Johan on ollut elämää

No niin, on tosiaan ollut melkoinen viikko takana!
Omissa kuvioissa on ollut ties minkälaisia tapahtumia ja väriä sekä vivahteita. Niiden
purkamiseen menisi sen verran aikaa, että jätetään väliin. Töissäni taas on ollut tavallaan
raastava viikko (henkisesti) takana, mutta kaikesta olen voittajana selvinnyt ja osittain
siitä tosin kiitos menee eräälle taholle! Pitkästä, todella pitkästä aikaa, olen saanut jutella
ja keskustella avoimesti ilman että on joutunut jokaista sanaa ja lausetta miettimään etukäteen.
Näin ei aina ole ollut, ei todellakaan. Mutta siitä ei sen enempää.

Nyt jännityksellä odotan, mitä tuleva viikko tarjoaa, sillä ainakin alkuviikkoon on taas
tullut ladattua sen verran ohjelmaa kaikin puolin, että jos niistä saan edes valtaosan oikeille uomille,
voin onnitella itseäni sitten seuraavan vapaapäivän aikana vaikka yhdellä viskillä.
Tosin siihen vapaapäivään menee vielä tovi, koska on "jo" lokakuun ensimmäisenä keskiviikkona....

----------------------------------------------------------------------
Tähän blogipäivitykseen tein nyt (15.9.) pienen lisäyksen. Löytyy kyllä, kun etsit!
----------------------------------------------------------------------

Älä tule lähelle,
jos et ole tosissasi ole.
Hei - älä!

Älä tule elämääni,
jos sua se ei kiinnosta.
Hei - älä!

Älä hei, älä mulla leiki hei....
Mulla  on vain yksi sydän elämälleni, hei.

Älä tule, älä....
jos vain koitat muuttaa mua vain sulle.
Hei - älä!

Älä tule - hei älä!
Minulla on sydän, minulla on tunteet....
Hei, minä olen olemassa.
Hei - älä!

Älä luule, että alistun sanoihisi noihin.
Älä luule, että suostun vain olemaan se jokin.
Hei - älä!
Hei - älä luule.... hei älä tule - hei, ei - älä.

Hei, jos sä et mua halua.....
- et tuntea, et kuunnella.... et oikeasti ole
kiinnostunut, et aito ole ollutkaan.
Hei - älä!

Jätä sitten kokonaan, astu sivuun omaan maailmaan
- ja anna mun olla, anna mun elää....
koska on heitä, jotka osaavat arvostaa,
minuakin kuunnella - haluten minut oppia tuntemaan!

Siksi vain: Hei!
-----------------------------------------------------------------

Se hetki yöllä oli enemmän kuin hetki.
Se löi syvälle sydämeen - hiljaisen miehen mieleen, hiljaiseen..
Vaikka se oli vain hetki......
Sain tuntea kätesi, hyväilysi, niiden lämmön pehmoisen.
Sain tuntea - sinut!
Sain tuntea jotain, kauan kadoksissa elämästäni ollutta....
- sain sellaisen hetken!

---------------------------------------------------------------

Olin tuntenut sinut kauan - kauan sitten.
Olit aurinko, olit sädehtivä ja aina hymyilit.
Ja kaikki lähelläsi olivat aina hyvällä tuulella
- sinun ansiostasi!

Sitten vain katosit, lähdit pois....
Et kertonut kenellekään suuntaa, et mihin lähdit elämään....
Miksi lähdit? Sitä mietittiin, pohdittiin. Vaan kukaan ei syytä tiennyt.
Ja tuntui, että auringonpaiste katosi mukanasi maailmastamme lähes kokonaan.

Meni vuosi, meni toinen, meni aikaa..... muistosi oli jo lähes kadonnut mielistä monien.
Vaan sitten palasit takaisin, yllättäin - mitään sanomatta - vain palasit takaisin.

Kaikki olimme onnellisia, hymyilimme sinua tervehtien, vaan nopeasti sen ymmärsimme:
- et ollut enää se sama, et se ken kaikki hymyilemään sai ja auringonvaloa ympärilleen loi.
Miksi?
Sitä kyselimme toisiltamme.
Miksi?

Kukaan ei tiennyt, sinä et kertonut.
Olit kuin toinen ihminen tuossa kuoressa kauniissa, mitä kerran rakastimme!
Etkä enää hymyillyt, eivät silmäsi loistaneet kirkkaina kuin kristallit,
ei äänesi soinut kuin keväinen puro, ei laisinkaan.
Miksi?
Sitä vain kyselimme... - yhä uudelleen.
Miksi?

Kuljit tutuilla kulmilla, tapasit meitä kuin ennenkin... mutta et enää
puhunut meille, et samalla tavalla - vaan äänesi oli synkkä, kylmä ja jäätävä.

Kuka oli vienyt ilosi, kuka oli kylmännyt sydämesi?
Miksi?
Oli, kuin olisit sielusi myynyt...... et ollut elämässä vaikka elitkin!

Ja sitten vain taas.... - katosit!
Sinä aamuna, kun sen huomasimme, kaikkia meitä vilutti...... ja sinä vain katosit.

-----------------------------------------------------------------------

Elämä on pieniä hetkiä, joista syntyy suuria kokonaisuuksia.
Elämä on täynnä asioita, hetkiä, tapahtumia - joihin sinä tai minä
- eikä kukaan - voi vaikuttaa!

Muista siis, että pienilläkin asioilla, pienilläkin hetkellisillä teoilla,
voit vaikuttaa moniin asioihin.
Ja tärkeimpiä niistä on se, että muistat näyttää pienilläkin
teoilla - arkisilla tai isommilla, rakkaallesi - miten paljon hänestä
välität, miten paljon häntä rakastat.

Jokainen hetki on oikea hetki näyttää hänelle, miten tärkeä hän on - sinulle!
Ei aina tarvitse tehdä asioita suuria, ei tekoja valtavia... - ei laisinkaan.
Riittää pienikin huomioiminen, kunhan sen sydämestäsi hänelle näytät ja teet.

Älä siis jätä näyttämättä tunteitasi tänään, sillä koskaan et voi tietää, milloin
se onkin ollut myöhäistä!
Sanan "rakas" voit sanoa tavoilla monilla, teoilla useilla........ kunhan sen vain "sanot"!
Aina on sille oikea aika - aina!
-------------------------------------------------------------------

Tänään taas istuin hiljaa ja mietin maailmaani.
Mietin ja upposin mietteisiini!
Ajattelin tämän vuoden aikana kokeamiani asioita,
onnellisia tapahtumia - ikäviäkin.

Tunsin muistojeni pakahduttavan sydämeni, mieleni....
hieman huusin sisältäni pois kokemaani, sisälle patoamiani tuntojani.
Mutta ne hyvät, ne ihanat - hetket....... ne piilotin syvälle sydämeeni!

https://www.youtube.com/watch?v=gsQIOgkZt68


Yllättäin muistin myös elämästäni nopeasti pois lähteneen, hänet!
Yllättäin tunsin ikävää, kaipausta outoa........ ja mietin, ottaisinko
häneen yhteyttä..... vastaisiko hän minulle enää - kuten toivoin mielessäni hiljaa!
Hän...... niin hän....

https://www.youtube.com/watch?v=MwlKalNwGdk
Kuuntelin ja kuuntelin.... hän mieleeni tuli jälleen.... hän!

Vaan eteenpäin mieltäni vein ja mietin elämääni.
Oliko se ollut vain tylsää työtä ja nukkumista?
Oliko se ollut vain tyhjää ja nyhjäämistä?
Oliko se elämää laisinkaan, vai oliko elämä vain turhaa - olevaa....?

Kevät tuli - kesäkin...... vain töitä hiljaa tein.
Ei maailmassani muuta, ei mitään - ei ketään..... sitä oli elämäni ollut!
Kirosin!
Miksi oli ollut niin? Miksi?
Miksi tuon kauniin kevättalven jälkeen olin ollut elämässä - tyhjässä?

Ja istuin yksin, hämärässä....huoneet loivat vain raamit maailmalleni - tälle!

https://www.youtube.com/watch?v=yu2E5LQ-70k

Kunnes!
Tuli alkusyksy..... puiden lehdet hiljaa alkoivat kellastua ja ilmassa tuoksui
ihana syksyn kirpeys.
Tuli myös jotain muutakin..... jotain, mikä sai minut huomaamaan, että
maailmani ei ollutkaan vain sitä samaa - sitä yksitoikkoista toistoa - ollenkaan.

Olin onnellinen, hymyilin hiljaa ja kuuntelin sydämestäni soivia säveliä.... hentoisia.
En ollut yksin! En ollut sittenkään vain hämärissä huoneissa - yksin!
Olin elämässä..... jossa oli sittenkin auringonvaloa, oli onnea, oli enemmän kuin osasin sanoa.

Ja minä odotin jo hetkeä seuraavaa!
https://www.youtube.com/watch?v=S_E2EHVxNAE

Odotin sinua - ja sinua!
------------------------------------------------------------------

En odottanut - en todellakaan...... yllättäin sinä vain.... siinä!
Olit hetken lähellä - vaikka et ollut läsnä.
Pysäytit minut!

En odottanut - en uskonut - oliko se tottakaan..... sinä, siinä!
Muutaman sanan verran lähellä - vaikka et ollut läsnä.
Muistit minut!

Sait mieleeni taas tulvimaan, palaamaan..... jotain...
- jotain mitä joskus olin saanut kokea, olla onnellinen!

