Tasapaksua talvipäivää

Pureskelin kynsiä, odotin.
Joka päivä kolausta yhtä vain odotin....
Ei kuulunut, ei.
Sitten se rapsahti, postiluukku peltinen.
Syöksyen eteiseen - tuliko tuo?
Ei, pettyä sain taas... odotus jatkua siis sai.

Revin melkein jo hiuksia, odotin.
Päivittäin sitä yhtä asiaa vain kaipasin.
Ei kuulunut, ei.
Kaikenlaisia mainoksia, niitä ilmestyi vain.
Postinkantajako pakettini vienyt oli?

                                                                      

Päivät kului, vaihtuivat.
Mainoksilla ja lehdillä vain minua muistettiin.
Ei kuulunut, ei.
Odotusta..... sitä vain eloni oli .... odotusta.

Tuli sitten se päivä, jolloin toivon menettänyt olin.
Mietin, turhaan olin yrittänyt - jotain tilannut...
eikä mitään kuulunut!
Ei kuulunut, ei.

Lähdin kotoa, harmistuneena... allapäin.... hiljaa.
Päivän toisaalla, arjen askarreissa.
Vaan kun illalla kotiin tulin, oli postia tullut, monenmoista...
- ja seassa lehtien, mainosten... oli se paketti pienoinen!
Enkä voinut uskoa todeksi, sen sittenkin sainkin.
Ja tiesin, joku jotain saisi myös - joku toinenkin...

Hymyilin!














--------------------------------------------------------------------------

Olin istunut iltaa, hiljaa.
En seuraa hakenut, enkä sitä kaivannut!
Yksin siemailin vain juomaani - kädessäni lasia pyöritin.

Väkeä kulki pöytäni ohi, taisi mennä hänkin.
En vain huomannut alkuun, en ehkä jaksanut toisia katsella.

Pääni painoin käsiini, huokaisin hiljaa - juuri silloin....
ja hän pysähtyi luokseni.
"Miksi noin?" Kysyi hiljaa ja tuijotti minua.
Toisti sanoja pari kertaa ja vasta sitten ymmärsin, hän puhui mulle.
"Miksi noin?" Kysyi ja katsoi silmiin - minua.

Vastasin varovasti, en tiennyt oikein mitä edes sanoa.
Hän istuutui viereeni, katse arvosteli tätä miestä.
Olin ihmeissäni, miten tuollainen jäisi tähän, minun
tavallisen miehen viereen.....

Juttelimme hetken, kysyi lähtisinkö muualle.
"Niin no, miksi ei." Vastasin, vaikka arvelin että... olisiko hän....
Tuo nainen arvasi aatokset, naurahti hiljaa kuiskaillen:
"Ei, en tosiaan ole mutta täällä ei vain ole meille mitään!"

Löytyi toinen paikka, hieman hämyisä - juuri sopiva kahdelle.
Hän kyseli, hän vastaili, hän sai minut nauramaan.....
- vaan jotain salaperäistä tuossa naisessa oli, sitä en selville saanut....

Ilta loppui - liian nopeaan. Hän halusi kotiinsa... nousi, kiitti
seurasta ja poistui hiljaa ulos, viileään yöhön usvaiseen.
Jäin ihmeissäni yksin!

Lähdin ulos, katselin jos häntä olisi näkynyt, mutta katu oli
autio... - minulle. Vain katulamppujen kalpeat valot heijastuivat
rakennusten seiniltä ja märältä kadulta.
Kävelin kotiin ja ovella kaivelin taskustani avaimia ja...
käteeni osui jotain pientä. Nappasin hämmästyneenä käteeni
tuon kortin ja hetken hiljaa sitä luin.
Lopulta vain sen ääneen sanottua sain: "Oletpa salaperäinen....!"
- ja tiesin tapaavani hänet pian uudestaan.

---------------------------------------------------------------------------

 Oltiin jo jonkin aikaa tapailtu, käyty ulkona - yhdessä juhlittu.
Olin ollut luonasi ja sinä myöskin luonani.
Öitä vietetty erilaisia..... iltoja kaikenlaisia.
Naurettu, juteltu - ja vain oltu.

Sitten, kuin vaivihkaa vain - sä tulit luokseni uudestaan.
Et ollut vain yötä yhtä, et hetkeä pientä.
Heräsitkin vierestä useampina aamuina, vaikka välillä
siitä nousin yksinkin....

Huomata sain pienistä merkeistä, valtasit itsellesi paikkaa luotani.
Ensin veit palan sydämestäni...
sitten hiljaa kotoani... ja nyt jo lopulta sängystäni....
Ja missä minä enää kohta nukun? Sohvallako?
Ei, ei kai tämän nyt ihan näin pitänyt mennä?

Ja sinä vain hymyilit, valloittavaa hymyäsi.....
--------------------------------------------------------------------------

Hän ei ollut kenenkään,
hän oli täysin yksin.
Hän oli - miten oli, pimeässä... kyynelissä.

Hänellä oli kaikki,
hänellä oli toiset.
Vaan nyt häntä ei muistettu, ei autettu - ei tuettu.
Hän oli vain hän, yksin, pimeässä...kyynelissä.

Itki ääneti kyyneliään,                                          

puri hiljaa huuliaan... - tuskaansa sisältä purki.
Mutta yksin joutui olemaan.... - hän.

Toivoi tietenkin, että ei olisi niin... niin yksin.
Toivoi sitä itkien... pyyhki kämmeniinsä kyyneleet,
vain yksin... pimeässä.

Ei muistanut kukaan, ei soinut puhelinkaan.
Oli hän, yksin maailmassa suuressa, ilman tukea,
edes pientä apua..... pimeässä... kyynelissä.

Ilta yön puolelle jo siirtyi, kalenterissa
vaihtui päivä toiseen.
Mutta mieli ei helpottunut, olo ei
parantunut... sielusta otti, ahdisti.
Sinne hän vain jäi.... yksin... pimeään, kyyneliin....
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------

No niin, sitten niihin "alkulöpinöihin" kun jotakuta vaivasi viimeksi, että niitä oli siellä
alussa sen verran että ei tahtonut jaksaa enää lukea itse kirjoituksia. Pistänpä ne
sitten vaihteeksi tänne loppuun..... ihan kiusallakin!

Että mitäs tässä on taas tapahtunut?
No ei mitään kummoista. Muutama henkilö on ehkä ollut hämmennyksissä minun
elämäntavoista ja -tyylistä, mutta hyvä jos puhetta riittää. Siis eikös se mene niin, että
"kunnia meni, mutta maine kasvaa!" ja mitä sitä murehtimaan, mitä jotkut puhuvat...

Viimepäivät ovat olleet oikeastaan viime lauantaita lukuunottamatta aika tasapaksuja.
Ei mitään lentoa, eikä elämää..... eli, kunhan sitä on vain jotenkin päivän "klaarannut."
No tuossa eräs ilta tosin oli käydä heikosti:
Nukahdin rattiin ja viime hetkellä heräsin, en tiedä mihin, mutta kuitenkin...
vastaantulija sai väistettyä enemmän, kuin itse ehdin reagoida ja itse vain jarrutin
ja ehkä käänsin autoa hieman sivuun... no mene ja tiedä, ei siihen kumpikaan jääty
miettimään ja kyselemään, mitä tapahtui - kummatkin jatkoimme matkaa.
Eli olisi nämäkin jutut jääneet tekemättä.
Ja mistä kuului, että olisikin pitänyt jäädä.... - jaa sieltä, kas hänen käsi nousi... okei.

Mutta näin mennään taas eteenpäin, kiitos.

Niin niin....

Meni sitten taas tuo pyhien aika ohimennen ja mitä jäi miehen käteen? No hanskat ainakin aina välillä, jos ei mitään muuta. Olihan tässä sattumuksia, niin ikäviä kuin huvittaviakin ja jotain hyvääkin ja kiitokset on suoraan kerrottu heille, jotka ne ovat ansainneet!

Ikävä vain huomata edelleen, että muutamilla ihmisillä on erikoinen käsitys siitä, miten toisia
voi kohdella ja olla muka "ystäviä" tms.! En näitä ala vatvomaan syvemmin, toivon vain
että tällaiset ihmiset joku kaunis päivä joko kokevat oikeasti jotain, että huomaavat millaista
on kun kohdellaan miten sattuu tai että ei olekaan heti ketään auttamassa.
Kun ei puheet tehoa, niin ehkä omien sattumusten kautta oppisivat sitten parhaiten.
Mutta se valittelemisesta taas! On minulla syytä hymyynkin, onneksi. Vaan miksi?
No ottakaa selvää, jos kiinnostaa!

------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi iltamme tuo niin nihkeänä vain.
Sua hermostutin, olin myöhässä, olin estynyt, olin toisaalla...
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Sä hermoilit, mietit vaan - yhä uudestaan ja uudestaan...
tulenko mä ollenkaan!
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Mä olin myöhässä, mä myönnän sen.
Mä olin hermostunut, säkin näit sen.
Mut kun sut lopulta nähdä sain, lämpöä oli sydämeni vain!

Alkoiko iltamme tästä uudestaan?
Alkoiko... jatkuisiko.... tahtoisitko, vielä?
Sitä ehdin hetken mä miettiä!

Sä katsoit hetken, et vaan puhunut.
Sä katsoit ja katsoit, se mua vaivasi.
Miksi olit niin hiljaa, miksi?

Mä jo varma olin, tää oli sitten tässä.
Mut sä otitkin mua kädestä.
Alkoikin iltamme tästä, pienestä hetkestä.

Mentiin yhdessä kahvilaan,                    
kaakaota kuumaa nauttimaan.
Mentiin, yhdessä oltiin - naurettiin.

Ei me kelloja katseltu, ei niitä tarvittu.
Lopulta ulos meidätkin ajettiin...
meni paikka kiinni.... sammuivat kahvilan valot.

Kadulla viileällä kahden seistiin,
siinä vaan toisiimme nojattiin.
Jatkuisko ilta vielä tästä?

Loppuisko ilta tähän, nyt jo - jo tähän?
Loppuisko? Sitä mä mietin.
Ajatuksissa noissa mieli kieriskeli, ahdisti.

Sä rikoit hiljaisuuden, tahdoitkin luokseni.
Sä veit multa siinä sydämen!
Sä tahdoit... tahdoit... luokseni.

Mun luo mentiin, kotini sulle esitin.
Hieman häpeillen sitä näyttelin.
Mut sä halusit olla vain mun lähelläin!

En päästäny sua pois, sinä yönä - en.
Et tahtonu pois, sieltä luotani - et.
Ei ollu muita, ei muita, kuin vain me...

Ja aamulla sain mä nähdä,
kauneimman hymyn ikinä.
Siitä tuli uusi päivä meille!

--------------------------------------------------------------------------------------

Olit ollut jo jonkin aikaa hiljaa!

Olit vältellyt kaikkea mitä utelin.
Olit vain kiertänyt mua....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit päättänyt olla puhumatta.
Olit päättänyt olla vastaamatta.
Olit päättänyt olla vaikea....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaitelias, täysin vaitelias.
Olit mykäksi ryhtynyt.
Olit vain selän kääntänyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit hiljaisuuden äärettömän luonut.
Olit vaiteliaisuudella hallaa tuonut.
Olit sanasi niellyt, itsestäsi kylmän tehnyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaikeaksi tehnyt lähestyä.
Olit hankalaksi tehnyt tutustua.
Olit uskonut puheita toisia, et minua.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit unohtanut tavat.
Olit unohtanut..... niin vain olit.

Ja silti odotin, että tulisit ja puhuisit!
Ja olisit sitä, mitä olit.
-----------------------------------------------------------------------------------

Toisinaan on vain niin vaikeaa,
mahdotonta asiota sulattaa.
Toisinaan sitä vain mielensä hukuttaa....
itsensä elämältä kadottaa.

Välillä tekisi vain huutaa,
maailman tuskalla täyttää.
Välillä vain sisältä ahdistusta purkaa....
mielensä kaikkialle tyhjentää.

Hetkiä on erilaisia...                                            

- on synkkiä ja synkempiä.
Hetkiä on toisenlaisia....
- on onnellisiakin, hetkittäin.... onnellisia.

Vaan välillä, ehkä sittenkin liian usein, ehkä...
on vain sisällä liikaa kipua, huutavaa ja niin viiltävää.
Eikä sitä saa ulos, ei helpottaa oloaan voi...
Vaikka riipii mieltä, sydäntä - syvältä sieltä!

