Voiko ajatukset olla tyhjiä?

Tässä sitä mietin ja mietin...... tuota otsikkoni kysymystä.
Ei sillä, etteikö päässä olisi erilaisia ajatuksia, mutta koitan lähinnä
herätellä keskustelua siitä, että vaikka ajattelisitkin jotain niin yllättäin
saatatkin huomata, että et oikeastaan mietikään juuri mitään - vaan pääsi
on periaatteessa "tyhjä", ei vain niin kuin joskus puhekielessä sanotaan.

Mutta se syvällisyydestä ainakin nyt tähän hätään.
Miten muuten elämä etenee? Vastaan itse itselleni asettamaan kysymykseen
vaivattomasti: Yllättävästi, omalla tavallaan.
Töissä menee pääsääntöisesti oikein hyvin. no tietty siellä pitää se jokin
soraäänikin olla mukana, mutta mikä se on - en siitä numeroa ala tekemään.
Ne on toiset tahot, jotka haluavat leikkiä Suomalaisella selkääntaputtajan työkalulla,
eli harrastaa siis selkäänpuukottamista - vaikka kasvotusten oltaisiin niin maireita.

Kiitostakin töistä on tullut, eri suunnilta - joten kyllähän noita hommia jaksaa tehdä.

Yksityiselämä sujuu. Terveenä olen saanut olla (ja tietysti kun tämän ehdin julkaista,
niin eiköhän parin päivän päästä ala köhä tai jokin muu vaivaamaan).

Niin no jotain uuttakin on työkuvioissa, mutta mitä - niistä sitten jossain vaiheessa lisää.
---------------------------------------------------------------------------------------
PIENI UUSI VÄLIHUOMIO TÄHÄN KOHTAAN:
Jos / kun löydätte jostain jonkin teitä miellyttävän kuvan - tai omistatte sellaisen ja
suostutte sen jakamaan täällä, laittakaa kuvaa tulemaan. Koitan kehitellä kuvaan sitten
jonkin lyhyen tarinan. Asetan näin itselleni hieman lisähaastetta kirjoittamiseen! Kiitos. (26.2.2018)
---------------------------------------------------------------------------------------
HUOM HUOM ! ! !
Näiden pienten tarinoiden lopusta löytyy yksi uusi tarina. Se ei ole vielä lukijan antamaan
kuvaan tehty, vaan ajatus syntyi tuossa erästä ohjelmaa katsellessa. Ei, en ole lainannut
kyseisestä ohjelmasta tms. tarinaan mitään. (2.3.2018)
---------------------------------------------------------------------------------------

Päämäärä tuntematon, matka mahdoton.
Sitä kulkuni oli - sillä tiellä olin.

Etenin ja etenin, eteenpäin astelin.
Ei matka lyhentynyt metriäkään, en nähnyt muuta elämää...
- vain tyhjällä tielläni astelin, eteenpäin jonnekin.

Yksinäisenä maailmassa, keskellä kaiken kiireen!
Siinä oma polkuni, minun oma tieni - siinä jonnekin johdattaa,
kohtaloon tarkoitettuun kuljettaa.

Tunnen seuraavani itseäni sivusta, katselen kun etenen....
paahteessa auringon, sateessa ankarassa tai terävässä pakkasessa.
En pysähdy, en taakseni katso, en - vaan omaa tietäni taivallan.

Joskus jonkun matkalla kohtaan, jonkun kanssa hetken matkaan....
- vaan useimmiten kuitenkin: Yksin tielläni olen niin - vain yksin tielläni olen niin.

Silti en ole yksinäinen!
https://www.youtube.com/watch?v=i9ccCIeT5pQ
----------------------------------------------------------------------

Aamulla sadalla suudelmalla sinut herätin.
Aamulla aurinkoisena - vaikka vettä sataisi!
Aamulla ensimmäisenä hymysi näkisin....

Ja mä niin tiesin, mä niin tiesin:
Sun mä ain´ olisin.

Aamulla sanoilla hellillä sua hyväilisin.
Aamulla sunnuntaisena, vaikka arki olisikin!
Aamulla ensimmäisenä katseesi kohtaisin....

Ja mä niin tiesin, mä niin tiesin:
Vierelläs´ ain olisin.

Ja niin tässä, ain´ niin tässä
- yhteisessä hetkessä, meidän elämässä:
Mä sulle kaikkea pientä ihanaa tekisin!
Mä sulle kaikkea kaunista antaa haluisin!

Koska sä, vain koska sä: Olet sä
- ja sen kaiken arvoinen.

Ja kun päivä etenee, sydämet yhdessä sykkien....
Mä illalla voin sen tunnustaa - jälleen uudestaan:

Illalla haleilla hellillä sut nukuttaisin.
Illalla kauniina - vaikka myrskyäisi.
Illalla vielä, ennen nukahtamistasi, lämpösi tuntisin.

Enkä voisi kuvitella paikkaa, en aikaa - en mitään....
- missä mieluummin olisin, kuin tässä:
Sinun vierelläsi, meidän elämässä!

--------------------------------------------------------------------------------

Heitti nurkkaan huoneen tuo nainen sormuksen.
Heitti ja huusi miehelleen kiroillen!
Ei halunnut uskoa sanoja toisen, ei lahjaa vastaan ottanut moinen....
Piiskasi miestään sanoilla, puukotti sydäntä särkyvää.

Pakeni toiseen huoneeseen, pala kurkussa ahdistuen
- tuo miesparka suunniltaan.
Ei voinut naistaan tajuta, ei ymmärtää lainkaan....
Miksi noin, miksi näin: Miksi kaikki onkin nyt taas väärinpäin?

Peräänsä sai naisen huutavan, tavaroita viskovan - kiroavan.
Kävi päälle miehensä, raapien ja potkien.
Repi paidan päältä tältä, hajalle sen saaden.

Yritti estellä, yritti selitellä, yritti rauhoitella....
- mies naistaan. Otti kiinni, koitti halata - vaan riuhtoi toinen
itsensä irti potkuilla ja puremalla.
Päätti poistua, paikalta paeta - mies hädissään ja ihmeissään.

Soitti apua, vaan hälle naurettiin:
"Etkö sä naistas kuriin saa, etkö sä mies ole laisinkaan?"
Hän jäi yksin!

Oli poissa päivän, oli poissa toisen.... sai sitten viestin moisen:
"Nyt kun tuut tänne, saat selittää! Ja parempi onkin, että todellakin selität."
Palasi mies, sanojaan varoen.... lauseitaan lausui taiteillen.....
Lopulta sai toisen uskomaan, että ei - ei hän tahallaan:
Unohtanut naisensa syntymäpäivää päivällä väärin!

---------------------------------------------------------------------------------------

Sieluni matkalle pitkälle halusi, kaukaiseen maahan vaeltaa.
Kehoni kuiskasi sydämelleni: Lähdetään reissuun kulkemaan.

Odotin satamassa tuulia suopeita, odotin purjeita pulleita....
- odotin, että laiva minut veisi maihin uusiin kaukaisiin,
seikkailuihin ihmeellisiin!

Reppuni hihnat kiristin, laivaan astuin - ilmaa nuuhkaisin.
Sain hytin pienoisen, sen jonkun kanssa jakaisin.....
- niin kerrottiin.

Istuin punkallani hiljaa, pienestä ikkunasta ulos katselin.
Kuulin ankkuriketjun äänen, kuulin kellon kilahduksen
- kuulin oven avauksen

Ja näin: Sinut!

Hyttiseuralaiseni...... - häkellyin, hämmennyin - ja kai myös punastuin!

Siinä hytissäni, hytissämme, siinä sinä seisoit!
Myös odottaen uutta seikkailua, purjeita pulleita, tuulia suotuisia....
Ja sillä hetkellä tiesimme: Tästä eteenpäin yhdessä me matkaisimme
- kaikkialle!

------------------------------------------------------------------------------
Tässä uusi tarina (2.3.2018)

Sä halusit täydellisen elämän.
Sä halusit niin....
Sä halusit täydellisen maailman.
Sä etsit sitä niin...

Sä rakensit kotiasi muotien mukaan,
sä rakensit palatsiasi ohjelmien mukaan.
Vaan kenelle?
Luonasi kun ei koskaan halunnut käydä vain kukaan!

Sä ulkokuorta kiiltävää maalailit.
Sä elämääsi kaikille rikkaana esitit.
Sitä vain.... tätä vain.... kaikkea sulla oli (kai)!

Sä vain unohdit toisen, unohdit sen....
- että kanssasi elää halusi myös toinen!

Sivuutit hänet, sivuutit niin.
Et huomannut häntä, miten hän tukehtui kyyneliin.
- ei jaksanut olla vain kiiltokuvana siinä,
siinä sun täydellisessä maailmassa.....
Oudossa - erilaisessa!

Ehkä sä joskus sen vielä huomata saat,
että ulkokuorella ei saa maailmaa!
Ehkä sä vielä ymmärrät sen,
koti on paikka elämisen!
- Ja silloin rinnallasi jaksaa olla hän,
se toinen ihminen.
-----------------------------------------------------------------------------

Mikä ystävänpäivä?

