No niin, on taas mennyt aikaa, kun olen täällä viimeksi ollut ja siis aivan omaa laiskuuttani. Eipä siinä, onhan elämässä kyllä sattunut kaikenlaista, niin on kirjoittelu jäänyt vähemmälle. Nyt kuitenkin pieni tarina olisi tarjolla - olkaa hyvä! (20.12.2023)
-----------------------------------------------------------------------
Yön hämäryys alkoi vähitellen tehdä tilaa aamun harmaudelle. Edellisen illan pieni pakkanen oli kiristynyt yöllä sen verran, että pihapiirin lumioksaiset koivut näyttivät jäädytetyiltä taideteoksilta. Ukko avasi tuvan ikkunasta verhot ja kurkisteli pihapiirille. Maa oli valkoinen, Parina edellisenä päivänä oli satanut lunta ja nyt pakkanen oli kovettenut hanget koviksi ja hohtaviksi. Mutta ei Ukko lumihankia ihaillut, hänen katseensa etsi aivan jotain muuta.
Kello raksutteli tuvan seinällä ja Ukko murahti hiljaa yksikseen samalla kun kääntyi puuhellan ääreen kohentaen tulta. Liedellä kahvipannu porisi jo lupaavasti ja Ukko tunsi jo nenässänsä kuuman tuoreen kahvin aromin. Eihän hänellä päivä lähtenyt liikkeelle koskaan ilman pannullista kahvia, vaikka tuossa syksyllä lääkäri oli hieman neuvonut Ukkoa vähentämään kahvin juomista. -Pah! Ukko huomasi puuskahtavan ääneen, kun ajattelikin lääkärissä käyntiä. Hän oli muuten mainiossa kunnossa, mitä nyt välillä kroppa vihoittelee, mutta kyllä hänen ikäisellä jo joku paikka voikin toisinaan "renata".
Mökissä ei naisen kädenjälkeä näkynyt, sillä Ukko oli jo vuosia elelllyt yksin. Mutta aiemmin oli toisin: Vuosia sitten Ukko eli onnellisena pienessä kaupungissa ihanan vaimonsa kanssa ja elämä hymyili. Vaikka heille ei lapsia siunaantunutkaan, oli heillä toisinaan pikkuisia kyläilijöitä vieraina, sillä Ukon vaimon siskolla oli miehensä kanssa kolme oikein mukavaa lasta. Elämä sujui mukavasti ja mallikkaasti, kummallakin oli hyvä työpaikka ja paljon he puuhasivat vapaa-ajallaan kaikenlaista yhdessä. Ukko muisteli hänen ja silloin vielä nuoren neitosen seurustelun alkuaikoja ja tunsi, kuinka silmäkulmassa kostui. Pieni kyynel liukui poskea pitkin alaspäin. Ukko pyyhkäisi kyyneleen, niiskautti hieman ja nappasi kahvipannun liedeltä. Muutama puupalikka tulipesään ja samalla myös tuvan isoon "pöhisijään" kuten Ukko lämmitysuunia kutsui, meni muutama koivuklapi. Olihan hänellä kyllä sähkötkin mökissä ja varalla sähköpatterikin, mutta Ukko tykkäsi enempi aidosta puulämmityksestä ja kun oli omien maiden puita, niin ei tarvinnut sähköä käyttää niin paljoa.
Mutta miten Ukko oli tuollaiseen mökkiin muuttanut ja miksi hän oli yksin? Avioliitto oli ollut täynnä rakkautta, lempeä, onnea ja myöskin turvallinen. Eivät he pahemmin riidelleet, mitä joskus jostain asiasta olivat kipakasti erimieltä, mutta siinä kaikki. Alkoholikaan ei kummallekaan pahemmin maistunut ja nykyään Ukko ei ota pisaraakaan. Hän nieleskeli lähes väkisin pintaan nousevia kyyneliä ja ikäväänsä muistellessaan sitä erästä hetkeä, mikä muutti hänen elämäänsä.
Se oli se eräs alkutalvinen lauantai. Ukko oli jäänyt kotiin lukemaan kirjaa, kun vaimo oli sanonut käyvänsä vain nopeasti kaupassa ja tulevansa pian takaisin. Niin tuttua, näin oli tapahtunut vuosien aikana lukemattomia kertoja ja Ukko huikkasi vaimolle vielä perään, että kulkee varovasti, siellä on hieman liukasta. Aikaa kului, mutta vaimoa ei kuulunut kotiin ja Ukko alkoi ihmettelemään, että missä hän oikein on. Kurkki ikkunasta pihalle ja läheiselle tielle, mutta vaimosta ei näkynyt jälkeäkään! Lopulta Ukko päätti lähteä ulos ja kävellä kauppaan, johonka tiesi vaimonsa lähteneen. -Ei kai se nyt ole vain lähtenyt ostamaan mitään lahjoja, vaikka sovittiin, että mitään ei nyt ostella toisillemme... Ajatus katkesi puhelimen soittoon. Vaimon sisko soitti hätääntyneenä ja itkuisena: Ukon vaimo oli joutunut onnettomuuteen, joku oli ajanut hänen yli ja on nyt sairaalassa. Ukko tunsi, kuinka kylmä aalto iski koko hänen kehonsa läpi ja hän valahti veteläksi, sai kuitenkin jotain sanottua puhelimeen ja tilasi välittömästi puhelun jälkeen itsellensä taksin.
Nopeasti vaatteet ylle, ulos ja samassa taksi olikin jo pihassa. Ukko toivoi, että kuski ymmärtäisi, että nyt ei kannata vitkastella vaan ripeästi sairaalaan. Taksikuski oli herrasmies ja pienellä riskillä ajoi hieman ylinopeutta, jotta Ukko pääsi nopeasti perille. Sairaalassa hänet ohjattiin osastolle ja huoneeseen, missä hänen vaimonsa makasi pahasti ruhjotun näköisenä ties missä laitteissa ja letkuissa. Ukko näki hoitajan ilmeestä, että nyt oli käynyt pahasti ja kun hänen peräänsä huoneeseen tuli kirurgi, joka kertoi, sen minkä Ukko pystyi näkemään hoitajan silmistä, hän purskahti holtittomaan itkuun. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään ja hän voihki ääneen. Hoitaja tuli hiljaa halaamaan Ukkoa, mutta se ei helpottanut hänen tuskaansa.
Ukko sai kuulla, että hänen vaimo oli muutaman muun jalankulkijan kanssa ylittämässä suojatiellä katua. Jalankulkijoille oli vihreät palaneet, kun kulman takaa kurvasi auto. Muut ehtivät hypätä nopeasti sivuun, mutta pahaksi onnekseen Ukon vaimo ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti ja autoilija ajoi tämän yli kohtalokkain seurauksin. Välittömästi törmäyksen jälkeen autoilija oli törmännyt vielä liikennevalotolppaan ja loukannut päänsä törmäyksessä. Ukko kuunteli kirurgin sanoja ja pystyi vain kysymään, herääkö hänen vaimo ollenkaan. Kirurgi ei voinut sanoa kyllä tai ei, koska diagnoosi oli melkoisen ikävä. Ukko kysyi, saisiko hän jäädä vaimonsa luokse ja se hänelle suotiin.
Paikalle oli hieman myöhemmin tulleet myös Ukon vaimon sisko miehensä kanssa. Kumpikin oli itkeneet ja kalpeita. Silloin Ukko kuuli, että onnettomuuden aiheuttaja oli samalla osastolla muutaman huoneen päässä ja poliisit olivat juuri jututtamassa tätä. Ukko pyysi, että käly on miehensä kanssa Ukon vaimon luona ja jos jotain tapahtuu, tulevat heti hakemaan hänet, sillä hän päätti käydä katsomassa sitä, kuka oli onnettomuuden aiheuttanut. Hän oli astellut käytävään ja kuuli eräästä huoneesta melkoista mekastusta. Ukko oli suunnistanut kyseiseen huoneeseen ja ovella hänet pysäytti melkoisen raamikas poliisi, joka oli kysynyt tiukasti, että millä asialla mies oikein oli. Ukko kertoi asiansa ja näki, että poliisi empi hetken, mitä tekisi. Sitten tämä oli pyytänyt Ukkoa kanssaan hieman sivummalle. Konstaapeli oli kertonut Ukolle, että tuo onnettomuuden aiheuttanut mies oli vahvassa humalassa ja kännisen tuurilla selvinnyt pienellä tällillä päähänsä. Ukko kirosi ääneen ja kertoi sitten, että samaa ei voi sanoa hänen vaimostaan, joka joutui tuon juopon uhriksi. Konstaapeli terästäytyi ja kyseli Ukolta enemmänkin, sekä kertoi että tästä tulee selkeästi oikeusjuttu. Samassa he kuulivat, kun Ukkoa huudettiin, jotain tapahtui.
