Kevättä kovalla vauhdilla kohti kesää...

(30.3.2020)
Hei vain tasapuolisesti jokaiselle, joka on joskus tänne blogisivulleni eksynyt.
Olen äärimmäisen laiska ollut viimeaikoina kirjoittamisen suhteen, kun tuntuu siltä,
että aika on mennyt kaikkeen muuhun "tärkeään" ja turhaan.....
Nyt, kun ei pahemmin nukuta, päätin sitten hetkellisesti palata taas tänne ja kirjoitella
jotain - ja kuten aikaisemminkin, niin ei nytkään kirjoituksissa ole laatutakuuta. Koittakaa kestää!

Se jatkokertomus, mikä täällä blogissani on kesken, jatkuu varmaankin jossain vaiheessa).
Kaikenlaiset kommentit otan mieluusti vastaan!

No niin ja päivä menty eteenpäin, niin päätinpä heittää vielä jotain....
Tuoreimmat raapustelut aina lopussa. (31.3.2020)
-------------------------------------------------------

Tunnet olevasi yksin.
Tunnet, että ahdistaa..... uutiset syövät sieluasi, puristavat mieltäsi.
Huudat hiljaa apua - vaan kukaan ei kuule, kukaan ei näe.
Olet epätoivoinen!

Tuntematon, näkymätön - uhka kaikille - syö mieltäsi, kalvaa elämääsi.
Haluaisit nukkua..... nukkua pitkään ja toivoa, että herätessäsi
kaikki olisi kuin ennen.....
Mutta millaista oli ennen?

Pysähdyt miettimään..... viet ajatuksesi taaksepäin hetkiin, jotka olivat
arkisia - vaan nyt kultaakin kalliimpia.
Mutta muistat myös jotain muuta: Muistat jotain itsestäsi!
Tajuat kuivissa kyyneleissäsi....
- et ollut sellainen, jota esitit toisille
- et ollut sellainen...
Et ollut!

Hymyilit ulos, itkit sisälle....
https://www.youtube.com/watch?v=0OhEuBvJ9dc

Ja nyt, kun "eilinen" on vain haalistuva muisto - vihdoin tajuat:
- Et voi elää vain surren asioita, joille toiset hymyilisivät.
- Et voi elää vain ajatellen itseäsi, enää.
Ymmärsit, että olet yksi - mutta et ole yksin
ja yhdessä sinä, minä, me muut - selvitämme tuon
pienen tuntemattoman uhan maailmastamme!


https://www.youtube.com/watch?v=5qTgjgkS10k
-------------------------------------------------------------

Istun hiljaa sohvalla, kädessäni viinilasi. ja edessäni television
tasaisena vaihtuva kuvavirta, jota en edes juurikaan seuraa.
Ilta on jo vaihtunut yön pimeisiin tunteihin ja tuijotan ulos ikkunasta.
Odotinko ja toivoinko ehkä näkeväni jotain?
Ehkä - ehkä en.
Mutta mieleni oli hämmentynyt!

Laskin katseeni edessäni olevalle pöydälle ja siinä olevalle kortille.
Se oli tiputettu aiemmin päivällä postiluukusta.
Luulin että se oli tullut postin mukana, mutta siinä ei ollut merkkiä,
ei leimaa, ei minun nimi- tai osoitetietoja
Otin jälleen kortin käteeni ja luin sen.....
..... ties kuinkakohan monennen kerran.

Tuijotin tekstiä.... katselin käsialaa ja
yritin miettiä, saada siitä irti jotain enemmän
- enemmän, kuin mitä sanoissa luki!

"Hei! Tapasimme äkkiseltään pari viikkoa sitten baaritiskillä.
Minulla oli seuraa, sulla ei. Hymyilimme toisillemme ja sinä
iskit silmää minulle. Olisin halunnut seuraasi, mutta kun
en ollut yksin. Et tiedäkään, miten vaikea sinut oli löytää!
Nähdäänkö pian samassa paikassa ihan kahdestaan?
Terveisin se sinua pitkään katsellut."

Join lasini tyhjäksi, huokaisin. En tahtonut ymmärtää vaikka
sanat ymmärsinkin - ymmärsin oikein hyvin!
Annoin aivojeni palauttaa mieleeni hetkiä, jolloin olin ollu
jossain baaritiskillä..... mietin ja mietin.....tunsin, kuinka
pieniä hikikarpaloita alkoi nousta otsalleni ja kämmeneni
hikosivat. Kaadoin lisää viiniä...

Säpsähdin!
Yllättäin muistin, muistin sen hetken, mistä kortissa tuo
tuntematon minulle kirjoitti.
Hetki palautui mieleenki kuin se olisi tapahtunut juuri tänään....
Muistin, kuinka olin nojaillut baaritiskin kulmalla ja odottanut
tarjoilijan vapautumista. Viereeni oli tullut pariskunta, joita en
tuntenut, mutta jostain syystä tervehdin heitä ja hymyilin
hänelle..... kevyesti nyökäten.
Hän vastasi minulle ja muistan sen hymyn
... ja kuinka katseemme kohtasivat vielä, kun
he lähtivät kahdestaan kohti pöytää.

Minulle se oli vain yksi hetki.
Miksi se ei ollut sitä hänelle?
Kenelle?
Kysymyksiä pyöri mielessäni, ajatuksia, outoja ja hämmentäviä.
Ahdistikin!
Hän oli selvittänyt, kuka olin!
Hän oli selvittänyt, mistä elin!
Mutta minä en tiennyt hänestä mitään - en nimeä, en ikää - en yhtään mitään...
Vain nuo sanat kortissa, joita taas luin.

Hän oli ihastunut!
https://www.youtube.com/watch?v=JIrm0dHbCDU

Otin viinilasin, nostin hiljaa sen huulilleni ja annoin tuon
täyteläisen juoman hemmotella makuhermojani ja vapauttaa
mieleni ajatuksista, joita tuo kortti oli minun mieleeni tuonut
- ajatukseni ahdistaen vanginnut!

Päätin katsoa ja odottaa...
Otin viimeiset kulaukset viinistä, sammutin television ja
menin nukkumaan - arvellen, että huominen on
päivä erilainen, ilman yllättäviä kortteja...
- vaan miten väärässä ihminen olla voikaan!

Heräsin ovikellon soittoon, pimputukseen tiheään.
Nousin, kirosin ja ihmettelin.
Kuka kumma aamulla varhain vaivata voi minua noin...?
Vaan takana oven ollut ei muita -- rappu tyhjyyttä kumisi.
Mutta:
Lattialla oven pielessä oli kuori minun nimellä...
Tajusin, sen tuoja oli vielä lähellä!

Juoksin rappuset alas, juoksin lähes ulos - vaan ketään
ei näkynyt, ketään ei missään kulkenut!
Palasin, tiuskin ja sadattelin
Nostin kuoren ja menin kotiini.... nopeasti avasin ja
- tunsin, kuinka kylmä valtasi koko kehoni!

"Valvoit myöhään. Toivottavasti nukuit hyvin!
Nähdäänhän pian!"

https://www.youtube.com/watch?v=1P8s51IKjig

(jatkuu - joskus)
31.3.2020 jatkoa.....

Silmäni suurenivat, syöksyin ikkunaan ja yritin katsella ulos
- toivoin ja pelkäsin näkeväni jotain, mitä en halunnut.
Silti tunsin pettyneeni, kun en nähnyt mitään!

Luin uudelleen tuon paperin, mikä oli kuoreen laitettu.
Kuoressa oli ainoastaan sukunimeni sydämellä ympyröitynä.
Käsialasta ymmärsin sen verran, että kirjoittaja oli tottunut kirjoittamaan
myös käsin, eikä vain tietokoneella tai kännykällä.

