Viimeiset loppukesän päivät ja niiden mietteitä.

 No niin, se on taas kesä pikkuhiljaa takanapäin ja on aika katsoa eteenpäin ja huomata, että kalenterikin kertoo syksyn olevan käsillä. Ilmat ovat jo viileämpiä, vettä sataa aina toisinaan ja kirpeä tuuli nipistelee nenää ja poskipäitä. Silti päivät ovat olleet valtaosin kauniita, eli kyllä syksy upeaa aikaa on!

Paljon on taas tapahtunut viimeisten muutaman kuukauden aikana. Hieman rennompaakin elämistä on kuvioihin kuulunut, eli ei pelkästään matalalentoa paikasta a paikkaan b - ja hyvä niin! Mutta mitä syksy tyo tullessaan ja mihin se taas minuakin vie, no sen aika näyttää. Eipä ennustelemaan aleta.

---------------------------------------------------------

Syksyinen tie, hiljainen vain on. Sitä kuljen kävellen, maisemia ihaillen. Syksyinen tie, kostea se on. Sen pintaa koristaa laskeutuvien - leijuvien - lehtien aalto, mi´ kenkieni alla kahisevat, niitä kun kulkiessain mä sivuun potkin, naurahdellen vain.

https://www.youtube.com/watch?v=ZDoH5dQ58ps 

---------------------------------------------------------

Maailmani ei ole se, mitä näen - maailmani ei ole sitä, mitä kuulen! Maailmani ei ole se, missä olen, maailmani ei ole se, minne menen! Maailmani on siellä - siellä, missä on hän - kuka tekee maailmastani täydellisen, ainutlaatuisen ja kokonaisen! 

Ja ennen kuin maailmassani on hän, ken tekee maailmastani kokonaisen - voi maailmani olla pieni, voi maailmani olla ruma, voi maailmani olla kaukana.... Aivan mitä tahansa! Vaan kun sinne astuu hän, on se täydellinen, ikuisesti! 

---------------------------------------------------------

Kyyneliä valuu silmistä, poskille paljaille. Kyyneliä.... kristallinkirkkaita. Kyyneleitä, puhtaita, vilpittömän kauniita kaikessa pienuudessaan. Vaan miksi? Miksi valuu kyyneliä kohti paljaita poskia? Miksi?

Miksi?

Miksi?

Ei - surua ei mielessä ole. Ei - pahaa mieltä ei sielussa ole. Ei laisinkaan, sen ääneen huutaakin saa! Vaan kyyneleet nuo, vilpittömän kauniit, valuvat poskille paljaille - puhtaasta onnesta!

Mikä syy onnen? Mikä tuo kyyneleet ilon? Kertoako sen taidan - haluanko mainitakaan...... Vai salaisuudeksi pieneksikö jätän sen pieneen sydämeen..... - ja niin myös teen!

----------------------------------------------------------

https://www.youtube.com/watch?v=OMXtzZn7MGQ  Pidä pilke silmäkulmassa ja nauti elämästä.

----------------------------------------------------------

Iltahämärän valloittaessa maan, tuoden pimeyttä ja hämärää, sytytän kynttilän. Iltahämärän kietoessa meidät syleilyynsä, katselen kynttilän valossa alastomassa sanatta jotain kaunista... Hiljaisuus on rikkomaton, tunnelma hiljainen - koskematon.... 

Katselen, ihailen.... vaiti olen. Hymyilen, viereen tulen - silittäen, kevyesti poskea suudellen. Näen hymyn hentoisen, valossa liekin pienoisen.... Ei sanoja tarvita, ei - vain katseet kertovat sen.

Ja hämärtyvä ilta kietoi syleilyynsä...  
-----------------------------------------------------------

Jos joku satunnainen lukija miettii, miksi nyt vain tällaisia pieniä ajatelmia - jos nyt sellaisiksi noita voi kutsua, niin johtuu ihan siitä, että fiilis oli sellainen, etten tarinaa olisi halunnut edes alkaa kirjoittamaan. Siitä olisi tullut pakkopullaa!

Mutta otetaan aihe-ehdotuksia vastaan, mistä kirjoittelisin joku kerta. Uskaltaako kukaan laittaa viestiä?

-----------------------------------------------------------

 

Syksyn lehdet putoilevat

 Hyvää mukavaa lokakuuta kaikille. En ole omista henkilökohtaisista syistä jaksanut, osannut, viitsinyt, halunnut..... (jatka listaa omalla ehdotuksellasi) kirjoitella hetkeen. No nyt tilanteeseen tulee jälleen toviks muutos, sillä tässä on hieman uutta kirjoiteltua tarinaa. Se, onko tämä yhtään parempaa tai huonompaa aikaisempiin tekeleisiin nähden, sen päättää kukin lukija itse omassa mielessään. (20.10.2020)

.................................................................................

