Jaksaa jaksaa.....

Alkaa vuosi taittua loppusuoralle ja väliin itseltäni tahtoo loppua usko siihen, että jaksan tehdä
kaikki ne asiat, joita olen luvannut ja päättänyt tehdä! Toisinaan on ollut pinna kireällä, kuin viulunkieli
ja sitten kun tilanteeseen lisätään heikko nukkuminen ja epämääräinen ruokailu, niin valmis
sekametelikeitto on siinä.... ei aina paras mahdollinen keitos.

Talvea hieman tässä jo toivon näillekin nurkille. Lunta tuossa vilahti muutaman päivän ajan, mutta siihen se
toistaiseksi jäi. Maa on ruskea ja märkä... ei innosta!
Toivottavasti saataisiin valkea joulu koko maahan.

Sitten pieni sivumaihinta: Mielenkiintoista huomata, että on ihmisiä, jotka ensin kertovat olevansa "suoraselkäisiä" ja pysyvänsä sanoissaan jne. ja valittavat suureen ääneen, jos heidän mielestään joku ei
ole heitä kohtaan oikeamielinen, eli pidä lupauksiaan tms., mutta itse eivät välitä lupauksistaan.
Miten tuollaisiin henkilöihin voi uskoa? Itselläni mennyt ainakin tietty luotto tietyllä tavalla.

Ja pikkujoulukausi jatkuu! Neljät pikkujoulut tehty ja vielä edessä ainakin kahdet. Yksissäkään en itse
juhlimaan ehdi, mutta eipä haittaa.
--------------------------------------------------------------------------------
Mä tunsin olevani tässä, täysin yksin!
Harmistuneena potkin kiviä märällä polulla, mitä kuljin....
- annoin sateen piiskata itseäni, en välittänyt.

Mä tunsin olevani tässä, täysin yksin!
Tuskastuneena kaikkeen kuljin tuhisten, muristen, huokaillen....
- annoin tuulen pyyhkiä kasvojani, en välittänyt.

Mä tunsin... ja tunsin.... kaikkea, mitä en halunnut tuntea!
Täysin yksin - niin yksin.

En jaksanut välittää säästä, en ympäristöstä, en mistään.... - en!
Koska olin ikävissäni!
Kaipasin - sinua.
Kaipasin.... vain sinua.... sinua... vain sinua!

Ja niin kauan kun kulkemaan yksin jouduin, tunsin olevani yksin
- niin yksin!
Sitä en vain enää tahtonut kokea.

Koska palaat?

--------------------------------------------------------------------------------
Näin heidät jälleen, tuossa kaupassa.
Väsyneen näköinen nainen mukanaan hieman nuhjuisissa vaatteissa oleva lapsi.
Näin heidät ja katselin heitä, kuten olin katsellut joskus aiemminkin.....
Nainen yritti hymyillä lapselle, tämän silmät eivät nauraneet ja kasvoilla ei
hymyä näkynyt.... - lapsi oli hiljaa ja seurasi naista, äitiään, kaupassa....

Katselin heitä, näin jälleen kuinka nainen laskeskeli kädessään kolikoita.
Katselin heitä ja näin, kuinka pala nousi jälleen tuon naisen kurkkuun ja hän
pidätteli kyyneneitä...... jotain jälleen jäisi ostamatta, jotain mitä hän tai lapsi
olisi tarvinnut tälläkin kertaa!

Katselin ja ahdistuin. Näin, kuinka heidän ohitseen kaikki kiirehtivät....
- kukaan ei katsettakaan heihin luonut. Naisella oli paha olla, silti hän yritti
näyttää lapselleen hymyä ja esittää, että asiat olisivat hyvin!
Katselin salaa, mitä heillä oli ostoksinaan.... vain yksi maitotölkki, pari säilykettä.
makaronipussi ja vehnäjauhoja. Arvelin, että nainen leipoo heille leipiä tai sämpylöitä....
makaronista ja säilykkeistä tulisi jotain ruokaa...
Vaan kauanko heidän pitäisi elää tuolla? Päivä, kaksi, ehkä viikko?

