No mitäs tässä......

......... eli mitenkäs menee? Jos / kun joku minulta tuollaista kyselee, niin eiköhän se tavallinen
Suomalainen "small talk" -vastaus ole jotain tuon suuntaista. Mutta rehellisesti: Olotila on hyvä, fiilis
ollut pidemmän aikaa positiivinen ja kun terveenäkin olen, niin eihän tässä muuta kuin kevättä odotellaan.

Se, miksi olen ollut jonkin aikaa poissa täältä, ei johdu yhdestäkään lukijasta - eikä oikein mistään
yksittäisestä asiasta tms. On ollut vain sen verran puuhastelua, töitä ja elämää, etten sitten ole
enää joku yömyöhä tai päivä vain jaksanut tänne "raahautua" - siitä anteeksipyyntöni.

Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan ole vielä heittänyt sivustoani romukoppaan, vaan jaksanut odottaa
uusia kirjoitelmia.... niiden laadusta en edelleenkään anna takuuta! Tosin olen tässä miettinyt jonkinlaista
kilpailua lukijoille tänne ja jos kenelläkään tulee minkäänlaista ehdotusta tai ideaa, millainen se voisi olla,
niin ei muuta kuin viestiä pistämään - kaikenlaiset ehdotukset otetaan aina vastaan.

(lisäystä 6.3.2017) No niin, en kokonaan uutta päivitystä kirjoita tähän nyt vaan lisään tähän edelliseen
blogikirjoitelmaan hieman uutta luettavaa - ja nyt niin, että uudet pienet tarinat ovat heti tähän
perään laitettu, eli vaivatonta päästä niihin käsiksi! Kiitos muuten eräälle lukijalle ehdotuksesta
kirjoitettavasta tarinasta - ehkä joku kerta tuleekin juttua miehestä ja .........  - sen aika näyttää.
-------------------------------------------------------------------------

Tässä uutta tarinointia:

Herätys!
Kello oli soinut jo jonkin aikaa ennenkuin havahduin siihen.
Läimäytin sen hiljaiseksi, tiuskaisin pari kertaa ja mietin, että onko oikeasti pakko nousta!
Venyttelin......  jäseniä kolotti ja särki. Ei, en ollut juhlimassa edellisenä iltana.
Hieman normaalia rankempi päivä vain takana ja sen vuoksi nukkuminenkin oli ollut mitä oli.
Raskaita unia - levottomina pyörineitä ajatuksia.... alitajunta vienyt minua ties minne ja ties miksi.
Mutta jostain syystä minusta tuntui siltä, että nyt valveilla en tuntenut itseäni itsekseni!

Nousin, kävelin kylpyhuoneeseen ja jäin katselemaan peilikuvaani.
Miksi se ei näyttänyt minulta, vaikka tiesin että itsehän siinä peilistä näyin?
Miksi tuo hahmo tuossa oli niin outo, vieras?
Kuka oli vaihtanut kanssani paikkaa, vaikka olin se minä itse?

Tein aamutoimet ja raahasin itseni keittiöön.
Olin kotona yksin - niin yksin, vaikka .......
Tunsin olevani yksin!
Mutta miksi minusta tuntui, että en ollut hereillä? Miksi tämä keittiökin tuntui vieraalta?
Kuka minä olin - ja miksi olin siinä, vaikka tiesin missä olin, silti ihmettelin hiljaa.......
Kaikki ympärillä oleva oli tuttua, silti niin kovin vierasta - erilaista, hämmentävää!
Vanhat tutut tavarat, aivan kuin en olisi niitä ennen nähnyt..... - koskettelin muutamaa
pöydällä olevaa lasia, mietin mitä ne siinä tekivät, kuka ne siihen oli jättänyt
- vaikka tiesin jotenkin, että ne olivat siinä minun jäljiltäni.

Ajatukseni kiersi tyhjää kehää. Keitin kahvit. Se sentään tapahtui rutiinilla!
Kuppi kuumaa höyryävää kahvia kädessäni kiersin asuntoa - kotiani.
Tiesin, että kaikki paikallaan olevat huonekalut, taulut ym. olivat juuri niitä, mitä ne
olivat olleet jo ties kuinka kauan - jotkut vuosia... Mutta miksi en vain tunnistanut
niitä omikseni, miten ne vaikuttivat silti niin erilaisilta? Pelkäsin itseäni, olotilaani....
- tuskastuin ja kävin suorastaan viskaamassa kahvin lavuaariin!

