Itselläni ei ole oikeastaan mitään erikoisempia pääsiäisperinteitä. No joskus lapsena
käytiin tietysti virpomassa lähialueilla, vaikka lapsia oli kulmilla aika paljon, riitti niitä
nameja jokaiselle. Hyvin oli vanhemmat pitäneet huoli, että jokainen sai ainakin jotain!
Nyt viime vuodet ovat menneet pääsiäisen suhteen osittain töissä, kuten tänäkin vuonna.
Kiirettä ja hieman rauhallisempaa - sitähän se on aina, kun pyhiä on enemmän kuin yksi.
Mutta sitä tulee aina ihmeteltyä, että ihmiset sekoavat aina tällaisten pyhien eteen tullessa!
Ruokakaupoissa on älytön kuhina ja sitä tavaraa ostetaan kuin oltaisiin vähintään kuukausi
kotona ilman, että käydään ruokaostoksilla. Itsellä ei ole oikeastaan koskaan ollut tuollaista
ongelmaa ja en onneksi ole edes ainoa, joka ajattelee samoin.
---------------------------------------------------------------------
Mä luulin, että mulla oli kaikki! Mä niin luulin.
Mä luulin, että se riitti kun olisi yksi - joku, sinä.
Mä niin luulin.....
Ja aikani olinkin onnellinen, siinä elämässä - kanssasi.
Mä nauroin, ilakoin ja elin.
Aikani..... kun oli se yksi - joku, sinä.
Vaan...
Mä kuulin, että sulla olikin muuta! Mä niin kuulin.
Mä kuulin, että ei riittänyt se yksi - oli joku, toinen.
Mä niin kuulin.
Ja aikani sitä kuuntelin, epäilin - ihmettelin.
Silti koitin olla, elää ja jaksaa.
Aikani.... kestin, kunnes oli enemmän sulle se joku, se yksi - se toinen.
Ei siinä enää riittänyt puheet, en enää uskonut - enkä halunnut.
Sä vain nauroit - kylmästi, murhaavasti - vain nauroit.
Etkä enää välittänyt, ehkä et koskaan välittänyt....
Ja mä niin kuolin, niin hiljaa sisältä kuolin!
--------------------------------------------------------------------------
Auringonpaisteen kirkkaan sain aamulla kasvoilleni.
Hymyilin!
Tästä päivästä tulisi iloinen, sydäntäni hellivä - onnellinen.
Hymyilin!
Nousin, kahvit laitoin tulemaan, laulelin ja viheltelin....
ulkoa kuului lintujen laulu, niitä matkin, minkä taisin.
Hymyilin!
Kohta tuoksui kahvi...... nenääni hiveli!
Kaadoin kuppiin höyryävää kuumaa, tuota juomaa tummaa
ja maistelin sitä hiljaa, samalla ulos ikkunasta katsellen!
Auringonpaisteen kirkkaan yhä kasvoilleni sieltä sain.
Hymyilin!
Otin croisantin, haukkasin sitä kahvin kanssa ja hymyilin.
Olo oli levollinen, onnellinen - mitä ihanin.
Ei häirinnyt murheet, eivät asiat ikävät!
Tänään paistaisi aurinko minulle.
Hymyilin!
Join kahvit ja päätin,
sisälle en voisi jäädä, näin upealla säällä.
Ja ulos siis lähdettävä oli - auringonpaisteeseen kirkkaaseen.
Hymyilin!
Se päivä oli hyvä!
Kiitos aurinko armas siitä.
Hymyilin, kun nukkumaan illalla menin.
---------------------------------------------------------------------
Mitä? Olenko mä ollu muka häiriöksi?
Paljonko? Missä mä oon?
Kuka maksaa? Tarjootko sä yhdet?
Missä sä oot? Monelta tulee pilkku?
Saanks´ mä vielä yhdet? Ootko sä aina noin vittumainen?
Huokaan ja huokaan....
Tällaista se taas on ollut - ja sitä se taas tulee olemaan.
Mikä ihme siinä onkaan, että meidän Suomalaisten on aina
- siis aina - vedettävä itsemme sellaiseen koomaan, että emme tajua mistään mitään?
Ja sitten ollaan muka olevinamme "kovia" kun ollaan juoppohulluuden ja
maksakirroosin välimaastossa!
Ei helvetti, sanon.
En mikään absolutisti ole, itsekin joskus lasiin kosken - tunnustan.
Mutta järki se olisi pidettävä päässä, kun ottaa.
Viina on viisasten juoma, kyllä. Mutta viisaspa osaa lopettaa sen ottamisen ajoissa!
Tyhmä vain juo ja juo ja juo.... kun ei tajua!
Muutaman alkoholistin tunnen ja muutamasta valitettavasti tiedän, että
elleivät he paranna elämäänsä - alkoholi vie ja lujaa, valitettavasti.
Mutta minkäs teet? Säälittää.... tuntuu pahalta, vierestä katsoa ja huomata...
- tuokin menettää elämästään paljon "kuningas alkoholin" vuoksi!
Ja näin pitkinä juhlapyhinä sen erityisesti aina saa huomata, valitettavasti!
Kun ei osata muuten pitää hauskaa, kuin ympäripäissään - ja vasta sitten.
------------------------------------------------------------------
Juteltiin puhelimessa pitkään. Kerroit, kuinka yksinäiseltä elämäsi tuntui.
Vaikka vierelläsi, lähelläsi, oli toisia - hyviäkin ystäviä.... - ja lapsia,
jotain silti sinulta puuttui. Olit silti yksin!
Kerroit haikeana aamuista, yksinäisistä. Ilman lämpöä vierellä olevaa,
toista ketä voisi halata - saada suukon pienen, edes toisinaan.
Sä avauduin maailmastasi, tunteistasi - itsestäsi.
Sä kerroit, miten olit kauan jo kaivannut..... siihen viereen jonkun halunnut.
Mutta.... - kenet?
Päätettiin tavata, jutella ja .... niin, jutella.
Tavattiin.
Sä kerroit lisää, katsoit mua silmiin ja näin katseestasi - ikävää....
sitä tunnetta kohtaan, mitä kaipasit, mitä halusit.
Purit hammasta, sua sattui, sisältä.
Mä nousin ylös tuolilta, tulin vierellesi ja kyykistyin.
Kiedoin käteni ympärillesi, suukon painoin poskellesi.....
emme sanoneet mitään, siinä oltiin vain hetki, katsoen toisiamme - hiljaa.
Lopulta sanoa päätin...
"Ehkä se sulle pitää antaa, aamu lämpöinen." Sä ymmärsit mua
ja hymyilit, pitkästä aikaa - hymyilit - edes hieman.
Juteltiin, vielä ajatuksia erilaisia ja sut sain jopa nauramaan!
Mielessäni itseäni onnittelin, silmissäsi kun näin jo loistettakin....
Halasimme erotessamme, vaikka tiesimme....
sinä saisit vielä aamun, lämpöisen..... herätä viereltä toisen,
edes ..........
Ja minä, ystävänä sydämestäni, sulle lupasin - halaten.
-----------------------------------------------------------------
Ai niin, enpä muuten ole saalistanut ainuttakaan "pääsiäistipua" tänäkään vuonna!
Miksi en? No, koska olen kiltti ja ujo - eikä ole ollut aikaa.
-------------------------------------------------------------------------
Tässä minä olin, kuten olin ollut aiemminkin.
Istuin.
Tässä vain olin ja mietin, ajatuksissani tyhmissä, tyhjissä - omissa.
Istuin.
Tässä... - niin tässäkö se oli? Vain tässä.
Olin istunut ties kuinka kauan, miettinyt omiani ja ollut....
aikaa en ollut edes katsonut, sen kulkua en huomannut.
Istuin.
Sitten yllättäin, sinä siihen tulit ja viereeni istahdit.
Katsahdit, hymyilit..... ja sanoit jotain,
En sitä kuullut, vain äänesi soivan kuulin.
Ei, sittenkään kaikki ei ollut vielä siinä - eikä tässä!
Tässä oli nyt muuta, olit sinä!
Piristit hetkeäni, elämääni - sieluani.
Siitä sanoilla varovaisilla sinua kiitin ja vastauksen sain sulta - hymyillen!
Kiitos.
-----------------------------------------------------------------
Olin vain omissa oloissani, kiertelin kauppoja mitään etsimättä.
Katselin ihmisten hyörinää, elämää.... toisten kiireitä ja ilmeitä.
Itselläni oli rento olo, sain rauhassa olla ja mennä.
Päätin istahtaa kahville, hetkeksi vain pysähtyä.
Kahvi eteen ja istumaan. Siinä sitä vain olin, rauhassa - yksin.
Vaan sitten....
Puhelin heräsi, viestiä ilmoitti.
Otin sen käteeni ja katselin, ketä nyt vaivasi... töitäkö oli vai mitä lie.
Se olikin..... hän - vuosien takaa!
Hämmästyin, jäin puhelinta tuijottamaan - se oli hän..... todellakin, vuosien takaa!
Mietin, miksi viestin sain, mutta päätin vastata
ja hetken päästä taas, puhelin herää eloon ja vingahtaa... viestistä uudesta ilmoittaa.
Se oli taas - häneltä, joka jonnekin katosi - vuosia sitten - ja nyt...
hän onkin lähellä, viestien äärellä..... - melkein läsnä!
Mutta miksi?
Mietin ja ihmettelin. Kuitenkin taas vastasin....... olinko tyhmä vai miksi tein niin?
Kyselin puoliääneen, varmaan joku ohikulkija muminani saattoi jopa kuulla.
Miksi nyt..... vuosien jälkeen..... miksi?
Muutama viesti vaihdettiin, en tiedä miksi, mutta vaihdettiin.
Viimeisessä viestissä hän kysyi, josko tavattaisiin!
Ja jäin ihmettelemään.... miksi!
Kahvi kylmeni, sitä en tajunnut edes juoda kun viestejä ihmettelin
ja niihin vain vastailin.
Eikä se kaunista - ainakaan mahdottomia tapauksia!
----------------------------------------------------------------