Olitko oikeasti lähellä - vaikka et ollut läsnä?
Pysähdyin ja mietin. Tunsin jotain outoa mielessäni..... sisälläni.
Tunteen, minkä olin saanut kokea kanssasi - silloin!

Lopulta tiesin:
Muistit minut, et ollut haudannut menneisyyteen minua kokonaan....
Ja herätit pienen liekin mielessäni: Josko sinut taas tapaisin.
-------------------------------------------------------------------

Vähän sitä...
vähän tätä...
vähän kaikkea, vaan ei tuota!
Ei - ei tuota - ei ollenkaan....
- se olisi kaiken tuhoavaa.

Piti laittaa vain...
Vähän sitä,
vähän tätä ja
vähän kaikkea muuta.....
- vaan ei tuota, kaikkea hyvää tuhoavaa!

Niitä pieniä asioita, mukavia ja arvokkaita.
Niitä lisäillä piti, laittaa peliin vähän kaikkea....
- ja antaa kehittyä, suuntaan oikeaan.

Pikkuhiljaa se muhi ja kehittyi.... sai omaa aikaa...
Pikkuhiljaa sitä kummatkin kuunteli, opetteli......
- sitä salaa maisteli.... rakkauden keittoa, kuumaa.

Mutta muistaa piti, tuota ei sekaan saanut laittaa!
Ei - ei ollenkaan - ei koskaan!
Ei, sitä ei keittoon rakkauden lisätä saanut laisinkaan,
se kaiken kun tuhoaisi kokonaan - se:
Epäluottamus toiseen!

Jätäthän sen pois? Älä lisää sen serkkua mustasukkaisuutta!
Älä mausta vihalla, älä katkeruudella, äläkä valheilla tai teoilla syntisillä.
Muistathan tämän?
Ja keitä ja hämmennä keittoa rakkauden hänen kanssa kahden,
hiljaa hämmentäen... toisianne rakastaen.

Eikä keittonne koskaan kitkerältä maistua voi!
---------------------------------------------------------------------

(29.12.2021 ihan pirutttaan jatkan tähän päivitykeen jotain.....)

Yö - se mustalta tuntuva aika,  mutta niin rauhoittava.
Yö - se hetki tunneissa vuorokauden, jolloin sai olla rauhassa.
Yö.......
Vain yö!

Ei turhia kiireitä, ei häiritseviä ääniä.... ei muuta kuin rauha ja hiljaisuus!
Se, minkä saattoi tarjota vain:
Yö!
-----------------------------------------------------------------------

Talvisen tammikuun tarinointia

Kaikille taas pitkän tauon jälkeen terveydys. Elämässä on ollut niin paljon kaikkea, että on valitettavasti jäänyt viimeaikoina tämä kirjoittelu vähemmälle. No nyt yritetään taas jotain saada aikaan, eli katsotaanpa millaista pientä jutuntynkää tulee luettavaksenne. (21.2.2021)

----------------------------------------------------------------------

Kävelen autolle, hieron käsiäni yhteen.... on varhainen aamu ja pakkasta mukavasti noin 20 astetta. Hämärää, missään ei juuri vielä ole suuremmin liikennettä ja vain muutamassa ikkunassa on valot. En siis ole aivan ainoa hereillä tähän aikaan.... vaan mitä se kello oikeasti on ja miksi olen valveilla niin varhain? En mieti asiaa enempää, enkä halua sitä ehkä kaikille kertoa, mutta... - on vain pakko olla jo ennen aamu kuutta liikkeellä ja minulle se on sama kuin olisi keskiyö!

Katson muutaman naapurini autoja, ne olivat seisseet parkissa parikin päivää ja sen kyllä huomasi. Lumi, jää ja pakkanen olivat muokanneet niitä hieman "uuteen uskoon".Olin tyytyväinen, että olin edellisenä iltana laittanut auton lämpenemään tiettyyn aikaan, en todellakaan halunnut aloittaa aamua raapimalla ikkunoita ensimmäistä varttia!

 Istahdin autoon, se käynnistyi vaivatta ja radiosta pamahti soimaan jokin tusinahitti. Tuhahdin ja vaihdoin kanavan nopeasti toiselle. Valitettavasti kanava, jota olisin kuunnellut, ei vain kuulunut noilla "leveyspiireillä", joten jouduin tyytymään hieman toisenlaiseen tarjontaan. Joku tylsänkuuloinen naisihminen selitti sitä yhtä-ja-samaa, mitä oltiin viimeviikkoina kuultu ja luettu jokaisesta mediasta enemmän ja vähemmän..... että voikin yksi pöpö saada sellaiset mittasuhteet, että mitään muuta ei juurikaan osata enää julki tuoda ja kaikki nivoutuu periaatteessa yhden asian ympärille. 

 Lähdin liikkeelle ja katselin ympärilleni. Kaupunki lähes nukkui vielä, vain muutama auto oli liikenteessä ja joku herra ulkoilutti koiraansa urhollisesti, pakkasesta huolimatta. Radiosta alkoi soida jotain korvaa miellyttävää.... käänsin ääntä hieman lisää ja hymyilin. Mielenkiintoinen versio, totesin puoliääneen ja hyräilin mukana.  https://www.youtube.com/watch?v=kHxPPwNySzw 

Kappale sopi aamuun mielestäni oikein loistavasti ja sen myös toimittaja lausui kappaleen jälkeen. Kuin huomaamatta olin tuon sävelmän aikana ajanut jokusen kilometrin, enkä enää harmitellut sitä, että olin niin varhain aamulla liikkeellä! Matka jatkui, maisemat vaihtuivat, vain joidenkin vastaantulevien autojen ajovalottomuus ärsytti, mutta sille en voinut valitettavasti mitään - vaikka mieli tekikin. Tulin isommalle tielle ja kiihdytin tasaiseen matkanopeuteen ja mietin, mikä sai minut - aamulaiskan ihmisen - lähtemään liikkeelle tällä tavalla. No, tehty mikä tehty ja nyt olen liikekannalla. Yllättäin näen edessäni noin sadan metrin päässä jarruvalojen syttyvän kirkkaasti. Nopeasti hiljennän vauhtia ja jarruttelen itsekin. Näen, kuinka edellä ajava auto haukkasee penkkaa, pyörähtää nopeasti kierroksen keskellä ajorataa ja ajautuu vauhdilla tien toiselle puolelle hankeen. 

Painoin nopeasti hätävilkut päälle ja ohjasin autoni tien sivuun. Nappasin puhelimen taskuuni ja syöksyin nopeasti autostani ulos ja muutamalla juoksuaskeleella olin tuon hankeen ajautuneen auton luona. Kuljettajan ovi oli osittain auki ja sisältä kuului kovaa huutoa. Tajusin, että kuljettaja oli ainakin pelästynyt - jos huuto tuli hänestä. Pääsin oven luo ja avasin sitä varovasti, kun en voinut tietää, nojasiko sitä vasten joku ja oliko tämä mahdollisesti loukkaantunut. Minua katsoi arviolta noin parikymppinen nuori nainen silmät kyynelissä ja huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten. Hän tuijotti minua kuin aavetta, ei osannut sanoa mitään.... katsoi vain suu auki. Kysyin, oliko hän mahdollisesti loukannut itseänsä, mutta hän ei vastannut - yritin uudelleen, ei mitään....

Otin puhelimen ja soitin nopeasti hätäkeskukseen. Paikalle oli pysähtynyt toinenkin auto, josta tuli vanhempi pariskutan paikalle. Rouva kysyi minulta, onko minulla kaikki hyvin ja kun kerroin, että olen itsekin auttamassa, hän sivuutti minut kuin en enää olisi ollut edes olemassa ja työnsi itsensä ulosajaneen auton kuljettajan ovesta puoliksi sisälle - ja sitten alkoi huuto! Ensin huusi autoa ajanut nuori tyttö ja sitten tuo vanhempi rouva, kumpikin pelästyivät toistensa ääntä ja rouva otti nopeasti muutaman askeleen taaksepäin. Hänen miehensä selvitti minulta, onko apua soitettu ja kun kerroin, että juuri ilmoitin hälytyskeskukseen, tämä sanoi rouvalleen, että jatkavat matkaa. Eipä mennyt kuin hetki, kun pariskunta oli kaasutellut pois paikalta ja minä seisoin pienessä lumisateessa tuon ulosajaneen auton vierellä. Päätin uudelleen yrittää jututtaa tuota nuorta naista, jos vaikka onni olisi nyt myötä. Raotin autonovea hieman ja sanoin hyvin rauhallisesti, että ei ole hätää - olen soittanut apua. Tuo nuori nainen alkoi nyyhkiä. Kaivoin hänelle pari nenäliinaa taskusta ja tämä otti ne varovasti käsiinsä, pyyhkien silmiään ja poskiaan. Koitin varovasti silmäillä häntä, oliko jossain selkeitä ulkoisia vammoja, mutta mitään ei ainakaan näkynyt. Ihmettelin, missä apu mahtoi viipyä, sillä ei mielestäni missään syrjätiellä oltu ja matkaa kaupunkiinkaan ei ollut mitenkään mahdottomia. Sitten soi puhelimeni ja kun vastasin siihen, sain syyn viivästykselle: Matkalla tälle onnettomuuspaikalle palolaitoksen auto oli yhdessä risteyksessä saanut eteensä jonkun henkilöauton risteyksessä, vaikka hälytysvilkut olivat päällä ja tultiin "torvet soiden" ja sitä sitten selvitellään. Olivat laittaneet juuri toisen auton matkaan ja ambulanssin pitäisi myös olla kohta perillä. Poliiseilla menee hetken pidempään, koska olivat partiolenkillä hieman pidemmällä ja paikalle pääsemiseen menee tovi. Kiitin infosta ja kerroin tuolle nuorelle naiselle, että apu on aivan kohta paikalla. 

https://www.youtube.com/watch?v=trl3Hn4LfTo

 Yllättäin tuo nainen nousee autosta ja lähtee lähes juoksemaan tietä pitkin! Yllätyin ja huusin perään tajuten, että en voi päästää häntä menemään. Kiirehdin hänen peräänsä ja sainkin hänet kiinni pienen pyrähdyksen jälkeen. Pysäytin naisen ja kysyin ihmeissäni, mitä hän oikein meinasi ja miksi oli lähdössä pois paikalta? Silloin näin, että hänen otsan oikeassa sivussa oli haava josta oli vuotanut jonkin verran verta. Otin naista kädestä kiinni ja sanoin, että mennään minun autooni lämmittelemään, kunnes apu tulee paikalle - ja samalla ihmettelin, missä ihmeessä auttajat todellakin viipyivät! 

