Ollaan jo helmikuussa

Että näin, jo kuukausi takana tätä vuotta ja lujaa kyytiä mennään eteenpäin!
Mihin se aika häviää? Tuntuu siltä, että juuri eilen oli joulu ja nippa-nappa uusivuosi ja nyt
jo helmikuu menossa. Tätäkö se on, kun maailmassa kaikki on tavallaan kiireisempää ja
lyhytjännitteisempää kuin ennen? Mihinkään ei juurikaan paneuduta ajan kanssa
(no unohdetaan länsimetro ja Olkiluoto III).

Itsellä menee "olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin....." - ja ken minut tuntee, tietää, mitä tarkoitan.
Taas sellainen lukija, ketä ei minua tunne, saattaa arvella vaikka mitä ikävää tms. sattuneen, mutta
näin ei todellakaan ole ja koputtelen puuta ja päätä.

---------------------------------------------------------------------------------------
Sitten tämänkertaisen pienen tarinan kimppuun:

Mies ja varis.

He olivat siellä mökissä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Paikkaa oli asuttanut aikaisemmin
vapaa-ajallaan miehen isovanhemmat ja eläkkeelle jäätyään nämä olivat asustelleet mökissä
toisinaan pitkiäkin aikoja, vuodenajasta riippumatta.

Mutta reilu vuosi sitten pienen ajan sisällä kummastakin oli aika jättänyt ja mökkiä oli käyttänyt
eri aikoina näiden lapset ja lapsenlapset perheineen. He eivät vain olleet aikaisemmin tuonne ehtineet omien
kiireidensä vuoksi. Mutta nyt heillä oli kokonainen viikko lomaa ja vaikka oli helmikuinen
talvinen vuodenaika, olivat he päättäneet vihdoinkin viettää aikaa tuolla mökillä, missä varsinkin
lapsena mies oli ollut useita kertoja.

Paikka tuoksui samalta, juuri sellaiselta kuin tuollaisen mukavan pienen mökin pitääkin.
Se sijaitsi pienen järven läheisyydessä, rantaan oli matkaa omalta tontilta joitakin kymmeniä metrejä.
Rannassa oli vielä pieni rakennus, siinä oli yhdistetty sauna ja liiteri. Sen vierellä oli jo ränsistymään
päässyt rakennelma, joka joskus oli ollut venevaja, mutta sitä ei oltu käytetty enää vuosikymmeniin ja
se oli lahonnut paikoilleen, katto painunut alas ja kesäisin järven vesi velloi seinien sisäpuolella vapaasti.
Mutta se sulautui hyvin luontoon, niin eipä sille kukaan ollut halunnut tehdä mitään.

Rouvakin oli käynyt miehensä kanssa tuolla mökillä jokusen kerran, oli oppinut tuntemaan paikat
ja tiesi, missä miehen isovanhemmat pitivät mitäkin ja millaiset tavat heillä oli tiettyjen asioiden suhteen.
Jotenkin hän automaattisesti asetteli heidänkin tavaroitaan hieman samalla tavalla, aivan kuin se olisi
kuulunut talon tapoihin..... - ja ehkäpä se kuuluikin olla juuri niin.

Mökissä oli pieni takka, mies haki liiteristä kuivia puita ja pienen äheltelyn jälkeen saikin tulen
syttymään ja hetkessä lämpö täytti mukavasti mökin. Olihan siellä sähkötkin ja sähköpatterit, mutta
jotenkin vasta tuo elävä tuli toi sen aidon lämmön mökkiin.
Rouva hyräili hiljaa keittäessään heille kahvit ja mies tutkiskeli, mitä kaikkea mökissä oikein oli.
Paljon tuttuja tavaroita, asioita, muutama vanha valokuvakin löytyi ja eräässä kuvassa hän oli
pappansa ja isänsä kanssa kalassa - tai tulleet kalasta, saaliista päätellen. Hämärästi hän muisti,
milloin kuva oli otettu ja hymyili mielessään.

Ajatukset keskeytyivät, kun rouva kehoitti tulemaan kahvipöytään. Jotenkin se maistuikin tuolla
aivan eri tavalla kuin kotona, vaikka aivan samaa kahvia olikin tarjolla. He juttelivat kaikenlaista
ja mies kertoi, että selvittelee hieman, että mitä kaikkea varastossa on ja missä kunnossa tavarat ovat.
Ei sillä, että esimerkiksi joku veljistä olisi jotain vienyt, mutta hän vain halusi tietää mitä on, kun
ei koskaan tiedä mitä tulee tarvitsemaan - varsinkin kun he ovat kokonaisen viikon nyt tällä
mökillä. Rouva taas kertoi hieman siistivänsä paikkoja, vaikka ei siellä mitään sotkua ollut, mutta
halusi sen oman kädenjäljen mökkiin. He tunsivat olevansa onnekkaita, että mökki jäi suvun käyttöön,
eikä sitä sitten myyty eteenpäin, vaikka siitäkin alkuun oli ollut puhetta.

Mies lähti kahvittelun jälkeen ulos, kiersi mökin toiselle puolelle tietäen että siellä oli pieni
varastokomero. Se oli lukossa. Hetkeen hän ei muistanut, missä tuohon oveen oleva avain olikaan,
mutta aikansa muistilokeroita kaiveltuaan muisti piilopaikan ja kävi hakemassa avaimen lukkoon
ja pääsi tutkimaan varastokomeron sisältöä. Kaikenlaisia työkaluja, jokunen laatikko täynnä
erilaisia ruuveja ja muttereita ja nauloja.... ties minkälaista tavaraa... ja sitten silmiin osui
- niin, katse pysähtyi tuohon seinältä riippuvaan pitkään esineeseen:
Siinä oli kaira!

Mies huomasi ajattelevansa tuota valokuvaa ja jostain syystä hän nappasi kairan seinältä, alkoi
etsiä enempikin noita kalastustarvikkeita. Eipä aikaakaan, kun eräs laukku näytti tutulta:
Tuohan oli papan kalastustarvikkeita täynnä. Sieltä löytyi myös pari pilkkiä ja oli siimaa, vieheitä,
lippoja, siimankatkojaa, painoja.... ties mitä.
Miestä alkoi hymyilyttämään, hänelle iski halu päästä kokeilemaan monien vuosien - suorastaan
vuosikymmenten jälkeen pilkkimistä ja kun komeron takaseinällä olevien hyllyjen alla vielä
oli vanha pilkkijakkara, oli mies myyty kokonaan. Hän keräsi tavarat ja muita mutkitta lähti
suunnistamaan järveä kohti - ei edes käynyt sanomassa rouvalleen mitään, niin innoissaan hän oli!

Hän asteli päättäväisesti järven rannalle, katseli sitä hetken ja mietti, että kuinkakohan vahva
jää oikein on. Varovasti hän astahti ensimmäiset askeleet jäälle. Se ei edes ritissyt hänen jalkojensa alla.
Lunta oli saappaan varren puoleen väliin saakka, joten hän tiesi että hiema joutuisi lapioimaan
sitä ennen kuin pääsisi kairaamaan reikää jäähän. Mies päätti, ettei kulkisi kovin kauas, ihan siitä
syystä, että jos hätä tulisi, hänen huutonsa kuuluisi varmasti paremmin rannalle ja apukin olisi
mahdollista saada nopeammin paikalle. Mutta jää tuntui olevan kestävää ja mies naureskelikin,
että ehkä se parin kilon kevennys alkuvuodesta on auttanut asiaa.....

Jonkinmatkaa käveltyään hän päätti, että tästä kokeillaan - tulee mitä tulee - ja pysähtyi.
Kevyt tuuli pyyhki miehen kasvoja, onneksi hänellä oli kunnon lakki ja paksu takki sekä rukkaset
- ja muutenkin asusteet sopivat ulkoiluun mainiosti.
Hänellä oli mukanaan pieni lapio, jolla lapioi ensin lumet sivuun paikasta, josta päätti pilkkiä ja
kun sai jään näkyviin, alkoi ankara kairaaminen. Se olikin yllättävän kovaa puuhaa ja jää tuntuikin
olevan paksumpaa ja kovempaa, kuin mitä hän luuli. No saattoihan olla myös niin, että kairakaan
ei aivan parhaassa terässään ollut, mutta kyllä se alkoi pureutua jäähän ja pikkuhiljaa kolo syveni
ja syveni, kunnes kaira hulahti jään läpi ja reikä oli valmis. Mies tunsi suunnatonta riemua
mielessään ja alkoi ymmärtää vähitellen niitä, jotka saattoivat istua tuntikausia järvellä pilkkimässä.

Hän asetteli pallin reiän vierelle, istahti sille ja nappasi selästään repun, johon oli laittanut
pilkkivälineet. Ainoastaan häntä alkoi harmittaa se, että ei ollut mukana mitään juotavaa.
Nyt kahvi olisi tehnyt poikaa!
Mutta kun sitä ei ollut, niin eipä asiaa kannattanut enempiä harmitella.
Mies alkoi väkertää pilkkionkeen jonkinlaista uistinta ja aikansa räplättyään saikin jotain aikaa.
Vaikka hän ei koskaan ole ollutkaan mikään kalamies, jotenkin hän päätti yrittää.
Ainakin vaimo saisi ihmeteltävää jo siitä, että hän vapaaehtoisesti ja itse oli lähtenyt pilkille!