No niin, taas olisi käsillä "Ystävänpäivä", jota hehkutetaan vähän joka paikassa tavalla jos toisellakin.
Ei - en ole kyyninen, en ole katkera, en ärtynyt.... -vaikka ehkä kuulostankin siltä.
En vain valitettavasti ymmärrä (enkä halua ymmärtää), että miksi 1 - siis YKSI - päivä olisi
se, jolloinka pitää muistaa ystäviä! Minulle ystävät ovat olemassa 365pvm/vuodessa, piste.

Alkujaanhan on kyse Pyhän Valentinuksen juhlasta, mistä koko ystävänpäivä on vuosisatojen
aikana muodostunut markkinavoimien masinoimaksi "IhQ Jee" bling-blingiä ja sydämiä täynnä
olevaksi päiväksi ympäri maailman. Meille tuo tapa alkoi rantautua 1980-luvun lopulla.

Mutta se siitä. Minulle ystävät ovat olemassa koko vuoden ja heitä kyllä muistan muulloin
mieluummin, kuin nyt vain tänä "ennaltamäärättynä" päivänä. Ei, en halua keneltäkään viedä sitä
iloa ja riemua, että nyt voi lähetellä sydämiä ystäville, antaa omalle kullalle jotain kivaa jne.

Mutta millä mittarilla mitataan ja katsotaan, millainen ihminen on sitten ystävä?
Jokainen tekee varmasti omassa sydämessään ne omat arvionsa ihmisistä, jotka tuntee.
Jollekin ystävä voi olla vaikka se kasvotuttu, jonka kanssa voi heittää pari sanaa säästä
ja joku toinen taas hyväksyy ystäväkseen ihmisen vasta sitten, kun on todella tutustunut
häneen. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen joukkoon. Ystävilleni olen lojaali, kavereitakaan
en tietenkään petä. Ystävälle voi puhua asiat niin, kuin ne ovat - kiertelemättä.
Joskus ystävä ärsyttää ja tekisi nuijia tätä päähän.... mutta silti ystävyys kestää,
kivikot ja karikot. On joskus jopa tutkittu, että hyvät ystävyydet ovat kestävämpiä, kuin
parisuhteet - ainakin nykyisessä hektisessä elämänmenossa.

Sitten ystävyyden hajoamisesta:
Ei sekään ole tavatonta. Ainakin itse voin sanoa omakohtaisesti, että en helposti käännä
toiselle selkää, mutta kun sen käännän - se selkäpuoli on sitten tiiviisti toista kohden.
Miten näin voi käydä? No esimerkiksi luottamuksen pettäminen!
Sanot yhtä, toimit toisin ja sitten valehtelet päin naamaa, että et ole tehnyt jotain
- mistä kuitenkin on faktaa ja tietoa jo useammalta taholta.
Yksi, mikä myös hajoittaa ystävyyksiä, on kahdenkeskisten asioiden julistaminen yleisesti.
Sanonta sanoo: "Kuka tarvitsee vihollisia, kun on tuollaisia ystäviä?"

https://www.youtube.com/watch?v=_UveXP9lu4o

Toivon, etten oikeasti nyt pahoittanut kenenkään mieltä!
Tietenkin ystävänpäivää saa juhlia - ei siinä mitään pahaa ole.
Toivoisin vain teidän muistavan, että eivät ne todelliset ystävät katoa mihinkään
seuraavana päivänä tai sitä seuraavana, eivätkä viikon päästä jne.
Ehkäpä ystävä olisi enempi jopa otettu siitä, että huomioit hänet yllättäin
ihan muuna päivänä, kuin 14.2. - vaikka olisitkin jo jollain tapaa häntä
muistanut kyseisenä ajankohtana.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tulit luokseni..... tervehtien.
Olit, kuin olit ollut ennenkin.
Katselit minua - katsahdin sinua.
Jotain vain puuttui.... siitä välistämme uupui!

Emme puhuneet, emme jutelleet.
Istuimme kumpikin hiljaa, osin omissa ajatuksissamme.
Olit siinä, sinut kyllä tunsin....
- mutta jotenkin olit silti vieras.
Et enää se jokin.... - kuten vielä hiljan.

Vaan miksi? Niin, miksi?
Mietit varmaam mielessäsi....
- mutta mitään et tehnyt kysyäksesi, mitään sanoaksesi.
Vaan... - poistuit.
Lopullisestiko?
Kokonaan?
Kukaan ei tiedä, et ehkä sinäkään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Aurinkoinen ilme kasvoillani, lämpö sydämessäni....
silmäni loistivat, säihkyivät ja säteilivät.
Olin onnellinen!

Olin tavannut sinut, ystäväni, pitkästä aikaa.
Olimme jutelleet, nauraneet, iloinneet.... halanneet...
- ja tuntui kuin aika olisi vienyt meidät aikaan menneeseen,
aikaan yhteiseen - jolloin olimme yhdessä enemmän - enemmän kun nykyään.

Aika tuntui pysähtyvän, olimme vain me:
Kaksi hyvää ystävää ja kaikki meidän "jutut"....
Sait minut nauramaan, sain sinut nauramaan...
- nauroimme toisillemme!
Ja taas sen tajusimme: Ystävyyttä ei voi ostaa,
sitä ei voi lahjoa - se tulee sydämestä.
tunteena aitona ja puhtaana!

KAIKILLE YSTÄVILLENI: Jokainen teistä on minulle tärkeä ja oma ihana itsensä!

https://www.youtube.com/watch?v=S4R8HTIgHUU


-----------------------------------------------------------------------------

Mitä lokakuu tuo tullessaan?

Niin... - siinäpä kysymys!
Lokakuu, portti syksyyn - aikaan, jolloin maa todellakin alkaa valmistautua talven
kylmyyteen ja pakkasiin. Luonto vetäytyy hiljalleen elämään erilaista elämää, kuin
aurinkoisina kesäpäivinä.
Lokakuu, kuukausi jolla on lämmin kaiku itselleni - monestakin syystä!
Yksi tietenkin on se, että olen syksyn lapsi ja lokakuun kasvatti.

Mutta on syksyssä ja lokakuussa muutakin ihanaa, kuin se, että olen syntynyt tässä kuussa.
Maa on kaunis värikkäistä lehdistä, maa tuoksuukin erilaiselta... tiedättehän sen syksyisen
tuoksun.... ja auringon valo on jotenkin terävämpää, kirkkaampaa, silloin kun
aurinko sattuu paistamaan - ja onneksi se on myös paistanut, eli ei pelkkää sadetta ja tuulta
ole ainakaan tämä alkukuukausi ollut.

Tästä lähdetään.... toivottavasti pienet ajatelmat miellyttävät.
Kommentteja ja palautetta otan mieluusti vastaan.   (5.10.2017)
---------------------------------------------------------------------------------------

Siinä istuit... siinä istuit..... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, edessäsi tyhjä kuppi maailmaa......
Odottaen, kuten sinäkin - jotain tulevaa, jonkun saapuvaa!

Siinä istuit...siinä istuit.... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, yksinäisenä kai - hiljaisena - takanasi kurja maailma.

Mä seurasin sua katseellani - viereisestä pöydästä, jälleen tänäänkin.
Mä katsettasi etsin, silmiäsi tavoittelin, vaan kasvosi... kasvosi nuo
- sä piilottanut olit, multa - kaikelta ja maailmalta!

Viikkoja - taas viikkoja, uusia - silti vanhoja.
Viikkoja - taas viikkoja, elämättömiä - silti koettuja.
Viikkoja......

Siinä  istuit...siinä istuit...siinä istuit taas,
katse kohti ikkunaa.

Ja mä mietin, mitä katseesi etsii.
Ja mä mietin, mitä sydämesi miettii.
Ja mä mietin..... miksi piilossa toisilta on katseesi ja silmäsi....
- edessäsi vain tyhjä kuppi maailmaa!

Sitten eräänä aamuna taas paikalle saavuin
- pöytäsi tyhjänä seisoi, vain tuo tyhjä kuppi päällä sen.
Vierellä kirjelappu hopeinen - nimelläni koristeltu.
Salaa nappasin.... hiljaa luin.... ja pöydän ääreen istahdin...
Seuranani vain tyhjä kuppi maailmaa!
- Piilotin kasvoni, piilotin silmäni....
Kuka minut huomaa, kuka seuraava onkaan?

-----------------     --------------------     ---------------     ------------------     ---------------

Maailma..... sinä siinä mukana!
Ympärilläsi ihmisiä, erilaisia - tuttuja ja tuntemattomia.
Ystäviä......
Sukulaisia....
Kavereita.....
Vihamiehiä.....
Kaikkia maailma sisältää, ne kuuluu elämään.

Mutta miten elät elämää?
Oletko ympäröivän maailman vanki - kiireineen ja velvoitteineen?
Oletko yksi niistä, jotka vain menevät eteenpäin.... - jatkuvassa sumussa....
- ilman haaveita auringosta, paremmasta..... vapaasta naurusta, onnesta?

Älä murjo maailmaasi, vaikka se väliin murjoisi sinua!
Pidä ystäväsi lähellä, mutta pidä ystävyyksistä huolta.
Ja rakasta rakkaintasi - älä tyydy vain olemaan, paikoillesi seisomaan.
Suhteesi saat kuolemaan, jos oletat toisen olevan aina valmiina - sinut huomaamaan.