Olin jo rypistää paperin ja heittää sen pois, kun päätin, että
minun on aika toimia. Vaan mitä tekisin ja milloin?
Olisinko tarpeeksi rohkea toteuttamaan jotain järkyttävää?
Tarvitsenko poliisia?
Miljoonia ajatuksia, ahdistavia, hämmentäviä.... - tunsin avuttomuutta!

Otin tuon kuoren käteeni ja olin laittamassa sitä paperiroskien sekaan, kun
sisältä tipahti vielä yksi pieni lappu:
"Odotan, että saan olla kanssasi koko illan ja yön kahdestaan!"

https://www.youtube.com/watch?v=URJCXeAJP1c

Se riitti minulle!
Hahmottelin mielessäni, mitä tekisin ja milloin......
Lopulta tiesin, mitä tekisin!

Soitin ystävilleni, työkavereille ja lähisukulaisille
- estynyt olisin pari päivää vastailemaan soittoihin,
mutta pyysin että jos minä ottaisin yhteyttä jotenkin, niin heti
olisi soitettava takaisin.
Kerroin: Matkalle pienelle lähden, vapaita viettelen
- yksin rauhassa olisin ja elelen - mökillä aikaa viettäen.

Soittojen jälkeen kävin tutussa kaupassa, juttelin muutaman
myyjän kanssa muutaman sanan verran ja keräilin eväitä
reissulle pienelle......
Vaan mitä teinkään? Lähdinkö mökkielämää elämään?
Nauroin hiljaa itsekseni: En!

Vein auton erään tutun kaverin isoon talliin, sanoin että
mökkitie on hiukan pehmeä ja olin vuokrannut maasturin.
Taksilla kotiin ja... valot sammutin, kaiken hiljensin
- oli, kuin ketään ei kotona olisikaan.... ja sitten vain odotin,
koska - kuten jotenkin aavistelin - seuraavana yönä tapahtuisi.....
(jatkunee taas joskus)
---------------------------------------------------------------

Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita
- ja kun miettii nykyistä maailman menoa, niin
minun mottoni tuntuu osuvan kohdalle tällä(kin) hetkellä:

Järjen määrä maailmassa on vakio
- vain ihmisten määrä kasvaa!

https://www.youtube.com/watch?v=JUdK90qhNKI

----------------------------------------------------------------
 31.3.2020

Erilaisia..... - samanlaisia.... nuoria tai vanhoja, miehiä ja naisia.
Keitä me oikeasti olemme?
Jokaisella oma pieni "maailma" korvien välissä
- joillakin vain ahtaita ajatuksia...

Mutta olisitko sinä tai olisinko minä täällä mitään ilman
toisia, olisimmeko mitään jos ei olisi ketään?
Siksi kannattaa muistaa:
Älä jää sinne omaan pieneen maailmaan, kun koko maailma tarvitsee sinua!

https://www.youtube.com/watch?v=nCkpzqqog4k
--------------------------------------------------------------------

Vuosi 2015 loppusuoralla

No niin, taas täällä - pienen tauon jälkeen. Pikkujouluja oli ja meni.... kuten itse joulukin. Tai no, jouluaikahan on vielä käsillä, sillä nythän on Tapaninpäivä, mutta se aatto jo sujahti. Olin ollut sitten sopivan kiltti, koska jokunen lahja sitä minullekin tuli. Vai onko se niin, että lahjoja lahjattomalle....
Kiitos myös niille, jotka muutenkin muistivat minua! Itse pyrin tekemään pieniä hyviä asioita toisille ja myös sillä tavalla tuomaan sitä joulufiilistä mieliin.

Harmistus tässä joulussa on ollut lumettomuus. Etelä-Suomi on saanut kokea tylsän ja masentavan oloisen joulun siinä suhteessa. Joulu oli hieman kuin juhannus, sään puolesta. No hukkumistilastot olivat ainakin pienemmät kuin juhannuksena.....se ero sentään oli!

Sitten taas sai hämmästellä tuossa joulun alla ihmisten kiukkua kaupoissa! Eikö sitä kinkkua ja rosollitarpeita jne. voi ostaa ilman kinastelua, hammasten irvistelyä ja tiuskimista? Jos joulu tuottaa noin paljon tuskaa ihmisille, hitto - majoittukaa koteihinne ja tilatkaa siitä auki olevasta pitseriasta itsellenne kebabit, niin saa ne ihmiset, joilla oikeasti on sitä joulumieltä, käydä rauhassa ostoksilla!
Mutta mikä todella pisti vihaksi tänä jouluna oli joulupäivänä näkemäni lappu erään kerrostalon ulko-ovessa.
Siinä joku todella tuohtunut kirosi sitä, että joku tai jotkut olivat varastaneet heidän kellarikomerosta (häkkivarasto) paketoidut lasten joululahjat! Siis voiko tällaisia idiootteja olla? Jos syyllisen / syylliset tietäisin, niin..... - no eipä enempää, etten vahingossa saa syytettä ties mistä.

Teenkö uudenvuodenlupauksen? Ehkä...... Ainakin sen teen, että taas yksi pieni osa minusta muuttuu hivenen kyynisemmäksi sellaisia kohtaan, jotka kyllä puhuvat silmät kirkkaina ties mitä, mutta todellisuus on yhtä kaukana toteutuksesta, kuin Suomen valtionvelan talttuminen tai työttömyyden katoaminen tms. !
---------------------------------------------------------------------------

Miksi sä luulet noin?
Hei, älä ole tuollainen.....
Miksi sä luulet... miksi?

Sä et ole erilainen, sä et ole parempi!
Sä olet sellainen, yksi samanlainen.... tavallinen vain.
- silti ainutlaatuinen.

Mutta, hei - älä luule - hei.
Sä et ole täällä ainoa.
Sä et ole maailman napa!
Sä et ole se, kuka säännöt sanelee....
- älä turhaan siis huutele!

Miksi sä luulet noin?
Hei, älä ole tuollainen....
Miksi sä luulet ... miksi?

Sä et peilin edessä ole ollut,
et kuvaasi kalpeaa katsellut!
Se sulle tekisi hyvää - ehkä silloin näkisit...
- sä et ole erilainen, sä et ole parempi!
Sä olet sellainen, yksi samanlainen....tavallinen vaine.
- silti ainutlaatuinen.

Kunpa vain muistaisit:
Toisia alemmaksi älä aseta!
Itseäsi jalustalle älä sä nosta!
Sä et ole täällä ainoa,
sä et ole maailman napa.
Sä et ole se, kuka täällä säännöt sanelee
- älä siis turhaan huutele!

Ota opiksesi, katso ympärillesi....
huomaa, että maailma on muutakin kuin sinä - sinä - sinä!
Siellä on myös toisia....... tutustumisen arvoisia, mukavia
- eikä maailma ole vain sinun luomaasi, sitä - sitä - sitä!
Tee itsellesi lupaus, vuoteen alkavaan:
"Nyt kuuntelen toisia, en vain kiukkua ja kiroa, en vain komenna!"
Tulet huomaamaan, miten paljon elämä on helpompaa....
kun et ole vain oman luomasi harhaisen maailman sisällä.
---------------------------------------------------------------------

Tänään katselin kirkaalle taivaalle, lähes pilvettömälle.
Pohdin hiljaa ikkunan äärellä ollessani, että miksi ihmisen mieli on niin oikukas.
Väliin hymyilee pienimmistäkin asioista, kun taas toisinaan ei tarvitse
kaksistakaan tapahtumaa tai asiaa, kun voi menettää hermonsa.

Miksi näin?

Katselin taivaalle ja mietiskelin. Tiesin itsesänikin, että sorrun toisinaan siihen samaan....
välillä ärähtelen typerästi asioista, joista voisin vain olla hiljaa tai hetken miettiä asiaa,
ennen kuin sanoisin mitään.... - mutta miksi sitä on tällainen, miksi?
Ja sen vuoksi toisinaan syntyy ikäviä tilanteita - joita ei todellakaan haluaisi kokea.