Pääsimme autolleni ja laitoin hänet istumaan. Samassa kun olin saanut hänet paikoilleen, näin ensimmäiset siniset valot heijastuvan autoni peileistä. Käänsin päätäni ja näin paloauton ilmestyvän paikalle. Sanoin tuolle naiselle, että istuu vain rauhassa ja kävelin paloauton luokse, siitä oli jo pari miestä noussut ulos suunnistaen onnettomuusauton luokse. Sain kerrottua, että auton kuljettaja on minun autossani ja hän on satuttanut päätänsä. Yksi palomiehistä tuli välittömästi autoni luokse ja katsoi naista, huusi toisille, että tuovat ensiapulaukun kun ambulanssia ei vielä näkynyt. Mutta samassa, kun toinen palomies toi ensiapulaukkua, paikalle kurvasi ambulanssi ja tämän henkilöstö otti tuon nuoren naisen hoiviinsa. Minulta tentattiin, mitä tiesin tapahtumasta ja kerroin kaiken, mitä olin nähnyt ja mitä oli tapahtunut. Se, että nainen oli koittanut karata juosten paikalta - sai kaikki hieman varovaisemmiksi. Oliko siihen selkeä syy? Nainen ei vaikuttanut olevan esimerkiksi huumausaineiden vaikutuksen alainen. Samassa paikalle ehti jo poliisitkin. Välittömästi jouduin heidänkin tentattavaksi ja kerroin saman, mitä olin kertonut palomiehille ja sairaanhoitohenkilökunnalle. Poliisit ottivat tietoni ylös ja toinen lähti vielä mittailemaan ulosajopaikkaa ja tutkimaan autoa.  Yhtäkkiä hän huutaa, että täällä tarvittaneen apua, jolloin autolle syöksyi palomiehet ja tuo toinenkin poliisi. Takapenkin jalkatilassa näkyi jotain, mikä sai kaikki kiireisiksi. Siellä oli lasten turvaistuin kumossa ja sen päällä osittain matkalaukku. Ambulanssista tuli myös nopeasti ensihoitaja paikalle ja toinen takaovi avattiin varovasti, mitään ei kuulunut..... tuijotin tapahtumaa pala kurkussa, toivoen ja peläten! Vilkaisn ambulanssiin päin, mutta siellä oli ovet kiinni, joten en voinut nähdä naista. Samassa kuulin kommentin, että väärä hälytys - turvaisutin oli tyhjä ja autossa ei ollut naisen lisäksi ollut muita.

Toinen poliiseista tuli vielä luokseni ja varmisti kertomani, sekä että tietoni olivat oikein. Pääsin jatkamaan matkaa ja kun lopulta lähdin ajamaan eteenpäin, mietin, miksi nainen oli niin pelokas että oli valmis pakenemaan juosten pois paikalta. 

Pääsin lopulta perille, mihin olinkaan menossa mutta ajatukseni pyörivät tapahtuneessa ja tuossa naisessa - mietin oliko hänellä kaikki hyvin. Mutta koska en tiennyt kuka hän oli, en tietekään voinut saada asiasta tietoa, koska eipä sairaalasta minulle olisi kerrottu miten hän voi, koska en olisi pystynyt antamaan hänen nimeään tai muitakaan tietoja. Vaan kuinkas kävikään.....

Seuraavana päivänä jouduin käymään sairaalassa ja pääaulaan päästessäni tunsin, kuinka joku tuli takaapäin ja tönäisi varovasti minua. Käännyin nopeasti ja näin tuon nuoren naisen. Hänellä oli pieni side otsalla ja tukka oli hieman sekainen ja olemus oli aavistuksen nuhjuinen ja väsynyt. Hän kysyi varovasti minulta, että olinko se kuka auttoi häntä eilen. Kerroin, että olin ja tunnistin hänet. Hän otti varoen kädestäni kiinni kätelläkseen, mutta ei päästänytkään siitä heti irti vaan pyysi hiljaa anteeksi ja sanoi, että hänen on ehkä kerrottava, miksi käyttäytyi niin kuin oli käyttäytynyt. Ennen kuin hän jatkoi, kerroin että voiko hän odottaa sairaalan kahviossa hetken, että palaan - käyn vain hoitamassa yhden asian ja tulen tuota pikaa takaisin. Sain vain nyökkäyksen vastaukseksi, mutta uskoin häntä.

Muutaman minuutin kuluttua palasin ja suunnistin kahvioon. Hän todellakin odotti minua! Ostin kahvit meille ja istuuduimme pieneen nurkkapöytään - mikä sai itseni hymyilemään.... klassinen tilanne "vain sinä ja minä ja nurkkapöytä", vaikka nyt ei ollutkaan mitkään treffit. Hän tärisi hieman ja kertoi, että oli saanut tosiaan tällin, mutta esimerkiksi aivotärähdyksestä ei ollut merkkejä

https://www.youtube.com/watch?v=TLDl7UusXmk

Hän aloitti varovasti kertoen, mistä oli lähtenyt ja miksi. Aloin tarinan edetessä ymmärtämään hänen ensireaktiotaan minut nähdessään, hän oli luullut minua aivan toiseksi henkilöksi..... ketä hän ei todellakaan halunnut kohdata - ja tarina vei minut vain syvemmälle ja syvemmälle hänen ihmeelliseen ja hieman outoonkin elämään, josta ei vaiheita ja tilanteita puuttunut...... Vaan kerronko siitä teille? Se jää nähtäväksi. Pienet asiat jätän salaisuuksiksi.....

----------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kevättä kovalla vauhdilla kohti kesää...

(30.3.2020)
Hei vain tasapuolisesti jokaiselle, joka on joskus tänne blogisivulleni eksynyt.
Olen äärimmäisen laiska ollut viimeaikoina kirjoittamisen suhteen, kun tuntuu siltä,
että aika on mennyt kaikkeen muuhun "tärkeään" ja turhaan.....
Nyt, kun ei pahemmin nukuta, päätin sitten hetkellisesti palata taas tänne ja kirjoitella
jotain - ja kuten aikaisemminkin, niin ei nytkään kirjoituksissa ole laatutakuuta. Koittakaa kestää!

Se jatkokertomus, mikä täällä blogissani on kesken, jatkuu varmaankin jossain vaiheessa).
Kaikenlaiset kommentit otan mieluusti vastaan!

No niin ja päivä menty eteenpäin, niin päätinpä heittää vielä jotain....
Tuoreimmat raapustelut aina lopussa. (31.3.2020)
-------------------------------------------------------

Tunnet olevasi yksin.
Tunnet, että ahdistaa..... uutiset syövät sieluasi, puristavat mieltäsi.
Huudat hiljaa apua - vaan kukaan ei kuule, kukaan ei näe.
Olet epätoivoinen!

Tuntematon, näkymätön - uhka kaikille - syö mieltäsi, kalvaa elämääsi.
Haluaisit nukkua..... nukkua pitkään ja toivoa, että herätessäsi
kaikki olisi kuin ennen.....
Mutta millaista oli ennen?

Pysähdyt miettimään..... viet ajatuksesi taaksepäin hetkiin, jotka olivat
arkisia - vaan nyt kultaakin kalliimpia.
Mutta muistat myös jotain muuta: Muistat jotain itsestäsi!
Tajuat kuivissa kyyneleissäsi....
- et ollut sellainen, jota esitit toisille
- et ollut sellainen...
Et ollut!

Hymyilit ulos, itkit sisälle....
https://www.youtube.com/watch?v=0OhEuBvJ9dc

Ja nyt, kun "eilinen" on vain haalistuva muisto - vihdoin tajuat:
- Et voi elää vain surren asioita, joille toiset hymyilisivät.
- Et voi elää vain ajatellen itseäsi, enää.
Ymmärsit, että olet yksi - mutta et ole yksin
ja yhdessä sinä, minä, me muut - selvitämme tuon
pienen tuntemattoman uhan maailmastamme!


https://www.youtube.com/watch?v=5qTgjgkS10k
-------------------------------------------------------------

Istun hiljaa sohvalla, kädessäni viinilasi. ja edessäni television
tasaisena vaihtuva kuvavirta, jota en edes juurikaan seuraa.
Ilta on jo vaihtunut yön pimeisiin tunteihin ja tuijotan ulos ikkunasta.
Odotinko ja toivoinko ehkä näkeväni jotain?
Ehkä - ehkä en.
Mutta mieleni oli hämmentynyt!

