Syysyö ..... tuulinen ja viileä

No hei vain taas kaikille, tasapuolisesti!
Pieni tovi taas sujahti, kun edellisen kerran mitään tänne kirjoittelin, joten nyt ajattelin
taas avata "sanaista arkkuani" ja raapia muutamia rivejä tänne.

Joku saattaa miettiä, mitä muuta minulle kuuluu.....
No kiitos kysymästä - flunssasta selvitty ja elämä jatkuu... töitä on ollut
ihan kiitettävästi ja valtaosa työpäivistä ovat olleet todella upeita. Siitä kiitos asiakkaille!
---------------------------------------------------------------------

Sadepisaroita vain.....
sadepisaroita vain.....
- sun hiuksillasi loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö muistat sen hetken
- viimeviikkoisen?
Vieläkö muistat, hei - vieläkö muistat sen....
Me oltiin, niin me vain oltiin, sateessa kahdestaan,
toisiimme takerruttiin.... vain takerruttiin.....
Ja kun mä sadepisaroita sun huuliltasi nuolin!

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun hiuksilla loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö maistat sen maun....
- huulteni lämpöisten?
Vieläkö muistat, hei - ja vieläkö sen maistat...
Me oltiin, niin me vain oltiin.... suudeltiin,
sateessa huulin ahnain toisiamme - suudeltiin....
Ja mä sadepisaroita vain sun hiuksistasi sivelin!

Nyt kävelen sateessa - yksin.....
pisaroita maahan lyöviä katsellen, sua ajatellen.
Mietin, vieläkö muistat - vieläkö kaipaat - vieläkö....
Kun niitä:

Sadepisaroita....
sadepisaroita....
vain sadepisaroita - ja me, sateessa suudellen!

----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- -----

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon.....
Sängyllä makaan, harmittaa - ei unta ei unta, ei taaskaan unta...

Raskaasti hengitän, ylös nousen ja ärähdän!
Pimeässä jalkani tietty sängynkulmaan kolhaisen,
älähdän kun tuskaisen.

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon....
Kävelen ympäri asuntoa pimeää, valottomana annan sen olla.
Kävelen, ärisen... itselleni murisen.

Miksi taas - miksi ja miksi ja miksi...
Raskaasti, väsyneenä, kiukkuisena valvon.
Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon...

Uneton taas, taas ja taas.... jälleen yö ilman unta rauhoittavaa!
Pätkiä torkun, säpsähdellen....
Pätkiä uinun, painajaisia nähden....
Levoton oon....

Eikä yö tämäkään lopu koskaan!
- - - - - - - - - -     - - - - - - - - - -      - - - - - - - - - -

Se oli yksi monien samanlaisten joukossa!
Pulleana ja värikkäänä yritti tehdä itsestään houkuttelevan
- muita samanlaisia paremman.

Se työnsi itseään aina välillä esille toisten samanlaisten liikahdellessa,
väliin eteen muiden päästen - väliin taas taakse joutuen.....
Se yritti, se toivoi.... se halusi - se niin halusi!

Se odotti, että hänen vuoro tulee kohta....
Joku ihana pikkulapsi tulee ja saa hänet.... ja hän pääsee muualle,
irti tästä samanlaisten isosta joukosta, ilmoja haistelemaan - tuulia tutkimaan.

Mutta vuoroa sille ei tuntunut tulevan.
Vaikka se koitti olla pullea, värikäs ja houkutteleva.... sitä ei vain kukaan halunnut.
Siitä alkoi tuntua, että se olikin täysin viallinen - epäkelpo yksilö.
Kunnes.....

Joku takertui sen nauhaaan, nappasi siitä lujaa - ja veti puoleensa!
Se tunsi, kuinka se nykäistiin irti noiden muiden samanlaisten ryppäästä - joukosta.
Vihdoinkin!

Se näki pienellä tytöllä kirkkaat hymyilevät silmät ja nauravan suun.
Se tunsi olevansa tärkeä!
Tuo pieni tyttö halusi juuri sen..... ei noita muita, toisia - vaan sen - juuri sen.

Tuo pieni tyttö nauroi saadessaan kulkea tuon vaaleanpunaisen ilmapallon kanssa
- ja ilmapallo tanssi tuulen kanssa, seuraten tytön askelia ja kuunnellen tämän naurua.
Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se halusi tehdä tuosta tytöstä onnellisen, eikä koskaan lähteä tämän luota pois.

Tyttö kulki kotiin vanhempiensa kanssa... syöksyi ilmapallon kanssa huoneeseensa
ja sitoi sen narusta kiinni pöydän kulmaan. Ilmapallo seurasi tytön puuhia ja
pelästyi, kun tyttö tuli jonkun kovan esineen kanssa sen luo.....
Ilmapallo pelkäsi, että tyttö hajoittaisi tämän!
Vaan ei, tyttö kirjoitti tussilla nimensä palloon... ja laittoipa vielä puhelinnumeronsakin.

Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se arveli, että juurikaan muilla ilmapalloilla ei olisi kirjoitettuna palloon mitään nimiä
- tai mitään muutakaan.

Useita päiviä meni... ilmapallo sai leikkiä tytön kanssa ja öisin leijua hiljaa ympäri
tytön huonetta vapaana! Ilmapallosta se oli ihanaa - todella ihanaa.

Mutta eräänä aamuna tytön äiti tuli huoneeseen ja avasi ikkunaa... eikä muistanut, että
ilmapallo ei ollut kiinni.... salamana tuuli nappasi ilmapallosta ja veti ulos taivaisiin!
Ilmapallo yritti hangoitella, mutta se ei voinut tuulen voimalle mitään....

Äiti pelästyi, tyttö itki!
Äiti katseli ulos...... tyttö huusi!
Tytön mielestä äiti oli ilkeä, tyhmä ja kaikkea..... eikä tyttö enää ikinä välittäisi äidistä.
Äidille nousi pala kurkkuun.

Tyttö jäi huoneeseensa itkemään, äiti lähti ulos - palloa etsimään, mutta tuuli oli
sen nostanut korkeuksiin.... kauas - kauas korkeuksiin!
Äiti toivoi, että uusi pallo auttaisi ja osti sellaisen.
Vaan tyttö.... ei sitä huolinut, käski pois sen viedä - halusi pallonsa oman!

Päivä meni, äitiä ahdisti.
Tyttö vain nyyhki ja kiukutteli - se oli hänen ensimmäinen oma ilmapallo, ikinä!
Ja äiti meni ja ........
Sitten soi puhelin.

Joku mies oli napannut jostain puusta vaaleanpunaisen pallon, jossa oli tytön nimi
- ja se puhelinnumero. Nopeasti soitti pallo kainalossaan.... kaipaako
tällainen tyttö palloaan - ja todellakin kaipasi!

Mies toi pallon - ja tytön silmät loistivat jälleen ja nauru raikui!
Ilmapallo tiesi tulleensa taas kotiin.... eikä sekään toivonut enää joutuvansa tuulen matkaan
- ja olihan sillä nyt öisin seurana toinenkin pallo, jonka tyttö nyt myös hyväksyi itselleen!
--- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- ---

Kokeillaan, löytääkö joku tämän hieman vanhemman postauksen, kun ns. päivitän tätä... vaikka mitään uutta tarinaa tähän ole jatkoksi kirjoittanutkaan......  (23.10.2020).....

No niin no ..... vai miten se nyt olikaan.

Elämä on yllätyksellisiä asioita täynnä. Välillä ei edes edessään olevia tapahtumia näe, ei ymmärrä, eikä osaa käsitellä. Voin sanoa kokemuksesta, että viime viikkoina on joissakin
asioissa silmät avautuneet uudella tavalla - joista jopa pidän.
No vastavetona on tosin todettava, että paljon on tuotu eteen myös sellaista, mikä on
mieltä hämmentänyt ja en vain ymmärrä..... ainakaan vielä.

No hiljattain monet jotka tapasivat minut, ihmettelivät väsynyttä olemustani.
Siihen oli syynsä.... - nyt voin sanoa, että jos samoja ihmisiä tulee vastaan, näkevät paljon
pirteämmän miehen, vaihteeksi. Hymyilen varmaan sisältäpäin enemmän, kuin hetkeen.
Vaikka enemmänkin voisin hymyillä, tosin se vaatisi vain muutamalta henkilöltä
jotain, mitä itse en voi tehdä.

Mutta se siitä - ja sen kestävyydestä!
---------------------------------------------------------------------------
Olen lisännyt tuonne tämän päivityksen perään kaksi tarinaa.
---------------------------------------------------------------------------

Älä elä elämää toisen, älä sen ihmisen - ken siinä on, missä hän onkaan!
Älä mene sohimaan, älä sorkkimaan.... ole vain vierellä, mutta...
- älä elä elämää toisen!