Ajatukset kiersivät kehää asiaa pohtiessani.
En tahtonut saada mitään järkevää vastausta itse mieleeni ja päätinkin, että kysyn "viisaammilta"...
- siis teiltä! Miten on...... Miksi ihminen on tällainen? Voi hetkessä iloisen ilmeen vaihtaa
myrskyn merkiksi ja ärhennellä, vaikka syy ei olisi edes kovin kummoinen?
Kuka osaisi kertoa, kuka mielipiteensä julki tuoda? Kertokaa - avautukaa..... kuulla tahtoisin!

----------------------------------------------------------------

Ystävä.
Millainen ihminen hän on?
Ystävä.
Mitä hän voi tehdä vuoksesi.....?
Mitä sinä teet hänen vuoksesi....?
Ystävä.

Onko sinulle ystävä sellainen, kenen kanssa
sen kaljan juot ja huulta heität,
vaan kun paikalla hän ei ole, sä häntä toisille moitit?

Onko sinulle ystävä sellainen, ketä sinua auttaa
asioissa pienissä - ja isoissa, parhaansa tekee minkä voi
ja hänen annat ymmärtää, että et välitä pätkääkään....
silti palvelukset toisen kelpaavat, ilman kiitoksen häivääkään!

Onko sinulle ystävä sellainen, kenelle saat säännös sanella
- kertoa, koska suostut tapaamaan.... milloin voit olla hänen kanssa
ja silloinkin tavata vain niin, kuin sinulle käy ja juuri niin kauan kuin sinulle käy?

Oletko sinä ystävä oikeasti?
Oletko?

Ystävä.
Millainen ihminen hän on?
Ystävä.
Mitä hän voi tehdä vuoksesi.....?
Mitä sinä teet hänen vuoksesi....?
Ystävä.

Ystävää ei liikaa arvostella, ei ulkonäköön puututa,
ei tämän mieltä arvostella, liikoja haukuta!
Ystävyyttä ei hinnoitella..... ei lokeroida, raameihin upotella!
Se on puolin ja toisin avointa, reilua ja vilpitöntä
- se on ystävyyttä.

Sä voit ystävältä pyytää apuja, neuvoja ja tukea
- mutta muista: Sinun pitää pystyä myös antamaan itsekin sitä, hänelle!

Jokainen meistä on saanut elämäänsä ystäviä, erilaisia.
Jotkut meistä eivät vain huomaa, että ohjaavat ystäviään.... määräävät heille paikan
omassa elämässään..... laativat säännöt, kuin lapsia kasvattaisivat.

Pystytkö itseäsi vilpittömästi katsomaan, peilin edessä seisomaan ja tutkimaan,
millainen sinä olet ystävänä ja millaisina sinä pidät ystäviäsi itsellesi? Pystytkö?

Minä pystyn!
-------------------------------------------------------------

Eräänä päivänä tässä hiljattain lähdin kauppaan ostoksille.
No paikallinen kauppakeskus kutsui..... sinne siis.
Tavaraa oli tulossa sen verran paljon, että matkasin autolla, vaikka matkaa ei
olisi mahdottomia ollut, mutta helpompi tulla kotiin.

No parempi niin......
Ajoin kauppakeskuksen erääseen parkkihalliin... hain hetken vapaata parkkiruutua
ja lopulta sellaisen löysinkin.
Reippain askelin lähdin kävelemään kohti ovia, joista rullaportailla pääsisin kauppakeskukseen.
Jokusen metrin edelläni kulki äiti kahden pienen lapsen kanssa.
Toinen lapsista oli arviolta 7-8 vuotias pikkupoika ja toinen hieman pienempi tyttö,
ainakin asusteista päätellen.

Äiti käveli suhteellisen reippaasti eteenpäin ja lapset pinkoivat ja kipittivät sen, minkä kerkesivät
perässä. Pojalla oli selvästi helpompaa, mutta pienellä tytöllä oli selvästi hankaluuksia olla
äidin perässä ja niinhän siinä kävi.... muksis - tyttö oli nurin ja mahallaan parkkihallin lattialla.
Äiti ei tätä huomannut, vaikka hänen selän takaa kuului itkuisen tuskainen huuto "Äääääiiiitiiiiiiii"
Tämä ei kääntynyt, sanoi vain hieman lujempaa: "Tule sieltä, äläkä valita. Nyt mennään sinne kauppaan!"

Poika nykäisi äitiä hihasta samalla taakseen katsoen, sisko makasi maassa.... äiti vain eteni ja poika
oli hiljaa... seurasi häntä. Astelin nopeasti pienen tytön luo ja kyykistyin viereen.
Kysyin, oliko häntä sattunut. Tyttö katsoi minua suurin, hieman kyyneleisin silmin... epäröi sen
pienen hetken, mutta vastasi sitten, että ei.
Sanoin että vien hänet hänen äidin luo. Katsoin samalla, mihin tämä oli suunnistanut ja näin, että
liukuportaille. Pyysin tyttöä nousemaan ja kysyin, et tä haluaako hän tulla syliin.
Tyttö pyyhkäisi hieman silmiä ja vastasi vain "Joo."

Otin tytön syliin ja lähdin nopeasti kohti liukuportaita.
Näin tuon naisen hahmon liukuportaiden yläpäässä, ohittelin muutamia ihmisiä tyttö sylissäni
ja kun pääsimme rullaportaiden yläpäähän, huusin tätä naista.
Alkuun tämä ei tajunnut, että hänelle huudettiin..... astelin tyttö sylissäni nopeasti hänen
peräänsä ja huomasin, että poika pysäytti äitinsä, jolloin hän kääntyi.
Menin heidän luokseen ja hieman kovemmalla äänellä sanoin:
"Teiltä taisi jäädä jotain tuonne parkkihalliin!"
Äidin ilme..... - ihmiset hiljensivät askeliaan kohdallamme ja kuuntelivat, mitä tapahtuisi.
Sanoin, että hieman enemmän voisi katsoa, miten kulkee ja ajatella lapsia, eikä vain itseään!
Lapset ovat kuitenkin lapsia - eivät he pysty kaikkeen samalla tavalla kuin aikuiset.

Nainen meni vaikeaksi, näin kuinka tietynlainen häpeän puna nousi kasvoille.
Olin laskenut tytön alas sylistäni ja tämä otti veljeään kädestä kiinni samalla kun katseli minua.
Toivoin vielä, ettei tuota tapahtuisi enää koskaan, toivotin tytölle hyvää päivän jatkoa ja lähdin.
Parin metrin päässä minut pysäytti eräs rouva ja kiitteli minua. Sanoi, että hänellä on
suunnilleen saman ikäiset lapset, eikä hän voisi edes kuvitella edes toimivansa noin.
Lapset ovat elämän rikkaus - monella tapaa, kuitenkin!
---------------------------------------------------------------

No niin no ..... vai miten se nyt olikaan.

Elämä on yllätyksellisiä asioita täynnä. Välillä ei edes edessään olevia tapahtumia näe, ei ymmärrä, eikä osaa käsitellä. Voin sanoa kokemuksesta, että viime viikkoina on joissakin
asioissa silmät avautuneet uudella tavalla - joista jopa pidän.
No vastavetona on tosin todettava, että paljon on tuotu eteen myös sellaista, mikä on
mieltä hämmentänyt ja en vain ymmärrä..... ainakaan vielä.

No hiljattain monet jotka tapasivat minut, ihmettelivät väsynyttä olemustani.
Siihen oli syynsä.... - nyt voin sanoa, että jos samoja ihmisiä tulee vastaan, näkevät paljon
pirteämmän miehen, vaihteeksi. Hymyilen varmaan sisältäpäin enemmän, kuin hetkeen.
Vaikka enemmänkin voisin hymyillä, tosin se vaatisi vain muutamalta henkilöltä
jotain, mitä itse en voi tehdä.