Laskin katseeni edessäni olevalle pöydälle ja siinä olevalle kortille.
Se oli tiputettu aiemmin päivällä postiluukusta.
Luulin että se oli tullut postin mukana, mutta siinä ei ollut merkkiä,
ei leimaa, ei minun nimi- tai osoitetietoja
Otin jälleen kortin käteeni ja luin sen.....
..... ties kuinkakohan monennen kerran.

Tuijotin tekstiä.... katselin käsialaa ja
yritin miettiä, saada siitä irti jotain enemmän
- enemmän, kuin mitä sanoissa luki!

"Hei! Tapasimme äkkiseltään pari viikkoa sitten baaritiskillä.
Minulla oli seuraa, sulla ei. Hymyilimme toisillemme ja sinä
iskit silmää minulle. Olisin halunnut seuraasi, mutta kun
en ollut yksin. Et tiedäkään, miten vaikea sinut oli löytää!
Nähdäänkö pian samassa paikassa ihan kahdestaan?
Terveisin se sinua pitkään katsellut."

Join lasini tyhjäksi, huokaisin. En tahtonut ymmärtää vaikka
sanat ymmärsinkin - ymmärsin oikein hyvin!
Annoin aivojeni palauttaa mieleeni hetkiä, jolloin olin ollu
jossain baaritiskillä..... mietin ja mietin.....tunsin, kuinka
pieniä hikikarpaloita alkoi nousta otsalleni ja kämmeneni
hikosivat. Kaadoin lisää viiniä...

Säpsähdin!
Yllättäin muistin, muistin sen hetken, mistä kortissa tuo
tuntematon minulle kirjoitti.
Hetki palautui mieleenki kuin se olisi tapahtunut juuri tänään....
Muistin, kuinka olin nojaillut baaritiskin kulmalla ja odottanut
tarjoilijan vapautumista. Viereeni oli tullut pariskunta, joita en
tuntenut, mutta jostain syystä tervehdin heitä ja hymyilin
hänelle..... kevyesti nyökäten.
Hän vastasi minulle ja muistan sen hymyn
... ja kuinka katseemme kohtasivat vielä, kun
he lähtivät kahdestaan kohti pöytää.

Minulle se oli vain yksi hetki.
Miksi se ei ollut sitä hänelle?
Kenelle?
Kysymyksiä pyöri mielessäni, ajatuksia, outoja ja hämmentäviä.
Ahdistikin!
Hän oli selvittänyt, kuka olin!
Hän oli selvittänyt, mistä elin!
Mutta minä en tiennyt hänestä mitään - en nimeä, en ikää - en yhtään mitään...
Vain nuo sanat kortissa, joita taas luin.

Hän oli ihastunut!
https://www.youtube.com/watch?v=JIrm0dHbCDU

Otin viinilasin, nostin hiljaa sen huulilleni ja annoin tuon
täyteläisen juoman hemmotella makuhermojani ja vapauttaa
mieleni ajatuksista, joita tuo kortti oli minun mieleeni tuonut
- ajatukseni ahdistaen vanginnut!

Päätin katsoa ja odottaa...
Otin viimeiset kulaukset viinistä, sammutin television ja
menin nukkumaan - arvellen, että huominen on
päivä erilainen, ilman yllättäviä kortteja...
- vaan miten väärässä ihminen olla voikaan!

Heräsin ovikellon soittoon, pimputukseen tiheään.
Nousin, kirosin ja ihmettelin.
Kuka kumma aamulla varhain vaivata voi minua noin...?
Vaan takana oven ollut ei muita -- rappu tyhjyyttä kumisi.
Mutta:
Lattialla oven pielessä oli kuori minun nimellä...
Tajusin, sen tuoja oli vielä lähellä!

Juoksin rappuset alas, juoksin lähes ulos - vaan ketään
ei näkynyt, ketään ei missään kulkenut!
Palasin, tiuskin ja sadattelin
Nostin kuoren ja menin kotiini.... nopeasti avasin ja
- tunsin, kuinka kylmä valtasi koko kehoni!

"Valvoit myöhään. Toivottavasti nukuit hyvin!
Nähdäänhän pian!"

https://www.youtube.com/watch?v=1P8s51IKjig

(jatkuu - joskus)
31.3.2020 jatkoa.....

Silmäni suurenivat, syöksyin ikkunaan ja yritin katsella ulos
- toivoin ja pelkäsin näkeväni jotain, mitä en halunnut.
Silti tunsin pettyneeni, kun en nähnyt mitään!

Luin uudelleen tuon paperin, mikä oli kuoreen laitettu.
Kuoressa oli ainoastaan sukunimeni sydämellä ympyröitynä.
Käsialasta ymmärsin sen verran, että kirjoittaja oli tottunut kirjoittamaan
myös käsin, eikä vain tietokoneella tai kännykällä.

Olin jo rypistää paperin ja heittää sen pois, kun päätin, että
minun on aika toimia. Vaan mitä tekisin ja milloin?
Olisinko tarpeeksi rohkea toteuttamaan jotain järkyttävää?
Tarvitsenko poliisia?
Miljoonia ajatuksia, ahdistavia, hämmentäviä.... - tunsin avuttomuutta!

Otin tuon kuoren käteeni ja olin laittamassa sitä paperiroskien sekaan, kun
sisältä tipahti vielä yksi pieni lappu:
"Odotan, että saan olla kanssasi koko illan ja yön kahdestaan!"

https://www.youtube.com/watch?v=URJCXeAJP1c

Se riitti minulle!
Hahmottelin mielessäni, mitä tekisin ja milloin......
Lopulta tiesin, mitä tekisin!

Soitin ystävilleni, työkavereille ja lähisukulaisille
- estynyt olisin pari päivää vastailemaan soittoihin,
mutta pyysin että jos minä ottaisin yhteyttä jotenkin, niin heti
olisi soitettava takaisin.
Kerroin: Matkalle pienelle lähden, vapaita viettelen
- yksin rauhassa olisin ja elelen - mökillä aikaa viettäen.

Soittojen jälkeen kävin tutussa kaupassa, juttelin muutaman
myyjän kanssa muutaman sanan verran ja keräilin eväitä
reissulle pienelle......
Vaan mitä teinkään? Lähdinkö mökkielämää elämään?
Nauroin hiljaa itsekseni: En!

Vein auton erään tutun kaverin isoon talliin, sanoin että
mökkitie on hiukan pehmeä ja olin vuokrannut maasturin.
Taksilla kotiin ja... valot sammutin, kaiken hiljensin
- oli, kuin ketään ei kotona olisikaan.... ja sitten vain odotin,
koska - kuten jotenkin aavistelin - seuraavana yönä tapahtuisi.....
(jatkunee taas joskus)
---------------------------------------------------------------

Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita
- ja kun miettii nykyistä maailman menoa, niin
minun mottoni tuntuu osuvan kohdalle tällä(kin) hetkellä:

Järjen määrä maailmassa on vakio
- vain ihmisten määrä kasvaa!

https://www.youtube.com/watch?v=JUdK90qhNKI

----------------------------------------------------------------
 31.3.2020

Erilaisia..... - samanlaisia.... nuoria tai vanhoja, miehiä ja naisia.
Keitä me oikeasti olemme?
Jokaisella oma pieni "maailma" korvien välissä
- joillakin vain ahtaita ajatuksia...

Mutta olisitko sinä tai olisinko minä täällä mitään ilman
toisia, olisimmeko mitään jos ei olisi ketään?
Siksi kannattaa muistaa:
Älä jää sinne omaan pieneen maailmaan, kun koko maailma tarvitsee sinua!

https://www.youtube.com/watch?v=nCkpzqqog4k
--------------------------------------------------------------------

Märkää marraskuuta!

Siis ei paljoa miehen mieltä innosta se, että ulkona on märkää....usvaista, kuraista.... suorastaan
masentavaa. En ole Englannissa käynyt, mutta voisin kuvitella, että sää maassamme (ainakin täällä
etelässä) on todella tyypillisen surkea brittiläinen. Että mä "nautin"!
Saisi sitä lunta tulla jokunen sentti ja muutama aste pakkasta. Sellainen pieni mukava talven tuntu!
Olisi joulunkin odotus paljon helpompaa ja joulukin sellainen, luonnollisien puitteiden osalta ainakin,
mitä odottaa ja haluaa.....
No se säästä ja siitä valittamisesta!
Jokunen tovi on taas vierähtänyt, että olen tänne päässyt kirjoittelemaan. On oikeasti ollut esteitä....
Mutta nyt taas yritellään virittää jotain jutun tynkää, ajatuksia, esille - olkaa hyvä!

(Tässä viimeisimmässä tarinoiden päivityksessäni on yksi tarina, jota lupasin hieman muokata
erään lukijani toiveesta. Jätän sen alkuperäisenkin tänne luettavaksi ja uusi versio löytyy sittten
näiden lyhyiden tarinoiden perästä! 23.11.2016)
---------------------------------------------------------------------------------

Joskus silloin oli niin, että hetken aikaa me kuljettiin.
Joskus oli - joskus niin.....
Sitä aikaa muistelen, sitä aikaa haikailen - sitä aikaa ja sinua...... niin - yhä sinua!

Joskus silloin oli niin, oli enemmän kuin tahdottiin.
Joskus oli - joskus niin ....
Sitä aikaa usein kaipailen, rippeitä siitä etsiskelen.... - sitä aikaa ja sinua....

Mutta jokin otti ja repi meidät!
Jokin otti ja repi... vei myös voimat. Jokin.....
Jokin otti sinut kokonaan, vieden iltaan tummuvaan
- luotani täysin katoamaan!