Vaikene vaikka ei tarvitsisi, ole vain rinnalla - siinä vierellä.
Kuuntele ja kuuntele, kuuntele niin että tiedät mitä kuuntelet!
Ja muista: Älä elä elämää toisen...
                                                                                      
Hän on hän, tuo on tuo - sinä olet sinä  - nuo ovat ne...
Me olemme me, silti minä vain minä ja sinä olet sinä!
Eikä toisen elämää elää saa, ei siihen liikaa vaikuttaa....
- siinä ole vierellä, sinuna - itsenä, aitona omana, muistaen:
Älä elä elämää toisen!

Ole hiljaa vaikka puhuisit, älä turhaan tarinoi.
Avaa mielesi, avaa sydämesi - muista kuunnella..... kunhan muistat myös:
Älä elä elämää toisen!

-------------------------------------------------------------------

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Vain yhdessä.......
Vain yhdessä......
Ei se enempää vaadi, kuin vain sen yhden - sen yhden!

Silloin ei hyvä ole olla yksin.
Silloin ei saisi upota tuhoisan mielen suohon.
Silloin pitäisi saada lähelle joku, edes hetkeksi - pieneksi.
Jotta ei olisi sitä yhtä pientä.....
-yötä
-hetkeä
-tuokiota
..... ehkä sitä viimeistä!

Ajatukset vievät sinut helposti teille väärille.
Mielikuvat valtaavat sinut, hajoittavast totuuden... satuttavat sydäntäsi - turhaan!

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Hatara mieli ihmisen, sinun herkän sielusi.... et saa antaa hajota, et pimeyteen kadota.
Vaan sytytä se pieni kynttilä maailmaasi, ota joku lähellesi - kerro kaikki - avaudu.
Tuo itsesi ulos, pimeistä mietteistä - syvyyksistä sielun ahdistuneen.

Koska:
Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.
Ja sitä sinäkään et halua  - vaan haluat elää - muista, elää!



 -----------------------------------------------------------------

Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Missä mietteesi meneekään, teetkö pelkoja itsellesi?

Päivisin odotan, iltaisin mietin.... öisin joskus...... sen sinä tiedät.
Ja taas uudelleen ja uudelleen.... päivästä toiseen, samaa rataa mieleni kulkien,
minua eteenpäin vieden - toivoen - odottaen.

Ja aina mietin:
Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Miten usein olen toivonut sinut näkeväni - luullut sinut nähneeni.....
- ja aina mieleni on saanut pettyä - aina.

Uudestaan ja uudestaan saavun paikkaan, jossa erosimme.
Uudestaan ja uudestaan toivoen, että tulet kuten lupasit....
kertomaan, puhumaan - minua tapaamaan.

Ehkä se päivä vielä tulee, ehkä.....

---------------------------------------------------------------

Kuka sanoi, että elämästä ei voi nauttia pieninä ripauksina?
Kuka väittää, että omaa onneaan ei voi rakentaa pienistä palasista?

Nostan käden ja tunnustan!
Olen ollut typerä, olen ollut varma asiasta - luullut niin, ettei
noin voisi olla, ei vain pystyisi olemaan.
Vaan mitä maailmassani onkaan, mitä näenkään ja saankaan kokea?

Onnea!
Alkoi pieninä hippusina, ohimenevinä hetkinä.
Onnea!
Lisääntyi hetket pienet, tuli tekoja - tuokioita ..... asioita aurinkoisia.
Onnea!

Pieniä ripauksia........ saatuja ja tehtyjä!
Pieniä palasia .... vastaanotettuja ja toisille annettuja!
Onnea!

Sitä on elämä - pienistä ripauksista ja palasista rakennettuja
hetkiä, sinusta itsestäsi paljon kiinni - ovatko ne onnellisia vai eivät.

Minun ovat, juuri nyt!

----------------------------------------------------------------

Tämä on Sinulle!
Vain sinulle...... tiedät kyllä, että olet se - kenelle.

Ne muutamat laulut, mitä laulettu.
Ne muutamat sanat, joita sanottu.....
- ja hetket koetut. Ne kertovat enemmän, kuin mitä kerron sanoilla.

Kuiskasin korvaasi: "Kiitos, kun olet maailmassa!" Hymyilit, halasit
- pidit lähelläsi lujaa - ääneti, kehosi kielellä paljon sanoen.

Tiesin: Se kaikki oli minulle - vain minulle.
Kuten minä - sinulle.                                  


---------------------------------------------------------------------------

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Istuimme alkuyöstä huoltamolla, mietteissämme - elämästämme.

Kaikilla oli uusi vaihe, oli uusi nainen, oli uudet kuviot......
- vai oliko sittenkään?

Siinä istuttiin, siinä juteltiin, kahvilusikoita kupeissa pyöriteltiin.
Hetken koitettiin jutella hieman niitä näitä.... mitä taas oli tapahtunut ja koettu.
Mutta sitten vain vaiettiin, äänet madaltuivat - tuskin toisiamme kuultiin.

Miksi niin?

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Naisistamme keskusteltiin, hiljaa - todella hiljaa toisillemme kuiskailtiin....
- mitä me pelättiin?

Toinen teistä aloitti, hiljaa kertoili.......
oli miehen elämän raamit pieniksi menneet.
Vain työ ja koti ja kotona vain tuo nainen.
Hän välitti paljon tuosta naisesta, kertoi hyvistä asioista.... hetkistä mukavista,
hänen piirteistä ihanista, joihin oli rakastunut.
Ja sitten tuli se "mutta...." !

Me kuuntelimme hiljaa, nyökkäilimme vain.
Me vastailimme hiljaa, lähes kuiskaillen vain.
Ei noussut äänet miesten, ei sanat kaikuneet muualle.....

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Yöllisellä huoltoasemalla yhdessä istuimme ja juttelimme...

Sitten kertoi toinen, kertoi ja kertoi..... näimme miten häntä ahdisti.
Hän välitti naisestaan - rakasti tuota... kertoi asioita valoisia, iloisia ja
hymyn kasvoille nostattavia! Meistä tuntui hyvältä kuulla kaikki tuo....
Mutta miksi häntä ahdisti?

Hän kertoi, lähes häpeillen......
Ei voinut sanoa naiselleen, mitä välillä itse halusi.
Ei voinut kuulemma kuin mukailla..... tottua toisen päivärytmeihin, elämän kuvioihin.
Ei kuulemma saanut toteuttaa luvatta asioita, pieniäkään.... vaan niihinkin
suostumus tuolta naiselta tarvittiin.
Ja me kuuntelimme vain hiljaa, jaoimme ahdistuksen tuon kaverin..... yhdessä sen kokien.

Ja hän jatkoi.... hiljaa tarinaansa, elämästään uudesta ja tuosta naisesta mitä rakasti.
Silti näimme ja kuulimme sen: "Mutta....!"

Hän haki uuden kupillisen kahvia ja jatkoi tarinaansa.
Ei kokenut elämää tasavertaisena, ei saanut olla toisen rinnalla!
Tuo nainen, kaikessa ihanuudessaan, määräsi kaikesta.... ja suostui miestä
tapaamaan vain kun hälle sopi..... eikä siitä määrätystä hetkestä saanut
myöhästyä minuuttiakaan, ei sekunttiakaan - jos halusi tuon naisen kanssa
edes hetkisen saada viettää aikaa..... kahden.

Me vain nyökkäilimme.
Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Ja meillä oli elämässämme jotain uutta, mutta oliko se sittenkään..... oliko?

Ja mitä minä sitten kerroinkaan?
Mitä heille paljastinkaan?
Elämäni kuvioista eteen tulleista, nousuista ja laskuista........ iloistako vaiko suruista....
- ahdistiko jokin, vai hymyilläkö vain sain?

Mitä heille sanoinkaan, sen olen jo kertonut.... sen olen jo maininnut.....
Aiemmin? Ehkä!
Nytkö? Ken tietää.....
Mutta hän, ken siinä elämässäni nyt on, hän tietää....... ja mielessäni myös hymyilen!
------------------------------------------------------------------------------

Kävelin iltahämärässä yksin, loppukesän lämmin tuuli haroi hiuksiani
ja siveli poskiani. Olin syvällä mietteissäni, kunnes kuulin tuon soiton....

