Kevättä kovalla vauhdilla kohti kesää...

(30.3.2020)
Hei vain tasapuolisesti jokaiselle, joka on joskus tänne blogisivulleni eksynyt.
Olen äärimmäisen laiska ollut viimeaikoina kirjoittamisen suhteen, kun tuntuu siltä,
että aika on mennyt kaikkeen muuhun "tärkeään" ja turhaan.....
Nyt, kun ei pahemmin nukuta, päätin sitten hetkellisesti palata taas tänne ja kirjoitella
jotain - ja kuten aikaisemminkin, niin ei nytkään kirjoituksissa ole laatutakuuta. Koittakaa kestää!

Se jatkokertomus, mikä täällä blogissani on kesken, jatkuu varmaankin jossain vaiheessa).
Kaikenlaiset kommentit otan mieluusti vastaan!

No niin ja päivä menty eteenpäin, niin päätinpä heittää vielä jotain....
Tuoreimmat raapustelut aina lopussa. (31.3.2020)
-------------------------------------------------------

Tunnet olevasi yksin.
Tunnet, että ahdistaa..... uutiset syövät sieluasi, puristavat mieltäsi.
Huudat hiljaa apua - vaan kukaan ei kuule, kukaan ei näe.
Olet epätoivoinen!

Tuntematon, näkymätön - uhka kaikille - syö mieltäsi, kalvaa elämääsi.
Haluaisit nukkua..... nukkua pitkään ja toivoa, että herätessäsi
kaikki olisi kuin ennen.....
Mutta millaista oli ennen?

Pysähdyt miettimään..... viet ajatuksesi taaksepäin hetkiin, jotka olivat
arkisia - vaan nyt kultaakin kalliimpia.
Mutta muistat myös jotain muuta: Muistat jotain itsestäsi!
Tajuat kuivissa kyyneleissäsi....
- et ollut sellainen, jota esitit toisille
- et ollut sellainen...
Et ollut!

Hymyilit ulos, itkit sisälle....
https://www.youtube.com/watch?v=0OhEuBvJ9dc

Ja nyt, kun "eilinen" on vain haalistuva muisto - vihdoin tajuat:
- Et voi elää vain surren asioita, joille toiset hymyilisivät.
- Et voi elää vain ajatellen itseäsi, enää.
Ymmärsit, että olet yksi - mutta et ole yksin
ja yhdessä sinä, minä, me muut - selvitämme tuon
pienen tuntemattoman uhan maailmastamme!


https://www.youtube.com/watch?v=5qTgjgkS10k
-------------------------------------------------------------

Istun hiljaa sohvalla, kädessäni viinilasi. ja edessäni television
tasaisena vaihtuva kuvavirta, jota en edes juurikaan seuraa.
Ilta on jo vaihtunut yön pimeisiin tunteihin ja tuijotan ulos ikkunasta.
Odotinko ja toivoinko ehkä näkeväni jotain?
Ehkä - ehkä en.
Mutta mieleni oli hämmentynyt!

Laskin katseeni edessäni olevalle pöydälle ja siinä olevalle kortille.
Se oli tiputettu aiemmin päivällä postiluukusta.
Luulin että se oli tullut postin mukana, mutta siinä ei ollut merkkiä,
ei leimaa, ei minun nimi- tai osoitetietoja
Otin jälleen kortin käteeni ja luin sen.....
..... ties kuinkakohan monennen kerran.

Tuijotin tekstiä.... katselin käsialaa ja
yritin miettiä, saada siitä irti jotain enemmän
- enemmän, kuin mitä sanoissa luki!

"Hei! Tapasimme äkkiseltään pari viikkoa sitten baaritiskillä.
Minulla oli seuraa, sulla ei. Hymyilimme toisillemme ja sinä
iskit silmää minulle. Olisin halunnut seuraasi, mutta kun
en ollut yksin. Et tiedäkään, miten vaikea sinut oli löytää!
Nähdäänkö pian samassa paikassa ihan kahdestaan?
Terveisin se sinua pitkään katsellut."

Join lasini tyhjäksi, huokaisin. En tahtonut ymmärtää vaikka
sanat ymmärsinkin - ymmärsin oikein hyvin!
Annoin aivojeni palauttaa mieleeni hetkiä, jolloin olin ollu
jossain baaritiskillä..... mietin ja mietin.....tunsin, kuinka
pieniä hikikarpaloita alkoi nousta otsalleni ja kämmeneni
hikosivat. Kaadoin lisää viiniä...