Mutta se siitä - ja sen kestävyydestä!
---------------------------------------------------------------------------
Olen lisännyt tuonne tämän päivityksen perään kaksi tarinaa.
---------------------------------------------------------------------------

Älä elä elämää toisen, älä sen ihmisen - ken siinä on, missä hän onkaan!
Älä mene sohimaan, älä sorkkimaan.... ole vain vierellä, mutta...
- älä elä elämää toisen!

Vaikene vaikka ei tarvitsisi, ole vain rinnalla - siinä vierellä.
Kuuntele ja kuuntele, kuuntele niin että tiedät mitä kuuntelet!
Ja muista: Älä elä elämää toisen...
                                                                                      
Hän on hän, tuo on tuo - sinä olet sinä  - nuo ovat ne...
Me olemme me, silti minä vain minä ja sinä olet sinä!
Eikä toisen elämää elää saa, ei siihen liikaa vaikuttaa....
- siinä ole vierellä, sinuna - itsenä, aitona omana, muistaen:
Älä elä elämää toisen!

Ole hiljaa vaikka puhuisit, älä turhaan tarinoi.
Avaa mielesi, avaa sydämesi - muista kuunnella..... kunhan muistat myös:
Älä elä elämää toisen!

-------------------------------------------------------------------

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Vain yhdessä.......
Vain yhdessä......
Ei se enempää vaadi, kuin vain sen yhden - sen yhden!

Silloin ei hyvä ole olla yksin.
Silloin ei saisi upota tuhoisan mielen suohon.
Silloin pitäisi saada lähelle joku, edes hetkeksi - pieneksi.
Jotta ei olisi sitä yhtä pientä.....
-yötä
-hetkeä
-tuokiota
..... ehkä sitä viimeistä!

Ajatukset vievät sinut helposti teille väärille.
Mielikuvat valtaavat sinut, hajoittavast totuuden... satuttavat sydäntäsi - turhaan!

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Hatara mieli ihmisen, sinun herkän sielusi.... et saa antaa hajota, et pimeyteen kadota.
Vaan sytytä se pieni kynttilä maailmaasi, ota joku lähellesi - kerro kaikki - avaudu.
Tuo itsesi ulos, pimeistä mietteistä - syvyyksistä sielun ahdistuneen.

Koska:
Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.
Ja sitä sinäkään et halua  - vaan haluat elää - muista, elää!



 -----------------------------------------------------------------

Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Missä mietteesi meneekään, teetkö pelkoja itsellesi?

Päivisin odotan, iltaisin mietin.... öisin joskus...... sen sinä tiedät.
Ja taas uudelleen ja uudelleen.... päivästä toiseen, samaa rataa mieleni kulkien,
minua eteenpäin vieden - toivoen - odottaen.

Ja aina mietin:
Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Miten usein olen toivonut sinut näkeväni - luullut sinut nähneeni.....
- ja aina mieleni on saanut pettyä - aina.

Uudestaan ja uudestaan saavun paikkaan, jossa erosimme.
Uudestaan ja uudestaan toivoen, että tulet kuten lupasit....
kertomaan, puhumaan - minua tapaamaan.

Ehkä se päivä vielä tulee, ehkä.....

---------------------------------------------------------------

Kuka sanoi, että elämästä ei voi nauttia pieninä ripauksina?
Kuka väittää, että omaa onneaan ei voi rakentaa pienistä palasista?

Nostan käden ja tunnustan!
Olen ollut typerä, olen ollut varma asiasta - luullut niin, ettei
noin voisi olla, ei vain pystyisi olemaan.
Vaan mitä maailmassani onkaan, mitä näenkään ja saankaan kokea?

Onnea!
Alkoi pieninä hippusina, ohimenevinä hetkinä.
Onnea!
Lisääntyi hetket pienet, tuli tekoja - tuokioita ..... asioita aurinkoisia.
Onnea!

Pieniä ripauksia........ saatuja ja tehtyjä!
Pieniä palasia .... vastaanotettuja ja toisille annettuja!
Onnea!

Sitä on elämä - pienistä ripauksista ja palasista rakennettuja
hetkiä, sinusta itsestäsi paljon kiinni - ovatko ne onnellisia vai eivät.

Minun ovat, juuri nyt!

----------------------------------------------------------------

Tämä on Sinulle!
Vain sinulle...... tiedät kyllä, että olet se - kenelle.

Ne muutamat laulut, mitä laulettu.
Ne muutamat sanat, joita sanottu.....
- ja hetket koetut. Ne kertovat enemmän, kuin mitä kerron sanoilla.

Kuiskasin korvaasi: "Kiitos, kun olet maailmassa!" Hymyilit, halasit
- pidit lähelläsi lujaa - ääneti, kehosi kielellä paljon sanoen.

Tiesin: Se kaikki oli minulle - vain minulle.
Kuten minä - sinulle.                                  


---------------------------------------------------------------------------

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Istuimme alkuyöstä huoltamolla, mietteissämme - elämästämme.

Kaikilla oli uusi vaihe, oli uusi nainen, oli uudet kuviot......
- vai oliko sittenkään?

Siinä istuttiin, siinä juteltiin, kahvilusikoita kupeissa pyöriteltiin.
Hetken koitettiin jutella hieman niitä näitä.... mitä taas oli tapahtunut ja koettu.
Mutta sitten vain vaiettiin, äänet madaltuivat - tuskin toisiamme kuultiin.

Miksi niin?

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Naisistamme keskusteltiin, hiljaa - todella hiljaa toisillemme kuiskailtiin....
- mitä me pelättiin?

Toinen teistä aloitti, hiljaa kertoili.......
oli miehen elämän raamit pieniksi menneet.
Vain työ ja koti ja kotona vain tuo nainen.
Hän välitti paljon tuosta naisesta, kertoi hyvistä asioista.... hetkistä mukavista,
hänen piirteistä ihanista, joihin oli rakastunut.
Ja sitten tuli se "mutta...." !

Me kuuntelimme hiljaa, nyökkäilimme vain.
Me vastailimme hiljaa, lähes kuiskaillen vain.
Ei noussut äänet miesten, ei sanat kaikuneet muualle.....

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Yöllisellä huoltoasemalla yhdessä istuimme ja juttelimme...

Sitten kertoi toinen, kertoi ja kertoi..... näimme miten häntä ahdisti.
Hän välitti naisestaan - rakasti tuota... kertoi asioita valoisia, iloisia ja
hymyn kasvoille nostattavia! Meistä tuntui hyvältä kuulla kaikki tuo....
Mutta miksi häntä ahdisti?

Hän kertoi, lähes häpeillen......
Ei voinut sanoa naiselleen, mitä välillä itse halusi.
Ei voinut kuulemma kuin mukailla..... tottua toisen päivärytmeihin, elämän kuvioihin.
Ei kuulemma saanut toteuttaa luvatta asioita, pieniäkään.... vaan niihinkin
suostumus tuolta naiselta tarvittiin.
Ja me kuuntelimme vain hiljaa, jaoimme ahdistuksen tuon kaverin..... yhdessä sen kokien.

Ja hän jatkoi.... hiljaa tarinaansa, elämästään uudesta ja tuosta naisesta mitä rakasti.
Silti näimme ja kuulimme sen: "Mutta....!"

Hän haki uuden kupillisen kahvia ja jatkoi tarinaansa.
Ei kokenut elämää tasavertaisena, ei saanut olla toisen rinnalla!
Tuo nainen, kaikessa ihanuudessaan, määräsi kaikesta.... ja suostui miestä
tapaamaan vain kun hälle sopi..... eikä siitä määrätystä hetkestä saanut
myöhästyä minuuttiakaan, ei sekunttiakaan - jos halusi tuon naisen kanssa
edes hetkisen saada viettää aikaa..... kahden.