Jostain kuului tuo viettelevän houkutteleva kitaran soitto.
Pysähdyin kuuntelemaan ja huomasin lähellä puiston, mistä tuo soitto kuului.
Lähdin ääntä kohden kävelemään ja mitä lähemmäksi kuljin, sitä paremmin tuon
kuulin..... Andalusialainen kitara soi kaihoisasti, väliin tulisesti kuin matador
härkäareenalla ja taas toisinaan hitaan viettelevästi kuin flamenco -tanssijan
salaperäiset askeleet parketilla.

Askeleeni nopeutuivat, halusin myös nähdä tuon taiturin.....
Ja kohta edessäni tuo hahmo olikin. Istui penkillä pienellä, pienen sillan kupeessa.....
Tuon sillan alla virtasi pieni puro, kiemurteli pitkin puistoa ja tuntui kuin
puron solina olisi yhtynyt tuon kitaristin taiturimaisten sormien näppäilemien
sävelten sointuihin mukaan.

Jäin kuuntelemaan......
Soi tuo Andalusialainen kitara tulisesti, vietteli sävelin..... toisinaan
haikeutta ilmoille luoden.
Paikalle saapui myös muita, säveliä kuulleita, jotka jäivät vain katselemaan ja ihailemaan
- minun laillani - tuota kitaran taituria.
Oli kuin tuo mies ja kitara olisivat olleet yhtä.......

Eikä minullakaan ollut enää kiire mihinkään.
Kuuntelin ja kuuntelin.....  iltahämärä vaihtui jo yöksi ja tuuli muuttui viileämmäksi,
mutta kitaran tuliset soinnut lämmittivät mieltäni niin, etten kylmää edes tuntenut!

Lopulta kuutamon kalpean taivasta valaisten hän lopetti, kumarsi hiljaa ja
vain poistui yöhön. Meitä jäi useita vain katsomaan hiljaa tuon miehen perään....
mielessämme vielä kaikuen nuo Andalusialaisen kitaran kauniit sävelet.
--------------------------------------------------------------------

Keskustelun avaus.

Nyt ei tule, kuin yksi pieni kirjoitus!
Toivon että keskustelisitte asiasta.... vaikka kommentoimalla minulle tänne.
Laitan tarvittaessa parhaimpia kommentteja anonyymeina esille, jotta
saamme aiheesta keskustelua aikaiseksi. Katsotaan, löytyykö teiltä omia
mielipiteitä asian suhteen - omakohtaisia kokemuksia - näkemyksiä asiasta
tai vierestä nähtyjä tilanteita. Sana on vapaa!

Kiitoksia jo niille muutamalle, jotka ovat mm. "naamakirjassa" mietteitänsä
kertoneet. Huomaan, että kysymykset ovat jopa arkoja aiheita ja näistä ei
välttämättä kaikkien ole helppo puhua!

----------------------------------------------------

Miksi joskus puhuminen on vaikeinta hänelle,
kenen kanssa sen pitäisi olla helpointa?

Miksi toisinaan hänen lähelle meneminen on vaikeina,
kenen vierellä pitäisi vapautunein olla?

Miksi toisinaan hyvällä mietteensä sanonutta rangaistaan,
mutta päänaukojille silitetään päätä?

Miksi tasavertaisuus on toisinaan sitä, että toinen sanelee ehdot?
                                                                  

Miksi toisinaan takerrutaan sanoihin,
katsomatta asioita kokonaisuutena?

Miksi suututaan, kun pitäisi rakastaa?
Miksi haukutaan, kun pitäisi kuunnella?

Miksi toisinaan uskotaan väärää ja
oikea käännetään vääräksi?

Miksi aikuiset unohtavat usein tavat, kun väittelevät?

Miksi tunteiden näyttäminen kielletään,
mutta silti vaaditaan olla avoin?

Miksi?
----------------------------------------------------------

Miksi sinä et ole sitä, mitä sinä sanot olevasi?
Miksi minusta luullaan,  että olen muuta kuin koitan olla?

Miksi monista helpoista asioista on tehtävä niin vaikeita?

Miksi välillä sieltä omalta mukavuusalueelta ei voisi
poistua edes hieman, jos sillä ratkaista monta ongelmaa?

Miksi minun oletetaan tietävän kaikki,
tietävän kaikki, osaavan heti kaikki?

Miksi?
------------------------------------------------------------------

Alkoiko kesä jo?

Niin, otsikosta sen huomaa, mitä minäkin kuten varmaan monet muutkin ovat miettineet!
Eli missä se kesä on? Onko kesää jäljellä? Sataako vettä... juhannuksenakin......?
Mutta vaikka on ollut hieman viileähköä, mikä toisaalta on aivan normaalia näin alkukesästä,
niin ketään ei ole kai huomannut sitä iloista seikkaa, että itikoita tms. ei ole niin paljoa
lennellyt riesana! Itse en ainakaan ole huomannut.

Lomia jo moni viettelee. Itse meinaan pidellä hieman pätkissä taas lomaa, kuten viimeiset
xxx-vuotta (ette halua tietää). Missä sitten näitä pätkiä vietän, olenko jonkun kanssa vai miten...
- en osaa itsekään noihin vastata vielä. Otan päivän kerrallaan ja nautin elämästä
niissä puitteissa, kuin vainkin saan ja kykenen - sekä osaan.
---------------------------------------------------------------------------------

Oli aika, juuri sellainen.... me kahdestaan naurettiin ja elettiin.
Oli aika!
Kaikkea koettiin, isoja iloja - pieniä juttuja.... kaikkea.
Oli aika!

Sitä se oli, jotain taianomaista - jotain outoa, erilaista.
Kaksi vierasta - silti tuttua.... toisissaan, toisilleen...... kylmässä maailmassa.
Oli aika!

Vaan kerran se katosi. Hävisi, kuin savukiehkura tuuleen... taivaalle....
Meni aika!
Ei jäänyt kuin mieleen ne hetket, joita oli ollut silloin..... silloin, kun oli aika.
Vaan sitten ei ollutkaan mitään, kun...
Meni aika!

Tuli tyhjyys... tuli kuilu kahden väliin! Outo, ylipääsemätön.... - ja turha!
Tuli epävarmuus, tuli tuska.... tunne siitä, että kaikki kaunis
jopa muistoista vietäisiin pois... ja jäisi eteen vain se pimeä kuilu - täysin turha!

Aikaa kului.... kellon viisarit kiersivät kehää.
Vaihtui tunnit päiviksi, vaihtui päivät viikoiksi.... vaihtui viikot kuukausiski...
Aikaa kului....

Ja sitten, jostain tuli eteeni... silmiini.... jotain, mikä sai kyyneleet niille nousemaan!
Jostain kaukaa - silti niin läheltä - kerroit minulle, että ....
Sydämeni oli pysähtyä! Silmäni vain tuijotti niitä sanoja!
Huusin sisälläni itselleni.... - rakentaisimmeko sillan tuon kuilun yli?
Toivoin ja toivon - rakentaisimmehan.....!

Jotta olisi.... jotain, aikaa sellaista mitä ei voisi olla muuten.
--------------------------------------------------------------------------------

Vihdoinkin oli vapaata! Päätin käyttää sen hyväkseni ja herätä varhain.
Auringon kirkkaat säteet valaisivat aamuani ja katselin ulos.... luonto oli vielä
hieman unessa.... vain lintujen laulua kuulin, eipä edes liikennettä paljoa ollut.

Päätin lähteä reippailemaan. Joskus aiemmin olin tykännyt kulkea metsissä...
samoilla vain poluilla ja nauttia luonnosta. Nyt päätin pitkästä aikaa taas tehdä noin.

Vaan ensin kunnon tankkaus ja sitten päälle ja ulos.
Hetken mietin, minne lähtisin. Aivan kodin läheisyydessä ei ollut oikein sopivia
metsiä pienelle retkelle, jotenka ei muuta kuin auto alle ja matkaan.
Ajelin sinne tänne ilman sen kummempaa suuntaa ja lopulta erään pienen kantatien
varrelta löysin siitä erkanevan metsätien, käännyin sille.
Ajettuani hetken matkaa löysin paikan, mihin saatoin jättää autoni parkkiin ja
sitten vain hieman katselemaan maastoa, missä sitä olisi, että löytäisin takaisin autolle.

Lähdin kävelemään. Hetken matkaa kävelin tuota metsätietä eteenpäin vaan jonkin aikaa
sitä kuljettuani näin pienen polun ja päätin lähteä sitä pitkin kulkemaan.
Tuo polku kiemurteli vanhojen kuusien lomassa.... ja jonkin aikaa kuljettuani
huomasin, että sitä ei ollut ollenkaan! Mitä? Siis ei polkua...... edessäpäin.
Päätin kääntyä, vaan samassa kun olin lähdössä takaisinpäin, kuulin hentoista laulua
jostain... se kuului tuolta edestäpäin!