Säpsähdin!
Yllättäin muistin, muistin sen hetken, mistä kortissa tuo
tuntematon minulle kirjoitti.
Hetki palautui mieleenki kuin se olisi tapahtunut juuri tänään....
Muistin, kuinka olin nojaillut baaritiskin kulmalla ja odottanut
tarjoilijan vapautumista. Viereeni oli tullut pariskunta, joita en
tuntenut, mutta jostain syystä tervehdin heitä ja hymyilin
hänelle..... kevyesti nyökäten.
Hän vastasi minulle ja muistan sen hymyn
... ja kuinka katseemme kohtasivat vielä, kun
he lähtivät kahdestaan kohti pöytää.

Minulle se oli vain yksi hetki.
Miksi se ei ollut sitä hänelle?
Kenelle?
Kysymyksiä pyöri mielessäni, ajatuksia, outoja ja hämmentäviä.
Ahdistikin!
Hän oli selvittänyt, kuka olin!
Hän oli selvittänyt, mistä elin!
Mutta minä en tiennyt hänestä mitään - en nimeä, en ikää - en yhtään mitään...
Vain nuo sanat kortissa, joita taas luin.

Hän oli ihastunut!
https://www.youtube.com/watch?v=JIrm0dHbCDU

Otin viinilasin, nostin hiljaa sen huulilleni ja annoin tuon
täyteläisen juoman hemmotella makuhermojani ja vapauttaa
mieleni ajatuksista, joita tuo kortti oli minun mieleeni tuonut
- ajatukseni ahdistaen vanginnut!

Päätin katsoa ja odottaa...
Otin viimeiset kulaukset viinistä, sammutin television ja
menin nukkumaan - arvellen, että huominen on
päivä erilainen, ilman yllättäviä kortteja...
- vaan miten väärässä ihminen olla voikaan!

Heräsin ovikellon soittoon, pimputukseen tiheään.
Nousin, kirosin ja ihmettelin.
Kuka kumma aamulla varhain vaivata voi minua noin...?
Vaan takana oven ollut ei muita -- rappu tyhjyyttä kumisi.
Mutta:
Lattialla oven pielessä oli kuori minun nimellä...
Tajusin, sen tuoja oli vielä lähellä!

Juoksin rappuset alas, juoksin lähes ulos - vaan ketään
ei näkynyt, ketään ei missään kulkenut!
Palasin, tiuskin ja sadattelin
Nostin kuoren ja menin kotiini.... nopeasti avasin ja
- tunsin, kuinka kylmä valtasi koko kehoni!

"Valvoit myöhään. Toivottavasti nukuit hyvin!
Nähdäänhän pian!"

https://www.youtube.com/watch?v=1P8s51IKjig

(jatkuu - joskus)
31.3.2020 jatkoa.....

Silmäni suurenivat, syöksyin ikkunaan ja yritin katsella ulos
- toivoin ja pelkäsin näkeväni jotain, mitä en halunnut.
Silti tunsin pettyneeni, kun en nähnyt mitään!

Luin uudelleen tuon paperin, mikä oli kuoreen laitettu.
Kuoressa oli ainoastaan sukunimeni sydämellä ympyröitynä.
Käsialasta ymmärsin sen verran, että kirjoittaja oli tottunut kirjoittamaan
myös käsin, eikä vain tietokoneella tai kännykällä.

Olin jo rypistää paperin ja heittää sen pois, kun päätin, että
minun on aika toimia. Vaan mitä tekisin ja milloin?
Olisinko tarpeeksi rohkea toteuttamaan jotain järkyttävää?
Tarvitsenko poliisia?
Miljoonia ajatuksia, ahdistavia, hämmentäviä.... - tunsin avuttomuutta!

Otin tuon kuoren käteeni ja olin laittamassa sitä paperiroskien sekaan, kun
sisältä tipahti vielä yksi pieni lappu:
"Odotan, että saan olla kanssasi koko illan ja yön kahdestaan!"

https://www.youtube.com/watch?v=URJCXeAJP1c

Se riitti minulle!
Hahmottelin mielessäni, mitä tekisin ja milloin......
Lopulta tiesin, mitä tekisin!

Soitin ystävilleni, työkavereille ja lähisukulaisille
- estynyt olisin pari päivää vastailemaan soittoihin,
mutta pyysin että jos minä ottaisin yhteyttä jotenkin, niin heti
olisi soitettava takaisin.
Kerroin: Matkalle pienelle lähden, vapaita viettelen
- yksin rauhassa olisin ja elelen - mökillä aikaa viettäen.

Soittojen jälkeen kävin tutussa kaupassa, juttelin muutaman
myyjän kanssa muutaman sanan verran ja keräilin eväitä
reissulle pienelle......
Vaan mitä teinkään? Lähdinkö mökkielämää elämään?
Nauroin hiljaa itsekseni: En!

Vein auton erään tutun kaverin isoon talliin, sanoin että
mökkitie on hiukan pehmeä ja olin vuokrannut maasturin.
Taksilla kotiin ja... valot sammutin, kaiken hiljensin
- oli, kuin ketään ei kotona olisikaan.... ja sitten vain odotin,
koska - kuten jotenkin aavistelin - seuraavana yönä tapahtuisi.....
(jatkunee taas joskus)
---------------------------------------------------------------

Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita
- ja kun miettii nykyistä maailman menoa, niin
minun mottoni tuntuu osuvan kohdalle tällä(kin) hetkellä:

Järjen määrä maailmassa on vakio
- vain ihmisten määrä kasvaa!

https://www.youtube.com/watch?v=JUdK90qhNKI

----------------------------------------------------------------
 31.3.2020

Erilaisia..... - samanlaisia.... nuoria tai vanhoja, miehiä ja naisia.
Keitä me oikeasti olemme?
Jokaisella oma pieni "maailma" korvien välissä
- joillakin vain ahtaita ajatuksia...

Mutta olisitko sinä tai olisinko minä täällä mitään ilman
toisia, olisimmeko mitään jos ei olisi ketään?
Siksi kannattaa muistaa:
Älä jää sinne omaan pieneen maailmaan, kun koko maailma tarvitsee sinua!

https://www.youtube.com/watch?v=nCkpzqqog4k
--------------------------------------------------------------------

Tasapaksua talvipäivää

Pureskelin kynsiä, odotin.
Joka päivä kolausta yhtä vain odotin....
Ei kuulunut, ei.
Sitten se rapsahti, postiluukku peltinen.
Syöksyen eteiseen - tuliko tuo?
Ei, pettyä sain taas... odotus jatkua siis sai.

Revin melkein jo hiuksia, odotin.
Päivittäin sitä yhtä asiaa vain kaipasin.
Ei kuulunut, ei.
Kaikenlaisia mainoksia, niitä ilmestyi vain.
Postinkantajako pakettini vienyt oli?

                                                                      

Päivät kului, vaihtuivat.
Mainoksilla ja lehdillä vain minua muistettiin.
Ei kuulunut, ei.
Odotusta..... sitä vain eloni oli .... odotusta.

Tuli sitten se päivä, jolloin toivon menettänyt olin.
Mietin, turhaan olin yrittänyt - jotain tilannut...
eikä mitään kuulunut!
Ei kuulunut, ei.

Lähdin kotoa, harmistuneena... allapäin.... hiljaa.
Päivän toisaalla, arjen askarreissa.
Vaan kun illalla kotiin tulin, oli postia tullut, monenmoista...
- ja seassa lehtien, mainosten... oli se paketti pienoinen!
Enkä voinut uskoa todeksi, sen sittenkin sainkin.
Ja tiesin, joku jotain saisi myös - joku toinenkin...

Hymyilin!














--------------------------------------------------------------------------

Olin istunut iltaa, hiljaa.
En seuraa hakenut, enkä sitä kaivannut!
Yksin siemailin vain juomaani - kädessäni lasia pyöritin.

Väkeä kulki pöytäni ohi, taisi mennä hänkin.
En vain huomannut alkuun, en ehkä jaksanut toisia katsella.

Pääni painoin käsiini, huokaisin hiljaa - juuri silloin....
ja hän pysähtyi luokseni.
"Miksi noin?" Kysyi hiljaa ja tuijotti minua.
Toisti sanoja pari kertaa ja vasta sitten ymmärsin, hän puhui mulle.
"Miksi noin?" Kysyi ja katsoi silmiin - minua.

Vastasin varovasti, en tiennyt oikein mitä edes sanoa.
Hän istuutui viereeni, katse arvosteli tätä miestä.
Olin ihmeissäni, miten tuollainen jäisi tähän, minun
tavallisen miehen viereen.....

Juttelimme hetken, kysyi lähtisinkö muualle.
"Niin no, miksi ei." Vastasin, vaikka arvelin että... olisiko hän....
Tuo nainen arvasi aatokset, naurahti hiljaa kuiskaillen:
"Ei, en tosiaan ole mutta täällä ei vain ole meille mitään!"

Löytyi toinen paikka, hieman hämyisä - juuri sopiva kahdelle.
Hän kyseli, hän vastaili, hän sai minut nauramaan.....
- vaan jotain salaperäistä tuossa naisessa oli, sitä en selville saanut....

Ilta loppui - liian nopeaan. Hän halusi kotiinsa... nousi, kiitti
seurasta ja poistui hiljaa ulos, viileään yöhön usvaiseen.
Jäin ihmeissäni yksin!

Lähdin ulos, katselin jos häntä olisi näkynyt, mutta katu oli
autio... - minulle. Vain katulamppujen kalpeat valot heijastuivat
rakennusten seiniltä ja märältä kadulta.
Kävelin kotiin ja ovella kaivelin taskustani avaimia ja...
käteeni osui jotain pientä. Nappasin hämmästyneenä käteeni
tuon kortin ja hetken hiljaa sitä luin.
Lopulta vain sen ääneen sanottua sain: "Oletpa salaperäinen....!"
- ja tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

---------------------------------------------------------------------------

 Oltiin jo jonkin aikaa tapailtu, käyty ulkona - yhdessä juhlittu.
Olin ollut luonasi ja sinä myöskin luonani.
Öitä vietetty erilaisia..... iltoja kaikenlaisia.
Naurettu, juteltu - ja vain oltu.

Sitten, kuin vaivihkaa vain - sä tulit luokseni uudestaan.
Et ollut vain yötä yhtä, et hetkeä pientä.
Heräsitkin vierestä useampina aamuina, vaikka välillä
siitä nousin yksinkin....

Huomata sain pienistä merkeistä, valtasit itsellesi paikkaa luotani.
Ensin veit palan sydämestäni...
sitten hiljaa kotoani... ja nyt jo lopulta sängystäni....
Ja missä minä enää kohta nukun? Sohvallako?
Ei, ei kai tämän nyt ihan näin pitänyt mennä?

Ja sinä vain hymyilit, valloittavaa hymyäsi.....
--------------------------------------------------------------------------

Hän ei ollut kenenkään,
hän oli täysin yksin.
Hän oli - miten oli, pimeässä... kyynelissä.

Hänellä oli kaikki,
hänellä oli toiset.
Vaan nyt häntä ei muistettu, ei autettu - ei tuettu.
Hän oli vain hän, yksin, pimeässä...kyynelissä.

Itki ääneti kyyneliään,                                          

puri hiljaa huuliaan... - tuskaansa sisältä purki.
Mutta yksin joutui olemaan.... - hän.

Toivoi tietenkin, että ei olisi niin... niin yksin.
Toivoi sitä itkien... pyyhki kämmeniinsä kyyneleet,
vain yksin... pimeässä.

Ei muistanut kukaan, ei soinut puhelinkaan.
Oli hän, yksin maailmassa suuressa, ilman tukea,
edes pientä apua..... pimeässä... kyynelissä.

Ilta yön puolelle jo siirtyi, kalenterissa
vaihtui päivä toiseen.
Mutta mieli ei helpottunut, olo ei
parantunut... sielusta otti, ahdisti.
Sinne hän vain jäi.... yksin... pimeään, kyyneliin....
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------

No niin, sitten niihin "alkulöpinöihin" kun jotakuta vaivasi viimeksi, että niitä oli siellä
alussa sen verran että ei tahtonut jaksaa enää lukea itse kirjoituksia. Pistänpä ne
sitten vaihteeksi tänne loppuun..... ihan kiusallakin!

Että mitäs tässä on taas tapahtunut?
No ei mitään kummoista. Muutama henkilö on ehkä ollut hämmennyksissä minun
elämäntavoista ja -tyylistä, mutta hyvä jos puhetta riittää. Siis eikös se mene niin, että
"kunnia meni, mutta maine kasvaa!" ja mitä sitä murehtimaan, mitä jotkut puhuvat...

Viimepäivät ovat olleet oikeastaan viime lauantaita lukuunottamatta aika tasapaksuja.
Ei mitään lentoa, eikä elämää..... eli, kunhan sitä on vain jotenkin päivän "klaarannut."
No tuossa eräs ilta tosin oli käydä heikosti:
Nukahdin rattiin ja viime hetkellä heräsin, en tiedä mihin, mutta kuitenkin...
vastaantulija sai väistettyä enemmän, kuin itse ehdin reagoida ja itse vain jarrutin
ja ehkä käänsin autoa hieman sivuun... no mene ja tiedä, ei siihen kumpikaan jääty
miettimään ja kyselemään, mitä tapahtui - kummatkin jatkoimme matkaa.
Eli olisi nämäkin jutut jääneet tekemättä.
Ja mistä kuului, että olisikin pitänyt jäädä.... - jaa sieltä, kas hänen käsi nousi... okei.

Mutta näin mennään taas eteenpäin, kiitos.