Huusin ääneen.... hämmästyin reaktiotani ja istahdin hiljaa. Painoin pääni hartioiden väliin.....
Epäilin itseäni, mieltäni - näkemääni.... kaikkea!
Mihin mieleni oli minut vienyt? Olinko sittenkään se, kenet näin peilistä vai olinko
oikeasti poissa tästä - juuri nyt?

Ajatukseni keskeytti puhelin! Se soi. Katsahdin sitä ja mietin, kuka tuo soittaja on.
Nimi näkyi, mutta...... se ei sanonut minulle mitään. Vastasin silti ja toisesta päästä kuului
iloinen, reipas ääni. Siinä oli paljon tuttua, mutta en vain osannut yhdistää sitä mihinkään.
Vastailin ympäripyöreitä..... en pystynyt muuta. Onneksi hän ei puhellut mitään tärkeää,
sanoi sitten yllättäin vain heippa taas ja lopetti puhelun. Katselin puhelinta hiljaa....
- teki mieli soittaa perään, kysyä - ottaa selvää... Mutta en uskaltanut!

Vähitellen epävarmuus itsestäni kasvoi sisälläni.
Puin hiljaa ja päätin lähteä ulos. Ehkä raitis ilma auttaisi ja keksisin selityksen sille,
miksi tutut asiat olivat vieraita, enkä tuntenut mitään omakseni - en edes peilikuvaani!
Ulkona, pihalla - joku tuli minua vastaan. Tervehti tuttavallisesti, sanoi pari sanaa...
mutta minusta tuntui kuin ne olisivat vain liitäneet ohi korvieni - en niitä kuullut. Hymyilin, en
osannut sanoa mitään ja huomasin tämän jonkun hieman tuijottavan minua.
Kiirehdin nopein askelin pois pihalta, kadulle.... lähdin kävelemään.....
Paljon tutun oloisia kulmia, paikkoja - ääniä. Silti mitään en tuntunut niistä tunnistavan
sellaisiksi, että olisin ollut täällä usein, en ainakaan kovin usein - mielestäni.
Alkoi ahdistaa!

Kiersin pienen lenkin ja palasin kuin ihmeen kaupalla sen talon pihaan, mistä olin lähtenyt.
En tiennyt varmuudella, olinko oikeassa paikassa, mutta päätin kokeilla onneani ja jotenkin
annoin vaiston viedä minua eteenpäin! Löysin lopulta itseni siitä asunnosta, mistä olin lähtenyt
ja mietin, että jotenkin tänne siis kuulun - vaan miksi en vain tiedä ja tunnista ympäristöäni.
Olin yksin - vaikka ........

Koko päivä meni hiljaa vain ollessa. Olin avannut tv:n, tuijotin sen lähettämiä kuvasignaaleja
tylsistyneenä.... mikään ei piristänyt. Väliin vaihdoin syystä tai toisesta kanavan toisaalle....
sama lopputulos: Tuijotusta, vain tyhjää tuijotusta!

Jossain vaiheessa tunsin nälkää. En tiennyt, oliko talossa ruokaa vai ei.
Istuin hiljaa ja toivoin, että jotenkin eteeni ilmestyisi ateria. Mutta ei.... niin ei käynyt!
Varovasti keittiöön, jääkaappi auki ja ..... kas, jotain sieltä sentään löytyi.
Tein nopeasti itselleni syötävää ja ahmin kaiken vatsaani yhtä nopeasti.
Hetki sen jälkeen minut valtasi raukea olo.... - menin sohvalle pitkäkseni ja
ei aikaakaan, kun huomasin että silmäluomet painuvat kiinni - nukahdan.
Vaivuin uniin! Tunsin hymyilevän - olevani jossain, missä halusin.... minut valtasi onnellisuus!

Näin unia asioista, jotka olivat vieraita, mutta tunsin niissä olevani kuin kotonani.
Kaikki outo oli unissa minulle arkipäiväistä - omaani, aitoa..... - vaivuin syvemmälle
ja syvemmälle unien pyörteisiin.......... tunneiksi.
Heräsin, taas puhelimen soittoon!
Nyt nimi sanoi jotain, mutta silti hieman vaivautuneena vastasin soittoon.
"Oletko kipeä?" Kuului linjalta. Ihmettelin kysymystä, vastasin kakoen, että en.
Soittaja kertoi nähneensä minut päivällä, huudellut pitkään perääni mutta minä olin
vain seilannut katua eteenpäin näkemättä ja kuulematta mitään!
Selitin jotain huonosta olosta ja päänsärystä, taisi mennä läpi.