Naiselta pääsi puolittainen itkuinen huokaus. Minua kouraisi, sattui sisältä!
Lapsi nosti katsettaan ylös ja puristi lujempaa äitinsä kättä.
Tunsin kyyneleen nousevan silmääni ja päätin tehdä jotain...

Tiesin, että en itsekään mikään rahoissa kieriskelevä ole, mutta hänellä oli asiat
heikommin kuin minulla - tai varmaan kaikilla muilla kaupassa sillä hetkellä olevilla.
Kävelin hänen luokse ja kerroin, että olin nähnyt naisen äskeisen huokauksen.....
kerroin hiljaa, että en halua mitään häneltä - vaan haluan hänelle!
Vaihdoimme hiljaa muutaman sanan ja hän halasi minua kuiskaten
"Jos nukkuisin, luulisin nähneeni unta. Mutta pakko uskoa, oikea sä olet!"
Hymyilin hänelle ja hänen lapselleen, joka hämmentyneenä katseli, mikä mies oikein olin.

Kiersimme kauppaa.... ostoksia tuli hieman lisää, pientä tarpeellista ja
kassoja kohti kulkiessamme noukin mukaan vielä makeispussin lapselle.
Nainen kertoi, että ei ollut vuoteen pystynyt ostamaan edes pientä makeispussia lapselleen!
Otin toisenkin ja sanoin, että toivottavasti ei syö heti kaikkea kerralla.
Lapsi luuli minun pilailevan ja pelkäsi, että laitan pussit takaisin hyllyyn, mutta ei....
- kyllä ne mukaan tuli!

Maksoin ostokset ja toivotin heille mukavaa viikkoa.
Toivoin, että nyt säästyneet rahat auttaisivat häntä jossain muussa ja hän voisi
edes muutaman päivän nauttia elämästä hieman enemmän.
Hän jäi hieman hämmentyneenä kaikesta seisomaan kaupan käytävälle ja kun
kävelin ulospäin, kuulin takaani kirkkaan äänen "Kiitos setä!" Hymyilin!

Hyvät ystävät, tutut ja tuntemattomat. Älkää olko elämässänne liian itsekkäitä
ja kylmiä! Katselkaa ympärillenne ja muistakaa, että jos ette muulloin ketään muista,
niin joulun aikaan voisitte huomioida myös heitä, keillä ei ehkä asiat ole niin hyvin kuin teillä!

Pienillä teoilla voitte sytyttää toisille toivon kynttilän elämään, mikä
saattaa tehdä paljon hyvää - monin tavoin!

--------------------------------------------------------------------------------

Siihen oli syytä!
Siihen niin oli syytä......... mä näin vain merkkejä siitä, juuri siitä.
Se raastoi mieltä - se viilsi sydäntä - se satutti miestä.

Siihen oli syytä!
Siihen niin oli syytä...... mä tunsin vain tuntoja, outoja - vääriä, ei aitoja.
Se raastoi mieltä - se viisl sydäntä - se satutti miestä.

Koitin huutaa apua, ääneti katseellani.
Koitin haroa tukea, ketään koskettamatta.... kehenkään osumatta.
Mutta siinä vain olin, keskellä kaikkien - silti yksin.
Siinä vain olin, pimeydessä tunteiden - keskellä päivää.

Siihen oli syytä!
En saanut ahdistusta mielestäni irti, en kipua pois sisältäni.
En - vaikka yritin, ravistin ja ravistin, ääneen kirosin.
Siihen oli syytä!
Se repi mieltä palasiksi, tuhosi tunteita - haihdutti lämpöä mielestä.

Ja miksi se kaikki?
Miksi niin..... miksi siihen oli syytä?

Syy - olit sinä!
Vain sinä, ei ketään muu - ei mikään muu..... vain sinä.
Mieleni tunsi jotain, enemmän kuin aiemmin - ja siksi se tunsi, mitä tunsi..... koska...
- koska oli vain sinä - ja olet juuri se, mitä olet - olet sinä!