Sinä..... hän....ystäväsi..... maailmasi....
Voit tehdä siitä onnellisen, pienestäkin suuren ja iloisen!
Kunhan kannat kortesi kekoon - yhteiseen hyvään, toimivaan eloon.

Silloin omalla tavallaan: Maailma on sinun - ja sinä olet maailma.
Mutta muista: Yksikin liian itsekäs teko, ystäviesi väheksyminen
tai rakkaasi alistaminen.... vie maailmasi valosta pimeyteen!

Rakasta, välitä ja osallistu.... huomioi, kiinnostu ja opi.
----------------     -------------------     -------------------     -----------------------

https://www.youtube.com/watch?v=a_Am4cHMBKM

Jäähyväiset, aina vaikeita hetkiä!
Jäähyväiset - syyttä tai syystä..... koskaan ne eivät ole helppoja.

Sielusta nousevat kyyneleet, silmiä kirvelevät....
ahdistava pala kurkussa, vieden lämmön ruumiista...

Jäähyväiset!
Hetkiä, jolloin lämpöinenkin päivä muuttuu kylmäksi!
Hetkiä, jolloin kevyt tuuli pureutuu kasvoihin!
Hetkiä, joita ei osaa ennakoida......
Silti niitä tulee.

Siksi, elä niin, ettei jäähyväisten aikaan nouse mieleen tunne,
että "miksi.....?" - vaan kaiken olet tehnyt,
vaikka edessäsi olisi jäähyväiset.
------------     -------------------     ------------------------     ---------------------------

Aurinko paistoi, ihanan kirkkaasti - luoden maahan pudonneisiin lehtiin
kuultavan pinnan. Syksyinen puisto houkutteli luoksensa!

Astelimme käsikkäin, hymyillen.... onnellisina.
Meillä oli toisemme!
Pudonneiden lehtien rapina kenkiemme alla nauratti, niitä potkimme....
Olimme taas lapsia - nauravia, vailla huolia ja vailla murheita!

Katsoin silmiisi säihkyviin, kuiskasin korvaasi: Olet enkelini.
Hymyilit silmilläsi, painoit poskelleni huulesi....
Tunsin olevani maailman onnellisin mies - sainhan olla kanssasi!

Kuljimme pitkin puistoa, katselimme sen puita vanhoja...
- yhtä vanhaa kuusta kiipesi kurre, kas toinenkin - naurahdimme.
Puristit kädestäni lujemmin, sydämessäni tiesin:
Halusit hiljaa sanoa, en saa koskaan luotasi kadota!

Pysähdyimme, kiedoin sinut syleilyyni - hellään ja lämpöiseen.
Siinä oli sinun paikkasi, minun rinnallani!
Siinä on myös minun paikkani, sinun vierelläsi!

Ja siinä puistossa kävelimme usein käsikkäin, onnellisina
- koska meillä oli toisemme!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Jaksaa jaksaa.....

Alkaa vuosi taittua loppusuoralle ja väliin itseltäni tahtoo loppua usko siihen, että jaksan tehdä
kaikki ne asiat, joita olen luvannut ja päättänyt tehdä! Toisinaan on ollut pinna kireällä, kuin viulunkieli
ja sitten kun tilanteeseen lisätään heikko nukkuminen ja epämääräinen ruokailu, niin valmis
sekametelikeitto on siinä.... ei aina paras mahdollinen keitos.

Talvea hieman tässä jo toivon näillekin nurkille. Lunta tuossa vilahti muutaman päivän ajan, mutta siihen se
toistaiseksi jäi. Maa on ruskea ja märkä... ei innosta!
Toivottavasti saataisiin valkea joulu koko maahan.

Sitten pieni sivumaihinta: Mielenkiintoista huomata, että on ihmisiä, jotka ensin kertovat olevansa "suoraselkäisiä" ja pysyvänsä sanoissaan jne. ja valittavat suureen ääneen, jos heidän mielestään joku ei
ole heitä kohtaan oikeamielinen, eli pidä lupauksiaan tms., mutta itse eivät välitä lupauksistaan.
Miten tuollaisiin henkilöihin voi uskoa? Itselläni mennyt ainakin tietty luotto tietyllä tavalla.

Ja pikkujoulukausi jatkuu! Neljät pikkujoulut tehty ja vielä edessä ainakin kahdet. Yksissäkään en itse
juhlimaan ehdi, mutta eipä haittaa.
--------------------------------------------------------------------------------
Mä tunsin olevani tässä, täysin yksin!
Harmistuneena potkin kiviä märällä polulla, mitä kuljin....
- annoin sateen piiskata itseäni, en välittänyt.

Mä tunsin olevani tässä, täysin yksin!
Tuskastuneena kaikkeen kuljin tuhisten, muristen, huokaillen....
- annoin tuulen pyyhkiä kasvojani, en välittänyt.

Mä tunsin... ja tunsin.... kaikkea, mitä en halunnut tuntea!
Täysin yksin - niin yksin.

En jaksanut välittää säästä, en ympäristöstä, en mistään.... - en!
Koska olin ikävissäni!
Kaipasin - sinua.
Kaipasin.... vain sinua.... sinua... vain sinua!

Ja niin kauan kun kulkemaan yksin jouduin, tunsin olevani yksin
- niin yksin!
Sitä en vain enää tahtonut kokea.

Koska palaat?

--------------------------------------------------------------------------------
Näin heidät jälleen, tuossa kaupassa.
Väsyneen näköinen nainen mukanaan hieman nuhjuisissa vaatteissa oleva lapsi.
Näin heidät ja katselin heitä, kuten olin katsellut joskus aiemminkin.....
Nainen yritti hymyillä lapselle, tämän silmät eivät nauraneet ja kasvoilla ei
hymyä näkynyt.... - lapsi oli hiljaa ja seurasi naista, äitiään, kaupassa....

Katselin heitä, näin jälleen kuinka nainen laskeskeli kädessään kolikoita.
Katselin heitä ja näin, kuinka pala nousi jälleen tuon naisen kurkkuun ja hän
pidätteli kyyneneitä...... jotain jälleen jäisi ostamatta, jotain mitä hän tai lapsi
olisi tarvinnut tälläkin kertaa!

Katselin ja ahdistuin. Näin, kuinka heidän ohitseen kaikki kiirehtivät....
- kukaan ei katsettakaan heihin luonut. Naisella oli paha olla, silti hän yritti
näyttää lapselleen hymyä ja esittää, että asiat olisivat hyvin!
Katselin salaa, mitä heillä oli ostoksinaan.... vain yksi maitotölkki, pari säilykettä.
makaronipussi ja vehnäjauhoja. Arvelin, että nainen leipoo heille leipiä tai sämpylöitä....
makaronista ja säilykkeistä tulisi jotain ruokaa...
Vaan kauanko heidän pitäisi elää tuolla? Päivä, kaksi, ehkä viikko?

Naiselta pääsi puolittainen itkuinen huokaus. Minua kouraisi, sattui sisältä!
Lapsi nosti katsettaan ylös ja puristi lujempaa äitinsä kättä.
Tunsin kyyneleen nousevan silmääni ja päätin tehdä jotain...

Tiesin, että en itsekään mikään rahoissa kieriskelevä ole, mutta hänellä oli asiat
heikommin kuin minulla - tai varmaan kaikilla muilla kaupassa sillä hetkellä olevilla.
Kävelin hänen luokse ja kerroin, että olin nähnyt naisen äskeisen huokauksen.....
kerroin hiljaa, että en halua mitään häneltä - vaan haluan hänelle!
Vaihdoimme hiljaa muutaman sanan ja hän halasi minua kuiskaten
"Jos nukkuisin, luulisin nähneeni unta. Mutta pakko uskoa, oikea sä olet!"
Hymyilin hänelle ja hänen lapselleen, joka hämmentyneenä katseli, mikä mies oikein olin.

Kiersimme kauppaa.... ostoksia tuli hieman lisää, pientä tarpeellista ja
kassoja kohti kulkiessamme noukin mukaan vielä makeispussin lapselle.
Nainen kertoi, että ei ollut vuoteen pystynyt ostamaan edes pientä makeispussia lapselleen!
Otin toisenkin ja sanoin, että toivottavasti ei syö heti kaikkea kerralla.
Lapsi luuli minun pilailevan ja pelkäsi, että laitan pussit takaisin hyllyyn, mutta ei....
- kyllä ne mukaan tuli!

Maksoin ostokset ja toivotin heille mukavaa viikkoa.
Toivoin, että nyt säästyneet rahat auttaisivat häntä jossain muussa ja hän voisi
edes muutaman päivän nauttia elämästä hieman enemmän.
Hän jäi hieman hämmentyneenä kaikesta seisomaan kaupan käytävälle ja kun
kävelin ulospäin, kuulin takaani kirkkaan äänen "Kiitos setä!" Hymyilin!

Hyvät ystävät, tutut ja tuntemattomat. Älkää olko elämässänne liian itsekkäitä
ja kylmiä! Katselkaa ympärillenne ja muistakaa, että jos ette muulloin ketään muista,
niin joulun aikaan voisitte huomioida myös heitä, keillä ei ehkä asiat ole niin hyvin kuin teillä!

Pienillä teoilla voitte sytyttää toisille toivon kynttilän elämään, mikä
saattaa tehdä paljon hyvää - monin tavoin!

--------------------------------------------------------------------------------

Siihen oli syytä!
Siihen niin oli syytä......... mä näin vain merkkejä siitä, juuri siitä.
Se raastoi mieltä - se viilsi sydäntä - se satutti miestä.

Siihen oli syytä!
Siihen niin oli syytä...... mä tunsin vain tuntoja, outoja - vääriä, ei aitoja.
Se raastoi mieltä - se viisl sydäntä - se satutti miestä.

Koitin huutaa apua, ääneti katseellani.
Koitin haroa tukea, ketään koskettamatta.... kehenkään osumatta.
Mutta siinä vain olin, keskellä kaikkien - silti yksin.
Siinä vain olin, pimeydessä tunteiden - keskellä päivää.

Siihen oli syytä!
En saanut ahdistusta mielestäni irti, en kipua pois sisältäni.
En - vaikka yritin, ravistin ja ravistin, ääneen kirosin.
Siihen oli syytä!
Se repi mieltä palasiksi, tuhosi tunteita - haihdutti lämpöä mielestä.

Ja miksi se kaikki?
Miksi niin..... miksi siihen oli syytä?

Syy - olit sinä!
Vain sinä, ei ketään muu - ei mikään muu..... vain sinä.
Mieleni tunsi jotain, enemmän kuin aiemmin - ja siksi se tunsi, mitä tunsi..... koska...
- koska oli vain sinä - ja olet juuri se, mitä olet - olet sinä!

Mieli miehen toivoo, sydämelle huutaa.... kuuntele ja tunne!
Ymmärtäisi sen, että se syy olisi se, mitä sinä sanot - eikä mikään muu, enää koskaan!
---------------------------------------------------------------

Päivä harmaa, syksyinen. Ilma tuulinen ja märkä.
Mitään valoisaa ei maailmassa näkynyt minulle, paitsi.... sitten....
- kännykkäni piippasi, merkkiääni tuttu!
Viesti - sinulta.
                                                

Hymyilin, pieni hetki aurinkoinen päivässä harmaassa syksyisessä.
Olet siellä, silti tässä - lähellä - piristit minua ja vastasin
hymyillen.... - vain sinua ajatellen!

Enkä välittänyt säästä, en syksyisestä tuulesta... en laskuista arkisista,
muista murheista maallisista! En, koska elämässäni oli valoa ja iloa - ja
aurinkoa - sinut!
-----------------------------------------------------------------

Aaltoili ajatukset kevyet.... leijui mieli tunteiden merellä.
Oli olotila aurinkoinen ja kevyt... onnellinen!
Sai koko kehon hymyilemään vain aamu yhteinen.....

Halasimme, halasimme... lisää.... suutelimme..... tunsimme vain toisemme....
- muuta emme tarvinneet.

Leijui mieli hetkeen koettuun ja tunsin huulillani vielä maun huultesi.
Ihollani leijui tuoksusi ja hiljaa suljin silmäsi - olit sylissäni, edelleen....
- kuten vain vielä hetki sitten!

Tahdoin jo siihen takaisin, nopeasti... uudelleen.... nopeasti...
- luoksesi sinun!
Katsoin kelloa ja tuhahdin. Ei, vielä en pääsisi takaisin, vielä en näkisi sinua....
Mutta silti hymyilin! Olin koko sydämeltäni sinun....
Enkä enää muuta halunnutkaan, en nyt enkä tulevaisuudessakaan!

Ja jo kaipasin aamua seuraavaa, kun viereltäsi saisin herätä - hymyillen!
--------------------------------------------------------------

Mä tunsin outoa, voimakasta ja huumaavaa... jotain outoa!
Rinnassani poltti jotenkin - erilailla - tavalla kuumalla.
Ja aina kun näin sinut, se polte vain yltyi ja yltyi.

Rintani sykähteli lujaa.... pulssini kiihtyi ja silmäni loistivat.
Katselin sinua - uudelleen ja uudelleen ja olin onnellinen.

Mitä tunsinkaan, mitä koinkaan - vuoksesi sun?
Olin kuin sulaa vahaa sydämestäni saakka.....
Sinusta!

Ja tahdoin tuon tunteen jatkuvan - täältä ikuisuuteen ja sen jälkeenkin!

Halusin olla sulaa vahaa, sinulle...- vain sinulle.
Vain toivoen, että sen osaisin näyttää teoilla, pienillä ja pienemmillä....
- kertoa sanoilla erilaisilla... ne jotka kuuluvat vain sinulle.
Olla vain sinun vahasydämesi.
-----------------------------------------------------------------------------

Keskustelun avaus.

Nyt ei tule, kuin yksi pieni kirjoitus!
Toivon että keskustelisitte asiasta.... vaikka kommentoimalla minulle tänne.
Laitan tarvittaessa parhaimpia kommentteja anonyymeina esille, jotta
saamme aiheesta keskustelua aikaiseksi. Katsotaan, löytyykö teiltä omia
mielipiteitä asian suhteen - omakohtaisia kokemuksia - näkemyksiä asiasta
tai vierestä nähtyjä tilanteita. Sana on vapaa!

Kiitoksia jo niille muutamalle, jotka ovat mm. "naamakirjassa" mietteitänsä
kertoneet. Huomaan, että kysymykset ovat jopa arkoja aiheita ja näistä ei
välttämättä kaikkien ole helppo puhua!

----------------------------------------------------

Miksi joskus puhuminen on vaikeinta hänelle,
kenen kanssa sen pitäisi olla helpointa?

Miksi toisinaan hänen lähelle meneminen on vaikeina,
kenen vierellä pitäisi vapautunein olla?

Miksi toisinaan hyvällä mietteensä sanonutta rangaistaan,
mutta päänaukojille silitetään päätä?

Miksi tasavertaisuus on toisinaan sitä, että toinen sanelee ehdot?
                                                                  

Miksi toisinaan takerrutaan sanoihin,
katsomatta asioita kokonaisuutena?

Miksi suututaan, kun pitäisi rakastaa?
Miksi haukutaan, kun pitäisi kuunnella?

Miksi toisinaan uskotaan väärää ja
oikea käännetään vääräksi?

Miksi aikuiset unohtavat usein tavat, kun väittelevät?

Miksi tunteiden näyttäminen kielletään,
mutta silti vaaditaan olla avoin?

Miksi?
----------------------------------------------------------

Miksi sinä et ole sitä, mitä sinä sanot olevasi?
Miksi minusta luullaan,  että olen muuta kuin koitan olla?

Miksi monista helpoista asioista on tehtävä niin vaikeita?

Miksi välillä sieltä omalta mukavuusalueelta ei voisi
poistua edes hieman, jos sillä ratkaista monta ongelmaa?

Miksi minun oletetaan tietävän kaikki,
tietävän kaikki, osaavan heti kaikki?

Miksi?
------------------------------------------------------------------

Kun ei aina osaa sanoa ääneen...

Otsikko kertoo jotain taas minusta. Vaikka olenkin kohtuullisen verbaalinen kaveri, on välillä
tilanteita että minäkin olen hämilläni ja viime päivinä on taas sellaisia tapahtumia ollut
muutamia. No ei mitään katastrofaalisia tms. mutta kuitenkin sellaisia, jotka ovat miehen
mieltä pyörittäneet hieman sinne ja tänne.

Töissä on sattunut kaikenlaista ja onneksi voin sanoa, että positiivisia asioita.
Vielä huomaan, että vaikka olenkin jo jokusen vuoden samoja hommia tehnyt, silti tatsia löytyy
ja osaan tehdä työni hyvin - monella eri tavalla!

Ainoa asia, mihin oikeasti en ole kovinkaan tyytyväinen, on muuten oma olemukseni.
Hieman laiska mies ei ole pitänyt itseään tarpeeksi hyvässä kuosissa ja hittolainen,muutama
kilo (onneksi oikeasti vain muutama) on tullut tuohon vyötärölle pesupalloksi.
Mutta eikös tällaiset miehet ole nyt in? Siis sittenhän meikäläinen on ihan "kuumaa kamaa" - kai.
--------------------------------------------------------------
Tuonne loppuun on sitten lisätty tarinaa, eli rullaile alaspäin, jos olet jo nämä lukenut...
- jos haluat päästä nopeammin uutuuksiin kiinni...
--------------------------------------------------------------

Tapasin sut taas yllättäin, pienen tauon jälkeen.
Näin silmistäsi, että olit onnellinen - hehkuit..... nauroit, äänesi oli iloinen.
Kerroit tavanneesi ihmisen, tuon kauniin upean kaunokaisen.
Tunsit jotain uutta, tunsit jotain erilaista. Sanoit rakastuneesi.

Joimme kahvia ja sua kuuntelin. Tarinoit toisesta kuin enkelistä.
Kuuntelin ja kuuntelin.... sinä vain kerroit ja kerroit.
Selitit, kuinka olitte tavanneet.... selitit, miten olitte silloin suudelleet....
Selitit yöstänne yhteisestä, aamusta uudesta - erilaisesta.

Ja olit sanojesi mukaan täysin rakastunut.
Mutta jokin sanoissasi hämmensi, hieman jokin särähti - ja sitten lisää utelin.

Sä yllätyit!
Sä epäröit!
Sä et enää ollutkaan varma... et sittenkään enää tiennyt.

Pyysin anteeksi, en sun mieltäsi halunnut masentaa - enkä onneasi kadottaa!
Toivoin sulle hyvää, ystävänihän olit. Vaan kerroin silti kerrankin....
- enemmän kokeneena - vain, että ei kaikki aina ole sitä miltä alkuun näyttää.
 Sä vain kiirehdit... vauhdilla toisen kanssa deittailit....
Mutta häntä et juuri edes tuntenut, et hänestä kertoa osannut!

Ja sitten sinäkin sen huomasit.                        


Aito rakkaus ei vain täytä sinun sydäntäsi.
Se leijuu sinun ylitsesi, täyttäen koko kehosi ja sielusi - ja sitten myös sydämesi.
Ja vasta sitten sinä olet rakastunut!
.................................................................................................

https://www.youtube.com/watch?v=zxoweoAuLjI

Sinä olit siellä.... omalla tiellä.
Minä olin täällä.... - ja kohta kai siellä!
Me olimme yhdessä, vaikka olimme erillään.

Me olimme kahden - yhdessä - salaa.
Me olimme.... toisissamme.... erillämme omillamme...
- silti väliin sydämissä - sinä minun, minä sinun!

Me elimme elämäämme.... missä menit sinä, siellä olin minä
- sielussasi.
Me elimme elämäämme.... missä kuljin minä, sillä olit sinä
- rinnassani.
Vaikka emme olla saaneet, yhteen meitä kun ei luotu... silti vain....
välillä oltiin toisissamme.
Annoimme tunteiden vallata maailmamme - nautimme siitä....
- vaikka emme olla saaneet!

Irti emme päässeet, emme edes yrittäneet.... tähän jäimme...
kierteeseen tähän outoon tunteeseen - mitä ei sallittua ollut, silti vain olimme.
Välillä salaa - kahden!



----------------------------------------------------------------------

Ei näin minulle tapahtua voi! Ei, ei todellakaan!
Näin sanoin itselleni.... vaan totta tuo oli.
Tuossa edessäni oli hän..... enkä olisi ikinä uskonut, todellakin tuossa oli hän.

Ja kaikki alkoi vain ohimennen.
Iltaa istuttiin, eri porukoissa oltiin.... väliin kyllä toisillemme hymyiltiin.
Ja hän lähestyi minua ensin.... muka vahingossa siitä ohitseni käveli ja huikkasi "hei!"
Näki hämmentyneen katseeni, en osannut sanoa mitään - en!

Tuli takaisin ja sanoi jotain, minä vain tuijotin! Kaverit naureskelivat, irvailivat
. tunsin kuinka punastuin..... hän halusi seuraani.
Meidät lähes työnnettiin toiseen pöytään kahdestaan ja siinä se ilta menikin.
Alkukankeuden jälkeen havahduin, tajusin että hän todella oli kanssani!

Se vain oli uutta.... se vain oli erilaista.... se oli kuin taikaa!
Miten minulle voi käydä näin? Mutta tuossa hän oli, hän todellakin oli.

Lähdimme lopuksi hänen luoksensa...... pienen matkan päähän.
Nautittiin lasillinen, tai parikin. Fiilis nousi..... pulssi sykki ja sydän jyskytti rinnassa
armottomasti... kiihkeästi..... hänen vuoksensa.
Ja sitten - hän vain tuli ja suuteli! Minulta lähti jalat alta, värinä kehossani räjäytti tajuntani...
- millainen hän olikaan.... mitä hän tekikään.... minulle!

Taustalla soi vain musiikki, nautimme hiljaa juomiamme.... hän kietoi kätensä ympärilleni...
suudellen kevyesti, näykkäisten huuliani - kieltäni.... olin myyty!
Lasimme tyhjenivät, hän nousi keimaillen... kävi tekemässä uudet juomat ja palasi
vieno hymy huulillaan luokseni.... laski lasit pöydälle ja aloitti keinuvasti tanssimalla
riisumaan itseään.....

Ei näin minulle tapahtua voi! Ei, ei todellakaan!
Näin sanoin itselleni.... vaan totta tuo oli.
Tuossa edessäni oli hän..... enkä olisi ikinä uskonut, todellakin tuossa oli hän.

Ja yöstä tuli...... kauniimpi kuin ikinä osasin kuvitella!
-------------------------------------------------------------------------

Ilta oli hämärtymässä yöksi.
Mielessä ei ollut mitään kaunista.
Ajatukset ahdistivat...... pyörivät ympyrää. Itketti, kirotutti, ahdisti....
- sattui rintaan, sieluun pieneen haavoitettuun.

Ilta oli hämärtynyt jo yöksi.
Mieli ahdistunut ei vain valoa löytänyt, oli ajatustensa vanki.....
Painuivat hartiat vain alemmaksi ja alemmaksi... pimeämmässä yössä.
Mikään ei tuntunut auttavan, eivät mietteet muuttuneet paremmiksi.

Yö eteni.... oli kääntynyt jo aamun puolelle.
Väsyneenä, ärtyneenä, ahdistuneena... omissa ajatuksissaan.
Mielensä vankina! Sattui - ja sattui, henkisesti.... yhä enemmän ja enemmän.
Mitä väsyneempi oli, sitä ahdistuneempikin!
                                                           

Aamu alkoi valjeta.
Ei vain mieli keventynyt!
Auringon ensi säteet valaisivat jo maata hiljalleen, mutta sielu oli pimeä....
Mieli oli synkkä.....
Pyöri omien mietteidensä ympärillä, kehää päättymätöntä.... yksin.
Turhaan - niin turhaan, vain väsyneempänä ja vihaisempana!

Ja lopulta väsymys vei voiton.
Tiuskien siirtyi sänkyyn ja nukahti.... ikävien aatosten vankina, ahdistuneena....
Nukahtaen levottomaan uneen.....
- silti toivoen, että herätessä saisikin hymyillä, eikä tuntea sielussaan tuskaa.
- ettei olisi enää vain yksin ajatustensa piirittämänä, niiden ahdistamana, loukussa - vankina!

------------------------------------------------------------------

Istuin kivellä ja katselin taivaanrantaa kohti.
Pilvet vaelsivat majesteetillisen rauhallisesti taivaalla eteenpäin,
väliin peittäen auringon.... tuon mikä ihoani lämmitti ihanasti.
Väliin sain tuntea kasvoillani kevyen tuulenvireen... virkistävän.

Olin rannalla, täysin autiolla... yksin.
Jossain kauempana kaarteli lintu tai pari, en niihin juurikaan huomiotani kiinnittänyt.
Nautin olostani.... yksin.

Sieluni kiitti, kehoni rentoutui... sain vain olla ja katsella tuonne
veden pinnalle... kuunnella laineiden tasaista ääntä, kun ne keinuen
rantautuivat rantahietikkoon. Teki mieli mennä uimaan..... alasti.
Olinhan täysin yksin, tuolla syrjäisellä rannalla.

Vaan mitä hiljaisuuteen tuli?
Mistä ääntä kuului?
Rauhaaniko rikottiin, rannalle muitakinko?
Ketä - missä - ja ennenkaikkea: Miksi?
Enkö kerrankin olisi vain saanut olla ja nauttia yksin tästä ihanuudesta, edes kerran?

Sitten näin.... - hän tuli tuolta sivummalta, ei ollut yksin.
Hän talutti perässään tuota kauniisti askeltavaa hevosta, mikä uljaana
asteli tuon naisen perässä. Lumouduin seuraamaan heitä.
Eivät olleet huomanneet minua, kävelivät hetken rantahiekalla kunnes astelivat
veteen.... ranta oli matala ja nainen meni muutaman metrin rannasta järvelle päin
ja antoi hevosen hiljaa seurata häntä. Näin, että nuo kaksi olivat selvästi
ennenkin olleet täällä.... kahdestaan nauttimassa veden ihanasta kosketuksesta!

Nainen heilautti kättään veden pinnalla, roiskautti hieman hevosensa ylle ja
tuo uljas ratsu hirnahti hieman, heilautti päätään ja kuulin kuinka nainen naurahti.
Näin tuon tapahtuvan vielä muutaman kerran, sitten he vain kävelivät rantaa pitkin
hiljalleen hetken..... palaten rantahiekalle....
Tuo nainen silitti hetken hevostaan, kuiskutteli sille jotain jonka jälkeen nuo
kaksi vain hiljaa lähtivät astelemaan takaisin, mistä olivatkaan tulleet.
Ja jäin yksin - lumoutuneena tuosta kaikesta - jäin rannalle yksin....

Ja tuosta kerrasta lähtien aina tuolla rannalla yksin ollessani toivoin,
että tuo nainen tulisi tuon ratsunsa kanssa takaisin - uudestaan....
Vaan vielä en kohdannut häntä ole, vielä..... - niin, vielä!

----------------------------------------------------------------------------

Kaivelin laatikoita, pengoin papereita... etsin kuumeisesti sitä yhtä asiaa!
Hitto... taas kaikki hukassa, mikään ei ollut siellä missä piti.
Mihin mä olin sen laittanut? Miksi... siis juuri nyt kun sitä tarvitsen!

Huusin itselleni!
Kirosin itseän!
Tiuskin ja tuhisin, ärisin ja murisin.....

Sitten eteeni, käteeni, tuo kirjekuori tuli. Hieman hämmentyneenä nappasin
sen papereiden seasta ja katselin aikani.
Miksi tämä yhä oli täällä?
Kysyin ääneen itseltäni.
Avasin kuoren ja nappasin sen sisällön - paksun nipun papereita -
käsiini ja aloin lukemaan... uppoutuen menneeseen, aikaan entiseen,
kauan sitten elettyyn: omaan eiliseen.

Olin ollut onnellinen.
Elin enemmän kuin ennen.... ennen sitä aikaa, mitä kirjeistä luinkaan.
Muistelin asioita koettuja - katselin sanoja kirjoitettuja....
rintaani viilsi, sattui..... sattui ja lujaa! Teki mieli tuskasta, kivusta henkisestä huutaa!
Ei - tätä en olisi halunnut enää... en olisi halunnut  enää saada eteeni....
Miksi nämä olivat täällä, miksi?

Kirjeissä, lapuissa... korteissa... eli aika entinen.
Se aika yhteinen: Minun ja toisen.... henkilön nyt jo eilisen, elämäni entisen.
Sieltä lukea sain ajatuksia koettuja, sieltä löytää sain sanoja sanottuja.
Sieltä nähdä sain sieluni silmin niitä hetkiä, jolloin olin ollut onnellinen - silloin.

Vaan liian myöhään tajusin, minut herätettiin.... että onni oli rakentunut valheelle vain!
Se oli ollut petosta suurta, se oli ollut tuskaa tajuta - se oli viedä miehen
maailmasta, elämästä.... kaikesta tästä - nykyisestä!

Lopussa sävyt muuttuivat... olivat tummia, erilaisia... häneltä!
Ja tajusin nyt ajan päästä, että vain valheelle suurelle, huijaukselle tunteiden
tuo onneni rakennettu oli. Enkä voinut kuin suuttua itselleni, miten olinkaan
mennyt tuohon halpaan ... - uskonut tuohon tunteeseen, sen huumaan.

Ja lopulta särkyi se viimeinenkin kuva tuosta henkilöstä.
Pirstaleiksi mureni..... rakentaen samalla ehjemmäksi omaa mieltäni, omaa
elämääni ja omaa sieluani!
Ehkä tuokin piti kokea, että ymmärtäisin nauttia siitä, mitä nyt olenkaan saanut....
Ymmärtää, että onni on rakennettava aidoista asioista.... eikä haaveista vain!

Ja hänen kuva rikkoutui mielestäni ikuisiksi ajoiksi, katosi menneisyyteen.... lopultakin!

Ja vierestä löysin ne paperit, joita etsinyt olin.
------------------------------------------------------------------------

Ulkokuori pettää, sisällä velloaa...

Niinpä niin, otsikko on kuvaava ja kertoo tällä hetkellä tämän miehen olotilasta.
Mutta miksi näin? Sitä ehkä joku kysyy ja saakin kysyä. Toistaiseksi vain muutama ihminen
tietää tähän syyn ja jännittää kanssani. Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita ja
taas sellainen on joko syntymässä tai sitten ei, mene ja tiedä.

Mennyt viikko on ollut melkoinen. Työsaralla on sattunut ja tapahtunut. Ikäviäkin sillä suunnalla
kuuluu, mutta se on ammatissani väliin väistämätöntä. Tällä kertaa tosin voin sanoa, että
ikäviin uutisiin ei ollut edes aihetta, vaan minut ja monet muut päästiin yllättämään
ns. puskista ja olo on sen mukainen - valitettavasti.
Mutta eipä valiteta, vaan mennään eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Voin myöskin sanoa saaneeni kokea ihania ja kauniita, sekä iloisia asioita.
Siitä kiitos niille ihanille ystäville, ketkä piristävien ja miellyttävien asioiden takana ovat olleet.
-------------------------------------------------------------------
Anteeksi, lukijani! On pakko päivittää tätä bloggausta. Jos hieman rullailet alaspäin, löydät
vielä jotain, mikä kuuluu juuri tähän blogipäivitykseen. (20.5.2015)
-------------------------------------------------------------------

Sain viestin puhelimeen, keskellä yötä! Heräsin piippaukseen.
Meni hetki, sain toisen viestin.... ja vielä kolmannen.

Alkuun mietin, ehdinpä ne aamulla lukea, mutta kolme.... ja peräkkäin....
Miksi? Kuka? Mitä?

Nousin vuoteelta ja otin puhelimen käteeni, kaivoin viestit esille ja se oli
sinulta - se ensimmäinen.... "Kiitos, ei enää jaksa!"
Mietin hetken ja luin toisen: "Mun on parempi jatkaa matkaa ilman ketään!"
Mietin enemmän ja ihmettelin, että mitä nyt.... ja luin kolmannen:
"Sä olit hyvä ystävä, älä muista mua pahalla.... mä en jaksa tätä enempää!"
Ja nyt heräsin kokonaan! Luin viestit vielä uudelleen pari kertaa
ja otin puhelun, sinulle.

Hälytti....hälytti....hälytti..... sitten vastasit varovasti ja katkaisit.
Miksi?
Tuijotin yllättyneenä puhelimen tyhjää näyttöä, kun soitit takaisin.
"Anteeksi, mokasin kai taas.... mä taisin herättää sut. Mut kiitti kun olet jaksanut
ja jakanut mun kanssa asioita, mut´ nyt on parempi kai vain mennä."
Kysyin, että minne menet - ja miksi... taustalta kuului kilkatusta.... tajusin, että
olit jossain rautatien varrella, missä on tasoristeys, kuulin myös junan äänen.
Pyysin, ettet lähde mihinkään etkä ainakaan hyppää radalle.... et varmana!
Kuulin äänessäsi värähtelyä, purit hammasta ettet itkisi.... lupasit.
Sain sinut kertomaan, missä olitkaan.... mietin hetken paikkaa ja tiesin, että sinne
ajaisi hetkisen.... pyysin sinua odottamaan ja tulisin luoksesi.

Nopeasti vaatteet ylle ja autoon. Yö oli pimeimmillään ja missään ei näkynyt
liikennettä. Vain yksi auto kurvasi jonkin matkan päässä johonkin pihaan, mutta
muuten oli autiota.... ja märkää - tihutti hiljaa.

Saavuin luoksesi. Istuit jonkun kasan päällä ja katselit radalle, etkä edes heti huomannut minua.
Tulin viereesi ja näin, kuinka tärisevissä käsissäsi koitit pitää savuketta....
se oli varmaan ollut siinä palamattomana ties kuinka kauan! Sekin oli märkä.

Käänsit katseesi minuun ja huokaisit hiljaa. Istahdin viereesi, pyysin sinua kertomaan...
omaan tahtiin ja rauhassa.... minä kuuntelisin kyllä.
Et tiennyt alkuun, mitä sanoisit ja miksi edes kertoisit, mutta kun huomasit että et pääsisi
minusta eroon, ellet puhuisi - avasit sanaisen arkkusi ja avauduit kaikesta... todellakin
kaikesta... ja sitä riitti. Kuuntelin, väliin sanoin jotain ja lähinnä vain kuuntelin.
Jossain välissä ohitsemme kulki juna, jäimme hetkeksi katselemaan sen katoamista
pimeään yöhön. Kiskoilta kuului vielä tovi sihinää, kunnes tuo ääni katosi yöhön....
Missään ei liikkunut ketään! Oli todellakin pimeä, autio yö.

"Musta vain tuntuu, että olisi parempi lähteä vain kävelemään noita kiskoja pitkin
ja katsoa, mihin asti pääsee.... vai jääkö kävely lyhyeksi!" Sanoit yllättäin ja nousit ylös.
"Sitä mä en anna sun tehdä!" Nousin vierellesi ja otin sinusta kevyesti kiinni.
Et riuhtonut itseäsi irti, katsoit vain noilla surun valtaamilla silmillä minua ja pyysit, että
saisit lähteä.... En vain suostunut. "Sitten meitä kävelee kaksi!"
Sanani saivat sinut laskeutumaan alas, istahdit uudestaan. Tajusit kai vasta nyt, että
et ollut maailmassasi yksin, et todellakaan..... siellä olisi minun lisäkseni toisiakin,
tiesit sen itsekin - kun vain jaksoit ajatella.

Olimme olleet tuon tasoristeyksen liepeillä jo ties kuinka kauan ja sain sinut
jo hieman rauhoittumaan. Mutta yhä puheissa oli..... - lähteä radalle kävelemään!
"No sitten mennään!" Tuumasin sinulle, nappasin kädestä ja vedin perässäni
keskelle tasoristeystä. Katselimme kiskoja.... ne kiilsivät pienen lampun valossa
märkinä, kutsuvina..... aivan kuin olisivat houkutelleet meitä mukaansa, luoksensa...
matkalle heidän kanssaan.... sinne, mihin ne johdattaisivatkaan.


Taivaanrannasta alkoi jo aamu hiljalleen sarastaa. Sanoin, että se on nyt sitten
lähdettävä kävelemään, jos kävellä meinaat! Otin ensimmäiset askeleet ja katsoin
taakseni. Seisoit hetken ratapölkyn päällä, selvästi epäröit mutta lopulta kävelit
vierelleni ja niin me kaksi ystävää lähdimme aamuyön hämärässä kävelemään
eteenpäin tuolla radalla, autiolla......kohti aamuaurinkoa.

Kävelimme, kävelimme.... jonkin aikaa kävelimme... sitten totesit:
"Tuota, jos sittenkin palattaisiin. Veisitkö mut kotiin?" Hymyilin! Halasimme nopeasti ja
palasimme takaisin..... eikä aikaakaan, kun jo matkasimme autollani kohti kotiasi.
Pääsimme kumpikin nukkumaan vielä tuona aamuna, hieman erilaisena.
----------------------------------------------------------------

Sä nautit vauhdista! Sä olit siitä tunnettu.
Milloinkaan ei mikään vauhti sulle liikaa ollut.....
Se tiedettiin.
Sä olit monille kova, se tyyppi, kuka ajaisi vaikka missä ja miten lujaa!
Sua ihaili jotkut, kadehti toiset, pelkäsi eräät ja varoitteli muut.
Sä nauroit ja nautit..... huomiosta ja vauhdista.....

Sä sait virtaa toisten sanoista ja halusit aina näyttää.... kuka oli kuka.
Kenellä pysyi auto parhaiten käsissä...... kuka ei pelännyt tiellä mitään!
Sinä sanoit olevasi haavoittumaton!

Sinäkin yönä olit taas lähtenyt..... kavereita, tai ketä lie, oli taas auto täynnä!
Ajoit milloin kenenkin autolla.... ja aina samalla tavalla.... lujaa
- useimmiten liian lujaa......

Kuten sinäkin yönä.

Olit ajanut sitä tietä pitkin useita kertoja.
Mutkat olivat tuttuja, töyssyt tiesit tarkalleen.... kaikki mielessäsi oli.
Mutta mitä sitten sattuikaan? Sitä ei tiedä kai kukaan - eikä ehkä kerro koskaan....

Aamun valjetessa löytyi auto, tai se mitä siitä jäljellä oli.
Ketään ei enää onneksi mukana ollut, olit palaamassa takaisin kaupunkiin - yksin.
Vauhtia vain oli liikaa ja jotain sattui, et enää ollutkaan se haavoittumaton!
Sinut löydettiin auton viereltä, tajuttomana.... sait kyydin nopean, mutta turvallisemman
- sairaalaan!

Harsottiin, paikattiin, leikattiin, sidottiin.... verta annettiin ja kaikkea tehtiin.
Epäiltiin, että et ehkä kulkisi.... et ehkä mitenkään.
Jouduttiin odottamaan.... aikaa kului, nyt vain ei enää ollut kiire.... ja aikaa kului.

Lopulta selvisi, sinä selviäisit.... se oli onnesi! Joku sinua suojeli, mutta opitko?
Se aikanaan nähtäisiin.......
Siihen saakka kaikki jännitti, mitä sitten tapahtuisi kun uudelleen rattiin koskisit....
Ja kaikki toivoivat, että ei enää - ei enää koskaan!
--------------------------------------------------------------------

Lomalla, siellä jossain - kahden!
He olivat tehneet pitkään töitä, stressanneet.... hikoilleet ja kiroilleet.
Väliin olivat tapelleet, silti aina sopineet.....
ja nyt he olivat lomalla, jossain - kahden!

Ensimmäiset päivät olivat olleet vain lepäämistä, henkisesti
työn aiheuttaman stressin purkautumista.... eivätkä juuri olleet jaksaneet
kierrellä, kuin hotellin lähettyvillä jotain pientä osteskelemassa ja oleilemassa.

Mies tiesi, että naisella oli ollut rankkaa... toisinaan kovempaa kuin hänellä.
Mies mietti, kuinka saisi naiselle lomasta muiston, minkä voimalla tämä
jaksaisi taas töissä - arjessa - kotona.... ja kestäisi väliin hänenkin huonoja hetkiä.
Mies mietti... mietti ja mietti..... kunnes hän näki sen!

Hän kertoi päivällä naiselleen hotellilla, että kävisi ostamassa jotain tälle ja toivoi,
että nainen olisi sen aikaa hotellissa. Toinen oli hetken ihmetellyt, mutta suostunut
miehen pyyntöön, kun sai vielä perään lämpimän suudelman....
Ehkä lupauksen jostain muustakin.

Nainen suunnisti hotellin uima-altaalle ja mies lähti asioilleen....
meni tunti, meni toinen.... vielä kolmattakin. Nainen alkoi jo huolestua. Hän kävi
heidän huoneessaan, ei tämä ei ollut käynyt siellä..... eikä vastaanotossakaan oltu
miestä nähty. Puhelimenkin hän oli jättänyt naiselleen.... joten häntä ei edes tavoittaisi.
Naista alkoi pelottaa! Mitä, jos oli tapahtunut onnettomuus?
Yllättäin ulkoa kuului sireenien ääni - ja nainen kirkaisi, puhkesi hysteeriseen itkuun!

Oveen koputettiin. Nainen huusi, että pieni hetki... kävi nopeasti pesemässä kasvonsa
ja meni avaamaan oven. Siellä oli kaksi hotellin työntekijää, kummallakin oli
yllättävän vakavat ilmeet kasvoillaan ja nainen pelkäsi, että he tuovat hänelle
sen viestin, minkä hän tiesi jo varmaksi... - hänen sydämensä huusi niin!

Toinen työntekijöistä antoi naiselle suljetun kirjeen, siinä oli hotellin leima.
Toinen työntekijä antoi pienen laatikon, mikä oli sidottu tummanpunaisella rusetilla
ja kukkakimpun, valkoisia liljoja. Nainen ei saanut sanottua kyyneliltään mitään....
ja nuo kaksi vain poistuivat hiljaa.

Hän jäi hetkeksi oviaukkoon katsomaan noita kahta, sulki oven ja asteli sängyn vierelle.
Kukat hän vain laski sängylle, hän ei jaksanut..... ei enää mitään.....

Hän avasi kuoren. Siinä oli hotellin varajohtajan käsin kirjoittama viesti hänelle.
"Hyvä ......... " Ja mitä pidemmälle hän viestiä, tai tuota kirjettä luki, sitä epäuskoisempi
hän oli. Hän tuijotti kirjettä, käänsi katseensa tuohon sidottuun laatikkoon ja taas katsoi
kirjettä. Lopulta hän avasi laatikon..... siellä oli silkkinen kaunis iltapuku, kuin sadusta.
Naiselle nousi kyyneleet uudelleen. Laatikossa oli myös kirje! Mitä, toinen kirje?
Hän tunnisti sen miehensä käsialaksi. Vapisevin käsin hän avasi sen ja oli vielä
enemmän hämmentynyt! Mitä tämä kaikki oli?

Hän puki tuon upean puvun yllensä, sai itseään hieman siistittyä..... halusi
tietää, miltä hän näytti tuo yllänsä kun jälleen ovelle koputettiin.
Nyt nuo kaksi samaa hotellin virkailijaa olivat häntä taas odottamassa ovella.
He pyysivät, että nainen seuraisi heitä. Hän ei tiennyt mitä vastata, mutta kuin
unessa, hän vain käveli heidän perässään.........

Kulku johti hotellin puiston läpi läheiselle rannalle ja siellä hän näki:
Hänen miehensä odotti häntä valkoisessa smokissa tuon yhden laiturin päässä!
Ja tuo laituri oli koristeltu kukin ja kynttilöin ja koristenauhoin ja siellä päässä oli
pöytä kahdelle katettuna ja hänen miehensä!
Hän juoksi...... hän juoksi..... hän juoksi, lujempaa kuin koskaan ennen.....
Mies kaappasi hänet syliinsä, suuteli tätä intohimoisesti ja
pyysi ensisanoikseen anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan, mutta tämän
kaiken järjestäminen kesti kauemmin, kuin hän osasi aavistaa!


Nainen oli pakahtua onnesta! Hänellä oli tuo mies, oli edelleen - ja mies,
kenellä oli sydän täyttä kultaa - ja se oli hänelle!

Ja tuona iltana he lupasivat olla yhdessä - ikuisesti, kestäen kaiken mahdollisen, yhdessä!
--------------------------------------------------------------------

Tässä joudun nyt olemaan, tuskissani...... henkisesti tuskissani.
Sisällä velloo ja ahdistaa. Pelko kasvaa hetki hetkeltä isommaksi....
taakka raskaammaksi ja pelkään, etten kykenisi siihen.

Mihin?
Kysyykö joku....
Mihin?

Huusin hiljaa, tuskin ääneen, apua.... kerroin asioita, jotka ovat
hajottamassa maailmaani, huusin - vaan kuunteliko oikeasti ketään?
"Sano vain, jos tarvitse apua!" Sanoi yksi, mutta silti paikalta lähti.
"Voi helvetti, pärjäätkö vai tulenko mukaasi?" Kysyi toinen, silti
ei jäänyt luokseni....

Ja nyt pimeässä, yksin - vain tässä - neuvottomana ja pelokkaana.....
taaksepäin katselen asioita, muistelen joitakin tekoja ja huomaan
kaipaavani joitakin, enemmän kuin tiesinkään!
Ja yksi, ketä kaivannut olinkaan, hänet vielä nähdä ehdin...... sanoja varovasti sanoa....
silti sain kokoajan varoa, ettei hän näkisi, kuinka pelkäsin.... ettei hän näkisi, kyyneliäni...

Näin takanani hetkiä, niin erilaisia. Paljon oli kyyneliä - suolaisia ja makeita.
Nyt tunsin vain kurkussani palan painavan ja kasvavan....
Rintaani koskee, viiltävä kipu ei anna armoa - se kalvaa miestä, sisältä.... hiljaa
mutta varmasti - ja tämän vain yksin joudun kokemaan.

Mietin, joudunko kohtaamaan yksin pelkoni?
Mietin, pystynkö sitä katsomaan edessäni?
Mietin... enkä vastauksia saa - enkä sitä paetakaan saa, sitä vain en voi tehdä!
Olen tässä, pimeässä - yksin... ja odotan tulevaa - sitä pelottavaa......
Ja toivon, että pimeys ei tule kokonaan!
Minua pelottaa.
-----------------------------------------------------------------

Palataan kun voidaan! Toivottavasti a.s.a.p.
-----------------------------------------------------------------

Tasapaksua talvipäivää

Pureskelin kynsiä, odotin.
Joka päivä kolausta yhtä vain odotin....
Ei kuulunut, ei.
Sitten se rapsahti, postiluukku peltinen.
Syöksyen eteiseen - tuliko tuo?
Ei, pettyä sain taas... odotus jatkua siis sai.

Revin melkein jo hiuksia, odotin.
Päivittäin sitä yhtä asiaa vain kaipasin.
Ei kuulunut, ei.
Kaikenlaisia mainoksia, niitä ilmestyi vain.
Postinkantajako pakettini vienyt oli?

                                                                      

Päivät kului, vaihtuivat.
Mainoksilla ja lehdillä vain minua muistettiin.
Ei kuulunut, ei.
Odotusta..... sitä vain eloni oli .... odotusta.

Tuli sitten se päivä, jolloin toivon menettänyt olin.
Mietin, turhaan olin yrittänyt - jotain tilannut...
eikä mitään kuulunut!
Ei kuulunut, ei.

Lähdin kotoa, harmistuneena... allapäin.... hiljaa.
Päivän toisaalla, arjen askarreissa.
Vaan kun illalla kotiin tulin, oli postia tullut, monenmoista...
- ja seassa lehtien, mainosten... oli se paketti pienoinen!
Enkä voinut uskoa todeksi, sen sittenkin sainkin.
Ja tiesin, joku jotain saisi myös - joku toinenkin...

Hymyilin!














--------------------------------------------------------------------------

Olin istunut iltaa, hiljaa.
En seuraa hakenut, enkä sitä kaivannut!
Yksin siemailin vain juomaani - kädessäni lasia pyöritin.

Väkeä kulki pöytäni ohi, taisi mennä hänkin.
En vain huomannut alkuun, en ehkä jaksanut toisia katsella.

Pääni painoin käsiini, huokaisin hiljaa - juuri silloin....
ja hän pysähtyi luokseni.
"Miksi noin?" Kysyi hiljaa ja tuijotti minua.
Toisti sanoja pari kertaa ja vasta sitten ymmärsin, hän puhui mulle.
"Miksi noin?" Kysyi ja katsoi silmiin - minua.

Vastasin varovasti, en tiennyt oikein mitä edes sanoa.
Hän istuutui viereeni, katse arvosteli tätä miestä.
Olin ihmeissäni, miten tuollainen jäisi tähän, minun
tavallisen miehen viereen.....

Juttelimme hetken, kysyi lähtisinkö muualle.
"Niin no, miksi ei." Vastasin, vaikka arvelin että... olisiko hän....
Tuo nainen arvasi aatokset, naurahti hiljaa kuiskaillen:
"Ei, en tosiaan ole mutta täällä ei vain ole meille mitään!"

Löytyi toinen paikka, hieman hämyisä - juuri sopiva kahdelle.
Hän kyseli, hän vastaili, hän sai minut nauramaan.....
- vaan jotain salaperäistä tuossa naisessa oli, sitä en selville saanut....

Ilta loppui - liian nopeaan. Hän halusi kotiinsa... nousi, kiitti
seurasta ja poistui hiljaa ulos, viileään yöhön usvaiseen.
Jäin ihmeissäni yksin!

Lähdin ulos, katselin jos häntä olisi näkynyt, mutta katu oli
autio... - minulle. Vain katulamppujen kalpeat valot heijastuivat
rakennusten seiniltä ja märältä kadulta.
Kävelin kotiin ja ovella kaivelin taskustani avaimia ja...
käteeni osui jotain pientä. Nappasin hämmästyneenä käteeni
tuon kortin ja hetken hiljaa sitä luin.
Lopulta vain sen ääneen sanottua sain: "Oletpa salaperäinen....!"
- ja tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

---------------------------------------------------------------------------

 Oltiin jo jonkin aikaa tapailtu, käyty ulkona - yhdessä juhlittu.
Olin ollut luonasi ja sinä myöskin luonani.
Öitä vietetty erilaisia..... iltoja kaikenlaisia.
Naurettu, juteltu - ja vain oltu.

Sitten, kuin vaivihkaa vain - sä tulit luokseni uudestaan.
Et ollut vain yötä yhtä, et hetkeä pientä.
Heräsitkin vierestä useampina aamuina, vaikka välillä
siitä nousin yksinkin....

Huomata sain pienistä merkeistä, valtasit itsellesi paikkaa luotani.
Ensin veit palan sydämestäni...
sitten hiljaa kotoani... ja nyt jo lopulta sängystäni....
Ja missä minä enää kohta nukun? Sohvallako?
Ei, ei kai tämän nyt ihan näin pitänyt mennä?

Ja sinä vain hymyilit, valloittavaa hymyäsi.....
--------------------------------------------------------------------------

Hän ei ollut kenenkään,
hän oli täysin yksin.
Hän oli - miten oli, pimeässä... kyynelissä.

Hänellä oli kaikki,
hänellä oli toiset.
Vaan nyt häntä ei muistettu, ei autettu - ei tuettu.
Hän oli vain hän, yksin, pimeässä...kyynelissä.

Itki ääneti kyyneliään,                                          

puri hiljaa huuliaan... - tuskaansa sisältä purki.
Mutta yksin joutui olemaan.... - hän.

Toivoi tietenkin, että ei olisi niin... niin yksin.
Toivoi sitä itkien... pyyhki kämmeniinsä kyyneleet,
vain yksin... pimeässä.

Ei muistanut kukaan, ei soinut puhelinkaan.
Oli hän, yksin maailmassa suuressa, ilman tukea,
edes pientä apua..... pimeässä... kyynelissä.

Ilta yön puolelle jo siirtyi, kalenterissa
vaihtui päivä toiseen.
Mutta mieli ei helpottunut, olo ei
parantunut... sielusta otti, ahdisti.
Sinne hän vain jäi.... yksin... pimeään, kyyneliin....
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------

No niin, sitten niihin "alkulöpinöihin" kun jotakuta vaivasi viimeksi, että niitä oli siellä
alussa sen verran että ei tahtonut jaksaa enää lukea itse kirjoituksia. Pistänpä ne
sitten vaihteeksi tänne loppuun..... ihan kiusallakin!

Että mitäs tässä on taas tapahtunut?
No ei mitään kummoista. Muutama henkilö on ehkä ollut hämmennyksissä minun
elämäntavoista ja -tyylistä, mutta hyvä jos puhetta riittää. Siis eikös se mene niin, että
"kunnia meni, mutta maine kasvaa!" ja mitä sitä murehtimaan, mitä jotkut puhuvat...

Viimepäivät ovat olleet oikeastaan viime lauantaita lukuunottamatta aika tasapaksuja.
Ei mitään lentoa, eikä elämää..... eli, kunhan sitä on vain jotenkin päivän "klaarannut."
No tuossa eräs ilta tosin oli käydä heikosti:
Nukahdin rattiin ja viime hetkellä heräsin, en tiedä mihin, mutta kuitenkin...
vastaantulija sai väistettyä enemmän, kuin itse ehdin reagoida ja itse vain jarrutin
ja ehkä käänsin autoa hieman sivuun... no mene ja tiedä, ei siihen kumpikaan jääty
miettimään ja kyselemään, mitä tapahtui - kummatkin jatkoimme matkaa.
Eli olisi nämäkin jutut jääneet tekemättä.
Ja mistä kuului, että olisikin pitänyt jäädä.... - jaa sieltä, kas hänen käsi nousi... okei.

Mutta näin mennään taas eteenpäin, kiitos.