Puhelun jälkeen katselin alkuillassa hämärtyvää asuntoa.
Olin yksin, vaikka .........
Sytytin valot huoneeseen, yritin pinnistää ja miettiä, mitä kaikki ympärillä oleva on
- vaikka tunnistin kaiken, en silti tuntenut niitä omikseni... edelleenkään!

Mieli söi ihmismieltä! Tyhjyys asioiden suhteen valtasi aivojani. Pelkäsin, etten tietäisi
kohta mitään. Enkö enää tiedä, olenko minä minä vai olenko mitä?
Samassa muistin, että unissa minun oli hyvä olla!
Sekö oli se minun maailmani? Unet?
Sinnekö minun pitää vaipua - unohtaa kaikki tämä muu?

Ajatukset ravistelivat minua niin, että tärisin..... en voinut uskoa itseäni, ajatuksiani!
Halusin tietää, mitä näen - mitä koen - missä olen - kuka olen.....
Pelkäsin, että jos nukahdan.... vain unet olisivat elämää, jossa tietäisin kaiken
ja tuntisin itseni. Sitä en halunnut..... en!
Seisoin keskellä huonetta, katselin ympärilleni....
Olin yksin, vaikka......

Enkä tiennyt, pääsenkö tästä hetkestä - olitilasta - pois!

 -------------------------------------------------------------------------
Tänään taas saan sen sulle sanoa.... ne sanat, minkä niin usein sanonut mä oon!
Tänään taas - tänään taas, uudestaan.
Sua rakastan.

Ne sanon, Ne sanon....koska en voi muutakaan!
Sua rakastan.

Ei päivää, ei yötä - ei aikaa ole, jolloin sanoa niitä en voisi, kertoa sitä saisi.
Sua rakastan.

Ja jos joskus unohtuu nuo sanat pienet, silti tärkeimmät....
Sä katsot mua kuin silloin, kun ensi kerran ne lausuin.....
- ja tiedän, tahdot taas kuulla - tahdot sen multa kuulla:
Sua rakastan.

Sanat, vain nuo sanat.... ei muuta!
Kaikki on niissä - ei missään muissa.
Sua rakastan.
https://www.youtube.com/watch?v=Xuj0xtjYuvQ

Eikä hymyäsi eikä silmiesi loistetta voita mikään, kun kuulet
multa nuo sanat.... uudestaan ja uudestaan,
silti aina ensimmäisen kerran!
Sua rakastan.

--------------------------------------------------------------------------
Miksi olet vihoissasi, kiusaat omaa sieluasi?
Miksi angstia keräät mieleesi, vihaa katkeraa sydämeesi?
Koitatko olla parempi, koitatko olla kovempi?
Sinä - sisältä raukka, itseäsi pelkäävä - käännät epävarmuutesi
toisten päälle puhkuen, heitä syyttäen!

Älä typerys ole.
Avaa mielesi, itsesi - maailmasi. Opi olemaan armollinen - itsellesi.
Anna virheet anteeksi myös ystävillesi!
Näe ja ymmärrä, sinäkin - kuten minäkin - teemme väärin, erehdymme!
Mutta sopua, ystävyyttä vaalien voi anteeksi asioita antaa
- ja oppia paremmin ymmärtämään toisia, jolloin voi oppia itsestäänkin enemmän!

Kavereita voi olla paljon, mutta ystäviä ei ole koskaan liikaa.
Joskus kun ystävältä pyytää anteeksi, pyytää sitä itseltäänkin
- kunhan oppii ymmärtämään.... ei typerä pidä olla, ei kerätä mustia pilviä sieluunsa.

Elämä on ihmisen kallein kertakäyttöasia!
Sitä ei pidä kuluttaa kiukkuun.
--------------------------------------------------------------------------
Ei, en osaa sulle sitä aina sanoin mä sanoa!
Ei, en osaa sitä sulle aina ääneen lausua....
Ei, en osaa edes runoja sulle kirjoittaa.
Vaan kaiken sen, mitä sisälläni mä tunnen....
ne pienillä teoillani sulle - sulle - sulle...
vain rakas sulle, tahdon paljastaa.

Sä sait elämääsi tuppisuun, jäyhän miehen tään....
sä sait vierellesi minut juu - joka tahtoi sun elämään....
Sä sait, sä otit - sä mut maailmaasi hait!