Katselin ikkunasta ulos, kädessäni olin pidellyt jo ties kuinka kauan kahvimukia ilman, että olin siitä ottanut hörppyäkään.... kahvi haaleni ja haaleni. Ajatukseni olivat jossain ulkona, toisaalla, vaikka eivät silti kuitenkaan missään. Seurasin hiljaa ääneti puista putoavien lehtien tanssia tuulenvireessä, kun ne laskeutuivat hiljalleen alas kohti märkää maata. Tunsin hieman hymyileväni ja annoin mielikuvitukseni keinutella noita pieniä, isoja..... erikokoisia ja -värisiä lehtiä tanssien - kuin vielä kerran iloiten siitä vapauden tunteesta, minkä ne saivat kokea, ennenkuin maa kutsui niitä huomaansa.

https://www.youtube.com/watch?v=cKkDMiGUbUw

Yllättäin huomasin parin pienen lehtikasan keskellä liikettä. Katseeni terästäytyi... mitä siellä liikkuikaan? Hetken lehtikasoja tuijoteltuani huomasin kaksi pientä oravaa, jotka leikkisästi syöksähtelivät lehtikasoista toisiin, välillä kiipeillen toisiaan karkuun parin puunrunkoa pitkin kohti korkeuksia, latvoja tavoitellen. Vaan eivätpä nuo iloiset pörröhännät olleet ainoat, mitkä syöksähtelivät lehtien joukossa. Kun "kurret" olivat latvoissa puiden, korkeuksissa niiden... kamaralla maan loikki pieni pupunen - jänö, kasvoillaan ilme iloinen - näin sen ainakin ajattelin, naurahtaen. 

Vasta tuolloin huomasin - jäähtynyt oli kahvikin! Eipä auttanut muu, kuin uutta kuppiin kaataa ja jatkaa noiden viattomien pienten luontokappaleiden touhujen katselemista. Hyräilin ääneen, hieman vihellellen, kappaletta lehtien ja oravien liikkeitä seuraillen.... Vaan minne olikaan pupu pieni loikkinut, sitä en enää nähnyt!

Ja ajatukseni vaelsivat jonnekin.... huolettomaan paikkaan aurinkoiseen, missä syksyn kirpeät tuulet eivät nipistele nenää ja kylmä sade kastele kasvoja, vaan pehmeän lämpöiset auringonsäteet lämmittävät kevyesti sydäntäni..... hiljaisen miehen sielua.

--------------------------------------------------

Pimeys..... se laskeutuu äänettömänä, silti toisinaan uhkaavana - välillä ahdistavana, toisinaan kuitenkin suurena turvaisana viittana ympärillesi - pimeys.

Pimeydessä olivat hekin, jotka hetki sitten vielä valossa kulkivat, he - jotka olivat auringon kirkkauden saaneet kokea ja tuntea, mutta..... pimeys tuli heillekin. Se ei kuitenkaan ottanut valtaansa, ei kahlinnut heidän sieluja, ei vienyt heiltä elämänhalua pois - ei - vaan antoi turvan, antoi hämärään omaa koskematonta kauneutta, jota ei valossa koskaan voinut kokea - ei edes kuvitella!

Pimeys.

https://www.youtube.com/watch?v=5-MT5zeY6CU

Heille pimeys soi jotain uutta..... jotain, mitä he olivat kaivanneet valossa kulkiessaan.... He pitivät toisiaan käsistä kiinni, antoivat vain silmiensä loistaa pienen kynttilän kajossa, mikä ainoana pilkahduksena rikkoi pimeyttä - tuoden siihen omaan väriään ja lämpöään.

He pitivät toisiaan käsistä kiinni..... istuivat vain hiljaa, tuntien ympärillä olevan pimeyden ja toisensa läsnöolon. Kämmenet hikosivat, mutta he eivät halunneet irrottaa otettaan toisistaan..... pimeydessä! Koska......... he olivat odottaneet pimeyttä - ja tuota hetkeä niin kauan. Ja nyt se hetki oli heillä siinä... vain siinä...... pimeydessä.

Vihdoinkin - pimeys - ja he uskalsivat........... salaa suudella varovasti toisiaan ensimmäisen kerran!

------------------------------------------------------------

Tuo rouva oli elämää nähnyt, sen huomasin kaikesta. Askel oli jo lyhentynyt, kasvoilla näkyi uurteita ja vauhti ei ollut enää kovin mairittelevaa. Vaan silti, sitkeästi päivästä toiseen tuo rouva kulki tiettyyn aikaan tuota puistotietä pitkin ensin kauppaan ja jonkin ajan kuluttua pientä, elämää nähnyttä ja varmaan maailmaa kiertänyttä, kassia varovasti kantaen kotiinpäin. En ollut alkuun kiinnittänyt häneen mitään erikoisempaa huomiota, mutta eräänä päivänä tajusin: Häntä ei ollutkaan näkynyt! Katsahdin kelloa ja huomasin, että hänenhän olisi jo aikoja sitten pitänyt kulkea tuosta... vaan ei. Mietin, olisiko sattunut jotain..... Mutta kiireet omani estivät enemmät pohdinnat.

Päivä kaksi meni taas... vanhan rouvan näin, varovasti kulkevan.... askeleitaan varoen, suorastaan arkaillen. Seurasin kulkua rouvan tuon.... hiljaa samalla pohtien, miten elää hän.

Jälleen meni päivä tai kaksi, rouvaa nähnyt en lain. Aloin miettimään ja pohtimaan, missä hän elääkään ja miten hän asuukaan. Päätin lähteä etsimään, naapureilta kyselemään - toivoen josko joku tietäisi rouvan tuon...... Eikä aikaakaan, onneakin tarvitaan, naapurini pariskunta tunsi rouvan vanhan tuon, hänestä kertoen sen - yksin asunut jo vuosia oli. Suunnan kodille rouvan sain, sitä etsimään lähdin...harhautuen hieman alkuun, anteeksi pyydellen ja etsien - lopulta erään talon ovelle päätyen.