Me vain nyökkäilimme.
Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Ja meillä oli elämässämme jotain uutta, mutta oliko se sittenkään..... oliko?

Ja mitä minä sitten kerroinkaan?
Mitä heille paljastinkaan?
Elämäni kuvioista eteen tulleista, nousuista ja laskuista........ iloistako vaiko suruista....
- ahdistiko jokin, vai hymyilläkö vain sain?

Mitä heille sanoinkaan, sen olen jo kertonut.... sen olen jo maininnut.....
Aiemmin? Ehkä!
Nytkö? Ken tietää.....
Mutta hän, ken siinä elämässäni nyt on, hän tietää....... ja mielessäni myös hymyilen!
------------------------------------------------------------------------------

Kävelin iltahämärässä yksin, loppukesän lämmin tuuli haroi hiuksiani
ja siveli poskiani. Olin syvällä mietteissäni, kunnes kuulin tuon soiton....

Jostain kuului tuo viettelevän houkutteleva kitaran soitto.
Pysähdyin kuuntelemaan ja huomasin lähellä puiston, mistä tuo soitto kuului.
Lähdin ääntä kohden kävelemään ja mitä lähemmäksi kuljin, sitä paremmin tuon
kuulin..... Andalusialainen kitara soi kaihoisasti, väliin tulisesti kuin matador
härkäareenalla ja taas toisinaan hitaan viettelevästi kuin flamenco -tanssijan
salaperäiset askeleet parketilla.

Askeleeni nopeutuivat, halusin myös nähdä tuon taiturin.....
Ja kohta edessäni tuo hahmo olikin. Istui penkillä pienellä, pienen sillan kupeessa.....
Tuon sillan alla virtasi pieni puro, kiemurteli pitkin puistoa ja tuntui kuin
puron solina olisi yhtynyt tuon kitaristin taiturimaisten sormien näppäilemien
sävelten sointuihin mukaan.

Jäin kuuntelemaan......
Soi tuo Andalusialainen kitara tulisesti, vietteli sävelin..... toisinaan
haikeutta ilmoille luoden.
Paikalle saapui myös muita, säveliä kuulleita, jotka jäivät vain katselemaan ja ihailemaan
- minun laillani - tuota kitaran taituria.
Oli kuin tuo mies ja kitara olisivat olleet yhtä.......

Eikä minullakaan ollut enää kiire mihinkään.
Kuuntelin ja kuuntelin.....  iltahämärä vaihtui jo yöksi ja tuuli muuttui viileämmäksi,
mutta kitaran tuliset soinnut lämmittivät mieltäni niin, etten kylmää edes tuntenut!

Lopulta kuutamon kalpean taivasta valaisten hän lopetti, kumarsi hiljaa ja
vain poistui yöhön. Meitä jäi useita vain katsomaan hiljaa tuon miehen perään....
mielessämme vielä kaikuen nuo Andalusialaisen kitaran kauniit sävelet.
--------------------------------------------------------------------

Miten joulu jatkuukaan...

Onpa ollut joulu! Tuli käytyä yhden ystävän kanssa ennen aattoa Tallinnassa, tai no aattoiltana
kotiuduin ja luulin, että matkaväsy olisi vienyt miehestä mehut, mutta toisin kävi. Mukava oli päästä vielä joulusaunaan ja sen jälkeen...  - no ei nyt kaikkea paljasteta.

Joulupäivä olikin sitten päivän osalta vain nukkumista, mutta kun ilta hämärtyä alkoi, heräsi
tämäkin mies taas eloon ja taas mentiin! Ihme yökyöpeli, muuta en voi sanoa.

Tosin ei tämä joulu nyt kaikkinensa ole ollut näin hyvältä kuulostava. Valitettavasti on ihmisiä, jotka ovat toisinaan liiankin kylmiä ja tunteettomia, eivätkä halua nähdä sitä, että joku
haluaa vilpittömästi tehdä hyvää ja hyviä asioita. Parin tällaisen käytös vei joulun alla fiilikset
tosi syvälle ja vielä joulupäivänä joutui omalla tavallaan kärsimään kylmästä kohtelusta.

Mutta eikös sitä sanota, että nokka kohti uusia pettymyksiä.... tai jotain.
----------------------------------------------------------------------------------------------

Sä et osannut sanoa mulle mitään.
Sä vain istuit ja tuijotit siinä hiljaa.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Sä et halunnut jutella ollenkaan.
Sä vain tuijotit ja tuijotit - kauas maisemaan.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas, miksi taas ja taas - miksi sä olet tuollainen?

Sä väitit mulle taas, ei ole mitään ongelmaa.
Sä väitit taas, murjotit ja tuijotit.... ulos jonnekin, kuitenkin!

Miksi sä taas, miksi..... miksi sä olet tuollainen?

Sä olet erilainen, et se sama nainen.
Sä olet itsessäsi taas, sisällä mietteissä omissas vaan!
Sä väität kaiken olevan ok, miksi sitten vain hoet "joo-joo"...

Miksi sä taas olet tuollainen?                        


Mut kun lopetin kyselemästä,
lopetin ihmettelemästä, lopetin huomaamasta.
Sä suutuit taas, et puhunut ollenkaan - sä vain menit,
paiskoit ja huutaen... vain huutaen, mellastit!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Mä en tajunnut, en enää jaksanut, en halunnut....
Sä et ollut se, se ihana nainen entinen - se eilinen, viime viikkonen.

Miksi sä taas, taas ja taas.... taas olet tuollainen?

Lopulta voimani loppuivat, halunnut en enää edes nähdä sua.
Olin valmis poistumaan, jonnekin katoamaan.
Mut´ sit sä tulit viereen mun, jotain taas sanoen...
Siihen tulit, jotain hieman hokien...

Silti, miksi sä taas, miksi sä taas - taas olet tuollainen?

Sä sait naamallesi hymyn, mut´ oliko se aito?
Sä sait ääneesi ilon, mut´ oliko totta?
Sä koitit jotain, heitit jotain, mä en tiennyt mitä uskoa!

Miksi sä taas, miksi sä taas... taas olet tuollainen?

Mä aloin olla loppu, aloin tähän väsyä.
En vain enää tajua, en enää halua... en nähdä tätä, en kokea sitä!
Sä vain imet mua kuiviin, syöt elämää.
En mä jaksa sanoo sulle  mitään, annan vaan olla.

Vaikka:
Sä olet taas, sä olet taas - ja varmaan kohta taas, tuollainen!
---------------------------------------------------------------------------------------

Ei oltu hetkeen nähty, vain viesteillä toisiamme oltiin muistettu.
Kirjoiteltiin päivisin, kirjoiteltiin öisin.... saimme toisillemme
hymyn huulillemme, mieliin tunteen lämpimän.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Kirjoittelimme, viestit toisillemme lentelivät...
Viestittelimme, kuvinkin ilahdutimme.
Aina sait hymyn huulilleni, kun viestin uuden sinulta sain.
Ja aina viesteistäsi luin, niitä minultakin odotit vain.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Aikaa kului, päivät vaihtuivat toisiin.
Aikaa kului, yöt seurasivat toisiaan.
Vaan toisiamme emme nähneet, emme kohdanneet.

Hetkeen ei kulkeneet viestitkään.             

Mihin ne hävisivätkään?
Unohdimmeko toisemme?
Tapahtuiko..... - ei sitä en ajatella halunnut!

Sitten, yllätimme toisemme.
Kuin yhdestä sydämestä, yhdestä mielestä....
toisiamme lähestyimme, viestillä kyselimme:
Tavattaisiinko tänään?

Tavattiin, halattiin, jäimme toistemme syliin.
Hennoin suukoin sua kiitin, poskelle ne painoin.
Pidin sut vain lähellä - lämpimästi lähellä
- ja kuulin äänestäsi, siitä kauniista äänestäsi -
sun oli hyvä olla, lähelläni!