Huusin ääneti nimeäsi illassa......
katselin katoavaa hahmoa.
Ei sydämeni ollut enää turvassa.....
ei sillä ollut enää elämän tahtoa.

Sillä...
Jokin otti ja repi.......
Silloin... - kun oli niin, oli enemmän kuin tahdottiin.
Vaikka sitä kuitenkin, salaa mielessämme kuitenkin
- yhdessä haluttiin..... niin - haluttiin!

Tuleeko se aika takaisin?
Saanko hetken samanlaisen?
Tunnetko enää sitä, mitä salaa tuntea halusit.....
- vai kylmän kuoren alleko kaiken piilotit?

Ja uudelleen ja uudelleen, siellä minä sinua odotan,
missä jäin vain katoavaa hahmoasi katsomaan!
-----------------------------------------------------------


Enää en voinut olla hiljaa!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa kuullut ja kuunnellut.....
- mun piti toimia.

Enää en jaksanut vain ummistaa silmiä!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa nähnyt ja todennut....
-  mun oli aika toimia.

Sä hakkasit liian usein!
Sä haukuit liian usein!
Sä ryyppäsit itsesi hulluksi, sekaiseksi.....
- etkä tajunnut, että vain hajoitit.

Selvänä sä kiristit, manipuloit ja ohjasit.
Sä olit vain sä - sulle ei ollut muita.
Sä olit narsisti, itsekkäiden ajatustesi orja!

Sä tukahdutit toiset, imit heistä voimat.....
- olit kuin musta-aukko, kaiken turma!

Sä nautit vallasta, väärästä!
Sä nautit teoista, kieroista!
Sä et nähnyt muiden tuskaa - et heidän kärsimystään...
Olit vain: Sinä - sinä - sinä.........

Mä kuuntelin aikani,
Lopulta en enää jaksanut....
- tulin eteesi, hain sulle vertaisesi....
toisen samanlaisen.... pistäen sut hänen kanssaan yhteen!

Ja nyt hekin voivat taas hengittää.... olla vapaita ja iloisia,
kun et sinä - ja vain sinä, sinä ja sinä....
tapa ja hakkaa heitä henkisesti hajalle!

--------------------------------------------------------------------

Mihin kaikki aika häviää?
Minne se kelloista katoaa?
Minne..... niin minne?

Onko aika vain hetkellinen tilanne?
Omituinen, aina uusi ja erilainen....
- vaikka toistuisi asiat yhä uudelleen ja uudelleen!

Mutta miten aika voi olla aina uusi, vaikka
tapahtuma olisikin jo ennen koettu?

Voisiko olla, että aika kiertää kehää..... ?
- kuin kellon viisarit ympyrää!
Voisiko olla, että meillä kaikilla onkin oma aikamääreemme?
Omat hetkemme.... toiset yhä uudelleen ja uudelleen
- ja jotkut vain hetken elämässämme, kuten
se yksi hetki ajasta - mikä nytkin on taas jo toinen!

Miten muuten saatamme kokea "Deja Vu" -ilmiön?
Miten.... - niin miten?
Saatammeko vahingossa huomatakin, että tämä aika oli jo
joskus ennenkin.... ja myös joskus aikaisemminkin ja ja ....
kiertäen uudelleen ja uudelleen, tullen taas joskus
eteemme - koettavaksemme, uudelleen ja uudelleen.....

Kukaan ei tiedä!
Kukaan ei osaa sanoa....
Ja aika vain vaihtuu, ollen taas uusi - Vai onko tämäkin jo koettu?
Ken sen tietää... mutta kello, se se vain tikittää!

------------------------------------------------------------------------

Hitaasti mun silmäni liukuivat..... katseeni vaelteli......
vartalossa........ tuossa niin kauniissa!
Annoin aistieni hiljaa tuntea...... häntä ihailla.....
Tuota niin kaunista - kaunista naista vuoteellani!

Olin tavannut hänet aiemmin, tutustunut joskus... jossain....
Olin istumassa iltaa, yksin.... vain ajatukset seuranain
- kun hän oli tullut luoksein, kyyneleet silmiä koristaen.
Itki olkapäähäni, nojasi hiljaa anteeksi pyydellen.....

Sain hänet rauhoittumaan, juoman ottamaan....
ja kaiken kertomaan.
Nieleskeli, minua katseli - ehkä alkuun pelkäsi, mitä sanoisi.
Lopulta rohkaistui, kädet täristen kertoi..... siitä miehestä...
- ja sisälläni kuohui!

Hän itki, ei paikkaa ollut yöksi.
Hän pelkäsi, ei kotiin uskaltanut enää mennä!
Hän oli neuvoton..... avuton, satutettu - haavoitettu....
vailla mitään turvaa, paikkaa johon nukahtaa,
edes hetkeksi pieneksi - pois tästä tuskasta, mitä hän kokea sai.

Tarjosin suojaa, tarjosin paikkaa...
sanoin - luoksein tulla voi.... - ja rauhassa nukkua sai!
Lähdimme.... tulimme, luokseni asuntooni lämpöiseen.

Asetin hänet vuoteelle, peittelin ja hieman halasin...
ja nyt tuota kaunista naista, nukkuvaa... vain katselin....
Enkä voinut ymmärtää, miksi joku ei voi hänestä välittää!

Laskeuduin hieman alemmaksi, annoin suukon otsalle.
Unen keskeltä hän hymyili hieman......
Nousin ja poistuin oven sulkien..... itse sohvalle menin...
- siihen nukahtaen.
Ja päätin: Ei hän enää kärsiä saa, eikä itkun kyyneleet
silmiä enää voi koristaa!
Nukahdin.....
----------------------------------------------------------------
Ja tässä uusittu versio eräästä tarinasta:


Enää en voinut olla hiljaa!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa kuullut ja kuunnellut.....
- mun piti toimia.


Enää en jaksanut vain ummistaa silmiä!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa nähnyt ja todennut....
-  mun oli aika toimia.


Sä hakkasit sanoillasi liian usein!
Sä haukuit liian usein!
Sä ryyppäsit itsesi hulluksi, sekaiseksi.....
- etkä tajunnut, että vain hajoitit.

Selvänä sä kiristit, manipuloit ja ohjasit.
Sä olit vain sä - sulle ei ollut muita.
Sä olit narsisti, itsekkäiden ajatustesi orja!

Enää ei hän kestänyt, enää ei vain jaksanut!
Yritti antaa sulle kaiken, kaiken itsestään
- ja enemmänkin....... Mutta... - Sinä, niin sinä...
tukahdutit hänet, revit häneltä sielun ja
jätit vain tyhjät kuoret kehon!

Hän yritti, hän itki ja yritti... väsyi siihen samaan:
Kun ei ollut maailmassasi kuin vain sinä - sinä - sinä!


Sä nautit vallasta, väärästä!
Sä nautit teoista, kieroista!
Sä et nähnyt muiden tuskaa - et heidän kärsimystään...
Olit vain: Sinä - sinä - sinä.........
Sä olit sokaistunut omaan valheelliseen erinomaisuuteesi,
etkä nähnyt että lähelläsi ei ollut hyvä olla!

Ja sinä - sinä vain jatkoit henkisesti toisen hakkaamista
ja juomista...... kierteenä viikosta toiseen, uudelleen ja uudelleen.

Mä en enää jaksanut vain kuunnella, en seurata, en katsella!
Mä en enää halunnut tuon toisen vain pala palalta hajoavan....
- sinun itsekkäiden typerien viinanhuuruisten omakuviesi vuoksi.

Tulin, otin hänet irti sinusta!
Tulin, vein sinut itsesi eteen - kasvokkain...... ja kohdata hänet sait...
- kuin peilikuvaasi katselisit, kun toisen samanlaisen tapaisit!
Ymmärtäisitkö sittenkään, mitä olet mennyt tekemään?
Toivottavasti, koska....
maailma ei ole vain: Sinä - sinä - sinä!

Ja kun hän sinusta eroon pääsee, saa hän monen muun lailla
hengittää vapaasti, nauraa ja iloita elämästä
- siitä, mitä sinä olet tukahduttanut liian kauan, vain itseäsi varten.
---------------------------------------------------------------------

Onhan taas ollut elämää!

No niin, sitten viime postauksen on elämässä ollut monenlaisia kuvioita.
Töissä on sattunut onneksi enimmäkseen hyviä asioita.
Omassa elämässä sitten onkin ollut kuvioita vaikka millä mitalla, mutta voin sanoa että
vaikka on ollut vaikeuksia ja sisuskaluja riipiviä hetkiäkin, niin tämä mies
hymyilee tällä hetkellä - ja siitä kiitos kuuluu erityisesti eräälle.....


Pistin hieman lisää tuonne loppuun tekstiä, taas.
No katsotaan jos niitä nyt lukee joku.
Ja uskaliaimmat voivat tietty pistää palautetta - vapaasti, oli se millaista tahansa.

---------------------------------------------------------------------------

Hei hei.... sä näit mut yksin tässä.
Hei hei.... sä tulit vierelleni mun.
Hei hei!

Hei hei.... sä katsoit mua, yksinäistä hiljaa.
Hei hei... sä kosketit kädelläsi kasvojani.
Hei hei!

Näit poskellani kyyneleen.
Näit silmäni vetisen.
Näit mut.... hei hei... näit mut.
Hei hei!

Hei hei... sä otit mut halaukseen.
Hei hei... sä pidit mut lähelläsi.
Hei hei!