Olisiko siellä joku? Vai tuuliko tepposensa teki? Mietin hetken ja tunsin pulssini
kiihtyvän. Päätin lähteä katsomaan, mistä tuo laulu tulisi.
Hiljaa etenin, astelin varovasti etten vain millään varomattomalla astumisella
rasauttaisi vaikka jotain kuivunutta puunoksaa halki ja tuo jokin, mikä yhä lauloi,
pelästyisi ja ehkä katoaisi minulta!

Olin jo jokusen minuutin kävellyt, kun eteeni aukeni yllättäin sammaloitunut,
hieman kivetty polku! Katselin sitä ihmeissäni ja mietin, miten ihmeessä täällä
keskellä metsää olisi tuollainen.
Ja taas tuo laulu kuului!

Lähdin etenemään tuota pientä polkua pitkin ja sen päähän päästyäni tulin
keskellä metsää olevalle pienelle aukealle, mihin aurinko pääsi paistamaan
kirkkaana pilvettömältä taivaalta. Katselin ympärilleni, laulu oli lakannut... vielä
hetki sitten se oli kuulunut - ja kuulunut tosi läheltä.
Jäin seisomaan aukean laidalle kun kuulin:
"Sinä tulit!" Pelästyin. Joku puhui minulle. Pääni pyöri ympyrää, vaan en alkuun nähnyt
ketään.... missään, sitten tuo jokin sanoi uudelleen saman ja nyt näin hänet.....
Hymyni nousi sydämestäni saakka!
En olisi tätä odottanut, en ikinä.... mutta mitä näinkään... se minut onnellliseksi sai.
Ja juoksin suoraan hänen luokseen kaapaten hänet syliini, suudellen kevyesti poskelle.

Enkä voinut kuin olla onnellinen, että olin päättänyt lähteä vaeltelemaan pitkästä aikaa!
----------------------------------------------------------------------------

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo...... jälleen.....
Tule mun luo!

Ota kädestäni kiinni, minkä sulle ojennan....
Katso silmiini avoimiin, näe niiden taakse.
Tunne sielussa se, minkä tunsit silloin....

Tule mun luo!

Älä karkuun enää juokse, älä itseäsi pelkää.
Älä turhaan aristele ja itsellesi uskottele, että ei - ei... ei enää...
Vaan, pyydän:

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Tunne se, mitä tuntea sait. Tiedät sen tunteen.... edelleen...
siellä syvällä sisimmässäsi!
Tunne se, mikä nauraa sut sai. Tiedät sen tunteen.... vieläkin...
siellä..... missä ovat muistotkin!

Tule mun luo!

Anna mun hiljaa sulle kertoa,
anna mun hiljaa sulle todeta,
anna mun hiljaa sulle näyttää..... Mitä sinä oletkaan....
Vaikka edes yhtenä aamuna, yhtenä yönä, yhtenä iltana.... milloin vain.

Siksi niin pyydänkin:
Tule mun luo!
Tule....tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Sinut vain leijumaan haluan, vaikka vain hetkeksi.
Sinut kun onnelliseksi haluan - ikuisesti!
Ja sen voisin hetkeksi, pienenä ikuisuutena tehdä... jos vain
Tulet mun luo.
-------------------------------------------------------------------------

Sä kerroit olevasi arka, sä kerroit että olet sirpaleina.
Suhun sattui sisältä hiljaa, suhun sattui kaikki ulkoapäin.
Sä pelkäsit elämää..... pelkäsit itseäsi......
ainoa mitä et pelännyt, oli yksinäisyys - pimeässä.
Vain sillä koit olevasi turvassa.

Sä tärisit, kerroit mulle arkaillen.
Sä pelkäsit, että nauraisin. Sä välttelit katseitani..... väistelit
kosketuksia.... et halunnut, et uskaltanut... et osannut, antaa tulla lähelle!

Kuulin tarinoita elämästäsi.
Kuulin hetkiä menneisyydestäsi.
Kuulin äänessä itkua, vaikka en nähnyt kyyneliä....
Kuulin äänessä pelkoa, vaikka koititkin sitä peitellä....

Lopulta en enää voinut vain olla!
Otin sinusta hiljaa kiinni. Otin vain käsistäsi.... pehmeästi ne suljin omiini.
Tärisit.... katsoit minua pelästyneenä... arkaillen.
Pelkäsit kai, mitä tekisin.
Vaan kuiskasin hiljaa pari sanaa sinulle.... irroitin otteeni ja sain sinut
otettua halaukseen..... varovaiseen, ensimmäiseen........

Kuulin, kuinka kyyneleesi valloilleen pääsi ja itkit olkaani vasten.
Tunsin, kuinka puristauduit minua vasten..... kaipasit turvaa, suojaa...
- ja sitä minä halusin antaa!

Ja tuon hetken jälkeen lupasin sulle, lupasin ikuisesti....
suojella sinua niin kuin osaisin, turvanasi olla niin kuin taitaisin....
kädet ympärilläsi pitäen. Olisin lähellä - vaikka olisin kaukana - ikuisesti!

Silloin tiesit, että en olisi mitään mitä pelkäsit.
Silloin tunsit, että en olisi sitä mitä ajattelit.
Ja sun oli pitkästä aikaa hyvä olla. Hymyilit!
------------------------------------------------------------------

Väsyttää.... silmät vain puolitangossa.... nukuttaa...
Mies haukottelee, venyttelee.
Mikään auta ei - väsy voiton vei.

Pinnistelee, yrittää... yrittää... ei vain jaksa.
Nukuttaa, voimat vähenevät ja uupumus valtaa mielen...
- vie miehen.

Valuu luomet päälle silmien, pimeyden mieleen tuoden
- uneen miehen vieden.
Ei jaksa... ei - haukottelee hetken, sitten painuu pää... hiljalleen.
Siihen jääden, nukahtaen... tuhisee tuo mies, väsynyt - täysin uupunut.

Uni miehen vei, mitään mahtanut hän ei!
Päiväuneksija kesken kaiken, torkkuja ottaen.... siinä hän oli:
 Nukahtanut mies.
----------------------------------------------------------------------------

Kiitos ja näkemiin.
Aikani kuuntelin, selityksiä ja selityksiä..... kaikesta.
Sä et vain ymmärtänyt tai et vain tajunnut... ei, et todellakaan
- luulit että tietäisit, luulit vaan et tiennyt.

Kiitos ja näkemiin.
Aikani seurasin sivusta, selittelyä ja sepittelyä....kaikesta.
Sä et vain ottanut onkeesi, et niskasta itseäsi nostanut - etkä kuunnellut
- luullen että riitti kun omaa mielikuvaasi intit ja intit.

Kiitos ja näkemiin.
Päätin antaa olla, päätin sivuun mennä.
Mitä sitä turhaan yrittää, kun et halua neuvoja - et kuunnella sanoja,
ehkä joltain toiselta, ehkä asioita kokeneelta....
Mutta kun ei niin ei.
Sä olit vain sä - inttäen vain sä.

Joten miksi turhaa yrittää.....
Sanon vain:
Kiitos ja näkemiin.
Yritä pärjätä avuitta, neuvoitta..... mitään.

Ellet silmiäsi avaa  - mieltäsikin, on taipaleesi raskas....
-tulet sen vain huomaamaan!
Elämä ei ole helppoa, mutta siitä voi tehdä siedettävää...
- kun suostuu toisten neuvoa ja auttaa - tarvittaessa.

Siihen saakka:
Kiitos ja näkemiin!
-----------------------------------------------------------------------------

Mulla oli ne hetket, täysin omat - hiljaiset.

Nautin tuokioista omista, nautin..... kuten nytkin!
Olin omillani, olin itselleni... vain omalle sielulleni, sydämelleni.

Pitkästä aikaa!

Mulla oli ne hetket, täysin omat - onnelliset.

Nautin ajasta omasta, nautin....kuten nytkin!
Olin itselleni, olin rauhassa.... vain omalle mielelleni, maailmalleni.

Pitkästä aikaa!

Kaivoin esille levyn, katselin sen kantta ja sivelin sitä hetken....
Otin levyn esille ja asetin soittimelle..... nostin neulan hitaasti,
kuin elokuvassa..... hitaasti - laskin sen levylle, varovasti... uralle...
- ja kohta asunnon täytti nuo sävelet....... kevyt huokaisu!

Nautin tästä tuokiosta!
Pitkästä aikaa!
Minä - itselleni, vain omalle sydämelle - vain omalle sielulle.