Ja vaikka mitä mä tekisin, ei sanani riitä sitä kertomaan
- sulle - sulle - sulle.....
vain rakas sulle, kuinka paljon tahdon sydäntäni sulle paljastaa!

Sä jaksat hymyillä, sä jaksat ymmärtää....
- sä sydämessäsi tiedät, mitä mun teot sisältää!
Enkä enempää voi pyytää, enkä enempää voisi saada...
koska olen vain:
sulle - sulle - sulle....
- täältä aikaan kaukaisuuteen, sinne jonnekin: Ikuisuuteen.


-----------------------------------------------------------

Tänään taas sen koin....sen koin - niin koin.
-sen pienen hetken, kuin silloin ennen.

Tänään taas sen sain....sen sain.
-sen pienen hetken, minkä annoit vain.

Ja taas tunsin niin, kuin silloin aiemmin!
Ei tunne sydämestäin haipunut ollutkaan... ei vaan ei vaan....
- ja taas tuntea saan, kuinka minut otitkaan.... maailmaas, ihanaan.

Sä teit sen taas, teit taas - mulle vaan.....
Sen, mitä silloin joskus kokea kanssas sain - mä vain....

Sä sait mut taas uudestaan....
jotain uutta, mutta koettua tuntemaan - nauttimaan.

Enkä voisi enää muuta toivoakaan, että tuo hetki...
-juuri tuo hetki.... niin.....
Se toistuisi meillä uudestaan ja uudestaan.... - ja uudestaan!

Etkä enää mun luota poistuiskaan - vaan rakastutaan.
----------------------------------------------------------------

Yksin yhä vaan, taas tässä uudestaan....
kulkea vain saan!
On eessäni tie  - loputon.

Yksin matkaan mä vaan, tietä tuonne vaan...
vaan minne, tiedä en....
silti kävelen!

Vaan matkaan mikä mut laittoi?
Miksi paikallein en mä jäänyt?
Sitä moni multa kysyi, kun rinkan olalle heitin....
- ja tuolle tielleni vaan lähdin taivaltaan,
lähdin tieheni - tästä hullusta maailmast´!

Mä niin, niin toivon.
Mä niin, niin tahdon.
- et joskus vielä jossain se paikka mulle löytyy....
Missä tarvitse ei ain, aamusta iltaan vain
- stressata elämän turhia asioita!

Vaan ennen kuin sen löydän, mä vain taivallan,
yhä uudestaan... tätä tietäni loputonta!
------------------------------------------------------------------------

Lasin pohjaa tuijotin, sen kuvioita tuijotin.
Taasko meni yö näin? Taasko mä tähän jäin?

Nostin katseen ylös, katsoin hetken ulos....
pienen kuunsirpin näin.
- ja silloin muistin sen illan, mi´ yöksi vaihtui, silloin - meillä!

Mieleeni palasi sanasi, palasi kasvosi, palasi..... ja mut
taas sisältäni hajoitti!

https://www.youtube.com/watch?v=F9vA7L8H4nc

En uskonut silloin, enkä tahdo uskoa sitä nytkään...
että olitkin vain harhaa tunteilleni.....!
Paljastit hymyillen sen, sylisi oli toisen
- ja sanojesi kaikuessa yössä luonani - sä vain katosit.

Suljin silmäni, kuivat kyyneleet kirveli.
Oliko se tottakaan, mitä sain kokeakaan? Oliko, oliko....oliko?
Vain sä tiedät vastauksen, sylissä toisen!

Mut´ tää yö, tää yö.... viimeinen se saisi olla, kun sua näin
mä muistelisin! Tää yö - tää yö viimeinen.
Lasin laskin alas, itseni nostin ylös ja päätin sen:
"All by myself!" - ja elämä jatkuu.

https://www.youtube.com/watch?v=4C9cMb65B-o

--------------------------------------------------------------------------


 

Perjantai käsillä - vai meneekö reisille....

No niin, onpa ollut taas viikko. Oli tulla harmaita hiuksia heti alkuviikosta erään nimeltä mainitsemattoman
naisen vuoksi (ei sen arvoinen, että pitäisi nimetä), kun oli sitten tapojensa mukaan aiemmin tempaissut
taas tavalla, mitä ei järkevä ihminen voi ymmärtää. Kyseisestä tempusta olen keskustellut erinäisten
tahojen kanssa ja saanut hyviä neuvoja, joiden mukaan tulen etenemään.....
Mutta mitä ja miksi ja milloin tms. ! No sen tiedän itse, enkä siihen puutu tässä nyt toistaiseksi.