Soitin kelloa, hiljaista - kukaan ei tullut avaamaan. Koputin ovea.... - hiljaista, kukaan ei tullut ovelle! Näin sisältä kajastavan valoa ja tiesin, rouva kotona olisi. Ehkä hän ei vain uskaltanut avata ovea. Huhuilin hieman vanhasta postiluukusta sisälle ja hetken kuluttua kuulinkin varovaisia askelia....Rouva ilmestyi vapisevan oloisena, kalpeana, ovelle. Näin, että hänellä ei ollut kaikki hyvin! Kerroin, kuka olin ja miksi tulin - hämmästyneenä hän pyysi minut hieman peremmälle. Astuin taloon vanhaan, astuin ajassa taaksepäin - vuosikymmenten päähän menneisyyteen - aikaan, jolloin nykyistä jatkuvaa kiirettä ei ollut kenelläkään mihinkään! 

Rouva kertoi olevansa yksin. Pojanpoika kiireinen, tytär niin kaukainen - eivät he ehdi tänne, eivät jaksa vanhaa auttaa... eikä hän osaa aina apua pyytää. Vapisevin käsin vesilasia hapuili, autoin ja kehoitin istumaan. Sanoin, että sukua en ole, emmekä tunne - mutta auttaa voisin ja jatkoin, että olin oppinut hänet tuntemaan täsmällisenä kulkijana, mikä sai rouvalle hieman punaa poskelle! Ilahtui sanoista ja hämmentyi, kyynelsilmin kuuteli kun kerroin ruokaa hälle hakevani.

Siitä alkoi ystävyys yli vuosikymmenten - ja hän sai itselleen hiljalleen lisää voimia, kuin kevään uuden ja iloisen....  https://www.youtube.com/watch?v=9E6b3swbnWg 

Hyvät ystävät, lukijat: Älkää ummistako silmiänne kiireittenne ja arkenne keskellä vanhemmilta ihmisiltä, jotka voivat todellakin olla ja elää yksin ilman mitään tai ketään! Pienikin huomioiminen ja auttaminen voi olla suurempaa, kuin osaatte kuvitellakkaan. Joskus tekin olette vanhoja!

--------------------------------------------------------

 

 

 

 

 

 

Sataa ja paistaa.... sitä normaalia syysilmaa siis.

No näinhän se menee, ilmojen suhteen!
Välillä on märkää oikein huolella ja toisinaan taas on todella kaunista, aurinko paistaa
ja ilma on raikasta,  virkistävää. Kyllä syksyssä on paljon hyviä puoliakin!
Harmi vain, että niin moni ajattelee syksyn olevan vain märkää ja sateista, pimeää ja
synkkää - eivät vain halua tai osaa katsoa ympärilleen kunnolla.
Mutta tästä ei aleta saarnaa tekemään...... siihen ei ole syytä.

Miten sitten muuten menee? Vastaan itse itselleni: Olosuhteisiin nähden hyvin!
Jos (kun) joku alkaa miettimään, että mitä tarkoitan tuolla - kannattaa ehkä "tutustua" minuun
jos ei muuta, niin sitten tekstieni kautta rivien välistä.
------------------------------------------------------------------------------------

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä.... sä olit siellä missä olin ollut itsekin.
Sä olit eilinen, sä olit ajassa eletyssä... sä olit sieltä, mihin en enää palaisi.
Sä olit eilinen!
Sä olit eilinen!
Sä jäät ikuisesti: Eiliseksi.

Eilinen oli eilen, tulevaisuus alkoi tänään.
Sen mä päätin heti, kun näin sut - tapasin eilisen!
Eilinen oli eilen, menneisyys mennyttä....
- todellisuus ja elämä, se syntyi tänään!

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä!
Sä olit eilinen, sä olit ajassa hävinneessä.
Mutta vaikka muille sä olit eilinen,
olit itsellesi vain se.... missä olet edelleenkin:
Eilinen, eilinen - vain eilinen.

Siksi en huutoasi kuule, en enää kosketustasi tunne...
- siirtynyt jo olen, eteenpäin, valoon ja aurinkoon,
pois pimeydestä menneestä - eilisestä synkästä!

- - -     - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -  


Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen - pölyäkin pienempi...
- tässä avaruudessa suuressa.

Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen......
Enkä suuremmaksi pääse, vaikka kuinka kasvaisin...
- tässä  avaruudessa suuressa.

Luulin pitkään, uskoin harhaan:
- olisin maailman valtiaisiin kuuluva, olisin ihminen voimakkain!
Luulin pitkään ja kuvittelin, vaan viimein mieleni avasin...
suuremmaksi maailman ymmärsin!
Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen.....

Nostan katseen kohti taivasta, avaruuteen tähyän.
Katselen kaukaisia tähtiä, hetken mielessäni arvailen.
Katsooko tuolta jostain joku, samoin aatoksin tänne?
Miettiikö ehkä myös kaukana toinen, onko hän millainen?

Kunnes sen tajuaa:
"Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen..."

Silti luulemme olevamme suuria ja mahtavia, kaiken osaavia
ja kaiken voittavia.... vaikka jokainen meistä, kuten minäkin,
on vain pieni hiukkanen..... suuressa maailmassa!
- - -     - - -     - - -      - - -     - - -     - - -      - - -      - - -     - - -     - - -

Taas painoit pääsi tyynyyn, pehmeään ja lämpimään.
Silmäsi kiinni laitoit, nukahdit hymy huulillasi.
Hetken sinua katselin, vierellesi astelin ja varovasti
- untasi häiritsemättä -
sua poskellesi suutelin!

Taas kesken unesi, tuon suukon sinä tunnistit.
Hymy pieni leveni, hetkellisesti kasvoillasi.... unessasikin tiesit:
Olet minulle tärkeä - enkä ole koskaan pois luotasi!

Istahdan vierellesi, hiuksiasi sivelen hiljaa
- kuunnellen rauhaisaa hengitystäsi.
Tiedän, että sinun on hyvä olla - ja tiedät, että siinä aina olen.
Katselen sinua, hymyilen: Olet kaunis myös nukkuessasi, kuten aina!

Kuiskaan hiljaa: "Hyvää yötä kultaseni" - tietäen;
Kuulet sen, keskellä kauniiden unien.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuuli syksyinen keinutti miestä kulkevaa, piiskasi kevyttä sadetta vasten kasvoja.
Ähkäisin ja puhisin.... vasten tuulta taivalsin.
Sade kasteli hiuksia ja kirosin: "Miksi taas sen unohdin? No sateenvarjon tietenkin!"

Vaan auttanut ei, mentävä oli, matka jatkui ja askeleet nopeutuivat....
mutta tuuli armoton ei hellittänyt ei, sadekaan laantunut myöskään tietenkään ei.
Ei ei - ei niin - ei!
Ja minä, mies märkänä - sain tässä säässä kävellä....

Matka eteni, vaan lyhentyä tahtonut ei!
Siltä se ainakin vaikutti, kun ilma miestä kasteli.

Heitti tuuli kasvoille lehtiä, puusta pudonneita ja märkiä!
Hieman kiroan, ne pois pyyhkäisen... lähes juosten etenen....
Astun lammikkoon, kenkäni kastelen - sadattelen...
- ja tuntuu siltä, kuin tuuli nauraisi mulle!

Kateellisena katselen heitä, noita toisia.... kulkijoita!
Kaikilla se on, kaikillapa niin... tuo kapistus pieni, mutta nyt
- ah niin ihana, voi niin mukava: No sateenvarjo tietenkin!

Astelen itselleni noituen, märkänä ja ärisevänä.
Kengät vettä imeneinä, naama tuulessa piiskattuna....
Takki kosteutta saaneena... muusta puhumattakaan!
Tätä se taas oli, tätä se niin taas oli
- kun kotona vielä kuvitteni:
Ei siellä ulkona mikään paha keli olisi...
sateelta pahalta meikä säästyisi!
Mutta ei, ei ja vielä kerran ei......
Näin se sitten jälleen meni:
Sää minusta voiton otti.

Ja kaiken kurjuuden olisi pelastanut pelkästään se:
No se, juuri se - sateenvarjo tietenkin!

https://www.youtube.com/watch?v=zl4xRuwUh-4

---------------------------------       ---------------------------    

Mitä lokakuu tuo tullessaan?

Niin... - siinäpä kysymys!
Lokakuu, portti syksyyn - aikaan, jolloin maa todellakin alkaa valmistautua talven
kylmyyteen ja pakkasiin. Luonto vetäytyy hiljalleen elämään erilaista elämää, kuin
aurinkoisina kesäpäivinä.
Lokakuu, kuukausi jolla on lämmin kaiku itselleni - monestakin syystä!
Yksi tietenkin on se, että olen syksyn lapsi ja lokakuun kasvatti.

Mutta on syksyssä ja lokakuussa muutakin ihanaa, kuin se, että olen syntynyt tässä kuussa.
Maa on kaunis värikkäistä lehdistä, maa tuoksuukin erilaiselta... tiedättehän sen syksyisen
tuoksun.... ja auringon valo on jotenkin terävämpää, kirkkaampaa, silloin kun
aurinko sattuu paistamaan - ja onneksi se on myös paistanut, eli ei pelkkää sadetta ja tuulta
ole ainakaan tämä alkukuukausi ollut.

Tästä lähdetään.... toivottavasti pienet ajatelmat miellyttävät.
Kommentteja ja palautetta otan mieluusti vastaan.   (5.10.2017)
---------------------------------------------------------------------------------------

Siinä istuit... siinä istuit..... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, edessäsi tyhjä kuppi maailmaa......
Odottaen, kuten sinäkin - jotain tulevaa, jonkun saapuvaa!

Siinä istuit...siinä istuit.... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, yksinäisenä kai - hiljaisena - takanasi kurja maailma.

Mä seurasin sua katseellani - viereisestä pöydästä, jälleen tänäänkin.
Mä katsettasi etsin, silmiäsi tavoittelin, vaan kasvosi... kasvosi nuo
- sä piilottanut olit, multa - kaikelta ja maailmalta!

Viikkoja - taas viikkoja, uusia - silti vanhoja.
Viikkoja - taas viikkoja, elämättömiä - silti koettuja.
Viikkoja......

Siinä  istuit...siinä istuit...siinä istuit taas,
katse kohti ikkunaa.

Ja mä mietin, mitä katseesi etsii.
Ja mä mietin, mitä sydämesi miettii.
Ja mä mietin..... miksi piilossa toisilta on katseesi ja silmäsi....
- edessäsi vain tyhjä kuppi maailmaa!

Sitten eräänä aamuna taas paikalle saavuin
- pöytäsi tyhjänä seisoi, vain tuo tyhjä kuppi päällä sen.
Vierellä kirjelappu hopeinen - nimelläni koristeltu.
Salaa nappasin.... hiljaa luin.... ja pöydän ääreen istahdin...
Seuranani vain tyhjä kuppi maailmaa!
- Piilotin kasvoni, piilotin silmäni....
Kuka minut huomaa, kuka seuraava onkaan?

-----------------     --------------------     ---------------     ------------------     ---------------

Maailma..... sinä siinä mukana!
Ympärilläsi ihmisiä, erilaisia - tuttuja ja tuntemattomia.
Ystäviä......
Sukulaisia....
Kavereita.....
Vihamiehiä.....
Kaikkia maailma sisältää, ne kuuluu elämään.

Mutta miten elät elämää?
Oletko ympäröivän maailman vanki - kiireineen ja velvoitteineen?
Oletko yksi niistä, jotka vain menevät eteenpäin.... - jatkuvassa sumussa....
- ilman haaveita auringosta, paremmasta..... vapaasta naurusta, onnesta?

Älä murjo maailmaasi, vaikka se väliin murjoisi sinua!
Pidä ystäväsi lähellä, mutta pidä ystävyyksistä huolta.
Ja rakasta rakkaintasi - älä tyydy vain olemaan, paikoillesi seisomaan.
Suhteesi saat kuolemaan, jos oletat toisen olevan aina valmiina - sinut huomaamaan.

Sinä..... hän....ystäväsi..... maailmasi....
Voit tehdä siitä onnellisen, pienestäkin suuren ja iloisen!
Kunhan kannat kortesi kekoon - yhteiseen hyvään, toimivaan eloon.

Silloin omalla tavallaan: Maailma on sinun - ja sinä olet maailma.
Mutta muista: Yksikin liian itsekäs teko, ystäviesi väheksyminen
tai rakkaasi alistaminen.... vie maailmasi valosta pimeyteen!

Rakasta, välitä ja osallistu.... huomioi, kiinnostu ja opi.
----------------     -------------------     -------------------     -----------------------

https://www.youtube.com/watch?v=a_Am4cHMBKM

Jäähyväiset, aina vaikeita hetkiä!
Jäähyväiset - syyttä tai syystä..... koskaan ne eivät ole helppoja.

Sielusta nousevat kyyneleet, silmiä kirvelevät....
ahdistava pala kurkussa, vieden lämmön ruumiista...

Jäähyväiset!
Hetkiä, jolloin lämpöinenkin päivä muuttuu kylmäksi!
Hetkiä, jolloin kevyt tuuli pureutuu kasvoihin!
Hetkiä, joita ei osaa ennakoida......
Silti niitä tulee.

Siksi, elä niin, ettei jäähyväisten aikaan nouse mieleen tunne,
että "miksi.....?" - vaan kaiken olet tehnyt,
vaikka edessäsi olisi jäähyväiset.
------------     -------------------     ------------------------     ---------------------------

Aurinko paistoi, ihanan kirkkaasti - luoden maahan pudonneisiin lehtiin
kuultavan pinnan. Syksyinen puisto houkutteli luoksensa!

Astelimme käsikkäin, hymyillen.... onnellisina.
Meillä oli toisemme!
Pudonneiden lehtien rapina kenkiemme alla nauratti, niitä potkimme....
Olimme taas lapsia - nauravia, vailla huolia ja vailla murheita!

Katsoin silmiisi säihkyviin, kuiskasin korvaasi: Olet enkelini.
Hymyilit silmilläsi, painoit poskelleni huulesi....
Tunsin olevani maailman onnellisin mies - sainhan olla kanssasi!

Kuljimme pitkin puistoa, katselimme sen puita vanhoja...
- yhtä vanhaa kuusta kiipesi kurre, kas toinenkin - naurahdimme.
Puristit kädestäni lujemmin, sydämessäni tiesin:
Halusit hiljaa sanoa, en saa koskaan luotasi kadota!

Pysähdyimme, kiedoin sinut syleilyyni - hellään ja lämpöiseen.
Siinä oli sinun paikkasi, minun rinnallani!
Siinä on myös minun paikkani, sinun vierelläsi!

Ja siinä puistossa kävelimme usein käsikkäin, onnellisina
- koska meillä oli toisemme!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Elämä on täynnä outoja kiemuroita!

Jos joku valittaa, että elämä on tylsää ja yksitoikkoista, niin itse en voi sanoa samaa!
Viime viikot ovat olleet sellaista menoa ja meininkiä monilla tavoin, että on toisinaan ihme
että olen edes kunnolla saanut nukkua - tai no sekin on toisinaan ollut silkkaa ylellisyyttä,
että on muutaman tunnin nähnyt unia ja taas on jatkettu eteenpäin.

Mitä sitten on sattunut? Sitä en ala tässä ruotimaan liiaksi, mutta voin sen verran sanoa,
että tällaista olotilaa ei ole miehessä ollut vuoteen. En halua liioitella ja sanoa, että "useampaan vuoteen",
koska sitten joillakin voisi herätä liiallinen uteliaisuus, enkä jaksaisi kaikkea selvittää - ainakaan täällä.

Töitä on tullut tehtyä tasaisen tappavaan tahtiin, eli ei juuri noita vapaapäiviä ole ollut, mutta
enpä niitä ole hirveästi kaivannutkaan....... ja rahareikiä kyllä riittää, sen voin sanoa!
-------------------------------------------------------------------
Lisäilin tuonne perään hieman luettavaa, eli tervemenoa katsomaan, mitä sieltä löytyy! (15.10.2015)
-------------------------------------------------------------------

Miksi otit lankani, sen ohuen, sen elämänlankani käsiisi?
Miksi pusersit sitä, ahdistit minua?
Miksi?

Miksi et antanut sen olla vapaana, nauttia elämästä ja maailmasta?
Miksi et suonut sille valoa auringon ja kuutamoöiden kauneutta?
Miksi?

Mä huusin sulle usein, avuttomana......
Mä huusin ja huusin, kyyneleet silmissä.
Mä odotin sun kuuntelevan, toivoen että antaisit elämänlankani
elää vapaana - antaa minun elää onnellisena..... ja mä huusin....

Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin ahdistavan puristuksen sydämeni ympärille!
Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin raastavan kidutuksen sielulleni!
Ja siltikään sä et antanut mun elää..... et antanut mulle valoa... et
yön raikkautta - et onnea, et hetkeäkään......pientäkään.

Miksi?
Sitä huusin, sitä kysyin.... uudestaan ja uudestaan.... päivästä toiseen,
yöstä uuteen - aina uudestaan ja uudestaan.

Vaan lopulta sain kerättyä voimia, irrotin itseni sinusta - sain langat käsiini omiin
- ja pääsin tuntemaan raikkaat tuulet ja auringon - sain tuntea elämän, ilman sinua!
---------------------------------------------------------


Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Yllätit minut!
Sä vain tulit....
En edes odottanut sinua, en mitään - en ketään.
Sä vain tulit....

Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Lähestyit minua!
Sä kosketit minua.....
Enkä edes alkuun ymmärtänyt, miksi tulit luokseni - juuri minun luo.....
ja sä vain kosketit minua....

Sä hymyilit, kuuntelit... syleilit.
Otit minut lähellesi, pidit minut siinä - puristit itseäsi vasten....
Huomasin, en halunnutkaan siitä pois, en ollenkaan!
Vaikka en sitä alkuun tajunnutkaan.....
ehkä mieleni kapinoi, pelkäsi.... varoi, vaikka nautti.....

Sä jäit vierelleni, vaikka tiesit etten helppo ollutkaan.
Sä jäit lähelleni, kuunnellen minua.... hymyillen.
Sä jäit siihen.....
Enkä enää halunnut sinun siitä lähtevän enää mihinkään!

Ja aikaa kun kului, mä tajusin että olit onneni, se kadoksissa ollut....
- se valo sieltä sisältäni, mikä joskus sammutettiin minulta!

Enkä enää halunnut muuta, kuin tuntea sinut lähellä.... valonani, onnenani!
Ja joka päivä kiitin sitä hetkeä, kun sä vain tulit elämääni....
----------------------------------------------------------------

Taas istun koneella, näpyttelen tekstiä hämärässä....
mietin sanoja... toimisiko tuo tuossa, menisikö tuo tämän kanssa.
Päässä pyörii asioita, mietin ja mietin.

Äh, ahdistaa.... miksi ei tuo rimmaa ollenkaan?
Kiukuttelen itselleni ja taas yritän ja yritän!
Laitan taustalle soimaan jotain, vaan en sanoja kuuntele.... uppoudun vain säveliin.....

Ei auta, ei.... istun koneella - tuijottelen sen kalvakasta valoa näytöltä ja mietin.
Miksi sanat seisoo mielessäni? Miksi ne eivät vain siirry sormieni kautta
kirjaisimille ja tarinoiksi? Miksi?

Taasko menee yö siihen, että raavin päätäni ja kiroan itseäni?
Taasko vain yritän ja yritän, enkä saa mitään aikaan? Ahdistaa!

Lopulta annan periksi, päätän pisteeseen jonkun kirjoitelman ja
huokaan raskaasti tajuten, tämä yö ei ollut minun.... - ei tarinoiden...... ja lähdin nukkumaan.
.................................................................................................


Kirpeä syksyinen sunnuntai. Olin kävellyt jo jonkin aikaa.... taivaltanut vailla suuntaa....
Mietin hiljaa askeltaessani elämääni, taakse jäänyttä ja olevaa....
- en uskaltanut tulevaa ajatella, en suunnitella.

Aikani käveltyäni tulin pienelle tielle, mikä oli täynnä puista pudonneita syksyn lehtiä.
Potkin niitä eteenpäin mennessäni ja hymyilin. Tuuli otti kiinni joihinkin
lehtiin, pyöritellen niitä hetken ilmassa, ennen kuin armahti nuo ja antoi laskea takaisin maahan.

Kuljin lehtien peittämää pientä tietä ja tulin vanhan rautatien varrelle.
Näin heti, että hetkeen ei liikennettä tuolla radalla ollut, ei hetkeen... ei toiseen.
Katselin kumpaankin suuntaan..... mitä olisi tuolla - tai mitä tuolla.
Mietin, kumpaan suuntaan rataa kulkemaan lähtisin.