Haluisin edes joskus, edes hetken tai toisen
- kokea raukeutta, olla levollinen.
Haluisin edes välillä, edes tuokion pienen
- tuntea lämpöä, iloa, rakkauttakin.
Vaan sieluni palavaa laavaa on, se sydäntäni korventaa.

Olenko tähän jäävä, kipuun - ahdistavaan henkiseen?
Olenko tähän murtuva, tuskaan - jäätävään ja polttavaan?
Olenko..... ylitse koskaan mä tästä pääsenkö?

Hetkiä on erilaisia....

Mutta onko minulle?
Onko minun sielulle?
Onko enää elämälle......

---------------------------------------------------------------------------------------

Päätin sut yllättää, eräänä aamuna kirpeänä.
Heräsin vain sitä varten, aikaisin  - itselleni liian aikaisin.

Nopeasti ylös, vaatteet päälleni puin ja ulos.... pakkaseen pikkuiseen.
Autoon, no se lämmin onneksi oli.
Nopeaan luoksesi, ennen kuin lähtisit....
Jotain sulle antaisin, jotta ymmärtäisit - ellet jo tietäisi!

Matka kesti, muita liikkujia kirosin.
Miksi tuo hiljensi tuossa, miksi tuokin nyt topeksii tuossa....
Eikö nuokin voisi nyt siirtyä sivuun, ajoissa!
Rattiakin takoa taisin, kun nopeammin luoksesi tulla koitin.

Matka kesti, aamuruuhkaan juutuin.
Vaan lopulta kotitalollesi saavuin, auto parkkiin ja juoksin ovellesi.
Soitin kelloa, soitin ja soitin....
Ei mitään tapahtunut, et ovea avannut... en nähnyt sinua!

Jäin vain tuijottamaan ovea.
Se kiinni pysyi.
En tajuta voinut, miksi et avannut - ovea.
Se kiinni pysyi.

Hiljaa hartiat painuivat alas...
mielen matalaksi veti.
Hiljaa... käsi puristui taskussa.... ottaen käteensä....

Ja kuulin takaa äänen!
Käännyin, sydän pysähtyen katselin - sinua.
Lähestyit mua, lähestyit kotiasi... ja tuota ovea.
Ja käsi puristui taskussa..... ottaen käteensä....

Sä ihmettelit, miksi olin täällä.
Sä et voinut tajuta, että olin niin aikaisin siellä.

En osannut sanoa mitään, en puhua mitään.
Katsoin vain sinua, hiljaa.... käsi puristaen....  taskussa.....
Otin käteni esille, sulle sen annoin - enkä puhua osannut.

Kiitit hiljaa, hämmentyneenä.
Avasit oven - sen suljettuna olleen.
Kysyit, tulenko luoksesi.... vaan päätä puistelin.
Ehkä myöhemmin, ajattelin...
Ihmettelit - ja sulkeutui taas tuo ovi.
Vaan sulkeutuiko se kokonaan.... sitä tietää en voinut.

Hiljaa, vaiteliaana - niin hiljaa, autolleni astelin.
Ajamaan pääsin ja mieltäni tyhmää taas kirosin.
Miksi en sanonut mitä ajattelin, miksi lukkoon menin ja vaikenin?
Kaiken keskeytti..... puhelin....

Sä laitoit viestin, vain pienen.
"Oi kiitos, nyt ymmärrän! Tulethan pian takaisin?"
Ja vain pieni kyynel silmäkulmassani sulle vastasi: "Kyllä muruseni!"

----------------------------------------------------------------------------------------


Istuin nurkkapöydässä hämärässä, oudossa baarissa tässä.
Istuin, edessäni lasi - se monesko viimeinen.
Taustalla soi jotain vanhaa, suomirokkia kulunutta.
Siinä vaikeroi mies, erosta ja tuskasta - kuten aina tässä maassa!

Ihmisiä, erilaisia, pöydissä muutamissa.
Jokunen baaritiskin äärellä, istuivat ja nuokkuivat.
Tunnelma outo, hiljainen - ei edes häirinnyt puheensorina humalaisten.

Pyörittelin lasia kädessäni, sitä katselin ja huokailin.
Sen kullankeltaista juomaa maistoin, huulilleni vein.... lasin reunaa nuolaisin.
Maku poltti kieltä, hetken myös mieltä... toi takaisin muistoja, kipeitä ja apeita.

Hetken vain olin, ajatuksiini uppouduin.... yksin, nurkkapöydässä....
Sen pinta oli nähnyt paljon, sen tuolit kuulleet kaiken - ja minustako
tulisi vain yksi tarina lisää tuolle nurkkapöydälle ankealle?

Join lasini tyhjäksi, syvään huokaisin.
Taustalla soi jokin hermoja riipaiseva tekopirteä kiisselinen rakkauslaulu.
Joku nainen kireällä äänellä, lähes falsetissa, yritti tuoda tuntojaan esille
ja kertoa kuinka ihanaa hänen maailmansa on.....
Kukakohan tuonkin kappaleen oli kehdannut säveltää? Mietin mielessäni.
Jos olisi ollut karaokea, olisin kai mennyt sanomaan "laulajalle" pari sanaa.... - kai.

Astelin tiskille, tilasin taas yhden - viimeisen - samanlaisen.
Tarjoilija katseli pitkään, hieman puisteli päätään.... oli nähnyt kaltaisiani liikaa...
- aivan liikaa.
Palasin pöytään, vaan ei se tyhjä ollutkaan. Sen äärellä istui joku.
Hetken mietin, vaihdanko paikkaa, mutta hän kutsui mut seuraan.

Istuuduin häntä vastapäätä, katselin tuota naista..... hieman kai minua nuorempi....
Hän kertoi mua katselleen, sivusta ystävänsä kanssa seurailleen
- ja päätti tulla juttelemaan, miehestä selvää ottamaan....
Katselin häntä, hymykuopan näin. Silmät kirkkaat suoraan mua katseli.
Ei siis humalassa, ei ainakaan pahassa! Taisin itse olla enempi - hetken ajattelin.

Päätin olla skarppina, mistä näistä tietää - kuka mitä yrittää.
Juteltiin vähän sitä ja tätä, kyllähän hän kyseli. Mutta ei kaikkea kerralla,
en itsestäni paljasta - enkä julki tuo.
Päätin olla kohtelias ja tarjota yhdet. Hän yllättyi, oli hetken hiljaa
- ehkä mietti, mitä ajoin takaa. Mutta kerroin, että vain seuran vuoksi
tarjoisin, en muuta - seuraa en etsisi, hyväksyi tarjoukseni.

Kävin siis taas tiskillä, tilasin juomat ja katsoin tarjoilijan ilmettä.
Hieman tuo hymyili, ei kai silmää iskenyt, ei - näin väärin.
No luulkoon mitä luulkoon, tämä kaveri ei naista ole hakemassa!

Palasin takaisin ja tarjosin juoman. Hän kiitti hymyillen - ja näin taas sen...
pienen sievän hymykuopan.
Tarinoimme ties miten kauan, mieleni piristyi - ja taisin ottaa vielä
yhden - samanlaisen - sen viimeisen, tarjoten myös toisen.

Yllättäin välähti. Hetken pimeää oli.
No niin, se siitä "ilosta" sitten - se oli valomerkki maaginen.
Ja ilta olisi ohitse.
Join lasin tyhjäksi ja kerroin, että todellakaan en naista nyt halua, en kaipaa.
Hän nousi ylös tuoliltaan, hieman hämmentyneenä katseli....
- arvasin mitä tuo nainen ajatteli!
Halasin hieman ja kuiskasin, että pakkohan tänne on tulla toistekin.....
Ja taas näin tuon - pienen sievän hymykuopan.

Lähdin ulko-ovea kohti, sivusilmällä näin tarjoilijan hämmentyneen ilmeen!
Arvasin mitä ajatteli, mieltäni tuo hyväili. Hymyilin....
Ulkona pieni pakkanen puristi itsensä kiinni minuun, vaan
siitä välittämättä hyvillä mielin lähdin kohti kotia
- mielessäni tuo - pieni sievä hymykuoppa - tuon naisen, vieraan, kai paikallisen.

Ja nurkkapöytä sai itseensä tarinan uuden, erilaisen.   

----------------------------------------------------------------------------------------