Asunnossa oli vain minä ja tuo musiikki.
Seurasin levyn tasaista pyörimistä soittimella.
Musiikki ja tuo pyöriminen sai minut lähes maagisen hypnoottiseen,
onnelliseen tilaan - olinko nirvanassa.....!!!?

Nautin.
Sain olla taas, pitkästä aikaa..... itselleni.
Ja vain musiikki kuului asunnosta.
------------------------------------------------------------------------

Hymyn alle jää... piiloon tunne väärä.

Maailma on ihmeellinen! Oikeasti, hymyilin mielestäni avoimesti ja sydämestäni parikin viikkoa lähes putkeen ja tuntui, että mikään ei satuta eikä tunnu pahalta. Mutta niin se vain on, että
kuvitelmat ovat kuvitelmia ja toisinaan totuuksien saaminen vasten kasvoja onkin
raastavampaa, kuin uskoisikaan.

Nyt en puhu työasioista. Ne nyt ovat mitä ovat. Väliin sattuu hyviä juttuja, toisinaan hieman
harmillisempia.... sitähän se alallani on aina ollut.

Että sellaista. Miksi sitten tunnen taas näin? Vain yksi ihminen jossain osaisi siihen vastata, mutta arvelen, että ei tule edes juttelemaan kanssani ja jos tulee (rasti seinään....), juttelee
kaikesta muusta..... kuitenkin.

https://www.youtube.com/watch?v=4rzTrKbFFmg

---------------------------------------------------------------------------

Hymy oli noussut huulille, pehmeille... omilleni!
Nautin keväästä, elämästä ja valosta. Aamuisin vain minulle lauloivat ne
kaikki kymmenet - ne sadat - ehkäpä tuhannet linnut...... olin onnellinen!

Kasvoillani loisti ilo, onnellisuus ja olin varma, olin rohkea... voimakas.
Mikään ei minua olisi voinut uhata, hymyäni jäädyttää, sitä kuolettaa...

Vaan.... kuvittelinko sittenkin vain ja itselleni valehtelin?
Katsoin aamulla peiliin ja en nähnyt enää itseäni, en sitä mitä näin
edellisenä iltana..... en tuntenut tuota harmaata kasvoa ollenkaan, hetkeen.

Hän sai minut hetkeksi taas elämään, vaikka vain se pieni hetki olikin!
Hän teki jotain.... kosketti minua - vaikka ei koskenutkaan.... sai minut,
vaikka ei ottanut edes kiinni.... ja tunsin olevani taas elossa!

Olihan meillä hetkiä, pieniä ja isoja.
Olihan niitä! Muistan kyllä.... - eikä siitä kauaa ole, ei ollenkaan.
Vaan nyt, miksi lintujen laulu kuulostaa niin vaimealta... kuin hiipuisi kokonaan pois?
Miksi auringonsäteiden lämpö ei enää tunnu ihollani?
Mikä minua vaivaa?

Pois sisältä, ahdistaa!!!!! Liikkeelle... askeleet toisensa perään minua vievät,
jonnekin.... mutta minne.... vain jonnekin.
Kävelin ja kävelin, purin hammastani ja kielsin itseltäni kyyneleet!
Aikani taivalsin, tulin taas sinne..... missä olin ollut ennenkin, yksin.
Katselin taivaalle, katselin sivulle.... alaspäin ja kaikkialle, enkä tiennyt - minne menen.

Tyhjää!
Pimeys vain kietoi minut harsoonsa hellään.
Tuuli sitoi minut viileyteensä kevyeen.
Tyhjää!

Katselin vielä kaikkialle, suljin silmäni...... ja .......
Joku esti minua kuitenkin! Kuka - mikä - miksi?
Purskahdin itkuun, lyyhistyin... jäin siihen, yön pimeyteen... -yksin, vaikka en ollutkaan - yksin.

 

https://www.youtube.com/watch?v=eHx6ndPzANQ 

------------------------------------------------------------------------------

Aamukahvilla.... istuin nenä kiinni lehdessä. En kuullut kun tulit viereeni.
Tilasit kahvin ja vasta kupin kolahtaessa pöytään tajusin siihen jonkun tulleen.
Tervehdimme.
Hetkeen ei puhuttu mitään, vaikka näin että sinulla jokin mieltäsi painoi.
Lopulta avauduit....

Hörppäsit kahvia hieman ja katsoit minua silmiin.
"Uskotko enkeleihin tai yliluonnollisiin asioihin?" Kysyit ilmekään värähtämättä.
Jäin vain tuijottamaan, käteni liike pysähtyi. Kahvikuppini oli huulteni tasalla, mutta
en osannut juoda siitä.....
"Mitä?" Kysyin ja sain kysymyksesi uudelleen.

Ennen kuin osasin tai sain vastata, kerroit yöstäsi.
Ja mitä pidemmälle etenit, sen hämmentyneempi olin.
Kuvailit sitä, kuinka olit tullut kotiin hieman myöhään. Olit ollut kavereiden kanssa
ulkona ja selvinpäin... vaihteeksi.
Olit saanut riisuttua takkisi ja kenkäsi, kun kuulit jonkun kuiskaavan sinulle...
selkeästi sinua kutsuttiin! Olit sytyttänyt olohuoneeseen valot, kiertänyt kotisi läpi...
vaan ketään et nähnyt - ja sitten joku vain hiljaa kosketti sinua poskelle!
Olit säpsähtänyt ja pyörinyt ympyrää, mutta mitään et nähnyt.

Sitten huomasit, että yksi tuuletusikkuna oli auki, ehkä tuulenvire se sinua kiusasi.
Näin itsekin ajattelin, mutta tarinasi jatkui....

Kävit suihkussa ja sieltä palatessasi huomasit, että kellosi ja kaulaketjusi olivat toisaalla,
mihin ne olit hetki sitten jättänyt! Tässä vaiheessa varmaan jo joku olisi vain
huutanut apua ja paennut, mutta sinä et... olit vain tuumannut, että "jaahas....näin.!"
Olit painunut nukkumaan ja juuri, kun olit nukahtamassa.... sinua kutsuttiin.
Nousit ylös, istahdit vuoteesi reunalle ja katselit eteenpäin.
Jotain siellä taisi olla, sittenkin .... siis sittenkin... et ollutkaan yksin.

Jokin hahmon omainen lähestyi hiljaa, kuin leijuen vaikka näytti että olisi kävellyt.
Jähmetyit ja et saanut sanottua mitään! Pelkäsit, että nyt se on menoa... eikä meininkiä
ja tunsit sapen maun kurkussasi, pelkäsit oksentavasi siihen paikkaan.

Tuo joku puhutteli sinua, kertoi äänellä jota et osannut kuvailla... se oli heleä, hiljainen, kirkas...
silti väliin tumma.... voimakas - mutta kokoajan rauhoittava ja turvallinen.
Tuo joku oli kertonut sinulle, että takana oli paljon pahaa.... kohdallasi on ikäviä asioita...
kertoi kaikesta..... mitä tiesit. Lopuksi tuo joku tuli aivan vierellesi, sipaisi sinua....
kuiskasi ääneti, mutta kaiken kuulit...... "Älä luovuta nyt, koska tulet saamaan palkinnon
mitä ihanimman!" Ja tuon sanottuaan vain haaleni pois.... ja ilmassa tuntui kuin olisi
pieniä perhoja leijunut lumihiutalemaisesti hetken, ennenkuin hävisivät hämärään.

Näin katseestasi, että et valehdellut!
Näin ja tunsin sisälläni, että olit jotain todella kokenut!
Joit hiljaa lopun kahvisi, nousit ja poistuit..... ääneti.... mutta askelissasi
oli kevyempi sointu kuin aikoihin. Ehkä siis sittenkin...... ja minä jatkoin
lehden lukemista, hetken aikaa.





 -------------------------------------------------------------------------

 https://www.youtube.com/watch?v=BlDznlOQe7s

Tänään oli aikaa itselle! Pitkästä aikaa.... vain omaa rauhaa, ilman mitään.
Kävelin tuon tutun puron varrelle istumaan. Siinä oli se tuttu paikka, iso kivi.
Siinä katselin tuota kirkkaan puron solinaa ja kuuntelin veden elämää.

Se oli kuin elämä itsessään.... solisevaa ja eteenpäin soljuvaa.
Väliin purossa kellui pieni oksa, jäi pyörimään pieneen kivikkoon...
kuin elämän karikoihin ihminen omassaan.
Katselin tuon oksan pyörimistä, kiertämistä ja lopulta sen
vapautumista kivien välistä pienen puron virtaan.... eteenpäin vievään.

Oksa oli kuin minä!
Eteenpäin väliin vauhdilla, väliin hiljentäen... toisinaan jumissa, omassa
maailmassa - elämässä..... väliin kokonaan pysähtyneenä, kuin
mutaan juuttuneena, toisiin oksiin tarrautuneena. Sitten taas virran vietävänä
- toisten työntäminä, tai joukossa suuremmassa.
Mutta virta vain veisi mennessään!

Otin maasta toisen oksan, kuorin sitä hieman.... ajatuksissani.
Heitin sen lopulta puroon ja katselin, kuinka se lähti kellumaan eteenpäin......
toisen oksan perään. Toivoin, että tuo oksani saisi sen edellisen oksan kiinni
ja saisivat jatkaa matkaansa yhdessä, tuossa purossa.....



Samoin toivoin itsellenikin.... - joku ottaisi minut kiinni, minun virrastani
ja lähtisi kulkemaan sitä yhdessä kanssani - tai vievänsä minut oman
solisevan virran pyörteisiin... lopulta yhteisiin.

Huokaisin - nousin ja lähdin kävelemään, toivoen että ehkä joskus - ehkä...

-----------------------------------------------------------------------

Siitä oli ollut aikaa, kun olimme olleet yhdessä!
Silti muistit minut, kun kohdattiin. Kerroit niistä tietyistä hetkistä
ja näin silmissäsi jotain... kaihoisaa.

Kerroit, että muistit minut... muistit hetkiä tiettyjä - aikoja, joita olimme eläneet.
Kerroit, että elämässäsi vaikka oli mitä sattunut jälkeemme, olin yhä mielessäsi....
Muistelit toisinaan...

Sanoit, että jotain ei vain voinut unohtaa!
Sanoit, että jotain ei vain saanut enää samaa!
Sanoit paljon pieniä asioita..... minut yllätit ja hämmensit.....
Miksi kaipasit?


Kerroin, että se oli sitä aikaa ja meillä oli aikamme.
Vastasin, että se oli mennyttä ja muistot ovat muistoja.... uusia ei tulla voisi.
Ja silmistäsi näin jotain...... mitä en olisi halunnut nähdä!
Ei, meillä ei voisi olla enää - ei voisi...... uskothan sen?

Myönsin, että muistin itsekin... tietenkin.
Mutta en niitä muistelemaan alkanut, en enää... koska elin elämää uutta,
missä sinä et ollut mukana.... hiljaa kätellen totesin: "Pidä muistot mielessäsi...
siellä jossain sydämen palassa.... " Hymyilin hiljaa ja huomasin, olit
pettynyt mutta ymmärsit.

Lähdin toisaalle ja hetken muistelin sitä jotain.... katsoin taakseni ja näin sinun
seisovan, hiljaa vilkuttavan.... olin hämmentynyt, mutta jatkoin vain matkaa.

-------------------------------------------------------------------------

Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana....
Vain sitä..... hänelle.
Niin hän sen ajatteli, niin hän sen tunsi, niin hän sen koki.
Sitä oli ilmassa.

Vain hänelle!

Niin hän hymyili, säteili, hyräili...... nautti siitä...
siitä hetkestä, siitä illasta - tulevasta.
Sillä hän tiesi:
Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana...
Vain sitä.... hänelle.
                                 

Hän odotti, ei kärsimätön ollut, hän jaksoi odottaa...
Sitä iltaa - hänen iltaa....
Koska tiesi, mitä oli tulossa....
Hänelle!

Hän koki olevansa onnekas.
Hän tunsi saavansa jotain..... erikoista, erilaista, ainutlaatuista...
- sinä iltana!

Ja se ilta tuli...... - hänelle, kuten hän sitä oli odottanutkin!
-----------------------------------------------------------------------

Mökissä oli elämää, oli tohinaa ja ääntä.
Mummi oli saanut vieraaksi sukua! Olihan hänen merkkipäivä.
Vuosi tuli taas ikää lisää ja niitähän mummilla oli jo melkoisesti...
mutta mieli oli yhä virkeä ja muisti pelasi, eikä kunnossakaan ollut vikaa.

Itse hän oli leiponut kakut ja paakelsit. Tehnyt piirakat ja rönttöset, rievät ja muut,
niin kuin oli tehnyt aina ennenkin. Mummi tykkäsi touhuta keittiössä ja
varsinkin nyt, kun vierahia oli tupa täynnänsä.

Mutta kahvetta ei mummi keitellä saanut, sillä tytär oli päättänyt tuon tehtävän sentään
omia itselleen ja myöskin tarjoilla nuo mummin herkut. Sillä välin mummi sai
istahtaa lempituoliinsa ja turista muiden vieraitten kanssa kuulumisia.

Tietenkin mummin syli oli se halutuin paikka kahdelle lapsenlapsenlapselle, toinen niistä oli
tyttären tytär ja toinen taasen sopivasti pojan tyttö. Vielä ei siis poikia sukuun ollut
tullut lisää, mistä mummi hieman kiusoittelikin lapsiaan ja näiden puolisoita.
Mutta ei hän pahalla, ei.... mummi ei juurikaan kenestäkään pahaa sanoa halunnut.
Hän oli sen verran nähnyt ja elänyt, että ei sellaisia kannattanut enää "harrastaa" niinkuin
mummi asian itse ilmoitti.

Tytär tarjoili kahvit ja niitä sitten ryystettiin, kuten mummin tapaan kuului ilmaista.
Särpimiä haukattiin ja kyllä ne kelpasivatkin. Poika sitä aina sanoikin, että hänen äidillään,
eli mummilla, oli jossain se taikakaulin millä tämä loihti nuo herkut.
Kaikki hymyilivät tarinalle, vaikka melkeinpä aina tämä sen sanoi.

Siinä kahvien lomassa mummin lastenlapset kysyivät että saisivatko
he käydä vintillä, kun mummi oli kerran jutellut että siellä on vaikka mitä aarteita, mutta
ei hän sinne enää juuri kiivennyt ollut. No eihän mummi kieltää voinut.
Pienimmätkin olisivat sinne halunneet, mutta heitä ei sentään päästetty kiipeämään
jyrkkiä puuportaita talon vintille.

Nämä pari tyttöä sitten kiipesivät  vintille ja heidän askeleensa kopina kuuluikin
vintiltä alakertaan jonkin aikaa. Sitten yllättäin he tulivat kuin juoksujalkaa alas sieltä mummin
luokse ojentaen hänelle pienen laatikon, missä sisällä oli soittorasia.

"Mistä tämä on"? Toinen tytöistä, tai nuori nainenhan hän jo oli, kysyi mummilta?
Mummi katseli soittorasiaa pitkään, pyöritteli sitä kädessään ja hymyili vienosti.
"Se on teidän papalta saatu. Siitä kyllä on jo aikaa, voi me oltiin silloin niin nuoria...
hieman vanhempia kuin te nyt." Mummi sanoi ja osoitti noita kahta nuorta naista.
"Sain tämän papalta lahjana, ihan ilman mitään syytä. Oltiin markkinoilla ja pappa
näki tuon eräässä kojussa, eikä edes kysynyt hintaa.... hyvä mies sentään, meni sitten
tuollaiseen tuhlaamaan ja me kun oltiin ostamassa pikku tilkullemme siemenperunoita!"

Mummi yritti olla tuossa kohtaa muka tiukan oloinen, mutta soittorasiaa katsellessan
hänen silmiinsä nousi pieni kiilto.... kyynel oli lähellä.
Hän otti rasian pohjasta, pienen luukun alta esille pikkuruisen avaimen ja asetti sen
soittorasiassa olevaan reikään, kiersi muutaman kerran ja hetken kuluttua
huoneen täytti merkillisen taianomainen musiikki. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan!

Mummi asetti soittorasian pöydälle, siihen hänen tuolinsa viereen ja vain katseli sitä.
Kaikki näkivät, että hän leijui muistoissa jonnekin aikaan, milloin pappa oli vielä
hänen rinnallaan ja he elivät yhdessä onnellisina. Aika oli jo papasta jättänyt vuosia
sitten, mutta mummille tämä oli yhä vahvana läsnä - kuten nytkin.

Kukaan ei hiiskunut sanaakaan niin kauan kuin soittorasia soi.
He ymmärsivät sen, että tuo oli tärkeää mummille ja mummi pääsi näin
jälleen lähelle rakastamaansa pappaa!

Viimein soittorasia vaimeni ja mummi kääntyi toisten puoleen hieman ihmettellen.
"Mitä te siinä nyt noin? Eikös sitä kahvetta ny voisi ottaa tähän väliin hiukkasen?"
Toiset hymyilivät, se oli niin heidän mummia se.

Ja tuo soittorasia löysi uuden elämän jälleen mummin pöydältä tuon päivän jälkeen.

 ---------------------------------------------------------------------------

Pikkunuhan jälkimainingeissa

Tällaista se kevät on sitten ollut jonkin aikaa: Nenä vuotaa, aivastukset kaikuvat ympäri asuntoa ja
kurkkua kutittaa ja yskittää. Ainoastaan kuumetta ei ole ollut, eli ihan sentään en ole
joutunut pelkäksi sängyn vangiksi jäämään. No töissä on tietenkin ollut hieman vaikeampaa, kun
väliin tuo ääni on pettänyt ja sitä kun joudun käyttämään... välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Mutta eipä valiteta vaan mennään eteenpäin!
----------------------------------------------------------------------

Sieltä kuului taas, sitä hiljaista ääntä....
Hänellä oli paha olla.
Sieltä kuului.... nyyhkintää vaimeaa
- ja minusta tuntui pahalta!

Tuolla jossain, naapurissa jollain, oli paha olla.
Sitä jouduin usein kuuntelemaan ja se mieltäni raastoi,
sydämestä otti.

Väliin meni aikoja, ei kuulunut mitään.
Mutta sitten se alkoi taas, yleensä myöhään illalla...
kun jo melkein kaikki olivat nukkumassa - paitsi minä ja hän...
- kenellä oli paha olla.

Mä mietin, kuka tuo oli.
Mä mietin, missä hän oli.
Mä mietin, voisinko auttaa.... osaisinko edes!
Ja taas sitä kuunnella sain, nyyhkintää vaimeaa.

Mutta tänään se oli erilaista!
Se oli raastavampaa, se oli tuskaisempaa - se oli riipaisevaa, sydämestä syvältä tulevaa.
Jollain oli todella paha olla.

Olin lähdössä hieman ulos ja pääsin rappuun.
Pääsin alas ulko-ovelle saakka kun jossain aukesi ovi ja
kuulin nyyhkintää! Joku tuli rappuun, itkien hiljaa.
Valot sammuivat, jäin pihalle oven luo... miettien, mitä sanoisin.
Ja kohta siihen ilmestyikin yksi nainen naapurista,
silmät punaisina kyynelistä.

Hän säpsähti kun mut näki.
Hän päänsä käänsi pois häpeillen, vaimeasti nyyhkien.
Mä kysyin, mikä on ja voinko auttaa.
Hän yllättyi, jäi viereeni ja kysyi, mitä olin sanonut.
Sanoin uudelleen ja nyt näin kasvotkin.
Hällä oli silmät punaisena kyynelistä, posket märkinä niistä.
Hän sanoi jotain, oikeastaan vain mutisi - ja minä nyökyttelin.

Siinä viileässä alkuyössä ulko-ovella juteltiin, enkä sitten
lähtenyt mihinkään, päätin häntä kuunnella - jos hänen
mieltä saisi nostettua, edes hetkisen... pienen.

Kaivoin nenäliinan hälle ja hän sai hieman kuivattua poskia ja silmiä.
Kiitti varovasti ja epäili, että hän vaikutti typerältä edessäni.
Vakuutin, että ei todellakaan ja varovasti laskin toisen käteni hänen
olkapäälle. Hän ei säpsähtänyt, katsoi minua ja kysyi hiljaa:
"Voisiksä halata mua?"

Kiedoin käteni hiljaa hänen ympärilleen, hän painoi itsensä minua vasten
ja huokaisi hiljaa "kiitos". Tuntui hyvältä, että sain tehtyä jotain hyvää...
ettei hän vain enää itkenyt.
Hän kertoi minuun nojaten, että oli valmis lähteen pitkälle, eikä tiennyt minne.
Pelkäsi jopa, että olisi voinut tehdä itselleen jotain......
- mutta onneksi oltiin törmätty.

Lopulta hän sanoi, että parempi kai mennä kotiin.
Itse olin samaa mieltä ja sanoin, että taidetaan olla lähes naapureita.
Ja rappussa kulkiessamme sovittiin, että jos on tarvetta jutella tai vaikka vain
kahviseuraa vailla, voi tulla ovikelloa soittelemaan.

Eikä ainakaan vielä ole uudelleen surullisen ikävää nyyhkintää kuulunut.
--------------------------------------------------------------------------------

Aavemaisena yössä osui kasvoille jotain.
Aavemaisena leijui, kuin tuuli hentoinen....
Jotain oli, mitään ei heti näkynyt...... jotain erilaista, tuntematonta.

Mä avasin silmäni, unesta heräsin... tai herättikö joku?
Nousin sängyltä, pimeää..... yö ei ollut vielä taittunut aamuun.
Ja olin kuulevinani jotain... vai vaiko mielikuvitus tepposia teki?

Hipaisiko taas jokin minua? Oliko tässä joku?
Leijuiko läsnä tässä jotain, mi minua seurasi vai valvoi
- vai oliko sillä muuta syytä minun luona olla, uneni katkoa?

Koitin sanoa jotain, mutta ääntä en saanut kurkusta.
Koitin nousta, mutta tuntui kuin jokin paino olisi puristanut minut sängylle.
Koitin ymmärtää vaan olin ymmälläni.

Ja jokin outo häivähti ohitseni, jäi vähän matkan päähän eteeni....
leijui siinä..... ja tunsin olon rauhaisan valtaavan koko mieleni, itseni!

Olin yksin, mutta en yksin - silläkään hetkellä.

https://www.youtube.com/watch?v=IDEIol3cgF4

-------------------------------------------------------------------

Sä kerroit siitä naisesta.
Sä kerroit ja äänessä oli kauhua, aitoa pelkoa.

Mä en alkuun sua uskonut, en käsittänyt.
Mutta sä kerroit uudestaan ja uudestaan.... aina kun kohdattiin.
Ja sitten aloin ymmärtää, sun elämää uhattiin - ellet suostuisi hänen kanssaan elämään!
Sä olit ahdistettu, sä olit kuristettu - sulla ei ollut omaa elämää.

Tuo nainen oli sut ensin valloittanut, ensin vietellyt ja saanut leijumaan.
Tuo nainen oli ensin ollut hurmaava, onnelliseksi sinut saanut.
Tuo nainen sai toiset kateellisiksi sinulle..... kunnes kääntyi esille tuo pimeä puoli julma.

Ja sä kerroit mulle, vain mulle.
Sä kerroit ja pelkäsit. Sä et tiennyt, mitä tehdä.... minne mennä, kuinka irti päästä!
Sä olit avuton - ahdistettu ja lannistettu.
Sä kaipasit apua, sun silmäsi huusivat sitä - ja sä pyysit itsekin sitä.

Me mietimme, todella mietimme.
Miten saisit takaisin elämäsi, miten saisit takaisin oman itsesi?
Ja todella jouduimme miettimään....... koska siitä ei helppoa tulisi - eikä tullutkaan....
- miten pääsisit vapaaksi, hänestä irti kokonaan.

Ja siitä hetkestä eteenpäin alkoin henkien taisto..... sinun elämästä!
Eikä sulla ollut kertaakaan ikävä sitä naista, ken sut kerran vietteli ja ansaan langetti.

---------------------------------------------------------------------

Tänään taas hieman yksin.
Tänään taas ilman toista, tänään.....

Tänään taas sai tuntea sitä, mitä halusi taaksensa jättää!
Tänään taas oli, kuin ei olisi mitään....

Tänään taas, tyhjänä oli - syli.
Tänään taas elää piti itsekseen!

Tänään taas ja taas ja taas ja... ja taas kai...
Tänään - se oli niin tätä - tänään - tyhjänä...... niin tyhjänä.

-------------------------------------------------------------------

Meitähän oli kaksi, minä ja sinä.
Meitähän oli - me.
Eikä siihen muita tarvittu, ei laisinkaan!

Meitähän oli kaksi, sinä ja minä.
Mehän olimme - me.
Siinä kaikki, mitä kaivattiin!

Niin me olitiin, kuten pitikin.
Me kaksi, vain me kaksi.
Niin me oltiin...... yhdessä liikuttiin
- elettiin ja naurettiin!
Me kaksi - ystävät parhaimmat.

Sitten vain jotain keksit, mielessäsi mietit.
Yllättäin päätit, ei ollutkaan enää kahta - ei.
Olisikin vain yksi: Sinä!
Ja jätit siihen kadunkulmalle kylmälle sen toisen, minut.

Välittänyt et, että ystävänä sinua pidin.
Ajatellut et, että sellaisena itseni sinulle annoin.
Olit vain sinä - ja mielesi pieni, äänet sisällä pääsi...
Vaikka annoitkin muiden sua painostaa,
päätäsi kääntää ja meidät musertaa....
- jättäen vain yhden, unohtaen toisen.

