Kesämies

 No niin, onpa taas mennyt aikaa siitä, kun olen mitään huomannut kirjoittaa. Miksi? Se olisi jo tarinan paikka se, mutta eiköhän lähdetä liikkeelle. (19.6.2023)

.........................................................................

Kesäinen päivä oli hiljalleen taipumassa yöksi, aavistuksen hämärämmäksi ajankohdaksi. Oltiinhan Suomen suvessa ja kesäyöt olivat valoisia. Vaan oliko kesämiehen mieli? Oliko?

Kesämies istui hiljaa arki-iltaa erään pienen pubin jo muuten tyhjentyneellä terassilla ja maisteli hiljaa juomaansa tuopista. Ei, hän ei ollut oluella - tuopin sisältö oli alkoholitonta, sillä hän oli lähtenyt hiljaa ulos kotoaan, pois ahdistavien seinien ympäröimästä maailmasta, ulos.... ulos - vain olemaan.

-Me suljetaan aivan kohta. Hän säpsähti, kun viereen tuli tarjoilija nuo sanat lausuen. Kesämies oli täysin ajatuksissaan, mutta havahtui ja vastasi, että lähtee ihan just, hörppäsi nopesti tuopista viimeiset kulaukset ja nousi, asteli rakennuksen toiselle sivustalle parkkipaikalle ja astui autoonsa. Matka tosin ei kestänyt kuin ehkä parisataa metriä, kun hän näki sinisten valojen välähtävän ja hän jo tiesi, mitä oli tulossa. Paikallinen poliisipartio oli havainnut hänen lähteneen pubin terassilta ja ajaneen autoa, jotenka he olivat täysin varmoja, että nyt napattiin rattijuoppo "rysän päältä" kiinni. Virkavallan edustajien ilmeet olivat aidon hämmentyneitä, kun alkometri näyttikin nollaa! -Niin, mä olen juonut kaksi alkoholitonta lonkeroa. Kesämies lausui ja sai poliisit hieman vaivaantuneiksi. No matka jatkui....

Ilta-aurinko, punertavan kaunis, laskeutui hiljalleen horisontissa ja kesämies katseli sitä hiljaa, samalla kun mietti, mihin ihmeeseen sitä lähtisi ajelemaan. Hän sulki autosta radion, laittoi puhelimensakin äänettömälle ja veti syvään henkeä...... Kun ei kotiin halunnut mennä, niin silloinhan suunta sai olla mikä tahansa! Ja niin kesämies lähti vain ajelemaan.

Oli kulunut lähes kaksi tuntia siitä, kun hän oli lähtenyt pubin terassilta liikkeelle, kun hän yllättäin havahtui siihen, että ei oikein edes tiennyt, mihin oli ajanut. Viimeinen tunnistettava tienviitta, mitä hän oli tarkemmin katsellut, oli tullut vastaan reilut puoli tuntia aikaisemmin ja nyt hän pysäytti auton kolmen tien risteykseen. Yksi risteykseen johtavista teistä oli oikeastaan pieneltä kärrypolulta näyttävä tieura, toinen öljysoralla tehty maantie ja kolmas näiden väliltä. Kesämies mietti.... jatkaisiko isointa tietä eteenpäin ja tullen ehkä jossain vaiheessa johonkin kylään tai kaupungin laidalle. Mutta ei, hän ei halunnut nyt olla liikaa ihmisten ilmoilla tai kenenkään kanssa tekemisissä. Kärrypolulta vaikuttava tieura houkutteli, mutta hän arveli sen vievän jonkin talon pihapiiriin, jotenka vaihtoehdoksi jäi soratie, jota pitkin hän lähtikin hiljaa ajelemaan.

Tie polveili kauniissa maalaismaisemassa, välillä peltojen reunoilla, välillä niiden keskellä ja toisinaan pienten metsiköiden läpi tunkeilevana kulkuväylänä. Kesämies ajeli rauhallisesti ja katseli ympärilleen. Yhtäkkiä hän näki edessään tienreunalla seisoskelemassa naisen. Kun hän pääsi naisen kohdalle, heilutti tämä hänelle kättä, selvästi pyytäen pysähtymään. Hän avasi sivuikkunan ja... - No hei, vihdoinkin kyyti! Tilasin kyllä sen jo reilu tunti sitten.

Kesämies ei hetkeen saanut sanaa suustaan, varsinkin kun tuo nainen nousi samalla hänen autoonsa. -No niin, siis mennään. Kissako sun kielen on vienyt? Tällöin hän sai sanottua naiselle, että hän ei varmaankaan ole se, ketä nainen oli odottamassa, sillä hän oli vain ajelemassa eikä edes tiedä, missä on tai mihin on menossa. Nainen katsoi häntä yllättyneenä ja puisteli päätään. -Ei täällä kukaan koskaan ajele ihan omaksi huviksensa! Luuletko, että mä uskon tuon? Kesämies jatkoi ja kertoi rauhallisesti, mistä hän oli lähtenyt ja ajantaju sekä suunnat olivat jo jokin aika sitten vain unohtuneet, hän vain ajeli. -No kai se sitten on niin. Nainen vastasi, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen pois autosta. -Mutta mun kyytiä kun ei näy, niin jos mä maksan sulle, niin voitko tarjota kyydin?

Nainen katseli kesämiestä pitkään hiljaa, hänen pehmeän rusehtavat silmät loistivat kauniisti ilta-auringon säteiden kanssa kilpaa. Kesämies arveli tämän olevan alle kolmekymppinen. Nainen oli pukeutunut ohueen kesämekkoon, mikä paljasti läpi hieman tämän vartaloa. Hiukset hulmusivat vapaana ja ne olivat vaaleanrusehtavat. Naisella oli jaloissansa valkeat kesäkengät ja hän piti sylissään pientä tummansinertävää olkalaukkua. -Niin no joo, kai mä voin, jos tästä nyt ei ole mikään pitkä matka. Sitten jatkan omaa ajeluani johonkin. -Ai miksi? Nainen kysyi ja ennenkuin kesämies ehti vastata mitään, nainen jatkoi että ei hänelläkään ole mikään pakko mennä sinne, mihin hän kyytiä pyysi. Halusi vain mökiltä ulos, kun siellä oli nyt lähes koko suku viettämässä viikon verran sukujuhlia ja hän ei vain ollut juhlatuulella. -No okei, siis mihin tästä lähdetään? Kesämies kysyi saaden ajo-ohjeet ja reilut parikymmentä minuuttia myöhemmin he olivatkin siellä, mihin nainen oli pyytänyt kyytiä,

He olivat tulleet pieneen kylätaajamaan ja nainen kertoi, että hänen yksi ystävätär asuu ihan tuon kylän keskustassa pienessä rivitalossa. Nopeasti he olivat kyseisen talon kulmalla ja nainen kaivoi parikymppiä laukustaan. -Riittäiskö sulle tämä, kun mulla ei ole käteisenä kuin tämä ja muutama kolikko? Nainen tarjosi samalla seteliä ja kesämies nyökkäsi hiljaa. Nainen nousi autosta vielä kiitellen ja poistui rivitalon piha-alueelle. Kesämies oli laittaa setelin lompakkoonsa ja koska se oli taiteltu, avasi hän setelin, löytäen taitoksen alle piilotetun käyntikortin. Siinä oli varmaankin tuon naisen nimi ja puhelinnumero. Kesämies oli rypistää tuon kortin, mutta jokin sanoi mielessä, että pistetään nyt kuitenkin se talteen, ihan varmuuden vuoksi.

Hän katsoi vielä kerran suuntaan, johonka nainen oli lähtenyt, mutta tätä ei enää näkynyt. Hiljainen huokaus ja auton moottori murahti voimakkaasti kesämiehen polkaistessa hieman enemmän kaasua ja poistuessaan paikalta. Hän ajoi tuon pienen kylän läpi ja vain muutama ihminen oli enää liikkeellä tuohon aikaan, sillä olihan ilta jo edennyt pitkälle. Hän mietti, olisiko järkevää lähteä etsimään tietä kohti kotia, vai vieläkö sitä vain ajelisi ja lopulta päätyi tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Matka eteni, yhä uudelleen ja uudelleen uusille tuntemattomille teille ja lopulta yllättäin hän löysi itsensä erään järven rannalta. Tie, joka hänet tuonne johdatti, oli pieni ja mutkitteleva, mutta hyväkuntoinen peltotie, josta tosin olisi viimeisestä risteyksestä toisaalle kääntyen päässyt isommillekin väylille.

Kesämies nousi autostaan astellen rantaan. Vesi oli peilityyni, kesäyö oli kauneimmillaan. Vain pari sudenkorentoa lensi veden pinnan yläpuolella ja jossain molskahti kerran, joku kala kävi nappaamassa pinnalta varmaankin vesikirpun. Oli äänettöntä, oli rauhallista, oli täydellistä vain olla. Hetken mielijohteesta hän riisui itsensä alasti ja kahlasi järveen, ui muutaman kymmenen metriä ja palasi rannalle. Rannalla, mihin hän oli heittänyt vaatteensa, oli kaksi isohkoa kiveä ja hän istahti toisen päälle katsellen järvelle. Ainakaan niillä kulmilla, missä hän oli, ei rannoilla näkynyt olevan mökkejä. Hän mietti mielessään, että kävipä oikeastaan hyvä tuuri ja päätti jäädä loppuyöksi kyseiselle paikalle. Hän muisti, että hänellä oli autossaan takaluukussa yhdessä kassissa viltti, jonka kävi hakemassa ja levitti sen rannalle mahdollisimman tasaiselle kohdalle. Vaatteensa hän kasasi tyynyksi ja heitti itsensä makoilemaan viltille.....

Hän heräsi ääniin! Jostain kuului puhetta ja tuntui, että jotkut lähestyvät paikkaa, missä hän on. Nopeasti hän veti housunsa jalkaan jääden viltille istumaan ja kuuntelemaan. Jotkut juttelivat keskenään, mutta äänet eivät enää voimistuneet, eli häntä ei oltu nähty ja kukaan ei ollut tulossa tuohon paikkaan missä hän nyt oli. Mutta mistä nuo äänet kuuluivat? Kesämies nousi ylös viltiltä ja kuunteli: Kaksi naista ainakin tuntui juttelevan keskenään ja sitten kuului vedestä molskahduksia ja pientä naurua. Hän asteli varovasti rannan tuntumaan ja huomasi, että jokusen kymmenen metrin päässä hänestä ui järvessä kaksi naista ja täysin alasti. Hän ei ollut uskoa silmiään, että tuo toinen naisista oli se, kenelle hän oli edellisenä iltana tarjonnut kyydin. Nopeasti pääteltynä sitten tuon toisen täytyi olla se ystävätär, kenen luokse tämä nainen oli illalla menossa. Mutta hieman ihmetytti, että juuri tänne he olivat "eksyneet" uimaan. Kesämies naurahti puoliääneen, samalla kun hän katseli noiden kahden naisen ilakointia järvessä ja rannalla. Hän mietti hetken, pitäisikö hänen paljastaa olemassaolonsa, vai jäisikö vain katselemaan naisten uintiretkeä. 

Aikansa naisten touhuja seurattuaan kesämies päätti, että ei hän menetä mitään, vaikka naiset "keksisivätkin" hänet. Nopeasti hän heitti housut pois jaloistaan ja lähti rauhallisesti kahlaamaan veteen. Alkuun vaikutti siltä, että naiset eivät edes huomaa häntä, mutta pari minuutia kun hän oli uinut rannan tuntumassa, kiljahtivat naiset ja nousivat nopeasti vedestä ylös vetäne nopeasti pyyhkeet vartaloidensa suojaksi. Hän ei ollut kiinnittävinään mitään huomiota naisiin, hymyili itseksensä ja jatkoi hetken uimistaan, lopulta nousten ylös järvestä ja astellen rauhallisin askelin takaisin viltille. Hän jäi hieman piiloon naisilta ja kuunteli, kuinka rantaheinikossa ja -koivikossa alkoi "rytistä". Naiset olivat tulossa häntä kohti. Hän päätti ottaa rennon makoiluasennon viltillä ja katsella hieman toiseen suuntaan. Eipä mennyt kuin hetki, kun nuo kaksi naista olivat vajaan kymmenen metrin päässä hänestä ja toinen heistä kysyi tiukasti "Mikä helvetin tirkistelijä sä oikein olet?" Äänestä päätellen tuo nainen oli sen toisen ystävätär, koska hän ei tunnistanut naisen ääntä. -Siis vastaa tai pitääks´ meidän soittaa kytät! Kesämies käänsi itsensä toisinpäin, jotta naiset näkivät hänet. -Siis mitä! Se olet sinä! Toinen naisista kiljaisi sulkien samaaan hengenvetoon kädellä suunsa.

Kesämies naurahti. -No niin minäpä minä. Sori, en mä yrittänyt teitä pelotella tai mitään! Mä olen tässä ollut koko yön ja heräsin just hetkeä aikaisemmin ja päätin vain pulahtaa järveen, enpä mä edes huomannut teitä alkuun. Hän päätteli, että oli parempi heittää pieni valkoinen valhe, kuin kertoa että oli tovin ehtinyt ihailla naisten vesileikkejä, ennen kuin itse päätti pulahtaa uimaan. -Mut´ miks´ sä tänne olet sitten ajanut ja miksi sitten ollut koko yön täällä? Se nainen, kenelle kesämies oli antanut edellisenä iltana kyydin, ryhtyi pommittamaan tätä kysymyksillä. Toinen naisista hämmästyi, että tuntevatko he toisensa ja tämä kyydin saanut nainen kertoi, että tässä on nyt se mies, jolta hän oli saanut kyydin ja kuka puheiden mukaan vain oli ajelemassa. -No on sillä ihme tapa vain ajella, jos tällaiseen syrjäisen pikkujärven rannalle eksyy yötä viettämään ja vielä yksin!

Naiset tulivat miehen viltin reunalle ja kysyivät, että onko hällä tupakkaa tai juotavaa. Hän puisteli päätään ja tajusi, ettei ollut syönyt reiluun puoleen vuorokauteen mitään ja juominenkin on ollut vähissä. -No hei, meillä on vähän eväitä messissä, oota tässä niin me käydään hakemassa kamat tänne. Samassa tuo miehelle tutumpi nainen jo lähti nopein askelin takaisin sinne, mistä naiset olivat hetkeä aikaisemmin tullut. Toinen naisista lähti hiljaa perään, täysin kysyvä katse kasvoillaan.

(tarina jatkuu...... sopivassa välissä)

---- Ja laitetaan muutama rivi tarinaan uutta.... 27.6.2023

Kesämies vihelteli hiljaa ja jäi odottamaan noita kahta naista palaavaksi paikalle, mutta jotenkin tuntui siltä, että aikaa kului ja kului, eikä heitä näkynyt eikä kuulunut. Olivatko nämä päättäneet lähteä kuitenkin pois ja .... samassa kesämiehelle tuli mieleen, että etteivät vain olleet hänen huomaamatta "kääntäneet" tätä. Nopeasti hän pomppasi pystyyn ja ....samassa kuullen ääntä! Ei, se ei ollut se ääni, mitä hän eniten pelkäsi, eli hänen autolla olisi juuri kurvattu pois maisemista. Nuo äänet olivat kahden nauravan naisen aiheuttamia ja tuo kaksikko kipittelikin reippaasti kohti kesämiehen vilttiä.

-Ai, aamuvoimisteluako täällä tehdään, vai miksi sä noin pompit? Se kasvotuttu nainen kysäisi ja toinen hymyili vaitonaisena vieressä. - Noo, ei ei, alkoi vain puuduttamaan niin päätin vähän vain venytellä jalkoja ettei niitä ala kivistelemään tai mitään. Naiset tulivat hänen luo ja heillä oli parikin kassia tavaraa mukanaan. Toisessa näkyi olevan hieman vaatteita ja myöskin viltti ja toinen oli näemmä ahdettu täyteen syötävää ja juotavaa, kunnon eväskassi siis. -Meillä meni hetki, kun piti päästä käymään tuolla puskassa ja noi itikat tuntuu tykkäävän meistä vähän liikaa.

Jutustelu jatkui kevyenä samalla, kun naiset kaivelivat syötäviä ja juotavaa kassista. Olipa mukana muutaman oluen lisäksi myös iso termoskannu kahvia ja sitä kesämies eniten tuntuikin himoitsevan, ainakin sillä hetkellä. Eipä aikaakaan, kun hänellä oli pahvinen muki kädessä ja se täynnä kuumana höyryävää kahvia. Kesämies tunsi olevansa suorastaan taivaassa...Mitä sitä voi nopeasti enempiä toivoa, kun kaunista kesäpäivää järven rannalla kahden viehkeän naisen seurassa! -Tuo hieman hiljaisempi nainen kysyi kesken syömisen, että kiinnostaisiko hänen lähteä naisten kanssa pienen matkan päähän eräälle luodolle, jonka vieressä on pieni lahti ja siellä olisi myös kallionkolo, minne pääsee kahlaamalla, mutta sitä ei näe kovin helposti järveltä tai vastarannaltakaan. Kesämiestä alkoi kiinnostaa, että mikä tuollainen paikka on ja koska hänellä ei ollut mihinkään kiire, suostui hän ehdotukseen. Naiset katsoivat toisiaan pitkään hymyillen samalla, kun alkoivat pakata tavaroita.

-Joo sun kannattaa sitten ajaa meidän perässä, mutta täällä kannattaa pitää vauhti aika hiljaisena, koska noissa lähialueiden muutamista maataloista saattaa joku kone tulla tielle tai sitten siellä vain kulkee lehmiä. -Okei, kiitti neuvosta. Mä jään odottamaan teitä, että tulette tähän kulmalle. Enköhän mä pysy perässä jos ette ala tosiaan mitään rallia ajelemaan. Naiset naurahtivat ja lähtivät hakemaan autoaan. Eipä mennyt, kuin hetki ja paikalle kurvasi pieni sininen auto, jossa nuo kaksi naista viittilöivät kesämiestä seuraamaan heitä ja matka alkoi....

Tosin tuo matka ei ollut kovinkaan pitkä, arviolta ehkä joku kymmenisen kilometriä ja yllättäin tuo pieni sininen auto kurvasi tieltä sivuun, ehkäpä juuri ja juuri tunnistettavaan ajouraan ja kesämies seurasi heitä perässä omalla autollaan. Auton pohjaan raapi heinät ja muutamat multapaakut, joita tieuran keskellä oli, mutta nuo eivät häirinneet, sillä tuolla ehkä kärrypoluksi kutsuttavalla polulla ei ollut kuitenkaan pahempia töyssyjä tai kuoppia. Tuota matkaa oli ehkä jokunen sata metriä ja lopulta hänen edessään kulkenut sininen pikkuauto kurvasi polulta hieman sivuun ja pysähtyi. Kesämies huomasi, että hänen kannatti ajaa tuosta autosta hieman ohi ja sai parkkeerattua autonsa pienelle tyhjälle maatilkulle. Naiset olivat nousseet autosta ja kesämies mietti hetken omassaan, että olikohan tämä sittenkään kovinkaan fiksu temppu. Enempiä hän ei ehtinyt miettiä, kun kuljettajan ovi repäistiin nopesti auki....

(tarina jatkuu jälleen jossain sopivassa vaiheessa).

Silloin ennen

Tämä pieni tarina ajoittuu aikaan, jolloin saimme elää vielä suhteellisen normaalia elämää! Tarinan tapahtumapaikat ja henkilöhahmot ovat kuvitteellisia, mutta jokainen voi vapaasti asettaa ne mihin itse parhaakseen näkee. Jos teksti aiheuttaa traumoja tms. niin ...... ei voi mitään, tekstini tarkoitan kuitenkin sellaisenaan nautittavaksi ilman, että vanne puristaisi päätä! (Kotona 5.3.2021)

-------------------------------------------------------------------

Istun syvällä pehmeässä nojatuolissa ja huokailen hiljaa. Katselen käsissäni olevalta tabeltilta muutamia valokuvia, joita olin napannut sinä kesänä, kun kaikki oli vielä hyvin. Aurinko paistoi kilpaa kuvissa näkyvien ihmisten kanssa ja tuntui, että mitkään maailman pahuudet eivät häirinneet meitä. Se oli aikaa se. Tuhahdukseni huomattiin ja viereeni tuli pari pikkuista. "Äiti äiti, tää taas alkaa selittään niitä juttuja niist ajoist ku ei sit muka käytetty maskei eikä tarvinnu käydä ottaa lääkepiikkii puolenvuoden välein!" Yritn olla reagoimatta, mutta minkäs teit, kun pikkuiset kyselivät taas, millaista se kesä oli silloin ennen. Laitoin tabletin käsistäni pöydälle ja lasten äiti tuli keittiöstä myös paikalle. "Eiköhän noita tarinoita olla kuultu ihan tarpeeksi. Luuletko tosiaan, että me uskomme mitä yrität kertoa. Taitaa vanhuudenhöperyys vaivata jo melkoisesti, kun jaksat kerta toisensa jälkeen tuollaisia lapsille kertoa." Mutta minkäs minä sille voin, että muistin ja muistan hyvin ajan, jolloin kaikki oli vielä toisin.....

https://www.youtube.com/watch?v=SWyCOoDYJYA

Se kesä alkoi viileänä, vappu oli ollut sellainen lähes "tyypillinen" vappusää ja kevät ei tahtonut millään puskea eteenpäin, viileitä ilmoja oli pitkään.... alettiin jo lähestymään juhannusta, mutta kunnon kesäpäivät olivat vielä harvassa. Mutta sitten, viikkoa ennen juhannusta maahan "vyöryi" lämmin ilmamassa ja ihmiset suorastaan villiintyivät onnesta. Paksut vaatekerrat katosivat nopeasti kaikkien yltä ja kaduilla sekä terasseilla alkoi olla elämää! Ah, tätä tunnetta. Muistan oikein hyvin, kuinka olin saanut järjestettyä työni niin, että juhannusta edeltävä viikko oli lähes vapaata. Istuskelin, kun aikaa oli, eräänäkin päivänä mukavan tutuksi tulleen pubin terassilla siemaillen viileää ja maistuvaa janojuomaa. Missään humaltumistarkoitusessa en aikaani viettänyt, oli vain pitkän talven ja viileän kevään jälkeen mukava nauttia elämästä ja olostaan rauhassa terassilla. Muutama tuttu pyörähti paikalla, vaihdettiin jokunen sana niitä-näitä ja kyseltiin toistemme juhannussuunnitelmista.
En edes puhelinta kaivellut taskustani, nautin vain olosta ja seurasin elämää. Tuntui, että kaikki hymyilivät, enemmän ja vähemmän. 

Jonkin aikaa päivääni "tuhlattua" terassilla päätin, että voisi lähteä kokeilemaan, onko järvet jo niin lämpimät, että uimaan voisi lähteä. Sattumalta kun olin lähdössä terassilta, törmäsin yhteen ystävääni, jolla oli samat aikomukset. No ei muuta, kuin matkaan vain ja läheiselle uimarannalle - kunhan olimme ensin käyneet hakemassa uikkarit ja pyyhkeet mukaamme. https://www.youtube.com/watch?v=FdomAUf6RFY&pbjreload=101 Mutta olipa monet muutkin ajatelleet samaa, sillä uimarannalla oli todella paljon väkeä. Emme antaneet sen masentaa itseämme, sillä kyllä siellä vielä oli tilaa parille iloiselle kesästä nauttivalle!  Löysimme mukavan puolivarjoisan paikan ja levitimme viltin maahan. Äkkiä uikkarit ylle ja järveen.... no olihan se vielä hiukan viileää, mutta nyt oli sitten se "talviturkki" heitetty pois yltä. Nauroimme! 

"Siis väitäkssää tosissas et sai istuu baaris terassil ihan vapaasti?" Lasten silmät olivat taas teevadin kokoiset. "Eiks muka siel rannal tullu kukaan kysyyn teiltä mitään ja miten siel sai olla niinpaljo ihmisii kerralla? Ei se oo mahollista!" Ihmettelyt eivät vain loppuneet. Puistelin hiljaa päätä ja jatkoin...

Pulikoimme ja uimme. Nauroimme ja nautimme olostamme ja kesästä. Aurinko lämmitti mukavasti ja kaikkialta kuului iloinen nauru ja puheensorina. Edes hyttysiä, ampiaisia tai paarmojakaan ei ollut häiritsemässä oloamme. Aikamme viihdyttyämme järvessä suuntasimme kulkumme alueella sijaitsevaan pieneen kahvioon. Munkkikahvit! Ja kun ne munkit olivat vielä tuoreita, paikanpäällä valmistettuja... "Nyt sä kyl kusetat! Ei sellasii ole. Ne on pakkasesta otettui ja sulatetaa mikros!" Toisen lapsen kirkas ääni katkaisi puheeni. Puistelin taas vain päätäni hiljaa.

No nautimme nuo munkkikahvit ja päätimme, että eiköhän se tällä kertaa ollut tässä. Ystävälläni oli vielä seuraavana päivänä töitä edessä, jotenka kovin myöhään hän ei halunnut olla liikekannalla. "Joo toi me ymmärretään, mut eihän yks voi olla liikekannalla ku se on niinku armeija mikä on ja valvoo." Selitin, että se on myös sanonta, mutta minkäs teit - oli kuin olisit puhunut seinille. Palasimme "kylille" ja ystäväni suunnisti kotiin. Ilta menikin mukavasti kotosalla istuskellessa parvekkeella ja katsellessa mukavaa kesäiltaa. Seuraavakin päivä oli mitä ihanin kuten myös seuraavakin.... ja sitten tulikin juhannus. Olin sopinut yhden ystäväni kanssa, että lähdemme aivan toiselle puolelle Suomea, olimme jo aiemmin varanneet majoituksen, mökki oli ensin mielessä, mutta kahteen "pekkaan" se ei nyt innostanut, joten kun saimme hyvän tarjouksen eräästä hotellista, niin napattiin kiinni. Matkaan lähdimme todella varhain juhannusaattona, auton nokka kohti uusia maisemia ja musiikki soimaan. "Siis sä niinku selität, että vapaasti sai mennä eikä missää niinku pysäytetty teit ja kysytty noit todistuksii ja lupii?" Yritin rauhallisesti selittää, että sellaisia ei todellakaan ollut, eikä käytetty... liikkuminen oli yhtä vapaata, kuin se että tästä menisin nyt jääkaapille. Hämmennys oli suurta.

Matka taittui, vielä ei ollut pahasti liikennettä. Pysähdyimme n. 2 tuntia ajettuamme kahville ja jaloittelemaan. Samalla kävimme kyseisen liikekeskuksen yhteydessä sijaitsevasta "voimajuoma" putiikista ostamassa hieman juhannusjanon sammuttajia, kohtuudella - ja matka jatkui. Vielä oli reilut pari tuntia ajamista, mutta se meni hyvää huulta heitellessä ja musiikkia kuunnellen. Pikkuhiljaa alkoi liikennettäkin olla, mutta pääsimme perille ilman suurempia jonotuksia ja hidasteluja. Hotellihuone saatuamme vaihdoimme hieman puhtaampaa päälle ja lähdimme hotellin ravintolan terassille. Otimme selvää, miten paikka on juhannuksena auki ja iloksemme kuulimme, että asiakkaita palvellaan joka päivä aina yöhön 02 saakka. Tämä riitti meille oikein mainiosti! "Nyt alkaa olla aika paksua. Kehtaat syöttää lapsille tuollaista! Että ravintolat olisivat mukamas auki pidempään kuin ilta kahdeksaan, ellei ole sitten erityislupaa, että saa olla kymmeneen saakka avoinna. Voisit hieman miettiä, mitä suustasi ulos päästät!" Lasten äiti oli suorastaan tuohtunut, eikä siinä auttanut, vaikka yritin kertoa, että minulla olisi jopa valokuvia, joilla voin todistaa puheeni. Ne kuulemma on photoshopattuja... ihan kuin nyt sellaisia osaisin tehdä. Pysyin kuitenkin sanoissani ja hieman tiuskaisin takaisin, että enköhän minä tiedä, missä olen ollut ja mitä tehnyt! Sain kuin sainkin jatkaa kertomustani.

Olimme ottaneet selvää, missä järjestetään juhannnusjuhlia ja koska sää oli mitä mainioin, päätimme kävellä juhlapaikalle. Mitä sitä nyt kahta kolmea kilometriä jollain taksilla lähtisi ajelemaan, varsinkin kun niiden hinnoittelut olivat nykyään sellaiset, että siihen parin kilometrin matkaan saa varata rahaa oikein kunnolla ja kun ei tahdo aina edes kuittia saada, vaikka miten ruinaisi.  Pääsimme juhannusjuhlapaikalle ja siellähän oli mukavan iloinen meininki jo päällä. Soitto soi ja ulos tehty tanssilava oli saanut jo ensimmäiset tanssijat pyörähtelemään musiikin tahdissa, vaikka illan bändi ei vielä ollutkaan aloittanut keikkaansa. "Just joo sä sit selität et´niinku illal saa tanssii! Koht sä sanot et siel oli sitä käräöökkeekii vai millä nimel te sitä kutsuitte...?" Nappasin tabletin pöydältä, avasin sen ja esitin muutaman valokuvan, mutta nämä pienet tulevaisuuden toivot eivät näkemäänsä uskoneet. Äiti yritti selittää, että tarkoitin varmasti jotain muuta, sillä nykyäänhän ei  tuota harrastusta julkisesti harrastaa ja siitä olikin tullut jonkinlainen hämärien kerhohuoneiden ja pimeiden klubien salainen ohjelmanumero. Hyvä juttu pilattu, tuumasin mielessäni! 

https://www.youtube.com/watch?v=dSOGEESbsxA

Nappasimme baarista juotavaa ja suunnistimme terassille, paikkalle valui kokoajan enemmän ja enemmän väkeä ja fiilis oli korkealla. Ilma oli mukavan lämmin, mutta niin kuumaa ei ollut, etteikö kokkoa saisi polttaa. Siihen oli tosin vielä jokunen tunti aikaa, jotenka illan kohokohtaa odotellessa päätimme syödä hyvin ja samaa mietti selvästi moni muukin, koska tarjoilijat saivat kohtuullisella tahdilla käydä ottamassa asiakkailta tilauksia ja kantaa annoksia pöytiin. Odotus ei kuitenkaan ollut mitenkään ylivoimainen tehtävä, eikä siihen sitten loppupeleissä kovinkaan kauaa mennyt. Ruoka maistui, juttu luisti ja muutama teräväkin siinä tuli napattua. Kuin huomaamatta ilta eteni hyvää tahtia kohti kokon polttoa. Bändi oli soittanut yhden setin ennen tuota H-hetkeä ja kun he pääsivät tauolle, ilmestyi kuin tilauksesta paikalle vanha herra haitarin kanssa ja sehän sopi hetkeen täydellisesti. 

Vanha haitaristi aloitti.... ilmoille leijui "Satumaa" ja kansa taputti. Jotkut jopa lauloivat mukana. Kaksi miestä kiersi kokkoa ja sytyttivät sen tuleen ja aplodit vain voimistuivat. Kuului muutaman kuohuviinipullon korkin poksahduskin. Se oli kesän juhla-aikaa se parhaimmillaan. Aurinko painui hiljalleen "mailleen" ja kevyt hämärä kietoi meidät syleilyynsä - vaikka olikin niin valoisaa, että eipä sitä yöksi voinut sanoa. Paikalla oli joitakin ulkomaalaisiakin kesävieraita ja he olivat ihmeissään koko touhusta. Ettäkö ei tule tämän pimeämpää ja jotkut juhlivat koko yön......? "Siis ääää... toi on ihan tyhmää. Ei tänne oo ketää ulkolaisia päässy vapaasti tuleen. Ellei ne oo jotai raksamiehii tai sellasii!" Sitä sanotaan, että totuus tulee lasten ja imettäväisten suusta - mutta valitettavasti se ei aina pidä paikkaansa.... huomasin ajattelevani. Ääneen en tietenkään ajatuksiani voinut laukoa!

Haitaristi soitteli jonkin aikaa ja sitten olikin bändin aika jatkaa. "Miten ne voi muka soittaa? Eiks siis ollu jo yö? Ei sellaseen oo lupaa! Te rikoitte lakiii! Tuliks sinne ees kytät paikalle?" Kerroin, että kyllähän poliisit kävivät syömässä yhdet grillimakkarat ja kehuivat kuinka hyvin kaikki sujui. No oli heillä ollut yksi ikävä onnettomuus, kun taas oli joku lähtenyt soutuveneellä vesille pikkuisen hutikassa ja sitten iski pissahätä (piti sanoa lapsille nätisti) ja oli keikahtanut veneestä veteen. 

Ilta oli tosiaan vaihtunut valoisaksi kesäyöksi ja mekin olimme juhlineet ihan kiitettävästi. Jostain syystä itsekin olin löytänyt itseni tanssilavan puolelta, vaikka en juurikaan tanssi, mutta kai tuo juhannusfiilis ja hieman otetut juomat vaikuttivat tilanteeseen. Mitään juhannusromanssia ei kuitenkaan tainnut syntyä... Jossain vaiheessa sitä kuitenkin olin löytänyt itseni takaisin hotellille, ihan ystäväni kanssa. Aulassa yöpäivystäjä hymyili ja totesi, että aamiainen olisi sitten seitsemän ja kymmenen välillä tarjolla. Arvelimme, että kykenemme juuri heräilemään niin, että ehdimme vielä aamupalaa syömään - kuten sitten niin kävikin. Tosin emme olleet ainoat hieman väsyneen näköiset aamiaisella. Pari kuppia kahvia teki todella hyvää! https://www.youtube.com/watch?v=7d9rRNbOijc

Meillä oli vielä toinenkin yö maksettuna hotellissa, joten lähdimme nauttimaan paikkakunnan elämästä. Aina puhutaan, että Suomi hiljenee juhannuksena, mutta ainakin tällä paikkakunnalla elämää oli ihan mukavasti. Kuulimme, että paikallisella torilla oli joitakin kauppiaita juhannuksesta huolimatta. No sinnehän tietenkin suunnistimme ensimmäisenä. Jaloittelu teki hyvää, pääkin alkoi taas selvitä ja ajatukset juosta mukavasti. No torillapa olikin melkoinen kuhina, väkeä oli reilunlaisesti liikenteessä ja kauppa tuntui käyvän kuin rajuilma.... "Eiks siel kukaan vahtinut mitää turvavälei ollenkaa? Kai teil oli nää kunnon maskit kaikil? Mitä ne sit myi siel?" Kysymysten ja väittämien tulva oli taas melkoinen. Selitin, että torilla myytiin mm. vihanneksia, marjoja käsityötuotteita ja vähän kaikenlaista. "Siis vihanneksiii... nehän pitää olla pusseis, eihän sellasii saa myydä tollain!" En voinut mitään, että lapset eivät vain uskoneet, vaikka näytin heille jälleen muutaman valokuvan. Kuulemma kaikenlaisia juttuja voidaan tehdä ihan kuin ne olis totta! Sekin, että Suomi olisi joskus voittanut Euroviisut on ihan jokin tilattu Hollywood-juttu näiden tenavien mielestä ja sellaiset vanhat sotajutut, että olisi ollut jokin talvisota, on vain joidenkin elokuvatekijöiden tekemää leffaa, ei sellaista ole ollut! Niin.... tajusin jälleen,että ilman historiaa ei ole tulevaisuutta ja jos omaa historiaa ei tunne, ei voi myöskään ymmärtää tulevaa, tosin ei lapsilta vielä kaikkea voi odottaakaan.

Päivä jatkui mukavissa merkeissä. Kävimme ottamassa auton allemme ja suhautimme liikenteeseen. Lähiseudulla oli paljon nähtävää, jotenka päätimme olla fiksuja ja tehdä muutakin kuin vain istua baarissa.... No onneksi otimme uimatarvikkeet mukaan, sillä sää oli edelleen kaunis ja aurinkoinen ja jonkin matkan päästä eteemme tulikin kyltti uimarannasta, johonka kurvasimme. Jokunen perhe oli paikalla, eli tilaa oli vallan mainiosti. "No nyt sä alat puhuu järkevii! Oot valehdellu kokoajan, et siis jossain rannal olis hirveesti jengii ja nyt on ihan vähä."  Vastasin, että ei ne uimarannat aina ole aivan turvoksiin ihmisistä. Paljon muutakin tehtiin kesäisin. Lapsiperheet kävivät Linnanmäellä ja Särkänniemessä ja ties missä, monet matkustivat etelään aurinkorannoille ja kaupunkilomille ja ties mitä ja tietenkin ne tuhannet jotka viettivät kesiänsä kesämökeillä. Näitä kertoessani lasten ilmeet olivat hämmästyneitä. Että sitä vain lähdettiin jonnekin ulkomaille matkoille, eikä tarvinnut mitään todistuksia ja lupia pyytää ja käydä testeissä ja tehdä tarkka matkasuunnitelma viranomaisille tai mitään muutakaan! Kuulostaa kuulemma todellakin saduilta ja fantasiaelokuvilta. Eihän Disneykään edes tee tuollaisia leffoja, kuulemma.

Olimme auringonpalvojia (ei, se ei ole mikään uskonnollinen seura - uskokaa lapset jo) ja annoimme ihomme imea itseemme lämpöä. Tietenkin pidimme huolta, että nahka ei palanut! Muutaman tunti rannalla oltuamme päätimme palata hotellille, eikä ollenkaan huonoon aikaan, sillä nälkä alkoi jo vaivata suolenmutkassa. Suunnistimme siis ravintolan puolelle syömään ja eipä siinä kauaa mennyt, kun olimme saaneet ravittua itsemme. Meille vinkattiin, että viereisessä ravintolassa on illalla kunnon menoa tarjolla ja pubin puolella olisi karaokea. No sehän ratkaisi iltaohjelman kerralla, jotenka hetkeksi hotellihuoneen puolelle hengähtämään, ottamaan muutaman huikat matkaeväistä ja parempaa "Seppälää" päälle ja menoksi. Lapsille sai taas selittää, mitä tuo parempaa Seppälää tarkoitti, nehän eivät tienneet kuin jotkut New Yorkerit ja Carlingsit ym. vastaavat liikkeet. 

Aloitimme illan pubin puolelta ja siellähän jo laulu raikui. Joku iäkkäämpi herra veteli kevyessä laitamyötäisessä hopeista kuuta hiukset hopeisina... ja vaikka aivan tahdissa ei herra ollut, sai hän silti isot aplodit esityksestään. "Mitääää, kuka oli antanu luvan niinku laulaa? Eihä sitä saa tehä!" Yleiset laulutilaisuudet oli nykyään sallittu vain ja ainoastaan erityisillä luvilla ja rajattuina aikoina. En alkanut vääntämään asiasta eteenpäin, vaan kerroin että itsekin kävimme esittämässä pari biisiä, vaikka ei nyt mitään tähtiä oltukaan. "Noloo!!!!!" No ilta eteni ja siirryimme salin puolelle, missä alkoikin olla jo jonkinverran elämää. DJ oli jo aloitellut ja poppi pauhasi. Musiikkilinja ei ollut mikään aivan viimeisimpiä hittejä pursuava, koska asiakkaissa oli selvästi vanhempaakin väkeä. Paljon tuli ysäriä! "Mitä jysärii, päänsärkymusaa varmaan!" Huokaus, syvä huokaus.... jatkoin kuitenkin kertomista. Otimme lisää juotavaa ja suunnistimme pöytään... "Hähäää. sä vedätät! Ei pöytiin saa mennä iteksee kun sun on ootettava et sulle sanotaan, mihin sä istut! Sä valehtelet taas!" Mainitsin, että se oli täysin normaalia että jokainen istui missä halusi ja kulki ravintoloissakin juuri, kuten halusi. Tietenkään toisia ei saanut ehdointahdoin häiritä, käytöstavat tietenkin piti olla. "Sinun pitäisi oikeasti hieman varoa noita puheitasi. Ei lapsille saisi aivan mitä tahansa yrittää tyrkyttää totuutena!" Äiti tunki väliin kiihkeästi.Pyörittelin päätä ja annoin kommentin olla omassa arvossaan.

https://www.youtube.com/watch?v=6Zbi0XmGtMw No Juhlat jatkuivat, jengi bailasi ja ilta meni vauhdikkaasti. Jossain välissä pyörähdimme pubin puolella ja siellä oli yhtä railakas meno! Laulujono oli reipas tunti, joten emme laittaneet varausta sisälle, mutta kuuntelimme jonkin aikaa muiden hienoja vetoja ja kaikilla oli hauskaa - ja taas palasimme bilettämään salin puolelle! Pubissa pilkku napsahti hieman aikaisemmin, kuin yökerhon puolella ja kun yökerhossa oli jo kohtuupaljon väkeä, niin pubista kun sinne tunki vielä lisää asiakaita sen mentyä kiinni, oli tunnelma todella tiivis mutta hyvä! "Toi on ihan törkeen sairast! Te ootte siel muka ollu ihan sumpus´. Ei tollast oo ollu, ei voi olla!"

Mikään ei auttanut, kun toiset olivat sitä mieltä, että olin "vanhuudenhöperö" ja selittelen omiani, eikä selvät todisteetkaan käännä päätä - annoin olla. Ymmärsin, että https://www.youtube.com/watch?v=j8aci7p24KE  Onneksi muistoja ei voi kukaan viedä ja en ollut niiden kanssa yksin. Meitä oli vielä kuitenkin useita, jotka olivat saaneet elää vapaassa maailmassa ja nauttia elämästä.

Hyvät lukijat - älkäämme anna maailman mennä siihen suuntaan, mihin se nyt on luisumassa! En halua sanoa joskus: "Mitä minä sanoin!" Toivon, että nykyisestä elämänmenosta yhä erilaisina rajoituksineen, joita tulee ja menee, ei olisi se "uusi normaali" vaan pääsisimme vielä nauttimaan vapaasti kaikesta ihanasta, mitä maailma voi meille tarjota ja mitä me voimme tarjota toisillemme! 

--------------------------------------------------------------

Jos uskallat, anna palautetta. Jos uskallat, jaa tekstiä. Jos närkästyit - ehkä sinulla vanne kiristää liikaa päätäsi, etkä halua nähdä metsää puilta. En aliarvioi syytä, mikä on johtanut maailman tähän pisteeseen, mutta en myös suoralta käsin kaikkea "purematta niele" Kaikesta huolimatta, eläkäämme ja hymyilkäämme!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sataa ja paistaa.... sitä normaalia syysilmaa siis.

No näinhän se menee, ilmojen suhteen!
Välillä on märkää oikein huolella ja toisinaan taas on todella kaunista, aurinko paistaa
ja ilma on raikasta,  virkistävää. Kyllä syksyssä on paljon hyviä puoliakin!
Harmi vain, että niin moni ajattelee syksyn olevan vain märkää ja sateista, pimeää ja
synkkää - eivät vain halua tai osaa katsoa ympärilleen kunnolla.
Mutta tästä ei aleta saarnaa tekemään...... siihen ei ole syytä.

Miten sitten muuten menee? Vastaan itse itselleni: Olosuhteisiin nähden hyvin!
Jos (kun) joku alkaa miettimään, että mitä tarkoitan tuolla - kannattaa ehkä "tutustua" minuun
jos ei muuta, niin sitten tekstieni kautta rivien välistä.
------------------------------------------------------------------------------------

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä.... sä olit siellä missä olin ollut itsekin.
Sä olit eilinen, sä olit ajassa eletyssä... sä olit sieltä, mihin en enää palaisi.
Sä olit eilinen!
Sä olit eilinen!
Sä jäät ikuisesti: Eiliseksi.

Eilinen oli eilen, tulevaisuus alkoi tänään.
Sen mä päätin heti, kun näin sut - tapasin eilisen!
Eilinen oli eilen, menneisyys mennyttä....
- todellisuus ja elämä, se syntyi tänään!

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä!
Sä olit eilinen, sä olit ajassa hävinneessä.
Mutta vaikka muille sä olit eilinen,
olit itsellesi vain se.... missä olet edelleenkin:
Eilinen, eilinen - vain eilinen.

Siksi en huutoasi kuule, en enää kosketustasi tunne...
- siirtynyt jo olen, eteenpäin, valoon ja aurinkoon,
pois pimeydestä menneestä - eilisestä synkästä!

- - -     - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -  


Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen - pölyäkin pienempi...
- tässä avaruudessa suuressa.

Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen......
Enkä suuremmaksi pääse, vaikka kuinka kasvaisin...
- tässä  avaruudessa suuressa.

Luulin pitkään, uskoin harhaan:
- olisin maailman valtiaisiin kuuluva, olisin ihminen voimakkain!
Luulin pitkään ja kuvittelin, vaan viimein mieleni avasin...
suuremmaksi maailman ymmärsin!
Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen.....

Nostan katseen kohti taivasta, avaruuteen tähyän.
Katselen kaukaisia tähtiä, hetken mielessäni arvailen.
Katsooko tuolta jostain joku, samoin aatoksin tänne?
Miettiikö ehkä myös kaukana toinen, onko hän millainen?

Kunnes sen tajuaa:
"Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen..."

Silti luulemme olevamme suuria ja mahtavia, kaiken osaavia
ja kaiken voittavia.... vaikka jokainen meistä, kuten minäkin,
on vain pieni hiukkanen..... suuressa maailmassa!
- - -     - - -     - - -      - - -     - - -     - - -      - - -      - - -     - - -     - - -

Taas painoit pääsi tyynyyn, pehmeään ja lämpimään.
Silmäsi kiinni laitoit, nukahdit hymy huulillasi.
Hetken sinua katselin, vierellesi astelin ja varovasti
- untasi häiritsemättä -
sua poskellesi suutelin!

Taas kesken unesi, tuon suukon sinä tunnistit.
Hymy pieni leveni, hetkellisesti kasvoillasi.... unessasikin tiesit:
Olet minulle tärkeä - enkä ole koskaan pois luotasi!

Istahdan vierellesi, hiuksiasi sivelen hiljaa
- kuunnellen rauhaisaa hengitystäsi.
Tiedän, että sinun on hyvä olla - ja tiedät, että siinä aina olen.
Katselen sinua, hymyilen: Olet kaunis myös nukkuessasi, kuten aina!

Kuiskaan hiljaa: "Hyvää yötä kultaseni" - tietäen;
Kuulet sen, keskellä kauniiden unien.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuuli syksyinen keinutti miestä kulkevaa, piiskasi kevyttä sadetta vasten kasvoja.
Ähkäisin ja puhisin.... vasten tuulta taivalsin.
Sade kasteli hiuksia ja kirosin: "Miksi taas sen unohdin? No sateenvarjon tietenkin!"

Vaan auttanut ei, mentävä oli, matka jatkui ja askeleet nopeutuivat....
mutta tuuli armoton ei hellittänyt ei, sadekaan laantunut myöskään tietenkään ei.
Ei ei - ei niin - ei!
Ja minä, mies märkänä - sain tässä säässä kävellä....

Matka eteni, vaan lyhentyä tahtonut ei!
Siltä se ainakin vaikutti, kun ilma miestä kasteli.

Heitti tuuli kasvoille lehtiä, puusta pudonneita ja märkiä!
Hieman kiroan, ne pois pyyhkäisen... lähes juosten etenen....
Astun lammikkoon, kenkäni kastelen - sadattelen...
- ja tuntuu siltä, kuin tuuli nauraisi mulle!

Kateellisena katselen heitä, noita toisia.... kulkijoita!
Kaikilla se on, kaikillapa niin... tuo kapistus pieni, mutta nyt
- ah niin ihana, voi niin mukava: No sateenvarjo tietenkin!

Astelen itselleni noituen, märkänä ja ärisevänä.
Kengät vettä imeneinä, naama tuulessa piiskattuna....
Takki kosteutta saaneena... muusta puhumattakaan!
Tätä se taas oli, tätä se niin taas oli
- kun kotona vielä kuvitteni:
Ei siellä ulkona mikään paha keli olisi...
sateelta pahalta meikä säästyisi!
Mutta ei, ei ja vielä kerran ei......
Näin se sitten jälleen meni:
Sää minusta voiton otti.

Ja kaiken kurjuuden olisi pelastanut pelkästään se:
No se, juuri se - sateenvarjo tietenkin!

https://www.youtube.com/watch?v=zl4xRuwUh-4

---------------------------------       ---------------------------    

Miten alkaa marraskuu?

Niin, siinäpä kysymys.
Ainakin sään puolesta viileää, märkää ja hieman liukastakin. Ennusteet lupailivat hieman maamme
eteläosiinkin tämän viikon puolella hieman valkoista tuolta taivaalta, mutta katsotaan.... katsotaan.

Niin, miksi en ole hetkeen kirjoittanut mitään? Syitä ei ole montaa, mutta yksikin riittää toisinaan.
Nyt oikeastaan oli jopa kaksi syytä ja ne henkilöityivät kahteen eri ihmiseen. Siitä ei sen enempää.

Junatarina on nyt toistaiseksi "jäissä", minkä takia... niin no - lopetus sille on onneksi sellainen, että saatan
sitä joko jatkaa tai antaa olla siinä, koskaan ei voi tietää.
Mutta pistetäänpä vaihteeksi lyhyitä mietteitä ja tarinoita esille! (1.11.2016)
-----------------------------------------------------------------------------

Mä katselin sua, taas mä vain katselin sua
- sä selitit ja selitit, en vain tajunnut sun sanojasi lain.
Mä katselin, tuijotin ja kuuntelin vain.....
- sä selitit ja selitit!

Et muka ollut ketään, et ollut mitään
- kaikki kuulemma oli vain sua vastaan.

Mut kun mä otin sua hartioista kiinni, katsoin syvälle sun silmiin
ja kerroin hiljaa:
- Sä olet juuri sä, sä olet parasta kun olet juuri se, mitä olet!
- Sä olet juuri sä, sä olet ainutlaatuinen noin, koska olet sä!

Sanani upposi mieleesi, näin kyyneleen nousevan silmiisi.
Halasit - tajusit, että ei - ei tämä maailma ole vain harmaata ja tuskaa.
Halasit - tajusit, että ei - ei tämä elämä ole vain kipua ja tuskaa.

Mä sain sut lopultakin tajuamaan, että hyviäkin asioita sulla on!
Mä sain sut vihdoinkin huomaanaan, että niitäkin vastaan ottaa voi.

Koska:
- Sä olet juuri sä, sä olet parasta kun olet juuri se, mitä olet!
- Sä olet juuri sä, sä olet ainutlaatuinen noin, koska olet sä!

Lopultakin sä tajusit, että olet paljon, maailmalle - ystäville - itsellesi.
Koska parasta sinussa olet sä, sinä itse - se mitä sä olet
- nyt ja aina!
----------------------------------------------------------------------

Nukuin levotonta unta, kierin vuoteessa tuskaisena.
Heräsin säpsähdellen, epäillen - enkö olekaan kotonani, omassa sängyssäni?
Ummistin silmäni uudelleen, vaivuin uneen sekaiseen....
- siellä minä, siellä sinä, siellä myös hän ja .. - liian moni kipeä asia, yhdessä!

Heräsin omaan ääneeni, huusin unissani!
Pelkäsin avata silmiäni, pakotin.....
Tuntui, kuin jokin ottaisi päätäni peittoa - sitä pois vetäisi....
Tunsin kylmän hien nousevan iholleni, sydämeni hakkasi kiihkeästi
- saatoin kuulla sen jyskeen pimeässä huoneessa.
Tärisin!

Yritin varovasti avata silmiäni, pieni valonkajo ikkunasta heijastui seinälle.
Sitten hieman isompi..... valokeila - se liikkui.
Tärisin!
Kunnes tajusin: Se oli auton ajovalojen heijastuma pihan parkkipaikalta.
Huokaus rauhoitti hetkeksi mieltäni ja yritin ummistaa silmäni, uneen uudestaan...

Nukahdin... toviksi rauhaisaan uneen.
Vaan mieleni vei minua syvälle jonnekin, alitajuntani kieritti miestä ajatuksissa ikävissä.
Näin vain itseni kaikessa kauheudessaan..... ikävissä tilanteissa, tuhossa ja tuskassa.
Näin sinutkin siellä, mutta sinä vain nauroit minulle - unessani - kääntäen mulle selkäsi...
- kadoten jonnekin - ja jäin yksin!

Säpsähdin. Katsahdin kelloa, epäuskoisena huomasin sen vain tovin kulkeneen eteenpäin.
Yö olisi pitkä - ja minä tunsin olevani väsynyt, niin väsynyt.... liian väsynyt, kaikkeen!
Nousin sytytin valot huoneeseen ja käännyin katsomaan vuodettani.
En uskonut silmiäni! Näinkö harhoja?
Aivan kuin joku olisi nukkunut vierelläni - vaan paikka oli tyhjä!

En uskonut silmiäni! Mietin ja mietin.... oliko uneni sittenkin totta?
Olinko unessa nyt kun valvoin vai olinko valveilla ollessani unien vanki?

Kävin juomassa. Tunsin kuinka sydämeni hakkasi rintaani vasten kiihkeästi.
Pelkäsin mennä sänkyyn, pelkäsin ummistaa silmäni - koska en tiennyt, mihin mieleni
minut taas veisi... - saisinko nukuttua ollenkaan.

Viimein väsymys voitti miehen, niskalenkin ottaen minusta. Sammuin sänkyyn....

Vaan viimein tuli aamu, havahduin... katselin epäuskoisena ympärilleni.
Olin kotona, olin omassa vuoteessa - olin.......
- sinä vierelläni!
En kysynyt, en ihmetellyt - en sanonut mitään.... otin sinut vain halaukseen,
lämpimään syleilyyn, kevyesti suudellen.
Ja yön painajaisten haamut mielestä olivat pois kaikonneet!
----------------------------------------------------------------

Syksyinen puistotie.... meidän kahden jalkojen alla vaahteroista
pudonneiden lehtien kahina soitti hiljaa säveltä, jonka saattoi
kuulla vain syksyisin - kävellen.....

Pidimme toisiamme käsistä kiinni, katsellen luonnon värien runsautta...
- syksyn kauneutta. Annoimme tuulen nipistellä kasvojamme,
kutitella neniämme.... nauroimme kaikelle ja toisillemme!

Syksyinen puistotie... maasta nousi satojen puista pudonneiden
kosteiden lehtien tuoksu.... - se syksyn tuoksu.
Potkimme pieniä lehtikasoja, nauroimme.... olimme kuin lapsia,
mutta olimmehan me nuoria - juuri niin nuoria, kuin halusimme!

Kalvas syyspäiväinen aurinko kurkisteli pilvien lomasta,
kirkkaan kalpeat säteet osuivat maahan loihtien kosteiden vaahteranlehtien
päälle satumaisen kimalteen. Seisahduimme, ihailimme näkemäämme....
Syksy: Vuodenajoista väreistä rikkain.

Katsoimme toisiamme, sanaakaan sanomatta sen tiesimme:
Tästä eteenpäin jokaisen syksyn yhdessä viettäisimme!
---------------------------------------------------------------------------

Mitä on onni?
Onko se sitä, että saa olla töissä?
Onko se sitä, että on ollut terve?
Onko onni jotain, mitä saa vain rahalla?
Mitä onni on?

Kuka kokee onnen mitenkin....
- joku tavoittelee sitä koko elämänsä.
Eikä ymmärrä katsoa ympärilleen, mitä kaikkea maailma tarjoaa!
- joku hylkää kaiken jonkun muka paremman vuoksi.
Eikä huomaa, että se entinen saattoi olla sittenkin parempi!

Onko onni fyysistä?
Onko onni henkistä?
Onko onnea kaupan, saako sitä lainata?
Onko onnea maailmassa vain rajoitettu määrä?

Oletko oikeasti onnellinen, jos niin sanot?
- Koska useimmiten itsellesi valehtelet ensimmäisenä, jos sanot että olet...,
vaikka syvällä sisälläsi tiedät että jotain voisi olla toisin.


Sen vain tietää, kun on onnellinen.
Siihen ei tarvita sanoja - ei asioita, ei tavaroita!
Sitä ei tarvitse ostaa, sillä se on siellä syvällä - sydämessäsi..... tunteena, olotilana...
- aitoakin aidompana.
Mutta muista vaalia sitä, pidä huolta siitä - pitäen huolta itsestäsi ja rakkaistasi
- ja se onnen liekki sydämessäsi ei sammu koskaan!

https://www.youtube.com/watch?v=JNA15rXSxOI
---------------------------------------------------------------------------

Olimme tunteneet toisemme vuosia, istuneet samoissa seuroissa iltoja - kosteitakin....
Usein olimme nauraneet toisillemme ja pari kertaa yhtämatkaa yön selkään
illanistujaisista lähteneet... - vaan aina kumpikin omaan kotiinsa mennyt.

Niin oli jatkunut kauan..... ystävyytemme oli syventynyt, saanut uusia sävyjä...
- elementtejä, tunteisiin meneviä.
Silti: tapasimme vain muiden ystävien läsnä ollessa, joukossa toistan.
Silti: katseemme toisillemme kertoivat.... - tahdon sinut vierelleni, tahdon olla kanssasi
- kahden..... vain kahden - nyt, nyt tai ei milloinkaan!

Niin jatkui - ja jatkui.
Ei edes puhelinnumeroa vaihdettu!
Tapasimme vain muiden ystävien mukana ollessa.... vaikka halusimme!
Mutta kumpikaan ei vain sitä uskaltanut sanoa toiselle, ei kertoa ääneen....
- vaikka kumpikin sen niin tiesimme:
"Tahdon olla kanssasi kahden - vain kahden, nyt.... - niin nyt - tai ei milloinkaan!

Sitten tuli se ilta!
Tapasimme taas tuossa tutussa ravintolassa. Muita ei vielä näkynyt.
Nytkö se sitten tapahtuisi? Mietimme kai kumpikin samaa istuessamme pöydän äärellä...
- kosketin varovasti kättäsi, pehmeää - silkkisen ihanaa!
Kiedoit sormesi sormeni ympärille, hymyilit arasti ja näin, kuinka puna nousi poskillesi.

Emme sanoneet mitään, nousimme hiljaa astellen ulos viileään iltaan.... kävelimme
hetken puhumatta mitään, emme edes katsoneet toisiamme!
Kuljimme korttelin, kuljimme toisenkin, sitten erään rakennuksen kulman taakse sut
kädestä ohjasin, vedin sut kiinni itseeni - suutelin......
Tiesimme: Tästä ei ollut enää paluuta, ei entiseen... - emmekä sinne edes halunneet!

Veit minut luoksesi, lämpimään kauniiseen kotiisi.
Juttelimme, tunteja.... ja taas tunteja..... kunnes yö oli jo pitkällä.
Olin nousemassa, melkein poistumassa... kun sanoit, mut vierellesi tahtoisit!
Hetken olit poissa, toisessa huoneessa - ja palatessasi sydämeni pysähtyi,
vuoksi sinun - kauneutesi - mun yön kuningattareni!

Siitä hetkestä tiesi sydämeni, tiesi sieluni, tiesi miehinen
mieleni...... koko kehoni....
- kaikki ne vuodet, kaikki ne hetket.... olimme vain
odottaneet toisiamme, halunneet vain toisiamme!
Ja nyt olimme vain me, toisillemme.......
----------------------------------------------------------------------

Vuosi 2015 loppusuoralla

No niin, taas täällä - pienen tauon jälkeen. Pikkujouluja oli ja meni.... kuten itse joulukin. Tai no, jouluaikahan on vielä käsillä, sillä nythän on Tapaninpäivä, mutta se aatto jo sujahti. Olin ollut sitten sopivan kiltti, koska jokunen lahja sitä minullekin tuli. Vai onko se niin, että lahjoja lahjattomalle....
Kiitos myös niille, jotka muutenkin muistivat minua! Itse pyrin tekemään pieniä hyviä asioita toisille ja myös sillä tavalla tuomaan sitä joulufiilistä mieliin.

Harmistus tässä joulussa on ollut lumettomuus. Etelä-Suomi on saanut kokea tylsän ja masentavan oloisen joulun siinä suhteessa. Joulu oli hieman kuin juhannus, sään puolesta. No hukkumistilastot olivat ainakin pienemmät kuin juhannuksena.....se ero sentään oli!

Sitten taas sai hämmästellä tuossa joulun alla ihmisten kiukkua kaupoissa! Eikö sitä kinkkua ja rosollitarpeita jne. voi ostaa ilman kinastelua, hammasten irvistelyä ja tiuskimista? Jos joulu tuottaa noin paljon tuskaa ihmisille, hitto - majoittukaa koteihinne ja tilatkaa siitä auki olevasta pitseriasta itsellenne kebabit, niin saa ne ihmiset, joilla oikeasti on sitä joulumieltä, käydä rauhassa ostoksilla!
Mutta mikä todella pisti vihaksi tänä jouluna oli joulupäivänä näkemäni lappu erään kerrostalon ulko-ovessa.
Siinä joku todella tuohtunut kirosi sitä, että joku tai jotkut olivat varastaneet heidän kellarikomerosta (häkkivarasto) paketoidut lasten joululahjat! Siis voiko tällaisia idiootteja olla? Jos syyllisen / syylliset tietäisin, niin..... - no eipä enempää, etten vahingossa saa syytettä ties mistä.

Teenkö uudenvuodenlupauksen? Ehkä...... Ainakin sen teen, että taas yksi pieni osa minusta muuttuu hivenen kyynisemmäksi sellaisia kohtaan, jotka kyllä puhuvat silmät kirkkaina ties mitä, mutta todellisuus on yhtä kaukana toteutuksesta, kuin Suomen valtionvelan talttuminen tai työttömyyden katoaminen tms. !
---------------------------------------------------------------------------

Miksi sä luulet noin?
Hei, älä ole tuollainen.....
Miksi sä luulet... miksi?

Sä et ole erilainen, sä et ole parempi!
Sä olet sellainen, yksi samanlainen.... tavallinen vain.
- silti ainutlaatuinen.

Mutta, hei - älä luule - hei.
Sä et ole täällä ainoa.
Sä et ole maailman napa!
Sä et ole se, kuka säännöt sanelee....
- älä turhaan siis huutele!

Miksi sä luulet noin?
Hei, älä ole tuollainen....
Miksi sä luulet ... miksi?

Sä et peilin edessä ole ollut,
et kuvaasi kalpeaa katsellut!
Se sulle tekisi hyvää - ehkä silloin näkisit...
- sä et ole erilainen, sä et ole parempi!
Sä olet sellainen, yksi samanlainen....tavallinen vaine.
- silti ainutlaatuinen.

Kunpa vain muistaisit:
Toisia alemmaksi älä aseta!
Itseäsi jalustalle älä sä nosta!
Sä et ole täällä ainoa,
sä et ole maailman napa.
Sä et ole se, kuka täällä säännöt sanelee
- älä siis turhaan huutele!

Ota opiksesi, katso ympärillesi....
huomaa, että maailma on muutakin kuin sinä - sinä - sinä!
Siellä on myös toisia....... tutustumisen arvoisia, mukavia
- eikä maailma ole vain sinun luomaasi, sitä - sitä - sitä!
Tee itsellesi lupaus, vuoteen alkavaan:
"Nyt kuuntelen toisia, en vain kiukkua ja kiroa, en vain komenna!"
Tulet huomaamaan, miten paljon elämä on helpompaa....
kun et ole vain oman luomasi harhaisen maailman sisällä.
---------------------------------------------------------------------

Tänään katselin kirkaalle taivaalle, lähes pilvettömälle.
Pohdin hiljaa ikkunan äärellä ollessani, että miksi ihmisen mieli on niin oikukas.
Väliin hymyilee pienimmistäkin asioista, kun taas toisinaan ei tarvitse
kaksistakaan tapahtumaa tai asiaa, kun voi menettää hermonsa.

Miksi näin?

Katselin taivaalle ja mietiskelin. Tiesin itsesänikin, että sorrun toisinaan siihen samaan....
välillä ärähtelen typerästi asioista, joista voisin vain olla hiljaa tai hetken miettiä asiaa,
ennen kuin sanoisin mitään.... - mutta miksi sitä on tällainen, miksi?
Ja sen vuoksi toisinaan syntyy ikäviä tilanteita - joita ei todellakaan haluaisi kokea.

Ajatukset kiersivät kehää asiaa pohtiessani.
En tahtonut saada mitään järkevää vastausta itse mieleeni ja päätinkin, että kysyn "viisaammilta"...
- siis teiltä! Miten on...... Miksi ihminen on tällainen? Voi hetkessä iloisen ilmeen vaihtaa
myrskyn merkiksi ja ärhennellä, vaikka syy ei olisi edes kovin kummoinen?
Kuka osaisi kertoa, kuka mielipiteensä julki tuoda? Kertokaa - avautukaa..... kuulla tahtoisin!

----------------------------------------------------------------

Ystävä.
Millainen ihminen hän on?
Ystävä.
Mitä hän voi tehdä vuoksesi.....?
Mitä sinä teet hänen vuoksesi....?
Ystävä.

Onko sinulle ystävä sellainen, kenen kanssa
sen kaljan juot ja huulta heität,
vaan kun paikalla hän ei ole, sä häntä toisille moitit?

Onko sinulle ystävä sellainen, ketä sinua auttaa
asioissa pienissä - ja isoissa, parhaansa tekee minkä voi
ja hänen annat ymmärtää, että et välitä pätkääkään....
silti palvelukset toisen kelpaavat, ilman kiitoksen häivääkään!

Onko sinulle ystävä sellainen, kenelle saat säännös sanella
- kertoa, koska suostut tapaamaan.... milloin voit olla hänen kanssa
ja silloinkin tavata vain niin, kuin sinulle käy ja juuri niin kauan kuin sinulle käy?

Oletko sinä ystävä oikeasti?
Oletko?

Ystävä.
Millainen ihminen hän on?
Ystävä.
Mitä hän voi tehdä vuoksesi.....?
Mitä sinä teet hänen vuoksesi....?
Ystävä.

Ystävää ei liikaa arvostella, ei ulkonäköön puututa,
ei tämän mieltä arvostella, liikoja haukuta!
Ystävyyttä ei hinnoitella..... ei lokeroida, raameihin upotella!
Se on puolin ja toisin avointa, reilua ja vilpitöntä
- se on ystävyyttä.

Sä voit ystävältä pyytää apuja, neuvoja ja tukea
- mutta muista: Sinun pitää pystyä myös antamaan itsekin sitä, hänelle!

Jokainen meistä on saanut elämäänsä ystäviä, erilaisia.
Jotkut meistä eivät vain huomaa, että ohjaavat ystäviään.... määräävät heille paikan
omassa elämässään..... laativat säännöt, kuin lapsia kasvattaisivat.

Pystytkö itseäsi vilpittömästi katsomaan, peilin edessä seisomaan ja tutkimaan,
millainen sinä olet ystävänä ja millaisina sinä pidät ystäviäsi itsellesi? Pystytkö?

Minä pystyn!
-------------------------------------------------------------

Eräänä päivänä tässä hiljattain lähdin kauppaan ostoksille.
No paikallinen kauppakeskus kutsui..... sinne siis.
Tavaraa oli tulossa sen verran paljon, että matkasin autolla, vaikka matkaa ei
olisi mahdottomia ollut, mutta helpompi tulla kotiin.

No parempi niin......
Ajoin kauppakeskuksen erääseen parkkihalliin... hain hetken vapaata parkkiruutua
ja lopulta sellaisen löysinkin.
Reippain askelin lähdin kävelemään kohti ovia, joista rullaportailla pääsisin kauppakeskukseen.
Jokusen metrin edelläni kulki äiti kahden pienen lapsen kanssa.
Toinen lapsista oli arviolta 7-8 vuotias pikkupoika ja toinen hieman pienempi tyttö,
ainakin asusteista päätellen.

Äiti käveli suhteellisen reippaasti eteenpäin ja lapset pinkoivat ja kipittivät sen, minkä kerkesivät
perässä. Pojalla oli selvästi helpompaa, mutta pienellä tytöllä oli selvästi hankaluuksia olla
äidin perässä ja niinhän siinä kävi.... muksis - tyttö oli nurin ja mahallaan parkkihallin lattialla.
Äiti ei tätä huomannut, vaikka hänen selän takaa kuului itkuisen tuskainen huuto "Äääääiiiitiiiiiiii"
Tämä ei kääntynyt, sanoi vain hieman lujempaa: "Tule sieltä, äläkä valita. Nyt mennään sinne kauppaan!"

Poika nykäisi äitiä hihasta samalla taakseen katsoen, sisko makasi maassa.... äiti vain eteni ja poika
oli hiljaa... seurasi häntä. Astelin nopeasti pienen tytön luo ja kyykistyin viereen.
Kysyin, oliko häntä sattunut. Tyttö katsoi minua suurin, hieman kyyneleisin silmin... epäröi sen
pienen hetken, mutta vastasi sitten, että ei.
Sanoin että vien hänet hänen äidin luo. Katsoin samalla, mihin tämä oli suunnistanut ja näin, että
liukuportaille. Pyysin tyttöä nousemaan ja kysyin, et tä haluaako hän tulla syliin.
Tyttö pyyhkäisi hieman silmiä ja vastasi vain "Joo."

Otin tytön syliin ja lähdin nopeasti kohti liukuportaita.
Näin tuon naisen hahmon liukuportaiden yläpäässä, ohittelin muutamia ihmisiä tyttö sylissäni
ja kun pääsimme rullaportaiden yläpäähän, huusin tätä naista.
Alkuun tämä ei tajunnut, että hänelle huudettiin..... astelin tyttö sylissäni nopeasti hänen
peräänsä ja huomasin, että poika pysäytti äitinsä, jolloin hän kääntyi.
Menin heidän luokseen ja hieman kovemmalla äänellä sanoin:
"Teiltä taisi jäädä jotain tuonne parkkihalliin!"
Äidin ilme..... - ihmiset hiljensivät askeliaan kohdallamme ja kuuntelivat, mitä tapahtuisi.
Sanoin, että hieman enemmän voisi katsoa, miten kulkee ja ajatella lapsia, eikä vain itseään!
Lapset ovat kuitenkin lapsia - eivät he pysty kaikkeen samalla tavalla kuin aikuiset.

Nainen meni vaikeaksi, näin kuinka tietynlainen häpeän puna nousi kasvoille.
Olin laskenut tytön alas sylistäni ja tämä otti veljeään kädestä kiinni samalla kun katseli minua.
Toivoin vielä, ettei tuota tapahtuisi enää koskaan, toivotin tytölle hyvää päivän jatkoa ja lähdin.
Parin metrin päässä minut pysäytti eräs rouva ja kiitteli minua. Sanoi, että hänellä on
suunnilleen saman ikäiset lapset, eikä hän voisi edes kuvitella edes toimivansa noin.
Lapset ovat elämän rikkaus - monella tapaa, kuitenkin!
---------------------------------------------------------------

Alkoiko kesä jo?

Niin, otsikosta sen huomaa, mitä minäkin kuten varmaan monet muutkin ovat miettineet!
Eli missä se kesä on? Onko kesää jäljellä? Sataako vettä... juhannuksenakin......?
Mutta vaikka on ollut hieman viileähköä, mikä toisaalta on aivan normaalia näin alkukesästä,
niin ketään ei ole kai huomannut sitä iloista seikkaa, että itikoita tms. ei ole niin paljoa
lennellyt riesana! Itse en ainakaan ole huomannut.

Lomia jo moni viettelee. Itse meinaan pidellä hieman pätkissä taas lomaa, kuten viimeiset
xxx-vuotta (ette halua tietää). Missä sitten näitä pätkiä vietän, olenko jonkun kanssa vai miten...
- en osaa itsekään noihin vastata vielä. Otan päivän kerrallaan ja nautin elämästä
niissä puitteissa, kuin vainkin saan ja kykenen - sekä osaan.
---------------------------------------------------------------------------------

Oli aika, juuri sellainen.... me kahdestaan naurettiin ja elettiin.
Oli aika!
Kaikkea koettiin, isoja iloja - pieniä juttuja.... kaikkea.
Oli aika!

Sitä se oli, jotain taianomaista - jotain outoa, erilaista.
Kaksi vierasta - silti tuttua.... toisissaan, toisilleen...... kylmässä maailmassa.
Oli aika!

Vaan kerran se katosi. Hävisi, kuin savukiehkura tuuleen... taivaalle....
Meni aika!
Ei jäänyt kuin mieleen ne hetket, joita oli ollut silloin..... silloin, kun oli aika.
Vaan sitten ei ollutkaan mitään, kun...
Meni aika!

Tuli tyhjyys... tuli kuilu kahden väliin! Outo, ylipääsemätön.... - ja turha!
Tuli epävarmuus, tuli tuska.... tunne siitä, että kaikki kaunis
jopa muistoista vietäisiin pois... ja jäisi eteen vain se pimeä kuilu - täysin turha!

Aikaa kului.... kellon viisarit kiersivät kehää.
Vaihtui tunnit päiviksi, vaihtui päivät viikoiksi.... vaihtui viikot kuukausiski...
Aikaa kului....

Ja sitten, jostain tuli eteeni... silmiini.... jotain, mikä sai kyyneleet niille nousemaan!
Jostain kaukaa - silti niin läheltä - kerroit minulle, että ....
Sydämeni oli pysähtyä! Silmäni vain tuijotti niitä sanoja!
Huusin sisälläni itselleni.... - rakentaisimmeko sillan tuon kuilun yli?
Toivoin ja toivon - rakentaisimmehan.....!

Jotta olisi.... jotain, aikaa sellaista mitä ei voisi olla muuten.
--------------------------------------------------------------------------------

Vihdoinkin oli vapaata! Päätin käyttää sen hyväkseni ja herätä varhain.
Auringon kirkkaat säteet valaisivat aamuani ja katselin ulos.... luonto oli vielä
hieman unessa.... vain lintujen laulua kuulin, eipä edes liikennettä paljoa ollut.

Päätin lähteä reippailemaan. Joskus aiemmin olin tykännyt kulkea metsissä...
samoilla vain poluilla ja nauttia luonnosta. Nyt päätin pitkästä aikaa taas tehdä noin.

Vaan ensin kunnon tankkaus ja sitten päälle ja ulos.
Hetken mietin, minne lähtisin. Aivan kodin läheisyydessä ei ollut oikein sopivia
metsiä pienelle retkelle, jotenka ei muuta kuin auto alle ja matkaan.
Ajelin sinne tänne ilman sen kummempaa suuntaa ja lopulta erään pienen kantatien
varrelta löysin siitä erkanevan metsätien, käännyin sille.
Ajettuani hetken matkaa löysin paikan, mihin saatoin jättää autoni parkkiin ja
sitten vain hieman katselemaan maastoa, missä sitä olisi, että löytäisin takaisin autolle.

Lähdin kävelemään. Hetken matkaa kävelin tuota metsätietä eteenpäin vaan jonkin aikaa
sitä kuljettuani näin pienen polun ja päätin lähteä sitä pitkin kulkemaan.
Tuo polku kiemurteli vanhojen kuusien lomassa.... ja jonkin aikaa kuljettuani
huomasin, että sitä ei ollut ollenkaan! Mitä? Siis ei polkua...... edessäpäin.
Päätin kääntyä, vaan samassa kun olin lähdössä takaisinpäin, kuulin hentoista laulua
jostain... se kuului tuolta edestäpäin!

Olisiko siellä joku? Vai tuuliko tepposensa teki? Mietin hetken ja tunsin pulssini
kiihtyvän. Päätin lähteä katsomaan, mistä tuo laulu tulisi.
Hiljaa etenin, astelin varovasti etten vain millään varomattomalla astumisella
rasauttaisi vaikka jotain kuivunutta puunoksaa halki ja tuo jokin, mikä yhä lauloi,
pelästyisi ja ehkä katoaisi minulta!

Olin jo jokusen minuutin kävellyt, kun eteeni aukeni yllättäin sammaloitunut,
hieman kivetty polku! Katselin sitä ihmeissäni ja mietin, miten ihmeessä täällä
keskellä metsää olisi tuollainen.
Ja taas tuo laulu kuului!

Lähdin etenemään tuota pientä polkua pitkin ja sen päähän päästyäni tulin
keskellä metsää olevalle pienelle aukealle, mihin aurinko pääsi paistamaan
kirkkaana pilvettömältä taivaalta. Katselin ympärilleni, laulu oli lakannut... vielä
hetki sitten se oli kuulunut - ja kuulunut tosi läheltä.
Jäin seisomaan aukean laidalle kun kuulin:
"Sinä tulit!" Pelästyin. Joku puhui minulle. Pääni pyöri ympyrää, vaan en alkuun nähnyt
ketään.... missään, sitten tuo jokin sanoi uudelleen saman ja nyt näin hänet.....
Hymyni nousi sydämestäni saakka!
En olisi tätä odottanut, en ikinä.... mutta mitä näinkään... se minut onnellliseksi sai.
Ja juoksin suoraan hänen luokseen kaapaten hänet syliini, suudellen kevyesti poskelle.

Enkä voinut kuin olla onnellinen, että olin päättänyt lähteä vaeltelemaan pitkästä aikaa!
----------------------------------------------------------------------------

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo...... jälleen.....
Tule mun luo!

Ota kädestäni kiinni, minkä sulle ojennan....
Katso silmiini avoimiin, näe niiden taakse.
Tunne sielussa se, minkä tunsit silloin....

Tule mun luo!

Älä karkuun enää juokse, älä itseäsi pelkää.
Älä turhaan aristele ja itsellesi uskottele, että ei - ei... ei enää...
Vaan, pyydän:

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Tunne se, mitä tuntea sait. Tiedät sen tunteen.... edelleen...
siellä syvällä sisimmässäsi!
Tunne se, mikä nauraa sut sai. Tiedät sen tunteen.... vieläkin...
siellä..... missä ovat muistotkin!

Tule mun luo!

Anna mun hiljaa sulle kertoa,
anna mun hiljaa sulle todeta,
anna mun hiljaa sulle näyttää..... Mitä sinä oletkaan....
Vaikka edes yhtenä aamuna, yhtenä yönä, yhtenä iltana.... milloin vain.

Siksi niin pyydänkin:
Tule mun luo!
Tule....tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Sinut vain leijumaan haluan, vaikka vain hetkeksi.
Sinut kun onnelliseksi haluan - ikuisesti!
Ja sen voisin hetkeksi, pienenä ikuisuutena tehdä... jos vain
Tulet mun luo.
-------------------------------------------------------------------------

Sä kerroit olevasi arka, sä kerroit että olet sirpaleina.
Suhun sattui sisältä hiljaa, suhun sattui kaikki ulkoapäin.
Sä pelkäsit elämää..... pelkäsit itseäsi......
ainoa mitä et pelännyt, oli yksinäisyys - pimeässä.
Vain sillä koit olevasi turvassa.

Sä tärisit, kerroit mulle arkaillen.
Sä pelkäsit, että nauraisin. Sä välttelit katseitani..... väistelit
kosketuksia.... et halunnut, et uskaltanut... et osannut, antaa tulla lähelle!

Kuulin tarinoita elämästäsi.
Kuulin hetkiä menneisyydestäsi.
Kuulin äänessä itkua, vaikka en nähnyt kyyneliä....
Kuulin äänessä pelkoa, vaikka koititkin sitä peitellä....

Lopulta en enää voinut vain olla!
Otin sinusta hiljaa kiinni. Otin vain käsistäsi.... pehmeästi ne suljin omiini.
Tärisit.... katsoit minua pelästyneenä... arkaillen.
Pelkäsit kai, mitä tekisin.
Vaan kuiskasin hiljaa pari sanaa sinulle.... irroitin otteeni ja sain sinut
otettua halaukseen..... varovaiseen, ensimmäiseen........

Kuulin, kuinka kyyneleesi valloilleen pääsi ja itkit olkaani vasten.
Tunsin, kuinka puristauduit minua vasten..... kaipasit turvaa, suojaa...
- ja sitä minä halusin antaa!

Ja tuon hetken jälkeen lupasin sulle, lupasin ikuisesti....
suojella sinua niin kuin osaisin, turvanasi olla niin kuin taitaisin....
kädet ympärilläsi pitäen. Olisin lähellä - vaikka olisin kaukana - ikuisesti!

Silloin tiesit, että en olisi mitään mitä pelkäsit.
Silloin tunsit, että en olisi sitä mitä ajattelit.
Ja sun oli pitkästä aikaa hyvä olla. Hymyilit!
------------------------------------------------------------------

Väsyttää.... silmät vain puolitangossa.... nukuttaa...
Mies haukottelee, venyttelee.
Mikään auta ei - väsy voiton vei.

Pinnistelee, yrittää... yrittää... ei vain jaksa.
Nukuttaa, voimat vähenevät ja uupumus valtaa mielen...
- vie miehen.

Valuu luomet päälle silmien, pimeyden mieleen tuoden
- uneen miehen vieden.
Ei jaksa... ei - haukottelee hetken, sitten painuu pää... hiljalleen.
Siihen jääden, nukahtaen... tuhisee tuo mies, väsynyt - täysin uupunut.

Uni miehen vei, mitään mahtanut hän ei!
Päiväuneksija kesken kaiken, torkkuja ottaen.... siinä hän oli:
 Nukahtanut mies.
----------------------------------------------------------------------------

Kiitos ja näkemiin.
Aikani kuuntelin, selityksiä ja selityksiä..... kaikesta.
Sä et vain ymmärtänyt tai et vain tajunnut... ei, et todellakaan
- luulit että tietäisit, luulit vaan et tiennyt.

Kiitos ja näkemiin.
Aikani seurasin sivusta, selittelyä ja sepittelyä....kaikesta.
Sä et vain ottanut onkeesi, et niskasta itseäsi nostanut - etkä kuunnellut
- luullen että riitti kun omaa mielikuvaasi intit ja intit.

Kiitos ja näkemiin.
Päätin antaa olla, päätin sivuun mennä.
Mitä sitä turhaan yrittää, kun et halua neuvoja - et kuunnella sanoja,
ehkä joltain toiselta, ehkä asioita kokeneelta....
Mutta kun ei niin ei.
Sä olit vain sä - inttäen vain sä.

Joten miksi turhaa yrittää.....
Sanon vain:
Kiitos ja näkemiin.
Yritä pärjätä avuitta, neuvoitta..... mitään.

Ellet silmiäsi avaa  - mieltäsikin, on taipaleesi raskas....
-tulet sen vain huomaamaan!
Elämä ei ole helppoa, mutta siitä voi tehdä siedettävää...
- kun suostuu toisten neuvoa ja auttaa - tarvittaessa.

Siihen saakka:
Kiitos ja näkemiin!
-----------------------------------------------------------------------------

Mulla oli ne hetket, täysin omat - hiljaiset.

Nautin tuokioista omista, nautin..... kuten nytkin!
Olin omillani, olin itselleni... vain omalle sielulleni, sydämelleni.

Pitkästä aikaa!

Mulla oli ne hetket, täysin omat - onnelliset.

Nautin ajasta omasta, nautin....kuten nytkin!
Olin itselleni, olin rauhassa.... vain omalle mielelleni, maailmalleni.

Pitkästä aikaa!

Kaivoin esille levyn, katselin sen kantta ja sivelin sitä hetken....
Otin levyn esille ja asetin soittimelle..... nostin neulan hitaasti,
kuin elokuvassa..... hitaasti - laskin sen levylle, varovasti... uralle...
- ja kohta asunnon täytti nuo sävelet....... kevyt huokaisu!

Nautin tästä tuokiosta!
Pitkästä aikaa!
Minä - itselleni, vain omalle sydämelle - vain omalle sielulle.

Asunnossa oli vain minä ja tuo musiikki.
Seurasin levyn tasaista pyörimistä soittimella.
Musiikki ja tuo pyöriminen sai minut lähes maagisen hypnoottiseen,
onnelliseen tilaan - olinko nirvanassa.....!!!?

Nautin.
Sain olla taas, pitkästä aikaa..... itselleni.
Ja vain musiikki kuului asunnosta.
------------------------------------------------------------------------

Hymyn alle jää... piiloon tunne väärä.

Maailma on ihmeellinen! Oikeasti, hymyilin mielestäni avoimesti ja sydämestäni parikin viikkoa lähes putkeen ja tuntui, että mikään ei satuta eikä tunnu pahalta. Mutta niin se vain on, että
kuvitelmat ovat kuvitelmia ja toisinaan totuuksien saaminen vasten kasvoja onkin
raastavampaa, kuin uskoisikaan.

Nyt en puhu työasioista. Ne nyt ovat mitä ovat. Väliin sattuu hyviä juttuja, toisinaan hieman
harmillisempia.... sitähän se alallani on aina ollut.

Että sellaista. Miksi sitten tunnen taas näin? Vain yksi ihminen jossain osaisi siihen vastata, mutta arvelen, että ei tule edes juttelemaan kanssani ja jos tulee (rasti seinään....), juttelee
kaikesta muusta..... kuitenkin.

https://www.youtube.com/watch?v=4rzTrKbFFmg

---------------------------------------------------------------------------

Hymy oli noussut huulille, pehmeille... omilleni!
Nautin keväästä, elämästä ja valosta. Aamuisin vain minulle lauloivat ne
kaikki kymmenet - ne sadat - ehkäpä tuhannet linnut...... olin onnellinen!

Kasvoillani loisti ilo, onnellisuus ja olin varma, olin rohkea... voimakas.
Mikään ei minua olisi voinut uhata, hymyäni jäädyttää, sitä kuolettaa...

Vaan.... kuvittelinko sittenkin vain ja itselleni valehtelin?
Katsoin aamulla peiliin ja en nähnyt enää itseäni, en sitä mitä näin
edellisenä iltana..... en tuntenut tuota harmaata kasvoa ollenkaan, hetkeen.

Hän sai minut hetkeksi taas elämään, vaikka vain se pieni hetki olikin!
Hän teki jotain.... kosketti minua - vaikka ei koskenutkaan.... sai minut,
vaikka ei ottanut edes kiinni.... ja tunsin olevani taas elossa!

Olihan meillä hetkiä, pieniä ja isoja.
Olihan niitä! Muistan kyllä.... - eikä siitä kauaa ole, ei ollenkaan.
Vaan nyt, miksi lintujen laulu kuulostaa niin vaimealta... kuin hiipuisi kokonaan pois?
Miksi auringonsäteiden lämpö ei enää tunnu ihollani?
Mikä minua vaivaa?

Pois sisältä, ahdistaa!!!!! Liikkeelle... askeleet toisensa perään minua vievät,
jonnekin.... mutta minne.... vain jonnekin.
Kävelin ja kävelin, purin hammastani ja kielsin itseltäni kyyneleet!
Aikani taivalsin, tulin taas sinne..... missä olin ollut ennenkin, yksin.
Katselin taivaalle, katselin sivulle.... alaspäin ja kaikkialle, enkä tiennyt - minne menen.

Tyhjää!
Pimeys vain kietoi minut harsoonsa hellään.
Tuuli sitoi minut viileyteensä kevyeen.
Tyhjää!

Katselin vielä kaikkialle, suljin silmäni...... ja .......
Joku esti minua kuitenkin! Kuka - mikä - miksi?
Purskahdin itkuun, lyyhistyin... jäin siihen, yön pimeyteen... -yksin, vaikka en ollutkaan - yksin.

 

https://www.youtube.com/watch?v=eHx6ndPzANQ 

------------------------------------------------------------------------------

Aamukahvilla.... istuin nenä kiinni lehdessä. En kuullut kun tulit viereeni.
Tilasit kahvin ja vasta kupin kolahtaessa pöytään tajusin siihen jonkun tulleen.
Tervehdimme.
Hetkeen ei puhuttu mitään, vaikka näin että sinulla jokin mieltäsi painoi.
Lopulta avauduit....

Hörppäsit kahvia hieman ja katsoit minua silmiin.
"Uskotko enkeleihin tai yliluonnollisiin asioihin?" Kysyit ilmekään värähtämättä.
Jäin vain tuijottamaan, käteni liike pysähtyi. Kahvikuppini oli huulteni tasalla, mutta
en osannut juoda siitä.....
"Mitä?" Kysyin ja sain kysymyksesi uudelleen.

Ennen kuin osasin tai sain vastata, kerroit yöstäsi.
Ja mitä pidemmälle etenit, sen hämmentyneempi olin.
Kuvailit sitä, kuinka olit tullut kotiin hieman myöhään. Olit ollut kavereiden kanssa
ulkona ja selvinpäin... vaihteeksi.
Olit saanut riisuttua takkisi ja kenkäsi, kun kuulit jonkun kuiskaavan sinulle...
selkeästi sinua kutsuttiin! Olit sytyttänyt olohuoneeseen valot, kiertänyt kotisi läpi...
vaan ketään et nähnyt - ja sitten joku vain hiljaa kosketti sinua poskelle!
Olit säpsähtänyt ja pyörinyt ympyrää, mutta mitään et nähnyt.

Sitten huomasit, että yksi tuuletusikkuna oli auki, ehkä tuulenvire se sinua kiusasi.
Näin itsekin ajattelin, mutta tarinasi jatkui....

Kävit suihkussa ja sieltä palatessasi huomasit, että kellosi ja kaulaketjusi olivat toisaalla,
mihin ne olit hetki sitten jättänyt! Tässä vaiheessa varmaan jo joku olisi vain
huutanut apua ja paennut, mutta sinä et... olit vain tuumannut, että "jaahas....näin.!"
Olit painunut nukkumaan ja juuri, kun olit nukahtamassa.... sinua kutsuttiin.
Nousit ylös, istahdit vuoteesi reunalle ja katselit eteenpäin.
Jotain siellä taisi olla, sittenkin .... siis sittenkin... et ollutkaan yksin.

Jokin hahmon omainen lähestyi hiljaa, kuin leijuen vaikka näytti että olisi kävellyt.
Jähmetyit ja et saanut sanottua mitään! Pelkäsit, että nyt se on menoa... eikä meininkiä
ja tunsit sapen maun kurkussasi, pelkäsit oksentavasi siihen paikkaan.

Tuo joku puhutteli sinua, kertoi äänellä jota et osannut kuvailla... se oli heleä, hiljainen, kirkas...
silti väliin tumma.... voimakas - mutta kokoajan rauhoittava ja turvallinen.
Tuo joku oli kertonut sinulle, että takana oli paljon pahaa.... kohdallasi on ikäviä asioita...
kertoi kaikesta..... mitä tiesit. Lopuksi tuo joku tuli aivan vierellesi, sipaisi sinua....
kuiskasi ääneti, mutta kaiken kuulit...... "Älä luovuta nyt, koska tulet saamaan palkinnon
mitä ihanimman!" Ja tuon sanottuaan vain haaleni pois.... ja ilmassa tuntui kuin olisi
pieniä perhoja leijunut lumihiutalemaisesti hetken, ennenkuin hävisivät hämärään.

Näin katseestasi, että et valehdellut!
Näin ja tunsin sisälläni, että olit jotain todella kokenut!
Joit hiljaa lopun kahvisi, nousit ja poistuit..... ääneti.... mutta askelissasi
oli kevyempi sointu kuin aikoihin. Ehkä siis sittenkin...... ja minä jatkoin
lehden lukemista, hetken aikaa.





 -------------------------------------------------------------------------

 https://www.youtube.com/watch?v=BlDznlOQe7s

Tänään oli aikaa itselle! Pitkästä aikaa.... vain omaa rauhaa, ilman mitään.
Kävelin tuon tutun puron varrelle istumaan. Siinä oli se tuttu paikka, iso kivi.
Siinä katselin tuota kirkkaan puron solinaa ja kuuntelin veden elämää.

Se oli kuin elämä itsessään.... solisevaa ja eteenpäin soljuvaa.
Väliin purossa kellui pieni oksa, jäi pyörimään pieneen kivikkoon...
kuin elämän karikoihin ihminen omassaan.
Katselin tuon oksan pyörimistä, kiertämistä ja lopulta sen
vapautumista kivien välistä pienen puron virtaan.... eteenpäin vievään.

Oksa oli kuin minä!
Eteenpäin väliin vauhdilla, väliin hiljentäen... toisinaan jumissa, omassa
maailmassa - elämässä..... väliin kokonaan pysähtyneenä, kuin
mutaan juuttuneena, toisiin oksiin tarrautuneena. Sitten taas virran vietävänä
- toisten työntäminä, tai joukossa suuremmassa.
Mutta virta vain veisi mennessään!

Otin maasta toisen oksan, kuorin sitä hieman.... ajatuksissani.
Heitin sen lopulta puroon ja katselin, kuinka se lähti kellumaan eteenpäin......
toisen oksan perään. Toivoin, että tuo oksani saisi sen edellisen oksan kiinni
ja saisivat jatkaa matkaansa yhdessä, tuossa purossa.....



Samoin toivoin itsellenikin.... - joku ottaisi minut kiinni, minun virrastani
ja lähtisi kulkemaan sitä yhdessä kanssani - tai vievänsä minut oman
solisevan virran pyörteisiin... lopulta yhteisiin.

Huokaisin - nousin ja lähdin kävelemään, toivoen että ehkä joskus - ehkä...

-----------------------------------------------------------------------

Siitä oli ollut aikaa, kun olimme olleet yhdessä!
Silti muistit minut, kun kohdattiin. Kerroit niistä tietyistä hetkistä
ja näin silmissäsi jotain... kaihoisaa.

Kerroit, että muistit minut... muistit hetkiä tiettyjä - aikoja, joita olimme eläneet.
Kerroit, että elämässäsi vaikka oli mitä sattunut jälkeemme, olin yhä mielessäsi....
Muistelit toisinaan...

Sanoit, että jotain ei vain voinut unohtaa!
Sanoit, että jotain ei vain saanut enää samaa!
Sanoit paljon pieniä asioita..... minut yllätit ja hämmensit.....
Miksi kaipasit?


Kerroin, että se oli sitä aikaa ja meillä oli aikamme.
Vastasin, että se oli mennyttä ja muistot ovat muistoja.... uusia ei tulla voisi.
Ja silmistäsi näin jotain...... mitä en olisi halunnut nähdä!
Ei, meillä ei voisi olla enää - ei voisi...... uskothan sen?

Myönsin, että muistin itsekin... tietenkin.
Mutta en niitä muistelemaan alkanut, en enää... koska elin elämää uutta,
missä sinä et ollut mukana.... hiljaa kätellen totesin: "Pidä muistot mielessäsi...
siellä jossain sydämen palassa.... " Hymyilin hiljaa ja huomasin, olit
pettynyt mutta ymmärsit.

Lähdin toisaalle ja hetken muistelin sitä jotain.... katsoin taakseni ja näin sinun
seisovan, hiljaa vilkuttavan.... olin hämmentynyt, mutta jatkoin vain matkaa.

-------------------------------------------------------------------------

Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana....
Vain sitä..... hänelle.
Niin hän sen ajatteli, niin hän sen tunsi, niin hän sen koki.
Sitä oli ilmassa.

Vain hänelle!

Niin hän hymyili, säteili, hyräili...... nautti siitä...
siitä hetkestä, siitä illasta - tulevasta.
Sillä hän tiesi:
Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana...
Vain sitä.... hänelle.
                                 

Hän odotti, ei kärsimätön ollut, hän jaksoi odottaa...
Sitä iltaa - hänen iltaa....
Koska tiesi, mitä oli tulossa....
Hänelle!

Hän koki olevansa onnekas.
Hän tunsi saavansa jotain..... erikoista, erilaista, ainutlaatuista...
- sinä iltana!

Ja se ilta tuli...... - hänelle, kuten hän sitä oli odottanutkin!
-----------------------------------------------------------------------

Mökissä oli elämää, oli tohinaa ja ääntä.
Mummi oli saanut vieraaksi sukua! Olihan hänen merkkipäivä.
Vuosi tuli taas ikää lisää ja niitähän mummilla oli jo melkoisesti...
mutta mieli oli yhä virkeä ja muisti pelasi, eikä kunnossakaan ollut vikaa.

Itse hän oli leiponut kakut ja paakelsit. Tehnyt piirakat ja rönttöset, rievät ja muut,
niin kuin oli tehnyt aina ennenkin. Mummi tykkäsi touhuta keittiössä ja
varsinkin nyt, kun vierahia oli tupa täynnänsä.

Mutta kahvetta ei mummi keitellä saanut, sillä tytär oli päättänyt tuon tehtävän sentään
omia itselleen ja myöskin tarjoilla nuo mummin herkut. Sillä välin mummi sai
istahtaa lempituoliinsa ja turista muiden vieraitten kanssa kuulumisia.

Tietenkin mummin syli oli se halutuin paikka kahdelle lapsenlapsenlapselle, toinen niistä oli
tyttären tytär ja toinen taasen sopivasti pojan tyttö. Vielä ei siis poikia sukuun ollut
tullut lisää, mistä mummi hieman kiusoittelikin lapsiaan ja näiden puolisoita.
Mutta ei hän pahalla, ei.... mummi ei juurikaan kenestäkään pahaa sanoa halunnut.
Hän oli sen verran nähnyt ja elänyt, että ei sellaisia kannattanut enää "harrastaa" niinkuin
mummi asian itse ilmoitti.

Tytär tarjoili kahvit ja niitä sitten ryystettiin, kuten mummin tapaan kuului ilmaista.
Särpimiä haukattiin ja kyllä ne kelpasivatkin. Poika sitä aina sanoikin, että hänen äidillään,
eli mummilla, oli jossain se taikakaulin millä tämä loihti nuo herkut.
Kaikki hymyilivät tarinalle, vaikka melkeinpä aina tämä sen sanoi.

Siinä kahvien lomassa mummin lastenlapset kysyivät että saisivatko
he käydä vintillä, kun mummi oli kerran jutellut että siellä on vaikka mitä aarteita, mutta
ei hän sinne enää juuri kiivennyt ollut. No eihän mummi kieltää voinut.
Pienimmätkin olisivat sinne halunneet, mutta heitä ei sentään päästetty kiipeämään
jyrkkiä puuportaita talon vintille.

Nämä pari tyttöä sitten kiipesivät  vintille ja heidän askeleensa kopina kuuluikin
vintiltä alakertaan jonkin aikaa. Sitten yllättäin he tulivat kuin juoksujalkaa alas sieltä mummin
luokse ojentaen hänelle pienen laatikon, missä sisällä oli soittorasia.

"Mistä tämä on"? Toinen tytöistä, tai nuori nainenhan hän jo oli, kysyi mummilta?
Mummi katseli soittorasiaa pitkään, pyöritteli sitä kädessään ja hymyili vienosti.
"Se on teidän papalta saatu. Siitä kyllä on jo aikaa, voi me oltiin silloin niin nuoria...
hieman vanhempia kuin te nyt." Mummi sanoi ja osoitti noita kahta nuorta naista.
"Sain tämän papalta lahjana, ihan ilman mitään syytä. Oltiin markkinoilla ja pappa
näki tuon eräässä kojussa, eikä edes kysynyt hintaa.... hyvä mies sentään, meni sitten
tuollaiseen tuhlaamaan ja me kun oltiin ostamassa pikku tilkullemme siemenperunoita!"

Mummi yritti olla tuossa kohtaa muka tiukan oloinen, mutta soittorasiaa katsellessan
hänen silmiinsä nousi pieni kiilto.... kyynel oli lähellä.
Hän otti rasian pohjasta, pienen luukun alta esille pikkuruisen avaimen ja asetti sen
soittorasiassa olevaan reikään, kiersi muutaman kerran ja hetken kuluttua
huoneen täytti merkillisen taianomainen musiikki. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan!

Mummi asetti soittorasian pöydälle, siihen hänen tuolinsa viereen ja vain katseli sitä.
Kaikki näkivät, että hän leijui muistoissa jonnekin aikaan, milloin pappa oli vielä
hänen rinnallaan ja he elivät yhdessä onnellisina. Aika oli jo papasta jättänyt vuosia
sitten, mutta mummille tämä oli yhä vahvana läsnä - kuten nytkin.

Kukaan ei hiiskunut sanaakaan niin kauan kuin soittorasia soi.
He ymmärsivät sen, että tuo oli tärkeää mummille ja mummi pääsi näin
jälleen lähelle rakastamaansa pappaa!

Viimein soittorasia vaimeni ja mummi kääntyi toisten puoleen hieman ihmettellen.
"Mitä te siinä nyt noin? Eikös sitä kahvetta ny voisi ottaa tähän väliin hiukkasen?"
Toiset hymyilivät, se oli niin heidän mummia se.

Ja tuo soittorasia löysi uuden elämän jälleen mummin pöydältä tuon päivän jälkeen.

 ---------------------------------------------------------------------------