Ukko syöksyi nopeasti huoneeseen, jossa hänen vaimonsa makasi. Tämä oli jollain ihmeen tavalla saanut avattua silmänsä ja pystyi kuiskaamaan muutaman sanan. Ensimmäisenä tämä oli kaivannut miestään ja lähes samalla hetkellä Ukko olikin rakkaan vaimonsa vierellä. Ukko otti rakkaan vaimonsa kädestä kiinni, he katsoivat toisiaan silmiin, kuiskasivat jotain ja Ukko painoi huulensa vaimonsa huulille. Hän oli tuntenut niiden pehmeyden, mutta samalla oudon viileyden. Hetkisen kuluttua Ukko tunsi, kuinka vaimonsa käsi ei enää pitänyt kunnolla ja ...... sitten tämä oli poissa!
Ukko muisteli, että se rattijuoppo ei saanut, kuin 5 kuukautta ehdollista ja korvauksia maksettavaksi hieman toista tuhatta euroa. Se ei ollut mitään! Hän muisti, kuinka rattijuoppo yritti vielä hakea valitusta tuomioonsa, vaikka selvisi, että oli jäänyt jo muutaman kerran humalassa ajamisesta kiinni.
Tuon onnettomuuden jälkeen Ukon terveys romahti hetkellisesti, työt eivät sujuneet ja hän päätti jäädä varhaiseläkkeelle, kun se onneksi oli hänelle mahdollista. Samalla hän laittoi kodin myyntiin ja muutti tuohon mökkiin, minkä oli ostanut itsellensä. Käly miehensä kanssa oli alkuun käynyt välillä Ukkoa katsomassa, mutta jotenkin ne käynnit vain harvenivat ja harvenivat. Tosin nyt heidän pitäisi tulla jouluna käymään ja kyllähän Ukko heitä mieluusti odottelee ja kestitsee. Mutta ei hän heitä yrittänyt katseellaan etsiä...
Oli nimittäin muutama vuosi aiemmin pihassa eräänä kesäisenä päivänä tassutellut nuori kettu. Ukko ei ollut antanut sen häiritä hänen omia puuhiaan, eikä siis hätistellyt tuota poiskaan. Jotenkin tuo kettu tuntui olevan utelias sen suhteen, että mikä mies tuo Ukko oikein oli ja mitä oikein puuhasi. Muutaman päivän kuluttua kettu oli jälleen ilmestynyt pihalle ja Ukko oli huomannut puhelleensa tälle. Jotenkin tuntui, että kettu jopa kuunteli. Vähitellen kummastakin tuli hieman rohkeampi kohtaamaan toisensa ja kun Ukko alkoi jättämään tiettyyn paikkaan välillä muutaman kalan tai hieman marjaa, joskus pilkottuja omenia tai appelsiinia, niin ketusta tulikin todellinen seuralainen. Saman vuoden syksyllä, tai pikemminkin ensilumien sadellessa, kettu tuli aivan Ukon viereen, kun tämä oli laittamassa tuolle jälleen evästä ja antoi silittää itseään.
Tästä alkoi Ukon ja ketun ystävyys todenteolla. Ukko mietti, että onkohan tällä jossain pesä ja perhe, mutta koskaan ketun seurassa ei näkynyt muita lajitovereita. Ukko rakensi kuitenkin varoiksi ketulle vanhan liiterin kulmalle kojun ja jotta kettu ymmärtäisi, mitä varten se oli, niin houkuttimeksi Ukko oli vienyt iltasella sinne hieman syötävää tarjolle. Alkuun kettu ei ollut paikkaan uskaltanut mennä, mutta kun oli muutamat kovemmat pakkaset paukkuneet, huomasi kettu paikan olevan kuiva ja suojaisa ja tällöin tuosta pienestä kojusta oli tullut ketun yksi majapaikoista.