Tunsit sydämeni olevan satutettu.
Tunsit sieluni kivun.
Tunsit mun pelokkaan olon.... hei hei... tunsit.
Hei hei.

Mutta kun siihen sä tulit.... hei hei... siihen sä tulit.
Sä mut ehjäksi sait.
Sä mun sydämen paikkaa voit.
Hei hei - sä vain....
Hei hei.

Ja mä tunsin, miten sydämeni lauloi taas....
Hei hei.... surut sä veit.
Hei hei.... ahdistukset sä veit!
Hei hei.

Kuivui kyyneleet, löytyi valo sydämeen - sinulta!
----------------------------------------------------------------------

Olin kutsuttu juhliin, hieman erilaisiin.
Ei syytä sanottu. Kutsussa vain paikka ja aika - ja toive:
Satumainen, mutta juhlava asu.

Uteliaisuus voitti, suunnittelin asuani viikon ja päätin lähteä
juhlimaan...... Ylläni vaalea smokki ja mirri kaulassa, tietenkin.
Tyyli kuin Humprey Bogartin tai Dean Martinin ja
askel ryhdikäs....

Otin taksin ja kyydin kohti juhlapaikkaa.
Juhlapaikka oli vanha kartano, missä erilaisia tilaisuuksia nyttemmin usein pidettiin.
Astelin sisälle.... ovella minut otti vastaan herra, ken hovimestariksi esittäytyi.
"Tervetuloa Mister.....!" Esittelin itseni ja hän vilkaisi listaansa.
"Aivan - aivan... peremmälle, saanko pyytää...." Ja pienellä ohjauksella löysin
itseni juhlasalista. Eteeni käveli nuori tarjoilijatar kantaen tarjotinta, jossa oli shampanjaa.
Otin hymyillen lasillisen ja katselin vierasjoukkoa. Ketään kovinkaan tuttua en joukosta
löytänyt.... mutta niin taisi olla aika monella muullakin - sama tilanne!

Viereeni tuli hieman minun jälkeeni paikalle saapunut herra, joka varovasti kysyi
minulta, mitkä nämä juhlat oikein ovat ja ketä nämä ihmiset ovat.
"Valitan, en pysty auttamaan yhtään! Ollaan sitten samassa veneessä."
Hymähdimme hieman, hämmentyneinä ja kilistimme lasejamme.
Juhlasalissa kuului aika vaimeaa puheensorinaa, koska selvästi valtaosa oli vieraita toisilleen.
Vain aivan muutama pieni ryhmä seisoskeli jossain ja näissä ryhmissä keskustelua oli
sitten hieman enemmän, mutta sekin oli selvästi jännittynyttä.

 Meni jonkin aikaa ja sitten tuo jo tapaamani hovimestari ilmestyi juhlasaliin.
Hän käveli päättäväisin askelin salin toiseen päähän ja toivotti kaikki tervetulleeksi
voimakkaalla, selkeällä äänellä. "Teille vielä selviää, miksi olette täällä tänään, joten
ei huolta. Toivottavasti alkuun antimemme kelpaavat teille."
Samassa salin toiselta sivulta aukesi kaksi ovea, jotka paljastivat seuraavan
tilan, minne oli katettu ruoka.

Siirryimme kehoituksesta tuohon saliin ja huomasimme, että meille jokaiselle oli
merkitty paikka. Se pöytä, johon minut oli "määrätty", oli samanlainen kuuden hengen
pyöreä pöytä kuin kaikki muutkin. Samaan pöytään saapui myös jo tuo aikaisemmin
tapaamani herra, kaksi meitä hieman vanhempaa herrasmiestä ja kaksi tyylikästä naista.

Ja hän oli se toinen noista naisista!
Ensimmäinen katse häneltä sai tuhannet voltit lävistämään kehoni.
Värähdin!
Hän esitteli itsensä, pehmeän sensuellilla äänellä..... ja huomasin, että nuo
kapeat, tummanpunaisiksi maalatut huulet tuskin aukenivat, kun hän kertoi nimensä.
Hän ojensi kätensä itsevarmasti minulle ja kättelimme. Yllätyin, miten
jämäkkä hänen otteensa oli, vaikka käsi ei ollut juuri minkään kokoinen!

Hän hymyili.... ensimmäisen kerran sinä iltana, minulle!
Värähdin!
Tuskin enää huomasinkaan toisia pöytäseurueestamme ja muiden kättelyt ja esittelyt
tahtoivat mennä hieman sivu suun....

Samassa pöytäämme tuli tarjoilija, joka kertoi palvelevansa juuri meidän pöytää.
Katsahdin ympärilleni ja huomasin, että jokaisen pöydän äärellä oli oma tarjoilija.
Meitä palveli hyvin tyylikkään oloinen mies ja minulle tuli mieleen englantilainen
yläluokan palvelija, joka kunnioitti ammattiaan.

Saimme ruokajuomia, kukin mieltymyksiensä mukaan.
Yllätyin, että olin pöytäseurueessa ainoa, joka halusi juoda valkoviiniä....
kunnes huomasin, että hänkin oli tilannut samaa!
Värähdin!
Hän katsahti minua salaperäisesti hymyillen, nuolaisi lasinsa reunaa.....
enkä voinut kuin nielaista hiljaa.

Aterian aikana sananvaihto oli aika hiljaista, rauhallista.
Kaikkia meitä varmaan jännitti ja ihmetytti, mikä tässä oli takana.
Mutta jälkiruokien aikana yllättäin ilmapiiri alkoi jo vapautua!

Jonkin aikaa meni ja keskustelutkin kehittyivät pöydissä, niin meidänkin.
Koitin osallistua erilaisiin juttuihin, niin kuin kykenin - vaikka katseeni lähes
jatkuvasti harhailivat tuossa naisessa..... ja hän kyllä huomasi sen!
Vierelläni istuva mies, tämä jonka olin jo paikalle tultaessa tavannut, kysyi
yllättäin: "Palaako?  Käännyin hänen puoleensa, puistelin päätä ja totesin, että
eipä ole vielä koskaan. "Okei, no lähteekö joku muu seuraksi?"
Pöydästä lähtivät kaikki muut savukkeelle, paitsi minä - ja tämä salaperäinen nainen!
"Siis et polta?" Hän kysyi ja pyysi katsoa käsiäni. Ojensin ne hänelle ja hän
katsoi niitä nopeasti. "No joo, et todellakaan. Itse lopetin joitakin vuosia sitten."

Vaihdoimme muutaman sanan tupakoinnista ja alkoholista ja juuri kun olimme
päässeet hyvään vauhtiin, muu pöytäseurue palaili takaisin.
Hän kutsui tarjoilijaa ja kysyi, saisiko kaksi kuppia kahvia ja jotain pehmeää konjakkia.
Tarjoilija katsoi heti minua! Häkellyin.... - miten hän minut yhdisti tuohon naiseen.
Nyökkäsin refleksin omaisesti ja tarjoilija poistui palaten hetkisen kuluttua
tarjoillen meille kahvit ja konjakit. Muu pöytäseurue innostui meidän juomista ja
kohta kaikilla höyrysi edessään tuore kahvi ja vierellä kullanrusehtavaa konjakkia lasissa.

Pääsimme juuri maistelemaan juomia, kun kuului kongin kumahdus.
Kaikki säpsähtivät!
Päät kääntyivät, katsahdimme äänen suuntaan ja tuon hovimestarin vierellä seisoi pariskunta.

He olivat pukeutuneet todella tyylikkäästi, juuri kuten kutsussa toivottiin.
Nyt alkoi oma asuni vaivaamaan, mutta minkäs teit. Toivoin ettei siitä huomautettaisi....
"Hyvät, rakkaat vieraat. Toivotan teidät vielä kerran tervetulleiksi juhlaamme.
Saanen esitellä teidän isäntäparinne - joista tulee tänään oikea pari!"
Hovimestari kertoi, että tällä parilla oli jo vuosia ollut haaveena toteuttaa
hieman erilaiset häät..... ja kun heillä ei ollut paljoa hyviä ystäviä, olivat he päättäneet
kutsua pienen salapoliisityön jälkeen juhliinsa sellaisia ihmisiä, jotka he tiesivät
jostain jollain tavalla... - ja nyt minäkin tunnistin tuon parin!

Juhla jatkui siis kauniilla vihkimisellä, joka toteutettiin viereisessä juhlasalissa.
Nyt kenelläkään ei ollut enää epäselvää, miksi siis oltiin juhlissa.
Mutta hieman häiritsi, eikö nuortaparia saisi muistaa millään tavalla?
Siihenkin saatiin selvyys nopeasti. Hovimestari vihkimisen jälkeen kertoi, että
parilla on kaikki, mitä he haluavat.... ainoastaan jos tänään he saavat lisää uusia ihania
ystäviä, muuta he eivät toivo! Ja mitään perinteisiä hääleikkejä ei olisi, vain
kimpun heitto tulisi, eikä mitään muuta joka häiden vakionumeroista siis olisi tiedossa.

Morsian halusi tuon kimpun heiton mahdollisimman nopeasti pois "päiväjärjestyksestä"
ja ryhmä naisia asettuikin paikoilleen odottamaan, josko juuri hänellä kävisi tuuri
saada tuo kaunis shamppanja- ja tulipunaisista ruusuista tehty kimppu käteensä!
Myös tämä ihailemani nainen päätti mennä mukaan, vaikka nauroikin että ei hänen
kannattaisi edes yrittää.....ja samassa kimppu oli ilmassa - tipahtaen lähes suoraan hänen
käsilleen! Näin hänen ensialkuun kasvoille nousseen hämmennyksen, mikä kuitenkin
vaihtui nopeasti valloittavaan naurahdukseen...