Aikaa kului, tunnit vaihtuivat toisiin.
Vaan me emme siitä välittäneet, emme muuta ajatelleet...
- olimme vain tuossa hetkessä, ainutlaatuisessa - mutta ei viimeisessä!

Mä silittelin sua, suukotin sua, pidin lähelläni halaten.
Sä hiljaa olit, vain silmillä puhuit... niihin uppouduin, lähes taas hukuin!
Eikä kummallakaan ollut kiire, ei haluja, lähteä pois.

Mutta tuli taas hetki erota, hetki poistua.
Irrotimme otteemme, tuskaisesti ja hitaasti. Emme halunneet,
vaikka tiesimme..... emme toivoneet... vaikka tunsimme...
Tosin tietäen: Kohta taas näkisimme,
ikuisuudelta tuntuvan pienen hetken jälkeen.....

Lähdit - perääsi jäi vain soimaan laulu - sinulta:
"Fly high, I am running against the wind!
 Fly high, feels like my heart will explode!
 Like time has stopped, my breath is running out.
 Now it´s the climax, I want to hold you in this last moment."

Hymyilin ja näin - sinäkin hymyilit - poistuessasi
- kuten taas palatessasi!

Sitä odotellessa: Fly high...
 -----------------------------------------------------------------------------

Yksinäinen istui paljaalla jakkaralla kotonaan.
Vain yksi pieni lamppu, kellastuneen varjostimen alla, valaisi huonetta.
Hän puristeli kädessään valokuvaa, menneestä hetkestä.

Televisiossa hiljaa taustalla näkyi jokin jouluinen elokuva.
Kaikki olivat siinä niin onnellisia, iloisia, rakastettuja.

Yksinäinen pyyhkäisi silmäkulmastaan kyyneleen.

Pöydällä oli pienet antimet, yritti hän itselleen joulua tehdä, mutta
yksin..... ei vain onnistunut.
Lautanen oli täydempänä tyhjää kuin täynnä antimia.
Yksinäisellä ei ollut paljoa, ei mitään.

Iloiset joululaulut vain televisiosta soivat, ahdistivat häntä.
Pyyhkäisi toisenkin kyyneleen, katsoen valokuvaa menneestä - sitä puristaen.

Tuolloin oli vielä paljon, oli vielä kaikkea - oli lämpöä, naurua ja rakkautta.
Vaan se aika on mennyttä, se on ollutta.... nyt hän oli yksinäinen.

Huokaisi syvään, nousi paljaalta pallilta, keittiöön asteli.
Ei, kaapista ei löytynyt mitään hyvää, eikä ollut edes kahviakaan.
Yksinäisellä ei ollut oikein mitään, vain muistot......
- ja televisiosta kuului iloiset lasten naurut ja äänet.

Yksinäinen ahdistui, yhä enemmän ja enemmän.
Jostain ulkoakin kuului iloisia ääniä.
Löysi sentään yhden kynttilän, osittan jo poltetun.
Mietti, miksi sen oli talteen laittanut - ei enää jaksanut, ei muistanut.
Sytytti sen lähes itkien - yksinäinen, jouluaaton hämärässä.

Hän katsoi taas tuota kuvaa, hetken myös television tarjontaa.
Sisällä sattui, sydämestä otti - sieluun viilsi. Hän oli yksinäinen!

Ei ollut mitään, lahja ainoa itselle - hieman edes syötävää
- ja sekin lautasella kylmänä.... ei vain maistunut sekään.
Puristi nyrkkiä, tuo yksinäinen... tuskaansa pyrki purkaa... tuo yksinäinen.

Puki ylleen, puhalsi kynttilän sammuksiin.
Ulos lähti, pakkaseen - lumisateeseen, käveleen...
Pienet kyyneleet jäätyen silmäkulmiin pistelivät hieman,
hän ei enää välittänyt... ei enää jaksanut - tuo yksinäinen!

Kulki hetken, halki puiston, läpi muutamien pihojen.
Kulki hetken, tullen metsikköön, hämärään - pieneen.
Kulki hetken, kunnes istahti, pään alas painaen, siihen jääden - tuo yksinäinen.

Lumisade peitteli hiljaa... ääneti hänet.
Vielä kaivoi tuon kuvan taskustaan, kerran katsoi.... sitten se tippui....
Siihen hän jäi, kuunteli vielä jostain kaukaa kuuluvia ääniä, kaikuvia lauluja
- mutta eivät ne enää hälle soineet, eivät naurua hälle tuoneet.
Siihen hän jäi, tuo yksinäinen.


Ystävät: Älkää jättäkö ketään yksin, varsinkaan jouluna!

https://www.youtube.com/watch?v=prErnop1eiM

---------------------------------------------------------------------------------

Taas sitä valvotaan!

On se ihmeellistä tämä ihmisen elämä välillä! Toisinaan ei tarvitse, kuin pistää pää kohti tyynyä
niin johan on mies unessa ja tuhisee tyytyväisenä ja sitten on öitä, jolloin nukkumatti on
jossain muualla..... todennäköisesti löytänyt jonkun hemaisevan tytsyn, jonka viereen jäänyt
makoilemaan, eikä sitten viitsi hoitaa töitänsä - kele!

No oli miten oli, tässä sitä hetken valvon vaihteeksi. Tosin nyt siihen on ihan järkevä syykin.
Pitäisi kehitellä loput huomisen, eli perjantain, yksien pikkujoulujen ohjelma loppuun,
jotta ei sitten tarvitse kiireellää yrittää väsätä sitäkin vielä päivällä kun pitäisi olla jo menossa.

Jotain outoa tosin tuolla alitajunnassa on pyörinyt muutaman päivän, kun valittelin tuossa
keskiviikkona illalla, että kroppa on kuin tärissyt hiljaa kokoajan ja vatsa kiukutellut.
Siis mitään varsinaista tautia ei ole, vaan omaan puhtaasti stressi-vatsan ja joku nyt stressaa...
Ottaa vain päähän, kun ei tiedä mikä sen aiheuttaa. Olen hämmentynyt!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Soi se - yöllä yllättäin!
Se... puhelin.
Soi se - sinulta yllättäin!
Se... puhelu.

Äänesi arka, varovainen...
- sen kuulin ja ihmettelin.
En voinut ymmärtää, et halunnut selittää....
Olit vain siellä jossain ja halusit vain ...
halusit vain....
minulta.....
sanoja, erilaisia - ja kuulla minua!                                

Äänesi arka, varovainen....
- se hiljaa lämpeni vaik´ puhuit kuiskaten.
En voinut ymmärtää, et halunnut selittää...
Olin vain tässä jotenkin ja halusit vain....
sitä myös sait....
minua ja minulta
- sanoja ja lauseita - mitä sait vain minulta!

Jatkui yö.
Jatkui puhelu.
Jatkui ja jatkui.... minuutit vaihtuivat toisiin
Viisarit tanssivat eteenpäin - ja sinä vain siellä olla halusit!
Siellä olla myös sait...
Minun kanssa, yössä - tuossa puhelussa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Monta päivää olin ollut tuskissain.
Monta yötä kärsinyt sydämessäin.
Monta hetkeä viettänyt olossa oudossa!

Mitä ymmärtänyt en.

Monta päivää - monta yötä - monta hetkeä tuota.

Vaan jotain sattui,
jotain tapahtui.
Sä hetkeksi otit lähelle!
Sä hetkeksi otit vierelle!
Ja pois pyyhkiytyi sisältä se...
se outo tuska, kärsimys sydämen.

Mistä kiitin sua,
mistä niin kiitin sua - enkä muuta osannut lain.
Mä hiljaa, niin hiljaa sua kiitin vain.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Erilaisia me kaikki ollaan.
Silti niin samanlaisia!
Erilaisia, oikkuinemme - erilaisia, tyyleinemme.
Silti niin samanlaisia!