Hyvääkin viikossa on ollut! Töissä sattunut sellaisia juttuja, joita en ihan hetkeen ole taas saanut kokea.
Mieli virkeä ja meno mitä mahtavinta. Oikeastaan vaihteeksi ollut sellainen fiilis, että on ollut
hienoa tehdä keikkoja. Koputan puuta, ettei tuo olotila ja tunne katoa heti seuraavassa käänteessä.
-----------------------------------------------------------------------

Sä olit kadonnut, pois vain hävinnyt!
Sä et perääsi huudellut - etkä mua kuunnellut.
Mä jäin yksin siihen seisomaan..... vain odottamaan, jos sittenkin palaisit
- vaan yksin olin ja olla sain, oli tuuli vain mun seuranain.

Aikaa meni ja meni.... vain viestejä muutaman sain.
Et nähdä halunnut, et soittaakaan voinut.
Silti siinä olin, mihin mut silloin jätit..... odottamassa vain....
- vaan yksin olin ja olla sain, oli tuuli vain mun seuranain.

Ajatukset ahdistaa jo alkoivat.
Mietin, miksi niin erosit - katosit - pois vain kävelit.
Syytin kaikkea, syytin itseä - huusin ilmaan vailla järkeä.
Eikä tuulikaan vastannut, vain ujelsi puissa kylmyyttään.....

Ja kun jo toivoni olin heittää, luullen että mut unohdit kokonaan....
Sä jostain etsit mut esille, nostit minut pinnalle ja
..... - otit yhteyttä kertoen, sanoja muutaman sanoen...
Silloin sen tiesin, että sittenkin - et kokonaan poistunut multa sä vain
- ja tiesit, että missä mä sua odotan -. jos sinut sittenkin vielä uudelleen näkisin.
Enkä olisi yksin, vain tuuli seuranain!
-----------------------------------------------------------------

Hermoustuneena pyörin ja pyörin.
Katselin kelloa kuin riivattua - miksi se ei jo edennyt, miksi se ei juossut?
Kaiken piti olla jo valmiina, kaikki oli valmiina - kaikki oli, kai....

Vaan olinko minä?

Vielä uudestaan..... paita siisti, hiukset ok.
Pöytä katettu ja musiikki valmiiksi esille kaivettu..... ja silti mieleni kiersi kehää kuin minä itsekin.
Odotin.....
Kello nakutti eteenpäin omia askeliaan, yhden kerrallaan.....
Tuijotin sitä lähes taukoamatta, luullen ettei se kulje ollenkaan!
Ja taas tarkistin, oliko kaikko kunnossa.... ja kaikki oli.... olihan - oli...., kai...

Vaan olinko minä?

Yhä uudelleen, peilin eteen tuijotteleen.... katselemaan kalvakkaita kasvoja,
jännityksestä kireitä poskia.... omaa itseä!
Päässä jyskytti: Rentoudu!
Mutta ei, ei.... mikään ei auttanut.

En ollut valmis!

Nyt vain oli myöhäistä.... enää mihinkään, sillä - ovikello soi!
Ja siellä olit - sinä!
Sain hymyn kasvoilleni ja jotain suli sisälläni...... jännitykseni laukesi, otin sinut
hellään halaukseen.... kuiskaten kiittäen, että tulit viimeinkin!

Istuuduit ja kaadoin laseihin viiniä....laitoin taustalle hiljaa musiikin soimaan ja
silloin kuulin, kuinka kello seisahtui! Se hetki oli vain meille - kahdelle.
Hymyilit salaperäisesti ja lumoavasti.......
Siinä oli kaikki, mitä toivoa saatoin.

https://www.youtube.com/watch?v=qTRpZDEuEak
............................................................................................................

Heräsin aamuun, pieni kajo kurkisti verhojen takaa luoden asuntoon
omaa valoaan, leikkien varjojen kanssa.
Venyttelin hetken ja muistelin........ eilistä!
Siinä olit ollut - sinä..... lähellä - juuri oikeassa paikassa, vierellä.

Olimme nauttineet viiniä, olleet kahden - kuunnellen musiikkia, nauraneet....
- ja kuin huomaamatta ilta oli edennyt pitkälle yöhön.

Venyttelin ja muistelin, mietin, miten yö oli jatkunut....
ja jostain syystä kaikkea en heti mieleeni saanutkaan, vaiko tahallaan
kelasin jotain yhä uudestaan ja uudestaan ja .....
Katsahdin sängylle viereeni, se oli tyhjä!

Olimme nauttineet.... - olleet kahden - kuunnelleet toisiamme... nauraneet
- ja kuin huomaamatta, olimme.....

Mietin, minne olitkaan lähtenyt. Mitään en kuullut, en sinua nähnyt!
Ihmettelin hetken, kunnes yllättäin siihen ilmestyitkin, viereeni...
- olit ollut lähellä, sohvalla, kerroit heränneesi jo aiemmin ja hiljaa noussut
ylös, ettet mua herättäisi ja katselit vain rauhaisaa untani.

Halasimme..... annoit kevyen suudelman, lämpöisen.
Ajattelin, että aamu ei voisi alkaa paremmin - ei millään tavalla - nyt tai koskaan!

https://www.youtube.com/watch?v=0lSjgovoJBw
--------------------------------------------------------------

Pääsiäisen viettoa vai mitä tämä onkaan.

No niin, miten sitä pääsiäistä pitäisi oikeasti viettää tai juhlia?
Itselläni ei ole oikeastaan mitään erikoisempia pääsiäisperinteitä. No joskus lapsena
käytiin tietysti virpomassa lähialueilla, vaikka lapsia oli kulmilla aika paljon, riitti niitä
nameja jokaiselle. Hyvin oli vanhemmat pitäneet huoli, että jokainen sai ainakin jotain!
Nyt viime vuodet ovat menneet pääsiäisen suhteen osittain töissä, kuten tänäkin vuonna.
Kiirettä ja hieman rauhallisempaa - sitähän se on aina, kun pyhiä on enemmän kuin yksi.

Mutta sitä tulee aina ihmeteltyä, että ihmiset sekoavat aina tällaisten pyhien eteen tullessa!
Ruokakaupoissa on älytön kuhina ja sitä tavaraa ostetaan kuin oltaisiin vähintään kuukausi
kotona ilman, että käydään ruokaostoksilla. Itsellä ei ole oikeastaan koskaan ollut tuollaista
ongelmaa ja en onneksi ole edes ainoa, joka ajattelee samoin.
---------------------------------------------------------------------

Mä luulin, että mulla oli kaikki! Mä niin luulin.
Mä luulin, että se riitti kun olisi yksi - joku, sinä.
Mä niin luulin.....

Ja aikani olinkin onnellinen, siinä elämässä - kanssasi.
Mä nauroin, ilakoin ja elin.
Aikani..... kun oli se yksi - joku, sinä.

Vaan...
Mä kuulin, että sulla olikin muuta! Mä niin kuulin.
Mä kuulin, että ei riittänyt se yksi - oli joku, toinen.
Mä niin kuulin.

Ja aikani sitä kuuntelin, epäilin - ihmettelin.
Silti koitin olla, elää ja jaksaa.
Aikani.... kestin, kunnes oli enemmän sulle se joku, se yksi - se toinen.

Ei siinä enää riittänyt puheet, en enää uskonut - enkä halunnut.
Sä vain nauroit - kylmästi, murhaavasti - vain nauroit.
Etkä enää välittänyt, ehkä et koskaan välittänyt....
Ja mä niin kuolin, niin hiljaa sisältä kuolin!

--------------------------------------------------------------------------

 Auringonpaisteen kirkkaan sain aamulla kasvoilleni.
Hymyilin!
Tästä päivästä tulisi iloinen, sydäntäni hellivä - onnellinen.
Hymyilin!

Nousin, kahvit laitoin tulemaan, laulelin ja viheltelin....
ulkoa kuului lintujen laulu, niitä matkin, minkä taisin.
Hymyilin!

Kohta tuoksui kahvi...... nenääni hiveli!
Kaadoin kuppiin höyryävää kuumaa, tuota juomaa tummaa
ja maistelin sitä hiljaa, samalla ulos ikkunasta katsellen!

Auringonpaisteen kirkkaan yhä kasvoilleni sieltä sain.
Hymyilin!

Otin croisantin, haukkasin sitä kahvin kanssa ja hymyilin.
Olo oli levollinen, onnellinen - mitä ihanin.
Ei häirinnyt murheet, eivät asiat ikävät!
Tänään paistaisi aurinko minulle.
Hymyilin!