Hän tuli luokseni ja kysyi, voisinko hetken pidellä kimppua.
Suostuin ja otin sen vastaan. Hän käveli nopeaan pois ja mietin, mitä ihmettä.
Mutta meni vain pari minuuttia ja hän palasi takaisin, otti kimpun ja kiitti....
- suukolla poskelleni. Olin entistä hämmentyneempi!
"Soriiii..... ei kai tuo vaivaa?" Sopersin varovasti takaisin, että ei ja sain toiselle poskelle
toisen suukon.
Värähdin!

Saliin oli tullut orkesteri, joka soitti hiljaa "Ballroom" musiikkia.
Huomasimme, että yksi osa salista oli varattu tanssimiselle ja muutama pari olikin
jo keinahtelemassa. Mietimme vain, että eikö mitään häävalssia tai vastaavaa tule,
mutta se selvisi orkesterin johtajan juonnosta, missä hän kertoi, että nuoripari
tanssii jossain vaiheessa iltaa..... eivätkä he tiedä, minkä tanssin - vaan jonkun
orkesterin ohjelmistoon kuuluvan kappaleen aikana spontaanisti.

Mielenkiintoista... ajattelin.

Ilta eteni mukavasti musiikin tahdissa ja alkuun ruokasalina olleeseen tilaan
katettiin pieni napostelupöytä. Siellä oli makeaa ja suolaista, varmasti kaikille jotain.
Tarjoilijat taas pitivät huolen siitä että juomia riitti.

Juhlasalissa oli myös pöytiä, joissa saattoi istua ja kuunnella musiikkia, jos ei
tanssiminen kiinnostanut ja yhteen tällaiseen minäkin istahdin saaden vierelleni tuon
salaperäisen naisen.....
Hetken kuluttua pöytäämme tuli tuo nuoripari esittäytymään. Onnittelimme heitä ja
siinä vaihdettiin samalla sanaa, missä olimme tavanneet ja kuinka olimme kutsuttuina
tässä juhlassa. Kiitin kutsusta todeten, ettei olisi tullut mieleenkään, mitä oli tulossa.
Nuoripari hymyili. Tai mikään nuoripari. Varmaan samaa ikäpolvea, kuin itsekin....
mutta liitto oli nuori!

Muutaman minuutin jälkeen tuo pari siirtyi seuraavaan pöytään ja me jäimme kahden.
Yllättäin hän pyysi minua tanssimaan, vaikka yritin kertoa etten hallitse parkettia....
hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
Astelimme tanssilattialle ja hidas keinuva kappale vei meitä mennessään.
Haistoin hänen pehmeän tuoksunsa, vaniljaa.... hivenen appelsiinia...  jotenkin sanoin ääneen:
"Lavanila." Hän pysähtyi, katsoi minua hämmästyneenä.
"Mitä sinä sanoit?"  Katsoin häntä ja hän toisti kysymyksen.
Vastasin: "Lavanila". En tiedä, miten se tuli mieleen.... mutta niin vain sanoin.
Hän kertoi, että tuo tuoksu oli Lavanila!
Olin sanaton - kuten hänkin.

Tanssimisesta ei sillä hetkellä tullut mitään.
Hän katseli minua pitkään, kuin arvioiden ja miettien.... mikä mies olen.
Minusta tuntui siltä, että smokin "mirri" alkoi kuristaa kaulaani... teki mieli
ottaa se kokonaan pois, mutta eihän niin voinut tehdä.

"Miten sinä tiesit?" Sain kysymyksen.
En osannut oikein vastata, sanoin vain, että jotenkin se tuli mieleen.....
Uskoiko hän, en tiedä... parempaa vastausta en osannut antaa.

Tilasin meille juotavaa ja kun olimme ne saaneet, hän ehdotti, että lähtisimme jatkoille.....
Mietin, olisiko se soveliasta isäntäpariamme kohtaan. Hän naurahti todeten, että voi,
siitä ei tarvitse olla huolissaan - sen hän voi vakuuttaa!

Joimme hiljaa nuo juomat, hän otti tuosta voittamastaan kukkakimpusta yhden tulipunaisen
ruusun ja pyysi tarjoilijaa laittamaan kimpun maljaan ja viedä se nuorikolle. Tämä tietäisi
kyllä sitten syyn. Tarjoilija nyökkäsi, otti kimpun ja poistui.
Me lähdimme ulko-ovea kohti. Sain vaatesäilöstä päälitakkini ja hän omansa, mitä hän
ei halunnut heti laittaa ylleen... - ulkona oli kaunis ilta ja lämmin.
Kävelimme pihatiellä odotellen meille tilattua taksia ja nyt katselin
kauniissa kesäillan, tai -yön hämyssä tuota salaperäistä naista....
Värähdin!

Taksimme tuli, hän kertoi osoitteen samalla minua katsoen:
"Sama suuntahan meillä oli, tietenkin." Nyökkäsin hiljaa....
Värähdin!
Minut vei tuo salaperäinen nainen....



 ------------------------------------------------------------------------

Anteeksi!
Sanoja väärin olin asetellut ja lausunut.
Anteeksi!
Tekoja tehnyt tyhmästi, typeränä.... miettimättä.
Anteeksi!

Ajattelemattomuuttani ja harkitsematta olin
tehdä pahaa, loukata - satuttaa - ärsyttää - ahdistaa.

Miettimättä väliin sanojani sain vain aikaa
hetkiä ikäviä, väittelyjä kiivaita... - täysin turhia!
Anteeksi!

Mutta silmäni avattiin.
Minut pistettiin kuuntelemaan..... asioita eri tavalla katselemaan.
Tajusin, tajusin onnekseni.......
Kuuntelin, vihdoinkin osasin kuunnella....
Ymmärsin - lopultakin asioita myös toiselta kantilta.

Siksi: Anteeksi!
Ja sinä tulit vastaan.
Halusit saada minut ymmärtämään.
Halusit saada minut kuuntelemaan.
Halusit saada minut....

Siksi: Anteeksi!
Enkä enää toivo tekeväni tyhmyyttäni asioita...
- aiheutavani turhaan harmeja - meille.
Koska sinä olet enemmän kuin......

 --------------------------------------------------------------





Sä et ole parempi kuin kukaan toinenkaan.
Sä et ole huonompi, kuin meistä kumpikaan.
Sä et ole enempää - et vähempää.... sä olet se, mitä sä olet.

Sä et ole sellainen, miten joku sua katsoa saattaa.
Sä et ole tällainen, miten itsesi väliin esille työnnät.
Sä olet hyvä sellaisena kuin olet!
Koska olet juuri sitä, mitä olet - sinä.

Sua on muka vaikea lähestyä....
Sua on muka vaikea tuntea....
Sä muka kylmä olet, torjuva ja tiukka.....
Mutta mitä olet, sieltä sisältä - sä olet upea!

Sinussa on paljon sitä, mitä monilla ei ole.
Sinulla on sitä herkkyyttä, mitä moni ei tunne.
Sinussa on..... sitä..... sitä sinussa on!
Vaan mitä?

Minä sen tiedän, vaan kerro en - se on minun omaani se.
Sinusta - sinussa - sinua.



---------------------------------------------------------------------

Miten erikoista onkaan huomata, millainen ihminen on ystävä!
Miten ihmeellisesti meidän mielet elävätkään..... maailmamme rakentuu,
mielikuville ja ajatuksille.

Miten outoa onkaan alkuun huomata, että joku jolle olet avautunut kaikesta,
luottanut häneen - onkin pahin luopio, puukkoa selkään tarjoava lurjus.
Miten hämmentävää sitten onkin huomata, että jostain vain hyvänpäivän tutusta
voi tulla sinulle yksi läheisimmistä ystävistä, jonka sanaan voit todella luottaa!

Itse liikaakin kokeneena nähnyt, että moni osaa sanoa sanoja kauniita, kertoa
sopivasti oikeassa paikassa lauseita, joita hetken jopa uskot....
Vaan hieman miettimällä, odottamalla ja katsomalla - tajuatkin, toinen on
vain valehdellut sinulle ja .... käyttänyt sanojasi hyväkseen!

Sinä, kenellä on vilpittömästi lähelläsi ystäviä joihin voit luottaa
- tiedä se, että olet onnekas ja sinulla on aarre, jota rahalla et voi mitata!
Pidä heistä kiinni ja ole heidän arvoisensa myös itse.

Ehkä kyyninen olen, mutta enää en usko ketä vain!
Ehkä kylmä olen, mutta sanoja kuuntelen tarkkaan - harkiten....
en kaikkien, vaan juuri sellaisten joihin enää ei voi..... ehkä koskaan.

Kumpaan ryhmään sinä kuulut?
-----------------------------------------------------------------

Olin päästänyt vääriä ihmisiä lähelleni.
Olin uskonut sinisilmäisesti heitä.... kuunnellut tarinoita,
jotka vain satuja olivatkin.

Olin ihastunut henkilöihin, jotka pettivät - luottamuksen....
käyttivät mieltäni ja minuuttani vain hyväkseen.
Olin marionetti toisten maailmassa, ilman omaa elämää - aitoa sykettä sydämen.

Olin revitty.
Olin hyljeksitty.
Olin, mitä olin - mutta en ollut silti heille mitään.....
Ennen kuin yksi heistä irrotti otteensa - ei minua enää tarvinnut!
Pääsinkin irti kahleista turhista, toisten riepottelemista,
pääsin elämään...... yksin.....