Sinä olet sinä - minä olen minä
Me olemme me ja minä voisin olla sä, sinä olla mä.
Vaan kun ei - ja siltikin kyllä!
Ollaan erilaisia ja ollaan samanlaisia - ollaan me:
Sinä olet minä - minä olen sinä!

Erilaisia, samanlaisia...
Ulkolaisia vai kotimaisia?
Kaikenlaisia....
Sinä olet sinä - minä olen minä...
vai olenko minä sittenkin sinä ja ....
vai oletko sinä sittenkin minä ja....            


Ollaan samanlaisia!

Älä siis katso toista noin.
Älä siis arvostele toista noin.
Hän on silti samanlainen kuin sä - sä et oo erilainen kuin hän!

Erilaisia me kaikki ollaan.
Silti niin samanlaisia.
Sinä ja minä - ja hän!

Ollaan samanlaisia!

Älä siis katso toista noin.
Älä siis arvostele toista noin.
Hän on silti samanlainen kuin sä - sä et oo erilainen kuin hän!

Ollaan vain erilaisia, oikkuinemme ja tapoinemme.
Mut´ ollaan sitten samanlaisia toisillemme!
Muista häntä, auta häntä..... hänkään ei sitten sinua jätä.

Vaikka...
Erilaisia me kaikki ollaan.
Silti niin samanlaisia.
Sinä ja minä - ja hän!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Missä merkeissä viikko alkaa....

Multa kysyi tuossa hiljattain yksi frendi, että miksi en kirjoita kaikenlaisista päivän tapahtumista, ilmiöistä jne. No hei, siihen on syynsä: Ensinnäkin näitä maailmantapahtumien tulkitsijoita ja mielipiteittensä esilletuojia on blogit täynnä, päiväkirjamaisesti en edes halua elämääni repiä - sen tekevät minun puolestani toiset.... joten kertoilen tavallani elämästä ja sen erilaisista ilmiöistä, joitakin tyyli voi vihastuttaa ja toisia ihastuttaa.

No kuitenkin, yksi lennokas viikko takana. Oli posiviivisia mutta myös negatiivisia tapahtumia.
Niitä isommin erittelemättä kuitenkaan! Sen verran voin sanoa, että mielessäni kiitän muutamaa
henkilöä parista ihanasta hetkestä, vaikka välillä olinkin lähes varma että taas tulee vain
sitä itseään niskaan - toisin kuitenkin kävi ja kiitos siitä.

Viime lauantaista alkoi sitten kevyt duuniputki, seuraava vapaapäivä on 5.12. mutta en valita!
Ei nuo työt niin raskaita ole, etteikö tuollaista settiä pystyisi tekemään. On sitä ennenkin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Sitten ajatusten maailmaan......
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sä etsit pilvenreunaa kultaista.
Sä etsit onnea toisaalta.
Vaan et sitä sieltä, mistä sen löytäisit
- omasta rinnasta.

Sä haet ja haet, tukeudut tuttuihin
ihmisiin toisiin, ystäviin.
Sä luulet, näin vain olet onnellinen,
vaik´ vain yksi on sinulle uskollinen
- onnesi, omassa rinnassa.

Sä et kuuntele aina sydäntäsi.
Sä vain menet kiireissäsi.
Toisten kanssa touhuten, itseäsi jakaen.
Etkä huomaa, etkä kuuntele... ääntä läheltäsi.

Sä jatkat samaa rataa, päivästä toiseen.
Et anna ajatukselle valtaa, et keskity moiseen.
Olet jääräpäinen sinä vain, ehkä ihminen toisten kai...
Ja oma itsesi hukassa on.

Sä kun hetken pysähdyt, hetken huokaat.
Sä silloin saatat tuntea, sen voit huomaa:
Onnen kultapilveä tai sateenkaarta et löytää voi
jos vain toisten houkutukset ja äänet korvissasi soi.

Sä huomaat, onnesi lähelläsi on, sydämestäsi sen saa.
Sä huomaat, ei kaikki tule toisaalta - älä itseäsi kaikille jaa.
Ole ystäville ystävä, älä koko elämä!
Kuuntele sydäntä - se on aina lähellä.

Sä tällöin myös voit huomata sen:
Sä saatat nähdä silloin myös jonkun ihmisen
- ken sulle paljon antaa, ken sylissään voisi sinua kantaa.
Etkä vain olisi se ken kera toisten menisi, eläisi ja kulkisi
- ilman onnea omaa, jakamatonta - omaa.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Taas tuulee, taas on märkää, taas on harmaata.
Taas on maanantai!
Taas - taas - taas....
Ei jaksa, ei huvita, ei viitsi, ei halua.....
Taas on maanantai!

Miksi tuota aina kuulla saa?
Miksi ihmiset vain valittaa?                                         

Miksi?

Ei valittamalla päivä parane, ei ilme kohene.
Ei vinkumalla, ei haukkumalla, ei aina narisemalla!

Nosta katseeesi ja avaa silmäsi!
Näe ympärillä upea maailmasi.
Älä nyhjöttämään jää, älä maanantaita pelkää.

Eteenpäin ja hymyillen, tää tästä päivästä iloinen
ja huomaatkin kuin vahingossa, eihän mitään huonoa ole
- kas - päivässä tässä, maanantaissa!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Me juteltiin, me puhuttiin - lähestulkoon jo riideltiin.
Väiteltiin, kunnes ymmärsimme - että tyhmää tämä oli.
Sovittiin - halattiin - suudeltiin ja ....

Luulin, kaikki hyvin oli,
vieressäni makasit - sydämeni suli.
Silittelit vatsaani, hellästi hyväilit
- ja sitten korvaani kuiskasit:
"mutta..."

Ja taas, miksi aiheeseen palasit?
Miksi vanhoja kaivelit?
Tuli taas se esille, se sana "mutta..."!
Ja se, mitä hetki sitten kokea saimme,
yhdessä sopua toisistamme haimme....
Sen pyyhit pois, vain kuiskaamalla "mutta..."

Miksi?
Taas!
Eih!

Vaan kyllä, valitettavasti kyllä.... - kuiskasit "mutta..."
- ja siinä makasin, tuskanhiki kylmä kehollani,
sua kuuntelin kun aloitit vain kuiskaten "mutta...".

Ja asia kiersi vain ympyrää, tyhjää kehää typerää.
Sen se sai aikaan, se sana "mutta...!"
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Taas tänne palasin ja hetkeä mennyttä kelasin.
Taas - ja taas - ja taas.

Vain ääni sisälläni huusi, minulle vaahtosi.
Taas - ja taas - ja taas.

Enkä voinut kuin kehää kiertää, kotona ympyrää!
Enkä voinut sitä kieltää, jokin olikin mennyttä.

Ihmettelin, miksi olin ollut typerä.
Ihmettelin, miksi olin uskonut toisia.
Ihmettelin, miksi...
taas - ja taas - ja taas.
Sama toistui yhä uudestaan ja uudestaan!

Päässäni pyöri vain tyhjää... ajatuksia turhia,
sanoja sanottuja - niin vääriä, niin tyhmiä...
taas - ja taas - ja taas.

Tänne palasin ja hetkeä mennyttä kelasin.
Mietteisiini vajosin, muuta tehdä en voinut
- kun ei, vaikka toivoin, ei puhelin perääni soinut....

Ja mietteisiini jäin, tänne yksin
taas - ja taas - ja taas.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Meidän päivä

Aamu valkeni jälleen kalpeana,
pilvet keinuivat hiljaa taivaalla.
Me herättelimme toisiamme sanoen "huomenta."

Hetkeen emme muuta siinä tehneetkään,
vierekkäin vain oltiin niin lähekkäin.
Sitten hiljaa nousit istumaan vuoteen reunalle
- ja sua katselin, ihailin.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Aamun kajastus sua valaisi, vartaloasi kaunista vain ihailin,
en mitään sanonut, hiljaa kosketin - sä hymyilit, säteilit.

Käänsit katseeni sä puoleeni, ääneti sanoja mulle kuiskailit.
Mä makasin, sua vai katselin - ihailin, kuten eilenkin.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Sä nousit ylös, etsit vaatteesi.
Tiesin, kohta jälleen sä menisit.
En masentunut en, koska tiesin - olisit silti luonani, sydämessäni.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Kuulin tutun kolahduksen, kävi ovi - olit poissa sä luotani.
Mä makaamaan vain jäin, hiljaa huokasin - silti hymyilin - tietenkin.

Jäin katsomaan taakse ikkunan, pilvien omistamaa taivasta.
Ne keinuivat hiljaa, niinkuin me.
Ja tunsin vain tuon onnen, mi´ mieltäni lämmitti taas hetkisen.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Lopulta nousin myös itsekin, keittämään kahvia mä astelin.
Tuoksu tuon juoman kuuman valtasi aamuisen, tään asunnon.
Ajattelin juodessani sinua taas, keskeytyi mietteet - puhelimeen vaan.
Mä tunnistin tuon soittoäänen - sun ja kuulla sain
äänesi, ihanan nauravan!

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on....
ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on
ja mä tiesin - ja sä tiesit - ja me niin tiedettiin:
Tämä päivä meidän on!

On on

Ja tämä päivä
- oi -
ja tämä päivä meidän on!



 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ajatuksia yössä

En tiedä, onko aina "fiksua" kirjoittaa kun ei ole selvää suuntaa, mitä alkaa kirjoittamaan
vaan antaa vain ajatusten juosta. Tosin se on ollut minulla aina se eteenpäin vievä tapa
kun olen jotain kirjalliseen muotoon tehnyt... Siispä katsotaan, mitä nyt tulee.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Istuin junassa elämän, mikä eteenpäin kulki ja kulki ja kulki.
Mutta olinko vain matkustaja? Enkö saanut junaa pysäyttää asemille aamuisille,
laitureille usvaisille? Enkö voinut itse soittaa väliin pilliä veturin, määrätä vauhtia
ja matkan suuntaa...?
Siinä vaunussa keinuvassa vain olin, tunteissa toisinaan tuskaisissa - toisinaan iloisissa.
Vain liian usein huomatakseni, että joku toinen junaa elämän ohjasi, mi´ eteenpäin puksutti.
Sellainenko on, juna elämän?
Sellainenko on, matka elämän?
Sellainen..... vaiko erilainen....
joskus kanssa toisten - väliin täysin yksinäinen, eikä vaunuuni eksy ketään
asemilta matkaan ja toisinaan itsekin mä haluaisin junan kyydistä hypätä hatkaan...
Vaan matka jatkuu - junassa elämän.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tänään sen kokea sain, hetken mitä sielulleni vain hain.
Löysin enkelin, puhtaan - kauniin víattoman -juuri sellaisen, enkelin.
Hän hymyili mulle valoaan, säteili kaunista olemustaan....
- saaden itseni hyväksi tuntemaan, tuo enkeli.

Vaan tietää silti sain, myös samalla pirun elämääni hain....
Mietin hetken, kuinka vain - silti jotain kaunista sain!
Hän on mun - Enkelipiruni suloinen, viattoman kaunis ja puhtoinen
- vaik´ alla pinnan tulinen, kuuman hurja - ja silti suloinen.
Siksi hän olla voikin, mun enkeli, mun piru, mun enkelipiru - ikuinen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Se oli tavallinen, harmaa syksyinen aamu. Tuuli ja tuiversi. Ihmiset nostivat
takkiensa kauluksia pystyyn kävellen hieman kyyryssä eteenpäin.
Autojen ajovalot heijastuivat vesilätäköistä joista roiskahteli pieniä pisaroita takaisin
ilmaan saaden aamuauringon kalpeat säteet heijastumaan niistä hetkellisesti
ennenkuin ne jälleen putosivat takaisin lätäköihin.

Kaikilla tuntui olevan kiire, taas.... kiire ties mihin. Joku kiirehti töihin, toinen opiskelemaan.
Jollakin oli kiire kauppaan, kun taas minulla - ei mihinkään.
Rauhallisesti kävelin kadulla, ihmiset singahtelivat ohitseni ja muutamat katselivat hieman
pahansuopaisesti perään, kun kuljin niin hitaasti - ja hymyilin.
Ei, eihän aamulla saanut hymyillä.... ei iloinen voinut olla! Tuolla on jotain vialla!
Epäluuloiset ja paljonpuhuvat katseet ihmisten kasvoilla vain lisäsivät hymyäni.....

Vaan miksi hymyilin? Mikä tuon mainion olon minulle tuotti?
Olinko rakastunut? Ei, en.
Olinko saanut? Tietääkseni en.
Olinko voittanut..... ? Todellakaan en.
Olinko muuten vain sekaisin? Mielestäni en.

Olin vain onnellinen, hyvin onnellinen.... katselin heräävää päivää, kirkastuvaa taivasta,
ympärillä hyörivää elämää ja mietin, että miksi en voisi olla onnellinen!
Onhan minulla työ, onhan minulla koti, onhan minulla terveyttä - ja ystäviä, hyviä
ja parempia... Miksi siis pitäisi murjottaa?
Päätin siis, otan ilon irti asioista pienistä - hetkistä eteen tulevista, nauttien kaikesta.
Enkä vaivaisi päätäni jokaisella asialla vaan nauttisin - eläisin - nauraisin.
Ja taisinpa ääneen naurahtaakkin, pelästyttäen ohitseni kiitävät kiireiset
- nuo ketkä eivät vielä elämästään nauttineet, tarpeeksi.

Matkasin tovin, jalkani eteenpäin minua vei. Löysin paikan sopuisan, kahvilan mukavan.
Sisälle siis, helähti kello ovessa ja minua tervehti iloisesti myyjä.
Sain kupin kuumaa, kahvia ihanaa - tuoretta. Siihen croisantin otin mukaan, makua
antamaan - kyytipojaksi makuhermojani kutittelemaan.
Pyörittelin kahvikupissani lusikkaa ja ohimennen kuulin läheisestä pöydästä keskustelua,
en sitä kuunnella koittanut, vaan kun kuulla en voinut olla.
Pariskunta väitteli, heti aamusta! Ei, ei näin - ajattelin. Mieleni teki mennä väliin,
puuttua peliin ja tarjota vaikka kahvit heille. Mutta ei, päätin olla hiljaa, hämmennellä vain
kahviani - hiljaa. Keskustelu sai uusia piirteitä, se muuttui hiljalleen väittelyksi.
Myyjäkin jo katsoi pariskuntaa hetken pitkään, näin että mietti mitä tekisi...
Jäi kuitenkin tiskin taakse.
Miehen ääni oli kireä, naisen - niin, kimeä. Sanoista ei onneksi aina selvää saanut,
kumpikin sihahteli toiselleen, katseet tuliset vaihtoivat omistajaa...
Sitten yllättäin, kuin elokuvasta vanhasta - ehkä Ranskalaisesta - laskeutui mies alas
polvilleen, meni eteen naisen ja kämmenelle suuteli! Loput tiesin, mutta vastausta pelkäsin.
Sanoja en kuullut, vain naisen kyyneleet naisen silmissä näin ja tiesin mitä hän sanonut oli.
Myös mies itki, ääneti - mutta itki!
Meni hetki, tuo pari nousi - halasivat ja poistuivat...
nainen onnellisena miehen kainalossa.

Jatkoin kahvini juontia ja taas huomasin, elämästä pitää nauttia ja päivässä tässäkin
oli jo jotain hyvää. Eikä kello ollut kuin vasta kymmenen!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -