Kevättä kovalla vauhdilla kohti kesää...

(30.3.2020)
Hei vain tasapuolisesti jokaiselle, joka on joskus tänne blogisivulleni eksynyt.
Olen äärimmäisen laiska ollut viimeaikoina kirjoittamisen suhteen, kun tuntuu siltä,
että aika on mennyt kaikkeen muuhun "tärkeään" ja turhaan.....
Nyt, kun ei pahemmin nukuta, päätin sitten hetkellisesti palata taas tänne ja kirjoitella
jotain - ja kuten aikaisemminkin, niin ei nytkään kirjoituksissa ole laatutakuuta. Koittakaa kestää!

Se jatkokertomus, mikä täällä blogissani on kesken, jatkuu varmaankin jossain vaiheessa).
Kaikenlaiset kommentit otan mieluusti vastaan!

No niin ja päivä menty eteenpäin, niin päätinpä heittää vielä jotain....
Tuoreimmat raapustelut aina lopussa. (31.3.2020)
-------------------------------------------------------

Tunnet olevasi yksin.
Tunnet, että ahdistaa..... uutiset syövät sieluasi, puristavat mieltäsi.
Huudat hiljaa apua - vaan kukaan ei kuule, kukaan ei näe.
Olet epätoivoinen!

Tuntematon, näkymätön - uhka kaikille - syö mieltäsi, kalvaa elämääsi.
Haluaisit nukkua..... nukkua pitkään ja toivoa, että herätessäsi
kaikki olisi kuin ennen.....
Mutta millaista oli ennen?

Pysähdyt miettimään..... viet ajatuksesi taaksepäin hetkiin, jotka olivat
arkisia - vaan nyt kultaakin kalliimpia.
Mutta muistat myös jotain muuta: Muistat jotain itsestäsi!
Tajuat kuivissa kyyneleissäsi....
- et ollut sellainen, jota esitit toisille
- et ollut sellainen...
Et ollut!

Hymyilit ulos, itkit sisälle....
https://www.youtube.com/watch?v=0OhEuBvJ9dc

Ja nyt, kun "eilinen" on vain haalistuva muisto - vihdoin tajuat:
- Et voi elää vain surren asioita, joille toiset hymyilisivät.
- Et voi elää vain ajatellen itseäsi, enää.
Ymmärsit, että olet yksi - mutta et ole yksin
ja yhdessä sinä, minä, me muut - selvitämme tuon
pienen tuntemattoman uhan maailmastamme!


https://www.youtube.com/watch?v=5qTgjgkS10k
-------------------------------------------------------------

Istun hiljaa sohvalla, kädessäni viinilasi. ja edessäni television
tasaisena vaihtuva kuvavirta, jota en edes juurikaan seuraa.
Ilta on jo vaihtunut yön pimeisiin tunteihin ja tuijotan ulos ikkunasta.
Odotinko ja toivoinko ehkä näkeväni jotain?
Ehkä - ehkä en.
Mutta mieleni oli hämmentynyt!

Laskin katseeni edessäni olevalle pöydälle ja siinä olevalle kortille.
Se oli tiputettu aiemmin päivällä postiluukusta.
Luulin että se oli tullut postin mukana, mutta siinä ei ollut merkkiä,
ei leimaa, ei minun nimi- tai osoitetietoja
Otin jälleen kortin käteeni ja luin sen.....
..... ties kuinkakohan monennen kerran.

Tuijotin tekstiä.... katselin käsialaa ja
yritin miettiä, saada siitä irti jotain enemmän
- enemmän, kuin mitä sanoissa luki!

"Hei! Tapasimme äkkiseltään pari viikkoa sitten baaritiskillä.
Minulla oli seuraa, sulla ei. Hymyilimme toisillemme ja sinä
iskit silmää minulle. Olisin halunnut seuraasi, mutta kun
en ollut yksin. Et tiedäkään, miten vaikea sinut oli löytää!
Nähdäänkö pian samassa paikassa ihan kahdestaan?
Terveisin se sinua pitkään katsellut."

Join lasini tyhjäksi, huokaisin. En tahtonut ymmärtää vaikka
sanat ymmärsinkin - ymmärsin oikein hyvin!
Annoin aivojeni palauttaa mieleeni hetkiä, jolloin olin ollu
jossain baaritiskillä..... mietin ja mietin.....tunsin, kuinka
pieniä hikikarpaloita alkoi nousta otsalleni ja kämmeneni
hikosivat. Kaadoin lisää viiniä...

Säpsähdin!
Yllättäin muistin, muistin sen hetken, mistä kortissa tuo
tuntematon minulle kirjoitti.
Hetki palautui mieleenki kuin se olisi tapahtunut juuri tänään....
Muistin, kuinka olin nojaillut baaritiskin kulmalla ja odottanut
tarjoilijan vapautumista. Viereeni oli tullut pariskunta, joita en
tuntenut, mutta jostain syystä tervehdin heitä ja hymyilin
hänelle..... kevyesti nyökäten.
Hän vastasi minulle ja muistan sen hymyn
... ja kuinka katseemme kohtasivat vielä, kun
he lähtivät kahdestaan kohti pöytää.

Minulle se oli vain yksi hetki.
Miksi se ei ollut sitä hänelle?
Kenelle?
Kysymyksiä pyöri mielessäni, ajatuksia, outoja ja hämmentäviä.
Ahdistikin!
Hän oli selvittänyt, kuka olin!
Hän oli selvittänyt, mistä elin!
Mutta minä en tiennyt hänestä mitään - en nimeä, en ikää - en yhtään mitään...
Vain nuo sanat kortissa, joita taas luin.

Hän oli ihastunut!
https://www.youtube.com/watch?v=JIrm0dHbCDU

Otin viinilasin, nostin hiljaa sen huulilleni ja annoin tuon
täyteläisen juoman hemmotella makuhermojani ja vapauttaa
mieleni ajatuksista, joita tuo kortti oli minun mieleeni tuonut
- ajatukseni ahdistaen vanginnut!

Päätin katsoa ja odottaa...
Otin viimeiset kulaukset viinistä, sammutin television ja
menin nukkumaan - arvellen, että huominen on
päivä erilainen, ilman yllättäviä kortteja...
- vaan miten väärässä ihminen olla voikaan!

Heräsin ovikellon soittoon, pimputukseen tiheään.
Nousin, kirosin ja ihmettelin.
Kuka kumma aamulla varhain vaivata voi minua noin...?
Vaan takana oven ollut ei muita -- rappu tyhjyyttä kumisi.
Mutta:
Lattialla oven pielessä oli kuori minun nimellä...
Tajusin, sen tuoja oli vielä lähellä!

Juoksin rappuset alas, juoksin lähes ulos - vaan ketään
ei näkynyt, ketään ei missään kulkenut!
Palasin, tiuskin ja sadattelin
Nostin kuoren ja menin kotiini.... nopeasti avasin ja
- tunsin, kuinka kylmä valtasi koko kehoni!

"Valvoit myöhään. Toivottavasti nukuit hyvin!
Nähdäänhän pian!"

https://www.youtube.com/watch?v=1P8s51IKjig

(jatkuu - joskus)
31.3.2020 jatkoa.....

Silmäni suurenivat, syöksyin ikkunaan ja yritin katsella ulos
- toivoin ja pelkäsin näkeväni jotain, mitä en halunnut.
Silti tunsin pettyneeni, kun en nähnyt mitään!

Luin uudelleen tuon paperin, mikä oli kuoreen laitettu.
Kuoressa oli ainoastaan sukunimeni sydämellä ympyröitynä.
Käsialasta ymmärsin sen verran, että kirjoittaja oli tottunut kirjoittamaan
myös käsin, eikä vain tietokoneella tai kännykällä.

Olin jo rypistää paperin ja heittää sen pois, kun päätin, että
minun on aika toimia. Vaan mitä tekisin ja milloin?
Olisinko tarpeeksi rohkea toteuttamaan jotain järkyttävää?
Tarvitsenko poliisia?
Miljoonia ajatuksia, ahdistavia, hämmentäviä.... - tunsin avuttomuutta!

Otin tuon kuoren käteeni ja olin laittamassa sitä paperiroskien sekaan, kun
sisältä tipahti vielä yksi pieni lappu:
"Odotan, että saan olla kanssasi koko illan ja yön kahdestaan!"

https://www.youtube.com/watch?v=URJCXeAJP1c

Se riitti minulle!
Hahmottelin mielessäni, mitä tekisin ja milloin......
Lopulta tiesin, mitä tekisin!

Soitin ystävilleni, työkavereille ja lähisukulaisille
- estynyt olisin pari päivää vastailemaan soittoihin,
mutta pyysin että jos minä ottaisin yhteyttä jotenkin, niin heti
olisi soitettava takaisin.
Kerroin: Matkalle pienelle lähden, vapaita viettelen
- yksin rauhassa olisin ja elelen - mökillä aikaa viettäen.

Soittojen jälkeen kävin tutussa kaupassa, juttelin muutaman
myyjän kanssa muutaman sanan verran ja keräilin eväitä
reissulle pienelle......
Vaan mitä teinkään? Lähdinkö mökkielämää elämään?
Nauroin hiljaa itsekseni: En!

Vein auton erään tutun kaverin isoon talliin, sanoin että
mökkitie on hiukan pehmeä ja olin vuokrannut maasturin.
Taksilla kotiin ja... valot sammutin, kaiken hiljensin
- oli, kuin ketään ei kotona olisikaan.... ja sitten vain odotin,
koska - kuten jotenkin aavistelin - seuraavana yönä tapahtuisi.....
(jatkunee taas joskus)
---------------------------------------------------------------

Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita
- ja kun miettii nykyistä maailman menoa, niin
minun mottoni tuntuu osuvan kohdalle tällä(kin) hetkellä:

Järjen määrä maailmassa on vakio
- vain ihmisten määrä kasvaa!

https://www.youtube.com/watch?v=JUdK90qhNKI

----------------------------------------------------------------
 31.3.2020

Erilaisia..... - samanlaisia.... nuoria tai vanhoja, miehiä ja naisia.
Keitä me oikeasti olemme?
Jokaisella oma pieni "maailma" korvien välissä
- joillakin vain ahtaita ajatuksia...

Mutta olisitko sinä tai olisinko minä täällä mitään ilman
toisia, olisimmeko mitään jos ei olisi ketään?
Siksi kannattaa muistaa:
Älä jää sinne omaan pieneen maailmaan, kun koko maailma tarvitsee sinua!

https://www.youtube.com/watch?v=nCkpzqqog4k
--------------------------------------------------------------------

Pieniä pätkiä.....

No niin, taas on mennyt pieni hetki siitä, kun kirjoittelin mitään tänne viimeksi.
Olen pahoillani - aina ei ehdi niin paljoa täällä olemaan, kuin mitä ehkä itsekin haluaisi.
Mutta "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" - kuten sanotaan.

Aika on mennyt melkoisen mukavasti töiden ja vapaa-ajan merkeissä.
Mitä sitten on tapahtunut viimeaikoina? Rehellisesti, ei mitään mullistavia asioita, mutta ei
mitään ikäviäkään.... olotila niin henkisesti kuin fyysisestikin on ollut mainio!
Toivon, että nykyinen olotila jatkuu.
------------------------------------------------------------------
Sitten pieniin pätkiin:
------------------------------------------------------------------

Hei......
Hei......
Älä mulle sano hei!
Hei......
Hei......
Älä vain sano: Hei!
Älä sano, hei - älä sano, älä sano..... jos se on vain "Ei"!
Siis hei......hei!

Mut´ jos sä sanot: "Hei!"
Hei...... 
Niin mä tahdon sen kuulla, että se on "Hei!"
Hei......
Siis, se ei ole sulta - ei - kun tulet luo ja sanot "Hei!"

Sen tahdon kuulla mä niin....
Hei.... sen tahdon kuulla niin.
Se ei ole sulta: "Näkemiin!"
Hei......
Hei......
- ei se ei ole näkemiin..... Se on se, se on se...
se on: Hei - minkä kuulla tahdon mä niin!

Koska sanan voit sanoa,
- voit niin sanoa....
tavalla kahdella, tavalla hyvällä,
tavalla pahalla...

Siis:
Hei.....
Hei.....
Niin, se sana jää elämään meidän sydämiin.....
Kun sen lausut - tavalla hyvällä, huulilla hymyilevillä
Siis:
Hei......, hei.... sen vaan kuulla mä tahdoinkin!
- ja ei se ole enää ei.

----------------------------------------------------------------------------

Mä vain makaan ja makaan, aamussa harmaassa.
Mieli ei anna nousta, keho sitä tottelee!
Mä vain makaan ja makaan......
En halua, en jaksa, ei kiinnosta - ei.

Mut herätti kello, aikaisin....
Pirinä päätäni jyskytti - kirosin.
Miksi ihmeessä sen soimaan olin laittanut?
Miksi?
Miksi?
Niin, miksi?

Mä vain makaan ja makaan, aamussa......
ulkoa kuuluu liikenteen ääniä, pihalta kantautuu puheesorinaa.
Makaan ja makaan....

Katson kelloa, kiroan hiljaa!
Verkkaan viisarit etenevät... minuutit vaihtuvat toisiin.
- tuijotan tyhjä katse silmissäni.
Mä vain makaan ja makaan, aamussa......

Tylsistyn, alkaa puuduttaa!
Mutta mieli ei anna nousta, kehon käskee vain olla.
En halua, en vain halua - enkä jaksa......
- ja kiroaan, kun olin kellon laittanut herättämään minut aamulla!

Tajuan yllättäin miettiväni, miksi vain olen!
Tajuan syvään pohtivani, mikä olen, miksi olen
- ja miksi yhä vain makaan ja makaan.

Tähänkö se menee:
Tylsiin päiviin tyhjiin hetkiin?
Tähänkö se johtaa:
Turhiin tuokioihin, toteutumattomiin tekoihin?
Tähänkö.... - niin tähänkö?

Silti vieläkin makaan......
katson taas kelloa, kiroan lisää... harmittelen!
Miksi en jaksa, miksi en halua - miksi en vain nouse?
Hengen voimattomuus lannistaa kehon, saastuttaa ruumiin!
En halua, enkä jaksa... en enää välitä...
- käännän kylkeä, nukahdan.

............. unessa....... levottomassa....... alitajunta seikkailee..... harhailee....
kierin tuskaisena sängyssä, säpsähtelen unessa.... heräilen.......!

Lopulta herään - hikisenä, tuskaisena.... mutta - jotain ymmärtäneenä!
En voi vain olla, en voi vain maata.
Huudan mielessäni itselleni: "Nouse - nyt ylös, nouse!"
Tottelen itseäni ja tajuan......
Maailma ei vain minua varten, mutta ilman minuakaan ei ole tätä maailmaa!

Enkä siitä hetkestä lähtien ole jäänyt vain makaamaan!
-------------------------------------------------------------

Kysy itseltäsi:
"Olenko koskaan kokenut ikävää?"
Todella sydämestä ottavaa, rintaa riipovaa.
Kysy itseltäsi, älä valehtele.

Mieti elämääsi, mieti menneisyyttäsi, mieti ja puntaroi!
Ikävä - toiseen henkilöön, läheiseen, rakastettuun....
- johonkin, jolla on paikka sydämessäsi!
Mieti - todellakin - mieti!

On helppo sanoa, on helppo todeta, on liian helppoa...
- Mutta kuka sen on tuntenut?
Kuka...
Sinä?
Tuo tuolla.....?
Joku tuttu kertonut?
Minä?

Kyllä, minä - minä sen olen.
Se riipii mieltä, se ahdistaa rintaa....
- se nostaa kyyneleet silmiin.

Ja kun hänestä kuulee jotain, hänet kohtaa jälleen....
- kanssaan olla saa!
Sitä ei sanoiksi pysty kuvailemaan - silloin on vain se tunne, se hetki - se!

Siksi olen onnellinen, että elämässäni on ihmisiä, joita minun tulee ikävä,
kun olen heistä erossa - liian kauan.

Kiitos, kun olette elämässäni!
..............................................................................................

Ihmisen mieli on ihmeellinen.
Ja ihminen - on kaksinaamainen........
- ainakin osa!

Hyvä tapa on asioista puhuminen, niiden ratkominen
ja selvittäminen.
- Mutta kun joillekin se tapahtuu vain ja ainoastaan
selän takana..... sinun, minun, kenen milloinkin!
Sitä en voi ymmärtää, enkä myöskään sietää.

Ehkä se menee vielä jossain leikinlaskussa, pienenä
viattomana härnäilynä, mikä peliin kuuluu.....
Vaan kun se on joillekin arkea töissä, kotipiirissä,
kouluissa.... - silloin se satuttaa, aina...... syvemmältä ja syvemmältä!

Vaan tällaiset ihmiset sitä eivät itse edes tajua!
He eivät sitä ymmärrä, mitä väärää tekevät - kun jostakusta puhuvat
toisten samanlaisten kanssa asioita hänestä, sivulliseksi sysätystä
- kuka kuitenkin hän puheen aiheena on!

Heihin eivät puheet tehoa.... eivät sanat tai kovistelut.
Turha yrittää vastata "samalla mitalla", turha selittää tai neuvoa.
Saavat vain vettä myllyynsä - ja sivummalle sinut sysätään ja enempi sinusta puhutaan.

Jos tuota kokenut olet, voit ajatella vaikka näin:
"He jotka puhuvat sinusta selkäsi takana, ovat siellä missä heidän pitää ollakin: Takanasi!"
(siksi minäkään en anna muutaman ......... häiritä mielenrauhaani).
-------------------------------------------------------------

Odotan hetkeä.... piennen pientä hetkeä.
Odotan, että saan sinut pysäytettyä!

Odotan..... hermostuneena... odotan ja odotan.
Koska se hetki on? Koska?
Joko nyt..... vai nyt.... vai nyt....... vai.....?

Tiedän, olen kärsimätön.
Tiedän..... mutta kun en voi sille mitään!
Tahtoisin sen tapahtuvan nyt.
Tahtoisin, että se pieni hetki olisi jo nyt.

Vaan vielä ei ollut aika.....
- vielä jouduin odottamaan.... hetken.
Kunnes:
Tuli se pieni hetki.
Tulit paikalle, yllätyit, näit mut.... ja
- sain sinut syliini!
Upotin suudelmiin lämpimiin, halauksiin helliin.
Kiedoin käteni ympärillesi, kuiskasin korvaasi.....
- katsoit minua hymyillen, pieni kyynel silmääsi koristaen!

Me olimme tässä! Me - vain me, aina.... vain me!
----------------------------------------------------------------

Elämä on täynnä outoja kiemuroita!

Jos joku valittaa, että elämä on tylsää ja yksitoikkoista, niin itse en voi sanoa samaa!
Viime viikot ovat olleet sellaista menoa ja meininkiä monilla tavoin, että on toisinaan ihme
että olen edes kunnolla saanut nukkua - tai no sekin on toisinaan ollut silkkaa ylellisyyttä,
että on muutaman tunnin nähnyt unia ja taas on jatkettu eteenpäin.

Mitä sitten on sattunut? Sitä en ala tässä ruotimaan liiaksi, mutta voin sen verran sanoa,
että tällaista olotilaa ei ole miehessä ollut vuoteen. En halua liioitella ja sanoa, että "useampaan vuoteen",
koska sitten joillakin voisi herätä liiallinen uteliaisuus, enkä jaksaisi kaikkea selvittää - ainakaan täällä.

Töitä on tullut tehtyä tasaisen tappavaan tahtiin, eli ei juuri noita vapaapäiviä ole ollut, mutta
enpä niitä ole hirveästi kaivannutkaan....... ja rahareikiä kyllä riittää, sen voin sanoa!
-------------------------------------------------------------------
Lisäilin tuonne perään hieman luettavaa, eli tervemenoa katsomaan, mitä sieltä löytyy! (15.10.2015)
-------------------------------------------------------------------

Miksi otit lankani, sen ohuen, sen elämänlankani käsiisi?
Miksi pusersit sitä, ahdistit minua?
Miksi?

Miksi et antanut sen olla vapaana, nauttia elämästä ja maailmasta?
Miksi et suonut sille valoa auringon ja kuutamoöiden kauneutta?
Miksi?

Mä huusin sulle usein, avuttomana......
Mä huusin ja huusin, kyyneleet silmissä.
Mä odotin sun kuuntelevan, toivoen että antaisit elämänlankani
elää vapaana - antaa minun elää onnellisena..... ja mä huusin....

Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin ahdistavan puristuksen sydämeni ympärille!
Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin raastavan kidutuksen sielulleni!
Ja siltikään sä et antanut mun elää..... et antanut mulle valoa... et
yön raikkautta - et onnea, et hetkeäkään......pientäkään.

Miksi?
Sitä huusin, sitä kysyin.... uudestaan ja uudestaan.... päivästä toiseen,
yöstä uuteen - aina uudestaan ja uudestaan.

Vaan lopulta sain kerättyä voimia, irrotin itseni sinusta - sain langat käsiini omiin
- ja pääsin tuntemaan raikkaat tuulet ja auringon - sain tuntea elämän, ilman sinua!
---------------------------------------------------------


Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Yllätit minut!
Sä vain tulit....
En edes odottanut sinua, en mitään - en ketään.
Sä vain tulit....

Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Lähestyit minua!
Sä kosketit minua.....
Enkä edes alkuun ymmärtänyt, miksi tulit luokseni - juuri minun luo.....
ja sä vain kosketit minua....

Sä hymyilit, kuuntelit... syleilit.
Otit minut lähellesi, pidit minut siinä - puristit itseäsi vasten....
Huomasin, en halunnutkaan siitä pois, en ollenkaan!
Vaikka en sitä alkuun tajunnutkaan.....
ehkä mieleni kapinoi, pelkäsi.... varoi, vaikka nautti.....

Sä jäit vierelleni, vaikka tiesit etten helppo ollutkaan.
Sä jäit lähelleni, kuunnellen minua.... hymyillen.
Sä jäit siihen.....
Enkä enää halunnut sinun siitä lähtevän enää mihinkään!

Ja aikaa kun kului, mä tajusin että olit onneni, se kadoksissa ollut....
- se valo sieltä sisältäni, mikä joskus sammutettiin minulta!

Enkä enää halunnut muuta, kuin tuntea sinut lähellä.... valonani, onnenani!
Ja joka päivä kiitin sitä hetkeä, kun sä vain tulit elämääni....
----------------------------------------------------------------

Taas istun koneella, näpyttelen tekstiä hämärässä....
mietin sanoja... toimisiko tuo tuossa, menisikö tuo tämän kanssa.
Päässä pyörii asioita, mietin ja mietin.

Äh, ahdistaa.... miksi ei tuo rimmaa ollenkaan?
Kiukuttelen itselleni ja taas yritän ja yritän!
Laitan taustalle soimaan jotain, vaan en sanoja kuuntele.... uppoudun vain säveliin.....

Ei auta, ei.... istun koneella - tuijottelen sen kalvakasta valoa näytöltä ja mietin.
Miksi sanat seisoo mielessäni? Miksi ne eivät vain siirry sormieni kautta
kirjaisimille ja tarinoiksi? Miksi?

Taasko menee yö siihen, että raavin päätäni ja kiroan itseäni?
Taasko vain yritän ja yritän, enkä saa mitään aikaan? Ahdistaa!

Lopulta annan periksi, päätän pisteeseen jonkun kirjoitelman ja
huokaan raskaasti tajuten, tämä yö ei ollut minun.... - ei tarinoiden...... ja lähdin nukkumaan.
.................................................................................................


Kirpeä syksyinen sunnuntai. Olin kävellyt jo jonkin aikaa.... taivaltanut vailla suuntaa....
Mietin hiljaa askeltaessani elämääni, taakse jäänyttä ja olevaa....
- en uskaltanut tulevaa ajatella, en suunnitella.

Aikani käveltyäni tulin pienelle tielle, mikä oli täynnä puista pudonneita syksyn lehtiä.
Potkin niitä eteenpäin mennessäni ja hymyilin. Tuuli otti kiinni joihinkin
lehtiin, pyöritellen niitä hetken ilmassa, ennen kuin armahti nuo ja antoi laskea takaisin maahan.

Kuljin lehtien peittämää pientä tietä ja tulin vanhan rautatien varrelle.
Näin heti, että hetkeen ei liikennettä tuolla radalla ollut, ei hetkeen... ei toiseen.
Katselin kumpaankin suuntaan..... mitä olisi tuolla - tai mitä tuolla.
Mietin, kumpaan suuntaan rataa kulkemaan lähtisin.

Toinen suunta näytti tutulta, jo nähdyltä - kuin jo koetulta elämältä..... menneeltä.
Toinen suunta taas houkutteli.... ja päätin lähteä katsomaan, mitä radan varrelta tulii vastaan....
Lähdin kävelemään.... rata houkutteli minut seikkailuun - suuntaan uuteen.....
Ja tajusin, että se vei minua matkaan uuteen elämään, suuntaan ennen kokemattomaan!
Hymyilin, uskalsin - sittenkin - katsoa, mitä tulevassa olisi minua odottamassa.

Kuljin ja kuljin. Rata mukaili maastoa, väliin ollen täysin piilossa - peittyneenä alle lehtien....
ja minä kuljin niitä pois, sivuun potkien. Hymyilin!
Rata vei ja vei, yhä pidemmälle jonnekin.... missä en ollut vielä aiemmin!
Ja mitä pidemmälle tuota rataa kuljin, sitä enempi taakseni sain jättää ne asiat,
joita en halunnut enää edes muistaa........

Jatkoin matkaa, syksyinen sunnuntai kietoi minut syleilyynsä kirpeän viileään...
vaan minua ei paleltanut, ei väsyttänyt.... - ei!
Koska tuo rata syksyinen yhä pidemmälle minua vei, johonkin uuteen - kiehtovaan......sinne.....jonnekin.
-----------------------------------------------------------------

Miksi en uskonut, mitä sinä sanoit?
Miksi epäilin kauniita sanojasi ja noita loistavia silmiäsi?
- olin epävarma, olin hämmentynyt....

Miksi sinä olit siinä?
Niiden kaikkien sanojeni jälkee, vielä siinä - ja pidit minut lähelläsi.....
- olin ihmeissäni, olin yllättynyt!

Kysyin itseltäni uudestaan ja uudestaan, saamatta vastausta ollenkaan.
Kyselin sinulta silmilläni, enkä tahtonut ymmärtää kun säteilit siinä - minulle...
- tämä on niin totta, tämä on todellakin niin totta!
Me olisimme me, emmekä ketään enää maailmasta etsisi, tahoillamme.

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni ..... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Etsin suuntaa, rakkauden kompassilla.... ja neula osoitti vain uudestaan ja uudestaan....
- yhteen suuntaan, kohti sinua!

Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mieleni ymmärtämään - ei, ei tämä ei olisi leikkiä enää
- siihen en enää halunnut ryhtyä, enää joutua - olla vain pelinappulana tunteiden!

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni .... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Ja sinä vain hymyilit minulle, pidit lähelläsi - kerroit sen silmilläsi:
Kompassi rakkauden suunnan näytti puhtoisen, siinä oli paikka yhdelle, juuri tämän miehen!
Enkä muualle enää edes halunnutkaan...

------------------------------------------------------------------

Näin heidät jälleen kerran.
Kävelivät hitaasti kahdestaan, vain toisiaan kädestä pitäen..... hiljaa....
Näin olivat kulkeneet jo vuosia ja taas vuosia.

Kasvoista näki, että he olivat onnellisia yhdessä!
Vaikka vuodet olivat jo sileät kasvot uurtaneet ryppyisiksi ja askeleet eivät
enää olleet yhtä lennokkaita, kuin nuorina ollessaan - silti he, kahdestaan käsikkäin
- päivittäin -
kulkivat tuota samaa tuttua kävelytietä pitkin, kuten nytkin.

Usein olin heidät ohittanut kiireellä, ilman syytä.
Joskus kuullut heidän hiljaa ihmettelevän maailman menoa ja kaikkien
kiirehtimistä joka paikkaan - jopa ilman syytä!
Se sai minutkin miettimään, pysähtymään jopa hetkeksi ja katsomaan heitä uudelleen.

Heillä ei ollut kiire! Silti he ehtivät mainiosti joka paikkaan, aina.
Mutta se, mihin he olivat ehtineet todellakin ajoissa - oli toistensa sydämet!
Sen näki - edelleenkin.... he olivat onnellisia yhdessä.

Kädet pitivät tiukasti toisista kiinni, kun he omaan tahtiinsa kävelivät
tuolla kävelytiellä, kuten nytkin - tänä syksyisenä päivänä.
Väliin katsahtivat toisiaan, sanomatta sanaakaan, mutta silmistä sen saattoi nähdä:
"Minä rakastan sinua!" Ja saatoin kuvitella, kuinka nuo vanhat - elämää nähneet
kädet puristuivat ehkä aavistuksen enemmän yhteen.

Tänään kävelin hitaasti, heidän tahtiinsa - hieman heidän jäljessään.
Varmaan aavistivat, etteivät olleet yksin, mutta se ei heitä häirinnyt.
Olivat jo kokeneet elämässään niin paljon, että yhden miehen käveleminen
ei enää heidän maailmaa hetkauttanut.

Askeleet veivät heitä hitaasti, heidän tahtiin, eteenpäin.... - samoin minua.
Jonkin matkaa jatkettiin, lopulta päätin vaihtaa suuntaa ja katsoin vielä kerran
heitä ihaillen, kunnioittaen - tuntien sisälläni jotain sanoin kuvaamattoman kaunista....
Toivoen, että itsekin joskus.... vuosikymmenten kuluttua saisin kulkea hänen kanssa samoin!

-----------------------------------------------------------------------

Pikkunuhan jälkimainingeissa

Tällaista se kevät on sitten ollut jonkin aikaa: Nenä vuotaa, aivastukset kaikuvat ympäri asuntoa ja
kurkkua kutittaa ja yskittää. Ainoastaan kuumetta ei ole ollut, eli ihan sentään en ole
joutunut pelkäksi sängyn vangiksi jäämään. No töissä on tietenkin ollut hieman vaikeampaa, kun
väliin tuo ääni on pettänyt ja sitä kun joudun käyttämään... välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Mutta eipä valiteta vaan mennään eteenpäin!
----------------------------------------------------------------------

Sieltä kuului taas, sitä hiljaista ääntä....
Hänellä oli paha olla.
Sieltä kuului.... nyyhkintää vaimeaa
- ja minusta tuntui pahalta!

Tuolla jossain, naapurissa jollain, oli paha olla.
Sitä jouduin usein kuuntelemaan ja se mieltäni raastoi,
sydämestä otti.

Väliin meni aikoja, ei kuulunut mitään.
Mutta sitten se alkoi taas, yleensä myöhään illalla...
kun jo melkein kaikki olivat nukkumassa - paitsi minä ja hän...
- kenellä oli paha olla.

Mä mietin, kuka tuo oli.
Mä mietin, missä hän oli.
Mä mietin, voisinko auttaa.... osaisinko edes!
Ja taas sitä kuunnella sain, nyyhkintää vaimeaa.

Mutta tänään se oli erilaista!
Se oli raastavampaa, se oli tuskaisempaa - se oli riipaisevaa, sydämestä syvältä tulevaa.
Jollain oli todella paha olla.

Olin lähdössä hieman ulos ja pääsin rappuun.
Pääsin alas ulko-ovelle saakka kun jossain aukesi ovi ja
kuulin nyyhkintää! Joku tuli rappuun, itkien hiljaa.
Valot sammuivat, jäin pihalle oven luo... miettien, mitä sanoisin.
Ja kohta siihen ilmestyikin yksi nainen naapurista,
silmät punaisina kyynelistä.

Hän säpsähti kun mut näki.
Hän päänsä käänsi pois häpeillen, vaimeasti nyyhkien.
Mä kysyin, mikä on ja voinko auttaa.
Hän yllättyi, jäi viereeni ja kysyi, mitä olin sanonut.
Sanoin uudelleen ja nyt näin kasvotkin.
Hällä oli silmät punaisena kyynelistä, posket märkinä niistä.
Hän sanoi jotain, oikeastaan vain mutisi - ja minä nyökyttelin.

Siinä viileässä alkuyössä ulko-ovella juteltiin, enkä sitten
lähtenyt mihinkään, päätin häntä kuunnella - jos hänen
mieltä saisi nostettua, edes hetkisen... pienen.

Kaivoin nenäliinan hälle ja hän sai hieman kuivattua poskia ja silmiä.
Kiitti varovasti ja epäili, että hän vaikutti typerältä edessäni.
Vakuutin, että ei todellakaan ja varovasti laskin toisen käteni hänen
olkapäälle. Hän ei säpsähtänyt, katsoi minua ja kysyi hiljaa:
"Voisiksä halata mua?"

Kiedoin käteni hiljaa hänen ympärilleen, hän painoi itsensä minua vasten
ja huokaisi hiljaa "kiitos". Tuntui hyvältä, että sain tehtyä jotain hyvää...
ettei hän vain enää itkenyt.
Hän kertoi minuun nojaten, että oli valmis lähteen pitkälle, eikä tiennyt minne.
Pelkäsi jopa, että olisi voinut tehdä itselleen jotain......
- mutta onneksi oltiin törmätty.

Lopulta hän sanoi, että parempi kai mennä kotiin.
Itse olin samaa mieltä ja sanoin, että taidetaan olla lähes naapureita.
Ja rappussa kulkiessamme sovittiin, että jos on tarvetta jutella tai vaikka vain
kahviseuraa vailla, voi tulla ovikelloa soittelemaan.

Eikä ainakaan vielä ole uudelleen surullisen ikävää nyyhkintää kuulunut.
--------------------------------------------------------------------------------

Aavemaisena yössä osui kasvoille jotain.
Aavemaisena leijui, kuin tuuli hentoinen....
Jotain oli, mitään ei heti näkynyt...... jotain erilaista, tuntematonta.

Mä avasin silmäni, unesta heräsin... tai herättikö joku?
Nousin sängyltä, pimeää..... yö ei ollut vielä taittunut aamuun.
Ja olin kuulevinani jotain... vai vaiko mielikuvitus tepposia teki?

Hipaisiko taas jokin minua? Oliko tässä joku?
Leijuiko läsnä tässä jotain, mi minua seurasi vai valvoi
- vai oliko sillä muuta syytä minun luona olla, uneni katkoa?

Koitin sanoa jotain, mutta ääntä en saanut kurkusta.
Koitin nousta, mutta tuntui kuin jokin paino olisi puristanut minut sängylle.
Koitin ymmärtää vaan olin ymmälläni.

Ja jokin outo häivähti ohitseni, jäi vähän matkan päähän eteeni....
leijui siinä..... ja tunsin olon rauhaisan valtaavan koko mieleni, itseni!

Olin yksin, mutta en yksin - silläkään hetkellä.

https://www.youtube.com/watch?v=IDEIol3cgF4

-------------------------------------------------------------------

Sä kerroit siitä naisesta.
Sä kerroit ja äänessä oli kauhua, aitoa pelkoa.

Mä en alkuun sua uskonut, en käsittänyt.
Mutta sä kerroit uudestaan ja uudestaan.... aina kun kohdattiin.
Ja sitten aloin ymmärtää, sun elämää uhattiin - ellet suostuisi hänen kanssaan elämään!
Sä olit ahdistettu, sä olit kuristettu - sulla ei ollut omaa elämää.

Tuo nainen oli sut ensin valloittanut, ensin vietellyt ja saanut leijumaan.
Tuo nainen oli ensin ollut hurmaava, onnelliseksi sinut saanut.
Tuo nainen sai toiset kateellisiksi sinulle..... kunnes kääntyi esille tuo pimeä puoli julma.

Ja sä kerroit mulle, vain mulle.
Sä kerroit ja pelkäsit. Sä et tiennyt, mitä tehdä.... minne mennä, kuinka irti päästä!
Sä olit avuton - ahdistettu ja lannistettu.
Sä kaipasit apua, sun silmäsi huusivat sitä - ja sä pyysit itsekin sitä.

Me mietimme, todella mietimme.
Miten saisit takaisin elämäsi, miten saisit takaisin oman itsesi?
Ja todella jouduimme miettimään....... koska siitä ei helppoa tulisi - eikä tullutkaan....
- miten pääsisit vapaaksi, hänestä irti kokonaan.

Ja siitä hetkestä eteenpäin alkoin henkien taisto..... sinun elämästä!
Eikä sulla ollut kertaakaan ikävä sitä naista, ken sut kerran vietteli ja ansaan langetti.

---------------------------------------------------------------------

Tänään taas hieman yksin.
Tänään taas ilman toista, tänään.....

Tänään taas sai tuntea sitä, mitä halusi taaksensa jättää!
Tänään taas oli, kuin ei olisi mitään....

Tänään taas, tyhjänä oli - syli.
Tänään taas elää piti itsekseen!

Tänään taas ja taas ja taas ja... ja taas kai...
Tänään - se oli niin tätä - tänään - tyhjänä...... niin tyhjänä.

-------------------------------------------------------------------

Meitähän oli kaksi, minä ja sinä.
Meitähän oli - me.
Eikä siihen muita tarvittu, ei laisinkaan!

Meitähän oli kaksi, sinä ja minä.
Mehän olimme - me.
Siinä kaikki, mitä kaivattiin!

Niin me olitiin, kuten pitikin.
Me kaksi, vain me kaksi.
Niin me oltiin...... yhdessä liikuttiin
- elettiin ja naurettiin!
Me kaksi - ystävät parhaimmat.

Sitten vain jotain keksit, mielessäsi mietit.
Yllättäin päätit, ei ollutkaan enää kahta - ei.
Olisikin vain yksi: Sinä!
Ja jätit siihen kadunkulmalle kylmälle sen toisen, minut.

Välittänyt et, että ystävänä sinua pidin.
Ajatellut et, että sellaisena itseni sinulle annoin.
Olit vain sinä - ja mielesi pieni, äänet sisällä pääsi...
Vaikka annoitkin muiden sua painostaa,
päätäsi kääntää ja meidät musertaa....
- jättäen vain yhden, unohtaen toisen.

Eikä enää ollut edes sitä yhtä!
---------------------------------------------------------------

Sitä luuli hetken, että olisikin ollut jotain erilaista.
Sitä antoi mielelleen luvan kuvitella, elää haaveissa.
Sitäkö se oli?
Vain jonkin aikaa ja sitten ei mitään.....
Vai oliko se sittenkin jotain olemassa olevaa, jotain syntyvää?
Sitäkö se oli - sittenkin?

Mielessä pyöri hämmentyneenä paljon mietteitä.
Oli isoja, oli pieniä - oli sitä ja oli tätä.
Mutta oliko se sitä.... sitä, mitä mieli kuvitteli ja ajatuksissa pyöri?

Ehkä...
Ehkä ei....
Kuka tietää? Ehkä ei kukaan!

Ja mietteet vain mielessä pyöri, tunne oudosti sisällä hyöri.
Ilman suuntaa, ilman mitään - ilman..... vai..... ?
---------------------------------------------------------------

Sekavan vallassa

Niin se vain on, hyvät ihmiset, että ihmismieli on herkkä. Voisin sanoa, että henkisestikin
vahvat ihmiset järkkyvät toisinaan ja mieli voi tehdä kepposia. En tarkoita tällä nyt sitä,
että joku "lataamo" olisi minua kutsumassa hoiviinsa tms. vaikka onkin tietyltä taholta saatu
miehen mieli niin sekaisin viimeisten viikkojen aikana, että oikeasti olisi tehnyt mieli
huutaa apua vähintään 10 kertaa päivässä - ja lujaa!

Mutta eipä valiteta enempää, kuten sanotaan: "Nokka kohti uusia pettymyksiä!". Mutta itse
olen sitä mieltä, että tästä taistellaan kohti valoa, vaikka se tunneli olisikin pitkä ja pimeä.
-------------------------------------------------------------------------

Ne kuukaudet olivat kuin satua.
Ne olivat elämää suurempaa tarua.
Ne olivat aikaa, meidän kahden...... yhdessä onnellisen.

Mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Kaikkea tehtiin ja saatiin nauraa....
mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Murheista ei välitetty, suruista ei piitattu.
Oltiin onnellisia, oltiin yhdessä.

Sitten vain, se sattua sai... ja se sattui, lujaa sen sydän kokea sai.
Sitten vain, se sattua sai...
Sä et sanonut mitään, sä et tehnyt mitään, sä vain vaikenit!

Ja olimme erossa, ilman syytä - kylmässä erossa.

Kutsuin sinua kuin ennenkin, huutelin perääsi ja kaipasin.
Olit vain vaiti.... pitkään ääneti, vaan sitten sanasi sanoit
- ja sydäntäni paloiksi paloittelit, sitä käsissäsi murkasit.

Ja jouduin pimeään, kuin keskiaikaan kylmään - eroon, sinusta.

Sisälläni itkin, ulospäin tärisin.                                     

Sisälläni vapisin, ulospäin.......
Muistelin aikoja, muistutin sinua... kerroin kaikesta, palautin mieleesi.
Vaan sinä et kuunnellut, et sanoja lukenut, et halunnut!

Päätin, sinusta taistelen - olet niin upea, ihmeellinen.
Päätin, en luopua voi, en jotain hienoa kadottaa saata.
- ja lopulta kai jo kuuntelit, ymmärtää aloit, asioita toisin katsoit.
Tiesit, olen jotain sinulle, mitä kukaan muu ei koskaan olla voi!
Ja kuulin välillä sanoistasi, pieni hymy siellä oli sittenkin.

Enkä toivoa voi sinulle kuin vain hyvää!
Enkä koskaan voisi olla sinulle kuin vain se....... minkä vain me tiedämme.

Ja toivon, että pian jälleen nauramme, vietämme hetkiä toisinaan yhdessä - kahden.
- ilman että silti olisimme......  - niin kuin vain me sen tiedämme!
-----------------------------------------------------------------

Aamuinen pikku pakkanen, maa jäässä.... lumi narisi jalkojeni alla.
Kävelin hiljaa, mutta pää pystyssä, vakaasti eteenpäin.

Olin herännyt jo ennen "kukonlaulua" ja päätin, että sänkyyn en jää.
Tästä päivästä tulisi jotain, mitä voisi mielissään muistella!
Joten ylös ja ulos kävi miehen tie.

Kuljin pitkin katuja, katselin kuinka moni vaelsi kohti työpaikkaansa, kuka
autolla ja kuka jalkaisin ja olipa joku polkupyörälläkin.
Monien näin kulkevan kohti rautatieasemaakin ja näin laiturit täydet junia odottavia.


Jatkoin kulkua, hymyilin. Itsellä vapaapäivä.... ja mieli ehkä siksikin iloinen.
Kuljin ja katselin, kuinka kaikilla oli olevinaan kiire eteenpäin... kuin muurahaisilla.

Aikani kuljin, ihmisten katseita ja kasvoja katselin - ihmettelin...
- missä olivat hymyt, missä ilot, missä värit?

Kokeilinpa.... vastaan tuli muutama hyvänpäivän tuttu ja tervehdin.
"Vittuako siinä irvistelet!".... "Just joo, kivat vaan sulle!"
Olipa mukava tavata... oli tosiaan.
Ja sama trendi jatkui ja jatkui - ja taas sen tajusin:

Ei Suomalainen osaa olla onnellinen, jos töitä on ja asuntokin,
sekä terveyttä edes jotenkin... vain valittaa pitää ja kiroilla!
Junttikansaa ollaan, turha yrittää muuta - esittää sivistynyttä, kun ei vain olla!

Mutta silti jatkoin yhden miehen "sotaa" ja hymyilin tuonakin aamuna.
------------------------------------------------------------------------

Oli ilta, tuossa ravintolassa ei ollut vielä oikein ketään.
Sain siis kerrankin vain olla rauhassa ja nauttia olosta  - ja juomasta, jalosta.

Taustalla musiikki pauhasi ja jossain muutama äijä hieman kovempaan keskusteli,
mutta rauhassa sain olla, niin kovin rauhassa.

Vaan mitä näinkään tiskillä olevan? Millainen nainen!
Huokaisin syvään, hieman rinnasta nappasi, onpa kaunis - upean näköinen.
Huokaisin toisenkin kerran..... eihän tuollainen yksin voi olla, ei tietenkään
- ja jatkoin lehden lukemista juomaani siemaillen.

Jonkinajan kuluttua silmäkulmastani huomasin, joku istuutui viereiseen pöytään,
hieman arkaillen ja ympärilleen katsellen. Nostin päätäni ja näin hänen olevan tuo
nainen, ketä hetki sitten ihailin - tuo nainen tiskiltä....

Hymyilimme toisillemme ja hän näpytteli puhelintaan. Arvasin, että kaveria tai
miestään kaipaili ja lehteni lukemista jatkoin.

Aikaa kului, tovi ja toinen ja juomankin loppui. Ravintola oli yhä rauhallinen, muutamia
asiakkaita vain, joten päätin vielä toisenkin ottaa. Astelin tiskille ja tuo nainen oli
yllättäin vierelläni. Taas katsoimme hetken toisiamme ja tahattomasti katsoin taakseni,
ei - hänen pöydässään ei istunut ketään, vieläkään!
Tilasin juoman, hymyilin hänelle hieman ja siirryin takaisin pöytääni.

Hetken päästä kuulin, kun joku puhui minulle...
"Anteeksi, voinko tulla seuraan?" Se oli tuo niin kaunis nainen, juuri hän.
Suostuin ja hän istuutui vierelleni. "Näytät olevan paikan ainoa vähän asiallisempi
heppu ja en viihdy enää oikein yksin." Hän kertoi ja jatkoi, että ystävätär oli
joutunut jättämään tapaamisen väliin. Kiitin mielessäni tuota tuntematonta ystävätärtä
ja totesin jotain vastaukseksi.

Sisälläni velloi melkoinen jännitys, hieman hikoilutti ja koitin näyttää
mahdollisimman rennolta, vaan onnistuinko... huomasiko tuo kaunis nainen,
että minua jännitti? Minua, miestä ujoa....

Ilta eteni hyvässä seurassa, tarinaakin alkoi jo syntyä ja yllättäin hän nousi ja
nappasi minut ylös tuolilta... "Tämä on meidän kappale!" Hän sanoi ja veti
minut tanssiin, muutaman pöydän väliin..... nojautuen kehoani vasten.
Haistoin tuon pehmeän parfyymin ja tunsin hänen kätensä selässäni,
hieman vaeltavan...... ja tanssista tuli, hidas - tosi hidas!

Kappale loppui, hän kääntyi selin minuun ja veti minut itseään vasten....
kuulin vain hiljaisen kuiskauksen: "Mennäänkö?" ja vastasin vain - hymyillen...

--------------------------------------------------------------------------------

Koin hetkiä, joita en ollut saanut kokea aikoihin.
Sinä veit minut maailmaan aurinkoiseen, annoit sen mulle paistaa
kirkkaammin ja lämpimämmin kuin vuosiin.

Koin olevani onnellinen, kerrankin - moneen vuoteen!
Sinä veit minut valoon ja toit kasvoilleni ilon ja hymyin, annoit mulle
syyn nauttia jokaisesta päivästä, enemmän kuin vuosiin.

Koin olevani onnekas!

Halusin tehdä sinulle asioita,
halusin antaa sinulle myös valoa, iloa ja aurinkoa.
Halusin nähdä sinunkin loistavan, niin kuin sait minut loistamaan.

Hetken otitkin vastaan, mitä sydämeni antoi.
Hetken otitkin ja nautit, annoit silmiesi loistaa.... annoit naurusi raikaa.
Hetken.

Mutta vain yksi yö, yksi päivä ja yksi olematon hetki mielessäsi käänsi kaiken...
Vain hetki, mitä en edes huomannut - et sitä paljastanut.
Enkä varoittavia merkkejä kuullut, en nähnyt, en tiennyt.... en tiennyt,
että olit jo päättänyt vain kääntyä minua vastaan.

Et selittänyt, et vastannut. Et halunnut kertoa - miksi - vaan vaikenit, suljit itsesi.
Ja sanoilla, joita väliin sulta sain, vain sait aikaan sen, että sen
minkä sykkimään sait - nyt sen murskasit vain - sen pienen, mun sydämen.

Taistelin vastaan, yritin saada ymmärrystä ja yritin ymmärtää.
Vaan et selittänyt, et suostunut - et mihinkään. Luulit vain, että mitä mietit, oli
ainoastaan oikeaa, etkä ymmärtää voinut ollenkaan, että sydämeni vain halusi
- se vain halusi - saada sinut onnelliseksi edes hetkinä niinä, joina olit kanssani.

Olit jotain saanut minulta, olit silloin onnellinen ja jotain muistoksi itsellesi jätit.
Olit sanonut jotain, mitä usein toistellut olen mielessäni, mutta pelkään että
vain valehtelit - minulle, välittämättä.....
Ja mitä saanut olit, niistä mustia vain tullut on..... ikuisiksi ajoiksi, mustia.

 ---------------------------------------------------------------------------

Tasapaksua talvipäivää

Pureskelin kynsiä, odotin.
Joka päivä kolausta yhtä vain odotin....
Ei kuulunut, ei.
Sitten se rapsahti, postiluukku peltinen.
Syöksyen eteiseen - tuliko tuo?
Ei, pettyä sain taas... odotus jatkua siis sai.

Revin melkein jo hiuksia, odotin.
Päivittäin sitä yhtä asiaa vain kaipasin.
Ei kuulunut, ei.
Kaikenlaisia mainoksia, niitä ilmestyi vain.
Postinkantajako pakettini vienyt oli?

                                                                      

Päivät kului, vaihtuivat.
Mainoksilla ja lehdillä vain minua muistettiin.
Ei kuulunut, ei.
Odotusta..... sitä vain eloni oli .... odotusta.

Tuli sitten se päivä, jolloin toivon menettänyt olin.
Mietin, turhaan olin yrittänyt - jotain tilannut...
eikä mitään kuulunut!
Ei kuulunut, ei.

Lähdin kotoa, harmistuneena... allapäin.... hiljaa.
Päivän toisaalla, arjen askarreissa.
Vaan kun illalla kotiin tulin, oli postia tullut, monenmoista...
- ja seassa lehtien, mainosten... oli se paketti pienoinen!
Enkä voinut uskoa todeksi, sen sittenkin sainkin.
Ja tiesin, joku jotain saisi myös - joku toinenkin...

Hymyilin!














--------------------------------------------------------------------------

Olin istunut iltaa, hiljaa.
En seuraa hakenut, enkä sitä kaivannut!
Yksin siemailin vain juomaani - kädessäni lasia pyöritin.

Väkeä kulki pöytäni ohi, taisi mennä hänkin.
En vain huomannut alkuun, en ehkä jaksanut toisia katsella.

Pääni painoin käsiini, huokaisin hiljaa - juuri silloin....
ja hän pysähtyi luokseni.
"Miksi noin?" Kysyi hiljaa ja tuijotti minua.
Toisti sanoja pari kertaa ja vasta sitten ymmärsin, hän puhui mulle.
"Miksi noin?" Kysyi ja katsoi silmiin - minua.

Vastasin varovasti, en tiennyt oikein mitä edes sanoa.
Hän istuutui viereeni, katse arvosteli tätä miestä.
Olin ihmeissäni, miten tuollainen jäisi tähän, minun
tavallisen miehen viereen.....

Juttelimme hetken, kysyi lähtisinkö muualle.
"Niin no, miksi ei." Vastasin, vaikka arvelin että... olisiko hän....
Tuo nainen arvasi aatokset, naurahti hiljaa kuiskaillen:
"Ei, en tosiaan ole mutta täällä ei vain ole meille mitään!"

Löytyi toinen paikka, hieman hämyisä - juuri sopiva kahdelle.
Hän kyseli, hän vastaili, hän sai minut nauramaan.....
- vaan jotain salaperäistä tuossa naisessa oli, sitä en selville saanut....

Ilta loppui - liian nopeaan. Hän halusi kotiinsa... nousi, kiitti
seurasta ja poistui hiljaa ulos, viileään yöhön usvaiseen.
Jäin ihmeissäni yksin!

Lähdin ulos, katselin jos häntä olisi näkynyt, mutta katu oli
autio... - minulle. Vain katulamppujen kalpeat valot heijastuivat
rakennusten seiniltä ja märältä kadulta.
Kävelin kotiin ja ovella kaivelin taskustani avaimia ja...
käteeni osui jotain pientä. Nappasin hämmästyneenä käteeni
tuon kortin ja hetken hiljaa sitä luin.
Lopulta vain sen ääneen sanottua sain: "Oletpa salaperäinen....!"
- ja tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

---------------------------------------------------------------------------

 Oltiin jo jonkin aikaa tapailtu, käyty ulkona - yhdessä juhlittu.
Olin ollut luonasi ja sinä myöskin luonani.
Öitä vietetty erilaisia..... iltoja kaikenlaisia.
Naurettu, juteltu - ja vain oltu.

Sitten, kuin vaivihkaa vain - sä tulit luokseni uudestaan.
Et ollut vain yötä yhtä, et hetkeä pientä.
Heräsitkin vierestä useampina aamuina, vaikka välillä
siitä nousin yksinkin....

Huomata sain pienistä merkeistä, valtasit itsellesi paikkaa luotani.
Ensin veit palan sydämestäni...
sitten hiljaa kotoani... ja nyt jo lopulta sängystäni....
Ja missä minä enää kohta nukun? Sohvallako?
Ei, ei kai tämän nyt ihan näin pitänyt mennä?

Ja sinä vain hymyilit, valloittavaa hymyäsi.....
--------------------------------------------------------------------------

Hän ei ollut kenenkään,
hän oli täysin yksin.
Hän oli - miten oli, pimeässä... kyynelissä.

Hänellä oli kaikki,
hänellä oli toiset.
Vaan nyt häntä ei muistettu, ei autettu - ei tuettu.
Hän oli vain hän, yksin, pimeässä...kyynelissä.

Itki ääneti kyyneliään,                                          

puri hiljaa huuliaan... - tuskaansa sisältä purki.
Mutta yksin joutui olemaan.... - hän.

Toivoi tietenkin, että ei olisi niin... niin yksin.
Toivoi sitä itkien... pyyhki kämmeniinsä kyyneleet,
vain yksin... pimeässä.

Ei muistanut kukaan, ei soinut puhelinkaan.
Oli hän, yksin maailmassa suuressa, ilman tukea,
edes pientä apua..... pimeässä... kyynelissä.

Ilta yön puolelle jo siirtyi, kalenterissa
vaihtui päivä toiseen.
Mutta mieli ei helpottunut, olo ei
parantunut... sielusta otti, ahdisti.
Sinne hän vain jäi.... yksin... pimeään, kyyneliin....
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------

No niin, sitten niihin "alkulöpinöihin" kun jotakuta vaivasi viimeksi, että niitä oli siellä
alussa sen verran että ei tahtonut jaksaa enää lukea itse kirjoituksia. Pistänpä ne
sitten vaihteeksi tänne loppuun..... ihan kiusallakin!

Että mitäs tässä on taas tapahtunut?
No ei mitään kummoista. Muutama henkilö on ehkä ollut hämmennyksissä minun
elämäntavoista ja -tyylistä, mutta hyvä jos puhetta riittää. Siis eikös se mene niin, että
"kunnia meni, mutta maine kasvaa!" ja mitä sitä murehtimaan, mitä jotkut puhuvat...

Viimepäivät ovat olleet oikeastaan viime lauantaita lukuunottamatta aika tasapaksuja.
Ei mitään lentoa, eikä elämää..... eli, kunhan sitä on vain jotenkin päivän "klaarannut."
No tuossa eräs ilta tosin oli käydä heikosti:
Nukahdin rattiin ja viime hetkellä heräsin, en tiedä mihin, mutta kuitenkin...
vastaantulija sai väistettyä enemmän, kuin itse ehdin reagoida ja itse vain jarrutin
ja ehkä käänsin autoa hieman sivuun... no mene ja tiedä, ei siihen kumpikaan jääty
miettimään ja kyselemään, mitä tapahtui - kummatkin jatkoimme matkaa.
Eli olisi nämäkin jutut jääneet tekemättä.
Ja mistä kuului, että olisikin pitänyt jäädä.... - jaa sieltä, kas hänen käsi nousi... okei.

Mutta näin mennään taas eteenpäin, kiitos.

Siellä - täällä - tuolla, silti ties missä

Jaahas, että missä sitä mennään vai mennäänkö missään?
Paha sanoa, kun en itsekään aina tiedä, millaisia kuvioita päivät (ja yöt) synnyttävät.
Vaikka jonkinlainen raami kalenterissa onkin aina, mihinpäin sitä mies on menossa,
silti väliin tapahtuu kaikenlaista - onneksi viimepäivinä enimmäkseen positiivisia
asioita ja eteen on tullut kaikkea pientä ja isoa. Ei kuitenkaan mitään sellaista, että
olisin kertomassa jotain elämää suurempia tapahtumia tms. (kai)!

Viime viikko oli kaikenkaikkiaan siinä mielessä värikäs, että niin töissä kuin muutenkin
sattui kiitettävästi ties mitä. Ja miten ihmeessä tällainen heppu oikein saa vain muutamalla
lauseella jonkun ihmisen hämmentymään tai (sensuroitu - tämä on "perheohjelma")?
No elämä on.... Mielenkiinnolla ja jännityksellä odotan, mitä tuleva viikko tuo tullessaan.
---------------------------------------------------------------------------------------------

Eilen olit sä siinä.
Vain eilen, sen hetken yhden päivän.
Tänään olit sitten siellä.
Taas tänään, koko päivän.
Huomenna menit ties minne.
Jälleen huomenna, pois täältä.

Olit, kävit ja jätit.
Menit....                                              


Eilen pidit kädestä,
tänään pidät toisista,
huomenna vain itsestä.

Tulit, olit ja menit.
Sydämen mursit....
Etkä paikkaamaan palannut,
et sitä rakentaa halunnut.

Olit, kävit ja jätit.
Menit...

http://www.youtube.com/watch?v=gdmHHoI9beM

----------------------------------------------------------------------------


Sä sanoit, sulla on kaikki.
Sä näytit sen kaikkialla.

Sä sanoit, olet onnellinen.
Sä hymyilit kaikkialla.

Mut mä näin sun pinnan alle,
näin sun murheellisen mielen.
Mä näin sun sydämen itkeneen,
sielun haavoitetun.

Sä sanoit, kaikki on hyvin.
Sä onnellista esitit.

Sä kerroit, et mitään kaivannut.
Sä kaiken olit jo saanut.

Mut mä näin sun sieluun, sun silmiin.
Mä näin sun hiljaa vain kärsivän,
tunsin sun sisältä murenevan...
Mä näin ja tunsin.... sut liian hyvin tunsin.

Sä aikasi kerroit valehdellen,
ei mitään sulta puutu.
Sä vuosia itsellesi uskottelit,
et mitään enää tarvi.

Mut mä kuulin sun sanojesi taakse,
kuulin sun huutavan hiljaa apua
Mä otin sut lähelle, otin sut vierelle.

Sä itkit ensikertaa onnesta,
vuosia tuskaisia tunteita.
Sä helpotuit sydämestä raskaasta,
sielua raastavista asioista.
                                                                          

Olin vain läsnä, sinulle siinä....
pidin hiljaa ja kuuntelin,
kun sanoitta mulle itkit,
kaiken pois.... - sen kaiken pois.

Ja lopulta väri palasi kasvoillesi,
ilo silmiisi... uudelleen,
palasit elämään takaisin,
katsoen päiviin tuleviin, uusiin mahdollisuuksiin!
Onnellisempana
niin paljon onnellisempana!
 ----------------------------------------------------------------------------------------

Meillä oli se ilta, se ilta yhteinen.
Kahden vihdoinkin saada oltiin.
Voi, miten sitä odottanut olinkaan..... sinua viikon kaksi kaivaten,
hetkeä tuota odottaen.

Aika eteni hitaasti, ennen kuin vierelläsi olin.
Vaan kun syliini sut vihdoinkin sain, sai kello siivet selkään....
Kaikki vain tapahtui niin nopeasti, niin ihanasti!

Kuljettiin, viihdyttiin - kahden vain oltiin.
Toisia emme nähneet, edes väkijoukoissa suurissa.
Toisista emme edes välittäneet...
Olimme vain me kaksi, kaksi maailmassa tässä - meidän yhteisessä!

Ilta lensi... olin kuin enkelin matkassa.
Ilta eteni, kohti yötä..... uutta ja erilaista.
- ja tuli yö.
Emme toisiamme jättäneet, ei lähetty erilleen.
Samaan paikkaan päädyttiin, sylikkäin oltiin...
- ja tunsin olevani kanssa enkelin....

Aamulla heräsin, hetken mietin - vähän ihmettelin.
Oliko unta, oliko haavetta... oliko satua?
Oliko?
Ei, ei onneksi - koska vierelläni makasit, unessa suloisessa olit.
Ja olit - se enkeli!

 --------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä ja nyt - se oli vain tässä ja nyt.
Se!
Ei aiemmin, ei myöhemmin, eikä enää milloinkaan.
Se oli tässä ja nyt.
Se!

Siinä se oli, ei missään muualla.
Siinä se, ei toisaalla.
Siinä, vain siinä.
Se!

Vähän aikaa vielä sitä ei ollut siinä.
Vähän aikaa vielä ja se olisi siellä.
Vaan missä?
Miksi?                                                      

Vain....
Se!

Jokainen sitä yritti kiinni saada,
jokaisen luona se kävi.
Jokainen sitä yritti itselleen saada,
sitä omistaa ja hallita.

Mutta kun se oli se.
Se!

Ja kukaan ei tiennyt, mikä se oli, mitä se oli - mistä se tuli - minne se meni.
Mutta kaikki sen silti tiesi, sillä olihan se...
Se!
----------------------------------------------------------------------------------

Niin niin....

Meni sitten taas tuo pyhien aika ohimennen ja mitä jäi miehen käteen? No hanskat ainakin aina välillä, jos ei mitään muuta. Olihan tässä sattumuksia, niin ikäviä kuin huvittaviakin ja jotain hyvääkin ja kiitokset on suoraan kerrottu heille, jotka ne ovat ansainneet!

Ikävä vain huomata edelleen, että muutamilla ihmisillä on erikoinen käsitys siitä, miten toisia
voi kohdella ja olla muka "ystäviä" tms.! En näitä ala vatvomaan syvemmin, toivon vain
että tällaiset ihmiset joku kaunis päivä joko kokevat oikeasti jotain, että huomaavat millaista
on kun kohdellaan miten sattuu tai että ei olekaan heti ketään auttamassa.
Kun ei puheet tehoa, niin ehkä omien sattumusten kautta oppisivat sitten parhaiten.
Mutta se valittelemisesta taas! On minulla syytä hymyynkin, onneksi. Vaan miksi?
No ottakaa selvää, jos kiinnostaa!

------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi iltamme tuo niin nihkeänä vain.
Sua hermostutin, olin myöhässä, olin estynyt, olin toisaalla...
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Sä hermoilit, mietit vaan - yhä uudestaan ja uudestaan...
tulenko mä ollenkaan!
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Mä olin myöhässä, mä myönnän sen.
Mä olin hermostunut, säkin näit sen.
Mut kun sut lopulta nähdä sain, lämpöä oli sydämeni vain!

Alkoiko iltamme tästä uudestaan?
Alkoiko... jatkuisiko.... tahtoisitko, vielä?
Sitä ehdin hetken mä miettiä!

Sä katsoit hetken, et vaan puhunut.
Sä katsoit ja katsoit, se mua vaivasi.
Miksi olit niin hiljaa, miksi?

Mä jo varma olin, tää oli sitten tässä.
Mut sä otitkin mua kädestä.
Alkoikin iltamme tästä, pienestä hetkestä.

Mentiin yhdessä kahvilaan,                    
kaakaota kuumaa nauttimaan.
Mentiin, yhdessä oltiin - naurettiin.

Ei me kelloja katseltu, ei niitä tarvittu.
Lopulta ulos meidätkin ajettiin...
meni paikka kiinni.... sammuivat kahvilan valot.

Kadulla viileällä kahden seistiin,
siinä vaan toisiimme nojattiin.
Jatkuisko ilta vielä tästä?

Loppuisko ilta tähän, nyt jo - jo tähän?
Loppuisko? Sitä mä mietin.
Ajatuksissa noissa mieli kieriskeli, ahdisti.

Sä rikoit hiljaisuuden, tahdoitkin luokseni.
Sä veit multa siinä sydämen!
Sä tahdoit... tahdoit... luokseni.

Mun luo mentiin, kotini sulle esitin.
Hieman häpeillen sitä näyttelin.
Mut sä halusit olla vain mun lähelläin!

En päästäny sua pois, sinä yönä - en.
Et tahtonu pois, sieltä luotani - et.
Ei ollu muita, ei muita, kuin vain me...

Ja aamulla sain mä nähdä,
kauneimman hymyn ikinä.
Siitä tuli uusi päivä meille!

--------------------------------------------------------------------------------------

Olit ollut jo jonkin aikaa hiljaa!

Olit vältellyt kaikkea mitä utelin.
Olit vain kiertänyt mua....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit päättänyt olla puhumatta.
Olit päättänyt olla vastaamatta.
Olit päättänyt olla vaikea....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaitelias, täysin vaitelias.
Olit mykäksi ryhtynyt.
Olit vain selän kääntänyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit hiljaisuuden äärettömän luonut.
Olit vaiteliaisuudella hallaa tuonut.
Olit sanasi niellyt, itsestäsi kylmän tehnyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaikeaksi tehnyt lähestyä.
Olit hankalaksi tehnyt tutustua.
Olit uskonut puheita toisia, et minua.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit unohtanut tavat.
Olit unohtanut..... niin vain olit.

Ja silti odotin, että tulisit ja puhuisit!
Ja olisit sitä, mitä olit.
-----------------------------------------------------------------------------------

Toisinaan on vain niin vaikeaa,
mahdotonta asiota sulattaa.
Toisinaan sitä vain mielensä hukuttaa....
itsensä elämältä kadottaa.

Välillä tekisi vain huutaa,
maailman tuskalla täyttää.
Välillä vain sisältä ahdistusta purkaa....
mielensä kaikkialle tyhjentää.

Hetkiä on erilaisia...                                            

- on synkkiä ja synkempiä.
Hetkiä on toisenlaisia....
- on onnellisiakin, hetkittäin.... onnellisia.

Vaan välillä, ehkä sittenkin liian usein, ehkä...
on vain sisällä liikaa kipua, huutavaa ja niin viiltävää.
Eikä sitä saa ulos, ei helpottaa oloaan voi...
Vaikka riipii mieltä, sydäntä - syvältä sieltä!

Haluisin edes joskus, edes hetken tai toisen
- kokea raukeutta, olla levollinen.
Haluisin edes välillä, edes tuokion pienen
- tuntea lämpöä, iloa, rakkauttakin.
Vaan sieluni palavaa laavaa on, se sydäntäni korventaa.

Olenko tähän jäävä, kipuun - ahdistavaan henkiseen?
Olenko tähän murtuva, tuskaan - jäätävään ja polttavaan?
Olenko..... ylitse koskaan mä tästä pääsenkö?

Hetkiä on erilaisia....

Mutta onko minulle?
Onko minun sielulle?
Onko enää elämälle......

---------------------------------------------------------------------------------------

Päätin sut yllättää, eräänä aamuna kirpeänä.
Heräsin vain sitä varten, aikaisin  - itselleni liian aikaisin.

Nopeasti ylös, vaatteet päälleni puin ja ulos.... pakkaseen pikkuiseen.
Autoon, no se lämmin onneksi oli.
Nopeaan luoksesi, ennen kuin lähtisit....
Jotain sulle antaisin, jotta ymmärtäisit - ellet jo tietäisi!

Matka kesti, muita liikkujia kirosin.
Miksi tuo hiljensi tuossa, miksi tuokin nyt topeksii tuossa....
Eikö nuokin voisi nyt siirtyä sivuun, ajoissa!
Rattiakin takoa taisin, kun nopeammin luoksesi tulla koitin.

Matka kesti, aamuruuhkaan juutuin.
Vaan lopulta kotitalollesi saavuin, auto parkkiin ja juoksin ovellesi.
Soitin kelloa, soitin ja soitin....
Ei mitään tapahtunut, et ovea avannut... en nähnyt sinua!

Jäin vain tuijottamaan ovea.
Se kiinni pysyi.
En tajuta voinut, miksi et avannut - ovea.
Se kiinni pysyi.

Hiljaa hartiat painuivat alas...
mielen matalaksi veti.
Hiljaa... käsi puristui taskussa.... ottaen käteensä....

Ja kuulin takaa äänen!
Käännyin, sydän pysähtyen katselin - sinua.
Lähestyit mua, lähestyit kotiasi... ja tuota ovea.
Ja käsi puristui taskussa..... ottaen käteensä....

Sä ihmettelit, miksi olin täällä.
Sä et voinut tajuta, että olin niin aikaisin siellä.

En osannut sanoa mitään, en puhua mitään.
Katsoin vain sinua, hiljaa.... käsi puristaen....  taskussa.....
Otin käteni esille, sulle sen annoin - enkä puhua osannut.

Kiitit hiljaa, hämmentyneenä.
Avasit oven - sen suljettuna olleen.
Kysyit, tulenko luoksesi.... vaan päätä puistelin.
Ehkä myöhemmin, ajattelin...
Ihmettelit - ja sulkeutui taas tuo ovi.
Vaan sulkeutuiko se kokonaan.... sitä tietää en voinut.

Hiljaa, vaiteliaana - niin hiljaa, autolleni astelin.
Ajamaan pääsin ja mieltäni tyhmää taas kirosin.
Miksi en sanonut mitä ajattelin, miksi lukkoon menin ja vaikenin?
Kaiken keskeytti..... puhelin....

Sä laitoit viestin, vain pienen.
"Oi kiitos, nyt ymmärrän! Tulethan pian takaisin?"
Ja vain pieni kyynel silmäkulmassani sulle vastasi: "Kyllä muruseni!"

----------------------------------------------------------------------------------------


Istuin nurkkapöydässä hämärässä, oudossa baarissa tässä.
Istuin, edessäni lasi - se monesko viimeinen.
Taustalla soi jotain vanhaa, suomirokkia kulunutta.
Siinä vaikeroi mies, erosta ja tuskasta - kuten aina tässä maassa!

Ihmisiä, erilaisia, pöydissä muutamissa.
Jokunen baaritiskin äärellä, istuivat ja nuokkuivat.
Tunnelma outo, hiljainen - ei edes häirinnyt puheensorina humalaisten.

Pyörittelin lasia kädessäni, sitä katselin ja huokailin.
Sen kullankeltaista juomaa maistoin, huulilleni vein.... lasin reunaa nuolaisin.
Maku poltti kieltä, hetken myös mieltä... toi takaisin muistoja, kipeitä ja apeita.

Hetken vain olin, ajatuksiini uppouduin.... yksin, nurkkapöydässä....
Sen pinta oli nähnyt paljon, sen tuolit kuulleet kaiken - ja minustako
tulisi vain yksi tarina lisää tuolle nurkkapöydälle ankealle?

Join lasini tyhjäksi, syvään huokaisin.
Taustalla soi jokin hermoja riipaiseva tekopirteä kiisselinen rakkauslaulu.
Joku nainen kireällä äänellä, lähes falsetissa, yritti tuoda tuntojaan esille
ja kertoa kuinka ihanaa hänen maailmansa on.....
Kukakohan tuonkin kappaleen oli kehdannut säveltää? Mietin mielessäni.
Jos olisi ollut karaokea, olisin kai mennyt sanomaan "laulajalle" pari sanaa.... - kai.

Astelin tiskille, tilasin taas yhden - viimeisen - samanlaisen.
Tarjoilija katseli pitkään, hieman puisteli päätään.... oli nähnyt kaltaisiani liikaa...
- aivan liikaa.
Palasin pöytään, vaan ei se tyhjä ollutkaan. Sen äärellä istui joku.
Hetken mietin, vaihdanko paikkaa, mutta hän kutsui mut seuraan.

Istuuduin häntä vastapäätä, katselin tuota naista..... hieman kai minua nuorempi....
Hän kertoi mua katselleen, sivusta ystävänsä kanssa seurailleen
- ja päätti tulla juttelemaan, miehestä selvää ottamaan....
Katselin häntä, hymykuopan näin. Silmät kirkkaat suoraan mua katseli.
Ei siis humalassa, ei ainakaan pahassa! Taisin itse olla enempi - hetken ajattelin.

Päätin olla skarppina, mistä näistä tietää - kuka mitä yrittää.
Juteltiin vähän sitä ja tätä, kyllähän hän kyseli. Mutta ei kaikkea kerralla,
en itsestäni paljasta - enkä julki tuo.
Päätin olla kohtelias ja tarjota yhdet. Hän yllättyi, oli hetken hiljaa
- ehkä mietti, mitä ajoin takaa. Mutta kerroin, että vain seuran vuoksi
tarjoisin, en muuta - seuraa en etsisi, hyväksyi tarjoukseni.

Kävin siis taas tiskillä, tilasin juomat ja katsoin tarjoilijan ilmettä.
Hieman tuo hymyili, ei kai silmää iskenyt, ei - näin väärin.
No luulkoon mitä luulkoon, tämä kaveri ei naista ole hakemassa!

Palasin takaisin ja tarjosin juoman. Hän kiitti hymyillen - ja näin taas sen...
pienen sievän hymykuopan.
Tarinoimme ties miten kauan, mieleni piristyi - ja taisin ottaa vielä
yhden - samanlaisen - sen viimeisen, tarjoten myös toisen.

Yllättäin välähti. Hetken pimeää oli.
No niin, se siitä "ilosta" sitten - se oli valomerkki maaginen.
Ja ilta olisi ohitse.
Join lasin tyhjäksi ja kerroin, että todellakaan en naista nyt halua, en kaipaa.
Hän nousi ylös tuoliltaan, hieman hämmentyneenä katseli....
- arvasin mitä tuo nainen ajatteli!
Halasin hieman ja kuiskasin, että pakkohan tänne on tulla toistekin.....
Ja taas näin tuon - pienen sievän hymykuopan.

Lähdin ulko-ovea kohti, sivusilmällä näin tarjoilijan hämmentyneen ilmeen!
Arvasin mitä ajatteli, mieltäni tuo hyväili. Hymyilin....
Ulkona pieni pakkanen puristi itsensä kiinni minuun, vaan
siitä välittämättä hyvillä mielin lähdin kohti kotia
- mielessäni tuo - pieni sievä hymykuoppa - tuon naisen, vieraan, kai paikallisen.

Ja nurkkapöytä sai itseensä tarinan uuden, erilaisen.   

----------------------------------------------------------------------------------------