Sitten vain pilkkikoukku veteen ja odottelemaan. Ympärillä oleva hiljaisuus täytti mielen ja mies
huomasi ajattelevansa kaikkia pieniä asioita aivan eri tavalla, kuin mitä arkisissa ympyröissään.
Hän ymmärsi, että joskus pieni rauhoittuminen tekeekin hyvää myös mielelle!
Samassa siima kiristyi, hän nykäisi pilkkiä ja reiästä nousi ylös..... no melkoisen pieni sintti.
"Pieniä ovat silakat joulukaloiksi!" Mies tuumasi ääneen, nappasi tuon pikkuruisen kalan
koukusta irti ja mitään ajattelematta heitti sen muutaman kymmenen sentin päähän sivuun itsestään.
Samanlaisia kaloja tuli seuraavan reilun vartin aikana muutamia, taisi olla jokin parvi kohdalla.
Miestä tavallaan harmitti, hän toivoi saavansa edes yhden hieman isomman kalan....
Ja kaikki nuo pikkusintit olivat sitten samassa kasassa hangella miehen vierellä.

Hän ei ollut huomannut, että hän ei ollut yksin!
Jokin oli tarkkaillut hänen puuhiaan jo jonkin aikaa ja lähestyi nyt varoen miestä takaapäin.
Vasta kun tuo oli aivan miehen lähettyvillä, tajusi mies että jotain liikettä hänen takanaan oli ja
tämä kääntyi nopeasti. Siinä, melkoisen lähellä järven jään pintaa lensi - varis.
Nopeasti se teki koukkauksen ylemmaksi, laskeutui sitten noin kymmenen metrin päähän miehestä
ja lähti hitaasti astelemaan tätä kohti. Mies katseli ääneti varista, varis pysähtyi.... kallisteli päätänsä
ja siirtyi pari variksen loikkaa vasemmalle.

Mies päätti variksen olla rauhassa ja vaihtoi toisenlaisen vieheen pilkkiin.
Taisi olla ehkä liian kirkas tuo edellinen.... josko tummempi ja hieman pienempi olisi parempi.
Varis seuraili miehen tekemisiä. Yllättäin lähettyville alkoi ilmaantua muitakin lintuja.
Mies arveli, että näitä kiinnosti myöskin hänen mahdollinen saalis. Mutta mitä sitten tapahtuikaan?
Tuo lähettyvillä ollut varis nousi nopeasti ilmaan, kiersi rääkyen miehen yläpuolella muutamia kierroksia
ja karkoitti muut linnut "taivaan tuuliin".... mies seurasi näytelmää... - se oli kuin ilma-taistelua.....
Ja hetken kuluttua paikalla ei ollut kuin hän ja tuo varis. Lintu laskeutui taas pienen matkan päähän
hänestä ja mies taisi arvella, että tuota luontokappaletta himotti hänen saamansa pienet sintit.
Mies kurkoitti hieman ja sai napattua ne lähemmäksi itseään, heitti sitten yhden linnun suuntaan
ja se tipahti noin metrin päähän variksesta.

Varis katseli hetken tarkkaavaisena, mitä mies tekee seuraavaksi, mutta huomatessaan että mies
seurasi samalla myös pilkkiänsä eikä suuremmin noteerannut tätä, lähestyi lintu pientä sinttiä ja
nappasi sen nokkaansa. Nopeasti se oli haukkastu ja lintu jäi katselemaan miehen suuntaan.
Varovasti se lähestyi tätä muutaman variksen askeleen verran ja mies huomasi tuon.
Hän heitti linnulle toisenkin pienen sintin, jonka varis myös hotkaisi kitusiinsa.
Samassa siina kiristyi jälleen! Mies nykäisi pilkkiä nopeasti ja nyt sieltä nousikin jo mukavan
kokoinen ahven ylös. Voi sitä riemua, mikä täytti miehen mielen!
"Sinä taidatkin olla onnenlintu!" Mies tokaisi varista katsoessaan ja aivan kuin varis olisi ymmärtänyt
hänen sanat, hypähti se lähelle miestä napaten pari viimeistä pientä sinttiä itselleen.
Mies naurahti hieman. Siinä he sitten olivat, kaksi luonnon eläväistä.... katselivat toisiaan.
Mies ymmärsi, että he kumpikin kuuluivat omalla tavallaan tähän paikkaan - juuri nyt.
Kumpikaan ei häirinnyt toista, vaan hyötyivät toisistaan.... ymmärsi, että ihminen, luonto ja
eläimet voivat olla sopuisasti yhdessä!
Variksen silmät vilkkuivat, kun se tuijotti tarkasti miestä. Tämä sentään tajusi irroittaa ahvenen
koukusta ja laittoi kalan kassiin. Ja kun kerran kalaonni alkoi, niin seuraavan reilun puolentunnin
aikana mies sai kolme ahventa lisää! Tuli sieltä pari samanlaista pikku sinttiäkin ja ne
mies nakkasi varikselle, joka tarkkaavaisesti seurasi miehen kalastamista aivan lähituntumasta.

Siinä vierähti aikaa, muutama tunti meni huomaamatta.
Mökissä rouva oli saanut kaikenlaiset puuhastelunsa tehtyä ja mietti, että pitäisi varmaan alkaa
ruokaa tekemään, mutta mihin se mies oli hävinnyt? Häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan!
Rouva huhuili ensin tätä mökissä, sitten ulko-ovelta.... vaan vain tuuli vastasi hänelle.
Hän puki yllensä, kierteli mökkiä ja huomasi tuoreet jäljet, jotka johtivat rannalle.
Hän pelkäsi pahinta, syöksyi miestään huutaen rannalle, huomaten, että jäljet jatkuvat jäälle.....
Vaimoa alkoi ahdistaa, hän pidätteli itkua.... pelkäsi, että mies olisi astunut sulaan ja - ei, tuota
ajatusta hän ei saanut antaa mielensä vallata!
Nainen lähti varovasti etenemään jälkiä pitkin, samalla huutaen miehensä nimeä.

Muutamia kymmeniä metrejä edettyään hän huomasi kauempana tumman hahmon.
Hän huusi kaikin voimin miestään ja huomasi, että tuo hahmo nousi ylemmäksi ja heilutti kättään!
Se olisi hänen oma miehensä! Suuri helpotus iski mieleen, samalla pieni kiukku.
Miten se äijä oli mitään sanomatta noin lähtenyt järvelle? Eikö tuo turjake koskaan osaa puhua mitään?

Samaan aikaan mies, kuultuaan että häntä huudettiin, tokaisi varikselle, että nyt taitaa olla aika
lähteä takaisin mökille. Varis katseli miehen puuhia, kun tämä kasaili tavaroitaan. Kassissa oli
lopulta 5 mukavan kokoista ahventa ja variskin oli saanut vatsansa täyteen tuoretta kalaa.
Mies asteli vaimoaan vastaan, joka pienet kyyneleet silmissä tuli häntä vastaan.
Samassa hän tajusi, että oli typerää lähteä ilmoittamatta järvelle! Miehen riemukas olotila siitä,
että hän oli ollut pilkkimässä ja saanut jopa saalista, hävisi hetkeksi aikaa ja ennen kuin vaimo
ehti avata suutansa, mies laski nopeasti tavaransa ja kaappasi vaimonsa halaukseen pyytäen anteeksi.
Vaimo ymmärsi samalla hetkellä, että mies ei ollut tehnyt tahalleen "katoamistaan", vaan
vain ajattelemattomuuttan. Samalla kuultuaan tältä lupauksen, että ei koskaan lähde enää noin
ilmoittamatta, vaimo hymyili ja hymyili enemmänkin nähtyään kalat, jotka mies oli saanut pilkittyä.
"Se onkin sitten kalakeiton paikka!"

He astelivat takaisin rannalle ja mökille ja kun mies kurkkasi taaksensa, huomasi hän variksen
lentelevän muutaman kymmenen metrin päässä heidän takanaan pari kertaa vaakkuen.
Hän heilautti kättänsä ja kun vaimo kysyi, että kenelle siinä morjestelet, vastasi mies että uudelle
hyvälle ystävälle. Rouva vain puisteli päätänsä.....

Seuraavana päivänä mies päätti, että tuo pilkkikokemus oli koettava uudelleen ja kertoi vaimolleen
lähtevänsä kokeilemaan, josko saisi lisää ahvenia. "Saataisiin sitten illalla vaikka savukalaa...." - oli
vielä todennut ovella, jo ulos astuessaan.
Tavarat matkaan ja järvelle.... eikä mies päässyt kuin sen parikymmentä metriä järveä pitkin,
kun jo häntä kohti lensi tuo varis.... - josta tulikin miehen kalakaveri joka ikisellä kerralla.
Ja niitä ahvenia.... niitäkin tuli, sinttien ohella!

--------------------------------------------------------------------------------------

Kaksi ystävää saunasta

Tämä tarina "on tosi".... no just joo. Eli väliin hieman satua, ei aina niin vakavaa!
Jos jollekin lukijalle tämä on liian lapsekasta tms. - niin ei voi mitään.... Toisinaan
pitää olla tarjolla muutakin, kuin vain esim. kiisseliä ja romantiikkaa (tms.).
-------------------------------------------------------------------------------

He olivat kylpeneet tuossa saunassa lukemattomia kertoja,
Ottaneet miehekkäitä löylyjä ja lyöneet vihtaa toisiinsa..... ähisseet ja puhisseet.
Olivat tunteneet, miten kuumuus iskee kiinni ja nostattaa hien pintaan.
He olivat oppineet tuntemaan toisensa, niin hyvin kuin vain voi toisen tuntea
saunassa - ja missäs muualla he olisivat voineet tutustuakkaan toisiinsa, he
- saunatonttu ja löylynhenki!

Joka kerta, kun saunatonttu kuuli, että saunalle oltiin kävelemässä - tämä piiloutui
milloin mihinkin sopukkaan ja koloon odottamaan, että saunaa aletaan lämmittämään
ja hän pääsee taas kohtaamaan vanhan hyvän ystävänsä, löylynhengen.
Ja niin kävikin usein, erityisesti kesäaikaan, kun sauna oli runsaassa käytössä,
kuten tuonakin kesänä. Saattoi olla jopa viikko - parikin, jolloin joka ikinen ilta
löylynhenki hönkäili saunassa kuumia höyryjään ja saunatonttu sai läiskiä vihtaa
lauteilla puna naamalla ja hikikarpalot kuontalollaan.

Kumpikin osasi arvostaa toisen roolia ja asemaa saunassa.
Saunatonttu piti huolen siitä, että sauna oli aina tip-top kunnossa. Tarkisti, että pellit
olivat joko sopivasti auki tai kiinni. Tarkkailipa tuo myöskin, että tulipesästä tuli
ylimääräiset tuhkat poistettua - jos nyt joskus kävi niin, että saunaa käyttäneet
ihmiset olisivat unohtaneet velvollisuutensa. Jotenkin saunatonttu oppi ymmärtämään
myös ihmisten erilaisia tapoja saunoa:
Oli sellaisia, jotka ottivat nopeasti kovat löylyt ja sitten syöksyivät päätä pahkaa järveen.
Sitten oli sellaisia pitkään lauteilla istuvia, hartaasti olevia, ähiseviä ja puhisevia.....
- niin ja pieniä ihmisiä, niitä joita sanottiin lapsiksi. Yleensä ne pienet ihmiset eivät
hirveästi saunasta piitanneet, tai siis ainakaan kovin kovista löylyistä.
Tällöin jopa löylynhenki oli armeliaampi, eikä puuskuttanut täydellä voimallaan löylyjä
saunan seinille ja ihmisten ihoille.

Ja nyt oli taas kesä, saunan läheisyydessä oli pieni mökki, jossa oli jo vuosia asustellut
yksikseen vanha pappa ja hänen lapset sekä lapsenlapset kävivät lomailemassa hänen luonaan
aina kesäisin ja se toi saunaan runsaasti aina elämää. Eihän pappa mikään väsynyt ihmislapsonen
ollut, vaikka elettyjä kesiä olikin takan jo melkoisesti - tosin paljon vähemmän tietenkin, kuin
mitä oli saunatontulla ja löylynhengellä, mutta hepä nyt elävät muutenkin mahdottoman kauan!

Syksyisin ja talvisin saunassa oli elämää vähemmän. Tuolloin saunatonttu puuhasteli hiljaa ja
tutki saunan kuntoa, antoi vaivihkaa papalle vinkkejä, että tuo ja tuo paikka nyt vaatisi hieman
korjaamista ja remontoimista. Joskus pappa kyllä tuumaili puoliääneen, että aivan kuin jokin
aina väliin neuvoisi häntä, mitä pitää tehdä ja mistä.
Olisiko se ollut kenties sellaista vanhan ihmisen viisautta ja vaistoa?

Mutta nyt siis tuohon kesään. Jo viikon ajan sauna oli saanut lämmetä illasta toiseen.
Saunanhenki tunsi olevansa elämänsä vedossa ja puhkui innoissaan joka ilta.
Saunan kivet hehkuivat kuumina ja tulipesästä kajastava lepattava tulenkajo loi
omia kuvioitaan muuten niin hämärään saunaan. Saunatonttukin suorastaan nautti ja
nauroi.... - tietäen, että aina kun nuo ihmiset olivat saunoneet, oli hänen vuoro syöksyä
lauteille ja antaa saunanhengen paiskoa löylyjä häntä vasten!

Näin oli taas tuonakin iltana tulossa... niin ainakin saunatonttu ja löylynhenki uskoivat.
Saunaa lämmitettiin jälleen hartaasti, vedet kannettiin saaveihin ja puukori täytettiin sopivan
mittaisilla koivunhaloilla ja kun seinällä jo vuosia asteitaan esitellyt saunamittari alkoi
viisarillaan osoittamaan oikeaa lämpötilaa, alkoi saunaan astella erikokoisia ja -ikäisiä ihmisiä.
Saunatonttu etsi jälleen pienen piilon, josta hän saattoi seurata ihmisten löylyttelyjä
- ja samalla kuunnella hieman heidän juttusiaan. Löylynhenki heräsi puuskuttelemaan
löylyjään, kirvoitti hien ihmisten iholle ja sai nämä ähisemään ja ähkimään. Mutta kukaan
ei valittanut - ei, vaan päinvastoin, lisää vettä kuumille kiukaan kiville lensi yhä uudestaan
ja uudestaan...... saaden löylynhengen vain entistä enemmän riemastumaan.

Mutta samaan aikaan saunatonttu kuuli jotain, mistä hän ei pitänyt!
Oliko nuo sanat totta, vai kuuliko hän väärin. Ihmisten kieli kun välillä oli niin erikoista, että
vaikka hän osasikin montakymmentäyksi erilaista kieltä, oli hänellä silti toisinaan vaikea
ymmärtää joitakin erikoisempia ilmaisuja - ja nyt hän todentotta toivoi, että näin olisi.
Hän odotti kärsivällisesti pienessä kolossaan, että ihmiset olivat saunoneet ja vilvoitelleet
ja kun viimeinenkin oli aikanansa lähtenyt saunasta pois, oli hän varovasti - kuten tavallista - ensin
kuunnellut, onko kukaan enää saunan läheisyydessä ja sitten hiippaillut kolostaan esille.

Lopulta saunatonttu oli varma, että saunassa ja sen läheisyydessä ei ollut enää yhtään ihmistä.
Hän asteli kiukaan äärelle ja kutsui löylynhenkeä tulemaan esille. Hetkisen kuluttua kuuluikin
pientä sihinää ja pihinää ja löylynhenki nousi ilmoille vaaleanharmaana savuisena uovana.
- Kuulitko, kuulitko mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuulithan sinäkin?
Saunatonttu oli hädissään ja hermostunut, mutta löylynhenki ei tiennyt, mistä saunatonttu oikein puhui.
Lopulta saunatonttu sai kerrottua, mitä tämä oli kuullut kun ihmiset olivat löylytelleet ja
löylynhenkeä ahdisti, se tunsi kuinka voima löylyisistä höyryistä katosi hiljaa saunan seiniin ja
äsken niin voimakas savuinen höyrypilvi alkoi haaleta uhkaavasti, suorastaan kadota ilmoihin!
- Meinaavatko he jättää tämän paikan, unohtaa koko tämän saunan? Vastahan me olemme
olleet täällä hieman alle 100 vuotta! Edellisessä saunassa saimme olla sentään melkein
kaksisataa vuotta ja vasta sitten tuli lähtö ja onneksi löysimme nopeasti tämän saunan tuolloin.
Löylynhenkeä puistatti, hän muisti ne muutamat viileät syysyöt, kun hän joutui matkustamaan
saunatontun kantamassa pikkuruisessa säkissä. Heidän oli pakko liikkua vain öisin, koska
saunatontut eivät voineet kulkea pitkiä matkoja valoisaan aikaan ja löylynhengelle auringonvalo
ei ollut kovinkaan terveellistä.

He päättivät, että seuraavat tilannetta tarkkaan, eivätkä tee mitään hätäisiä johtopäätöksiä.
Ehkä tuo puhe tarkoitti vain tätä kesää - olihan siinä jo saunottu pitkiä aikoja putkeen.

Niin meni päivä....
Niin meni toinenkin.....
Sitten meni viikko, meni toinen ja kohta menikin kuukausi - toinenkin.
Saunatonttua alkoi todenteolla ahdistamaan. Hän ei pystynyt tekemään kovin isoa tulta pikkuruisilla
käsillään saunanpesään, jotta sai edes hetkeksi löylynhengen juttukaveriksi.
Mutta eräänä syksyisenä iltana saunatonttu päätti, että tänään hän tekee vaikka mitä, jotta
saa löylynhengen taas esille. Kävi keräilemässä pieniä oksia ja puiden kappaleita saunan ympäristöstä,
kasaili niitä hiljaa kiukaan tulipesän kulmalle ja juuri, kun hän oli mielestään valmis aloittamaan
tulenteon pienillä saunatontun omilla tulenteko -välineillä, kuuli hän ääniä!
- Joku tulee..... tänne, joku tulee..... nopeasti saunatonttu viskoi keräämänsä pikku oksat ja
risut sivuun ja piiloutui, eikä hetkeäkään liian myöhään.
Saunan ovi aukesi ja sisään astui tuo vanha pappa ja hänen yksi pojistaan, aikamies jo tosin hänkin.

Saunatonttu kuuli, kuinka nuo ihmiset juttelivat, tai oikeastaan väittelivät. Vanha pappa oli jostain syystä
aivan eri mieltä asioista ja hänen poikansa ei taas muuttanut omaa näkemystään.....
Saunatonttu oli peloissaan, vaikutti todellakin siltä, että hänen ja löylynhengen aika tässä saunassa
olisi ohi - ja pystyisikö hän enää kantamaan mukanaan pienessä säkissään löylynhenkeä muualle...?
Jäisikö tuo ikuisiksi ajoiksi vangiksi yksin tyhjään saunaan ja hän.... ei hän ei lähtisi, ei jättäisi ystäväänsä!

Saunatonttu ymmärsi nimittäin, että vanha pappa ei enää voinut asua yksin ja mökki jäisi tyhjilleen!
- Kuka tätä saunaa sitten käyttää? Saunatonttu ajatteli yksikseen.
Samassa hän huomasi, että miehet alkoivat kantaa hieman puita saunalle ja laittoivat tulet pesään.

- No eiköhän me vielä yhdet löylyt oteta nyt täällä, kun ollaan? Oli tuo vanhan papan poika
todennut ja pappa oli siitä kovin otettu. Niin oli saunatonttukin. Aah, pitkästä aikaa kunnon lämmöt
ja hiet ja nyt hän ottaisi sellaiset löylyt, että niitä onkin sitten mukava muistella pitkän aikaa...
Ja eipä mennyt aikaakaan, kun jo kiuas sihisi iloisesti!

Löylynhenki venytteli hetken ja nosti sitten päätään. Se nousi alkuun hieman epävarmana kiukaasta,
arveli että tässä vain hieman kokeillaan, onko kiuas kunnossa, mutta nähdessään nuo kaksi miestä
lauteilla ja huomatessaan, että kiukaalle lentää kunnon annos vettä, antoi hän hetimiten sellaiset
löylyt miehille, että näiden kasvoilta näki  - ei tuollaisia löylyjä oltukaan saatu aikoihin.
Löylynhenki nauroi makeasti, nautti ja puhisi!
Niin nautti saunatonttukin. Se venytteli piilossaan ja maiskutteli mielessään jo sitä hetkeä, kun
saisi löylynhengen kanssa kahden ottaa kunnon makoisat löylyt.
Mutta tällä kertaa siihen menikin aikaa.... - nuo kaksi ihmistä saunoivat pidemmän kaavan kautta,
tunti tolkulla. Juttelivat hiljaa, mumisivat suorastaan - eikä saunatonttu tykännyt siitä yhtään!
Lopulta, useamman tulipesällisen jälkeen nuo kaksi ihmistä lähtivät yksissä tuumin saunasta ja
pienen odottelun jälkeen saunatonttu kuuli, kun löylynhenki kysyi häneltä:
- Menivätkö he jo? Saunatonttu varmisti, että "reitti on selvä" ja hyppäsi sitten lauteille.
Löylynhenki pihisi heille hyvät löylyt, asettui mukavasti saunatontun seuraan ja kumpikin
huokaisi syvään nautinnosta.

Mutta aikansa kutakin!
Lopulta saunatontun oli katsottava, että kaikki oli saunassa kohdallaan ja sitten hän painui
omaan koloonsa nukkumaan. Löylynhenkikin pyöräytti itsensä kiukaan uumeniin piiloon ja
hiljaisuus laskeutui saunaan.....

Se hiljaisuus jatkui ja jatkui ja jatkui...
Maahan satoi ensilumi, tulivat pakkaset.... tuli talvi.
Saunatonttu kävi välillä kurkkimassa iltahämärissä, olisiko mökin seutuvilla elämää.
Mutta ei - lumessa näkyi vain jäniksen jälkiä, ei ihmisten eikä ihmisten kulkuvälineidenkään.
Sauna peittyi hiljalleen lumivaipan alle ja hiljaisuus syveni sen uumenissa!

Niin meni talvi ja saapui uusi kevät.
Saunatonttu oli aivan varma, että kohta saunassa olisi taas eloa ja elämää.
Hän jo näki silmissään, kuinka kiukaan tulipesässä liekit tanssisivat ja tulen rätinä
toisi oman kiehtovan äänimaailmansa saunaan.
Saunatontulla oli jo melkoinen ikävä löylynhenkeä!
Hän päätti yrittää saada tuon ystävän esille tekemällä pienen pienen tulen saunan pesään
ja pitkän ahkeroinnin jälkeen onnistuikin..... Löylynhenki nosti hieman päätään, ilahtui
nähdessään saunatontun ja kyseli innoissaan, että onko ihmiset tulleet takaisin.
Mutta ei - saunatontun ilme kertoi kaiken. Tämä sanoi, että halusi hetkeksi saada
löylynhengen esille, jotta ei olisi niin yksinäistä ja löylynhenki ymmärsi tuon, huokaisi ja
pihahti ilmoille muutaman lämpimän hönkäyksen, sellaisen pienen mitä nyt saunatontun
tulesta saattoi saada aikaan.

Sitten menikin taas aikaa. Tuli keskikesä ja aina tuolloin saunalla oli ollut melkoinen tohina.
Nyt vaan ei näkynyt ketään! Saunatonttu katseli saunan ikkunasta kateellisena toisaalle ja
näki muutamia muita saunoja, joiden piipuista nousi iloisesti savut kohti taivaita.
- Onnenpekkoja nuo!

Meni kesä, tuli taasen syksy uusi. Lehdet tippuivat puista ja syksyiset tuulet ujelsivat saunan
rakenteissa. Olisi ollut muutama paikka pientä remonttia vaille, mutta kuka ne olisi tehnyt...?
Saunatonttua palelsi, hän yritti saada aikaan muutamanakin iltana tulta kiukaan tulipesään,
vaan voimat olivat menneet. Saunatonttu tiesi, että he menettävät voimiaan, elleivät
saa saunoa säännöllisesti. Sinnikkäimmät saunatontut ovat kyllä kestäneet vuosikymmeniäkin
ilman saunaa. Mutta jaksaisiko hän?
Ja taasen tuli talvi. Tulikin runsasluminen talvi. Jossain vaiheessa talvea lumikuorma alkoi painaa
saunan kattoa ja natina oli melkoinen. Saunatonttua pelotti, hän yritti ja yritti saada tulta.....ei vain
jaksanut, ei onnistunut.... - risut ja oksatkin olivat kosteita.

Mitään ei onneksi saunalle tapahtunut tuona talvena.
Tuli taas kevät ja kesäkin meni samalla tavalla.... saunatonttu odotti suurin toivein, että nyt taas
ihmiset muistaisivat tuon saunan... Vaan niin meni sekin kesä - tuli talvi - tuli uusi kesä - ja taasen talvi.
Saunatontu parta vain harmaantui. Se itki usein iltaisin hiljaa, ei ollut nähnyt löylynhenkeä
moniin kuunkiertoihin, ei ihmisten vuosiin!
Saunatonttu alkoi olla epätoivoinen. Lopulta se päätti kerätä voimia sen verran, että kunhan
seuraava kevät tulee ja maa on jälleen sula, hän herättää vaikka kuinka löylynhengen, kerää
tavaransa ja ottaa tämän mukaansa ja lähtee etsimään heille uutta saunaa.

Pikkuhiljaa talvi taittui ja alkoi kevät nostaa päätään.
Saunatonttu valmisteli hiljalleen siirtymistä pois tuosta saunasta, koska ihmiset olivat sen hylänneet!
Maa alkoi jälleen viheriöimään ja lintujen laulu sekä elämän merkit kuuluivat jälleen kaikkialta.
Saunatonttu ahkeroi sen, minkä jaksoi... keräsi maasta oksia, kaivoi saunan alta puun palasia,
repi pieniä juuria... - ja lopulta hänellä oli saunan pesässä pieni keko tulta varten ja
hartaan yrittämisen jälkeen saunatonttu saikin aikaan tulen. Hän vaali sitä hartaudella, varoi ettei se
vain sammu keskenkaiken. Lopulta saunatonttu kokeili varovasti kiukaan kylkeä, tunsi aivan aavistuksen
verran siinä lämpöä ja roiskaisi pikkuisen vettä kiukaalle.
- Löylynhenki, hei löylynhenki.... herää, herää...... löylynhenki....herää!
Mutta hiljaista oli. Löylynhengestä ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään.
Saunatonttu ei halunnut uskoa, että löylynhenki olisi hävinnyt kokonaan, se ei saa olla totta.
Saunatonttu lisäsi pari oksaa tuleen, heitti hieman lisää vettä kiukaan kylkeen, pihinää... pientä
sihinää....... mutta löylynhenkeä ei vain näkynyt!

Saunatonttu istahti saunan lattialle murheissaan. Oliko hän menettänyt ainoan ystävänsä?
Tuli lepatti kiukaan tulipesässä heikohkosti ja sitten, aivan viime hetkellä saunatonttu tunsi
suhahduksen! - Löylynhenki, sinä olet elossa!
Löylynhenki tunnusti, että oli hieman hankalaa saada itseään liikkeelle, varsinkin kun oli
niin pieni tuli, mutta jokin sanoi, että nyt oli yritettävä nousta.

Saunatonttu kertoi löylynhengelle kaiken!
Löylynhenki venytteli hieman ja oli samaa mieltä, että vuodet ovat selvästi paljastaneet heille,
että ihmiset eivät enää palaisi tänne. Yhteisesti he päättivät, että seuraavan kerran, kun
täysikuu täyttää taivaan, lähtevät he matkaan. Saunatonttu laski nopeasti, että siihen ei olisi
enää kuin vajaa viikko, ihmisten aikakäsitysten mukaan.
He hymyilivät. Löylynhenki oli onnellinen, että saunatonttu ei ollut lähtenyt yksin ja saunatontusta
tuntui hyvältä, että hänellä oli ystävänä noin hyvä löylynhenki.

Pari päivää menikin saunatontulla tohistessa. Se valmisteli lähtöä ja seurasi tarkasti öisin kuuta.
Enää yksi yö ja sitä seuraavana he olisivat taipaleella.

Vaan tuli seuraava päivä. Saunatonttu oli todella väsynyt edellisen päivän touhuiluista ja
yöllisestä valvomisesta, että se ei kuullut mitään kun saunaan asteltiin sisälle!
Jotain tapahtui, mutta saunatonttu ei vain kuullut mitään. Autuaan tietämättömänä se kuorsasi
hiljaa kolossaan.......
Mutta mitä mitä? Saunatonttu heräsi säpsähtäen, luuli ensin että näki unta!
Tunsi parrassaan höyryä, nenänpäässä hikikarpalon.
Saunassa oli tuli! Saunatonttu singahti nopeasti kolostaan lauteiden alle ja huomasi, että
saunassa oli ihmisiä - ihmisiä, saunomassa.
Mistä nämä tulivat? Onko tämä unta?
Samassa saunatonttu huomasi löylynhengen, joka kuiskasi hänelle:
- Nämä ihmiset ovat sen vanhan papan toisen pojan ihmisperhe! Tulivat tänne ja herättivät
minut laittamalla oikein aimo tulet kiukaan alle. Aaah, arvaaa miten vanhoja löylyisiä jäseniä
tällainen löylyttely helliikään. Saunatonttu ei ollut uskoa korviaan, mutta totta se oli, toden totta.

Tuo ihmisperhe oli päättänyt ottaa tuon mökin hoitoonsa ja käydä siellä mahdollisimman usein.
Saunatonttu tuntui nuortuvan ainakin monta ja yksi vuotta ihan hetkessä.
Ja sinä yönä, kun ihmiset olivat saunoneet - saunatonttu ja löylynhenki löivät sellaiset
löylyt tuon vanhan saunan sisäseinille, että sellaisia löylyjä ei edes se vanha pappa
ottanut vuosiin, vaikka kova löylymies olikin!

Sinä kesänä saunatonttu koki, kuinka hänen ja löylynhengen kotisaunaa korjattiin ja putsattiin.
Saunatonttu oli onnellinen - ja niin oli löylynhenkikin - ja kahdestaan he pitivät huolta
jatkossakin siitä, että saunassa oli kaikki hyvin ja löylyt olivat mitä makoisimmat.

----------------------------------------------------------------------------------

Syksyn merkkejä ilmassa

No niin, sitten se syksy alkaa tehdä tuloaan oikein selkein askelin.
Vettäkin on välillä satanut ja illat ovat viilentyneet nopeasti. Päivisin on vielä ollut mukavan lämmintä,
jopa tällainen vilukissa on vielä pystynyt liikkumaan jopa ilman takkia ulkosalla.

Töitä on saanut tehdä kiitettävästi ja terveenä ainakin toistaiseksi olen saanut olla, hyvä niin.
Joku voisi kysyä, eikö minulla ole mitään muuta kuin työ ja nukkuminen, mutta onnekseni
voin sanoa, että on ja kiitos muutamalle todella upealle ihmiselle siitä, että elämästä löytyy
väriä - lämpöä - hymyä ........ jne. ja kun taas poissa on sellaisia kuvioita, jotka eivät ole olleet
todellisia kaikin puolin, mutta elämä on... aina sattuu ja tapahtuu.
--------------------------------------------------------------------

Mä katsoa sain sun silmiä vain, mietin mitä niiden taakse kätkeytyy.
Mä katselin ja katselin, mietin ja arvailin.
Mutta - sinä et paljastanut mitään, et silmiini katsonut suoraan - et koskaan.

Mä katsoa sain noita salaperäisiä silmiä vain, vain hetken miettien....
mitä ne näkevätkään, mutta mitä ne piilottavatkaan.
Vaan - sinä et kertonut, et näyttänyt, ei katseesi paljastanut koskaan suoraan mitään - ei koskaan.

Mä katsoin ja katsoin, sen hetken mitä sain.... silmiäsi vain.
Oudon katseen usein vastaani sain, ei lämmin se ollut - ei kylmä se ollut....
se oli vain jotain, mikä ei kertonut koskaan mitään..... oli kuin olisi tyhjä ollut, vaan
silti täynnä kaikkea - mitä et takaa silmien paljastanut koskaan, et suoraan..... etkä muutenkaan.

Lopulta en enää voinut katsoa sinua silmiin!
Lopulta väsyin miettimään, arvuuttelemaan.... toivomaan, että näkisin salaisuuksiin
taakse noiden silmien.... tietäisin, mitä katseesi kertoivat - mitä ne tarkoittivat.
Väsyin, silmieni katse siirtyi sivuun... toisaalle.... en enää voinut, en enää jaksanut.

Jäit yksin tuon salaisen katseesi kanssa, jäit - tyhjän ja täynnä salaisuuksia olevien katseittesi kanssa.
Ja poistuessani mietin, osaako kukaan koskaan katsoa sinua silmiisi niin, että
ymmärtäisi mitä silmäsi sanovat.....

----------------------------------------------------------------------

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Niitä kuivaks´ saanut en,
ne valui läpi sormien,
kun käsilläni piilotin
mä kasvoni peittäen.

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Tippui välistä sormien, kyyneleitä hiljalleen.
Huuleni värisevät kostuttaen.
Maistoin kielellä suolan
kyyneleen huulilleni tuovan....
ruosteenpunaisen!

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Värisevin huulin kuiskailin,
sanoja sanottuja vielä tapailin.
Ei, en saanut sanottua sanaakaan,
minut valtasi tunne vaan....
- sisältä ahdistaa!
Ja ruosteenpunaiset kyyneleet,
ne valuvat poskilleni hiljalleen.

.... yhä uudelleen ja uudelleen......
------------------------------------------------------------


Heräsin hymyillen, valkoisten lakanoiden välistä - venytellen.
Aaaah...... muistelin hetkiä eilisen! Oi, miten olinkaan saanut nauttia.....
- elämä oli kuin olikin ihanaa!

Hiljaisuuden rikkoi pieni tuhina, sängystäni....
Katsahdin vierelleni ja näin siinä sinut!
Nukuit vielä niin levollisesti, kaunis - onnellinen hymy kasvoillasi.
Silitin varovasti hiuksiasi...... katseellani suutelin sinua, en tohtinut herättää!

Nousin hiljaa..... astelin keittiöön... ahertelemaan.
Valmistin aamiaista, jotain pientä vain - ja palasin luoksesi sängylle.
Silitin uudelleen noita pehmeitä hiuksiasi, nyt laskeuduin vierellesi ja suutelin...
- poskeasi.
Hieman havahduit, hymyilit... - varovasti avasit silmäsi ja katsoit minua
säteillen, onnellisena.... saaden mieleni ja sydämeni leijumaan, korkeuksissa uusissa!

Tulin vierellesi, otin sinut kainalooni. Painoit hiljaa pääsi rinnalleni jääden siihen.....
Meillä ei ollut kiire mihinkään - ei aamiaiselle, ei toisaalle - ei mihinkään.
Oli vain se hetki ja me kaksi!

Hiljaa vaihdoimme sanoja, juttelimme eilisestä. Naurahdimme.... muistelimme
mitä kaikkea teimme - mitä kaikkea halusimme..... ja mitä me todella halusimme...
- me halusimme.......
Nousin hieman, vaalea peitto heilahti kauniin vartalosi päältä sivuun ja halasin
sinua, suutelin hieman..... pidin vain lähelläni.... hellien hiljaa.

Ummistit silmäsi, annoit kätesi vaeltaa selässäni, kun vein sinua.....
tein väreitä viileitä, kiusallisen kiihoittavia - sinulle... annoin sinun nauttia!
Ja aamusta tuli kaunis, meidän kahden.

----------------------------------------------------------

Istuin kivellä, puron reunalla ja katselin solisevan veden juoksua.
Hiljaa virtasi vesi kohti uomia suurempia ja isompia puroja -
kohti jokea, mikä yhtyisi toiseen - isompaan ja lopulta löytäen järven tai meren.

Istuin ja katselin. Purossa ui veden juoksun mukana lehtiä, syksyisiä.
Ne pyörivät kivien lomassa, jotkut upposivat kokonaan vaan toiset
keinuivat pinnalla sinnikkäästi edeten purossa kauemmaksi ja kauemmaksi.

Mietin elämää.... se oli kuin puron soliseva vesi.
Mietin ja ajattelin, mistä olikaan kaikki lähtenyt - miten oli jo tähän asti tultu...
ja mihin se oma elämän virta vielä veisi.

Ajatukseni keskeytti näky erilainen - purossa......
Jokin höyhen keinui majesteetillisen hiljaa veden yllä. Ei antanut pienten
kivikkojen häiritä keinuntaa, ei etenemistä laisinkaan.

Mietin, mistä höyhen matkaan oli tullut, kun näin sen päällä pisaran
- kristallin kirkkaan pisaran.
Joku oli sen laittanut matkaan, uimaan purossa eteenpäin
- toivoen että se löydettäisiin.........

Ja kuin jossain määrätty olisi ollut, tuo höyhen pisara matkustajanaan,
pysähtyi kohdalleni kiven vierelle siihen puron reunalle, missä olinkaan.
Tuijotin näkyä hiljaa - en osannut sanoa mitään, en ajatella
- olin vain lumoutunut.... toivoen, että se olisi minulle!

Niinpä nousin ja lähdin kävelemään... eteenpäin....
puroa vastavirtaan ylöspäin, toivoen että löytäsin hänet, ken tuon
höyhenen pisaran kera matkaan laittanut oli!
Ehkä juuri minua varten, ehkä....

Ja minä taivalsin ja taivalsin ja lopulta näin jotain.......
Hymyilin! Se oli sittenkin minulle - se höyhen kera pisaran.

----------------------------------------------------------------------

Onhan taas ollut elämää!

No niin, sitten viime postauksen on elämässä ollut monenlaisia kuvioita.
Töissä on sattunut onneksi enimmäkseen hyviä asioita.
Omassa elämässä sitten onkin ollut kuvioita vaikka millä mitalla, mutta voin sanoa että
vaikka on ollut vaikeuksia ja sisuskaluja riipiviä hetkiäkin, niin tämä mies
hymyilee tällä hetkellä - ja siitä kiitos kuuluu erityisesti eräälle.....


Pistin hieman lisää tuonne loppuun tekstiä, taas.
No katsotaan jos niitä nyt lukee joku.
Ja uskaliaimmat voivat tietty pistää palautetta - vapaasti, oli se millaista tahansa.

---------------------------------------------------------------------------

Hei hei.... sä näit mut yksin tässä.
Hei hei.... sä tulit vierelleni mun.
Hei hei!

Hei hei.... sä katsoit mua, yksinäistä hiljaa.
Hei hei... sä kosketit kädelläsi kasvojani.
Hei hei!

Näit poskellani kyyneleen.
Näit silmäni vetisen.
Näit mut.... hei hei... näit mut.
Hei hei!

Hei hei... sä otit mut halaukseen.
Hei hei... sä pidit mut lähelläsi.
Hei hei!

Tunsit sydämeni olevan satutettu.
Tunsit sieluni kivun.
Tunsit mun pelokkaan olon.... hei hei... tunsit.
Hei hei.

Mutta kun siihen sä tulit.... hei hei... siihen sä tulit.
Sä mut ehjäksi sait.
Sä mun sydämen paikkaa voit.
Hei hei - sä vain....
Hei hei.

Ja mä tunsin, miten sydämeni lauloi taas....
Hei hei.... surut sä veit.
Hei hei.... ahdistukset sä veit!
Hei hei.

Kuivui kyyneleet, löytyi valo sydämeen - sinulta!
----------------------------------------------------------------------

Olin kutsuttu juhliin, hieman erilaisiin.
Ei syytä sanottu. Kutsussa vain paikka ja aika - ja toive:
Satumainen, mutta juhlava asu.

Uteliaisuus voitti, suunnittelin asuani viikon ja päätin lähteä
juhlimaan...... Ylläni vaalea smokki ja mirri kaulassa, tietenkin.
Tyyli kuin Humprey Bogartin tai Dean Martinin ja
askel ryhdikäs....

Otin taksin ja kyydin kohti juhlapaikkaa.
Juhlapaikka oli vanha kartano, missä erilaisia tilaisuuksia nyttemmin usein pidettiin.
Astelin sisälle.... ovella minut otti vastaan herra, ken hovimestariksi esittäytyi.
"Tervetuloa Mister.....!" Esittelin itseni ja hän vilkaisi listaansa.
"Aivan - aivan... peremmälle, saanko pyytää...." Ja pienellä ohjauksella löysin
itseni juhlasalista. Eteeni käveli nuori tarjoilijatar kantaen tarjotinta, jossa oli shampanjaa.
Otin hymyillen lasillisen ja katselin vierasjoukkoa. Ketään kovinkaan tuttua en joukosta
löytänyt.... mutta niin taisi olla aika monella muullakin - sama tilanne!

Viereeni tuli hieman minun jälkeeni paikalle saapunut herra, joka varovasti kysyi
minulta, mitkä nämä juhlat oikein ovat ja ketä nämä ihmiset ovat.
"Valitan, en pysty auttamaan yhtään! Ollaan sitten samassa veneessä."
Hymähdimme hieman, hämmentyneinä ja kilistimme lasejamme.
Juhlasalissa kuului aika vaimeaa puheensorinaa, koska selvästi valtaosa oli vieraita toisilleen.
Vain aivan muutama pieni ryhmä seisoskeli jossain ja näissä ryhmissä keskustelua oli
sitten hieman enemmän, mutta sekin oli selvästi jännittynyttä.

 Meni jonkin aikaa ja sitten tuo jo tapaamani hovimestari ilmestyi juhlasaliin.
Hän käveli päättäväisin askelin salin toiseen päähän ja toivotti kaikki tervetulleeksi
voimakkaalla, selkeällä äänellä. "Teille vielä selviää, miksi olette täällä tänään, joten
ei huolta. Toivottavasti alkuun antimemme kelpaavat teille."
Samassa salin toiselta sivulta aukesi kaksi ovea, jotka paljastivat seuraavan
tilan, minne oli katettu ruoka.

Siirryimme kehoituksesta tuohon saliin ja huomasimme, että meille jokaiselle oli
merkitty paikka. Se pöytä, johon minut oli "määrätty", oli samanlainen kuuden hengen
pyöreä pöytä kuin kaikki muutkin. Samaan pöytään saapui myös jo tuo aikaisemmin
tapaamani herra, kaksi meitä hieman vanhempaa herrasmiestä ja kaksi tyylikästä naista.

Ja hän oli se toinen noista naisista!
Ensimmäinen katse häneltä sai tuhannet voltit lävistämään kehoni.
Värähdin!
Hän esitteli itsensä, pehmeän sensuellilla äänellä..... ja huomasin, että nuo
kapeat, tummanpunaisiksi maalatut huulet tuskin aukenivat, kun hän kertoi nimensä.
Hän ojensi kätensä itsevarmasti minulle ja kättelimme. Yllätyin, miten
jämäkkä hänen otteensa oli, vaikka käsi ei ollut juuri minkään kokoinen!

Hän hymyili.... ensimmäisen kerran sinä iltana, minulle!
Värähdin!
Tuskin enää huomasinkaan toisia pöytäseurueestamme ja muiden kättelyt ja esittelyt
tahtoivat mennä hieman sivu suun....

Samassa pöytäämme tuli tarjoilija, joka kertoi palvelevansa juuri meidän pöytää.
Katsahdin ympärilleni ja huomasin, että jokaisen pöydän äärellä oli oma tarjoilija.
Meitä palveli hyvin tyylikkään oloinen mies ja minulle tuli mieleen englantilainen
yläluokan palvelija, joka kunnioitti ammattiaan.

Saimme ruokajuomia, kukin mieltymyksiensä mukaan.
Yllätyin, että olin pöytäseurueessa ainoa, joka halusi juoda valkoviiniä....
kunnes huomasin, että hänkin oli tilannut samaa!
Värähdin!
Hän katsahti minua salaperäisesti hymyillen, nuolaisi lasinsa reunaa.....
enkä voinut kuin nielaista hiljaa.

Aterian aikana sananvaihto oli aika hiljaista, rauhallista.
Kaikkia meitä varmaan jännitti ja ihmetytti, mikä tässä oli takana.
Mutta jälkiruokien aikana yllättäin ilmapiiri alkoi jo vapautua!

Jonkin aikaa meni ja keskustelutkin kehittyivät pöydissä, niin meidänkin.
Koitin osallistua erilaisiin juttuihin, niin kuin kykenin - vaikka katseeni lähes
jatkuvasti harhailivat tuossa naisessa..... ja hän kyllä huomasi sen!
Vierelläni istuva mies, tämä jonka olin jo paikalle tultaessa tavannut, kysyi
yllättäin: "Palaako?  Käännyin hänen puoleensa, puistelin päätä ja totesin, että
eipä ole vielä koskaan. "Okei, no lähteekö joku muu seuraksi?"
Pöydästä lähtivät kaikki muut savukkeelle, paitsi minä - ja tämä salaperäinen nainen!
"Siis et polta?" Hän kysyi ja pyysi katsoa käsiäni. Ojensin ne hänelle ja hän
katsoi niitä nopeasti. "No joo, et todellakaan. Itse lopetin joitakin vuosia sitten."

Vaihdoimme muutaman sanan tupakoinnista ja alkoholista ja juuri kun olimme
päässeet hyvään vauhtiin, muu pöytäseurue palaili takaisin.
Hän kutsui tarjoilijaa ja kysyi, saisiko kaksi kuppia kahvia ja jotain pehmeää konjakkia.
Tarjoilija katsoi heti minua! Häkellyin.... - miten hän minut yhdisti tuohon naiseen.
Nyökkäsin refleksin omaisesti ja tarjoilija poistui palaten hetkisen kuluttua
tarjoillen meille kahvit ja konjakit. Muu pöytäseurue innostui meidän juomista ja
kohta kaikilla höyrysi edessään tuore kahvi ja vierellä kullanrusehtavaa konjakkia lasissa.

Pääsimme juuri maistelemaan juomia, kun kuului kongin kumahdus.
Kaikki säpsähtivät!
Päät kääntyivät, katsahdimme äänen suuntaan ja tuon hovimestarin vierellä seisoi pariskunta.

He olivat pukeutuneet todella tyylikkäästi, juuri kuten kutsussa toivottiin.
Nyt alkoi oma asuni vaivaamaan, mutta minkäs teit. Toivoin ettei siitä huomautettaisi....
"Hyvät, rakkaat vieraat. Toivotan teidät vielä kerran tervetulleiksi juhlaamme.
Saanen esitellä teidän isäntäparinne - joista tulee tänään oikea pari!"
Hovimestari kertoi, että tällä parilla oli jo vuosia ollut haaveena toteuttaa
hieman erilaiset häät..... ja kun heillä ei ollut paljoa hyviä ystäviä, olivat he päättäneet
kutsua pienen salapoliisityön jälkeen juhliinsa sellaisia ihmisiä, jotka he tiesivät
jostain jollain tavalla... - ja nyt minäkin tunnistin tuon parin!

Juhla jatkui siis kauniilla vihkimisellä, joka toteutettiin viereisessä juhlasalissa.
Nyt kenelläkään ei ollut enää epäselvää, miksi siis oltiin juhlissa.
Mutta hieman häiritsi, eikö nuortaparia saisi muistaa millään tavalla?
Siihenkin saatiin selvyys nopeasti. Hovimestari vihkimisen jälkeen kertoi, että
parilla on kaikki, mitä he haluavat.... ainoastaan jos tänään he saavat lisää uusia ihania
ystäviä, muuta he eivät toivo! Ja mitään perinteisiä hääleikkejä ei olisi, vain
kimpun heitto tulisi, eikä mitään muuta joka häiden vakionumeroista siis olisi tiedossa.

Morsian halusi tuon kimpun heiton mahdollisimman nopeasti pois "päiväjärjestyksestä"
ja ryhmä naisia asettuikin paikoilleen odottamaan, josko juuri hänellä kävisi tuuri
saada tuo kaunis shamppanja- ja tulipunaisista ruusuista tehty kimppu käteensä!
Myös tämä ihailemani nainen päätti mennä mukaan, vaikka nauroikin että ei hänen
kannattaisi edes yrittää.....ja samassa kimppu oli ilmassa - tipahtaen lähes suoraan hänen
käsilleen! Näin hänen ensialkuun kasvoille nousseen hämmennyksen, mikä kuitenkin
vaihtui nopeasti valloittavaan naurahdukseen...

Hän tuli luokseni ja kysyi, voisinko hetken pidellä kimppua.
Suostuin ja otin sen vastaan. Hän käveli nopeaan pois ja mietin, mitä ihmettä.
Mutta meni vain pari minuuttia ja hän palasi takaisin, otti kimpun ja kiitti....
- suukolla poskelleni. Olin entistä hämmentyneempi!
"Soriiii..... ei kai tuo vaivaa?" Sopersin varovasti takaisin, että ei ja sain toiselle poskelle
toisen suukon.
Värähdin!

Saliin oli tullut orkesteri, joka soitti hiljaa "Ballroom" musiikkia.
Huomasimme, että yksi osa salista oli varattu tanssimiselle ja muutama pari olikin
jo keinahtelemassa. Mietimme vain, että eikö mitään häävalssia tai vastaavaa tule,
mutta se selvisi orkesterin johtajan juonnosta, missä hän kertoi, että nuoripari
tanssii jossain vaiheessa iltaa..... eivätkä he tiedä, minkä tanssin - vaan jonkun
orkesterin ohjelmistoon kuuluvan kappaleen aikana spontaanisti.

Mielenkiintoista... ajattelin.

Ilta eteni mukavasti musiikin tahdissa ja alkuun ruokasalina olleeseen tilaan
katettiin pieni napostelupöytä. Siellä oli makeaa ja suolaista, varmasti kaikille jotain.
Tarjoilijat taas pitivät huolen siitä että juomia riitti.

Juhlasalissa oli myös pöytiä, joissa saattoi istua ja kuunnella musiikkia, jos ei
tanssiminen kiinnostanut ja yhteen tällaiseen minäkin istahdin saaden vierelleni tuon
salaperäisen naisen.....
Hetken kuluttua pöytäämme tuli tuo nuoripari esittäytymään. Onnittelimme heitä ja
siinä vaihdettiin samalla sanaa, missä olimme tavanneet ja kuinka olimme kutsuttuina
tässä juhlassa. Kiitin kutsusta todeten, ettei olisi tullut mieleenkään, mitä oli tulossa.
Nuoripari hymyili. Tai mikään nuoripari. Varmaan samaa ikäpolvea, kuin itsekin....
mutta liitto oli nuori!

Muutaman minuutin jälkeen tuo pari siirtyi seuraavaan pöytään ja me jäimme kahden.
Yllättäin hän pyysi minua tanssimaan, vaikka yritin kertoa etten hallitse parkettia....
hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
Astelimme tanssilattialle ja hidas keinuva kappale vei meitä mennessään.
Haistoin hänen pehmeän tuoksunsa, vaniljaa.... hivenen appelsiinia...  jotenkin sanoin ääneen:
"Lavanila." Hän pysähtyi, katsoi minua hämmästyneenä.
"Mitä sinä sanoit?"  Katsoin häntä ja hän toisti kysymyksen.
Vastasin: "Lavanila". En tiedä, miten se tuli mieleen.... mutta niin vain sanoin.
Hän kertoi, että tuo tuoksu oli Lavanila!
Olin sanaton - kuten hänkin.

Tanssimisesta ei sillä hetkellä tullut mitään.
Hän katseli minua pitkään, kuin arvioiden ja miettien.... mikä mies olen.
Minusta tuntui siltä, että smokin "mirri" alkoi kuristaa kaulaani... teki mieli
ottaa se kokonaan pois, mutta eihän niin voinut tehdä.

"Miten sinä tiesit?" Sain kysymyksen.
En osannut oikein vastata, sanoin vain, että jotenkin se tuli mieleen.....
Uskoiko hän, en tiedä... parempaa vastausta en osannut antaa.

Tilasin meille juotavaa ja kun olimme ne saaneet, hän ehdotti, että lähtisimme jatkoille.....
Mietin, olisiko se soveliasta isäntäpariamme kohtaan. Hän naurahti todeten, että voi,
siitä ei tarvitse olla huolissaan - sen hän voi vakuuttaa!

Joimme hiljaa nuo juomat, hän otti tuosta voittamastaan kukkakimpusta yhden tulipunaisen
ruusun ja pyysi tarjoilijaa laittamaan kimpun maljaan ja viedä se nuorikolle. Tämä tietäisi
kyllä sitten syyn. Tarjoilija nyökkäsi, otti kimpun ja poistui.
Me lähdimme ulko-ovea kohti. Sain vaatesäilöstä päälitakkini ja hän omansa, mitä hän
ei halunnut heti laittaa ylleen... - ulkona oli kaunis ilta ja lämmin.
Kävelimme pihatiellä odotellen meille tilattua taksia ja nyt katselin
kauniissa kesäillan, tai -yön hämyssä tuota salaperäistä naista....
Värähdin!

Taksimme tuli, hän kertoi osoitteen samalla minua katsoen:
"Sama suuntahan meillä oli, tietenkin." Nyökkäsin hiljaa....
Värähdin!
Minut vei tuo salaperäinen nainen....



 ------------------------------------------------------------------------

Anteeksi!
Sanoja väärin olin asetellut ja lausunut.
Anteeksi!
Tekoja tehnyt tyhmästi, typeränä.... miettimättä.
Anteeksi!

Ajattelemattomuuttani ja harkitsematta olin
tehdä pahaa, loukata - satuttaa - ärsyttää - ahdistaa.

Miettimättä väliin sanojani sain vain aikaa
hetkiä ikäviä, väittelyjä kiivaita... - täysin turhia!
Anteeksi!

Mutta silmäni avattiin.
Minut pistettiin kuuntelemaan..... asioita eri tavalla katselemaan.
Tajusin, tajusin onnekseni.......
Kuuntelin, vihdoinkin osasin kuunnella....
Ymmärsin - lopultakin asioita myös toiselta kantilta.

Siksi: Anteeksi!
Ja sinä tulit vastaan.
Halusit saada minut ymmärtämään.
Halusit saada minut kuuntelemaan.
Halusit saada minut....

Siksi: Anteeksi!
Enkä enää toivo tekeväni tyhmyyttäni asioita...
- aiheutavani turhaan harmeja - meille.
Koska sinä olet enemmän kuin......

 --------------------------------------------------------------





Sä et ole parempi kuin kukaan toinenkaan.
Sä et ole huonompi, kuin meistä kumpikaan.
Sä et ole enempää - et vähempää.... sä olet se, mitä sä olet.

Sä et ole sellainen, miten joku sua katsoa saattaa.
Sä et ole tällainen, miten itsesi väliin esille työnnät.
Sä olet hyvä sellaisena kuin olet!
Koska olet juuri sitä, mitä olet - sinä.

Sua on muka vaikea lähestyä....
Sua on muka vaikea tuntea....
Sä muka kylmä olet, torjuva ja tiukka.....
Mutta mitä olet, sieltä sisältä - sä olet upea!

Sinussa on paljon sitä, mitä monilla ei ole.
Sinulla on sitä herkkyyttä, mitä moni ei tunne.
Sinussa on..... sitä..... sitä sinussa on!
Vaan mitä?

Minä sen tiedän, vaan kerro en - se on minun omaani se.
Sinusta - sinussa - sinua.



---------------------------------------------------------------------

Miten erikoista onkaan huomata, millainen ihminen on ystävä!
Miten ihmeellisesti meidän mielet elävätkään..... maailmamme rakentuu,
mielikuville ja ajatuksille.

Miten outoa onkaan alkuun huomata, että joku jolle olet avautunut kaikesta,
luottanut häneen - onkin pahin luopio, puukkoa selkään tarjoava lurjus.
Miten hämmentävää sitten onkin huomata, että jostain vain hyvänpäivän tutusta
voi tulla sinulle yksi läheisimmistä ystävistä, jonka sanaan voit todella luottaa!

Itse liikaakin kokeneena nähnyt, että moni osaa sanoa sanoja kauniita, kertoa
sopivasti oikeassa paikassa lauseita, joita hetken jopa uskot....
Vaan hieman miettimällä, odottamalla ja katsomalla - tajuatkin, toinen on
vain valehdellut sinulle ja .... käyttänyt sanojasi hyväkseen!

Sinä, kenellä on vilpittömästi lähelläsi ystäviä joihin voit luottaa
- tiedä se, että olet onnekas ja sinulla on aarre, jota rahalla et voi mitata!
Pidä heistä kiinni ja ole heidän arvoisensa myös itse.

Ehkä kyyninen olen, mutta enää en usko ketä vain!
Ehkä kylmä olen, mutta sanoja kuuntelen tarkkaan - harkiten....
en kaikkien, vaan juuri sellaisten joihin enää ei voi..... ehkä koskaan.

Kumpaan ryhmään sinä kuulut?
-----------------------------------------------------------------

Olin päästänyt vääriä ihmisiä lähelleni.
Olin uskonut sinisilmäisesti heitä.... kuunnellut tarinoita,
jotka vain satuja olivatkin.

Olin ihastunut henkilöihin, jotka pettivät - luottamuksen....
käyttivät mieltäni ja minuuttani vain hyväkseen.
Olin marionetti toisten maailmassa, ilman omaa elämää - aitoa sykettä sydämen.

Olin revitty.
Olin hyljeksitty.
Olin, mitä olin - mutta en ollut silti heille mitään.....
Ennen kuin yksi heistä irrotti otteensa - ei minua enää tarvinnut!
Pääsinkin irti kahleista turhista, toisten riepottelemista,
pääsin elämään...... yksin.....

Ja oli tyhjää!

Aikani siinä - tyhjässä.... kuljin, suuntaa hakien....
hiljaa neuvoja etsien, apua huutaen....
Vaan kuuliko kukaan, kuuliko?

Kyllä!

Sinä......
Sinä kuulit, tulit - sieltä jostain - yllättäin, otit minut lähellesi.
Pidit siinä, halasit - vain hiljaa vierelläni ollen.
Suutelit - otsaani, pidit vain kädestä ja katselit, kuinka....
nousi kasvoilleni väri, palasi ilo ja aurinko!

Sen teit sinä!
Sinä!

Enkä enää ollut toisten riepoteltavana, vain pelinappulana!
Sain löytää sateenkaaren päästä aarteeni: Sinut!




------------------------------------------------------------------------'


Kuutamo - kesäyön.
Yksin kuljin rantaan, katselin veden pintaa.....
Se tyynenä lepäsi hiljaa.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin seisoin rannalla, katselin vain aavalle....
Järvi hiljaa edessäni uinui.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin mietin maailmaa, nauttien äänettömyydestä...
Tuuli hiljainen vain seuranani ollen.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin työnsin veneen vesille....
Astuin kyytiin ja soudin hiljaa, järvelle.

Annoin airoilla hiljaa vauhtia, kuulin kuinka hankaimet
narahtelivat hiljaa....
Vesi väistyi veneen tieltä, pienet laineet kiisivät veneen
keulasta kohti rantoja..... hymyilin hiljaa.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin veneessä puisessa järvellä....
Annoin sen lipua hiljaa eteenpäin, kuuntelin vain hiljaisuutta.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin keskellä kaunista järveä...
Ilman ketään, ilman mitään - rauhassa kaikelta.

Nautin olostani, sieluni sai rauhan ja katselin vain ympäröivää
hiljaista, tyyntä järveä - hymyilin.

Kuutamo - kesäyön.
-----------------------------------------------------------------------

Arjessa vai irti arjesta

Sainpa taas huomata, että arki alkaa toisinaan hieman vahingossa. Viikonvaihde oli kerrankin sellainen, kuin mitä viikonlopun pitäisikin olla ja siitä jäi mieleen hyvät muistot ja hyvä maku.
Tästä olisikin ollut hyvä startata uuteen viikkoon, mutta se kun tulla pamahti eteen ihan
huomaamatta ja päivä mennä pärähti ohi oikeastaan nopeammin, kuin ehdin siihen kunnolla
edes paneutua - eli se siitä viikon startista sitten. No ehkä hyväkin joskus ottaa letkeästi.
----------------------------------------------------------------------------------------

Mä heräsin taas, aamulla valon kajoon kirkkaaseen.
Mä heräsin vaan, sängyn laidalle nousin istumaan.
Mä heräsin..... siihen vaan.

Taas sen jouduin huomaamaan, taas sen tajuamaan!
Sänky viereltäni autio oli.
Sänky viereltäni tyhjältä näytti.
Sänky - ilman toista, ilman mitään, ilman sinua...

Mä heräsin kuin uudestaan,
tajusin sen alastomuudessaan.... sen, että...
                                                                       

Sänky viereltäni autio oli.
Sänky viereltäni tyhjältä näytti.
Sänky - ilman toista, ilman mitään, ilman sinua...
- se ei ollut mitään, enkä ollut minäkään.

Mä olin yksin, taas sängyn laidalla.
Tyynyt hiljaa lepäsivät, lakanoihin tarrauduin,
niitä puristin - kuin toivoen sinun siinä olevan.
Vaan näin vain sen...

Sänky viereltäni autio oli....
Liian autio oli.
Se oli ilman toista, kuten olin minäkin.
Laidalla sängyn.
Taas tänäkin aamuna!
-------------------------------------------------------------------------

Kuultiin tarina naisesta, tuosta kauan sitten kadonneesta.
Hiljaa oli vain suukon antanut.... sitten kotoa poistunut.
Lähtenyt, yllään vain asu vaalea - harsomainen, kuin aaveen tai enkelin.

Kuultiin tarinaa, näin kerrottiin...
oli hän kävellyt hiljaa kuuta kohti. Kuullut kutsun täysikuun, sitä vain seurannut.
Oli yöhön lähtenyt, miehensä jättänyt - vain suukolla ainoalla, tuon toisen
nukkuvan poskelle....

Kuultiin tarinaa..... hänestä. Ei koskaan saanut sanoa, ken hän oli.
- se pahan onnen toisi!
Kuultiin tarinaa.... täydenkuun aikaan.
Hän kulki hiljaa, kuin maan yllä leijuen..... hiljaa.... sanatta, kohti tuota kuuta.

Kuultiin tarinaa, outoa ja niin kiehtovaa.
- eikä kukaan sitä voinut tarkistaa.... oliko totta vai tarua vaan.
Se tiedettiin, näin kerrottiin... oli rantaan tyyneen saapunut, kuuta kohti katsonut....
Harsomainen puku rannalle laskeutui, osui kalvas kuunsäde vartaloon helmenvalkeaan....
- ja häntä ei enää olisi näkynyt.
                                                                   

Kuultiin tarinaa, vain tarinaksi arveltua.
Kunnes tuli täysikuu, outo erilainen.
Vaikeni tuulet, tasoittui laineet..... ja jokin outo ääni hiljaa, kuin huokaus jostain,
kuului rannalta...... kuin naisen ääni olisi ollut tuo.....

Oliko hän sittenkin muuta kuin vain tarinaa...
- ja tarina sai syntyä uudestaan.....








 ---------------------------------------------------------------------------------

 Mut houkuteltiin peliin mukaan.
Ihan viattomasti vain!
Mä ensin epäroin, lähtisinkö.... mukaan tähän lain.

No päätin sitten haasteeseen vastaa,
mukaan mennä ja onneani koittaa.

Ja se kannatti, se niin kannatti!

Mä alkuun pelasin, miten sattui - ja mitä sattui.
En tajunnut säännöistä, en pelikuvioista.
- mua vedätettiin, höynäytettiin....
joku kai kusettikin.

Monta kertaa mä olin jo luovuttaa,
sanoa että tämä oli tässä!
Mutta aina vain jatkoin, jatkoin ja taas mä jatkoin.

Ja se niin kannatti, se niin kannatti!

Vaihtui vastustajat, tuli uusia pelejä.
Vaihtui panokset ja paljon menetin!
Tuntui kuin kaikkeni menettäisin, itsenikin möisin...
- niin kirosin, eikö miehelle onnea suotu?
 Silti taistellen jatkoin!

Ja se niin kannatti, se niin kannatti!

Kerran sitten jo lähes kaiken hävisin, jäi vain
yksi merkki käteen. Sillä lähdin ponnistaan,
pelejä voittamaan!
Tuli pieniä onnenhetkiä, tuli hieman isompiakin...
mutta sitä päävoittoa - sitä en vielä saanut... se odotti.
Ja sitä metsästin.

Ja se niin kannatti, se niin kannatti!

Onni kääntyi, myöskin mieli.
Jaksoin taas ja nauroinkin.
Vaan en olisi uskonut, missä se onni oikeasti näyttäytyi....
- missä pelissä se eteen käteeni tulikaan!
Mutta se tuli.

Ja se niin kannatti, se niin kannatti.
Se niin.... se niin.... se niin... kannatti, oi että se kannatti.

Voitin jotain enemmän, kuin koskaan panostin!
Voitin jotain, mitä en enää pelata haluakaan, vaan
pitää tallessa - ikuisessa, itselläni.

Ja se kannattaa, se todellakin kannattaa!


 -----------------------------------------------------------------------------

 Tunnetko joskus, että sinut on kahlittu?
Maailmasi on suljettu? Olet kiinni jossain, ympärilläsi kehä tiukka.

Tunnetko, kuinka sinua kuristetaan?
Elämääsi kahlitaan? Tunnet olevasi vain osanen jotain, mitä et kuitenkaan kiinni saa.

Tunnetko häkissä eläväsi?
Hengityksesi kuristetaan minimiin? Aistit, ettet saa elää vapaasti kuin lintunen taivaan.

Jos tunnet edes osan tuosta, osan itsestäsi noista.... pyydä jostain joku auttamaan,
kahleet ympäriltäsi purkamaan.... repimään kalterit elämänhäkistä kalseasta!

Sinunkin pitää nähdä valo auringon!
Sinunkin pitää saada nauttia, tuntea hymyn nousevan kasvoillesi....
- äläkä anteeksi pyytele toisilta, että olet olemassa - vaan ala elää.

Ei ole sinun, eikä kenenkään muun, tarve jäädä tukahdutettuna henkiseen tyrmään kylmään,
ei maailmaan mustaan..... yksinäisten mietteiden! Ei koskaan.

------------------------------------------------------------------------------------------