Ja oli tyhjää!

Aikani siinä - tyhjässä.... kuljin, suuntaa hakien....
hiljaa neuvoja etsien, apua huutaen....
Vaan kuuliko kukaan, kuuliko?

Kyllä!

Sinä......
Sinä kuulit, tulit - sieltä jostain - yllättäin, otit minut lähellesi.
Pidit siinä, halasit - vain hiljaa vierelläni ollen.
Suutelit - otsaani, pidit vain kädestä ja katselit, kuinka....
nousi kasvoilleni väri, palasi ilo ja aurinko!

Sen teit sinä!
Sinä!

Enkä enää ollut toisten riepoteltavana, vain pelinappulana!
Sain löytää sateenkaaren päästä aarteeni: Sinut!




------------------------------------------------------------------------'


Kuutamo - kesäyön.
Yksin kuljin rantaan, katselin veden pintaa.....
Se tyynenä lepäsi hiljaa.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin seisoin rannalla, katselin vain aavalle....
Järvi hiljaa edessäni uinui.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin mietin maailmaa, nauttien äänettömyydestä...
Tuuli hiljainen vain seuranani ollen.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin työnsin veneen vesille....
Astuin kyytiin ja soudin hiljaa, järvelle.

Annoin airoilla hiljaa vauhtia, kuulin kuinka hankaimet
narahtelivat hiljaa....
Vesi väistyi veneen tieltä, pienet laineet kiisivät veneen
keulasta kohti rantoja..... hymyilin hiljaa.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin veneessä puisessa järvellä....
Annoin sen lipua hiljaa eteenpäin, kuuntelin vain hiljaisuutta.

Kuutamo - kesäyön.
Yksin keskellä kaunista järveä...
Ilman ketään, ilman mitään - rauhassa kaikelta.

Nautin olostani, sieluni sai rauhan ja katselin vain ympäröivää
hiljaista, tyyntä järveä - hymyilin.

Kuutamo - kesäyön.
-----------------------------------------------------------------------

Tasapaksua talvipäivää

Pureskelin kynsiä, odotin.
Joka päivä kolausta yhtä vain odotin....
Ei kuulunut, ei.
Sitten se rapsahti, postiluukku peltinen.
Syöksyen eteiseen - tuliko tuo?
Ei, pettyä sain taas... odotus jatkua siis sai.

Revin melkein jo hiuksia, odotin.
Päivittäin sitä yhtä asiaa vain kaipasin.
Ei kuulunut, ei.
Kaikenlaisia mainoksia, niitä ilmestyi vain.
Postinkantajako pakettini vienyt oli?

                                                                      

Päivät kului, vaihtuivat.
Mainoksilla ja lehdillä vain minua muistettiin.
Ei kuulunut, ei.
Odotusta..... sitä vain eloni oli .... odotusta.

Tuli sitten se päivä, jolloin toivon menettänyt olin.
Mietin, turhaan olin yrittänyt - jotain tilannut...
eikä mitään kuulunut!
Ei kuulunut, ei.

Lähdin kotoa, harmistuneena... allapäin.... hiljaa.
Päivän toisaalla, arjen askarreissa.
Vaan kun illalla kotiin tulin, oli postia tullut, monenmoista...
- ja seassa lehtien, mainosten... oli se paketti pienoinen!
Enkä voinut uskoa todeksi, sen sittenkin sainkin.
Ja tiesin, joku jotain saisi myös - joku toinenkin...

Hymyilin!














--------------------------------------------------------------------------

Olin istunut iltaa, hiljaa.
En seuraa hakenut, enkä sitä kaivannut!
Yksin siemailin vain juomaani - kädessäni lasia pyöritin.

Väkeä kulki pöytäni ohi, taisi mennä hänkin.
En vain huomannut alkuun, en ehkä jaksanut toisia katsella.

Pääni painoin käsiini, huokaisin hiljaa - juuri silloin....
ja hän pysähtyi luokseni.
"Miksi noin?" Kysyi hiljaa ja tuijotti minua.
Toisti sanoja pari kertaa ja vasta sitten ymmärsin, hän puhui mulle.
"Miksi noin?" Kysyi ja katsoi silmiin - minua.

Vastasin varovasti, en tiennyt oikein mitä edes sanoa.
Hän istuutui viereeni, katse arvosteli tätä miestä.
Olin ihmeissäni, miten tuollainen jäisi tähän, minun
tavallisen miehen viereen.....

Juttelimme hetken, kysyi lähtisinkö muualle.
"Niin no, miksi ei." Vastasin, vaikka arvelin että... olisiko hän....
Tuo nainen arvasi aatokset, naurahti hiljaa kuiskaillen:
"Ei, en tosiaan ole mutta täällä ei vain ole meille mitään!"

Löytyi toinen paikka, hieman hämyisä - juuri sopiva kahdelle.
Hän kyseli, hän vastaili, hän sai minut nauramaan.....
- vaan jotain salaperäistä tuossa naisessa oli, sitä en selville saanut....

Ilta loppui - liian nopeaan. Hän halusi kotiinsa... nousi, kiitti
seurasta ja poistui hiljaa ulos, viileään yöhön usvaiseen.
Jäin ihmeissäni yksin!

Lähdin ulos, katselin jos häntä olisi näkynyt, mutta katu oli
autio... - minulle. Vain katulamppujen kalpeat valot heijastuivat
rakennusten seiniltä ja märältä kadulta.
Kävelin kotiin ja ovella kaivelin taskustani avaimia ja...
käteeni osui jotain pientä. Nappasin hämmästyneenä käteeni
tuon kortin ja hetken hiljaa sitä luin.
Lopulta vain sen ääneen sanottua sain: "Oletpa salaperäinen....!"
- ja tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

---------------------------------------------------------------------------

 Oltiin jo jonkin aikaa tapailtu, käyty ulkona - yhdessä juhlittu.
Olin ollut luonasi ja sinä myöskin luonani.
Öitä vietetty erilaisia..... iltoja kaikenlaisia.
Naurettu, juteltu - ja vain oltu.

Sitten, kuin vaivihkaa vain - sä tulit luokseni uudestaan.
Et ollut vain yötä yhtä, et hetkeä pientä.
Heräsitkin vierestä useampina aamuina, vaikka välillä
siitä nousin yksinkin....

Huomata sain pienistä merkeistä, valtasit itsellesi paikkaa luotani.
Ensin veit palan sydämestäni...
sitten hiljaa kotoani... ja nyt jo lopulta sängystäni....
Ja missä minä enää kohta nukun? Sohvallako?
Ei, ei kai tämän nyt ihan näin pitänyt mennä?

Ja sinä vain hymyilit, valloittavaa hymyäsi.....
--------------------------------------------------------------------------

Hän ei ollut kenenkään,
hän oli täysin yksin.
Hän oli - miten oli, pimeässä... kyynelissä.

Hänellä oli kaikki,
hänellä oli toiset.
Vaan nyt häntä ei muistettu, ei autettu - ei tuettu.
Hän oli vain hän, yksin, pimeässä...kyynelissä.

Itki ääneti kyyneliään,                                          

puri hiljaa huuliaan... - tuskaansa sisältä purki.
Mutta yksin joutui olemaan.... - hän.

Toivoi tietenkin, että ei olisi niin... niin yksin.
Toivoi sitä itkien... pyyhki kämmeniinsä kyyneleet,
vain yksin... pimeässä.

Ei muistanut kukaan, ei soinut puhelinkaan.
Oli hän, yksin maailmassa suuressa, ilman tukea,
edes pientä apua..... pimeässä... kyynelissä.

Ilta yön puolelle jo siirtyi, kalenterissa
vaihtui päivä toiseen.
Mutta mieli ei helpottunut, olo ei
parantunut... sielusta otti, ahdisti.
Sinne hän vain jäi.... yksin... pimeään, kyyneliin....
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------

No niin, sitten niihin "alkulöpinöihin" kun jotakuta vaivasi viimeksi, että niitä oli siellä
alussa sen verran että ei tahtonut jaksaa enää lukea itse kirjoituksia. Pistänpä ne
sitten vaihteeksi tänne loppuun..... ihan kiusallakin!

Että mitäs tässä on taas tapahtunut?
No ei mitään kummoista. Muutama henkilö on ehkä ollut hämmennyksissä minun
elämäntavoista ja -tyylistä, mutta hyvä jos puhetta riittää. Siis eikös se mene niin, että
"kunnia meni, mutta maine kasvaa!" ja mitä sitä murehtimaan, mitä jotkut puhuvat...

Viimepäivät ovat olleet oikeastaan viime lauantaita lukuunottamatta aika tasapaksuja.
Ei mitään lentoa, eikä elämää..... eli, kunhan sitä on vain jotenkin päivän "klaarannut."
No tuossa eräs ilta tosin oli käydä heikosti:
Nukahdin rattiin ja viime hetkellä heräsin, en tiedä mihin, mutta kuitenkin...
vastaantulija sai väistettyä enemmän, kuin itse ehdin reagoida ja itse vain jarrutin
ja ehkä käänsin autoa hieman sivuun... no mene ja tiedä, ei siihen kumpikaan jääty
miettimään ja kyselemään, mitä tapahtui - kummatkin jatkoimme matkaa.
Eli olisi nämäkin jutut jääneet tekemättä.
Ja mistä kuului, että olisikin pitänyt jäädä.... - jaa sieltä, kas hänen käsi nousi... okei.

Mutta näin mennään taas eteenpäin, kiitos.