Toinen suunta näytti tutulta, jo nähdyltä - kuin jo koetulta elämältä..... menneeltä.
Toinen suunta taas houkutteli.... ja päätin lähteä katsomaan, mitä radan varrelta tulii vastaan....
Lähdin kävelemään.... rata houkutteli minut seikkailuun - suuntaan uuteen.....
Ja tajusin, että se vei minua matkaan uuteen elämään, suuntaan ennen kokemattomaan!
Hymyilin, uskalsin - sittenkin - katsoa, mitä tulevassa olisi minua odottamassa.

Kuljin ja kuljin. Rata mukaili maastoa, väliin ollen täysin piilossa - peittyneenä alle lehtien....
ja minä kuljin niitä pois, sivuun potkien. Hymyilin!
Rata vei ja vei, yhä pidemmälle jonnekin.... missä en ollut vielä aiemmin!
Ja mitä pidemmälle tuota rataa kuljin, sitä enempi taakseni sain jättää ne asiat,
joita en halunnut enää edes muistaa........

Jatkoin matkaa, syksyinen sunnuntai kietoi minut syleilyynsä kirpeän viileään...
vaan minua ei paleltanut, ei väsyttänyt.... - ei!
Koska tuo rata syksyinen yhä pidemmälle minua vei, johonkin uuteen - kiehtovaan......sinne.....jonnekin.
-----------------------------------------------------------------

Miksi en uskonut, mitä sinä sanoit?
Miksi epäilin kauniita sanojasi ja noita loistavia silmiäsi?
- olin epävarma, olin hämmentynyt....

Miksi sinä olit siinä?
Niiden kaikkien sanojeni jälkee, vielä siinä - ja pidit minut lähelläsi.....
- olin ihmeissäni, olin yllättynyt!

Kysyin itseltäni uudestaan ja uudestaan, saamatta vastausta ollenkaan.
Kyselin sinulta silmilläni, enkä tahtonut ymmärtää kun säteilit siinä - minulle...
- tämä on niin totta, tämä on todellakin niin totta!
Me olisimme me, emmekä ketään enää maailmasta etsisi, tahoillamme.

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni ..... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Etsin suuntaa, rakkauden kompassilla.... ja neula osoitti vain uudestaan ja uudestaan....
- yhteen suuntaan, kohti sinua!

Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mieleni ymmärtämään - ei, ei tämä ei olisi leikkiä enää
- siihen en enää halunnut ryhtyä, enää joutua - olla vain pelinappulana tunteiden!

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni .... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Ja sinä vain hymyilit minulle, pidit lähelläsi - kerroit sen silmilläsi:
Kompassi rakkauden suunnan näytti puhtoisen, siinä oli paikka yhdelle, juuri tämän miehen!
Enkä muualle enää edes halunnutkaan...

------------------------------------------------------------------

Näin heidät jälleen kerran.
Kävelivät hitaasti kahdestaan, vain toisiaan kädestä pitäen..... hiljaa....
Näin olivat kulkeneet jo vuosia ja taas vuosia.

Kasvoista näki, että he olivat onnellisia yhdessä!
Vaikka vuodet olivat jo sileät kasvot uurtaneet ryppyisiksi ja askeleet eivät
enää olleet yhtä lennokkaita, kuin nuorina ollessaan - silti he, kahdestaan käsikkäin
- päivittäin -
kulkivat tuota samaa tuttua kävelytietä pitkin, kuten nytkin.

Usein olin heidät ohittanut kiireellä, ilman syytä.
Joskus kuullut heidän hiljaa ihmettelevän maailman menoa ja kaikkien
kiirehtimistä joka paikkaan - jopa ilman syytä!
Se sai minutkin miettimään, pysähtymään jopa hetkeksi ja katsomaan heitä uudelleen.

Heillä ei ollut kiire! Silti he ehtivät mainiosti joka paikkaan, aina.
Mutta se, mihin he olivat ehtineet todellakin ajoissa - oli toistensa sydämet!
Sen näki - edelleenkin.... he olivat onnellisia yhdessä.

Kädet pitivät tiukasti toisista kiinni, kun he omaan tahtiinsa kävelivät
tuolla kävelytiellä, kuten nytkin - tänä syksyisenä päivänä.
Väliin katsahtivat toisiaan, sanomatta sanaakaan, mutta silmistä sen saattoi nähdä:
"Minä rakastan sinua!" Ja saatoin kuvitella, kuinka nuo vanhat - elämää nähneet
kädet puristuivat ehkä aavistuksen enemmän yhteen.

Tänään kävelin hitaasti, heidän tahtiinsa - hieman heidän jäljessään.
Varmaan aavistivat, etteivät olleet yksin, mutta se ei heitä häirinnyt.
Olivat jo kokeneet elämässään niin paljon, että yhden miehen käveleminen
ei enää heidän maailmaa hetkauttanut.

Askeleet veivät heitä hitaasti, heidän tahtiin, eteenpäin.... - samoin minua.
Jonkin matkaa jatkettiin, lopulta päätin vaihtaa suuntaa ja katsoin vielä kerran
heitä ihaillen, kunnioittaen - tuntien sisälläni jotain sanoin kuvaamattoman kaunista....
Toivoen, että itsekin joskus.... vuosikymmenten kuluttua saisin kulkea hänen kanssa samoin!

-----------------------------------------------------------------------

Katkelmia kesken sunnuntain

Että tällaista taas vaihteeksi. Muutama viime päivä ollut omalla tavallaan hieman hämmentäviä, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä ja olen joutunut miettimään jokusen kerran asioita sellaisiltakin kannoilta,  joita ihan äkkiä ei normaalisti miettisi. Ja mitäkö?
No joidenkin ihmisten tapaa käsitellä asioita, toimia ja olla toimimatta. En väitä, enkä tule väittämään, että itse olisin jotenkin uljas ritari tai puhdas pulmunen - ehei, virheitä ja vikoja sitä löydän itsestänikin ja oikeastaan onkin hyvä että pystyy ja osaa omia virheitään katsoa kriittisesti ja toisinaan jopa oppia niistä.

Tuohon voin sanoa sen verran, että moni kyllä sanoo tiedostavansa omia vikojaan jne. mutta todellisuudessa harvempi oikeasti reagoi niihin ja toimii tulevaisuudessa toisin. Eli lyhyesti tiivistettynä: Paljon puhetta, vähän villoja (lue: tekoja).

Hauskaa on havaita myös se, että tietyt henkilöt joista olisi voinut kuvitella jotain, eivät täysin
olekaan sitä mitä ovat antaneet ymmärtää.... ilman että olisin jotenkin aiheuttanut suuremmin
syytä siihen, että käyttäytyvät hieman eriskummallisesti, näin kauniisti sanottuna.
Mutta siihen saa jäädä kritiikki ja purkautuminen tälläkertaa, koska fiilis on oikeasti aika hyvä
ja rento, hyvin nukuttu yö takana kokonaisuutena ihan mielenkiintoisen viikonvaihteen jälkeen.

Jep, minulle viikonvaihde pääsääntöisesti on perjantai-lauantai ja sunnuntai nyt on vain
jonkinlainen pyhä, vaikka sekin jatkossa tulee olemaan samanlainen työpäivä kuin muutkin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Hetken oltiin rinnakkain, naurettiin ja iloittiin.
Syliini sain sulkea, lähelleni sinut ottaa.

Vaan miksi sattui niin, mua sanoilla satutettiin.
Viereltäni kadottiin, kauas - kauas..... kauemmas.
Enkä kiinni saanut, kysymään päässyt... - miksi.

Tuntui kuin välillä tuhansia kilometrejä,
ylittämättömiä meriä, kiipeämättömiä vuoria
- etkä kuitenkaan olisi ollut siellä, siellä jossain.

Siksi vain odotan, hiljaa olen ja odotan.
Jos jostain palaat, edes hetkeksi vaan.
Silloin tuokioksi sinut mä haluan.
Jolloin vastauksen kysymykseeni saan.

- sen kestän tai itken ja kestän, mutta "kestän."-
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Utuinen aamu herätti, usvainen tuuli kasvoja kosketti.
Hiljaa pyyhki poskia....
Puiden oksat syksyä soitteli, porttikongin kaiku sitä säesti.
Alastomana kaikui ääni...

Oli syksy, utuinen aamuinen.... - syksy.

Katselin taivaalle, pilvien kiitoa ihailin,
syksyistä laulua kuuntelin, kiireitä ihmisten ihmettelin.
Seisoin ja nautin.. - ääneti luontoa ihailin.

Vain tuuli ja utu seuranani - aamussa syksyisessä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sain sulta kutsun, tulin luoksesi kiitäen.
Oltiin vain kahden, toisistamme nauttien....
- ei häirinneet puhelimet, eivät muut -

Halasimme, suutelimme... -sut kiihkeästi nostin sylilleni.
Kietouduimme toisiimme, kaiken muun unohdimme!
Vain kieli rakkauden, se määräsi meille sävelen....

Emme aikaa katsoneet, emme muusta välittäneet.
Revit paitani, kehoani suutelit.... vallassa kiihkon armottoman.
Työnsit vuoteelle pehmeälle, sain sut ..... tulit vain päälle...

Seikkailimme rakkauden aalloilla, tunteiden harjoilla.
Voihkit, vaikeroit ja vaadit - tahdoit mut - kokonaan.
Enkä vastustaa sua voinut, en laisinkaan...

Kuumina kietouduimme toisiimme, lakanoihin sekosimme.
Siihen pysähdyimme..... toisiamme katselimme.
Olimme vain me, tuo hetki ja me - tietäen että ...

Ja yöstä tuosta tuli kaunis kahden ihmisen!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Älä sano mitä ajattelet, vaan ajattele mitä sanot.
No aina se ei vain toimi..... kuitenkaan.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Pieni tintti värjötteli viluissaan, nälissään - yksin.
Oli oksalla paljaan koivun. Vielä visertää koitti, vaan
tuuli ujelsi ja äänen hukutti.
Tintillä oli kylmä, oli nälkä - eikä suojaa.

Se tuuleen lentämään lähti, tihkusateen kastelemana
koitti löytää suojaa, paikkaa hieman lämpöisempää...
Ja vilu ruumista värisytti.

Sitten näki tuo, lintu pieni viluinen, mökin valon lämpöisen.
Suunnisti tuota kohti, toivoen ja haaveillen...
olisiko siellä hälle jotain, löytyisikö piiristä pihan purtavaa.

Ja kas, siellähän sitä olikin, kuusen oksassa lintumökki,
täynnä herkkuja tinttien.... sinne lensi lintunen
- siemeniin nokkansa tunkien, ahmien.

Kurkkas muori ikkunasta pirtin, hymyillen.
Sai kiitokseksi tintiltä laulun pienoisen.
Eikä enää vilu ollut, eikä nälkäkään - tintillä pienellä tällä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -