulkona: Jotain livahti, mutta Ukko ei ehtinyt nähdä tarkkaan, mikä pihan poikki meni. Siltä istumalta hän ponnahti ylös, nopeasti vaatteet niskaan ja saappaat jalkaan ja pihalle. Mutta ei, jäljet paljastivat pihan poikki loikkineen vain jäniksen. Häntä harmitti samalla, kun kääntyi takaisin mökin ulko-ovea kohti. Silloin kuului hieman erilaisia ääniä. Ukko pysähtyi ja kurkkasi olkansa yli ja kas, voiko se olla totta: Hänen rakas pieni ystävä, kettu, oli hangen päällä ja katseli Ukkoa kuin hymyillen. Ukkoa nauratti samalla, kun hän ääneen kysyi painokkaasti ketulta, että missä ihmeessä tämä oli ollut. Oli kuin kettu olisi täysin ymmärtänyt Ukon puheet, sillä kettu hyppäsi hangelta pihatielle, asteli hieman tiellepäin ja jäi katselemaan jonnekin kauas ja hetken katseltuaan kaukaisuuteen, kääntyi tämä Ukkoa katsomaan. Ukko hymyili. Hänen ystävä oli hyvässä kunnossa ja taas hänen luonaan ja seuraavana päivänä tulee vielä jouluvieraita. Joulustahan tulee sittenkin melkoisen iloinen!

Näitä ajatellen Ukko kävi hakemassa ketulle hieman purtavaa ja joulun kunniaksi pilkkoi pari punaista omenaa tälle. Kettu seurasi aivan tämän vieressä miehen tekemisiä, eikä koskenut herkkuihinsa, kuin vasta sitten kun Ukko oli saanut kaiken laitettua. - No niin, kuomaseni, ole hyvä ja Hyvää Joulua! Ja aivan kuin kettu olisi tuonkin ymmärtänyt, sillä se nyökkäsi hieman ja vasta sitten kävi herkkujensa kimppuun hyvällä ruokahalulla.

Ukko asteli sisälle mökkiin ja loppuilta menikin nyt nopeasti ja seuraavana päivänä jouluvieraat tulivatkin kylään muutaman lahjapaketin kera. Eikä kukaan puhunut mitään mihinkään kaupunkiin muutosta, koska Ukko ja mökki olivat parasta, mitä joulu voi tarjota! - Ja minulle on parasta te, sekä eräs pieni ystäväni täällä. Oli Ukko vastannut.

Hyvää Joulua kaikille. Älkää jättäkö ketään yksin ja muistakaa, joulussa tärkeintä ei ole lahjat!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Talvisen tammikuun tarinointia

Kaikille taas pitkän tauon jälkeen terveydys. Elämässä on ollut niin paljon kaikkea, että on valitettavasti jäänyt viimeaikoina tämä kirjoittelu vähemmälle. No nyt yritetään taas jotain saada aikaan, eli katsotaanpa millaista pientä jutuntynkää tulee luettavaksenne. (21.2.2021)

----------------------------------------------------------------------

Kävelen autolle, hieron käsiäni yhteen.... on varhainen aamu ja pakkasta mukavasti noin 20 astetta. Hämärää, missään ei juuri vielä ole suuremmin liikennettä ja vain muutamassa ikkunassa on valot. En siis ole aivan ainoa hereillä tähän aikaan.... vaan mitä se kello oikeasti on ja miksi olen valveilla niin varhain? En mieti asiaa enempää, enkä halua sitä ehkä kaikille kertoa, mutta... - on vain pakko olla jo ennen aamu kuutta liikkeellä ja minulle se on sama kuin olisi keskiyö!

Katson muutaman naapurini autoja, ne olivat seisseet parkissa parikin päivää ja sen kyllä huomasi. Lumi, jää ja pakkanen olivat muokanneet niitä hieman "uuteen uskoon".Olin tyytyväinen, että olin edellisenä iltana laittanut auton lämpenemään tiettyyn aikaan, en todellakaan halunnut aloittaa aamua raapimalla ikkunoita ensimmäistä varttia!

 Istahdin autoon, se käynnistyi vaivatta ja radiosta pamahti soimaan jokin tusinahitti. Tuhahdin ja vaihdoin kanavan nopeasti toiselle. Valitettavasti kanava, jota olisin kuunnellut, ei vain kuulunut noilla "leveyspiireillä", joten jouduin tyytymään hieman toisenlaiseen tarjontaan. Joku tylsänkuuloinen naisihminen selitti sitä yhtä-ja-samaa, mitä oltiin viimeviikkoina kuultu ja luettu jokaisesta mediasta enemmän ja vähemmän..... että voikin yksi pöpö saada sellaiset mittasuhteet, että mitään muuta ei juurikaan osata enää julki tuoda ja kaikki nivoutuu periaatteessa yhden asian ympärille. 

 Lähdin liikkeelle ja katselin ympärilleni. Kaupunki lähes nukkui vielä, vain muutama auto oli liikenteessä ja joku herra ulkoilutti koiraansa urhollisesti, pakkasesta huolimatta. Radiosta alkoi soida jotain korvaa miellyttävää.... käänsin ääntä hieman lisää ja hymyilin. Mielenkiintoinen versio, totesin puoliääneen ja hyräilin mukana.  https://www.youtube.com/watch?v=kHxPPwNySzw 

Kappale sopi aamuun mielestäni oikein loistavasti ja sen myös toimittaja lausui kappaleen jälkeen. Kuin huomaamatta olin tuon sävelmän aikana ajanut jokusen kilometrin, enkä enää harmitellut sitä, että olin niin varhain aamulla liikkeellä! Matka jatkui, maisemat vaihtuivat, vain joidenkin vastaantulevien autojen ajovalottomuus ärsytti, mutta sille en voinut valitettavasti mitään - vaikka mieli tekikin. Tulin isommalle tielle ja kiihdytin tasaiseen matkanopeuteen ja mietin, mikä sai minut - aamulaiskan ihmisen - lähtemään liikkeelle tällä tavalla. No, tehty mikä tehty ja nyt olen liikekannalla. Yllättäin näen edessäni noin sadan metrin päässä jarruvalojen syttyvän kirkkaasti. Nopeasti hiljennän vauhtia ja jarruttelen itsekin. Näen, kuinka edellä ajava auto haukkasee penkkaa, pyörähtää nopeasti kierroksen keskellä ajorataa ja ajautuu vauhdilla tien toiselle puolelle hankeen. 

Painoin nopeasti hätävilkut päälle ja ohjasin autoni tien sivuun. Nappasin puhelimen taskuuni ja syöksyin nopeasti autostani ulos ja muutamalla juoksuaskeleella olin tuon hankeen ajautuneen auton luona. Kuljettajan ovi oli osittain auki ja sisältä kuului kovaa huutoa. Tajusin, että kuljettaja oli ainakin pelästynyt - jos huuto tuli hänestä. Pääsin oven luo ja avasin sitä varovasti, kun en voinut tietää, nojasiko sitä vasten joku ja oliko tämä mahdollisesti loukkaantunut. Minua katsoi arviolta noin parikymppinen nuori nainen silmät kyynelissä ja huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten. Hän tuijotti minua kuin aavetta, ei osannut sanoa mitään.... katsoi vain suu auki. Kysyin, oliko hän mahdollisesti loukannut itseänsä, mutta hän ei vastannut - yritin uudelleen, ei mitään....

Otin puhelimen ja soitin nopeasti hätäkeskukseen. Paikalle oli pysähtynyt toinenkin auto, josta tuli vanhempi pariskutan paikalle. Rouva kysyi minulta, onko minulla kaikki hyvin ja kun kerroin, että olen itsekin auttamassa, hän sivuutti minut kuin en enää olisi ollut edes olemassa ja työnsi itsensä ulosajaneen auton kuljettajan ovesta puoliksi sisälle - ja sitten alkoi huuto! Ensin huusi autoa ajanut nuori tyttö ja sitten tuo vanhempi rouva, kumpikin pelästyivät toistensa ääntä ja rouva otti nopeasti muutaman askeleen taaksepäin. Hänen miehensä selvitti minulta, onko apua soitettu ja kun kerroin, että juuri ilmoitin hälytyskeskukseen, tämä sanoi rouvalleen, että jatkavat matkaa. Eipä mennyt kuin hetki, kun pariskunta oli kaasutellut pois paikalta ja minä seisoin pienessä lumisateessa tuon ulosajaneen auton vierellä. Päätin uudelleen yrittää jututtaa tuota nuorta naista, jos vaikka onni olisi nyt myötä. Raotin autonovea hieman ja sanoin hyvin rauhallisesti, että ei ole hätää - olen soittanut apua. Tuo nuori nainen alkoi nyyhkiä. Kaivoin hänelle pari nenäliinaa taskusta ja tämä otti ne varovasti käsiinsä, pyyhkien silmiään ja poskiaan. Koitin varovasti silmäillä häntä, oliko jossain selkeitä ulkoisia vammoja, mutta mitään ei ainakaan näkynyt. Ihmettelin, missä apu mahtoi viipyä, sillä ei mielestäni missään syrjätiellä oltu ja matkaa kaupunkiinkaan ei ollut mitenkään mahdottomia. Sitten soi puhelimeni ja kun vastasin siihen, sain syyn viivästykselle: Matkalla tälle onnettomuuspaikalle palolaitoksen auto oli yhdessä risteyksessä saanut eteensä jonkun henkilöauton risteyksessä, vaikka hälytysvilkut olivat päällä ja tultiin "torvet soiden" ja sitä sitten selvitellään. Olivat laittaneet juuri toisen auton matkaan ja ambulanssin pitäisi myös olla kohta perillä. Poliiseilla menee hetken pidempään, koska olivat partiolenkillä hieman pidemmällä ja paikalle pääsemiseen menee tovi. Kiitin infosta ja kerroin tuolle nuorelle naiselle, että apu on aivan kohta paikalla. 

https://www.youtube.com/watch?v=trl3Hn4LfTo

 Yllättäin tuo nainen nousee autosta ja lähtee lähes juoksemaan tietä pitkin! Yllätyin ja huusin perään tajuten, että en voi päästää häntä menemään. Kiirehdin hänen peräänsä ja sainkin hänet kiinni pienen pyrähdyksen jälkeen. Pysäytin naisen ja kysyin ihmeissäni, mitä hän oikein meinasi ja miksi oli lähdössä pois paikalta? Silloin näin, että hänen otsan oikeassa sivussa oli haava josta oli vuotanut jonkin verran verta. Otin naista kädestä kiinni ja sanoin, että mennään minun autooni lämmittelemään, kunnes apu tulee paikalle - ja samalla ihmettelin, missä ihmeessä auttajat todellakin viipyivät! 

Pääsimme autolleni ja laitoin hänet istumaan. Samassa kun olin saanut hänet paikoilleen, näin ensimmäiset siniset valot heijastuvan autoni peileistä. Käänsin päätäni ja näin paloauton ilmestyvän paikalle. Sanoin tuolle naiselle, että istuu vain rauhassa ja kävelin paloauton luokse, siitä oli jo pari miestä noussut ulos suunnistaen onnettomuusauton luokse. Sain kerrottua, että auton kuljettaja on minun autossani ja hän on satuttanut päätänsä. Yksi palomiehistä tuli välittömästi autoni luokse ja katsoi naista, huusi toisille, että tuovat ensiapulaukun kun ambulanssia ei vielä näkynyt. Mutta samassa, kun toinen palomies toi ensiapulaukkua, paikalle kurvasi ambulanssi ja tämän henkilöstö otti tuon nuoren naisen hoiviinsa. Minulta tentattiin, mitä tiesin tapahtumasta ja kerroin kaiken, mitä olin nähnyt ja mitä oli tapahtunut. Se, että nainen oli koittanut karata juosten paikalta - sai kaikki hieman varovaisemmiksi. Oliko siihen selkeä syy? Nainen ei vaikuttanut olevan esimerkiksi huumausaineiden vaikutuksen alainen. Samassa paikalle ehti jo poliisitkin. Välittömästi jouduin heidänkin tentattavaksi ja kerroin saman, mitä olin kertonut palomiehille ja sairaanhoitohenkilökunnalle. Poliisit ottivat tietoni ylös ja toinen lähti vielä mittailemaan ulosajopaikkaa ja tutkimaan autoa.  Yhtäkkiä hän huutaa, että täällä tarvittaneen apua, jolloin autolle syöksyi palomiehet ja tuo toinenkin poliisi. Takapenkin jalkatilassa näkyi jotain, mikä sai kaikki kiireisiksi. Siellä oli lasten turvaistuin kumossa ja sen päällä osittain matkalaukku. Ambulanssista tuli myös nopeasti ensihoitaja paikalle ja toinen takaovi avattiin varovasti, mitään ei kuulunut..... tuijotin tapahtumaa pala kurkussa, toivoen ja peläten! Vilkaisn ambulanssiin päin, mutta siellä oli ovet kiinni, joten en voinut nähdä naista. Samassa kuulin kommentin, että väärä hälytys - turvaisutin oli tyhjä ja autossa ei ollut naisen lisäksi ollut muita.

Toinen poliiseista tuli vielä luokseni ja varmisti kertomani, sekä että tietoni olivat oikein. Pääsin jatkamaan matkaa ja kun lopulta lähdin ajamaan eteenpäin, mietin, miksi nainen oli niin pelokas että oli valmis pakenemaan juosten pois paikalta. 

Pääsin lopulta perille, mihin olinkaan menossa mutta ajatukseni pyörivät tapahtuneessa ja tuossa naisessa - mietin oliko hänellä kaikki hyvin. Mutta koska en tiennyt kuka hän oli, en tietekään voinut saada asiasta tietoa, koska eipä sairaalasta minulle olisi kerrottu miten hän voi, koska en olisi pystynyt antamaan hänen nimeään tai muitakaan tietoja. Vaan kuinkas kävikään.....

Seuraavana päivänä jouduin käymään sairaalassa ja pääaulaan päästessäni tunsin, kuinka joku tuli takaapäin ja tönäisi varovasti minua. Käännyin nopeasti ja näin tuon nuoren naisen. Hänellä oli pieni side otsalla ja tukka oli hieman sekainen ja olemus oli aavistuksen nuhjuinen ja väsynyt. Hän kysyi varovasti minulta, että olinko se kuka auttoi häntä eilen. Kerroin, että olin ja tunnistin hänet. Hän otti varoen kädestäni kiinni kätelläkseen, mutta ei päästänytkään siitä heti irti vaan pyysi hiljaa anteeksi ja sanoi, että hänen on ehkä kerrottava, miksi käyttäytyi niin kuin oli käyttäytynyt. Ennen kuin hän jatkoi, kerroin että voiko hän odottaa sairaalan kahviossa hetken, että palaan - käyn vain hoitamassa yhden asian ja tulen tuota pikaa takaisin. Sain vain nyökkäyksen vastaukseksi, mutta uskoin häntä.

Muutaman minuutin kuluttua palasin ja suunnistin kahvioon. Hän todellakin odotti minua! Ostin kahvit meille ja istuuduimme pieneen nurkkapöytään - mikä sai itseni hymyilemään.... klassinen tilanne "vain sinä ja minä ja nurkkapöytä", vaikka nyt ei ollutkaan mitkään treffit. Hän tärisi hieman ja kertoi, että oli saanut tosiaan tällin, mutta esimerkiksi aivotärähdyksestä ei ollut merkkejä

https://www.youtube.com/watch?v=TLDl7UusXmk

Hän aloitti varovasti kertoen, mistä oli lähtenyt ja miksi. Aloin tarinan edetessä ymmärtämään hänen ensireaktiotaan minut nähdessään, hän oli luullut minua aivan toiseksi henkilöksi..... ketä hän ei todellakaan halunnut kohdata - ja tarina vei minut vain syvemmälle ja syvemmälle hänen ihmeelliseen ja hieman outoonkin elämään, josta ei vaiheita ja tilanteita puuttunut...... Vaan kerronko siitä teille? Se jää nähtäväksi. Pienet asiat jätän salaisuuksiksi.....

----------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joulutarina v. 2019

Kaikille iso anteeksipyyntö, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään!
No joulutarinaa olisi tarjolla, joten toivottavasti tästä olisi iloa edes hetkeksi.
(17.12.2019)
-----------------------------------------

                      JOULUTARINA 2019

Syksy oli edennyt hitaasti, mutta varmasti kohti talvea ja kalenterissa vuoden päivät

vain vähenivät. Siinäkin perheessä, missä nuo kolme pientä lapsosta elelivät, odotettiin

jo joulua – mutta kaikki eivät niin suurella innolla kuin ehkä voisi kuvitella.

Perheen kaksi vanhinta lasta, yhdeksän ja kuuden ikäiset vesselit, toivoivat tietenkin että

joulusta tulisi ihana ja runsaslahjainen, mutta parin edellisen joulun muistot painoivat heilläkin

mieltä, kuten myöskin perheen äidillä, joka pelkäsi että jälleen menee yksi joulu pilalle….

Perheen pienin lapsonen taas, juuri loppukesästä neljä täyttänyt pikkuprinsessa, sen sijaan oli

intoa puhkuen jo useamman kirjeen kirjoittanut joulupukille ja tarkasti tutkinut kaikki

lelumainokset, mitä posti oli heille kantanut. Toivelista olikin muuttunut jo useampaan otteeseen

ja sekös äitiä hymyilytti. Mutta miksi äiti sitten pelkäsi, että joulu menisi pilalle?

Minkä takia perheen kaksi poikaa myöskin jännittivät, onnistuuko joulu tänä vuonna vai ei?

Tähän kysymykseen me saamme vastauksen, kun piipahdamme perheen toissavuoden joulussa

ihan nopeasti. Tuolloin perheen äiti oli parisen viikkoa valmistellut joulua, oli kokannut ja leiponut

ja siistinyt kotia ja lapsetkin ovat oman kortensa kekoon antaneet, jopa ilman suurempia mutinoita.

Mutta perheen isä…. niin – perheen isä. Voi voi…. Mies teki töissä pitkiä päiviä ja jäi

joululomalle muutamia päiviä ennen aattoa. Vaan mikä miestä kiinnosti eniten, kun vapaat ”iskivät”?

Oliko se perheen joulun valmisteluun osallistuminen ja lahjaostoksilla käynti? Ehei, ei ollenkaan!

Perheen isä otti välittömästi kunnon kännit ja kännissä haukkui kaikki, mukaan lukien oman

vaimonsa ja perheensä…… No sen verran oli saanut aikaiseksi, että oli joulupukin hankkinut aatoksi.

Vaan millaisen pukin: Pukiksi oli palkattu joku miehen kaveri, samanlainen tuurijuoppo, kuin mitä

tämä itsekin oli ja pukki tuli hieman ”glögisen” oloisena jakamaan lahjoja ja kun ne oli jaettu, jäi

sitten keittiöön perheen isännän kanssa nauttimaan ”pari” totia, mikä loppupeleissä olikin

lähes koko yön kestänyttä juomista…..

Tuo olisi vielä mennytkin äidiltäkin läpi, mutta sama toistui lähes samalla kaavalla myös seuraavan

vuonna, vain sillä erotuksella, että tuolloin tämä joulupukki lähti isännän kanssa yhteistuumin

johonkin aattoillan hämärään ja lopulta joskus puolenyön jälkeen talon kulmalle oli kurvannut

taksi, josta kuski joutui suorastaan repimään miehen ulos autosta. Oli kuulemma napannut tämän ja

joulupukin oloisen herran eräästä pubista kyytiinsä. No pukkia esittänyt kaveri oli jo tiputettu matkasta ja nyt äidin harteille jäi vain miehensä raahaaminen kotiin. Tosin voimat loppuivat häneltäkin kesken ja mies jäi sammuneena olohuoneeseen nojatuoliin nukkumaan.

Joten nyt, hyvät lukijat, ette varmaan ihmettele jos perheen äiti on hieman jännittynyt ja pelkää,

mitä tuleman pitää ja pojatkin, kun olivat jo kaksi kertaa nähneet tuon humalaisen joulupukin,

pelkäsivät että taas se tulee ja örisee ja haisee pahalle, eikä edes juttele mitään kivaa heidän kanssaan.

Ja niin sitä vähitellen joulua kohti kuitenkin tuossa perheessä edettiin ja oltiin jo aivan aaton kynnyksellä…. enää kaksi yötä jouluun…. Vaan olisiko joulu heille joulu vai jälleen yksi

kärsimysnäytelmä parin edellisen vuoden tapaan? Perheen isä oli taas rinta rottingilla kehunut, että

hän on huolehtinut siitä, että joulupukki muistaa tulla heille ja painottanut, että tulee ajoissa jne.

Äiti oli tietenkin tivannut, että onko jälleen se sama pukki kuin parina edellisenäkin vuotena.

-         No älä nyt, siis ihan hyvä kaverihan se on ja halvalla lähtee! Oli isä tuumannut.

-         Niin, halvalla todellakin mutta ei ne illat sitten jatkuneet kovin halpoina. Äiti vastasi.

Tietenkin tästä syntyi kiihkeä väittely sillä lopputuloksella, että äiti jäi keittiöön nyyhkimään ja

isä pisti palttoon niskaansa ja painui ovesta pihalle sanomatta sanaakaan. Poikia tilanne ihmetytti

ja he menivätkin kyselemään hätääntyneenä äidiltä, että mikä on ja onko kaikki hyvin.

Äiti yritti repäistä kasvoille pienen hymyn. Hän yritti pitää asiat kasassa, vaikka sisällä myllersi

ja hän pelkäsi, että taas olisi joulu, mistä ei mitään ihanaa muisteltavaa jäisi.

Tuli aatonaatto ja viimeisiä silauksia joulusta valmisteltiin. Perheen prinsessa odotti jo kärsimättömänä, että tuleehan se pukki varmasti ja muistaako hän ne kaikki satamontayksi lahjatoivetta, mitkä hän oli tehnyt…. Pojat eivät kertoneet hänelle, että joulupukki saattaa olla

aika rankka ”tyyppi”, eikä yhtään niin kiva kuin telkkarissa. Hekin tosin olivat toivoneet monia

erilaisia ”juttuja”, oli pelejä, uutta kännykkää, lätkävarusteita ja ties mitä.

Isäkin oli palaillut reissuiltansa kotiin ja yritti hiljaa jotenkin osallistua puuhasteluihin. Tosin äiti

ei paljoa lämmennyt tämän auttamisyrityksille. No kinkun paistamisen ja sen vahtimisen äiti

antoi tälle, toivoen että sitä mies ei sentään sössisi.

Aaton vastainen yö sujui levottomissa merkeissä – ei syistä. Lapset odottivat kuitenkin jännittyneinä

aattoa ja tulevia lahjoja. Äiti nukkui hermostuneesti, heräili vähät väliä ja pyöri sängyssä

enemmän ja vähemmän. Ainoa, kuka ei tuntunut ottavan mitään stressiä, oli isä…. hän torkkui

olohuoneessa, naukkaili muutaman lasillisen ja kävi välillä kurkkimassa uuniin, miltä siellä näyttää.

Ja kyllähän se kinkku siellä paistui pikkuhiljaa.

Aattoaamu valkeni hiema utuisena, ulkona ei ollut kuin pari astetta pakkasta, mutta jotenkin ilma

oli siitä huolimatta hieman kostean tuntuinen. Lunta oli maassa juuri sen verran, että voi sanoa että

oli valkea joulu. Äiti heräsi varhain ja meni katsomaan, mikä on tilanne keittiössä….

No kinkku oli vielä uunissa ja kohta sen voisikin ottaa sieltä pois. Vaan missä oli hänen miehensä?

No tämä löytyi nukkumasta nojatuolista. Oli sitten juonut pullollisen punaviiniä yön aikana.

Ja tuoksusta päätellen myös parit terävät oli vedetty siihen oheen. Äidillä ”paloi hihat” ja hän

karjaisi pari kertaa kunnolla, repien samalla miehensä hereille. Tämä oli täysin ymmällään, että mitä

väärää hän nyt oli muka tehnyt?

-         Siis etkö sä todellakaan pysty olemaan edes yhtä jouluaattoa selvinpäin?

Mies yritti jotain vastata, mutta sanat jäivät kurkkuun. Suuta kuivasi…

-         Mä uskoin ja toivoin oikeasti, että sä olisit sen verran järkiintynyt, että et enää joisi jouluna

vaan sun piti aloittaa jo edellisenä yönä! Vaimo antoi palaa sydämensä kyllyydestä.

Mies laahusti keittiöön ja joi hieman vettä, jotta sai paremmin sanaa suustaan.

- Siis mä otin sen takia nyt yöllä pari lasillista, että en joisi enää nyt päivällä tai illalla!

Vaimo katsoi miestään epäuskoisena. Voisiko tuo olla totta?

-         Meinaatko siis todellakin olla selvinpäin vihdoinkin yhden joulun? Vaimo tivasi mieheltään.

-         Joo joo, mä ajattelin oikeasti, että jos vain ruuan kanssa ottaisi lasillisen ja nautittaisiin

joulusta oikein kunnolla. Kyllä mä sen kaverin pukiksi hankin, mutta sanoin että nyt otetaan

homma kunnolla eikä sitten juoda! Se lupasi hoitaa homman kunnolla.

Vaimo ei ollut uskoa korviaan, mutta kai se oli sitten näin, kun miehensä kovin tuota vakuutella koitti.

Lapsetkin olivat kuulleet keskustelun ja ainakin pojat tuntuivat olevan riemuissaan.

Siis joulupukki saattaisi ollakin ihan kiva tänä vuonna!

Äiti sai kuulla, että hänen miehensä oli sopinut tuon pukin tulevan heille siinä viiden aikoihin

ja päätti, että he syövät ennen sitä, koska eihän nuo lapset enää lahjojen tulon jälkeen malta

syödä mitään, vaan kaikki energia ja aika menee vain pakettien avaamiseen ja uusien

tavaroiden tutkimiseen. Niinpä joulupöytä katettiin jo hyvissä ajoin ja lapsetkin saatiin siivosti

sen ääreen syömään. Jopa perheen isä istui pöydän ääressä asiallisesti, kuten oli vaimolleen luvannut

eikä nauttinut edes sitä yhtä lasillista ruuan kanssa. Äiti oli hieman ymmällään, mutta mielissään.

Jouluateria oli parahiksi nautittu, kun kello alkoi näyttää viittä. Vaan pukkia ei näkynyt eikä kuulunut.

Lapset ryntäilivät ikkunoihin aina, kun jostain kuului hieman jonkinlaista ääntä. Mutta ei,

joulupukkia vain ei näkynyt eikä kuulunut. Isä koitti soittaa kaverilleen, mutta tämän puhelin kyllä

hälytti, vaan siihen ei vastattu. Nyt alkoi isäkin hieman hermostua ja tämä käveli kaapille, jossa

säilytti alkoholijuomiaan. Äiti ei huomannut tuota, ennen kuin oli ”myöhäistä” – isä oli ehtinyt

tempaista parit konjakit, mutta enempää ei päässyt ottamaan, kun kuuli kuinka pihalle kaartoi auto.

Toinen pojista ehti ikkunaan ja huusi kovalla äänellä: - Tuonn ajoi taksi ja sieltä tulee joku

ulos, sillä on jotkut punaiset vaatteet. Onks´ toi meidän joulupukki?

Isä tuli myöskin ikkunaan ja tunnisti hahmon. Se oli se hänen kaverinsa. Hän päätti mennä miestä

vastaan ja katsoa, missä kunnossa tämä oikein olisi ja samalla selvittäisi, miksi tämä on reippaasti

myöhässä sovitusta ajasta.

Äiti huokaisi syvään….. olisiko hyvin alkanut joulu valumassa hukkaan?

Hetken kuluttua ulko-oven toiselta puolelta kuului rytinää ja kolinaa. Lapset olivat rynnätä ovelle,

mutta äiti kehoitti näitä painokkaasti siirtymään olohuoneeseen odottamaan. Hieman nuristen

lapset tottelivat, vaikka mieli olisi tehnyt mennä joulupukkia vastaan.

Äiti avasi ulko-oven ja mikä näky hänelle paljastuikaan:

Joulupukki oli enemmänkin ottanut ja valmiiksi punertava nenä oli todellakin punainen.

Tuo pukiksi pukeutunut heppu sönkkäsi jotain parin edellisen paikan tarjoiluista ja siitä, kun

on niin vaikeaa ja vaikka mitä…. Silloin äidillä nousi jälleen viha ja kyyneleet silmiin!

- Tämä ei voi olla totta, ei taas!

Hän kääntyi kannoillaan ja poistui paikalta lapsiensa luo. Nämä katsoivat häntä silmät säihkyen,

että jakaako pukki kohta lahjat ja saadaanko me nähdä pukki…..

Äiti ei vain pystynyt vastaamaan mitään. Hän huomasi, kuinka hänen miehensä kävi nopeasti

keittiössä ja palasi eteiseen ja kuuli, kuinka pienen ajan kuluttua ulko-ovi sulkeutui ja hetken

kuluttua tuli aivan hiljaista. Äiti nousi ylös, meni eteiseen ja siellä ei ollut ketään!

Hän kiirehti keittiöön, missä miehensä oli käynyt ja huomasi erään kaapin olevan hieman auki.

Siellä oli ollut viinapullo, vaan ei ollut enää! Sydän hyppäsi kurkkuun.

Taasko tässä kävi näin? Epätoivo valtasi äidin mielen ja tilannetta ei parantanut se, että kun

paikalle tuli hänen pieni ihana tytär, joka kyseli isän ja pukin perään… oli ahdistavaa ja raastavaa

miettiä, miten osaisi vastata tyttärelleen niin, ettei tämän mielikuva joulusta murenisi kokonaan.

- Odotellaan hetki, joulupukille tuli huono olo. Varmaan hän kohta tulee.

Tytär juoksi kertomaan veljilleen saman ja pojatkin tyytyivät vastaukseen.

Se, miksi isä ei ollut kotona, tietenkin herätti spekulaatioita lasten puheissa, mutta he arvelivat, että

isä on auttamassa joulupukkia ja varmaan kohta he tulisivat takaisin.

Äiti yritti soittaa miehellensä, vaan huomasi, että tämän puhelin olikin kotona!

- No niin, sekin vielä! Tämä tuumasi puoliääneen.

Ei auttanut muu, kuin vain olla ja odottaa…. ja jokainen minuutti tuntui tunnilta – ikuisuudelta.

Sitten yllättäin ovikello soi, hieman varovaisesti, mutta kuitenkin.

Äiti yllättyi. Luulisi sentään, että mies osaisi kotiinsa tulla avaimilla.

Tämä meni avaamaan ulko-ovea ja oli juuri antamassa ”palautetta” miehellensä, kun yllättyi:

Oven takana seisoikin vanha mies hieman nuhjuinen joulupukin asu yllänsä!

- Tuota anteeksi, en voinut olla tulematta, vaikka pitkään epäröinkin. Saanen esittäytyä….

Olen tuosta teidän naapurista, olemme asuneet vuosia tässä lähes vierekkäin ja kyllä te minua

aina tervehditte tuossa ulkona, mitä kaikki eivät aina tee.

Äiti katseli sanattomana miestä ja kuunteli tätä hiljaa.

- Niin tuota, tuossa jo viime jouluna kyllä näin, että millainen joulupukki teille saapui ja

silloin hieman mieltäni kalvoi, että eihän se pukki noin saisi esiintyä ja tulla lasten luo.

Yritin tuossa muutama viikko sitten miehellenne kertoa, että minulla on vuosien takaa kokemusta

tästä joulupukin touhuista, mutta häntä ei kiinnostanut kuunnella, niin päätin asian olla.

Mutta kun nyt taas näin, millaisessa kunnossa se hänen pukkinsa taas oli ja kun he lähtivät

tuosta pihalta kaksistaan taksilla, niin en voinut olla kaivamatta tätä asua esille ja tulla tänne.

Äiti oli sanaton, suorastaan hämmästynyt! Hän ei voinut uskoa todeksi, että tuo eräs vanha

naapurin herra oli hyvin tietoinen siitä, miten kurjasti heillä oli käynyt joulupukin kanssa jo

pariinkin otteeseen. – Ai anteeksi, että en edes sisälle pyytänyt… Tuota, juu on tosiaan ollut

vähän kaikenlaista…. mutta tuota, jos siis vain teille sopii niin kyllähän te saatte tulla lahjat jakamaan.

Vanha herra oli mielissään ja asteli sisälle. Lapset kurkkivat varovasti olohuoneesta, että kuka

se sieltä on tulossa ja kun he näkivät punaisen nutun heilahtavan, kuului kolmesta suusta

yhteen ääneen: ”JOULUPUKKI!”

Vanha herra ilahtui tuosta ja köpötteli lapsosten luo…….

- No onkos täällä niitä kilttejä lapsia….?

Ja niin lahjojen jako alkoi sujua! Äiti kävi nopeasti laittamassa kahvia tulemaan, kysyen

samalla, että ehtisikö joulupukki juomaan kupposen. Tämä ei vastustellut tarjousta.

Vaan mitä nyt?

Ulko-ovelta kuului kolinaa ja rapinaa ja eteiseen tuli joku!

Äiti oli juuri menossa katsomaan, mikä ryminän aiheuttaa, kun sisälle asteli…. toinen joulupukki!

Siinä sitten katselivat toisiaan kaksi joulupukkia, kunnes tämä hetki sitten tullut otti lakin pois

päästään ja veti partaa sivuun…. – Isääääääää! Perheen pieni tyttö huusi kirkkaalla äänellänsä.

-         No niin olen ja lainasin nämä vaatteet…. siis tuolta joulupukilta, mutta kukas tämä pukki on?

Hänen vaimonsa ehti nopeasti tilanteen herraksi ja kertoi koko tarinan ja naapurin vanha herra

vain nyökkäili vieressä. Alkuun isäntä ei ollut kovin mielissään siitä, että joku naapuri oli seurannut

heidän elämää, mutta lopulta tajunnut että eipä se varmaan kenellekään salaisuus ollut, jos vain

oli ikkunasta ulos katsellut, että millainen se heidän pukki oli oikein ollut.

- Mutta mitkä nämä tamineet ovat ja mistä sinä tulet? Vaimo tivasi mieheltänsä.

Mies kertoi, että oli ottanut viinapullon, soittanut taksin ja vienyt kaverinsa kotiin. Laittanut sen

pullon pöydälle ja todennut, että se oli tässä, muuta ei enää tule ja oli viimeinen joulu heillä!

Sitten hän oli soittanut toiselle tutulleen, jolla tiesi olevan kunnon pukin tamineet, että olisiko

ne vapaat ja voisiko lainata korvausta vastaan, kun olisi hätätilanne. Tuon kännisen pukin

asusteita kun hän ei halunnut yllensä laittaa!

Oli saanut asun lainaan ja kiireen vilkkaan sen jälkeen taksilla kohti kotia, jotta vihdoinkin

lapsilla olisi oikea joulu – ja sitten täällä onkin jo joulupukki.

Kaikkia kolmea alkoi naurattaa. Lapset olivat vain ihmeissään, että miten isä voi olla joulupukki.

Siihen naapurin vanha herra, joka edelleen oli joulupukin asussa, kertoi että se oli heidän

sovittu yllätys ja isän piti tulla hieman häntä ennen tänne, mutta hän olikin katsonut kelloa väärin….

Selitys meni lapsiin täydestä ja kaikki olivat tyytyväisiä ja äiti, nyt hänen silmissään

kimmelsi kyyneleet, mutta onnesta!

Joulupukki jäi vielä hetkeksi heille kahvittelemaan, jonka jälkeen hän lähti hiljalleen kohti

”korvatunturia”, kuten asian mainitsi lapsille. Nämä olivat aivan haltioissaan pukista!

Sovittiin, että ensi vuonna joulupukki tietenkin tulee heille ja lapset kirkuivat onnessaan.

Ulko-ovella isä kutsui herran vielä huomenna glögille ja äidille tuli jo paha pelko, että ei kai vain…

mutta samassa hänen miehensä jatkoi, että tietenkin siis alkoholittomalle ja tortulle, jos vain sopii.

Pappa lupasi tulla ja niin käteltiin hymyssä suin ja pappa lähti ”korvatunturille” eli kotiinsa naapuriin.

Tämän jälkeen äiti ei vain voinut olla kysymättä, että mikä sai hänen miehensä mielen ja kelkan

kääntymään noin totaalisesti. Mies vain vastasi hiljaa: - Jaa, kai se on vain se jokin joulun ihme!”

Joulutarina v.2018

Hei vain.
Tähän väliin kirjoittelen pienen joulutarinan.
Sellainen on ollut tapana tässä viime vuosina tehdä, jotenka katsotaan, saisinko taas
jotain aikaan.... vaikka pakko tunnustaa - ideapankki on ollut hieman heikohko
viime aikoina kaikenlaisten muiden kiireiden vuoksi. (12.12.2018)

----------------------------------------------------------------------------------------

He istuivat sängyn laidalla ja katselivat ikkunasta ulos. Satoi.... satoi - ja satoi.
Joulukuu oli edennyt jo toiselle viikolle ja ulkona satoi.... ja satoi - ja satoi.
Vettä!
Niin, vettä!
Muutama kuivahko päivä oli ollut välillä ja ilmat viilenneet sen verran, että
aamuisin oli maassa ollut hieman hyhmää ja muutaman kerran oli pari pientä
lumihiutaletta leijunut maahan, tosin hetimiten sulaneet pois.
Heitä masensi.

Pojat olivat jo pitkään odottaneet lumen tuloa ja heidän jaloissaan konttaava
pikkusiskokin varmasti ihmetteli, miksi isoveljet eivät olleet normaalin riehakkaita
pikkupoikia, mitä nämä yleensä olivat.
- Siis eikö tosta sateesta tule ikinä loppua?
- Ei kai.
- Onks tää ny sitä jotain ilmastonmuutosta vai mikä juttu tää o?
- Enmää tiedä. Kysytään äidiltä!
Pojat juoksivat keittiöön, missä heidän äiti aherteli ja leipoi selvästi joululeivonnaisia.
Pikkusisko konttasi poikien perässä silmät pyöreinä ihmettelystä, tuttia imeskellen.
- ÄIIITIII, ÄÄIITIIIII......! Pojat huusivat yhteen ääneen.
- Onks ny se ilmastomuutos tullu tänne? Voiks sitä peruuttaa tai saaks siihen jotain
vaihtoehtoi niinku noissa peleissäkin on?
Äiti pysähtyi, kääntyi katsomaan poikia ja ihmetteli, mitä nämä tarkoittivat.
Pojat kertoivat, että heitä ärsytti tuo vesisade. Pitäisi tulla lunta! Ei talvi, eikä joulu
ole mitään ilman lunta. Äiti hymyili, mutta tunsi itsekin samalla tavalla.
Häntä harmitti, ettei voinut tehdä asialle mitään ja sanoikin vain pojille, että
meidän kaikkien pitää vain odottaa ja olla kärsivällisiä. Kyllä se luonto aikanaan sitten
sitä lunta suo ja pääsette tekemään lumiukkoja ja -linnoja.
Pojat huokaisivat hieman pettyneinä. He olivat varmoja, että äiti olisi kertonut vaikka,
että huomenna sataa lunta. Mutta jos äiti ei tiennytkään varmasti, niin isä tietää kyllä!

He palasivat huoneeseensa leikkimään ja odottamaan isää kotiin töistä.
Tällä oli aina välillä jotain pieniä yllätyksiä heille ja pikkusiskolle - niin ja äidille!
Mutta nyt kello eteni hitaasti. Se pikkuviisari tuntui olevan kuin naulattuna yhteen numeroon,
eikä tuntunut liikkuvan yhtään eteenpäin seuraavaan numeroon, minkä kohdalla se viisari
oli aina silloin, kun isä tuli töistä kotiin.
Lopulta viisari siirtyi ja pojat hyppäsivät ikkunaan tuijottamaan nenät kiinni lasissa,
koska pihalle kaartaa tuttu auto ja isä tulee siitä ulos. Eikä mennyt aikaakaan, kun näin
tapahtui ja pieni hetki siitä, niin isä olikin sisällä. Hän huikkasi iloisesti kaikille ja
pojat olivat heti hänen kimpussaan.
- Voiks ton ilmastomuutoksen peruu tai vaihtaa toiseen?
- Onko pilvissä ääretön määrä vettä, kun aina vaan sataa?
- Voitaisko me tehdä lunta, että saataisiin ulos talvi?
- Miks toi vesi ei voi muuttuu lumeksi vaikka maassa kun se on satanut?
Isä oli ihmeissään kyselytulvasta ja katsoi äitiä kysyvästi ja hämmästellen?
Tämä kertoi, että pojat ovat olleen hieman harmissaan, kun sataa vain vettä.

https://www.youtube.com/watch?v=okoWLPeV-ac

Sinä iltana keskusteltiin poikien kanssa paljon säästä ja erilaisista sääilmiöistä.
Pojat tiesivät, että isä on viisas mies, mutta ei hänkään pystynyt kertomaan, koska
sataa lunta vai sataako sitä ollenkaan. Ainoa, kenelle asia tuntui olevan aivan saman
tekevää - oli pikkusisko. Tämä touhusi omilla pehmoleluillaan omiaan ja tuhisi
ja jokelteli hiljalleen. Tai sitten hän tuumasi mielessään, että mitä hän noista
poikien jutuista välittää.... ei ne niin tärkeitä hänelle ole.

Nukkumaan mennessä pojat vielä kuiskivat toisilleen, että toivotaan hiljaa kumpikin,
jotta aamulla kun avataan joulukalenterit, niin toivotaan samalla paaaaaaljooon lunta!
Siihen aatokseen pikkuherrat nukahtivat. Pikkusisko oli nukkunut jo pidemmän aikaa.
Isä ja äiti katselivat vielä jotain elokuvaa, tosin hekin keskustelivat hieman säästä
ja tuntui tuo synkkä ja märkä heitäkin harmittavan. Joulun tuntua ei oikein tahtonut saada
luotua, kun ulkona oli niin pimeää, harmaata ja vesisateista.

Tuli seuraava aamu ja kun äiti tuli herättelemään poikia, nämä pomppasivat ylös
poikkeuksellisen rivakasti ja syöksyivät aamutoimiin, jonka jälkeen saivat avata joulukalenterinsa.
Kalentereista tuli jälleen yhdenlaiset suklaahahmot ja
pojat vertailivat, millaisen toinen sai ja sitten ne pistettiin
"parempiin suihin", eli syötiin pois.

Mutta katse ulos vei iloisuuden poikien kasvoilta. Ulkona oli harmaata. Ainoa ero
eiliseen oli se, että nyt ei sentään satanut vettä.
Niin meni päivä, meni toinen, meni kolmaskin..... joulukalenterista vähenivät avattavat luukut....
- ja ulkona ei näkynyt kuin pari kertaa muutama pieni hiutale leijumassa, mutta nekin
sulivat välittömästi maahan osuessaan. Poikia alkoi suorastaan pelottaa!

https://www.youtube.com/watch?v=URugFjhXHrs

Sitten eräänä päivänä isä kysyi pojilta, haluaisivatko nämä lähteä hänen kanssaan hakemaan
joulukuusta? Hän oli täysin varma, että pojat suorastaan kiljuvat innosta, mutta kaikkea muuta:
- Ei me jakseta!
- Ääh, se on ihan tylsää.... ei viitsi.
- Eiku se on ihan turhaa!!!
- JOOO, nii on, IHAN TURHAA!
Isä ja äiti jäivät tuijottamaan poikia ja äiti kysyi ensimmäisenä, että miksi nyt joulukuusen
hakeminen olikin turhaa? Aikaisemmin pojat olivat olleet suorastaan innoissaan siitä ja nyt
ei sitten millään kiinnosta. Pikkusiskokin ihmetteli poikia ja konttasi näiden luo ja tuuppi poikia
jalkoihin, mutta nämä eivät nyt välittäneet pikkusiskon tönimisistä yhtään.
- Nii kun on niin tylsää kaikki. Sataa vaan ja on tollasta. Ei se joulu sitten tuu jos ei oo lunta!
- Joo ja varmaan te sitten laitatte vaan jotain mustii koristeita kuuseen, kun ne on sellasii synkkii.

Viimein äiti ja isä ymmärsivät, että poikien huoli olikin se, että joulua ei tule, jos ei ole lunta. Siinä ei vakuuttelut ja kauniit sanat auttaneet, kun pojat näkivät omin silmin,
että ulkona ei sää ollut mitenkään ihana.

Viimeisenä oljenkortena äiti yllättäin ehdotti, että jos tehdäänkin niin, että isä
käy hakemassa sen joulukuusen ja pojat kirjoittavat sillä välin uuden kirjeen joulupukille
ja kertovat, että toivoisivat lunta jouluksi. Poikien silmät kirkastuivat, eikä heille
tarvinnut sanoa enempää.... - saman tien nämä kaksi kaverusta syöksyivät huoneeseensa
ja kaivoivat paperia ja kyniä esille ja asettuivat lattialle makaamaan ja miettimään,
mitä he laittaisivat joulupukille viestiksi.
Isä hymyili, äidiltä tuo oli hieno ja ovela veto. Ei olisi ollut mukavaa ottaa kahta synkkää
pikkupoikaa valitsemaan joulukuusta, mikä oli vielä edellisenä jouluna näille ollut
enemmän kuin iso ja tärkeä asia.
- Mutta otahan tuo pikkuinen mukaasi. Äiti lausui ja näytti perheen pienintä, joka
katseli isää suurilla ruskeilla nappisilmillään.
- No voisinpa ottaakin, mutta kukapa kantaa kuusen ja hänet?
- Niin tietenkin, olinpa hupsu. Äiti sanoi ja kaappasi perheen pienen prinsessan syliinsä.

Isä puki yllensä ja lähti. Äiti meni katsomaan, miten pojat edistyivät ja puheensorinasta
päätellen kirjeestä tulisi melkoinen. Hän päätti olla häiritsemättä poikia ja keskittyi
sen sijaan pieneen tyttövauvaan, jolla olikin välipalan aika.

Jonkin ajan kuluttua pojat tulivatkin äidin luo ja esittelivät ylpeänä aikaansaannostaan.
"Hyväää joupupukki. Tuo paljon lajoja meille ja pikusiksolle. Ja sit me tarvittaa
paljoa lunta kanssa kun sä et pääss muuten meitään kotiin perile."
Alle pojat olivat piirtäneet itsensä ja heidän yläpuolella oli iso pilvi, mistä satoi lunta.
Äiti tunsi pienen palan kurkussaan ja toivoi mielessän, että ennen joulua todellakin
tulisi lunta, jotta pojat eivät olisi kovin pettyneitä.

Eipä mennyt aikaakaan, kun isäkin tuli jo kotiin kantaen joulukuusta, jonka oli
käynyt ostamassa. Ylpeänä hän esitteli sitä perheelleen eteisessä, ennen kuin kantoi sen
parvekkeelle odottamaan seuraavaa päivää, jolloin heidän oli tarkoitus koristella se.
- Mut me ei haluta koristella sitä ku ei oo lunta!
- Joo ja teillä on varmaa sit vaan niit mustii koristeit tai jotai.
Poikien into joulusta alkoi taas laskea häränpyllyä, jolloin äiti päätti pelastaa tilanteen.
- Mutta hei pojat, näyttäkäähän isälle se teidän kirje joulupukille ja kertokaa,
mihin laitatte sen, niin ehkäpä ensiyönä nuo tontut sitten osaavat sen löytää ja
viedä joulupukille kiireen vilkkaa. Poikiin tulikin onneksi eloa ja kumpikin selitti
tohkeissaan isälle, että mitä kirjeessä lukee ja mihin se laitetaan.
Se edellinenkin kirje oli kadonnut salaperäisesti yön aikana!

Illalla pojat kuuntelivat poikkeusellisen tarkkaan säätiedoituksia
ja kyllä siellä hieman vihjailtiin, että sää viilenee.... mutta vain paikoitellen maassa.
Suurin osa maasta olisi vielä täysin musta! Mutta nyt pojat olivat sitä mieltä, että
heidän kirjeensä kyllä pelastaa tilanteen ja lunta tulee maahan jouluksi.
- Nii, sitten pukki pääsee ajaan sillä pulkalla.
- Ei se ooo pulkka, sil on iso stiiika!
- Mut ku porot vetää sitä ja ei ne vedä stiikoja.
- Siin onkii moottori ja ne porot vaa on siin koristeen sitte ku ne lentää tai menee moottoritiellä.

Äiti ja isä seurasivat hymyssä suin poikien sanailua ja väittelyä aiheesta. Mitään tappelua siitä
ei kuitenkaan syntynyt, koska kumpikin oli kuitenkin sitä mieltä, että joulupukkikin tarvitsee
lunta, jotta tämä pääsee kulkemaan.
Näissä aatoksissa pikkumiehet painuivat nukkumaan, toivoen että seuraavana aamuna
maa olisi valkoinen. Sitä salaa toivoivat myös äiti ja isä....

Ja niin tuli aamu. Enää ei ollut jouluaattoon kuin pari päivää jäljellä.
Joulutohinat olivat perheessä äidin kohdalla jo melkoiset ja isä auttoi ja teki kaiken, mitä
vain pystyi..... tosin hänestä tuntui, että enempi hän oli välillä vaimonsa tiellä, kuin tarpeen.
Mutta äiti se tuntui jaksavan, koska hyräili joululaulujakin lähes kokoajan jotain tehdessään.
Isä otti parvekkeelta joulukuusen sisälle ja asetteli sen jo valmiiksi tuomaansa jalkaan
pystyyn. Siinä se sitten seisoi.... - kuusi, joka vielä oli niin alaston ja koruton, mutta silti kaunis.

https://www.youtube.com/watch?v=M_aFUcp-CPA

Pojatkin tulivat huoneestaan katsomaan kuusta ja hieman heistä näki, että tekisi niin mieli
alkaa koristelemaan sitä, mutta kun olivat sanoneet, että ei kiinnosta, kun ei ole edes lunta.
Nimittäin ei sitä kyseisenäkään aamuna sitten maassa ollut. Ilma oli kyllä kuivunut ja tuuli,
mutta lumesta vain ei ollut tietoakaan ja jouluun oli enää kaksi yötä!
- Mutta hei, oletteko te katsoneet, onko se kirje enää siellä mihin olitte sen jättäneet?
Pojat kävivät kurkkaamassa "salaista piiloaan", mihin olivat kirjeen jättäneet ja siellä ei ollut
kuin kaksi pientä karkkia.
- Hei, onks nää meille? Pojat kysyivät ja isä yritti olla hämmästyneen näköinen.
- No varmaankin on. Mutta kirjettä siellä ei siis enää ollut?
Pojat puistelivat päätä ja arvelivat, että heidän on nyt autettava pukkia ja koristeltava kuusi
isän kanssa, niin pukki tietää mihin hänen pitää tulla ja sitten varmasti tulee myös lunta.

Tohina kuusen ympärillä vaikutti melkoiselta, voisi sanoa melkeimpä että oli kuin pieni
paikallinen tornado olisi pyörinyt olohuoneessa ja poikien kiljahtelut ja pikkusiskon kikattelu
kaikui asunnossa. Äiti tuli katsomaan, miten työ edistyy ja isä vain naureskeli, että hyvinhän
tämä - kuusikaan ei ole vielä kertaakaan edes kaatunut!
Viimein koko komeus oli koristeltu ja hienohan siitä tuli. Pikkusiskokin sai hieman, isän
avustuksella, laitella koristeita kuuseen.

Sitten isä pyysi, että saisi hetken istahtaa... oli tuo sen verran rankkaa...
Pojat painuivat leikkimään iloissaan, koska he olivat nyt varmoja, että lunta tulee
ja pukki pääsee liikkumaan. Vaan mitä sitten tapahtui:
Isä oli avannut television, missä tuli uutiskatsaus. Jossain toisella puolella maapalloa oli
rankka lumimyrsky ja ihmisiä oli jumissa lentokentällä. Kuvassa näytettiin myös
joulupukkia, joka oli muiden matkustajien kanssa saarroksissa lentokentällä.
Poikia alkoi itkettää!
- Nyt se on tuolla eikä se pääse mihkään ku kaikki lumi on siellä.
- Toi on väärin et noi saa kaiken lumen ja koko tyhmä pukki on menny tonne!

https://www.youtube.com/watch?v=TQoVB3Rd28E

Siinä ei isän eikä äidin vakuuttelut auttaneet enää ollenkaan. Pojat olivat täysin varmoja siitä,
että joulu olisi pilalla ja sen saisi pyyhkiä kokonaan kalenterista pois!
- Me ei sit saada ees lahjojakaa ku toi on nyt tuolla. Miks noi on noin tympeen näkösii kaikki?
  Siellä on lunta ja niil on joulupukkikin siellä!

Päivä eteni iltaa kohti melkoisen matalapaineisissa fiiliksissä. Poikia ei ilahduttanut edes se,
että posti oli tuonut heille erilaisia joulukortteja. Niissä oli ihan liikaa kaikkea talvista.
Oli joulupukkia, lahjoja, lumiukkoja, lapsia pulkkamäessä ja vaikka mitä.
Mitä sellaisilla korteilla tekee, jos ei ole
kunnon joulua ja lunta?

Isä ja äiti laittoivat salaa lähes jo kätensä ristiin toivoen, että
sitä lunta todellakin sataisi ennen jouluaattoa. Sitä murinaa ja surullisia ilmeitä olisi
todella ikävä katsoa, kun jo nytkin riipaisi mieltä.
Ainoa, kuka oli tilanteesta täysin tietämätön, oli tietenkin pikkusisko.... hän
leikki tyytyväisenä lattialla omilla leluillaan ja ähisi ja jokelteli omiaan.

Illalla pojat menivät nukkumaan pelokkaina.... he miettivät, olisivatko he olleet niin
tuhmia, että sen takia pukki ei ehkä pääse heidän luo ja luntakaan ei ole satanut.
- Mä en ainakaan viikkoon kiukuttele jos tulee lunta.
- Joo ja mä en ainakaan sataan päivään tee mitää tyhmää!
Näin kumpikin päätti, että jos joulu tulee ja pukkikin pääsee heidän luo, ovat
he entistä kiltimpiä - vaikka eivät he muutenkaan mitään hirveitä rasavillejä olleet...

Yö meni hieman levottomin unin, kummallakin... - ja aamun sarastaessa heidät herätti..
pikkusisko, joka kikatteli poikien huoneessa ja katseli ulos ikkunasta.
Pojat aukaisivat silmänsä, eivätkä olleet uskoa näkemäänsä: Ulkona oli talvinen sää!
Yöllä oli tullut lunta oikein reippaasti ja koko maisema oli muuttunut kuin
taikaiskusta aivan erilaiseksi. Pojat syöksyivät isän ja äidin makuuhuoneeseen, missä nämä
mukamas vielä nukkuivat, sillä he tiesivät, mitä tuleman pitää...
- Iiiisäääääääää ja äääitiiii, KAATSOKAAAA ULOS... siellä on LUUNTA!
Pojat riuhtaisivat verhot pois ikkunan edestä ja isä ja äiti yrittivät olla hämmästyneen
näköisiä ja tuumailivat ääneen, että taisi se kirje sittenkin päästä perille ja joulupukki
oli varmaan nyt jotenkin saanut järjestettyä asioita niin, että lunta oli tullut joka paikkaan.

https://www.youtube.com/watch?v=RAKZvM9I9EY

Pojilla oli kova kiire päästä ulos leikkimään ja hyvä, kun saivat edes kunnolla puettua, kun
jo olivat pihalla. Kohta sieltä kaikuikin iloinen nauru ja melske. Naapureidenkin lapset
tulivat ulos ja melkoinen mekkala täyttikin kohta koko alueen ilmatilan Äiti ja isä
huokaisivat helpotuksesta ja toivoivat, että lumi ei todellakaan sulaisi heti pois.
Onneksi säätiedoitus lupaili pientä pakkasta ja talvisia säitä useammalle päivälle, jotenka
ainakin joulunpyhät saataisiin viettää kunnon talvisissa keleissä.

Päivä meni vauhdikkaasti ja pojat ehtivät vain välillä käydä sisällä. Punainen väri poskilla
ja säihkyvät silmät kertoivat, että he todella nauttivat olosta. Pikkusiskokin pääsi ulos
ja kunnolla ensimmäistä kertaa kosketuksiin lumen kanssa. Hetken ihmettelyn jälkeen hän
alkoi nauraa kikattaa ja tunki puhdasta lunta suuhunsa sen, minkä ehti.
No kauaa tuota iloa ei hänelle suotu, äiti päätti, että tuo "ruokavalio" ei ole soveliasta ja
lopetti nuo touhut nopeasti, mutta eipä se pikkuista tuntunut sekään haittaavan.

Illalla pojat olivatkin niin väsyneitä koko päivän leikkimisistä, että hyvä kun iltapalaa
jaksoivat syödä..... uni tuli todella nopeasti. Isä alkoi äidin kanssa paistamaan kinkkua ja
siinä sitä uuniin laittaessaan nauttivat yhdet lasilliset kevyesti terästettyä glögiä.

Seuraavana aamuna äiti ja isä olivat heränneet jo varhain. Oli nimittäin jouluaatto.
Pojat nukkuivat harvinaisen sikeästi ja pitkään, mutta siihen oli varmasti syynä edellisen
päivän pitkät riehakkaat leikit ja varmaan se helpotus siitä, että luntakin oli maassa.
Ja olihan sitä edelleenkin! Hiljalleen sitä satoi lisää, mikä sai maiseman ja taivaan näyttämään
entistä kauniimmalta.

https://www.youtube.com/watch?v=8xPvZEogTgY

Mutta olihan pojat saatava hereille, sillä televisiosta tuli yksi heidän suosikkiohjelmiaan
jouluisin, eli "Joulupukin kuuma linja". Tietty poikien piti päästä sitä katsomaan ja
he halusivat myös soittaa pukille. Pitkän, pitkän yrittämisen jälkeen kävikin tuuri, että heidän
soitto valittiin lähetykseen ja pojat yhteistuumin suorastaan kiljuivat puhelimeen kiitokset
joulupukille, kun oli hakenut heidän kirjeen ja pitänyt huolen, että lunta satoi!
He varmistivat vielä, että tietäähän pukki mihin hän tuo illalla lahjat, kun pääsee telkkarista.
Pukki myhäili ruudussa ja kertoi, että kyllähän pukki tietää tasan tarkkaan kaikkien
kilttien lasten osoitteet ja missä he olivat milloinkin. Pojat olivat riemuissaan!

Päivä alkoi taipua iltapäivän puolella ja aatto eteni hiljalleen. Pojat alkoivat olla hieman
kärsimättömiä, että koska se pukki oikein tulee... vai kävikö hänelle taas joku onnettomuus?
Samassa ulkoa kuului jotain ääntä ja kaikki kiiruhtivat ikkunaan katsomaan, mistä tuo
kummallinen kolina, meteli ja melske kuului....
Ulkona näkyi joku hahmo hiippailevan suuren
säkin kanssa kohti heidän taloaan!

- Se on joulupukkiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii !!!!! Pojat huusivat.
Samassa soikin ovikello ja isä yritti mennä avaamaan ulko-ovea, mutta pojat kiilasivat
hänen eteensä ja avasivat oven - ja toden totta, oven takana seisoi ison lahjasäkin kanssa
joulupukki. Tämä kysyi, että onkos talossa kilttejä lapsia ja pojat vastasivat terävästi,
että on, kaikki kolme! He pitivät huolen siitä, että pikkusiskoa ei unohdettu.

https://www.youtube.com/watch?v=hrzRDBkpcbg

Lahjojen jako tapahtui ripeästi ja pukkia suorastaan nauratti poikine tohina ja vauhti.
Mutta sen verran he malttoivat odottaa, että kaikki lahjat oli jaettu ennen kuin edes
miettivät niiden avaamista. Vielä ennen pukin lähtöä pojat kysyivät häneltä, että
miten hän osasikaan laittaa lunta tulemaan ennen kuin tuli tuomaan lahjoja.
Hetken näytti siltä, että joulupukki ei osaisi sanoa mitään, mutta sitten hän otti
ovelan ilmeen kasvoilleen ja kuiskasi pojille, että pukilla on sellaista taikajauhetta, jota
hän päästi ilmaan ja se leijui joka puolelle ja sai aikaan lumisateen!
Pojat olivat vakuuttuneita pukin sanoista ja toivottivat tälle hyvää matkaa ja hyvää joulua.

Ilta etenikin lahjapakettien availuissa ja uusien ihmeellisten lelujen testaamisessa.
No tottakai niitä uusia vaatteitakin tuli ja taas yhdet villasukatkin, mutta kai niitäkin
joskus tarvitaan..... Nyt oli tärkeämpää päästä leikkimään kaikilla uusilla jutuilla!

Mutta eipä pojat jaksaneet montaa tuntia leikkiä, kun alkoi jo väsy painaa.
Pikkusisko oli jo nukkunut pidemmän aikaa tyytyväisenä ja niin pojatkin siirtyivät sänkyihin.
Isä ja äiti suorastaan huokaisivat tyytyväisinä ja helpotuksesta, sittenkin joulusta tuli iloinen
ja onnellinen, joka tavalla.

https://www.youtube.com/watch?v=aCrSa3c-clc

Hyvää Joulua jokaiselle - tasapuolisesti.
- ja muistakaa, älkää jättäkö ketään yksin jouluna.
--------------------------------------------------------------------------------------

Ollaan jo helmikuussa

Että näin, jo kuukausi takana tätä vuotta ja lujaa kyytiä mennään eteenpäin!
Mihin se aika häviää? Tuntuu siltä, että juuri eilen oli joulu ja nippa-nappa uusivuosi ja nyt
jo helmikuu menossa. Tätäkö se on, kun maailmassa kaikki on tavallaan kiireisempää ja
lyhytjännitteisempää kuin ennen? Mihinkään ei juurikaan paneuduta ajan kanssa
(no unohdetaan länsimetro ja Olkiluoto III).

Itsellä menee "olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin....." - ja ken minut tuntee, tietää, mitä tarkoitan.
Taas sellainen lukija, ketä ei minua tunne, saattaa arvella vaikka mitä ikävää tms. sattuneen, mutta
näin ei todellakaan ole ja koputtelen puuta ja päätä.

---------------------------------------------------------------------------------------
Sitten tämänkertaisen pienen tarinan kimppuun:

Mies ja varis.

He olivat siellä mökissä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Paikkaa oli asuttanut aikaisemmin
vapaa-ajallaan miehen isovanhemmat ja eläkkeelle jäätyään nämä olivat asustelleet mökissä
toisinaan pitkiäkin aikoja, vuodenajasta riippumatta.

Mutta reilu vuosi sitten pienen ajan sisällä kummastakin oli aika jättänyt ja mökkiä oli käyttänyt
eri aikoina näiden lapset ja lapsenlapset perheineen. He eivät vain olleet aikaisemmin tuonne ehtineet omien
kiireidensä vuoksi. Mutta nyt heillä oli kokonainen viikko lomaa ja vaikka oli helmikuinen
talvinen vuodenaika, olivat he päättäneet vihdoinkin viettää aikaa tuolla mökillä, missä varsinkin
lapsena mies oli ollut useita kertoja.

Paikka tuoksui samalta, juuri sellaiselta kuin tuollaisen mukavan pienen mökin pitääkin.
Se sijaitsi pienen järven läheisyydessä, rantaan oli matkaa omalta tontilta joitakin kymmeniä metrejä.
Rannassa oli vielä pieni rakennus, siinä oli yhdistetty sauna ja liiteri. Sen vierellä oli jo ränsistymään
päässyt rakennelma, joka joskus oli ollut venevaja, mutta sitä ei oltu käytetty enää vuosikymmeniin ja
se oli lahonnut paikoilleen, katto painunut alas ja kesäisin järven vesi velloi seinien sisäpuolella vapaasti.
Mutta se sulautui hyvin luontoon, niin eipä sille kukaan ollut halunnut tehdä mitään.

Rouvakin oli käynyt miehensä kanssa tuolla mökillä jokusen kerran, oli oppinut tuntemaan paikat
ja tiesi, missä miehen isovanhemmat pitivät mitäkin ja millaiset tavat heillä oli tiettyjen asioiden suhteen.
Jotenkin hän automaattisesti asetteli heidänkin tavaroitaan hieman samalla tavalla, aivan kuin se olisi
kuulunut talon tapoihin..... - ja ehkäpä se kuuluikin olla juuri niin.

Mökissä oli pieni takka, mies haki liiteristä kuivia puita ja pienen äheltelyn jälkeen saikin tulen
syttymään ja hetkessä lämpö täytti mukavasti mökin. Olihan siellä sähkötkin ja sähköpatterit, mutta
jotenkin vasta tuo elävä tuli toi sen aidon lämmön mökkiin.
Rouva hyräili hiljaa keittäessään heille kahvit ja mies tutkiskeli, mitä kaikkea mökissä oikein oli.
Paljon tuttuja tavaroita, asioita, muutama vanha valokuvakin löytyi ja eräässä kuvassa hän oli
pappansa ja isänsä kanssa kalassa - tai tulleet kalasta, saaliista päätellen. Hämärästi hän muisti,
milloin kuva oli otettu ja hymyili mielessään.

Ajatukset keskeytyivät, kun rouva kehoitti tulemaan kahvipöytään. Jotenkin se maistuikin tuolla
aivan eri tavalla kuin kotona, vaikka aivan samaa kahvia olikin tarjolla. He juttelivat kaikenlaista
ja mies kertoi, että selvittelee hieman, että mitä kaikkea varastossa on ja missä kunnossa tavarat ovat.
Ei sillä, että esimerkiksi joku veljistä olisi jotain vienyt, mutta hän vain halusi tietää mitä on, kun
ei koskaan tiedä mitä tulee tarvitsemaan - varsinkin kun he ovat kokonaisen viikon nyt tällä
mökillä. Rouva taas kertoi hieman siistivänsä paikkoja, vaikka ei siellä mitään sotkua ollut, mutta
halusi sen oman kädenjäljen mökkiin. He tunsivat olevansa onnekkaita, että mökki jäi suvun käyttöön,
eikä sitä sitten myyty eteenpäin, vaikka siitäkin alkuun oli ollut puhetta.

Mies lähti kahvittelun jälkeen ulos, kiersi mökin toiselle puolelle tietäen että siellä oli pieni
varastokomero. Se oli lukossa. Hetkeen hän ei muistanut, missä tuohon oveen oleva avain olikaan,
mutta aikansa muistilokeroita kaiveltuaan muisti piilopaikan ja kävi hakemassa avaimen lukkoon
ja pääsi tutkimaan varastokomeron sisältöä. Kaikenlaisia työkaluja, jokunen laatikko täynnä
erilaisia ruuveja ja muttereita ja nauloja.... ties minkälaista tavaraa... ja sitten silmiin osui
- niin, katse pysähtyi tuohon seinältä riippuvaan pitkään esineeseen:
Siinä oli kaira!

Mies huomasi ajattelevansa tuota valokuvaa ja jostain syystä hän nappasi kairan seinältä, alkoi
etsiä enempikin noita kalastustarvikkeita. Eipä aikaakaan, kun eräs laukku näytti tutulta:
Tuohan oli papan kalastustarvikkeita täynnä. Sieltä löytyi myös pari pilkkiä ja oli siimaa, vieheitä,
lippoja, siimankatkojaa, painoja.... ties mitä.
Miestä alkoi hymyilyttämään, hänelle iski halu päästä kokeilemaan monien vuosien - suorastaan
vuosikymmenten jälkeen pilkkimistä ja kun komeron takaseinällä olevien hyllyjen alla vielä
oli vanha pilkkijakkara, oli mies myyty kokonaan. Hän keräsi tavarat ja muita mutkitta lähti
suunnistamaan järveä kohti - ei edes käynyt sanomassa rouvalleen mitään, niin innoissaan hän oli!

Hän asteli päättäväisesti järven rannalle, katseli sitä hetken ja mietti, että kuinkakohan vahva
jää oikein on. Varovasti hän astahti ensimmäiset askeleet jäälle. Se ei edes ritissyt hänen jalkojensa alla.
Lunta oli saappaan varren puoleen väliin saakka, joten hän tiesi että hiema joutuisi lapioimaan
sitä ennen kuin pääsisi kairaamaan reikää jäähän. Mies päätti, ettei kulkisi kovin kauas, ihan siitä
syystä, että jos hätä tulisi, hänen huutonsa kuuluisi varmasti paremmin rannalle ja apukin olisi
mahdollista saada nopeammin paikalle. Mutta jää tuntui olevan kestävää ja mies naureskelikin,
että ehkä se parin kilon kevennys alkuvuodesta on auttanut asiaa.....

Jonkinmatkaa käveltyään hän päätti, että tästä kokeillaan - tulee mitä tulee - ja pysähtyi.
Kevyt tuuli pyyhki miehen kasvoja, onneksi hänellä oli kunnon lakki ja paksu takki sekä rukkaset
- ja muutenkin asusteet sopivat ulkoiluun mainiosti.
Hänellä oli mukanaan pieni lapio, jolla lapioi ensin lumet sivuun paikasta, josta päätti pilkkiä ja
kun sai jään näkyviin, alkoi ankara kairaaminen. Se olikin yllättävän kovaa puuhaa ja jää tuntuikin
olevan paksumpaa ja kovempaa, kuin mitä hän luuli. No saattoihan olla myös niin, että kairakaan
ei aivan parhaassa terässään ollut, mutta kyllä se alkoi pureutua jäähän ja pikkuhiljaa kolo syveni
ja syveni, kunnes kaira hulahti jään läpi ja reikä oli valmis. Mies tunsi suunnatonta riemua
mielessään ja alkoi ymmärtää vähitellen niitä, jotka saattoivat istua tuntikausia järvellä pilkkimässä.

Hän asetteli pallin reiän vierelle, istahti sille ja nappasi selästään repun, johon oli laittanut
pilkkivälineet. Ainoastaan häntä alkoi harmittaa se, että ei ollut mukana mitään juotavaa.
Nyt kahvi olisi tehnyt poikaa!
Mutta kun sitä ei ollut, niin eipä asiaa kannattanut enempiä harmitella.
Mies alkoi väkertää pilkkionkeen jonkinlaista uistinta ja aikansa räplättyään saikin jotain aikaa.
Vaikka hän ei koskaan ole ollutkaan mikään kalamies, jotenkin hän päätti yrittää.
Ainakin vaimo saisi ihmeteltävää jo siitä, että hän vapaaehtoisesti ja itse oli lähtenyt pilkille!

Sitten vain pilkkikoukku veteen ja odottelemaan. Ympärillä oleva hiljaisuus täytti mielen ja mies
huomasi ajattelevansa kaikkia pieniä asioita aivan eri tavalla, kuin mitä arkisissa ympyröissään.
Hän ymmärsi, että joskus pieni rauhoittuminen tekeekin hyvää myös mielelle!
Samassa siima kiristyi, hän nykäisi pilkkiä ja reiästä nousi ylös..... no melkoisen pieni sintti.
"Pieniä ovat silakat joulukaloiksi!" Mies tuumasi ääneen, nappasi tuon pikkuruisen kalan
koukusta irti ja mitään ajattelematta heitti sen muutaman kymmenen sentin päähän sivuun itsestään.
Samanlaisia kaloja tuli seuraavan reilun vartin aikana muutamia, taisi olla jokin parvi kohdalla.
Miestä tavallaan harmitti, hän toivoi saavansa edes yhden hieman isomman kalan....
Ja kaikki nuo pikkusintit olivat sitten samassa kasassa hangella miehen vierellä.

Hän ei ollut huomannut, että hän ei ollut yksin!
Jokin oli tarkkaillut hänen puuhiaan jo jonkin aikaa ja lähestyi nyt varoen miestä takaapäin.
Vasta kun tuo oli aivan miehen lähettyvillä, tajusi mies että jotain liikettä hänen takanaan oli ja
tämä kääntyi nopeasti. Siinä, melkoisen lähellä järven jään pintaa lensi - varis.
Nopeasti se teki koukkauksen ylemmaksi, laskeutui sitten noin kymmenen metrin päähän miehestä
ja lähti hitaasti astelemaan tätä kohti. Mies katseli ääneti varista, varis pysähtyi.... kallisteli päätänsä
ja siirtyi pari variksen loikkaa vasemmalle.

Mies päätti variksen olla rauhassa ja vaihtoi toisenlaisen vieheen pilkkiin.
Taisi olla ehkä liian kirkas tuo edellinen.... josko tummempi ja hieman pienempi olisi parempi.
Varis seuraili miehen tekemisiä. Yllättäin lähettyville alkoi ilmaantua muitakin lintuja.
Mies arveli, että näitä kiinnosti myöskin hänen mahdollinen saalis. Mutta mitä sitten tapahtuikaan?
Tuo lähettyvillä ollut varis nousi nopeasti ilmaan, kiersi rääkyen miehen yläpuolella muutamia kierroksia
ja karkoitti muut linnut "taivaan tuuliin".... mies seurasi näytelmää... - se oli kuin ilma-taistelua.....
Ja hetken kuluttua paikalla ei ollut kuin hän ja tuo varis. Lintu laskeutui taas pienen matkan päähän
hänestä ja mies taisi arvella, että tuota luontokappaletta himotti hänen saamansa pienet sintit.
Mies kurkoitti hieman ja sai napattua ne lähemmäksi itseään, heitti sitten yhden linnun suuntaan
ja se tipahti noin metrin päähän variksesta.

Varis katseli hetken tarkkaavaisena, mitä mies tekee seuraavaksi, mutta huomatessaan että mies
seurasi samalla myös pilkkiänsä eikä suuremmin noteerannut tätä, lähestyi lintu pientä sinttiä ja
nappasi sen nokkaansa. Nopeasti se oli haukkastu ja lintu jäi katselemaan miehen suuntaan.
Varovasti se lähestyi tätä muutaman variksen askeleen verran ja mies huomasi tuon.
Hän heitti linnulle toisenkin pienen sintin, jonka varis myös hotkaisi kitusiinsa.
Samassa siina kiristyi jälleen! Mies nykäisi pilkkiä nopeasti ja nyt sieltä nousikin jo mukavan
kokoinen ahven ylös. Voi sitä riemua, mikä täytti miehen mielen!
"Sinä taidatkin olla onnenlintu!" Mies tokaisi varista katsoessaan ja aivan kuin varis olisi ymmärtänyt
hänen sanat, hypähti se lähelle miestä napaten pari viimeistä pientä sinttiä itselleen.
Mies naurahti hieman. Siinä he sitten olivat, kaksi luonnon eläväistä.... katselivat toisiaan.
Mies ymmärsi, että he kumpikin kuuluivat omalla tavallaan tähän paikkaan - juuri nyt.
Kumpikaan ei häirinnyt toista, vaan hyötyivät toisistaan.... ymmärsi, että ihminen, luonto ja
eläimet voivat olla sopuisasti yhdessä!
Variksen silmät vilkkuivat, kun se tuijotti tarkasti miestä. Tämä sentään tajusi irroittaa ahvenen
koukusta ja laittoi kalan kassiin. Ja kun kerran kalaonni alkoi, niin seuraavan reilun puolentunnin
aikana mies sai kolme ahventa lisää! Tuli sieltä pari samanlaista pikku sinttiäkin ja ne
mies nakkasi varikselle, joka tarkkaavaisesti seurasi miehen kalastamista aivan lähituntumasta.

Siinä vierähti aikaa, muutama tunti meni huomaamatta.
Mökissä rouva oli saanut kaikenlaiset puuhastelunsa tehtyä ja mietti, että pitäisi varmaan alkaa
ruokaa tekemään, mutta mihin se mies oli hävinnyt? Häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan!
Rouva huhuili ensin tätä mökissä, sitten ulko-ovelta.... vaan vain tuuli vastasi hänelle.
Hän puki yllensä, kierteli mökkiä ja huomasi tuoreet jäljet, jotka johtivat rannalle.
Hän pelkäsi pahinta, syöksyi miestään huutaen rannalle, huomaten, että jäljet jatkuvat jäälle.....
Vaimoa alkoi ahdistaa, hän pidätteli itkua.... pelkäsi, että mies olisi astunut sulaan ja - ei, tuota
ajatusta hän ei saanut antaa mielensä vallata!
Nainen lähti varovasti etenemään jälkiä pitkin, samalla huutaen miehensä nimeä.

Muutamia kymmeniä metrejä edettyään hän huomasi kauempana tumman hahmon.
Hän huusi kaikin voimin miestään ja huomasi, että tuo hahmo nousi ylemmäksi ja heilutti kättään!
Se olisi hänen oma miehensä! Suuri helpotus iski mieleen, samalla pieni kiukku.
Miten se äijä oli mitään sanomatta noin lähtenyt järvelle? Eikö tuo turjake koskaan osaa puhua mitään?

Samaan aikaan mies, kuultuaan että häntä huudettiin, tokaisi varikselle, että nyt taitaa olla aika
lähteä takaisin mökille. Varis katseli miehen puuhia, kun tämä kasaili tavaroitaan. Kassissa oli
lopulta 5 mukavan kokoista ahventa ja variskin oli saanut vatsansa täyteen tuoretta kalaa.
Mies asteli vaimoaan vastaan, joka pienet kyyneleet silmissä tuli häntä vastaan.
Samassa hän tajusi, että oli typerää lähteä ilmoittamatta järvelle! Miehen riemukas olotila siitä,
että hän oli ollut pilkkimässä ja saanut jopa saalista, hävisi hetkeksi aikaa ja ennen kuin vaimo
ehti avata suutansa, mies laski nopeasti tavaransa ja kaappasi vaimonsa halaukseen pyytäen anteeksi.
Vaimo ymmärsi samalla hetkellä, että mies ei ollut tehnyt tahalleen "katoamistaan", vaan
vain ajattelemattomuuttan. Samalla kuultuaan tältä lupauksen, että ei koskaan lähde enää noin
ilmoittamatta, vaimo hymyili ja hymyili enemmänkin nähtyään kalat, jotka mies oli saanut pilkittyä.
"Se onkin sitten kalakeiton paikka!"

He astelivat takaisin rannalle ja mökille ja kun mies kurkkasi taaksensa, huomasi hän variksen
lentelevän muutaman kymmenen metrin päässä heidän takanaan pari kertaa vaakkuen.
Hän heilautti kättänsä ja kun vaimo kysyi, että kenelle siinä morjestelet, vastasi mies että uudelle
hyvälle ystävälle. Rouva vain puisteli päätänsä.....

Seuraavana päivänä mies päätti, että tuo pilkkikokemus oli koettava uudelleen ja kertoi vaimolleen
lähtevänsä kokeilemaan, josko saisi lisää ahvenia. "Saataisiin sitten illalla vaikka savukalaa...." - oli
vielä todennut ovella, jo ulos astuessaan.
Tavarat matkaan ja järvelle.... eikä mies päässyt kuin sen parikymmentä metriä järveä pitkin,
kun jo häntä kohti lensi tuo varis.... - josta tulikin miehen kalakaveri joka ikisellä kerralla.
Ja niitä ahvenia.... niitäkin tuli, sinttien ohella!

--------------------------------------------------------------------------------------