Pieniä pätkiä.....

No niin, taas on mennyt pieni hetki siitä, kun kirjoittelin mitään tänne viimeksi.
Olen pahoillani - aina ei ehdi niin paljoa täällä olemaan, kuin mitä ehkä itsekin haluaisi.
Mutta "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" - kuten sanotaan.

Aika on mennyt melkoisen mukavasti töiden ja vapaa-ajan merkeissä.
Mitä sitten on tapahtunut viimeaikoina? Rehellisesti, ei mitään mullistavia asioita, mutta ei
mitään ikäviäkään.... olotila niin henkisesti kuin fyysisestikin on ollut mainio!
Toivon, että nykyinen olotila jatkuu.
------------------------------------------------------------------
Sitten pieniin pätkiin:
------------------------------------------------------------------

Hei......
Hei......
Älä mulle sano hei!
Hei......
Hei......
Älä vain sano: Hei!
Älä sano, hei - älä sano, älä sano..... jos se on vain "Ei"!
Siis hei......hei!

Mut´ jos sä sanot: "Hei!"
Hei...... 
Niin mä tahdon sen kuulla, että se on "Hei!"
Hei......
Siis, se ei ole sulta - ei - kun tulet luo ja sanot "Hei!"

Sen tahdon kuulla mä niin....
Hei.... sen tahdon kuulla niin.
Se ei ole sulta: "Näkemiin!"
Hei......
Hei......
- ei se ei ole näkemiin..... Se on se, se on se...
se on: Hei - minkä kuulla tahdon mä niin!

Koska sanan voit sanoa,
- voit niin sanoa....
tavalla kahdella, tavalla hyvällä,
tavalla pahalla...

Siis:
Hei.....
Hei.....
Niin, se sana jää elämään meidän sydämiin.....
Kun sen lausut - tavalla hyvällä, huulilla hymyilevillä
Siis:
Hei......, hei.... sen vaan kuulla mä tahdoinkin!
- ja ei se ole enää ei.

----------------------------------------------------------------------------

Mä vain makaan ja makaan, aamussa harmaassa.
Mieli ei anna nousta, keho sitä tottelee!
Mä vain makaan ja makaan......
En halua, en jaksa, ei kiinnosta - ei.

Mut herätti kello, aikaisin....
Pirinä päätäni jyskytti - kirosin.
Miksi ihmeessä sen soimaan olin laittanut?
Miksi?
Miksi?
Niin, miksi?

Mä vain makaan ja makaan, aamussa......
ulkoa kuuluu liikenteen ääniä, pihalta kantautuu puheesorinaa.
Makaan ja makaan....

Katson kelloa, kiroan hiljaa!
Verkkaan viisarit etenevät... minuutit vaihtuvat toisiin.
- tuijotan tyhjä katse silmissäni.
Mä vain makaan ja makaan, aamussa......

Tylsistyn, alkaa puuduttaa!
Mutta mieli ei anna nousta, kehon käskee vain olla.
En halua, en vain halua - enkä jaksa......
- ja kiroaan, kun olin kellon laittanut herättämään minut aamulla!

Tajuan yllättäin miettiväni, miksi vain olen!
Tajuan syvään pohtivani, mikä olen, miksi olen
- ja miksi yhä vain makaan ja makaan.

Tähänkö se menee:
Tylsiin päiviin tyhjiin hetkiin?
Tähänkö se johtaa:
Turhiin tuokioihin, toteutumattomiin tekoihin?
Tähänkö.... - niin tähänkö?

Silti vieläkin makaan......
katson taas kelloa, kiroan lisää... harmittelen!
Miksi en jaksa, miksi en halua - miksi en vain nouse?
Hengen voimattomuus lannistaa kehon, saastuttaa ruumiin!
En halua, enkä jaksa... en enää välitä...
- käännän kylkeä, nukahdan.

............. unessa....... levottomassa....... alitajunta seikkailee..... harhailee....
kierin tuskaisena sängyssä, säpsähtelen unessa.... heräilen.......!

Lopulta herään - hikisenä, tuskaisena.... mutta - jotain ymmärtäneenä!
En voi vain olla, en voi vain maata.
Huudan mielessäni itselleni: "Nouse - nyt ylös, nouse!"
Tottelen itseäni ja tajuan......
Maailma ei vain minua varten, mutta ilman minuakaan ei ole tätä maailmaa!

Enkä siitä hetkestä lähtien ole jäänyt vain makaamaan!
-------------------------------------------------------------

Kysy itseltäsi:
"Olenko koskaan kokenut ikävää?"
Todella sydämestä ottavaa, rintaa riipovaa.
Kysy itseltäsi, älä valehtele.

Mieti elämääsi, mieti menneisyyttäsi, mieti ja puntaroi!
Ikävä - toiseen henkilöön, läheiseen, rakastettuun....
- johonkin, jolla on paikka sydämessäsi!
Mieti - todellakin - mieti!

On helppo sanoa, on helppo todeta, on liian helppoa...
- Mutta kuka sen on tuntenut?
Kuka...
Sinä?
Tuo tuolla.....?
Joku tuttu kertonut?
Minä?

Kyllä, minä - minä sen olen.
Se riipii mieltä, se ahdistaa rintaa....
- se nostaa kyyneleet silmiin.

Ja kun hänestä kuulee jotain, hänet kohtaa jälleen....
- kanssaan olla saa!
Sitä ei sanoiksi pysty kuvailemaan - silloin on vain se tunne, se hetki - se!

Siksi olen onnellinen, että elämässäni on ihmisiä, joita minun tulee ikävä,
kun olen heistä erossa - liian kauan.

Kiitos, kun olette elämässäni!
..............................................................................................

Ihmisen mieli on ihmeellinen.
Ja ihminen - on kaksinaamainen........
- ainakin osa!

Hyvä tapa on asioista puhuminen, niiden ratkominen
ja selvittäminen.
- Mutta kun joillekin se tapahtuu vain ja ainoastaan
selän takana..... sinun, minun, kenen milloinkin!
Sitä en voi ymmärtää, enkä myöskään sietää.

Ehkä se menee vielä jossain leikinlaskussa, pienenä
viattomana härnäilynä, mikä peliin kuuluu.....
Vaan kun se on joillekin arkea töissä, kotipiirissä,
kouluissa.... - silloin se satuttaa, aina...... syvemmältä ja syvemmältä!

Vaan tällaiset ihmiset sitä eivät itse edes tajua!
He eivät sitä ymmärrä, mitä väärää tekevät - kun jostakusta puhuvat
toisten samanlaisten kanssa asioita hänestä, sivulliseksi sysätystä
- kuka kuitenkin hän puheen aiheena on!

Heihin eivät puheet tehoa.... eivät sanat tai kovistelut.
Turha yrittää vastata "samalla mitalla", turha selittää tai neuvoa.
Saavat vain vettä myllyynsä - ja sivummalle sinut sysätään ja enempi sinusta puhutaan.

Jos tuota kokenut olet, voit ajatella vaikka näin:
"He jotka puhuvat sinusta selkäsi takana, ovat siellä missä heidän pitää ollakin: Takanasi!"
(siksi minäkään en anna muutaman ......... häiritä mielenrauhaani).
-------------------------------------------------------------

Odotan hetkeä.... piennen pientä hetkeä.
Odotan, että saan sinut pysäytettyä!

Odotan..... hermostuneena... odotan ja odotan.
Koska se hetki on? Koska?
Joko nyt..... vai nyt.... vai nyt....... vai.....?

Tiedän, olen kärsimätön.
Tiedän..... mutta kun en voi sille mitään!
Tahtoisin sen tapahtuvan nyt.
Tahtoisin, että se pieni hetki olisi jo nyt.

Vaan vielä ei ollut aika.....
- vielä jouduin odottamaan.... hetken.
Kunnes:
Tuli se pieni hetki.
Tulit paikalle, yllätyit, näit mut.... ja
- sain sinut syliini!
Upotin suudelmiin lämpimiin, halauksiin helliin.
Kiedoin käteni ympärillesi, kuiskasin korvaasi.....
- katsoit minua hymyillen, pieni kyynel silmääsi koristaen!

Me olimme tässä! Me - vain me, aina.... vain me!
----------------------------------------------------------------

Keskustelun avaus.

Nyt ei tule, kuin yksi pieni kirjoitus!
Toivon että keskustelisitte asiasta.... vaikka kommentoimalla minulle tänne.
Laitan tarvittaessa parhaimpia kommentteja anonyymeina esille, jotta
saamme aiheesta keskustelua aikaiseksi. Katsotaan, löytyykö teiltä omia
mielipiteitä asian suhteen - omakohtaisia kokemuksia - näkemyksiä asiasta
tai vierestä nähtyjä tilanteita. Sana on vapaa!

Kiitoksia jo niille muutamalle, jotka ovat mm. "naamakirjassa" mietteitänsä
kertoneet. Huomaan, että kysymykset ovat jopa arkoja aiheita ja näistä ei
välttämättä kaikkien ole helppo puhua!

----------------------------------------------------

Miksi joskus puhuminen on vaikeinta hänelle,
kenen kanssa sen pitäisi olla helpointa?

Miksi toisinaan hänen lähelle meneminen on vaikeina,
kenen vierellä pitäisi vapautunein olla?

Miksi toisinaan hyvällä mietteensä sanonutta rangaistaan,
mutta päänaukojille silitetään päätä?

Miksi tasavertaisuus on toisinaan sitä, että toinen sanelee ehdot?
                                                                  

Miksi toisinaan takerrutaan sanoihin,
katsomatta asioita kokonaisuutena?

Miksi suututaan, kun pitäisi rakastaa?
Miksi haukutaan, kun pitäisi kuunnella?

Miksi toisinaan uskotaan väärää ja
oikea käännetään vääräksi?

Miksi aikuiset unohtavat usein tavat, kun väittelevät?

Miksi tunteiden näyttäminen kielletään,
mutta silti vaaditaan olla avoin?

Miksi?
----------------------------------------------------------

Miksi sinä et ole sitä, mitä sinä sanot olevasi?
Miksi minusta luullaan,  että olen muuta kuin koitan olla?

Miksi monista helpoista asioista on tehtävä niin vaikeita?

Miksi välillä sieltä omalta mukavuusalueelta ei voisi
poistua edes hieman, jos sillä ratkaista monta ongelmaa?

Miksi minun oletetaan tietävän kaikki,
tietävän kaikki, osaavan heti kaikki?

Miksi?
------------------------------------------------------------------

Niin niin....

Meni sitten taas tuo pyhien aika ohimennen ja mitä jäi miehen käteen? No hanskat ainakin aina välillä, jos ei mitään muuta. Olihan tässä sattumuksia, niin ikäviä kuin huvittaviakin ja jotain hyvääkin ja kiitokset on suoraan kerrottu heille, jotka ne ovat ansainneet!

Ikävä vain huomata edelleen, että muutamilla ihmisillä on erikoinen käsitys siitä, miten toisia
voi kohdella ja olla muka "ystäviä" tms.! En näitä ala vatvomaan syvemmin, toivon vain
että tällaiset ihmiset joku kaunis päivä joko kokevat oikeasti jotain, että huomaavat millaista
on kun kohdellaan miten sattuu tai että ei olekaan heti ketään auttamassa.
Kun ei puheet tehoa, niin ehkä omien sattumusten kautta oppisivat sitten parhaiten.
Mutta se valittelemisesta taas! On minulla syytä hymyynkin, onneksi. Vaan miksi?
No ottakaa selvää, jos kiinnostaa!

------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi iltamme tuo niin nihkeänä vain.
Sua hermostutin, olin myöhässä, olin estynyt, olin toisaalla...
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Sä hermoilit, mietit vaan - yhä uudestaan ja uudestaan...
tulenko mä ollenkaan!
Alkoi tosiaan iltamme heikosti vain.

Mä olin myöhässä, mä myönnän sen.
Mä olin hermostunut, säkin näit sen.
Mut kun sut lopulta nähdä sain, lämpöä oli sydämeni vain!

Alkoiko iltamme tästä uudestaan?
Alkoiko... jatkuisiko.... tahtoisitko, vielä?
Sitä ehdin hetken mä miettiä!

Sä katsoit hetken, et vaan puhunut.
Sä katsoit ja katsoit, se mua vaivasi.
Miksi olit niin hiljaa, miksi?

Mä jo varma olin, tää oli sitten tässä.
Mut sä otitkin mua kädestä.
Alkoikin iltamme tästä, pienestä hetkestä.

Mentiin yhdessä kahvilaan,                    
kaakaota kuumaa nauttimaan.
Mentiin, yhdessä oltiin - naurettiin.

Ei me kelloja katseltu, ei niitä tarvittu.
Lopulta ulos meidätkin ajettiin...
meni paikka kiinni.... sammuivat kahvilan valot.

Kadulla viileällä kahden seistiin,
siinä vaan toisiimme nojattiin.
Jatkuisko ilta vielä tästä?

Loppuisko ilta tähän, nyt jo - jo tähän?
Loppuisko? Sitä mä mietin.
Ajatuksissa noissa mieli kieriskeli, ahdisti.

Sä rikoit hiljaisuuden, tahdoitkin luokseni.
Sä veit multa siinä sydämen!
Sä tahdoit... tahdoit... luokseni.

Mun luo mentiin, kotini sulle esitin.
Hieman häpeillen sitä näyttelin.
Mut sä halusit olla vain mun lähelläin!

En päästäny sua pois, sinä yönä - en.
Et tahtonu pois, sieltä luotani - et.
Ei ollu muita, ei muita, kuin vain me...

Ja aamulla sain mä nähdä,
kauneimman hymyn ikinä.
Siitä tuli uusi päivä meille!

--------------------------------------------------------------------------------------

Olit ollut jo jonkin aikaa hiljaa!

Olit vältellyt kaikkea mitä utelin.
Olit vain kiertänyt mua....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit päättänyt olla puhumatta.
Olit päättänyt olla vastaamatta.
Olit päättänyt olla vaikea....

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaitelias, täysin vaitelias.
Olit mykäksi ryhtynyt.
Olit vain selän kääntänyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit hiljaisuuden äärettömän luonut.
Olit vaiteliaisuudella hallaa tuonut.
Olit sanasi niellyt, itsestäsi kylmän tehnyt.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit vaikeaksi tehnyt lähestyä.
Olit hankalaksi tehnyt tutustua.
Olit uskonut puheita toisia, et minua.

Olit mitä olit, mutta et ollut sinä!

Olit unohtanut tavat.
Olit unohtanut..... niin vain olit.

Ja silti odotin, että tulisit ja puhuisit!
Ja olisit sitä, mitä olit.
-----------------------------------------------------------------------------------

Toisinaan on vain niin vaikeaa,
mahdotonta asiota sulattaa.
Toisinaan sitä vain mielensä hukuttaa....
itsensä elämältä kadottaa.

Välillä tekisi vain huutaa,
maailman tuskalla täyttää.
Välillä vain sisältä ahdistusta purkaa....
mielensä kaikkialle tyhjentää.

Hetkiä on erilaisia...                                            

- on synkkiä ja synkempiä.
Hetkiä on toisenlaisia....
- on onnellisiakin, hetkittäin.... onnellisia.

Vaan välillä, ehkä sittenkin liian usein, ehkä...
on vain sisällä liikaa kipua, huutavaa ja niin viiltävää.
Eikä sitä saa ulos, ei helpottaa oloaan voi...
Vaikka riipii mieltä, sydäntä - syvältä sieltä!

Haluisin edes joskus, edes hetken tai toisen
- kokea raukeutta, olla levollinen.
Haluisin edes välillä, edes tuokion pienen
- tuntea lämpöä, iloa, rakkauttakin.
Vaan sieluni palavaa laavaa on, se sydäntäni korventaa.

Olenko tähän jäävä, kipuun - ahdistavaan henkiseen?
Olenko tähän murtuva, tuskaan - jäätävään ja polttavaan?
Olenko..... ylitse koskaan mä tästä pääsenkö?

Hetkiä on erilaisia....

Mutta onko minulle?
Onko minun sielulle?
Onko enää elämälle......

---------------------------------------------------------------------------------------

Päätin sut yllättää, eräänä aamuna kirpeänä.
Heräsin vain sitä varten, aikaisin  - itselleni liian aikaisin.

Nopeasti ylös, vaatteet päälleni puin ja ulos.... pakkaseen pikkuiseen.
Autoon, no se lämmin onneksi oli.
Nopeaan luoksesi, ennen kuin lähtisit....
Jotain sulle antaisin, jotta ymmärtäisit - ellet jo tietäisi!

Matka kesti, muita liikkujia kirosin.
Miksi tuo hiljensi tuossa, miksi tuokin nyt topeksii tuossa....
Eikö nuokin voisi nyt siirtyä sivuun, ajoissa!
Rattiakin takoa taisin, kun nopeammin luoksesi tulla koitin.

Matka kesti, aamuruuhkaan juutuin.
Vaan lopulta kotitalollesi saavuin, auto parkkiin ja juoksin ovellesi.
Soitin kelloa, soitin ja soitin....
Ei mitään tapahtunut, et ovea avannut... en nähnyt sinua!

Jäin vain tuijottamaan ovea.
Se kiinni pysyi.
En tajuta voinut, miksi et avannut - ovea.
Se kiinni pysyi.

Hiljaa hartiat painuivat alas...
mielen matalaksi veti.
Hiljaa... käsi puristui taskussa.... ottaen käteensä....

Ja kuulin takaa äänen!
Käännyin, sydän pysähtyen katselin - sinua.
Lähestyit mua, lähestyit kotiasi... ja tuota ovea.
Ja käsi puristui taskussa..... ottaen käteensä....

Sä ihmettelit, miksi olin täällä.
Sä et voinut tajuta, että olin niin aikaisin siellä.

En osannut sanoa mitään, en puhua mitään.
Katsoin vain sinua, hiljaa.... käsi puristaen....  taskussa.....
Otin käteni esille, sulle sen annoin - enkä puhua osannut.

Kiitit hiljaa, hämmentyneenä.
Avasit oven - sen suljettuna olleen.
Kysyit, tulenko luoksesi.... vaan päätä puistelin.
Ehkä myöhemmin, ajattelin...
Ihmettelit - ja sulkeutui taas tuo ovi.
Vaan sulkeutuiko se kokonaan.... sitä tietää en voinut.

Hiljaa, vaiteliaana - niin hiljaa, autolleni astelin.
Ajamaan pääsin ja mieltäni tyhmää taas kirosin.
Miksi en sanonut mitä ajattelin, miksi lukkoon menin ja vaikenin?
Kaiken keskeytti..... puhelin....

Sä laitoit viestin, vain pienen.
"Oi kiitos, nyt ymmärrän! Tulethan pian takaisin?"
Ja vain pieni kyynel silmäkulmassani sulle vastasi: "Kyllä muruseni!"

----------------------------------------------------------------------------------------


Istuin nurkkapöydässä hämärässä, oudossa baarissa tässä.
Istuin, edessäni lasi - se monesko viimeinen.
Taustalla soi jotain vanhaa, suomirokkia kulunutta.
Siinä vaikeroi mies, erosta ja tuskasta - kuten aina tässä maassa!

Ihmisiä, erilaisia, pöydissä muutamissa.
Jokunen baaritiskin äärellä, istuivat ja nuokkuivat.
Tunnelma outo, hiljainen - ei edes häirinnyt puheensorina humalaisten.

Pyörittelin lasia kädessäni, sitä katselin ja huokailin.
Sen kullankeltaista juomaa maistoin, huulilleni vein.... lasin reunaa nuolaisin.
Maku poltti kieltä, hetken myös mieltä... toi takaisin muistoja, kipeitä ja apeita.

Hetken vain olin, ajatuksiini uppouduin.... yksin, nurkkapöydässä....
Sen pinta oli nähnyt paljon, sen tuolit kuulleet kaiken - ja minustako
tulisi vain yksi tarina lisää tuolle nurkkapöydälle ankealle?

Join lasini tyhjäksi, syvään huokaisin.
Taustalla soi jokin hermoja riipaiseva tekopirteä kiisselinen rakkauslaulu.
Joku nainen kireällä äänellä, lähes falsetissa, yritti tuoda tuntojaan esille
ja kertoa kuinka ihanaa hänen maailmansa on.....
Kukakohan tuonkin kappaleen oli kehdannut säveltää? Mietin mielessäni.
Jos olisi ollut karaokea, olisin kai mennyt sanomaan "laulajalle" pari sanaa.... - kai.

Astelin tiskille, tilasin taas yhden - viimeisen - samanlaisen.
Tarjoilija katseli pitkään, hieman puisteli päätään.... oli nähnyt kaltaisiani liikaa...
- aivan liikaa.
Palasin pöytään, vaan ei se tyhjä ollutkaan. Sen äärellä istui joku.
Hetken mietin, vaihdanko paikkaa, mutta hän kutsui mut seuraan.

Istuuduin häntä vastapäätä, katselin tuota naista..... hieman kai minua nuorempi....
Hän kertoi mua katselleen, sivusta ystävänsä kanssa seurailleen
- ja päätti tulla juttelemaan, miehestä selvää ottamaan....
Katselin häntä, hymykuopan näin. Silmät kirkkaat suoraan mua katseli.
Ei siis humalassa, ei ainakaan pahassa! Taisin itse olla enempi - hetken ajattelin.

Päätin olla skarppina, mistä näistä tietää - kuka mitä yrittää.
Juteltiin vähän sitä ja tätä, kyllähän hän kyseli. Mutta ei kaikkea kerralla,
en itsestäni paljasta - enkä julki tuo.
Päätin olla kohtelias ja tarjota yhdet. Hän yllättyi, oli hetken hiljaa
- ehkä mietti, mitä ajoin takaa. Mutta kerroin, että vain seuran vuoksi
tarjoisin, en muuta - seuraa en etsisi, hyväksyi tarjoukseni.

Kävin siis taas tiskillä, tilasin juomat ja katsoin tarjoilijan ilmettä.
Hieman tuo hymyili, ei kai silmää iskenyt, ei - näin väärin.
No luulkoon mitä luulkoon, tämä kaveri ei naista ole hakemassa!

Palasin takaisin ja tarjosin juoman. Hän kiitti hymyillen - ja näin taas sen...
pienen sievän hymykuopan.
Tarinoimme ties miten kauan, mieleni piristyi - ja taisin ottaa vielä
yhden - samanlaisen - sen viimeisen, tarjoten myös toisen.

Yllättäin välähti. Hetken pimeää oli.
No niin, se siitä "ilosta" sitten - se oli valomerkki maaginen.
Ja ilta olisi ohitse.
Join lasin tyhjäksi ja kerroin, että todellakaan en naista nyt halua, en kaipaa.
Hän nousi ylös tuoliltaan, hieman hämmentyneenä katseli....
- arvasin mitä tuo nainen ajatteli!
Halasin hieman ja kuiskasin, että pakkohan tänne on tulla toistekin.....
Ja taas näin tuon - pienen sievän hymykuopan.

Lähdin ulko-ovea kohti, sivusilmällä näin tarjoilijan hämmentyneen ilmeen!
Arvasin mitä ajatteli, mieltäni tuo hyväili. Hymyilin....
Ulkona pieni pakkanen puristi itsensä kiinni minuun, vaan
siitä välittämättä hyvillä mielin lähdin kohti kotia
- mielessäni tuo - pieni sievä hymykuoppa - tuon naisen, vieraan, kai paikallisen.

Ja nurkkapöytä sai itseensä tarinan uuden, erilaisen.   

----------------------------------------------------------------------------------------