Eikä enää ollut edes sitä yhtä!
---------------------------------------------------------------

Sitä luuli hetken, että olisikin ollut jotain erilaista.
Sitä antoi mielelleen luvan kuvitella, elää haaveissa.
Sitäkö se oli?
Vain jonkin aikaa ja sitten ei mitään.....
Vai oliko se sittenkin jotain olemassa olevaa, jotain syntyvää?
Sitäkö se oli - sittenkin?

Mielessä pyöri hämmentyneenä paljon mietteitä.
Oli isoja, oli pieniä - oli sitä ja oli tätä.
Mutta oliko se sitä.... sitä, mitä mieli kuvitteli ja ajatuksissa pyöri?

Ehkä...
Ehkä ei....
Kuka tietää? Ehkä ei kukaan!

Ja mietteet vain mielessä pyöri, tunne oudosti sisällä hyöri.
Ilman suuntaa, ilman mitään - ilman..... vai..... ?
---------------------------------------------------------------

Tasapaksua talvipäivää

Pureskelin kynsiä, odotin.
Joka päivä kolausta yhtä vain odotin....
Ei kuulunut, ei.
Sitten se rapsahti, postiluukku peltinen.
Syöksyen eteiseen - tuliko tuo?
Ei, pettyä sain taas... odotus jatkua siis sai.

Revin melkein jo hiuksia, odotin.
Päivittäin sitä yhtä asiaa vain kaipasin.
Ei kuulunut, ei.
Kaikenlaisia mainoksia, niitä ilmestyi vain.
Postinkantajako pakettini vienyt oli?

                                                                      

Päivät kului, vaihtuivat.
Mainoksilla ja lehdillä vain minua muistettiin.
Ei kuulunut, ei.
Odotusta..... sitä vain eloni oli .... odotusta.

Tuli sitten se päivä, jolloin toivon menettänyt olin.
Mietin, turhaan olin yrittänyt - jotain tilannut...
eikä mitään kuulunut!
Ei kuulunut, ei.

Lähdin kotoa, harmistuneena... allapäin.... hiljaa.
Päivän toisaalla, arjen askarreissa.
Vaan kun illalla kotiin tulin, oli postia tullut, monenmoista...
- ja seassa lehtien, mainosten... oli se paketti pienoinen!
Enkä voinut uskoa todeksi, sen sittenkin sainkin.
Ja tiesin, joku jotain saisi myös - joku toinenkin...

Hymyilin!














--------------------------------------------------------------------------

Olin istunut iltaa, hiljaa.
En seuraa hakenut, enkä sitä kaivannut!
Yksin siemailin vain juomaani - kädessäni lasia pyöritin.

Väkeä kulki pöytäni ohi, taisi mennä hänkin.
En vain huomannut alkuun, en ehkä jaksanut toisia katsella.

Pääni painoin käsiini, huokaisin hiljaa - juuri silloin....
ja hän pysähtyi luokseni.
"Miksi noin?" Kysyi hiljaa ja tuijotti minua.
Toisti sanoja pari kertaa ja vasta sitten ymmärsin, hän puhui mulle.
"Miksi noin?" Kysyi ja katsoi silmiin - minua.

Vastasin varovasti, en tiennyt oikein mitä edes sanoa.
Hän istuutui viereeni, katse arvosteli tätä miestä.
Olin ihmeissäni, miten tuollainen jäisi tähän, minun
tavallisen miehen viereen.....

Juttelimme hetken, kysyi lähtisinkö muualle.
"Niin no, miksi ei." Vastasin, vaikka arvelin että... olisiko hän....
Tuo nainen arvasi aatokset, naurahti hiljaa kuiskaillen:
"Ei, en tosiaan ole mutta täällä ei vain ole meille mitään!"

Löytyi toinen paikka, hieman hämyisä - juuri sopiva kahdelle.
Hän kyseli, hän vastaili, hän sai minut nauramaan.....
- vaan jotain salaperäistä tuossa naisessa oli, sitä en selville saanut....

Ilta loppui - liian nopeaan. Hän halusi kotiinsa... nousi, kiitti
seurasta ja poistui hiljaa ulos, viileään yöhön usvaiseen.
Jäin ihmeissäni yksin!

Lähdin ulos, katselin jos häntä olisi näkynyt, mutta katu oli
autio... - minulle. Vain katulamppujen kalpeat valot heijastuivat
rakennusten seiniltä ja märältä kadulta.
Kävelin kotiin ja ovella kaivelin taskustani avaimia ja...
käteeni osui jotain pientä. Nappasin hämmästyneenä käteeni
tuon kortin ja hetken hiljaa sitä luin.
Lopulta vain sen ääneen sanottua sain: "Oletpa salaperäinen....!"
- ja tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

---------------------------------------------------------------------------

 Oltiin jo jonkin aikaa tapailtu, käyty ulkona - yhdessä juhlittu.
Olin ollut luonasi ja sinä myöskin luonani.
Öitä vietetty erilaisia..... iltoja kaikenlaisia.
Naurettu, juteltu - ja vain oltu.

Sitten, kuin vaivihkaa vain - sä tulit luokseni uudestaan.
Et ollut vain yötä yhtä, et hetkeä pientä.
Heräsitkin vierestä useampina aamuina, vaikka välillä
siitä nousin yksinkin....

Huomata sain pienistä merkeistä, valtasit itsellesi paikkaa luotani.
Ensin veit palan sydämestäni...
sitten hiljaa kotoani... ja nyt jo lopulta sängystäni....
Ja missä minä enää kohta nukun? Sohvallako?
Ei, ei kai tämän nyt ihan näin pitänyt mennä?

Ja sinä vain hymyilit, valloittavaa hymyäsi.....
--------------------------------------------------------------------------

Hän ei ollut kenenkään,
hän oli täysin yksin.
Hän oli - miten oli, pimeässä... kyynelissä.

Hänellä oli kaikki,
hänellä oli toiset.
Vaan nyt häntä ei muistettu, ei autettu - ei tuettu.
Hän oli vain hän, yksin, pimeässä...kyynelissä.

Itki ääneti kyyneliään,                                          

puri hiljaa huuliaan... - tuskaansa sisältä purki.
Mutta yksin joutui olemaan.... - hän.

Toivoi tietenkin, että ei olisi niin... niin yksin.
Toivoi sitä itkien... pyyhki kämmeniinsä kyyneleet,
vain yksin... pimeässä.

Ei muistanut kukaan, ei soinut puhelinkaan.
Oli hän, yksin maailmassa suuressa, ilman tukea,
edes pientä apua..... pimeässä... kyynelissä.

Ilta yön puolelle jo siirtyi, kalenterissa
vaihtui päivä toiseen.
Mutta mieli ei helpottunut, olo ei
parantunut... sielusta otti, ahdisti.
Sinne hän vain jäi.... yksin... pimeään, kyyneliin....
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------

No niin, sitten niihin "alkulöpinöihin" kun jotakuta vaivasi viimeksi, että niitä oli siellä
alussa sen verran että ei tahtonut jaksaa enää lukea itse kirjoituksia. Pistänpä ne
sitten vaihteeksi tänne loppuun..... ihan kiusallakin!

Että mitäs tässä on taas tapahtunut?
No ei mitään kummoista. Muutama henkilö on ehkä ollut hämmennyksissä minun
elämäntavoista ja -tyylistä, mutta hyvä jos puhetta riittää. Siis eikös se mene niin, että
"kunnia meni, mutta maine kasvaa!" ja mitä sitä murehtimaan, mitä jotkut puhuvat...

Viimepäivät ovat olleet oikeastaan viime lauantaita lukuunottamatta aika tasapaksuja.
Ei mitään lentoa, eikä elämää..... eli, kunhan sitä on vain jotenkin päivän "klaarannut."
No tuossa eräs ilta tosin oli käydä heikosti:
Nukahdin rattiin ja viime hetkellä heräsin, en tiedä mihin, mutta kuitenkin...
vastaantulija sai väistettyä enemmän, kuin itse ehdin reagoida ja itse vain jarrutin
ja ehkä käänsin autoa hieman sivuun... no mene ja tiedä, ei siihen kumpikaan jääty
miettimään ja kyselemään, mitä tapahtui - kummatkin jatkoimme matkaa.
Eli olisi nämäkin jutut jääneet tekemättä.
Ja mistä kuului, että olisikin pitänyt jäädä.... - jaa sieltä, kas hänen käsi nousi... okei.

Mutta näin mennään taas eteenpäin, kiitos.