Join kahvit ja päätin,
sisälle en voisi jäädä, näin upealla säällä.
Ja ulos siis lähdettävä oli - auringonpaisteeseen kirkkaaseen.
Hymyilin!

Se päivä oli hyvä!
Kiitos aurinko armas siitä.
Hymyilin, kun nukkumaan illalla menin.
---------------------------------------------------------------------

Mitä? Olenko mä ollu muka häiriöksi?
Paljonko? Missä mä oon?
Kuka maksaa? Tarjootko sä yhdet?
Missä sä oot? Monelta tulee pilkku?
Saanks´ mä vielä yhdet? Ootko sä aina noin vittumainen?

Huokaan ja huokaan....
Tällaista se taas on ollut - ja sitä se taas tulee olemaan.

Mikä ihme siinä onkaan, että meidän Suomalaisten on aina
- siis aina - vedettävä itsemme sellaiseen koomaan, että emme tajua mistään mitään?
Ja sitten ollaan muka olevinamme "kovia" kun ollaan juoppohulluuden ja
maksakirroosin välimaastossa!

Ei helvetti, sanon.
En mikään absolutisti ole, itsekin joskus lasiin kosken - tunnustan.
Mutta järki se olisi pidettävä päässä, kun ottaa.
Viina on viisasten juoma, kyllä. Mutta viisaspa osaa lopettaa sen ottamisen ajoissa!
Tyhmä vain juo ja juo ja juo.... kun ei tajua!   

Muutaman alkoholistin tunnen ja muutamasta valitettavasti tiedän, että
elleivät he paranna elämäänsä - alkoholi vie ja lujaa, valitettavasti.
Mutta minkäs teet? Säälittää.... tuntuu pahalta, vierestä katsoa ja huomata...
- tuokin menettää elämästään paljon "kuningas alkoholin" vuoksi!

Ja näin pitkinä juhlapyhinä sen erityisesti aina saa huomata, valitettavasti!
Kun ei osata muuten pitää hauskaa, kuin ympäripäissään - ja vasta sitten.
------------------------------------------------------------------

Juteltiin puhelimessa pitkään. Kerroit, kuinka yksinäiseltä elämäsi tuntui.
Vaikka vierelläsi, lähelläsi, oli toisia - hyviäkin ystäviä.... - ja lapsia,
jotain silti sinulta puuttui. Olit silti yksin!

Kerroit haikeana aamuista, yksinäisistä. Ilman lämpöä vierellä olevaa,
toista ketä voisi halata - saada suukon pienen, edes toisinaan.

Sä avauduin maailmastasi, tunteistasi - itsestäsi.
Sä kerroit, miten olit kauan jo kaivannut..... siihen viereen jonkun halunnut.
Mutta.... - kenet?

Päätettiin tavata, jutella ja .... niin, jutella.
Tavattiin.
Sä kerroit lisää, katsoit mua silmiin ja näin katseestasi - ikävää....
sitä tunnetta kohtaan, mitä kaipasit, mitä halusit.

Purit hammasta, sua sattui, sisältä.
Mä nousin ylös tuolilta, tulin vierellesi ja kyykistyin.
Kiedoin käteni ympärillesi, suukon painoin poskellesi.....
emme sanoneet mitään, siinä oltiin vain hetki, katsoen toisiamme - hiljaa.

Lopulta sanoa päätin...
"Ehkä se sulle pitää antaa, aamu lämpöinen." Sä ymmärsit mua
ja hymyilit, pitkästä aikaa - hymyilit - edes hieman.

Juteltiin, vielä ajatuksia erilaisia ja sut sain jopa nauramaan!
Mielessäni itseäni onnittelin, silmissäsi kun näin jo loistettakin....

Halasimme erotessamme, vaikka tiesimme....
sinä saisit vielä aamun, lämpöisen..... herätä viereltä toisen,
edes ..........
Ja minä, ystävänä sydämestäni, sulle lupasin - halaten.
-----------------------------------------------------------------

Ai niin, enpä muuten ole saalistanut ainuttakaan "pääsiäistipua" tänäkään vuonna!
Miksi en? No, koska olen kiltti ja ujo - eikä ole ollut aikaa.

 -------------------------------------------------------------------------

Tässä minä olin, kuten olin ollut aiemminkin.
Istuin.
Tässä vain olin ja mietin, ajatuksissani tyhmissä, tyhjissä - omissa.
Istuin.
Tässä... - niin tässäkö se oli? Vain tässä.

Olin istunut ties kuinka kauan, miettinyt omiani ja ollut....
aikaa en ollut edes katsonut, sen kulkua en huomannut.
Istuin.

Sitten yllättäin, sinä siihen tulit ja viereeni istahdit.
Katsahdit, hymyilit..... ja sanoit jotain,
En sitä kuullut, vain äänesi soivan kuulin.
Ei, sittenkään kaikki ei ollut vielä siinä - eikä tässä!

                                                                                   

Tässä oli nyt muuta, olit sinä!
Piristit hetkeäni, elämääni - sieluani.
Siitä sanoilla varovaisilla sinua kiitin ja vastauksen sain sulta - hymyillen!

Kiitos.
-----------------------------------------------------------------

Olin vain omissa oloissani, kiertelin kauppoja mitään etsimättä.
Katselin ihmisten hyörinää, elämää.... toisten kiireitä ja ilmeitä.
Itselläni oli rento olo, sain rauhassa olla ja mennä.

Päätin istahtaa kahville, hetkeksi vain pysähtyä.
Kahvi eteen ja istumaan. Siinä sitä vain olin, rauhassa - yksin.
Vaan sitten....

Puhelin heräsi, viestiä ilmoitti.
Otin sen käteeni ja katselin, ketä nyt vaivasi... töitäkö oli vai mitä lie.
Se olikin..... hän - vuosien takaa!
Hämmästyin, jäin puhelinta tuijottamaan - se oli hän..... todellakin, vuosien takaa!

Mietin, miksi viestin sain, mutta päätin vastata
ja hetken päästä taas, puhelin herää eloon ja vingahtaa... viestistä uudesta ilmoittaa.
Se oli taas - häneltä, joka jonnekin katosi - vuosia sitten - ja nyt...
hän onkin lähellä, viestien äärellä..... - melkein läsnä!

Mutta miksi?
Mietin ja ihmettelin. Kuitenkin taas vastasin....... olinko tyhmä vai miksi tein niin?
Kyselin puoliääneen, varmaan joku ohikulkija muminani saattoi jopa kuulla.
Miksi nyt..... vuosien jälkeen..... miksi?

Muutama viesti vaihdettiin, en tiedä miksi, mutta vaihdettiin.
Viimeisessä viestissä hän kysyi, josko tavattaisiin!
Ja jäin ihmettelemään.... miksi!

Kahvi kylmeni, sitä en tajunnut edes juoda kun viestejä ihmettelin
ja niihin vain vastailin.
Eikä se kaunista - ainakaan mahdottomia tapauksia!
----------------------------------------------------------------

Meidän päivä

Aamu valkeni jälleen kalpeana,
pilvet keinuivat hiljaa taivaalla.
Me herättelimme toisiamme sanoen "huomenta."

Hetkeen emme muuta siinä tehneetkään,
vierekkäin vain oltiin niin lähekkäin.
Sitten hiljaa nousit istumaan vuoteen reunalle
- ja sua katselin, ihailin.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Aamun kajastus sua valaisi, vartaloasi kaunista vain ihailin,
en mitään sanonut, hiljaa kosketin - sä hymyilit, säteilit.

Käänsit katseeni sä puoleeni, ääneti sanoja mulle kuiskailit.
Mä makasin, sua vai katselin - ihailin, kuten eilenkin.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Sä nousit ylös, etsit vaatteesi.
Tiesin, kohta jälleen sä menisit.
En masentunut en, koska tiesin - olisit silti luonani, sydämessäni.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Kuulin tutun kolahduksen, kävi ovi - olit poissa sä luotani.
Mä makaamaan vain jäin, hiljaa huokasin - silti hymyilin - tietenkin.

Jäin katsomaan taakse ikkunan, pilvien omistamaa taivasta.
Ne keinuivat hiljaa, niinkuin me.
Ja tunsin vain tuon onnen, mi´ mieltäni lämmitti taas hetkisen.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Lopulta nousin myös itsekin, keittämään kahvia mä astelin.
Tuoksu tuon juoman kuuman valtasi aamuisen, tään asunnon.
Ajattelin juodessani sinua taas, keskeytyi mietteet - puhelimeen vaan.
Mä tunnistin tuon soittoäänen - sun ja kuulla sain
äänesi, ihanan nauravan!

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on....
ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on
ja mä tiesin - ja sä tiesit - ja me niin tiedettiin:
Tämä päivä meidän on!

On on

Ja tämä päivä
- oi -
ja tämä päivä meidän on!



 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -