Johan on ollut elämää

No niin, on tosiaan ollut melkoinen viikko takana!
Omissa kuvioissa on ollut ties minkälaisia tapahtumia ja väriä sekä vivahteita. Niiden
purkamiseen menisi sen verran aikaa, että jätetään väliin. Töissäni taas on ollut tavallaan
raastava viikko (henkisesti) takana, mutta kaikesta olen voittajana selvinnyt ja osittain
siitä tosin kiitos menee eräälle taholle! Pitkästä, todella pitkästä aikaa, olen saanut jutella
ja keskustella avoimesti ilman että on joutunut jokaista sanaa ja lausetta miettimään etukäteen.
Näin ei aina ole ollut, ei todellakaan. Mutta siitä ei sen enempää.

Nyt jännityksellä odotan, mitä tuleva viikko tarjoaa, sillä ainakin alkuviikkoon on taas
tullut ladattua sen verran ohjelmaa kaikin puolin, että jos niistä saan edes valtaosan oikeille uomille,
voin onnitella itseäni sitten seuraavan vapaapäivän aikana vaikka yhdellä viskillä.
Tosin siihen vapaapäivään menee vielä tovi, koska on "jo" lokakuun ensimmäisenä keskiviikkona....

----------------------------------------------------------------------
Tähän blogipäivitykseen tein nyt (15.9.) pienen lisäyksen. Löytyy kyllä, kun etsit!
----------------------------------------------------------------------

Älä tule lähelle,
jos et ole tosissasi ole.
Hei - älä!

Älä tule elämääni,
jos sua se ei kiinnosta.
Hei - älä!

Älä hei, älä mulla leiki hei....
Mulla  on vain yksi sydän elämälleni, hei.

Älä tule, älä....
jos vain koitat muuttaa mua vain sulle.
Hei - älä!

Älä tule - hei älä!
Minulla on sydän, minulla on tunteet....
Hei, minä olen olemassa.
Hei - älä!

Älä luule, että alistun sanoihisi noihin.
Älä luule, että suostun vain olemaan se jokin.
Hei - älä!
Hei - älä luule.... hei älä tule - hei, ei - älä.

Hei, jos sä et mua halua.....
- et tuntea, et kuunnella.... et oikeasti ole
kiinnostunut, et aito ole ollutkaan.
Hei - älä!

Jätä sitten kokonaan, astu sivuun omaan maailmaan
- ja anna mun olla, anna mun elää....
koska on heitä, jotka osaavat arvostaa,
minuakin kuunnella - haluten minut oppia tuntemaan!

Siksi vain: Hei!
-----------------------------------------------------------------

Se hetki yöllä oli enemmän kuin hetki.
Se löi syvälle sydämeen - hiljaisen miehen mieleen, hiljaiseen..
Vaikka se oli vain hetki......
Sain tuntea kätesi, hyväilysi, niiden lämmön pehmoisen.
Sain tuntea - sinut!
Sain tuntea jotain, kauan kadoksissa elämästäni ollutta....
- sain sellaisen hetken!

---------------------------------------------------------------

Olin tuntenut sinut kauan - kauan sitten.
Olit aurinko, olit sädehtivä ja aina hymyilit.
Ja kaikki lähelläsi olivat aina hyvällä tuulella
- sinun ansiostasi!

Sitten vain katosit, lähdit pois....
Et kertonut kenellekään suuntaa, et mihin lähdit elämään....
Miksi lähdit? Sitä mietittiin, pohdittiin. Vaan kukaan ei syytä tiennyt.
Ja tuntui, että auringonpaiste katosi mukanasi maailmastamme lähes kokonaan.

Meni vuosi, meni toinen, meni aikaa..... muistosi oli jo lähes kadonnut mielistä monien.
Vaan sitten palasit takaisin, yllättäin - mitään sanomatta - vain palasit takaisin.

Kaikki olimme onnellisia, hymyilimme sinua tervehtien, vaan nopeasti sen ymmärsimme:
- et ollut enää se sama, et se ken kaikki hymyilemään sai ja auringonvaloa ympärilleen loi.
Miksi?
Sitä kyselimme toisiltamme.
Miksi?

Kukaan ei tiennyt, sinä et kertonut.
Olit kuin toinen ihminen tuossa kuoressa kauniissa, mitä kerran rakastimme!
Etkä enää hymyillyt, eivät silmäsi loistaneet kirkkaina kuin kristallit,
ei äänesi soinut kuin keväinen puro, ei laisinkaan.
Miksi?
Sitä vain kyselimme... - yhä uudelleen.
Miksi?

Kuljit tutuilla kulmilla, tapasit meitä kuin ennenkin... mutta et enää
puhunut meille, et samalla tavalla - vaan äänesi oli synkkä, kylmä ja jäätävä.

Kuka oli vienyt ilosi, kuka oli kylmännyt sydämesi?
Miksi?
Oli, kuin olisit sielusi myynyt...... et ollut elämässä vaikka elitkin!

Ja sitten vain taas.... - katosit!
Sinä aamuna, kun sen huomasimme, kaikkia meitä vilutti...... ja sinä vain katosit.

-----------------------------------------------------------------------

Elämä on pieniä hetkiä, joista syntyy suuria kokonaisuuksia.
Elämä on täynnä asioita, hetkiä, tapahtumia - joihin sinä tai minä
- eikä kukaan - voi vaikuttaa!

Muista siis, että pienilläkin asioilla, pienilläkin hetkellisillä teoilla,
voit vaikuttaa moniin asioihin.
Ja tärkeimpiä niistä on se, että muistat näyttää pienilläkin
teoilla - arkisilla tai isommilla, rakkaallesi - miten paljon hänestä
välität, miten paljon häntä rakastat.

Jokainen hetki on oikea hetki näyttää hänelle, miten tärkeä hän on - sinulle!
Ei aina tarvitse tehdä asioita suuria, ei tekoja valtavia... - ei laisinkaan.
Riittää pienikin huomioiminen, kunhan sen sydämestäsi hänelle näytät ja teet.

Älä siis jätä näyttämättä tunteitasi tänään, sillä koskaan et voi tietää, milloin
se onkin ollut myöhäistä!
Sanan "rakas" voit sanoa tavoilla monilla, teoilla useilla........ kunhan sen vain "sanot"!
Aina on sille oikea aika - aina!
-------------------------------------------------------------------

Tänään taas istuin hiljaa ja mietin maailmaani.
Mietin ja upposin mietteisiini!
Ajattelin tämän vuoden aikana kokeamiani asioita,
onnellisia tapahtumia - ikäviäkin.

Tunsin muistojeni pakahduttavan sydämeni, mieleni....
hieman huusin sisältäni pois kokemaani, sisälle patoamiani tuntojani.
Mutta ne hyvät, ne ihanat - hetket....... ne piilotin syvälle sydämeeni!

https://www.youtube.com/watch?v=gsQIOgkZt68


Yllättäin muistin myös elämästäni nopeasti pois lähteneen, hänet!
Yllättäin tunsin ikävää, kaipausta outoa........ ja mietin, ottaisinko
häneen yhteyttä..... vastaisiko hän minulle enää - kuten toivoin mielessäni hiljaa!
Hän...... niin hän....

https://www.youtube.com/watch?v=MwlKalNwGdk
Kuuntelin ja kuuntelin.... hän mieleeni tuli jälleen.... hän!

Vaan eteenpäin mieltäni vein ja mietin elämääni.
Oliko se ollut vain tylsää työtä ja nukkumista?
Oliko se ollut vain tyhjää ja nyhjäämistä?
Oliko se elämää laisinkaan, vai oliko elämä vain turhaa - olevaa....?

Kevät tuli - kesäkin...... vain töitä hiljaa tein.
Ei maailmassani muuta, ei mitään - ei ketään..... sitä oli elämäni ollut!
Kirosin!
Miksi oli ollut niin? Miksi?
Miksi tuon kauniin kevättalven jälkeen olin ollut elämässä - tyhjässä?

Ja istuin yksin, hämärässä....huoneet loivat vain raamit maailmalleni - tälle!

https://www.youtube.com/watch?v=yu2E5LQ-70k

Kunnes!
Tuli alkusyksy..... puiden lehdet hiljaa alkoivat kellastua ja ilmassa tuoksui
ihana syksyn kirpeys.
Tuli myös jotain muutakin..... jotain, mikä sai minut huomaamaan, että
maailmani ei ollutkaan vain sitä samaa - sitä yksitoikkoista toistoa - ollenkaan.

Olin onnellinen, hymyilin hiljaa ja kuuntelin sydämestäni soivia säveliä.... hentoisia.
En ollut yksin! En ollut sittenkään vain hämärissä huoneissa - yksin!
Olin elämässä..... jossa oli sittenkin auringonvaloa, oli onnea, oli enemmän kuin osasin sanoa.

Ja minä odotin jo hetkeä seuraavaa!
https://www.youtube.com/watch?v=S_E2EHVxNAE

Odotin sinua - ja sinua!
------------------------------------------------------------------

En odottanut - en todellakaan...... yllättäin sinä vain.... siinä!
Olit hetken lähellä - vaikka et ollut läsnä.
Pysäytit minut!

En odottanut - en uskonut - oliko se tottakaan..... sinä, siinä!
Muutaman sanan verran lähellä - vaikka et ollut läsnä.
Muistit minut!

Sait mieleeni taas tulvimaan, palaamaan..... jotain...
- jotain mitä joskus olin saanut kokea, olla onnellinen!

Olitko oikeasti lähellä - vaikka et ollut läsnä?
Pysähdyin ja mietin. Tunsin jotain outoa mielessäni..... sisälläni.
Tunteen, minkä olin saanut kokea kanssasi - silloin!

Lopulta tiesin:
Muistit minut, et ollut haudannut menneisyyteen minua kokonaan....
Ja herätit pienen liekin mielessäni: Josko sinut taas tapaisin.
-------------------------------------------------------------------

Vähän sitä...
vähän tätä...
vähän kaikkea, vaan ei tuota!
Ei - ei tuota - ei ollenkaan....
- se olisi kaiken tuhoavaa.

Piti laittaa vain...
Vähän sitä,
vähän tätä ja
vähän kaikkea muuta.....
- vaan ei tuota, kaikkea hyvää tuhoavaa!

Niitä pieniä asioita, mukavia ja arvokkaita.
Niitä lisäillä piti, laittaa peliin vähän kaikkea....
- ja antaa kehittyä, suuntaan oikeaan.

Pikkuhiljaa se muhi ja kehittyi.... sai omaa aikaa...
Pikkuhiljaa sitä kummatkin kuunteli, opetteli......
- sitä salaa maisteli.... rakkauden keittoa, kuumaa.

Mutta muistaa piti, tuota ei sekaan saanut laittaa!
Ei - ei ollenkaan - ei koskaan!
Ei, sitä ei keittoon rakkauden lisätä saanut laisinkaan,
se kaiken kun tuhoaisi kokonaan - se:
Epäluottamus toiseen!

Jätäthän sen pois? Älä lisää sen serkkua mustasukkaisuutta!
Älä mausta vihalla, älä katkeruudella, äläkä valheilla tai teoilla syntisillä.
Muistathan tämän?
Ja keitä ja hämmennä keittoa rakkauden hänen kanssa kahden,
hiljaa hämmentäen... toisianne rakastaen.

Eikä keittonne koskaan kitkerältä maistua voi!
---------------------------------------------------------------------

(29.12.2021 ihan pirutttaan jatkan tähän päivitykeen jotain.....)

Yö - se mustalta tuntuva aika,  mutta niin rauhoittava.
Yö - se hetki tunneissa vuorokauden, jolloin sai olla rauhassa.
Yö.......
Vain yö!

Ei turhia kiireitä, ei häiritseviä ääniä.... ei muuta kuin rauha ja hiljaisuus!
Se, minkä saattoi tarjota vain:
Yö!
-----------------------------------------------------------------------

No niin no ..... vai miten se nyt olikaan.

Elämä on yllätyksellisiä asioita täynnä. Välillä ei edes edessään olevia tapahtumia näe, ei ymmärrä, eikä osaa käsitellä. Voin sanoa kokemuksesta, että viime viikkoina on joissakin
asioissa silmät avautuneet uudella tavalla - joista jopa pidän.
No vastavetona on tosin todettava, että paljon on tuotu eteen myös sellaista, mikä on
mieltä hämmentänyt ja en vain ymmärrä..... ainakaan vielä.

No hiljattain monet jotka tapasivat minut, ihmettelivät väsynyttä olemustani.
Siihen oli syynsä.... - nyt voin sanoa, että jos samoja ihmisiä tulee vastaan, näkevät paljon
pirteämmän miehen, vaihteeksi. Hymyilen varmaan sisältäpäin enemmän, kuin hetkeen.
Vaikka enemmänkin voisin hymyillä, tosin se vaatisi vain muutamalta henkilöltä
jotain, mitä itse en voi tehdä.

Mutta se siitä - ja sen kestävyydestä!
---------------------------------------------------------------------------
Olen lisännyt tuonne tämän päivityksen perään kaksi tarinaa.
---------------------------------------------------------------------------

Älä elä elämää toisen, älä sen ihmisen - ken siinä on, missä hän onkaan!
Älä mene sohimaan, älä sorkkimaan.... ole vain vierellä, mutta...
- älä elä elämää toisen!

Vaikene vaikka ei tarvitsisi, ole vain rinnalla - siinä vierellä.
Kuuntele ja kuuntele, kuuntele niin että tiedät mitä kuuntelet!
Ja muista: Älä elä elämää toisen...
                                                                                      
Hän on hän, tuo on tuo - sinä olet sinä  - nuo ovat ne...
Me olemme me, silti minä vain minä ja sinä olet sinä!
Eikä toisen elämää elää saa, ei siihen liikaa vaikuttaa....
- siinä ole vierellä, sinuna - itsenä, aitona omana, muistaen:
Älä elä elämää toisen!

Ole hiljaa vaikka puhuisit, älä turhaan tarinoi.
Avaa mielesi, avaa sydämesi - muista kuunnella..... kunhan muistat myös:
Älä elä elämää toisen!

-------------------------------------------------------------------

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Vain yhdessä.......
Vain yhdessä......
Ei se enempää vaadi, kuin vain sen yhden - sen yhden!

Silloin ei hyvä ole olla yksin.
Silloin ei saisi upota tuhoisan mielen suohon.
Silloin pitäisi saada lähelle joku, edes hetkeksi - pieneksi.
Jotta ei olisi sitä yhtä pientä.....
-yötä
-hetkeä
-tuokiota
..... ehkä sitä viimeistä!

Ajatukset vievät sinut helposti teille väärille.
Mielikuvat valtaavat sinut, hajoittavast totuuden... satuttavat sydäntäsi - turhaan!

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Hatara mieli ihmisen, sinun herkän sielusi.... et saa antaa hajota, et pimeyteen kadota.
Vaan sytytä se pieni kynttilä maailmaasi, ota joku lähellesi - kerro kaikki - avaudu.
Tuo itsesi ulos, pimeistä mietteistä - syvyyksistä sielun ahdistuneen.

Koska:
Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.
Ja sitä sinäkään et halua  - vaan haluat elää - muista, elää!



 -----------------------------------------------------------------

Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Missä mietteesi meneekään, teetkö pelkoja itsellesi?

Päivisin odotan, iltaisin mietin.... öisin joskus...... sen sinä tiedät.
Ja taas uudelleen ja uudelleen.... päivästä toiseen, samaa rataa mieleni kulkien,
minua eteenpäin vieden - toivoen - odottaen.

Ja aina mietin:
Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Miten usein olen toivonut sinut näkeväni - luullut sinut nähneeni.....
- ja aina mieleni on saanut pettyä - aina.

Uudestaan ja uudestaan saavun paikkaan, jossa erosimme.
Uudestaan ja uudestaan toivoen, että tulet kuten lupasit....
kertomaan, puhumaan - minua tapaamaan.

Ehkä se päivä vielä tulee, ehkä.....

---------------------------------------------------------------

Kuka sanoi, että elämästä ei voi nauttia pieninä ripauksina?
Kuka väittää, että omaa onneaan ei voi rakentaa pienistä palasista?

Nostan käden ja tunnustan!
Olen ollut typerä, olen ollut varma asiasta - luullut niin, ettei
noin voisi olla, ei vain pystyisi olemaan.
Vaan mitä maailmassani onkaan, mitä näenkään ja saankaan kokea?

Onnea!
Alkoi pieninä hippusina, ohimenevinä hetkinä.
Onnea!
Lisääntyi hetket pienet, tuli tekoja - tuokioita ..... asioita aurinkoisia.
Onnea!

Pieniä ripauksia........ saatuja ja tehtyjä!
Pieniä palasia .... vastaanotettuja ja toisille annettuja!
Onnea!

Sitä on elämä - pienistä ripauksista ja palasista rakennettuja
hetkiä, sinusta itsestäsi paljon kiinni - ovatko ne onnellisia vai eivät.

Minun ovat, juuri nyt!

----------------------------------------------------------------

Tämä on Sinulle!
Vain sinulle...... tiedät kyllä, että olet se - kenelle.

Ne muutamat laulut, mitä laulettu.
Ne muutamat sanat, joita sanottu.....
- ja hetket koetut. Ne kertovat enemmän, kuin mitä kerron sanoilla.

Kuiskasin korvaasi: "Kiitos, kun olet maailmassa!" Hymyilit, halasit
- pidit lähelläsi lujaa - ääneti, kehosi kielellä paljon sanoen.

Tiesin: Se kaikki oli minulle - vain minulle.
Kuten minä - sinulle.                                  


---------------------------------------------------------------------------

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Istuimme alkuyöstä huoltamolla, mietteissämme - elämästämme.

Kaikilla oli uusi vaihe, oli uusi nainen, oli uudet kuviot......
- vai oliko sittenkään?

Siinä istuttiin, siinä juteltiin, kahvilusikoita kupeissa pyöriteltiin.
Hetken koitettiin jutella hieman niitä näitä.... mitä taas oli tapahtunut ja koettu.
Mutta sitten vain vaiettiin, äänet madaltuivat - tuskin toisiamme kuultiin.

Miksi niin?

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Naisistamme keskusteltiin, hiljaa - todella hiljaa toisillemme kuiskailtiin....
- mitä me pelättiin?

Toinen teistä aloitti, hiljaa kertoili.......
oli miehen elämän raamit pieniksi menneet.
Vain työ ja koti ja kotona vain tuo nainen.
Hän välitti paljon tuosta naisesta, kertoi hyvistä asioista.... hetkistä mukavista,
hänen piirteistä ihanista, joihin oli rakastunut.
Ja sitten tuli se "mutta...." !

Me kuuntelimme hiljaa, nyökkäilimme vain.
Me vastailimme hiljaa, lähes kuiskaillen vain.
Ei noussut äänet miesten, ei sanat kaikuneet muualle.....

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Yöllisellä huoltoasemalla yhdessä istuimme ja juttelimme...

Sitten kertoi toinen, kertoi ja kertoi..... näimme miten häntä ahdisti.
Hän välitti naisestaan - rakasti tuota... kertoi asioita valoisia, iloisia ja
hymyn kasvoille nostattavia! Meistä tuntui hyvältä kuulla kaikki tuo....
Mutta miksi häntä ahdisti?

Hän kertoi, lähes häpeillen......
Ei voinut sanoa naiselleen, mitä välillä itse halusi.
Ei voinut kuulemma kuin mukailla..... tottua toisen päivärytmeihin, elämän kuvioihin.
Ei kuulemma saanut toteuttaa luvatta asioita, pieniäkään.... vaan niihinkin
suostumus tuolta naiselta tarvittiin.
Ja me kuuntelimme vain hiljaa, jaoimme ahdistuksen tuon kaverin..... yhdessä sen kokien.

Ja hän jatkoi.... hiljaa tarinaansa, elämästään uudesta ja tuosta naisesta mitä rakasti.
Silti näimme ja kuulimme sen: "Mutta....!"

Hän haki uuden kupillisen kahvia ja jatkoi tarinaansa.
Ei kokenut elämää tasavertaisena, ei saanut olla toisen rinnalla!
Tuo nainen, kaikessa ihanuudessaan, määräsi kaikesta.... ja suostui miestä
tapaamaan vain kun hälle sopi..... eikä siitä määrätystä hetkestä saanut
myöhästyä minuuttiakaan, ei sekunttiakaan - jos halusi tuon naisen kanssa
edes hetkisen saada viettää aikaa..... kahden.

Me vain nyökkäilimme.
Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Ja meillä oli elämässämme jotain uutta, mutta oliko se sittenkään..... oliko?

Ja mitä minä sitten kerroinkaan?
Mitä heille paljastinkaan?
Elämäni kuvioista eteen tulleista, nousuista ja laskuista........ iloistako vaiko suruista....
- ahdistiko jokin, vai hymyilläkö vain sain?

Mitä heille sanoinkaan, sen olen jo kertonut.... sen olen jo maininnut.....
Aiemmin? Ehkä!
Nytkö? Ken tietää.....
Mutta hän, ken siinä elämässäni nyt on, hän tietää....... ja mielessäni myös hymyilen!
------------------------------------------------------------------------------

Kävelin iltahämärässä yksin, loppukesän lämmin tuuli haroi hiuksiani
ja siveli poskiani. Olin syvällä mietteissäni, kunnes kuulin tuon soiton....

Jostain kuului tuo viettelevän houkutteleva kitaran soitto.
Pysähdyin kuuntelemaan ja huomasin lähellä puiston, mistä tuo soitto kuului.
Lähdin ääntä kohden kävelemään ja mitä lähemmäksi kuljin, sitä paremmin tuon
kuulin..... Andalusialainen kitara soi kaihoisasti, väliin tulisesti kuin matador
härkäareenalla ja taas toisinaan hitaan viettelevästi kuin flamenco -tanssijan
salaperäiset askeleet parketilla.

Askeleeni nopeutuivat, halusin myös nähdä tuon taiturin.....
Ja kohta edessäni tuo hahmo olikin. Istui penkillä pienellä, pienen sillan kupeessa.....
Tuon sillan alla virtasi pieni puro, kiemurteli pitkin puistoa ja tuntui kuin
puron solina olisi yhtynyt tuon kitaristin taiturimaisten sormien näppäilemien
sävelten sointuihin mukaan.

Jäin kuuntelemaan......
Soi tuo Andalusialainen kitara tulisesti, vietteli sävelin..... toisinaan
haikeutta ilmoille luoden.
Paikalle saapui myös muita, säveliä kuulleita, jotka jäivät vain katselemaan ja ihailemaan
- minun laillani - tuota kitaran taituria.
Oli kuin tuo mies ja kitara olisivat olleet yhtä.......

Eikä minullakaan ollut enää kiire mihinkään.
Kuuntelin ja kuuntelin.....  iltahämärä vaihtui jo yöksi ja tuuli muuttui viileämmäksi,
mutta kitaran tuliset soinnut lämmittivät mieltäni niin, etten kylmää edes tuntenut!

Lopulta kuutamon kalpean taivasta valaisten hän lopetti, kumarsi hiljaa ja
vain poistui yöhön. Meitä jäi useita vain katsomaan hiljaa tuon miehen perään....
mielessämme vielä kaikuen nuo Andalusialaisen kitaran kauniit sävelet.
--------------------------------------------------------------------

Sekavan vallassa

Niin se vain on, hyvät ihmiset, että ihmismieli on herkkä. Voisin sanoa, että henkisestikin
vahvat ihmiset järkkyvät toisinaan ja mieli voi tehdä kepposia. En tarkoita tällä nyt sitä,
että joku "lataamo" olisi minua kutsumassa hoiviinsa tms. vaikka onkin tietyltä taholta saatu
miehen mieli niin sekaisin viimeisten viikkojen aikana, että oikeasti olisi tehnyt mieli
huutaa apua vähintään 10 kertaa päivässä - ja lujaa!

Mutta eipä valiteta enempää, kuten sanotaan: "Nokka kohti uusia pettymyksiä!". Mutta itse
olen sitä mieltä, että tästä taistellaan kohti valoa, vaikka se tunneli olisikin pitkä ja pimeä.
-------------------------------------------------------------------------

Ne kuukaudet olivat kuin satua.
Ne olivat elämää suurempaa tarua.
Ne olivat aikaa, meidän kahden...... yhdessä onnellisen.

Mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Kaikkea tehtiin ja saatiin nauraa....
mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Murheista ei välitetty, suruista ei piitattu.
Oltiin onnellisia, oltiin yhdessä.

Sitten vain, se sattua sai... ja se sattui, lujaa sen sydän kokea sai.
Sitten vain, se sattua sai...
Sä et sanonut mitään, sä et tehnyt mitään, sä vain vaikenit!

Ja olimme erossa, ilman syytä - kylmässä erossa.

Kutsuin sinua kuin ennenkin, huutelin perääsi ja kaipasin.
Olit vain vaiti.... pitkään ääneti, vaan sitten sanasi sanoit
- ja sydäntäni paloiksi paloittelit, sitä käsissäsi murkasit.

Ja jouduin pimeään, kuin keskiaikaan kylmään - eroon, sinusta.

Sisälläni itkin, ulospäin tärisin.                                     

Sisälläni vapisin, ulospäin.......
Muistelin aikoja, muistutin sinua... kerroin kaikesta, palautin mieleesi.
Vaan sinä et kuunnellut, et sanoja lukenut, et halunnut!

Päätin, sinusta taistelen - olet niin upea, ihmeellinen.
Päätin, en luopua voi, en jotain hienoa kadottaa saata.
- ja lopulta kai jo kuuntelit, ymmärtää aloit, asioita toisin katsoit.
Tiesit, olen jotain sinulle, mitä kukaan muu ei koskaan olla voi!
Ja kuulin välillä sanoistasi, pieni hymy siellä oli sittenkin.

Enkä toivoa voi sinulle kuin vain hyvää!
Enkä koskaan voisi olla sinulle kuin vain se....... minkä vain me tiedämme.

Ja toivon, että pian jälleen nauramme, vietämme hetkiä toisinaan yhdessä - kahden.
- ilman että silti olisimme......  - niin kuin vain me sen tiedämme!
-----------------------------------------------------------------

Aamuinen pikku pakkanen, maa jäässä.... lumi narisi jalkojeni alla.
Kävelin hiljaa, mutta pää pystyssä, vakaasti eteenpäin.

Olin herännyt jo ennen "kukonlaulua" ja päätin, että sänkyyn en jää.
Tästä päivästä tulisi jotain, mitä voisi mielissään muistella!
Joten ylös ja ulos kävi miehen tie.

Kuljin pitkin katuja, katselin kuinka moni vaelsi kohti työpaikkaansa, kuka
autolla ja kuka jalkaisin ja olipa joku polkupyörälläkin.
Monien näin kulkevan kohti rautatieasemaakin ja näin laiturit täydet junia odottavia.


Jatkoin kulkua, hymyilin. Itsellä vapaapäivä.... ja mieli ehkä siksikin iloinen.
Kuljin ja katselin, kuinka kaikilla oli olevinaan kiire eteenpäin... kuin muurahaisilla.

Aikani kuljin, ihmisten katseita ja kasvoja katselin - ihmettelin...
- missä olivat hymyt, missä ilot, missä värit?

Kokeilinpa.... vastaan tuli muutama hyvänpäivän tuttu ja tervehdin.
"Vittuako siinä irvistelet!".... "Just joo, kivat vaan sulle!"
Olipa mukava tavata... oli tosiaan.
Ja sama trendi jatkui ja jatkui - ja taas sen tajusin:

Ei Suomalainen osaa olla onnellinen, jos töitä on ja asuntokin,
sekä terveyttä edes jotenkin... vain valittaa pitää ja kiroilla!
Junttikansaa ollaan, turha yrittää muuta - esittää sivistynyttä, kun ei vain olla!

Mutta silti jatkoin yhden miehen "sotaa" ja hymyilin tuonakin aamuna.
------------------------------------------------------------------------

Oli ilta, tuossa ravintolassa ei ollut vielä oikein ketään.
Sain siis kerrankin vain olla rauhassa ja nauttia olosta  - ja juomasta, jalosta.

Taustalla musiikki pauhasi ja jossain muutama äijä hieman kovempaan keskusteli,
mutta rauhassa sain olla, niin kovin rauhassa.

Vaan mitä näinkään tiskillä olevan? Millainen nainen!
Huokaisin syvään, hieman rinnasta nappasi, onpa kaunis - upean näköinen.
Huokaisin toisenkin kerran..... eihän tuollainen yksin voi olla, ei tietenkään
- ja jatkoin lehden lukemista juomaani siemaillen.

Jonkinajan kuluttua silmäkulmastani huomasin, joku istuutui viereiseen pöytään,
hieman arkaillen ja ympärilleen katsellen. Nostin päätäni ja näin hänen olevan tuo
nainen, ketä hetki sitten ihailin - tuo nainen tiskiltä....

Hymyilimme toisillemme ja hän näpytteli puhelintaan. Arvasin, että kaveria tai
miestään kaipaili ja lehteni lukemista jatkoin.

Aikaa kului, tovi ja toinen ja juomankin loppui. Ravintola oli yhä rauhallinen, muutamia
asiakkaita vain, joten päätin vielä toisenkin ottaa. Astelin tiskille ja tuo nainen oli
yllättäin vierelläni. Taas katsoimme hetken toisiamme ja tahattomasti katsoin taakseni,
ei - hänen pöydässään ei istunut ketään, vieläkään!
Tilasin juoman, hymyilin hänelle hieman ja siirryin takaisin pöytääni.

Hetken päästä kuulin, kun joku puhui minulle...
"Anteeksi, voinko tulla seuraan?" Se oli tuo niin kaunis nainen, juuri hän.
Suostuin ja hän istuutui vierelleni. "Näytät olevan paikan ainoa vähän asiallisempi
heppu ja en viihdy enää oikein yksin." Hän kertoi ja jatkoi, että ystävätär oli
joutunut jättämään tapaamisen väliin. Kiitin mielessäni tuota tuntematonta ystävätärtä
ja totesin jotain vastaukseksi.

Sisälläni velloi melkoinen jännitys, hieman hikoilutti ja koitin näyttää
mahdollisimman rennolta, vaan onnistuinko... huomasiko tuo kaunis nainen,
että minua jännitti? Minua, miestä ujoa....

Ilta eteni hyvässä seurassa, tarinaakin alkoi jo syntyä ja yllättäin hän nousi ja
nappasi minut ylös tuolilta... "Tämä on meidän kappale!" Hän sanoi ja veti
minut tanssiin, muutaman pöydän väliin..... nojautuen kehoani vasten.
Haistoin tuon pehmeän parfyymin ja tunsin hänen kätensä selässäni,
hieman vaeltavan...... ja tanssista tuli, hidas - tosi hidas!

Kappale loppui, hän kääntyi selin minuun ja veti minut itseään vasten....
kuulin vain hiljaisen kuiskauksen: "Mennäänkö?" ja vastasin vain - hymyillen...

--------------------------------------------------------------------------------

Koin hetkiä, joita en ollut saanut kokea aikoihin.
Sinä veit minut maailmaan aurinkoiseen, annoit sen mulle paistaa
kirkkaammin ja lämpimämmin kuin vuosiin.

Koin olevani onnellinen, kerrankin - moneen vuoteen!
Sinä veit minut valoon ja toit kasvoilleni ilon ja hymyin, annoit mulle
syyn nauttia jokaisesta päivästä, enemmän kuin vuosiin.

Koin olevani onnekas!

Halusin tehdä sinulle asioita,
halusin antaa sinulle myös valoa, iloa ja aurinkoa.
Halusin nähdä sinunkin loistavan, niin kuin sait minut loistamaan.

Hetken otitkin vastaan, mitä sydämeni antoi.
Hetken otitkin ja nautit, annoit silmiesi loistaa.... annoit naurusi raikaa.
Hetken.

Mutta vain yksi yö, yksi päivä ja yksi olematon hetki mielessäsi käänsi kaiken...
Vain hetki, mitä en edes huomannut - et sitä paljastanut.
Enkä varoittavia merkkejä kuullut, en nähnyt, en tiennyt.... en tiennyt,
että olit jo päättänyt vain kääntyä minua vastaan.

Et selittänyt, et vastannut. Et halunnut kertoa - miksi - vaan vaikenit, suljit itsesi.
Ja sanoilla, joita väliin sulta sain, vain sait aikaan sen, että sen
minkä sykkimään sait - nyt sen murskasit vain - sen pienen, mun sydämen.

Taistelin vastaan, yritin saada ymmärrystä ja yritin ymmärtää.
Vaan et selittänyt, et suostunut - et mihinkään. Luulit vain, että mitä mietit, oli
ainoastaan oikeaa, etkä ymmärtää voinut ollenkaan, että sydämeni vain halusi
- se vain halusi - saada sinut onnelliseksi edes hetkinä niinä, joina olit kanssani.

Olit jotain saanut minulta, olit silloin onnellinen ja jotain muistoksi itsellesi jätit.
Olit sanonut jotain, mitä usein toistellut olen mielessäni, mutta pelkään että
vain valehtelit - minulle, välittämättä.....
Ja mitä saanut olit, niistä mustia vain tullut on..... ikuisiksi ajoiksi, mustia.

 ---------------------------------------------------------------------------

Niin niin....

Meni sitten taas tuo pyhien aika ohimennen ja mitä jäi miehen käteen? No hanskat ainakin aina välillä, jos ei mitään muuta. Olihan tässä sattumuksia, niin ikäviä kuin huvittaviakin ja jotain hyvääkin ja kiitokset on suoraan kerrottu heille, jotka ne ovat ansainneet!

Ikävä vain huomata edelleen, että muutamilla ihmisillä on erikoinen käsitys siitä, miten toisia
voi kohdella ja olla muka "ystäviä" tms.! En näitä ala vatvomaan syvemmin, toivon vain
että tällaiset ihmiset joku kaunis päivä joko kokevat oikeasti jotain, että huomaavat millaista
on kun kohdellaan miten sattuu tai että ei olekaan heti ketään auttamassa.
Kun ei puheet tehoa, niin ehkä omien sattumusten kautta oppisivat sitten parhaiten.
Mutta se valittelemisesta taas! On minulla syytä hymyynkin, onneksi. Vaan miksi?
No ottakaa selvää, jos kiinnostaa!

------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi iltamme tuo niin nihkeänä vain.
Sua hermostutin, olin myöhässä, olin estynyt, olin toisaalla...
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Sä hermoilit, mietit vaan - yhä uudestaan ja uudestaan...
tulenko mä ollenkaan!
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Mä olin myöhässä, mä myönnän sen.
Mä olin hermostunut, säkin näit sen.
Mut kun sut lopulta nähdä sain, lämpöä oli sydämeni vain!

Alkoiko iltamme tästä uudestaan?
Alkoiko... jatkuisiko.... tahtoisitko, vielä?
Sitä ehdin hetken mä miettiä!

Sä katsoit hetken, et vaan puhunut.
Sä katsoit ja katsoit, se mua vaivasi.
Miksi olit niin hiljaa, miksi?

Mä jo varma olin, tää oli sitten tässä.
Mut sä otitkin mua kädestä.
Alkoikin iltamme tästä, pienestä hetkestä.

Mentiin yhdessä kahvilaan,                    
kaakaota kuumaa nauttimaan.
Mentiin, yhdessä oltiin - naurettiin.

Ei me kelloja katseltu, ei niitä tarvittu.
Lopulta ulos meidätkin ajettiin...
meni paikka kiinni.... sammuivat kahvilan valot.

Kadulla viileällä kahden seistiin,
siinä vaan toisiimme nojattiin.
Jatkuisko ilta vielä tästä?

Loppuisko ilta tähän, nyt jo - jo tähän?
Loppuisko? Sitä mä mietin.
Ajatuksissa noissa mieli kieriskeli, ahdisti.

Sä rikoit hiljaisuuden, tahdoitkin luokseni.
Sä veit multa siinä sydämen!
Sä tahdoit... tahdoit... luokseni.

Mun luo mentiin, kotini sulle esitin.
Hieman häpeillen sitä näyttelin.
Mut sä halusit olla vain mun lähelläin!

En päästäny sua pois, sinä yönä - en.
Et tahtonu pois, sieltä luotani - et.
Ei ollu muita, ei muita, kuin vain me...

Ja aamulla sain mä nähdä,
kauneimman hymyn ikinä.
Siitä tuli uusi päivä meille!

--------------------------------------------------------------------------------------

Olit ollut jo jonkin aikaa hiljaa!

Olit vältellyt kaikkea mitä utelin.
Olit vain kiertänyt mua....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit päättänyt olla puhumatta.
Olit päättänyt olla vastaamatta.
Olit päättänyt olla vaikea....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaitelias, täysin vaitelias.
Olit mykäksi ryhtynyt.
Olit vain selän kääntänyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit hiljaisuuden äärettömän luonut.
Olit vaiteliaisuudella hallaa tuonut.
Olit sanasi niellyt, itsestäsi kylmän tehnyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaikeaksi tehnyt lähestyä.
Olit hankalaksi tehnyt tutustua.
Olit uskonut puheita toisia, et minua.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit unohtanut tavat.
Olit unohtanut..... niin vain olit.

Ja silti odotin, että tulisit ja puhuisit!
Ja olisit sitä, mitä olit.
-----------------------------------------------------------------------------------

Toisinaan on vain niin vaikeaa,
mahdotonta asiota sulattaa.
Toisinaan sitä vain mielensä hukuttaa....
itsensä elämältä kadottaa.

Välillä tekisi vain huutaa,
maailman tuskalla täyttää.
Välillä vain sisältä ahdistusta purkaa....
mielensä kaikkialle tyhjentää.

Hetkiä on erilaisia...                                            

- on synkkiä ja synkempiä.
Hetkiä on toisenlaisia....
- on onnellisiakin, hetkittäin.... onnellisia.

Vaan välillä, ehkä sittenkin liian usein, ehkä...
on vain sisällä liikaa kipua, huutavaa ja niin viiltävää.
Eikä sitä saa ulos, ei helpottaa oloaan voi...
Vaikka riipii mieltä, sydäntä - syvältä sieltä!

Haluisin edes joskus, edes hetken tai toisen
- kokea raukeutta, olla levollinen.
Haluisin edes välillä, edes tuokion pienen
- tuntea lämpöä, iloa, rakkauttakin.
Vaan sieluni palavaa laavaa on, se sydäntäni korventaa.

Olenko tähän jäävä, kipuun - ahdistavaan henkiseen?
Olenko tähän murtuva, tuskaan - jäätävään ja polttavaan?
Olenko..... ylitse koskaan mä tästä pääsenkö?

Hetkiä on erilaisia....

Mutta onko minulle?
Onko minun sielulle?
Onko enää elämälle......

---------------------------------------------------------------------------------------

Päätin sut yllättää, eräänä aamuna kirpeänä.
Heräsin vain sitä varten, aikaisin  - itselleni liian aikaisin.

Nopeasti ylös, vaatteet päälleni puin ja ulos.... pakkaseen pikkuiseen.
Autoon, no se lämmin onneksi oli.
Nopeaan luoksesi, ennen kuin lähtisit....
Jotain sulle antaisin, jotta ymmärtäisit - ellet jo tietäisi!

Matka kesti, muita liikkujia kirosin.
Miksi tuo hiljensi tuossa, miksi tuokin nyt topeksii tuossa....
Eikö nuokin voisi nyt siirtyä sivuun, ajoissa!
Rattiakin takoa taisin, kun nopeammin luoksesi tulla koitin.

Matka kesti, aamuruuhkaan juutuin.
Vaan lopulta kotitalollesi saavuin, auto parkkiin ja juoksin ovellesi.
Soitin kelloa, soitin ja soitin....
Ei mitään tapahtunut, et ovea avannut... en nähnyt sinua!

Jäin vain tuijottamaan ovea.
Se kiinni pysyi.
En tajuta voinut, miksi et avannut - ovea.
Se kiinni pysyi.

Hiljaa hartiat painuivat alas...
mielen matalaksi veti.
Hiljaa... käsi puristui taskussa.... ottaen käteensä....

Ja kuulin takaa äänen!
Käännyin, sydän pysähtyen katselin - sinua.
Lähestyit mua, lähestyit kotiasi... ja tuota ovea.
Ja käsi puristui taskussa..... ottaen käteensä....

Sä ihmettelit, miksi olin täällä.
Sä et voinut tajuta, että olin niin aikaisin siellä.

En osannut sanoa mitään, en puhua mitään.
Katsoin vain sinua, hiljaa.... käsi puristaen....  taskussa.....
Otin käteni esille, sulle sen annoin - enkä puhua osannut.

Kiitit hiljaa, hämmentyneenä.
Avasit oven - sen suljettuna olleen.
Kysyit, tulenko luoksesi.... vaan päätä puistelin.
Ehkä myöhemmin, ajattelin...
Ihmettelit - ja sulkeutui taas tuo ovi.
Vaan sulkeutuiko se kokonaan.... sitä tietää en voinut.

Hiljaa, vaiteliaana - niin hiljaa, autolleni astelin.
Ajamaan pääsin ja mieltäni tyhmää taas kirosin.
Miksi en sanonut mitä ajattelin, miksi lukkoon menin ja vaikenin?
Kaiken keskeytti..... puhelin....

Sä laitoit viestin, vain pienen.
"Oi kiitos, nyt ymmärrän! Tulethan pian takaisin?"
Ja vain pieni kyynel silmäkulmassani sulle vastasi: "Kyllä muruseni!"

----------------------------------------------------------------------------------------


Istuin nurkkapöydässä hämärässä, oudossa baarissa tässä.
Istuin, edessäni lasi - se monesko viimeinen.
Taustalla soi jotain vanhaa, suomirokkia kulunutta.
Siinä vaikeroi mies, erosta ja tuskasta - kuten aina tässä maassa!

Ihmisiä, erilaisia, pöydissä muutamissa.
Jokunen baaritiskin äärellä, istuivat ja nuokkuivat.
Tunnelma outo, hiljainen - ei edes häirinnyt puheensorina humalaisten.

Pyörittelin lasia kädessäni, sitä katselin ja huokailin.
Sen kullankeltaista juomaa maistoin, huulilleni vein.... lasin reunaa nuolaisin.
Maku poltti kieltä, hetken myös mieltä... toi takaisin muistoja, kipeitä ja apeita.

Hetken vain olin, ajatuksiini uppouduin.... yksin, nurkkapöydässä....
Sen pinta oli nähnyt paljon, sen tuolit kuulleet kaiken - ja minustako
tulisi vain yksi tarina lisää tuolle nurkkapöydälle ankealle?

Join lasini tyhjäksi, syvään huokaisin.
Taustalla soi jokin hermoja riipaiseva tekopirteä kiisselinen rakkauslaulu.
Joku nainen kireällä äänellä, lähes falsetissa, yritti tuoda tuntojaan esille
ja kertoa kuinka ihanaa hänen maailmansa on.....
Kukakohan tuonkin kappaleen oli kehdannut säveltää? Mietin mielessäni.
Jos olisi ollut karaokea, olisin kai mennyt sanomaan "laulajalle" pari sanaa.... - kai.

Astelin tiskille, tilasin taas yhden - viimeisen - samanlaisen.
Tarjoilija katseli pitkään, hieman puisteli päätään.... oli nähnyt kaltaisiani liikaa...
- aivan liikaa.
Palasin pöytään, vaan ei se tyhjä ollutkaan. Sen äärellä istui joku.
Hetken mietin, vaihdanko paikkaa, mutta hän kutsui mut seuraan.

Istuuduin häntä vastapäätä, katselin tuota naista..... hieman kai minua nuorempi....
Hän kertoi mua katselleen, sivusta ystävänsä kanssa seurailleen
- ja päätti tulla juttelemaan, miehestä selvää ottamaan....
Katselin häntä, hymykuopan näin. Silmät kirkkaat suoraan mua katseli.
Ei siis humalassa, ei ainakaan pahassa! Taisin itse olla enempi - hetken ajattelin.

Päätin olla skarppina, mistä näistä tietää - kuka mitä yrittää.
Juteltiin vähän sitä ja tätä, kyllähän hän kyseli. Mutta ei kaikkea kerralla,
en itsestäni paljasta - enkä julki tuo.
Päätin olla kohtelias ja tarjota yhdet. Hän yllättyi, oli hetken hiljaa
- ehkä mietti, mitä ajoin takaa. Mutta kerroin, että vain seuran vuoksi
tarjoisin, en muuta - seuraa en etsisi, hyväksyi tarjoukseni.

Kävin siis taas tiskillä, tilasin juomat ja katsoin tarjoilijan ilmettä.
Hieman tuo hymyili, ei kai silmää iskenyt, ei - näin väärin.
No luulkoon mitä luulkoon, tämä kaveri ei naista ole hakemassa!

Palasin takaisin ja tarjosin juoman. Hän kiitti hymyillen - ja näin taas sen...
pienen sievän hymykuopan.
Tarinoimme ties miten kauan, mieleni piristyi - ja taisin ottaa vielä
yhden - samanlaisen - sen viimeisen, tarjoten myös toisen.

Yllättäin välähti. Hetken pimeää oli.
No niin, se siitä "ilosta" sitten - se oli valomerkki maaginen.
Ja ilta olisi ohitse.
Join lasin tyhjäksi ja kerroin, että todellakaan en naista nyt halua, en kaipaa.
Hän nousi ylös tuoliltaan, hieman hämmentyneenä katseli....
- arvasin mitä tuo nainen ajatteli!
Halasin hieman ja kuiskasin, että pakkohan tänne on tulla toistekin.....
Ja taas näin tuon - pienen sievän hymykuopan.

Lähdin ulko-ovea kohti, sivusilmällä näin tarjoilijan hämmentyneen ilmeen!
Arvasin mitä ajatteli, mieltäni tuo hyväili. Hymyilin....
Ulkona pieni pakkanen puristi itsensä kiinni minuun, vaan
siitä välittämättä hyvillä mielin lähdin kohti kotia
- mielessäni tuo - pieni sievä hymykuoppa - tuon naisen, vieraan, kai paikallisen.

Ja nurkkapöytä sai itseensä tarinan uuden, erilaisen.   

----------------------------------------------------------------------------------------

Miten joulu jatkuukaan...

Onpa ollut joulu! Tuli käytyä yhden ystävän kanssa ennen aattoa Tallinnassa, tai no aattoiltana
kotiuduin ja luulin, että matkaväsy olisi vienyt miehestä mehut, mutta toisin kävi. Mukava oli päästä vielä joulusaunaan ja sen jälkeen...  - no ei nyt kaikkea paljasteta.

Joulupäivä olikin sitten päivän osalta vain nukkumista, mutta kun ilta hämärtyä alkoi, heräsi
tämäkin mies taas eloon ja taas mentiin! Ihme yökyöpeli, muuta en voi sanoa.

Tosin ei tämä joulu nyt kaikkinensa ole ollut näin hyvältä kuulostava. Valitettavasti on ihmisiä, jotka ovat toisinaan liiankin kylmiä ja tunteettomia, eivätkä halua nähdä sitä, että joku
haluaa vilpittömästi tehdä hyvää ja hyviä asioita. Parin tällaisen käytös vei joulun alla fiilikset
tosi syvälle ja vielä joulupäivänä joutui omalla tavallaan kärsimään kylmästä kohtelusta.

Mutta eikös sitä sanota, että nokka kohti uusia pettymyksiä.... tai jotain.
----------------------------------------------------------------------------------------------

Sä et osannut sanoa mulle mitään.
Sä vain istuit ja tuijotit siinä hiljaa.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Sä et halunnut jutella ollenkaan.
Sä vain tuijotit ja tuijotit - kauas maisemaan.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas, miksi taas ja taas - miksi sä olet tuollainen?

Sä väitit mulle taas, ei ole mitään ongelmaa.
Sä väitit taas, murjotit ja tuijotit.... ulos jonnekin, kuitenkin!

Miksi sä taas, miksi..... miksi sä olet tuollainen?

Sä olet erilainen, et se sama nainen.
Sä olet itsessäsi taas, sisällä mietteissä omissas vaan!
Sä väität kaiken olevan ok, miksi sitten vain hoet "joo-joo"...

Miksi sä taas olet tuollainen?                        


Mut kun lopetin kyselemästä,
lopetin ihmettelemästä, lopetin huomaamasta.
Sä suutuit taas, et puhunut ollenkaan - sä vain menit,
paiskoit ja huutaen... vain huutaen, mellastit!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Mä en tajunnut, en enää jaksanut, en halunnut....
Sä et ollut se, se ihana nainen entinen - se eilinen, viime viikkonen.

Miksi sä taas, taas ja taas.... taas olet tuollainen?

Lopulta voimani loppuivat, halunnut en enää edes nähdä sua.
Olin valmis poistumaan, jonnekin katoamaan.
Mut´ sit sä tulit viereen mun, jotain taas sanoen...
Siihen tulit, jotain hieman hokien...

Silti, miksi sä taas, miksi sä taas - taas olet tuollainen?

Sä sait naamallesi hymyn, mut´ oliko se aito?
Sä sait ääneesi ilon, mut´ oliko totta?
Sä koitit jotain, heitit jotain, mä en tiennyt mitä uskoa!

Miksi sä taas, miksi sä taas... taas olet tuollainen?

Mä aloin olla loppu, aloin tähän väsyä.
En vain enää tajua, en enää halua... en nähdä tätä, en kokea sitä!
Sä vain imet mua kuiviin, syöt elämää.
En mä jaksa sanoo sulle  mitään, annan vaan olla.

Vaikka:
Sä olet taas, sä olet taas - ja varmaan kohta taas, tuollainen!
---------------------------------------------------------------------------------------

Ei oltu hetkeen nähty, vain viesteillä toisiamme oltiin muistettu.
Kirjoiteltiin päivisin, kirjoiteltiin öisin.... saimme toisillemme
hymyn huulillemme, mieliin tunteen lämpimän.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Kirjoittelimme, viestit toisillemme lentelivät...
Viestittelimme, kuvinkin ilahdutimme.
Aina sait hymyn huulilleni, kun viestin uuden sinulta sain.
Ja aina viesteistäsi luin, niitä minultakin odotit vain.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Aikaa kului, päivät vaihtuivat toisiin.
Aikaa kului, yöt seurasivat toisiaan.
Vaan toisiamme emme nähneet, emme kohdanneet.

Hetkeen ei kulkeneet viestitkään.             

Mihin ne hävisivätkään?
Unohdimmeko toisemme?
Tapahtuiko..... - ei sitä en ajatella halunnut!

Sitten, yllätimme toisemme.
Kuin yhdestä sydämestä, yhdestä mielestä....
toisiamme lähestyimme, viestillä kyselimme:
Tavattaisiinko tänään?

Tavattiin, halattiin, jäimme toistemme syliin.
Hennoin suukoin sua kiitin, poskelle ne painoin.
Pidin sut vain lähellä - lämpimästi lähellä
- ja kuulin äänestäsi, siitä kauniista äänestäsi -
sun oli hyvä olla, lähelläni!

Aikaa kului, tunnit vaihtuivat toisiin.
Vaan me emme siitä välittäneet, emme muuta ajatelleet...
- olimme vain tuossa hetkessä, ainutlaatuisessa - mutta ei viimeisessä!

Mä silittelin sua, suukotin sua, pidin lähelläni halaten.
Sä hiljaa olit, vain silmillä puhuit... niihin uppouduin, lähes taas hukuin!
Eikä kummallakaan ollut kiire, ei haluja, lähteä pois.

Mutta tuli taas hetki erota, hetki poistua.
Irrotimme otteemme, tuskaisesti ja hitaasti. Emme halunneet,
vaikka tiesimme..... emme toivoneet... vaikka tunsimme...
Tosin tietäen: Kohta taas näkisimme,
ikuisuudelta tuntuvan pienen hetken jälkeen.....

Lähdit - perääsi jäi vain soimaan laulu - sinulta:
"Fly high, I am running against the wind!
 Fly high, feels like my heart will explode!
 Like time has stopped, my breath is running out.
 Now it´s the climax, I want to hold you in this last moment."

Hymyilin ja näin - sinäkin hymyilit - poistuessasi
- kuten taas palatessasi!

Sitä odotellessa: Fly high...
 -----------------------------------------------------------------------------

Yksinäinen istui paljaalla jakkaralla kotonaan.
Vain yksi pieni lamppu, kellastuneen varjostimen alla, valaisi huonetta.
Hän puristeli kädessään valokuvaa, menneestä hetkestä.

Televisiossa hiljaa taustalla näkyi jokin jouluinen elokuva.
Kaikki olivat siinä niin onnellisia, iloisia, rakastettuja.

Yksinäinen pyyhkäisi silmäkulmastaan kyyneleen.

Pöydällä oli pienet antimet, yritti hän itselleen joulua tehdä, mutta
yksin..... ei vain onnistunut.
Lautanen oli täydempänä tyhjää kuin täynnä antimia.
Yksinäisellä ei ollut paljoa, ei mitään.

Iloiset joululaulut vain televisiosta soivat, ahdistivat häntä.
Pyyhkäisi toisenkin kyyneleen, katsoen valokuvaa menneestä - sitä puristaen.

Tuolloin oli vielä paljon, oli vielä kaikkea - oli lämpöä, naurua ja rakkautta.
Vaan se aika on mennyttä, se on ollutta.... nyt hän oli yksinäinen.

Huokaisi syvään, nousi paljaalta pallilta, keittiöön asteli.
Ei, kaapista ei löytynyt mitään hyvää, eikä ollut edes kahviakaan.
Yksinäisellä ei ollut oikein mitään, vain muistot......
- ja televisiosta kuului iloiset lasten naurut ja äänet.

Yksinäinen ahdistui, yhä enemmän ja enemmän.
Jostain ulkoakin kuului iloisia ääniä.
Löysi sentään yhden kynttilän, osittan jo poltetun.
Mietti, miksi sen oli talteen laittanut - ei enää jaksanut, ei muistanut.
Sytytti sen lähes itkien - yksinäinen, jouluaaton hämärässä.

Hän katsoi taas tuota kuvaa, hetken myös television tarjontaa.
Sisällä sattui, sydämestä otti - sieluun viilsi. Hän oli yksinäinen!

Ei ollut mitään, lahja ainoa itselle - hieman edes syötävää
- ja sekin lautasella kylmänä.... ei vain maistunut sekään.
Puristi nyrkkiä, tuo yksinäinen... tuskaansa pyrki purkaa... tuo yksinäinen.

Puki ylleen, puhalsi kynttilän sammuksiin.
Ulos lähti, pakkaseen - lumisateeseen, käveleen...
Pienet kyyneleet jäätyen silmäkulmiin pistelivät hieman,
hän ei enää välittänyt... ei enää jaksanut - tuo yksinäinen!

Kulki hetken, halki puiston, läpi muutamien pihojen.
Kulki hetken, tullen metsikköön, hämärään - pieneen.
Kulki hetken, kunnes istahti, pään alas painaen, siihen jääden - tuo yksinäinen.

Lumisade peitteli hiljaa... ääneti hänet.
Vielä kaivoi tuon kuvan taskustaan, kerran katsoi.... sitten se tippui....
Siihen hän jäi, kuunteli vielä jostain kaukaa kuuluvia ääniä, kaikuvia lauluja
- mutta eivät ne enää hälle soineet, eivät naurua hälle tuoneet.
Siihen hän jäi, tuo yksinäinen.


Ystävät: Älkää jättäkö ketään yksin, varsinkaan jouluna!

https://www.youtube.com/watch?v=prErnop1eiM

---------------------------------------------------------------------------------