Mieli miehen toivoo, sydämelle huutaa.... kuuntele ja tunne!
Ymmärtäisi sen, että se syy olisi se, mitä sinä sanot - eikä mikään muu, enää koskaan!
---------------------------------------------------------------

Päivä harmaa, syksyinen. Ilma tuulinen ja märkä.
Mitään valoisaa ei maailmassa näkynyt minulle, paitsi.... sitten....
- kännykkäni piippasi, merkkiääni tuttu!
Viesti - sinulta.
                                                

Hymyilin, pieni hetki aurinkoinen päivässä harmaassa syksyisessä.
Olet siellä, silti tässä - lähellä - piristit minua ja vastasin
hymyillen.... - vain sinua ajatellen!

Enkä välittänyt säästä, en syksyisestä tuulesta... en laskuista arkisista,
muista murheista maallisista! En, koska elämässäni oli valoa ja iloa - ja
aurinkoa - sinut!
-----------------------------------------------------------------

Aaltoili ajatukset kevyet.... leijui mieli tunteiden merellä.
Oli olotila aurinkoinen ja kevyt... onnellinen!
Sai koko kehon hymyilemään vain aamu yhteinen.....

Halasimme, halasimme... lisää.... suutelimme..... tunsimme vain toisemme....
- muuta emme tarvinneet.

Leijui mieli hetkeen koettuun ja tunsin huulillani vielä maun huultesi.
Ihollani leijui tuoksusi ja hiljaa suljin silmäsi - olit sylissäni, edelleen....
- kuten vain vielä hetki sitten!

Tahdoin jo siihen takaisin, nopeasti... uudelleen.... nopeasti...
- luoksesi sinun!
Katsoin kelloa ja tuhahdin. Ei, vielä en pääsisi takaisin, vielä en näkisi sinua....
Mutta silti hymyilin! Olin koko sydämeltäni sinun....
Enkä enää muuta halunnutkaan, en nyt enkä tulevaisuudessakaan!

Ja jo kaipasin aamua seuraavaa, kun viereltäsi saisin herätä - hymyillen!
--------------------------------------------------------------

Mä tunsin outoa, voimakasta ja huumaavaa... jotain outoa!
Rinnassani poltti jotenkin - erilailla - tavalla kuumalla.
Ja aina kun näin sinut, se polte vain yltyi ja yltyi.

Rintani sykähteli lujaa.... pulssini kiihtyi ja silmäni loistivat.
Katselin sinua - uudelleen ja uudelleen ja olin onnellinen.

Mitä tunsinkaan, mitä koinkaan - vuoksesi sun?
Olin kuin sulaa vahaa sydämestäni saakka.....
Sinusta!

Ja tahdoin tuon tunteen jatkuvan - täältä ikuisuuteen ja sen jälkeenkin!

Halusin olla sulaa vahaa, sinulle...- vain sinulle.
Vain toivoen, että sen osaisin näyttää teoilla, pienillä ja pienemmillä....
- kertoa sanoilla erilaisilla... ne jotka kuuluvat vain sinulle.
Olla vain sinun vahasydämesi.
-----------------------------------------------------------------------------

Niin niin....

Meni sitten taas tuo pyhien aika ohimennen ja mitä jäi miehen käteen? No hanskat ainakin aina välillä, jos ei mitään muuta. Olihan tässä sattumuksia, niin ikäviä kuin huvittaviakin ja jotain hyvääkin ja kiitokset on suoraan kerrottu heille, jotka ne ovat ansainneet!

Ikävä vain huomata edelleen, että muutamilla ihmisillä on erikoinen käsitys siitä, miten toisia
voi kohdella ja olla muka "ystäviä" tms.! En näitä ala vatvomaan syvemmin, toivon vain
että tällaiset ihmiset joku kaunis päivä joko kokevat oikeasti jotain, että huomaavat millaista
on kun kohdellaan miten sattuu tai että ei olekaan heti ketään auttamassa.
Kun ei puheet tehoa, niin ehkä omien sattumusten kautta oppisivat sitten parhaiten.
Mutta se valittelemisesta taas! On minulla syytä hymyynkin, onneksi. Vaan miksi?
No ottakaa selvää, jos kiinnostaa!

------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi iltamme tuo niin nihkeänä vain.
Sua hermostutin, olin myöhässä, olin estynyt, olin toisaalla...
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Sä hermoilit, mietit vaan - yhä uudestaan ja uudestaan...
tulenko mä ollenkaan!
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Mä olin myöhässä, mä myönnän sen.
Mä olin hermostunut, säkin näit sen.
Mut kun sut lopulta nähdä sain, lämpöä oli sydämeni vain!

Alkoiko iltamme tästä uudestaan?
Alkoiko... jatkuisiko.... tahtoisitko, vielä?
Sitä ehdin hetken mä miettiä!

Sä katsoit hetken, et vaan puhunut.
Sä katsoit ja katsoit, se mua vaivasi.
Miksi olit niin hiljaa, miksi?

Mä jo varma olin, tää oli sitten tässä.
Mut sä otitkin mua kädestä.
Alkoikin iltamme tästä, pienestä hetkestä.

Mentiin yhdessä kahvilaan,                    
kaakaota kuumaa nauttimaan.
Mentiin, yhdessä oltiin - naurettiin.

Ei me kelloja katseltu, ei niitä tarvittu.
Lopulta ulos meidätkin ajettiin...
meni paikka kiinni.... sammuivat kahvilan valot.

Kadulla viileällä kahden seistiin,
siinä vaan toisiimme nojattiin.
Jatkuisko ilta vielä tästä?

Loppuisko ilta tähän, nyt jo - jo tähän?
Loppuisko? Sitä mä mietin.
Ajatuksissa noissa mieli kieriskeli, ahdisti.

Sä rikoit hiljaisuuden, tahdoitkin luokseni.
Sä veit multa siinä sydämen!
Sä tahdoit... tahdoit... luokseni.

Mun luo mentiin, kotini sulle esitin.
Hieman häpeillen sitä näyttelin.
Mut sä halusit olla vain mun lähelläin!

En päästäny sua pois, sinä yönä - en.
Et tahtonu pois, sieltä luotani - et.
Ei ollu muita, ei muita, kuin vain me...

Ja aamulla sain mä nähdä,
kauneimman hymyn ikinä.
Siitä tuli uusi päivä meille!

--------------------------------------------------------------------------------------

Olit ollut jo jonkin aikaa hiljaa!

Olit vältellyt kaikkea mitä utelin.
Olit vain kiertänyt mua....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit päättänyt olla puhumatta.
Olit päättänyt olla vastaamatta.
Olit päättänyt olla vaikea....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaitelias, täysin vaitelias.
Olit mykäksi ryhtynyt.
Olit vain selän kääntänyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit hiljaisuuden äärettömän luonut.
Olit vaiteliaisuudella hallaa tuonut.
Olit sanasi niellyt, itsestäsi kylmän tehnyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaikeaksi tehnyt lähestyä.
Olit hankalaksi tehnyt tutustua.
Olit uskonut puheita toisia, et minua.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit unohtanut tavat.
Olit unohtanut..... niin vain olit.

Ja silti odotin, että tulisit ja puhuisit!
Ja olisit sitä, mitä olit.
-----------------------------------------------------------------------------------

Toisinaan on vain niin vaikeaa,
mahdotonta asiota sulattaa.
Toisinaan sitä vain mielensä hukuttaa....
itsensä elämältä kadottaa.

Välillä tekisi vain huutaa,
maailman tuskalla täyttää.
Välillä vain sisältä ahdistusta purkaa....
mielensä kaikkialle tyhjentää.

Hetkiä on erilaisia...                                            

- on synkkiä ja synkempiä.
Hetkiä on toisenlaisia....
- on onnellisiakin, hetkittäin.... onnellisia.

Vaan välillä, ehkä sittenkin liian usein, ehkä...
on vain sisällä liikaa kipua, huutavaa ja niin viiltävää.
Eikä sitä saa ulos, ei helpottaa oloaan voi...
Vaikka riipii mieltä, sydäntä - syvältä sieltä!

Haluisin edes joskus, edes hetken tai toisen
- kokea raukeutta, olla levollinen.
Haluisin edes välillä, edes tuokion pienen
- tuntea lämpöä, iloa, rakkauttakin.
Vaan sieluni palavaa laavaa on, se sydäntäni korventaa.

Olenko tähän jäävä, kipuun - ahdistavaan henkiseen?
Olenko tähän murtuva, tuskaan - jäätävään ja polttavaan?
Olenko..... ylitse koskaan mä tästä pääsenkö?

Hetkiä on erilaisia....

Mutta onko minulle?
Onko minun sielulle?
Onko enää elämälle......

---------------------------------------------------------------------------------------

Päätin sut yllättää, eräänä aamuna kirpeänä.
Heräsin vain sitä varten, aikaisin  - itselleni liian aikaisin.

Nopeasti ylös, vaatteet päälleni puin ja ulos.... pakkaseen pikkuiseen.
Autoon, no se lämmin onneksi oli.
Nopeaan luoksesi, ennen kuin lähtisit....
Jotain sulle antaisin, jotta ymmärtäisit - ellet jo tietäisi!

Matka kesti, muita liikkujia kirosin.
Miksi tuo hiljensi tuossa, miksi tuokin nyt topeksii tuossa....
Eikö nuokin voisi nyt siirtyä sivuun, ajoissa!
Rattiakin takoa taisin, kun nopeammin luoksesi tulla koitin.

Matka kesti, aamuruuhkaan juutuin.
Vaan lopulta kotitalollesi saavuin, auto parkkiin ja juoksin ovellesi.
Soitin kelloa, soitin ja soitin....
Ei mitään tapahtunut, et ovea avannut... en nähnyt sinua!

Jäin vain tuijottamaan ovea.
Se kiinni pysyi.
En tajuta voinut, miksi et avannut - ovea.
Se kiinni pysyi.

Hiljaa hartiat painuivat alas...
mielen matalaksi veti.
Hiljaa... käsi puristui taskussa.... ottaen käteensä....

Ja kuulin takaa äänen!
Käännyin, sydän pysähtyen katselin - sinua.
Lähestyit mua, lähestyit kotiasi... ja tuota ovea.
Ja käsi puristui taskussa..... ottaen käteensä....

Sä ihmettelit, miksi olin täällä.
Sä et voinut tajuta, että olin niin aikaisin siellä.

En osannut sanoa mitään, en puhua mitään.
Katsoin vain sinua, hiljaa.... käsi puristaen....  taskussa.....
Otin käteni esille, sulle sen annoin - enkä puhua osannut.

Kiitit hiljaa, hämmentyneenä.
Avasit oven - sen suljettuna olleen.
Kysyit, tulenko luoksesi.... vaan päätä puistelin.
Ehkä myöhemmin, ajattelin...
Ihmettelit - ja sulkeutui taas tuo ovi.
Vaan sulkeutuiko se kokonaan.... sitä tietää en voinut.

Hiljaa, vaiteliaana - niin hiljaa, autolleni astelin.
Ajamaan pääsin ja mieltäni tyhmää taas kirosin.
Miksi en sanonut mitä ajattelin, miksi lukkoon menin ja vaikenin?
Kaiken keskeytti..... puhelin....

Sä laitoit viestin, vain pienen.
"Oi kiitos, nyt ymmärrän! Tulethan pian takaisin?"
Ja vain pieni kyynel silmäkulmassani sulle vastasi: "Kyllä muruseni!"

----------------------------------------------------------------------------------------


Istuin nurkkapöydässä hämärässä, oudossa baarissa tässä.
Istuin, edessäni lasi - se monesko viimeinen.
Taustalla soi jotain vanhaa, suomirokkia kulunutta.
Siinä vaikeroi mies, erosta ja tuskasta - kuten aina tässä maassa!

Ihmisiä, erilaisia, pöydissä muutamissa.
Jokunen baaritiskin äärellä, istuivat ja nuokkuivat.
Tunnelma outo, hiljainen - ei edes häirinnyt puheensorina humalaisten.

Pyörittelin lasia kädessäni, sitä katselin ja huokailin.
Sen kullankeltaista juomaa maistoin, huulilleni vein.... lasin reunaa nuolaisin.
Maku poltti kieltä, hetken myös mieltä... toi takaisin muistoja, kipeitä ja apeita.

