Miten 2018 onkaan alkanut?

Siinäpä kysymys!
Jotkut ovat kaivaneet blogistani vuoden 2016 lopulla kirjoittamani tekstin esille ja
lukeneet sitä uudestaan. Eihän maailmasta köyhyys, eriarvoisuus, nälänhätä, orjuus tms.
katoa mihinkään, vaikka kuinka toivotamme "Hyvää Uutta Vuotta!"

Mutta ehkäpä me toivotamme sitä lähinnä sillä tasolla, missä itse elämme elämäämme.
Toivomme pysyvämme terveinä, olisi töitä (niillä, jotka ovat sen ikäisiä, että voivat käydä
töissä) tai pystymme opiskelemaan. Taloudellinen tilanteemme pysyisi sillä tasolla, että
eläminen yhä kallistuvassa yhteiskunnassa olisi edelleen mahdollista.... jne.

Miten sitten oma vuoteni 2018 on lähtenyt liikkeelle?
No hyvin - ja huonosti (mutta onnekkaasti!).
Töitä on ollut ihan kivasti, se on positiivista se.
Terveenä olen saanut pysyä, pääosin. Kotiolot ovat hyvät (lue: nukun paljon).
Huonosti taas vuoden alussa oli hetimiten se, että eipä montaa päivää tätä vuotta
ehditty viettää, kun kahden jäniksen takia ajoin autoni lunastuskuntoon!
Valitettavasti tapahtumasta itselläni ei ole
kuvia, niin laitoin tällaisen kuvituskuvan.

Olin onneksi yksin liikkeellä. Minulle ei käynyt kuinkaan - pahemmin.
Luita ei mennyt, ei edes murtunut. Lihakset saivat revähtymää ja jumitusta ja niihin
sitten tulikin lääkitystä ihan kiitettävästi. Jonkin aikaa kulkeminen oli hieman hankalaa....
Mutta nyt taas mennään kohtuullista kyytiä eteenpäin.
----------------------------------------------------------------------
Kukkuu! Se on 29.1.2018 ja tuolta alempaa löytyy uusin päivitys, eli pieni tarina.
Pyydän ystävällisesti siis rullaamaan hieman alemmaksi ja lukemaan.
Palautteen laittaneiden kesken (sens.)!
----------------------------------------------------------------------

Se saattoi olla se pieni hetki.
Se saattoi olla - silti liian pitkä!
Se saattoi olla..... viimeinen hetki
- vaikka olikin ensimmäinen!

Se saattoi olla se hetki, jolloin olisi pitänyt....
Se saattoi olla se tuokio, jolloin piti
- mutta kun.
Se saattoi olla - saattoipa hyvinkin!

Ja ehkä se sitä olikin, varmaan se olikin.

Etkä sä sitä tajunnut!
Etkä sä sitä huomannut!
Etkä sä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se pieni hetki....
- se pieni hetki....
- se pieni hetki...
Karkasi käsistäsi!

Jolloin karkasin minäkin!
------------------------------------------------------------------

Olimme ystäviä, olimme läheisiä.
Sinä pidit minusta - minä pidin sinusta!
Oli kipinää....

Sitten katosit, lähdit - poistuit, jätit.
Et sanonut mitään, et lausunut mitään....
Väliin viestin pari heitit, muuta sinusta en kuullut - en.
Ja aikaa kului..... viikot vaihtuivat kuukausiin...
kuukaudet muuttuivat vuodeksi!
Ensin yhdeksi - sitten toiseksi - sitten kolmanneksi....

Luulin menettäneeni sinut, ystäväni, kokonaan.
Sydämessäni silti paikkaa sinulle pidin!
Ja kun luulin, että enää sinusta kuule mä en,
sitten ilmestyt luokseni sä hymyillen
- kuin aikaan entiseen, yhdessä koettuun - iloiseen!

Emme jutelleet, missä olit ollut.
Emme puhuneet, miksi olit mennyt.
Emme - niitä haavoiksi ystävyydellemme tehneet!
Koska tosi ystävyys eronkin kestää. kaiken yli vie ja kantaa.

Ja taas näimme silmistämme, toisiamme katsoessamme:
Sinä olet siinä, missä sinun pitääkin olla: Lähellä - ystäväni!
-----------------------------------------------------------------------------
Tässä 20.1.2018 päivitystä:

Vieras kaupunki, vieraat ihmiset.... ei mitään tuttua!
Miksi olin täällä? Miksi?

Istuin pöydän ääressä ja mietin. Katselin muita, paikallisia, hiljaa....
Pyörittelin sormea lasini reunalla, se soi hiljaa.

Väkeä ei ollut liikkeellä kovinkaan paljoa. Itsekin mietin, että ehkä olisi
parempi palata hotellihuoneeseen ja tylsistyä television ääreen....
Mutta, mutta... jokin sisällä sanoi, että ole vielä paikoillasi. Huokasin!
Silti vieläkään en tahtonut ymmärtää, että miksi olin tässä kaupungissa - yksin...

Aikaa kului, otin toisen "samanlaisen" ja tunsin baarimikon hiljaisen, pitkän
katseen - kysyvän - tuijottavan minua sitä antaessaan. Olisin halunnut  sanoa jotain,
mutta tyydyin vain maksamaan ja kiittämään. Jäin tiskin varteen istumaan,
ehkäpä kohtalooni tyytymään..... täällä olisin, vieraassa kaupungissa,
vieraiden ihmisten maailmassa - irti omasta elämästä, entisestä.

Ja ilta eteni.... eteni, mutta oliko sillä päämäärää?

Yllättäin ravintolaan oli tullut orkesteri, he aloittivat soittamisen.
Käännyin heitä katselemaaan, tunsin pienen hymynkareen huulillani.
Kuulosti hyvältä - ja huomasin naputtelevani sormilla tiskiä.

Aika eteni, kappaleet vaihtuivat. Tanssilattialla kävi väliin muutamia
pareja tanssimassa, tuttuja toisilleen. Itsekin mietin, uskaltaisinko...
- vaikka tanssija en ollutkaan.
Ajatukseni keskeytyi.... - yllättäin.... niin yllättäin.... vuoksi hänen!

Viereeni tiskille tuli tuo kaunotar!
Silkkisen täydellinen iho harsottu punaiseen mekkoon, joka oli kuin
tehty hänelle - ja niin varmasti olikin. Hän vilkaisi minua, hymyili kevyesti
ja tilasi juomansa.

Mittailin vaivihkaa katseellani häntä, ihailin. Tietty hänellä on seuraa, arvelin.
Vaan hänkin jäi tiskin varteen istumaan, lähes vierelleni -  tuolin selkämykseen nojailemaan....
Katseli orkesteria ääneti, seurasi tanssijoita tarkasti - kuin arvioiden liikkeitä jokaista.

Sitten lava tyhjeni, orkesterista joku selitti jotain, mutta kieltä en ymmärtänyt ja huomasin
lavan etuosaan tulevan tuon pienen hanuristin.
Samassa tuo nainen nousi seisomaan, katsahti minua - nappasi kädestäni ja vei lavalle!
En saanut sanaa suustani, häkellyin..... katsoin
Häntä kysyvästi, hieman estellen.... mutta
ennen kuin ehdin mitään lausua, hän vain totesi: "Tule, anna sydämesi viedä sinua - ja minua!
Viettele minut musiikilla, anna sen vietellä sinut - ja minä......." Sitten kappale alkoi ja
tuon puna-asuisen kaunottaren sanat ja liikkeet veivät minut mennessään....

https://www.youtube.com/watch?v=z0ghCTeaPKI

Kappale vei meitä, hän vei minua - ja minä tein parhaani, jotta pystyin tanssimaan
tahdissa.... vaikka helppoa se ei ollut!
Hän hypnotisoi minut katseellaan, vietteli liikkeillään.... vei minut hetkessä aikaan
ja paikkaan erilaiseen, outoon - unenkaltaiseen olotilaan. Huumaannuin
ja tanssin kuin taiottu.
En nähnyt muuta kuin hänet!
En kuullut muuta kuin tuon kappaleen!

Ja sitten se loppui!

Meni hetki, heräsin kuin unesta. Seisoin keskellä tanssilattiaa ja huomasin, että
meitä tuijotettiin lattian reunoilta. Hän hymyili. Orkesterin soittajat katselivat meitä hetken
sanomatta sanaakaan..... - sitten hitaasti he alkoivat taputtaa käsiään yhteen ja kaikki
yhtyivät aploodeihin.... Kunnes alkoi uusi kappale - joka taas vei minut johonkin,
tuon tuntemattoman kauniin naisen kanssa!

https://www.youtube.com/watch?v=2iS8KhNtc4Q

Tuokaan ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta minulle se oli ikuisuus.
Ikuisuus irti siitä elämästä, missä olin ollut!
Ikuisuus irti tästä vieraasta kaupungista ja vieraista ihmisistä.

Kappaleen päätyttyä hän vain lähti... poistui ravintolasta kenenkään estelemättä
tai sanomatta hänelle mitään, jäin taas yksin.
Palasin baaritiskille, baarimikko ojensi suoraan minulle "samanlaisen"
- eikä suostunut ottamaan rahaa vastaan! Hämmennyin, mutta päätin olla hiljaa.
Join lasini tyhjäksi ja päätin poistua.
Tunsin, kuinka minua seurasi katseellaan useampi ihminen... mutta kukaan ei
sanonut ääneen sanaakaan. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikka orkesteri
soitti jo ja tanssitti asiakkaita.

Pääsin ulko-ovelle ja kuulin kun joku puhutteli minua. Käännyin.
Se oli hän! Tuo puna-asuinen kaunotar nousi nojatuolista ja tuli luokseni.
"Sehän kesti. Olisiko meillä vielä ainakin yksi yhteinen tango jäljellä?"
Poistuimme iltaan viileään......
-----------------------------------------------------------------------------

Tässä pieni rakkaustarina animaationa:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu5gSD5sZw&feature=youtu.be
-----------------------------------------------------------------------------
TÄSTÄ SITTEN 29.1.2018 ALKAVA PÄIVITYS:

Hän oli tullut tuohon kadunkulmaan vuosia - vuosia sitten ensimmäisen kerran.
Silloin kasvot olivat vielä olleet sileät ja kädet suuret ja voimakkaat.

Joka ilta kerran viikossa samaan aikaan, siihen samaan paikkaan, hän saapui.
Ei välittänyt säästä, ei hänelle naureskelijoista - eikä ihmettelijöistä.
Toisinaan hän vain seisoi tuota kivitalon seinää vasten, mikä oli myöskin
vuosikymmenten aikana nähnyt ja kuullut monenmoista.

Mies asetteli rauhallisesti jokaisena iltana, kun tuli tuolle tutulle paikalleen,
maahan pienen liinan, sen päälle pienen taitettavan pöydän ja viereen tuolin.
Pöydälle hän asetteli pienestä laukusta aina yhden viinipullon ja lasin ja
alkuun hän aina istui tuolilla jonkin aikaa, avaten rauhallisesti pullon ja
nauttien siitä lasillisen... useimmiten tosin vain muutaman kulauksen.

Ohikulkijat useimmiten vain vilkaisivat miestä, joskus joku pysähtyi hetkeksi
katsomaan häntä, mutta ei sen enempää.
Ja aikaa kului..... kunnes jostain kajahti yksinäisen kirkon kello, jolloin mies
nousi, otti hatun päästään laittaen sen maahan - jos joku vaikka heittäisi siihen kolikon tai pari.

Ja sitten hän aloitti.......
Hän aloitti laulamisen - ja yleensä silloin ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan häntä!
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain kuuntelivat hiljaa... - ei edes yskäisyjä kuultu.
Mies lauloi muutaman laulun, kumarsi ja istahti tuolille sanomatta sanaakaan,
kaataen pullosta lasiinsa hieman lisää viiniä. Tuolloin aina lakkiin alkoi kilahdella kolikoita
ja ilmestyi sinne aina seteleitäkin. Ihmiset jäivät odottamaan..... uudet ohikulkijat
katselivat ihmeissään, mitä paikalla tapahtuu ja ne, ketkä kuulivat miehen laulun
- jäivät myöskin paikoilleen ihastelemaan häntä.

Näin jatkui viikkoja - viikot vaihtuivat kuukausiksi - kuukaudet vuosiksi.
Miestä alettiin kutsumaan paikkakunnan nimen mukaan kaupungin ääneksi
Kukaan vain ei tiennyt, mikä mies tämä oikeasti oli ja mikä oli hänen oikea nimensä.
Koskaan kukaan ei edes ollut tohtinut kysyä sitä mieheltä.

Maine levisi, paikalle alkoi ilmestyä aina hieman ennen, kuin mies tuli tutulle kulmalleen,
väkeä.... turisteja ja paikallisia, niin nuoria kuin vanhojakin.
Kyseisen korttelin kauppiaat olivat mielissään miehen saamasta julkisuudesta, toihan se
heidän ravintoloihin ja muihinkin liikkeisiin lisää asiakkaita! Tästä hyvästä kauppiaat
yhteistuumin pitivät huolen siitä, että kyseinen kadunkulma oli aina siisti ja se jopa sai
oman katuvalaistuksen juuri tuon miehen ansiosta - ja koko lystin maksoivat nuo
kauppiaat, tietenkin toivoen että mies jaksaa laulaa vielä vuosia.

Vuodet vierivätkin. Mies vanheni ja hänen ääneensä tuli uusia sävyjä, vivahteita...
mutta lauluääni eikä laulu huonontunut missään vaiheessa.
Sitten eräänä iltana, juuri sinä iltana..... - kulma oli taas täynnä väkeä, mutta....
mutta.... - miestä ei näkynyt! Meni tunti, kirkonkello oli soittanut jo aikoja sitten iltakellonsa.
Ihmiset ihmettelivät, epävarmoina kyselivät toisiltaan ja korttelin kauppiailta, missä mies on.
Kukaan ei osannut vastata!

Hämmentyneinä väki hävisi paikalta, toivoen että seuraavalla viikolla mies olisi jälleen paikalla.
Meni viikko..... - toivonrikkaina miehen paikalle saapumisesta väki oli jälleen ilmestynyt
odottamaan häntä.... - vaan turhaan! Jälleen kirkonkellot soivat, miestä ei näkynyt.
Nyt alkoi pelko kalvaa pikkuhiljaa ihmisten mieliä!
Olisiko hänelle sattunut jotain, jotain vakavaa... jotain.... - ei, sitä ei ääneen sanottu,
vaikka moni sitä pelkäsi, koska olihan mies selvästi iäkäs.

Meni viikko.... ja vielä toinenkin. Enää paikalle ei ollut ilmestynyt kuin kourallinen uskollisia
kuulijoita, joiden mielissä yhä sykki toivo. Mies palaisi vielä!
Sitten nähtiin kujan varjoista jonkun hiljaa astelevan, hyvin varovasti, kohti tuota tuttua
kadunkulmaa. Kansa pidätteli hengitystään toivoen parasta.... ja.....
Kadunkulmaan asteli mustat lasit silmillään vanha mies, hapuili ympäristöään ja kosketteli
seiniä, kunnes tunnisti olevansa oikeassa paikassa.
Ihmiset kuiskuttelivat toisilleen, kaikilla oli sama kysymys mielessä..... nuo mustat lasit!
Mies tärisi hieman, mutta siitä huolimatta sai aseteltua liinan, pöydän, tuolin ja tuon
viinipullon sekä lasin ja hatun - kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja.

Sana miehen ilmestymisestä oli kiirinyt ja nopeasti paikalla oli lukematon määrä ihmisiä!
Kaikki olivat hiljaa, jokainen odotti miehen laulua..... ja lopulta hän nousi ylös ja....

https://www.youtube.com/watch?v=_NBG4HG6Z94

........ lauloi vain tuon yhden laulun! Ihmiset pidättelivät henkeään, kyyneliään...
Se kosketti jokaista enemmän, kuin yksikään hänen aiemmista lauluista koskaan.
Laulun loputtua mies istahti hiljaa, jälleen äänettömänä tuolilleen.
Mutta mitä tekivät kuulijat? Kukaan ei taputtanut, kukaan ei sanonut sanaakaan....
- mutta kuin yhteisestä sopimuksesta jokainen käveli miehen luo ja laittoi hattuun
rahaa, enemmän tai vähemmän. Miehen ilme ei värähtänyt kertaakaan.
Lopulta hän keräsi hiljaa rahat hatusta, laittoi sen päähänsä ja hieman varovasti
kasasi tavaransa ja kääntyi paikalle jääneiden puoleen, kumarsi kerran ja lähti
varovasti kävelemään sitä kujaa pitkin mistä oli tullutkin.

Mutta palasiko mies enää tuolle paikalle, missä hän oli ollut vuosikausia?
Ehkä - ehkä ei...... se selviää vain löytämällä tuo kyseinen vanhan kaupungin kadunkulma.
-------------------------------------------------------------------------------------------

Pieniä ajatuksia syysflunssan ohessa.

Se syysflunssa sitten päätti kokeilla minunkin terveyttäni ja havaitsi sen haavoittuvaiseksi.
Viime viikolla sain maata kuumeen kourissa, välillä todella tuskaisen kuuma ja välillä taas
hemmetin kylmä. No erilaisia rohtoja ja lääkkeitä ym. tuli popsittua ankarasti ja pikkuhiljaa
aletaan taas pääsemään normaaliin päiväjärjestykseen. Vielä tosin yksi tulehdus kiusaa
kehoa, mutta uskon ja toivon vakaasti, että tästäkin selvitään ja sitten taas mennään  tukka putkella!
(12.9.2017)

Ja niille, jotka ovat jo udelleet, että miksi en ole enää kirjoitellut lyhyitä mietelmiä ja ajatuksia
- tässä teille vastaus "huutoonne", nyt niitä tulee!
--------------------------------------------------------------------------

Älä vähättele itseäsi!
Sinä olet sinä.
Vaikka oletkin vain yksi pienen pieni osanen universumissa,
ei universumia ole ilman sinua.
Sillä:
Sinä olet sinä.
- Yksi tärkeä osa tässä kaikessa, mitä näemme,
missä elämme, mitä haistamme ja tunnemme.
Muista: Sinä olet yhtä arvokas kuin minäkin!

---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---  

Hitaasti syntyi ajatus, päässä pyöri ja hyöri.
Kiersi mielessä mutkitellen.... kokonaisuudeksi rakentuen.
Ajatus.... ajatus siitä - vain siitä!

Hitaasti syntyi ajatus, kiersi aivoissa - sopukoissa.
Pyöri tuntojen kammioissa.... ideaksi kehittyen.
Ajatus....ajatus siitä - vain siitä!

Vaan oliko siinä mitään järkeä?
Siinä ajatuksessa..... siitä?
Vai oliko se vain.....  -tyhjä haave jostain, mitä ei saisi?

Vai saisiko?
Sitäpä saikin taas miettiä, ajatuksia päähän puskea..... ja pohtia...
- toivoen, että joskus pääsisi ajatuksesta eteenpäin, sanoista tekoihin!
---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---

Aika.
Asia, jolle on määritelty määrä......
- joka on aina jonkin kokoinen hetki.
Aika.
Mittaamaton määrä määrätyn mittaista hetkeä.

Sanotaan: Aika on rahaa.
Vaan osaatko käyttää rahaasi oikein, jos on aikaa?
Rahalla et saa aikaa
- siksi käytä rahaa ajan kanssa.

Aika.
Pieniä hetkiä peräkkäin, joista syntyy: Aika.

Se ympäröi sinua nyt, sen jätät taaksesi - sen edestäsi löydät.
Se on kaikkialla, aina.... uutena, silti jo koettuna.
Sitä on: Aika.

Käytä aikasi ja aikaasi viisaasti, älä vain ajatellen itseäsi!
Näe läheisesi, ystäväsi - rakkaasi.... - ja anna heille aikaasi.
Silloin ansaitset enemmän, kuin mitä rahalla saada sä voisit.
---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---
Tapahtuipa aikoinaan....

Höyryävä kahvikuppi edessäni.
Ikkunan takaa avautui harmaa syksyinen päivä.

Istuin kahvilassa, vietin omaa aikaani ja olin ajatuksissani.... tovin.
Kun huomioni kiinnitti - jokin.

Syrjäsilmällä näin nuo kaksi.
Mies ja nainen nurkassa, kahvilla - kuten minäkin.

Vaan miksi nainen kiihtyneeltä näytti?
Miksi mies kasaan lyhistyneeltä vaikutti?

Luontainen uteliaisuus vei voitin ja vaivihkaa seurasin heitä....
- mitä tahahtuisi nurkkapöydässä ja nuo kaksi, olivat he keitä?

Mies teki pieniä eleitä, nainen katseli häntä hämmästyneenä.
Silmät suurina, suu auki - tuo nuori nainen vain tuijotti!
Sitten, yllättäin...... täysin varoittamatta....
- nainen miestä löi, kasvoille kämmenensä osua antoi.

Kaikki pysähtyi!

Meni hetki.... tuntui, kuin olisi mennyt ikuisuus..... meni toinen....
Sitten mies nousi, pyyhki poskeaan kerran, sanoi hiljaa jotain ja poistui.
Jäi nainen yksin - nyyhkimään kyynelsilmin pöytään.... pienen kahvilan.

Odotin hetken. Mietin, mitä tapahtuisi.
Nainen vain istui, painoi päänsä pöytää vasten.
Nousin.
Astelin hänen luo ja itseni esittelin.

Hän katseensa nosti - minua katseli, kyynelsilmin sinisin.
Antoi minun istua seuraan ja otti nenäliinani tarjotun vastaan.

Kerroin mitä nähnyt olin. Kerroin, mitä luulin - vaan tietää en voinut.
Hän katsoi minua pelästyneenä ja tokaisi:
"Ei, ei.... asia ei ole niin!"

Hän varovasti tunnusti, ehkä suhteensa nyt meni ja pilasi!
Olivat jo pidemmän aikaa seurustelleet... yhdessä olleet
- ja kun mies oli alkanut kertomaan, että hänen on tunnustettava jotain,
oli nainen vain lyönyt - kuuntelematta mitään.

Vasta miehen lähdettyä pois, oli hän nähnyt pöydällä sen rasian...
- sen, mistä hän oli haaveillut jo kauan - niin kauan!
Ja nyt mies oli mennyt.... - ehkä kokonaan.

Tajusin, piti toimia.
Nousin ylös.... syöksyin ulos. Katseellani etsin... hain ja hain.
Lopulta näin! Tuolla.... kyllä, hän on tuolla.
Juoksin miehen kiinni ja sain kerrottua kaiken.
Näin hänen itkeneen - ja nyt nousi kasvoille uudet kyyneleet!

Nainen oli tullut ulos kahvilasta nähden, kuinka
miehensä palasi luoksensa - halasi suudellen.
Jäin hieman kauemmaksi, hymyilin heitä katsellen
-  nyt kohta heidän häitä jo juhlien!

Tyytyväisenä mietin, kerrankin johonkin sekaantuminen kannatti.
---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   ---   

Miten tämä nyt taas meni näin?

Siis tässä hujahti yksi viikko ilman sen ihmeempiä tekemisiä, mutta silti on hieman
hämmentynyt olo! Jotain sattui, vai sattuiko.... mene ja tiedä. Voin sanoa, että mennyt viikko
on näin jälkikäteen katsottuna ollut kaikessa rauhallisuudessaan hämmentävä.
Ai miksi? No muutamia tahoja, joita on yritellyt saada kiinni, ovat lähes kaikki olleet
tavoittamattomissa tai sitten "estyneitä" ilman mitään syytä ja sitten yllättäin
yhteyttä ottaakin sellaiset henkilöt, joita et todellakaan odota sinua vaivaavan millään tavalla.

Ja nyt kun pääsisi tästä hitonmoisesta päänsärystä eroon, niin olisin tyytyväinen.
Ei, alkoholilla ei ole osuutta asiaan - ei todellakaan. Tänään vain syystä tai toisesta
pääkoppa ei tahdo tykätä maailman menosta ja olen sitten saanut "nauttia" muutaman tabun
kaiken muun ohella. Juu, on levätty hyvin, olen syönyt, on ulkoiltu jne. eli ei mitään
sellaista, minkä tekemättömyys olisi aiheuttanut heikon olon, mutta eiköhän se taas tästä.
-----------------------------------------------------------------------


Oli vuosia hiljaista, hänestä en kuullut mitään, en todellakaan mitään.
Sitten - yllättäin, vain varoittamatta.
Viesti, toinenkin - ja kysymys: Tavattaisiinko?

Hetken oli hiljaista, mietteisiini upposin ja pohdin.
Miksi?
Miksi hän haluaisi tavata?
Minut.... - niin, minut.

Vastasin varovasti, hieman epävarmana, mutta vastasin.
Suostuisin tapaamaan, jossain näkemään.....
Vaikka epäröin!

Tuli sovittu päivä ja aika läheni.
Kämmeneni hikosivat ja pulssi kohosi kuin itsestään.
Hermoilin! Miksi?
Miksi hän halusi tavata?              
Minut... - niin, minut.

Vaan yllättäin tuli viesti, hän ei pääsekään.
Esteitä, yllättäin...... jokin sanoi minulle, kuin tilauksesta!
Huokaisin. Tuo oli vain joku ohimenevä juttu siis.... onneksi.
 
Kunnes...                                                       

Sain viestin parin päivän päästä, uudelleen.
Pahoitteli ja pyysi anteeksi, ettei voitukaan tavata - ja ehdotti...
tietenkin, tapaamista uudelleen... - kahden!

Nyt mietin, mitä vastaan! Ja mitä tämä on?
Miksi hän haluaa tavata?
Minut.... - niin, minut.

 ---------------------------------------------------------

 Mä olin päättänyt pitkästä aikaa rentoutua, hieman ottamalla.
Joten ei muuta, kuin siistiä paitaa päälle, parta ajettu ja
hiuksetkin kammattu, joten sitten vain baariin.

Hiljainen "pikkulauantai", vain jokusen verran väkeä liikkeellä....
mutta kuitenkin jotain. Ensimmäinen ravintola ja tiskillä ei ruuhkaa.
Tilasin juoman, sen omakseni tutuksi tulleen - ja huitasin kurkusta alas.
"Samanlainen" lähes samalla hengenvedolla tarjoilijalle, joka
teki työtä käskettyä. Kiitin ja annoin tippiäkin.

Toinen juoma meni hieman hitaammin, katselin samalla ympärilleni.
Jokunen opiskelijaryhmä oli lähtenyt iltaa viettämään ja pari vakionaamaa
notkui jossain nurkkapöydässä. Muuten ei mitään erikoisempaa.
Päätin vaihtaa paikkaa.

Seuraavassa "baarissa" olikin elämää. Sinne oli eksynyt joku synttäriseurue
ja elo oli sen mukaista. Menoa ja meteliä riitti. Muutama tuttukin oli "mestoilla",
joten päätin jäädä taloon ainakin joksikin aikaa.

No ei muuta, kuin taas tiskiltä juotavaa ja tilausta tehdessäni tunsin, kun joku
koputti olkapäähäni. Käännyin katsomaan taakseni, enkä heti uskonut ketä minua vaivasi.
Hän ei ollut tekemissä kanssani aikoihin, muutaman kuukauden ollut niin,
etten hänestä mitään ollut kuullut ja nyt samassa paikassa samaan aikaan
- ja kumpikin ilman seuraa! Yllätyin, kun kysyi että voiko liittyä seuraani.
No tietenkin juttuseura kelpasi.

Kysyin, mitä hän ottaisi.
"Yllätä minut!" Hän vastasi kävellen pöytään odottamaan, mitä toisin.
Käännyin tarjoilijan puoleen ja tein tilauksen. Hieman hänkin hämmentyi
tilauksestani, mutta eipä siinä - tuumasta toimeen.
Lopulta sain juomat ja astelin hymyillen pöytään.
"Siis mitä ihmettä?" Hänen kysymyksensä oli aito ja yllättäynyt.
Halusin jotain muuta tarjota, kuin vain jonkun peruspaukun, joten piti tilata
jotain.... - erilaista - ja olin onnistunut siinä!

Hän siemaili varovasti juomaansa samalla katsoen minua silmiin - suoraan silmiin.
Menin hetkeksi sanattomaksi.... harvinaista, mutta totta.
Sitten hän kertoi, miksi ei ollut minuun yhteydessä, eikä halunnut edes tavata.
Kuuntelin ja olin ymmälläni. Olin ollut varma, että olin tehnyt jotain tai loukannut...
vaan ei, syyt olivat aivan toisaalla...... elämä on välillä irvokasta.
Näyttää hyvältä, mutta onkin täyttä paskaa!

Nautimme muutamia ja jossain vaiheessa tuumasimme, että on varmaan parempi lähteä.
Pyysin tarjoilijaa tilaamaan taksin ja sen tultua kerroin osoitteen...
- enkä omaani. Hän katsoi minua hieman epäuskoisena, mutta kun kerroin etten ollut
tulossa hänen luo, nyt, hän vapautui ja totesi: "Edelleen se kiltti ritari!" Hymyilin.
Vein hänet taksilla kotiin, halasin ja toivotin hyvää yötä.
Taksin kaartaessa pois hänen pihaltaan, katsoin vielä takaikkunasta kun hän
jäi pihalle ja heilautti kättään.

Omalla kotipihallani matkan maksettuani puhelimeni piippasi.
"Kiitos, sä olet oikeasti aika....!" Eikä muuta. Hymyilin. Tiesin, että tapaisimme taas.
 --------------------------------------------------------------

Olin tutustunut sinuun, aurinkoiseen ja iloiseen... valloittavaan - sinuun.
Olin alkuun varma, että olit jotain mitä olin toivonutkin elämääni saavani.
Olit aurinkoisen säteilevä, ihanaakin ihanampi... jotain uutta ja raikasta!

Sitten syntyi hetki, mitä en odottanut!
Yllättäin.... se tuli, se valloitti sinut - se söi sinun auringonpaisteen!
Se teki sinusta jotain muuta, kaivoi sinusta esille sen, mitä en tiennyt olemassa olevan.
Pimeyden.

Sinusta tuli tumma.... sinusta tuli kylmä.... sinusta tuli julma.
Päätit olla vain itsellesi, etkä ymmärtänyt  että satutit toisia, loukkasit heitä
Päätit olla vain muuta, et enää nauranut - paitsi kun satuttanut olit.

Sielustasi tuli musta kivi, kylmä ja kova.
Veresi oli kuin laavaa, polttavaa..... vaan ei rakkaudesta, eikä ystävyydestä....
- vaan julmuudesta, sanoillasi tehtyinä.

Huusin usein silmilläni apua!
Huusin ääneti sinua näkemään, mitä olit mennyt tekemään....
Pyysin..... toivon ja halusin.... vaan kylmemmäksi itsesi teit, vain kylmemmäksi.

Enkä voinut kuin luovuttaa........ hajonneena yksin nurkkaan vajota ja luovuttaa.
-----------------------------------------------------------------------

Taas aamulla heräsin, hieman hämmentyneenä!
Olin herännyt kesken unen  - kiihkeän.... sen minkä olin jo nähnyt muutaman kerran.
Vaan miksi se aina loppuu kesken.... siihen tiettyyn hetkeen?

Istuin sängyn laidalla ja mietin. Koitin saada mieleeni kuvia tuosta unesta.
Se alkaa melkein aina samalla tavalla... etenee tiettyyn hetkeen ja sitten...
Herään! Niin, herään..... Herään! Miksi juuri tuolloin?

Kirosin ääneen ja yritin ymmärtää, mikä on etten saa nähdä, miten uni päättyy.
Kirosin ja sadattelin.... vaan eihän se unen loppua toisi esille, ei todellakaan.

Ja taas päivä meni tuotakin miettiessä.

Meni muutama yö - ja taas aamulla heräsin, ihmetellen.... miksi taas....
sama uni ja lähes samaan kohtaan se loppuu.... enkä saa nähdä, mitä tapahtuu!

Näen vain sen, että minulla - ja sinulla - on herkkää...kaunista, jotain yhdessä - kahden.
Vaan miksi siinä on jotain muutakin ja miksi se aina loppuu.... niin kesken?
Harmittaa... ja taas jännitän, kun menen nukkumaan.... näenkö saman unen uudelleen...
ja loppuuko se taas ennen aikojaan.....- tänäkin yönä?
---------------------------------------------------------------------
Lähetän terveiset tätä kautta henkilölle, ken saattaa "vahingossa" lukea tätä blogia vielä.
Ei asioiden tarvitse olla niin kuin ajattelet! Katse eteenpäin ja voisit/saisit
huomata, että mitä olen - on muuta kuin mitä luulet.
---------------------------------------------------------------------

Hyvää huomenta!
Kyllä, voi se olla hyvä, vaikka ei olisi juurikaan nukkunut.
Ja miksi en ole?
No siinäpä hyvä kysymys. Sielu stressaa ja mies jännittää....
ja jo aamuvarhaisella on puhelin pitänyt meteliä.
Niin, ei en ole voinut laittaa äänettömälle - valitettavasti!
Mutta silti: Hyvää huomenta.
- siihen on syynsä...

------------------------------------------------------------------------------

Pääsiäisen viettoa vai mitä tämä onkaan.

No niin, miten sitä pääsiäistä pitäisi oikeasti viettää tai juhlia?
Itselläni ei ole oikeastaan mitään erikoisempia pääsiäisperinteitä. No joskus lapsena
käytiin tietysti virpomassa lähialueilla, vaikka lapsia oli kulmilla aika paljon, riitti niitä
nameja jokaiselle. Hyvin oli vanhemmat pitäneet huoli, että jokainen sai ainakin jotain!
Nyt viime vuodet ovat menneet pääsiäisen suhteen osittain töissä, kuten tänäkin vuonna.
Kiirettä ja hieman rauhallisempaa - sitähän se on aina, kun pyhiä on enemmän kuin yksi.

Mutta sitä tulee aina ihmeteltyä, että ihmiset sekoavat aina tällaisten pyhien eteen tullessa!
Ruokakaupoissa on älytön kuhina ja sitä tavaraa ostetaan kuin oltaisiin vähintään kuukausi
kotona ilman, että käydään ruokaostoksilla. Itsellä ei ole oikeastaan koskaan ollut tuollaista
ongelmaa ja en onneksi ole edes ainoa, joka ajattelee samoin.
---------------------------------------------------------------------

Mä luulin, että mulla oli kaikki! Mä niin luulin.
Mä luulin, että se riitti kun olisi yksi - joku, sinä.
Mä niin luulin.....

Ja aikani olinkin onnellinen, siinä elämässä - kanssasi.
Mä nauroin, ilakoin ja elin.
Aikani..... kun oli se yksi - joku, sinä.

Vaan...
Mä kuulin, että sulla olikin muuta! Mä niin kuulin.
Mä kuulin, että ei riittänyt se yksi - oli joku, toinen.
Mä niin kuulin.

Ja aikani sitä kuuntelin, epäilin - ihmettelin.
Silti koitin olla, elää ja jaksaa.
Aikani.... kestin, kunnes oli enemmän sulle se joku, se yksi - se toinen.

Ei siinä enää riittänyt puheet, en enää uskonut - enkä halunnut.
Sä vain nauroit - kylmästi, murhaavasti - vain nauroit.
Etkä enää välittänyt, ehkä et koskaan välittänyt....
Ja mä niin kuolin, niin hiljaa sisältä kuolin!

--------------------------------------------------------------------------

 Auringonpaisteen kirkkaan sain aamulla kasvoilleni.
Hymyilin!
Tästä päivästä tulisi iloinen, sydäntäni hellivä - onnellinen.
Hymyilin!

Nousin, kahvit laitoin tulemaan, laulelin ja viheltelin....
ulkoa kuului lintujen laulu, niitä matkin, minkä taisin.
Hymyilin!

Kohta tuoksui kahvi...... nenääni hiveli!
Kaadoin kuppiin höyryävää kuumaa, tuota juomaa tummaa
ja maistelin sitä hiljaa, samalla ulos ikkunasta katsellen!

Auringonpaisteen kirkkaan yhä kasvoilleni sieltä sain.
Hymyilin!

Otin croisantin, haukkasin sitä kahvin kanssa ja hymyilin.
Olo oli levollinen, onnellinen - mitä ihanin.
Ei häirinnyt murheet, eivät asiat ikävät!
Tänään paistaisi aurinko minulle.
Hymyilin!

Join kahvit ja päätin,
sisälle en voisi jäädä, näin upealla säällä.
Ja ulos siis lähdettävä oli - auringonpaisteeseen kirkkaaseen.
Hymyilin!

Se päivä oli hyvä!
Kiitos aurinko armas siitä.
Hymyilin, kun nukkumaan illalla menin.
---------------------------------------------------------------------

Mitä? Olenko mä ollu muka häiriöksi?
Paljonko? Missä mä oon?
Kuka maksaa? Tarjootko sä yhdet?
Missä sä oot? Monelta tulee pilkku?
Saanks´ mä vielä yhdet? Ootko sä aina noin vittumainen?

Huokaan ja huokaan....
Tällaista se taas on ollut - ja sitä se taas tulee olemaan.

Mikä ihme siinä onkaan, että meidän Suomalaisten on aina
- siis aina - vedettävä itsemme sellaiseen koomaan, että emme tajua mistään mitään?
Ja sitten ollaan muka olevinamme "kovia" kun ollaan juoppohulluuden ja
maksakirroosin välimaastossa!

Ei helvetti, sanon.
En mikään absolutisti ole, itsekin joskus lasiin kosken - tunnustan.
Mutta järki se olisi pidettävä päässä, kun ottaa.
Viina on viisasten juoma, kyllä. Mutta viisaspa osaa lopettaa sen ottamisen ajoissa!
Tyhmä vain juo ja juo ja juo.... kun ei tajua!   

Muutaman alkoholistin tunnen ja muutamasta valitettavasti tiedän, että
elleivät he paranna elämäänsä - alkoholi vie ja lujaa, valitettavasti.
Mutta minkäs teet? Säälittää.... tuntuu pahalta, vierestä katsoa ja huomata...
- tuokin menettää elämästään paljon "kuningas alkoholin" vuoksi!

Ja näin pitkinä juhlapyhinä sen erityisesti aina saa huomata, valitettavasti!
Kun ei osata muuten pitää hauskaa, kuin ympäripäissään - ja vasta sitten.
------------------------------------------------------------------

Juteltiin puhelimessa pitkään. Kerroit, kuinka yksinäiseltä elämäsi tuntui.
Vaikka vierelläsi, lähelläsi, oli toisia - hyviäkin ystäviä.... - ja lapsia,
jotain silti sinulta puuttui. Olit silti yksin!

Kerroit haikeana aamuista, yksinäisistä. Ilman lämpöä vierellä olevaa,
toista ketä voisi halata - saada suukon pienen, edes toisinaan.

Sä avauduin maailmastasi, tunteistasi - itsestäsi.
Sä kerroit, miten olit kauan jo kaivannut..... siihen viereen jonkun halunnut.
Mutta.... - kenet?

Päätettiin tavata, jutella ja .... niin, jutella.
Tavattiin.
Sä kerroit lisää, katsoit mua silmiin ja näin katseestasi - ikävää....
sitä tunnetta kohtaan, mitä kaipasit, mitä halusit.

Purit hammasta, sua sattui, sisältä.
Mä nousin ylös tuolilta, tulin vierellesi ja kyykistyin.
Kiedoin käteni ympärillesi, suukon painoin poskellesi.....
emme sanoneet mitään, siinä oltiin vain hetki, katsoen toisiamme - hiljaa.

Lopulta sanoa päätin...
"Ehkä se sulle pitää antaa, aamu lämpöinen." Sä ymmärsit mua
ja hymyilit, pitkästä aikaa - hymyilit - edes hieman.

Juteltiin, vielä ajatuksia erilaisia ja sut sain jopa nauramaan!
Mielessäni itseäni onnittelin, silmissäsi kun näin jo loistettakin....

Halasimme erotessamme, vaikka tiesimme....
sinä saisit vielä aamun, lämpöisen..... herätä viereltä toisen,
edes ..........
Ja minä, ystävänä sydämestäni, sulle lupasin - halaten.
-----------------------------------------------------------------

Ai niin, enpä muuten ole saalistanut ainuttakaan "pääsiäistipua" tänäkään vuonna!
Miksi en? No, koska olen kiltti ja ujo - eikä ole ollut aikaa.

 -------------------------------------------------------------------------

Tässä minä olin, kuten olin ollut aiemminkin.
Istuin.
Tässä vain olin ja mietin, ajatuksissani tyhmissä, tyhjissä - omissa.
Istuin.
Tässä... - niin tässäkö se oli? Vain tässä.

Olin istunut ties kuinka kauan, miettinyt omiani ja ollut....
aikaa en ollut edes katsonut, sen kulkua en huomannut.
Istuin.

Sitten yllättäin, sinä siihen tulit ja viereeni istahdit.
Katsahdit, hymyilit..... ja sanoit jotain,
En sitä kuullut, vain äänesi soivan kuulin.
Ei, sittenkään kaikki ei ollut vielä siinä - eikä tässä!

                                                                                   

Tässä oli nyt muuta, olit sinä!
Piristit hetkeäni, elämääni - sieluani.
Siitä sanoilla varovaisilla sinua kiitin ja vastauksen sain sulta - hymyillen!

Kiitos.
-----------------------------------------------------------------

Olin vain omissa oloissani, kiertelin kauppoja mitään etsimättä.
Katselin ihmisten hyörinää, elämää.... toisten kiireitä ja ilmeitä.
Itselläni oli rento olo, sain rauhassa olla ja mennä.

Päätin istahtaa kahville, hetkeksi vain pysähtyä.
Kahvi eteen ja istumaan. Siinä sitä vain olin, rauhassa - yksin.
Vaan sitten....

Puhelin heräsi, viestiä ilmoitti.
Otin sen käteeni ja katselin, ketä nyt vaivasi... töitäkö oli vai mitä lie.
Se olikin..... hän - vuosien takaa!
Hämmästyin, jäin puhelinta tuijottamaan - se oli hän..... todellakin, vuosien takaa!

Mietin, miksi viestin sain, mutta päätin vastata
ja hetken päästä taas, puhelin herää eloon ja vingahtaa... viestistä uudesta ilmoittaa.
Se oli taas - häneltä, joka jonnekin katosi - vuosia sitten - ja nyt...
hän onkin lähellä, viestien äärellä..... - melkein läsnä!

Mutta miksi?
Mietin ja ihmettelin. Kuitenkin taas vastasin....... olinko tyhmä vai miksi tein niin?
Kyselin puoliääneen, varmaan joku ohikulkija muminani saattoi jopa kuulla.
Miksi nyt..... vuosien jälkeen..... miksi?

Muutama viesti vaihdettiin, en tiedä miksi, mutta vaihdettiin.
Viimeisessä viestissä hän kysyi, josko tavattaisiin!
Ja jäin ihmettelemään.... miksi!

Kahvi kylmeni, sitä en tajunnut edes juoda kun viestejä ihmettelin
ja niihin vain vastailin.
Eikä se kaunista - ainakaan mahdottomia tapauksia!
----------------------------------------------------------------