Näin mukavasti meni muutama vuosi. Ukko huomasi, että ketusta oli hänelle paljon iloa ja tuo oli tullut joka päivä viimeistään iltapäivällä pihalle katsomaan, mitä oli tarjolla. Mutta nyt ei ollut kettua näkynyt, ei muutamaan päivään! Ukko puki yllensä ulkovaatteet ja asteli pihamaalle. Pakkaslumi narskui saappaiden alla ja hengitys huurusi pikkupakkasessa. Ukko painoi myssyn paremmin päähänsä, vaikka usein hänellä oli kunnon karvahattu päänsä suojana. Piha ja pihatie olivat lumen peitossa, joten lumikolalla oli töitä. Samalla, kun Ukko kolasi lunta, yritti hän katsella josko näkyisi ketun jälkiä, mutta turhaan. Hangella näkyi vain yhden jäniksen jäljet, eikä muuta. Ukko tunsi harmistuvansa ja samalla tunsi myös ikävää ja yksinäisyyttä!
Päivä eteni, tuli alkuilta ja Ukko kävi laittamassa pihalle pari ulkotulta palamaan. Huomenna hän tekisi muutaman jätkänkynttilän, kun parin päivän päästä pitäisi tulla jouluvieraita. Aattoonkaan ei enää ollut kuin vuorokausi. Muutamia päiviä aiemmin Ukko oli käynyt kylillä ostoksilla ja ostanut itsellensä jopa joululahjan: Uuden partahöylän! Edellinen olikin kunniakkaasti palvellut häntä ties kuinka kauan. Mitään muita lahjoja hän ei ostanut, sillä oli sovittu, että hän kyllä saunottaa ja ruokkii vieraat, mutta ei muuta ei tarvitse järjestää. - Kun eivät nyt alkaisi hössöttämään taas, että pitäisi muuttaa kaupunkiin! Ukko oli manaillut. Tosin ei tuollaisesta koskaan vakavasti oltu juteltu, mutta kyllä hän hieman oli aavistellut joskus aiemmin, että tuollaisia ajatuksia toisilla oli. Hän vain oli juurtunut mökkiin ja mökkielämään.
Ilta pimeni, ulkos ei enää nähnyt. Ulkotulien pienet liekit vain lepattivat kevyesti tuulen voimasta. Ukko ihmetteli ja mietti, mitä oli hänen pienelle ystävälleen tapahtunut. Mutta ei se ihmettelemällä miksikään muuttunut ja iltauutiset katseltuaan Ukko päätti painua yöpuulle.
Seuraava aamu valkeni kipakan pakkasen vallitessa. Ukko lisäili jälleen uuniin puita ja kahvittelun jälkeen suuntasi ulos. Piti tehdä ne jätkänkynttilät ja saunaakin voisi laitella jo hieman valmiiksi. Pääsevät kunnon puusaunaan ja vihtomaan toisiansa. Siinä puuhaillessaan ja paikkoja valmiiksi laitellessaan hän samalla yritti löytää ystäväänsä pihapiiristä, mutta ketusta ei näkynyt jälkeäkään. Ukko tunsi huolestuvansa. Olihan tuo veijari tuonut hänelle paljon iloa. Hän huomasi, että kopissakaan kettu ei ollut käynyt. Tämä ei hyvältä vaikuttanut!
Näitä ajatellen Ukko kävi hakemassa ketulle hieman purtavaa ja joulun kunniaksi pilkkoi pari punaista omenaa tälle. Kettu seurasi aivan tämän vieressä miehen tekemisiä, eikä koskenut herkkuihinsa, kuin vasta sitten kun Ukko oli saanut kaiken laitettua. - No niin, kuomaseni, ole hyvä ja Hyvää Joulua! Ja aivan kuin kettu olisi tuonkin ymmärtänyt, sillä se nyökkäsi hieman ja vasta sitten kävi herkkujensa kimppuun hyvällä ruokahalulla.
Ukko asteli sisälle mökkiin ja loppuilta menikin nyt nopeasti ja seuraavana päivänä jouluvieraat tulivatkin kylään muutaman lahjapaketin kera. Eikä kukaan puhunut mitään mihinkään kaupunkiin muutosta, koska Ukko ja mökki olivat parasta, mitä joulu voi tarjota! - Ja minulle on parasta te, sekä eräs pieni ystäväni täällä. Oli Ukko vastannut.
Hyvää Joulua kaikille. Älkää jättäkö ketään yksin ja muistakaa, joulussa tärkeintä ei ole lahjat!