Hetken vain olin, ajatuksiini uppouduin.... yksin, nurkkapöydässä....
Sen pinta oli nähnyt paljon, sen tuolit kuulleet kaiken - ja minustako
tulisi vain yksi tarina lisää tuolle nurkkapöydälle ankealle?

Join lasini tyhjäksi, syvään huokaisin.
Taustalla soi jokin hermoja riipaiseva tekopirteä kiisselinen rakkauslaulu.
Joku nainen kireällä äänellä, lähes falsetissa, yritti tuoda tuntojaan esille
ja kertoa kuinka ihanaa hänen maailmansa on.....
Kukakohan tuonkin kappaleen oli kehdannut säveltää? Mietin mielessäni.
Jos olisi ollut karaokea, olisin kai mennyt sanomaan "laulajalle" pari sanaa.... - kai.

Astelin tiskille, tilasin taas yhden - viimeisen - samanlaisen.
Tarjoilija katseli pitkään, hieman puisteli päätään.... oli nähnyt kaltaisiani liikaa...
- aivan liikaa.
Palasin pöytään, vaan ei se tyhjä ollutkaan. Sen äärellä istui joku.
Hetken mietin, vaihdanko paikkaa, mutta hän kutsui mut seuraan.

Istuuduin häntä vastapäätä, katselin tuota naista..... hieman kai minua nuorempi....
Hän kertoi mua katselleen, sivusta ystävänsä kanssa seurailleen
- ja päätti tulla juttelemaan, miehestä selvää ottamaan....
Katselin häntä, hymykuopan näin. Silmät kirkkaat suoraan mua katseli.
Ei siis humalassa, ei ainakaan pahassa! Taisin itse olla enempi - hetken ajattelin.

Päätin olla skarppina, mistä näistä tietää - kuka mitä yrittää.
Juteltiin vähän sitä ja tätä, kyllähän hän kyseli. Mutta ei kaikkea kerralla,
en itsestäni paljasta - enkä julki tuo.
Päätin olla kohtelias ja tarjota yhdet. Hän yllättyi, oli hetken hiljaa
- ehkä mietti, mitä ajoin takaa. Mutta kerroin, että vain seuran vuoksi
tarjoisin, en muuta - seuraa en etsisi, hyväksyi tarjoukseni.

Kävin siis taas tiskillä, tilasin juomat ja katsoin tarjoilijan ilmettä.
Hieman tuo hymyili, ei kai silmää iskenyt, ei - näin väärin.
No luulkoon mitä luulkoon, tämä kaveri ei naista ole hakemassa!

Palasin takaisin ja tarjosin juoman. Hän kiitti hymyillen - ja näin taas sen...
pienen sievän hymykuopan.
Tarinoimme ties miten kauan, mieleni piristyi - ja taisin ottaa vielä
yhden - samanlaisen - sen viimeisen, tarjoten myös toisen.

Yllättäin välähti. Hetken pimeää oli.
No niin, se siitä "ilosta" sitten - se oli valomerkki maaginen.
Ja ilta olisi ohitse.
Join lasin tyhjäksi ja kerroin, että todellakaan en naista nyt halua, en kaipaa.
Hän nousi ylös tuoliltaan, hieman hämmentyneenä katseli....
- arvasin mitä tuo nainen ajatteli!
Halasin hieman ja kuiskasin, että pakkohan tänne on tulla toistekin.....
Ja taas näin tuon - pienen sievän hymykuopan.

Lähdin ulko-ovea kohti, sivusilmällä näin tarjoilijan hämmentyneen ilmeen!
Arvasin mitä ajatteli, mieltäni tuo hyväili. Hymyilin....
Ulkona pieni pakkanen puristi itsensä kiinni minuun, vaan
siitä välittämättä hyvillä mielin lähdin kohti kotia
- mielessäni tuo - pieni sievä hymykuoppa - tuon naisen, vieraan, kai paikallisen.

Ja nurkkapöytä sai itseensä tarinan uuden, erilaisen.   

----------------------------------------------------------------------------------------