Mitä lokakuu tuo tullessaan?

Niin... - siinäpä kysymys!
Lokakuu, portti syksyyn - aikaan, jolloin maa todellakin alkaa valmistautua talven
kylmyyteen ja pakkasiin. Luonto vetäytyy hiljalleen elämään erilaista elämää, kuin
aurinkoisina kesäpäivinä.
Lokakuu, kuukausi jolla on lämmin kaiku itselleni - monestakin syystä!
Yksi tietenkin on se, että olen syksyn lapsi ja lokakuun kasvatti.

Mutta on syksyssä ja lokakuussa muutakin ihanaa, kuin se, että olen syntynyt tässä kuussa.
Maa on kaunis värikkäistä lehdistä, maa tuoksuukin erilaiselta... tiedättehän sen syksyisen
tuoksun.... ja auringon valo on jotenkin terävämpää, kirkkaampaa, silloin kun
aurinko sattuu paistamaan - ja onneksi se on myös paistanut, eli ei pelkkää sadetta ja tuulta
ole ainakaan tämä alkukuukausi ollut.

Tästä lähdetään.... toivottavasti pienet ajatelmat miellyttävät.
Kommentteja ja palautetta otan mieluusti vastaan.   (5.10.2017)
---------------------------------------------------------------------------------------

Siinä istuit... siinä istuit..... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, edessäsi tyhjä kuppi maailmaa......
Odottaen, kuten sinäkin - jotain tulevaa, jonkun saapuvaa!

Siinä istuit...siinä istuit.... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, yksinäisenä kai - hiljaisena - takanasi kurja maailma.

Mä seurasin sua katseellani - viereisestä pöydästä, jälleen tänäänkin.
Mä katsettasi etsin, silmiäsi tavoittelin, vaan kasvosi... kasvosi nuo
- sä piilottanut olit, multa - kaikelta ja maailmalta!

Viikkoja - taas viikkoja, uusia - silti vanhoja.
Viikkoja - taas viikkoja, elämättömiä - silti koettuja.
Viikkoja......

Siinä  istuit...siinä istuit...siinä istuit taas,
katse kohti ikkunaa.

Ja mä mietin, mitä katseesi etsii.
Ja mä mietin, mitä sydämesi miettii.
Ja mä mietin..... miksi piilossa toisilta on katseesi ja silmäsi....
- edessäsi vain tyhjä kuppi maailmaa!

Sitten eräänä aamuna taas paikalle saavuin
- pöytäsi tyhjänä seisoi, vain tuo tyhjä kuppi päällä sen.
Vierellä kirjelappu hopeinen - nimelläni koristeltu.
Salaa nappasin.... hiljaa luin.... ja pöydän ääreen istahdin...
Seuranani vain tyhjä kuppi maailmaa!
- Piilotin kasvoni, piilotin silmäni....
Kuka minut huomaa, kuka seuraava onkaan?

-----------------     --------------------     ---------------     ------------------     ---------------

Maailma..... sinä siinä mukana!
Ympärilläsi ihmisiä, erilaisia - tuttuja ja tuntemattomia.
Ystäviä......
Sukulaisia....
Kavereita.....
Vihamiehiä.....
Kaikkia maailma sisältää, ne kuuluu elämään.

Mutta miten elät elämää?
Oletko ympäröivän maailman vanki - kiireineen ja velvoitteineen?
Oletko yksi niistä, jotka vain menevät eteenpäin.... - jatkuvassa sumussa....
- ilman haaveita auringosta, paremmasta..... vapaasta naurusta, onnesta?

Älä murjo maailmaasi, vaikka se väliin murjoisi sinua!
Pidä ystäväsi lähellä, mutta pidä ystävyyksistä huolta.
Ja rakasta rakkaintasi - älä tyydy vain olemaan, paikoillesi seisomaan.
Suhteesi saat kuolemaan, jos oletat toisen olevan aina valmiina - sinut huomaamaan.

Sinä..... hän....ystäväsi..... maailmasi....
Voit tehdä siitä onnellisen, pienestäkin suuren ja iloisen!
Kunhan kannat kortesi kekoon - yhteiseen hyvään, toimivaan eloon.

Silloin omalla tavallaan: Maailma on sinun - ja sinä olet maailma.
Mutta muista: Yksikin liian itsekäs teko, ystäviesi väheksyminen
tai rakkaasi alistaminen.... vie maailmasi valosta pimeyteen!

Rakasta, välitä ja osallistu.... huomioi, kiinnostu ja opi.
----------------     -------------------     -------------------     -----------------------

https://www.youtube.com/watch?v=a_Am4cHMBKM

Jäähyväiset, aina vaikeita hetkiä!
Jäähyväiset - syyttä tai syystä..... koskaan ne eivät ole helppoja.

Sielusta nousevat kyyneleet, silmiä kirvelevät....
ahdistava pala kurkussa, vieden lämmön ruumiista...

Jäähyväiset!
Hetkiä, jolloin lämpöinenkin päivä muuttuu kylmäksi!
Hetkiä, jolloin kevyt tuuli pureutuu kasvoihin!
Hetkiä, joita ei osaa ennakoida......
Silti niitä tulee.

Siksi, elä niin, ettei jäähyväisten aikaan nouse mieleen tunne,
että "miksi.....?" - vaan kaiken olet tehnyt,
vaikka edessäsi olisi jäähyväiset.
------------     -------------------     ------------------------     ---------------------------

Aurinko paistoi, ihanan kirkkaasti - luoden maahan pudonneisiin lehtiin
kuultavan pinnan. Syksyinen puisto houkutteli luoksensa!

Astelimme käsikkäin, hymyillen.... onnellisina.
Meillä oli toisemme!
Pudonneiden lehtien rapina kenkiemme alla nauratti, niitä potkimme....
Olimme taas lapsia - nauravia, vailla huolia ja vailla murheita!

Katsoin silmiisi säihkyviin, kuiskasin korvaasi: Olet enkelini.
Hymyilit silmilläsi, painoit poskelleni huulesi....
Tunsin olevani maailman onnellisin mies - sainhan olla kanssasi!

Kuljimme pitkin puistoa, katselimme sen puita vanhoja...
- yhtä vanhaa kuusta kiipesi kurre, kas toinenkin - naurahdimme.
Puristit kädestäni lujemmin, sydämessäni tiesin:
Halusit hiljaa sanoa, en saa koskaan luotasi kadota!

Pysähdyimme, kiedoin sinut syleilyyni - hellään ja lämpöiseen.
Siinä oli sinun paikkasi, minun rinnallani!
Siinä on myös minun paikkani, sinun vierelläsi!

Ja siinä puistossa kävelimme usein käsikkäin, onnellisina
- koska meillä oli toisemme!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

No mitäs tässä......

......... eli mitenkäs menee? Jos / kun joku minulta tuollaista kyselee, niin eiköhän se tavallinen
Suomalainen "small talk" -vastaus ole jotain tuon suuntaista. Mutta rehellisesti: Olotila on hyvä, fiilis
ollut pidemmän aikaa positiivinen ja kun terveenäkin olen, niin eihän tässä muuta kuin kevättä odotellaan.

Se, miksi olen ollut jonkin aikaa poissa täältä, ei johdu yhdestäkään lukijasta - eikä oikein mistään
yksittäisestä asiasta tms. On ollut vain sen verran puuhastelua, töitä ja elämää, etten sitten ole
enää joku yömyöhä tai päivä vain jaksanut tänne "raahautua" - siitä anteeksipyyntöni.

Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan ole vielä heittänyt sivustoani romukoppaan, vaan jaksanut odottaa
uusia kirjoitelmia.... niiden laadusta en edelleenkään anna takuuta! Tosin olen tässä miettinyt jonkinlaista
kilpailua lukijoille tänne ja jos kenelläkään tulee minkäänlaista ehdotusta tai ideaa, millainen se voisi olla,
niin ei muuta kuin viestiä pistämään - kaikenlaiset ehdotukset otetaan aina vastaan.

(lisäystä 6.3.2017) No niin, en kokonaan uutta päivitystä kirjoita tähän nyt vaan lisään tähän edelliseen
blogikirjoitelmaan hieman uutta luettavaa - ja nyt niin, että uudet pienet tarinat ovat heti tähän
perään laitettu, eli vaivatonta päästä niihin käsiksi! Kiitos muuten eräälle lukijalle ehdotuksesta
kirjoitettavasta tarinasta - ehkä joku kerta tuleekin juttua miehestä ja .........  - sen aika näyttää.
-------------------------------------------------------------------------

Tässä uutta tarinointia:

Herätys!
Kello oli soinut jo jonkin aikaa ennenkuin havahduin siihen.
Läimäytin sen hiljaiseksi, tiuskaisin pari kertaa ja mietin, että onko oikeasti pakko nousta!
Venyttelin......  jäseniä kolotti ja särki. Ei, en ollut juhlimassa edellisenä iltana.
Hieman normaalia rankempi päivä vain takana ja sen vuoksi nukkuminenkin oli ollut mitä oli.
Raskaita unia - levottomina pyörineitä ajatuksia.... alitajunta vienyt minua ties minne ja ties miksi.
Mutta jostain syystä minusta tuntui siltä, että nyt valveilla en tuntenut itseäni itsekseni!

Nousin, kävelin kylpyhuoneeseen ja jäin katselemaan peilikuvaani.
Miksi se ei näyttänyt minulta, vaikka tiesin että itsehän siinä peilistä näyin?
Miksi tuo hahmo tuossa oli niin outo, vieras?
Kuka oli vaihtanut kanssani paikkaa, vaikka olin se minä itse?

Tein aamutoimet ja raahasin itseni keittiöön.
Olin kotona yksin - niin yksin, vaikka .......
Tunsin olevani yksin!
Mutta miksi minusta tuntui, että en ollut hereillä? Miksi tämä keittiökin tuntui vieraalta?
Kuka minä olin - ja miksi olin siinä, vaikka tiesin missä olin, silti ihmettelin hiljaa.......
Kaikki ympärillä oleva oli tuttua, silti niin kovin vierasta - erilaista, hämmentävää!
Vanhat tutut tavarat, aivan kuin en olisi niitä ennen nähnyt..... - koskettelin muutamaa
pöydällä olevaa lasia, mietin mitä ne siinä tekivät, kuka ne siihen oli jättänyt
- vaikka tiesin jotenkin, että ne olivat siinä minun jäljiltäni.

Ajatukseni kiersi tyhjää kehää. Keitin kahvit. Se sentään tapahtui rutiinilla!
Kuppi kuumaa höyryävää kahvia kädessäni kiersin asuntoa - kotiani.
Tiesin, että kaikki paikallaan olevat huonekalut, taulut ym. olivat juuri niitä, mitä ne
olivat olleet jo ties kuinka kauan - jotkut vuosia... Mutta miksi en vain tunnistanut
niitä omikseni, miten ne vaikuttivat silti niin erilaisilta? Pelkäsin itseäni, olotilaani....
- tuskastuin ja kävin suorastaan viskaamassa kahvin lavuaariin!

Huusin ääneen.... hämmästyin reaktiotani ja istahdin hiljaa. Painoin pääni hartioiden väliin.....
Epäilin itseäni, mieltäni - näkemääni.... kaikkea!
Mihin mieleni oli minut vienyt? Olinko sittenkään se, kenet näin peilistä vai olinko
oikeasti poissa tästä - juuri nyt?

Ajatukseni keskeytti puhelin! Se soi. Katsahdin sitä ja mietin, kuka tuo soittaja on.
Nimi näkyi, mutta...... se ei sanonut minulle mitään. Vastasin silti ja toisesta päästä kuului
iloinen, reipas ääni. Siinä oli paljon tuttua, mutta en vain osannut yhdistää sitä mihinkään.
Vastailin ympäripyöreitä..... en pystynyt muuta. Onneksi hän ei puhellut mitään tärkeää,
sanoi sitten yllättäin vain heippa taas ja lopetti puhelun. Katselin puhelinta hiljaa....
- teki mieli soittaa perään, kysyä - ottaa selvää... Mutta en uskaltanut!

Vähitellen epävarmuus itsestäni kasvoi sisälläni.
Puin hiljaa ja päätin lähteä ulos. Ehkä raitis ilma auttaisi ja keksisin selityksen sille,
miksi tutut asiat olivat vieraita, enkä tuntenut mitään omakseni - en edes peilikuvaani!
Ulkona, pihalla - joku tuli minua vastaan. Tervehti tuttavallisesti, sanoi pari sanaa...
mutta minusta tuntui kuin ne olisivat vain liitäneet ohi korvieni - en niitä kuullut. Hymyilin, en
osannut sanoa mitään ja huomasin tämän jonkun hieman tuijottavan minua.
Kiirehdin nopein askelin pois pihalta, kadulle.... lähdin kävelemään.....
Paljon tutun oloisia kulmia, paikkoja - ääniä. Silti mitään en tuntunut niistä tunnistavan
sellaisiksi, että olisin ollut täällä usein, en ainakaan kovin usein - mielestäni.
Alkoi ahdistaa!

Kiersin pienen lenkin ja palasin kuin ihmeen kaupalla sen talon pihaan, mistä olin lähtenyt.
En tiennyt varmuudella, olinko oikeassa paikassa, mutta päätin kokeilla onneani ja jotenkin
annoin vaiston viedä minua eteenpäin! Löysin lopulta itseni siitä asunnosta, mistä olin lähtenyt
ja mietin, että jotenkin tänne siis kuulun - vaan miksi en vain tiedä ja tunnista ympäristöäni.
Olin yksin - vaikka ........

Koko päivä meni hiljaa vain ollessa. Olin avannut tv:n, tuijotin sen lähettämiä kuvasignaaleja
tylsistyneenä.... mikään ei piristänyt. Väliin vaihdoin syystä tai toisesta kanavan toisaalle....
sama lopputulos: Tuijotusta, vain tyhjää tuijotusta!

Jossain vaiheessa tunsin nälkää. En tiennyt, oliko talossa ruokaa vai ei.
Istuin hiljaa ja toivoin, että jotenkin eteeni ilmestyisi ateria. Mutta ei.... niin ei käynyt!
Varovasti keittiöön, jääkaappi auki ja ..... kas, jotain sieltä sentään löytyi.
Tein nopeasti itselleni syötävää ja ahmin kaiken vatsaani yhtä nopeasti.
Hetki sen jälkeen minut valtasi raukea olo.... - menin sohvalle pitkäkseni ja
ei aikaakaan, kun huomasin että silmäluomet painuvat kiinni - nukahdan.
Vaivuin uniin! Tunsin hymyilevän - olevani jossain, missä halusin.... minut valtasi onnellisuus!

Näin unia asioista, jotka olivat vieraita, mutta tunsin niissä olevani kuin kotonani.
Kaikki outo oli unissa minulle arkipäiväistä - omaani, aitoa..... - vaivuin syvemmälle
ja syvemmälle unien pyörteisiin.......... tunneiksi.
Heräsin, taas puhelimen soittoon!
Nyt nimi sanoi jotain, mutta silti hieman vaivautuneena vastasin soittoon.
"Oletko kipeä?" Kuului linjalta. Ihmettelin kysymystä, vastasin kakoen, että en.
Soittaja kertoi nähneensä minut päivällä, huudellut pitkään perääni mutta minä olin
vain seilannut katua eteenpäin näkemättä ja kuulematta mitään!
Selitin jotain huonosta olosta ja päänsärystä, taisi mennä läpi.

Puhelun jälkeen katselin alkuillassa hämärtyvää asuntoa.
Olin yksin, vaikka .........
Sytytin valot huoneeseen, yritin pinnistää ja miettiä, mitä kaikki ympärillä oleva on
- vaikka tunnistin kaiken, en silti tuntenut niitä omikseni... edelleenkään!

Mieli söi ihmismieltä! Tyhjyys asioiden suhteen valtasi aivojani. Pelkäsin, etten tietäisi
kohta mitään. Enkö enää tiedä, olenko minä minä vai olenko mitä?
Samassa muistin, että unissa minun oli hyvä olla!
Sekö oli se minun maailmani? Unet?
Sinnekö minun pitää vaipua - unohtaa kaikki tämä muu?

Ajatukset ravistelivat minua niin, että tärisin..... en voinut uskoa itseäni, ajatuksiani!
Halusin tietää, mitä näen - mitä koen - missä olen - kuka olen.....
Pelkäsin, että jos nukahdan.... vain unet olisivat elämää, jossa tietäisin kaiken
ja tuntisin itseni. Sitä en halunnut..... en!
Seisoin keskellä huonetta, katselin ympärilleni....
Olin yksin, vaikka......

Enkä tiennyt, pääsenkö tästä hetkestä - olitilasta - pois!

 -------------------------------------------------------------------------
Tänään taas saan sen sulle sanoa.... ne sanat, minkä niin usein sanonut mä oon!
Tänään taas - tänään taas, uudestaan.
Sua rakastan.

Ne sanon, Ne sanon....koska en voi muutakaan!
Sua rakastan.

Ei päivää, ei yötä - ei aikaa ole, jolloin sanoa niitä en voisi, kertoa sitä saisi.
Sua rakastan.

Ja jos joskus unohtuu nuo sanat pienet, silti tärkeimmät....
Sä katsot mua kuin silloin, kun ensi kerran ne lausuin.....
- ja tiedän, tahdot taas kuulla - tahdot sen multa kuulla:
Sua rakastan.

Sanat, vain nuo sanat.... ei muuta!
Kaikki on niissä - ei missään muissa.
Sua rakastan.
https://www.youtube.com/watch?v=Xuj0xtjYuvQ

Eikä hymyäsi eikä silmiesi loistetta voita mikään, kun kuulet
multa nuo sanat.... uudestaan ja uudestaan,
silti aina ensimmäisen kerran!
Sua rakastan.

--------------------------------------------------------------------------
Miksi olet vihoissasi, kiusaat omaa sieluasi?
Miksi angstia keräät mieleesi, vihaa katkeraa sydämeesi?
Koitatko olla parempi, koitatko olla kovempi?
Sinä - sisältä raukka, itseäsi pelkäävä - käännät epävarmuutesi
toisten päälle puhkuen, heitä syyttäen!

Älä typerys ole.
Avaa mielesi, itsesi - maailmasi. Opi olemaan armollinen - itsellesi.
Anna virheet anteeksi myös ystävillesi!
Näe ja ymmärrä, sinäkin - kuten minäkin - teemme väärin, erehdymme!
Mutta sopua, ystävyyttä vaalien voi anteeksi asioita antaa
- ja oppia paremmin ymmärtämään toisia, jolloin voi oppia itsestäänkin enemmän!

Kavereita voi olla paljon, mutta ystäviä ei ole koskaan liikaa.
Joskus kun ystävältä pyytää anteeksi, pyytää sitä itseltäänkin
- kunhan oppii ymmärtämään.... ei typerä pidä olla, ei kerätä mustia pilviä sieluunsa.

Elämä on ihmisen kallein kertakäyttöasia!
Sitä ei pidä kuluttaa kiukkuun.
--------------------------------------------------------------------------
Ei, en osaa sulle sitä aina sanoin mä sanoa!
Ei, en osaa sitä sulle aina ääneen lausua....
Ei, en osaa edes runoja sulle kirjoittaa.
Vaan kaiken sen, mitä sisälläni mä tunnen....
ne pienillä teoillani sulle - sulle - sulle...
vain rakas sulle, tahdon paljastaa.

Sä sait elämääsi tuppisuun, jäyhän miehen tään....
sä sait vierellesi minut juu - joka tahtoi sun elämään....
Sä sait, sä otit - sä mut maailmaasi hait!

Ja vaikka mitä mä tekisin, ei sanani riitä sitä kertomaan
- sulle - sulle - sulle.....
vain rakas sulle, kuinka paljon tahdon sydäntäni sulle paljastaa!

Sä jaksat hymyillä, sä jaksat ymmärtää....
- sä sydämessäsi tiedät, mitä mun teot sisältää!
Enkä enempää voi pyytää, enkä enempää voisi saada...
koska olen vain:
sulle - sulle - sulle....
- täältä aikaan kaukaisuuteen, sinne jonnekin: Ikuisuuteen.


-----------------------------------------------------------

Tänään taas sen koin....sen koin - niin koin.
-sen pienen hetken, kuin silloin ennen.

Tänään taas sen sain....sen sain.
-sen pienen hetken, minkä annoit vain.

Ja taas tunsin niin, kuin silloin aiemmin!
Ei tunne sydämestäin haipunut ollutkaan... ei vaan ei vaan....
- ja taas tuntea saan, kuinka minut otitkaan.... maailmaas, ihanaan.

Sä teit sen taas, teit taas - mulle vaan.....
Sen, mitä silloin joskus kokea kanssas sain - mä vain....

Sä sait mut taas uudestaan....
jotain uutta, mutta koettua tuntemaan - nauttimaan.

Enkä voisi enää muuta toivoakaan, että tuo hetki...
-juuri tuo hetki.... niin.....
Se toistuisi meillä uudestaan ja uudestaan.... - ja uudestaan!

Etkä enää mun luota poistuiskaan - vaan rakastutaan.
----------------------------------------------------------------

Yksin yhä vaan, taas tässä uudestaan....
kulkea vain saan!
On eessäni tie  - loputon.

Yksin matkaan mä vaan, tietä tuonne vaan...
vaan minne, tiedä en....
silti kävelen!

Vaan matkaan mikä mut laittoi?
Miksi paikallein en mä jäänyt?
Sitä moni multa kysyi, kun rinkan olalle heitin....
- ja tuolle tielleni vaan lähdin taivaltaan,
lähdin tieheni - tästä hullusta maailmast´!

Mä niin, niin toivon.
Mä niin, niin tahdon.
- et joskus vielä jossain se paikka mulle löytyy....
Missä tarvitse ei ain, aamusta iltaan vain
- stressata elämän turhia asioita!

Vaan ennen kuin sen löydän, mä vain taivallan,
yhä uudestaan... tätä tietäni loputonta!
------------------------------------------------------------------------

Lasin pohjaa tuijotin, sen kuvioita tuijotin.
Taasko meni yö näin? Taasko mä tähän jäin?

Nostin katseen ylös, katsoin hetken ulos....
pienen kuunsirpin näin.
- ja silloin muistin sen illan, mi´ yöksi vaihtui, silloin - meillä!

Mieleeni palasi sanasi, palasi kasvosi, palasi..... ja mut
taas sisältäni hajoitti!

https://www.youtube.com/watch?v=F9vA7L8H4nc

En uskonut silloin, enkä tahdo uskoa sitä nytkään...
että olitkin vain harhaa tunteilleni.....!
Paljastit hymyillen sen, sylisi oli toisen
- ja sanojesi kaikuessa yössä luonani - sä vain katosit.

Suljin silmäni, kuivat kyyneleet kirveli.
Oliko se tottakaan, mitä sain kokeakaan? Oliko, oliko....oliko?
Vain sä tiedät vastauksen, sylissä toisen!

Mut´ tää yö, tää yö.... viimeinen se saisi olla, kun sua näin
mä muistelisin! Tää yö - tää yö viimeinen.
Lasin laskin alas, itseni nostin ylös ja päätin sen:
"All by myself!" - ja elämä jatkuu.

https://www.youtube.com/watch?v=4C9cMb65B-o

--------------------------------------------------------------------------


 

Hymyn alle jää... piiloon tunne väärä.

Maailma on ihmeellinen! Oikeasti, hymyilin mielestäni avoimesti ja sydämestäni parikin viikkoa lähes putkeen ja tuntui, että mikään ei satuta eikä tunnu pahalta. Mutta niin se vain on, että
kuvitelmat ovat kuvitelmia ja toisinaan totuuksien saaminen vasten kasvoja onkin
raastavampaa, kuin uskoisikaan.

Nyt en puhu työasioista. Ne nyt ovat mitä ovat. Väliin sattuu hyviä juttuja, toisinaan hieman
harmillisempia.... sitähän se alallani on aina ollut.

Että sellaista. Miksi sitten tunnen taas näin? Vain yksi ihminen jossain osaisi siihen vastata, mutta arvelen, että ei tule edes juttelemaan kanssani ja jos tulee (rasti seinään....), juttelee
kaikesta muusta..... kuitenkin.

https://www.youtube.com/watch?v=4rzTrKbFFmg

---------------------------------------------------------------------------

Hymy oli noussut huulille, pehmeille... omilleni!
Nautin keväästä, elämästä ja valosta. Aamuisin vain minulle lauloivat ne
kaikki kymmenet - ne sadat - ehkäpä tuhannet linnut...... olin onnellinen!

Kasvoillani loisti ilo, onnellisuus ja olin varma, olin rohkea... voimakas.
Mikään ei minua olisi voinut uhata, hymyäni jäädyttää, sitä kuolettaa...

Vaan.... kuvittelinko sittenkin vain ja itselleni valehtelin?
Katsoin aamulla peiliin ja en nähnyt enää itseäni, en sitä mitä näin
edellisenä iltana..... en tuntenut tuota harmaata kasvoa ollenkaan, hetkeen.

Hän sai minut hetkeksi taas elämään, vaikka vain se pieni hetki olikin!
Hän teki jotain.... kosketti minua - vaikka ei koskenutkaan.... sai minut,
vaikka ei ottanut edes kiinni.... ja tunsin olevani taas elossa!

Olihan meillä hetkiä, pieniä ja isoja.
Olihan niitä! Muistan kyllä.... - eikä siitä kauaa ole, ei ollenkaan.
Vaan nyt, miksi lintujen laulu kuulostaa niin vaimealta... kuin hiipuisi kokonaan pois?
Miksi auringonsäteiden lämpö ei enää tunnu ihollani?
Mikä minua vaivaa?

Pois sisältä, ahdistaa!!!!! Liikkeelle... askeleet toisensa perään minua vievät,
jonnekin.... mutta minne.... vain jonnekin.
Kävelin ja kävelin, purin hammastani ja kielsin itseltäni kyyneleet!
Aikani taivalsin, tulin taas sinne..... missä olin ollut ennenkin, yksin.
Katselin taivaalle, katselin sivulle.... alaspäin ja kaikkialle, enkä tiennyt - minne menen.

Tyhjää!
Pimeys vain kietoi minut harsoonsa hellään.
Tuuli sitoi minut viileyteensä kevyeen.
Tyhjää!

Katselin vielä kaikkialle, suljin silmäni...... ja .......
Joku esti minua kuitenkin! Kuka - mikä - miksi?
Purskahdin itkuun, lyyhistyin... jäin siihen, yön pimeyteen... -yksin, vaikka en ollutkaan - yksin.

 

https://www.youtube.com/watch?v=eHx6ndPzANQ 

------------------------------------------------------------------------------

Aamukahvilla.... istuin nenä kiinni lehdessä. En kuullut kun tulit viereeni.
Tilasit kahvin ja vasta kupin kolahtaessa pöytään tajusin siihen jonkun tulleen.
Tervehdimme.
Hetkeen ei puhuttu mitään, vaikka näin että sinulla jokin mieltäsi painoi.
Lopulta avauduit....

Hörppäsit kahvia hieman ja katsoit minua silmiin.
"Uskotko enkeleihin tai yliluonnollisiin asioihin?" Kysyit ilmekään värähtämättä.
Jäin vain tuijottamaan, käteni liike pysähtyi. Kahvikuppini oli huulteni tasalla, mutta
en osannut juoda siitä.....
"Mitä?" Kysyin ja sain kysymyksesi uudelleen.

Ennen kuin osasin tai sain vastata, kerroit yöstäsi.
Ja mitä pidemmälle etenit, sen hämmentyneempi olin.
Kuvailit sitä, kuinka olit tullut kotiin hieman myöhään. Olit ollut kavereiden kanssa
ulkona ja selvinpäin... vaihteeksi.
Olit saanut riisuttua takkisi ja kenkäsi, kun kuulit jonkun kuiskaavan sinulle...
selkeästi sinua kutsuttiin! Olit sytyttänyt olohuoneeseen valot, kiertänyt kotisi läpi...
vaan ketään et nähnyt - ja sitten joku vain hiljaa kosketti sinua poskelle!
Olit säpsähtänyt ja pyörinyt ympyrää, mutta mitään et nähnyt.

Sitten huomasit, että yksi tuuletusikkuna oli auki, ehkä tuulenvire se sinua kiusasi.
Näin itsekin ajattelin, mutta tarinasi jatkui....

Kävit suihkussa ja sieltä palatessasi huomasit, että kellosi ja kaulaketjusi olivat toisaalla,
mihin ne olit hetki sitten jättänyt! Tässä vaiheessa varmaan jo joku olisi vain
huutanut apua ja paennut, mutta sinä et... olit vain tuumannut, että "jaahas....näin.!"
Olit painunut nukkumaan ja juuri, kun olit nukahtamassa.... sinua kutsuttiin.
Nousit ylös, istahdit vuoteesi reunalle ja katselit eteenpäin.
Jotain siellä taisi olla, sittenkin .... siis sittenkin... et ollutkaan yksin.

Jokin hahmon omainen lähestyi hiljaa, kuin leijuen vaikka näytti että olisi kävellyt.
Jähmetyit ja et saanut sanottua mitään! Pelkäsit, että nyt se on menoa... eikä meininkiä
ja tunsit sapen maun kurkussasi, pelkäsit oksentavasi siihen paikkaan.

Tuo joku puhutteli sinua, kertoi äänellä jota et osannut kuvailla... se oli heleä, hiljainen, kirkas...
silti väliin tumma.... voimakas - mutta kokoajan rauhoittava ja turvallinen.
Tuo joku oli kertonut sinulle, että takana oli paljon pahaa.... kohdallasi on ikäviä asioita...
kertoi kaikesta..... mitä tiesit. Lopuksi tuo joku tuli aivan vierellesi, sipaisi sinua....
kuiskasi ääneti, mutta kaiken kuulit...... "Älä luovuta nyt, koska tulet saamaan palkinnon
mitä ihanimman!" Ja tuon sanottuaan vain haaleni pois.... ja ilmassa tuntui kuin olisi
pieniä perhoja leijunut lumihiutalemaisesti hetken, ennenkuin hävisivät hämärään.

Näin katseestasi, että et valehdellut!
Näin ja tunsin sisälläni, että olit jotain todella kokenut!
Joit hiljaa lopun kahvisi, nousit ja poistuit..... ääneti.... mutta askelissasi
oli kevyempi sointu kuin aikoihin. Ehkä siis sittenkin...... ja minä jatkoin
lehden lukemista, hetken aikaa.





 -------------------------------------------------------------------------

 https://www.youtube.com/watch?v=BlDznlOQe7s

Tänään oli aikaa itselle! Pitkästä aikaa.... vain omaa rauhaa, ilman mitään.
Kävelin tuon tutun puron varrelle istumaan. Siinä oli se tuttu paikka, iso kivi.
Siinä katselin tuota kirkkaan puron solinaa ja kuuntelin veden elämää.

Se oli kuin elämä itsessään.... solisevaa ja eteenpäin soljuvaa.
Väliin purossa kellui pieni oksa, jäi pyörimään pieneen kivikkoon...
kuin elämän karikoihin ihminen omassaan.
Katselin tuon oksan pyörimistä, kiertämistä ja lopulta sen
vapautumista kivien välistä pienen puron virtaan.... eteenpäin vievään.

Oksa oli kuin minä!
Eteenpäin väliin vauhdilla, väliin hiljentäen... toisinaan jumissa, omassa
maailmassa - elämässä..... väliin kokonaan pysähtyneenä, kuin
mutaan juuttuneena, toisiin oksiin tarrautuneena. Sitten taas virran vietävänä
- toisten työntäminä, tai joukossa suuremmassa.
Mutta virta vain veisi mennessään!

Otin maasta toisen oksan, kuorin sitä hieman.... ajatuksissani.
Heitin sen lopulta puroon ja katselin, kuinka se lähti kellumaan eteenpäin......
toisen oksan perään. Toivoin, että tuo oksani saisi sen edellisen oksan kiinni
ja saisivat jatkaa matkaansa yhdessä, tuossa purossa.....



Samoin toivoin itsellenikin.... - joku ottaisi minut kiinni, minun virrastani
ja lähtisi kulkemaan sitä yhdessä kanssani - tai vievänsä minut oman
solisevan virran pyörteisiin... lopulta yhteisiin.

Huokaisin - nousin ja lähdin kävelemään, toivoen että ehkä joskus - ehkä...

-----------------------------------------------------------------------

Siitä oli ollut aikaa, kun olimme olleet yhdessä!
Silti muistit minut, kun kohdattiin. Kerroit niistä tietyistä hetkistä
ja näin silmissäsi jotain... kaihoisaa.

Kerroit, että muistit minut... muistit hetkiä tiettyjä - aikoja, joita olimme eläneet.
Kerroit, että elämässäsi vaikka oli mitä sattunut jälkeemme, olin yhä mielessäsi....
Muistelit toisinaan...

Sanoit, että jotain ei vain voinut unohtaa!
Sanoit, että jotain ei vain saanut enää samaa!
Sanoit paljon pieniä asioita..... minut yllätit ja hämmensit.....
Miksi kaipasit?


Kerroin, että se oli sitä aikaa ja meillä oli aikamme.
Vastasin, että se oli mennyttä ja muistot ovat muistoja.... uusia ei tulla voisi.
Ja silmistäsi näin jotain...... mitä en olisi halunnut nähdä!
Ei, meillä ei voisi olla enää - ei voisi...... uskothan sen?

Myönsin, että muistin itsekin... tietenkin.
Mutta en niitä muistelemaan alkanut, en enää... koska elin elämää uutta,
missä sinä et ollut mukana.... hiljaa kätellen totesin: "Pidä muistot mielessäsi...
siellä jossain sydämen palassa.... " Hymyilin hiljaa ja huomasin, olit
pettynyt mutta ymmärsit.

Lähdin toisaalle ja hetken muistelin sitä jotain.... katsoin taakseni ja näin sinun
seisovan, hiljaa vilkuttavan.... olin hämmentynyt, mutta jatkoin vain matkaa.

-------------------------------------------------------------------------

Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana....
Vain sitä..... hänelle.
Niin hän sen ajatteli, niin hän sen tunsi, niin hän sen koki.
Sitä oli ilmassa.

Vain hänelle!

Niin hän hymyili, säteili, hyräili...... nautti siitä...
siitä hetkestä, siitä illasta - tulevasta.
Sillä hän tiesi:
Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana...
Vain sitä.... hänelle.
                                 

Hän odotti, ei kärsimätön ollut, hän jaksoi odottaa...
Sitä iltaa - hänen iltaa....
Koska tiesi, mitä oli tulossa....
Hänelle!

Hän koki olevansa onnekas.
Hän tunsi saavansa jotain..... erikoista, erilaista, ainutlaatuista...
- sinä iltana!

Ja se ilta tuli...... - hänelle, kuten hän sitä oli odottanutkin!
-----------------------------------------------------------------------

Mökissä oli elämää, oli tohinaa ja ääntä.
Mummi oli saanut vieraaksi sukua! Olihan hänen merkkipäivä.
Vuosi tuli taas ikää lisää ja niitähän mummilla oli jo melkoisesti...
mutta mieli oli yhä virkeä ja muisti pelasi, eikä kunnossakaan ollut vikaa.

Itse hän oli leiponut kakut ja paakelsit. Tehnyt piirakat ja rönttöset, rievät ja muut,
niin kuin oli tehnyt aina ennenkin. Mummi tykkäsi touhuta keittiössä ja
varsinkin nyt, kun vierahia oli tupa täynnänsä.

Mutta kahvetta ei mummi keitellä saanut, sillä tytär oli päättänyt tuon tehtävän sentään
omia itselleen ja myöskin tarjoilla nuo mummin herkut. Sillä välin mummi sai
istahtaa lempituoliinsa ja turista muiden vieraitten kanssa kuulumisia.

Tietenkin mummin syli oli se halutuin paikka kahdelle lapsenlapsenlapselle, toinen niistä oli
tyttären tytär ja toinen taasen sopivasti pojan tyttö. Vielä ei siis poikia sukuun ollut
tullut lisää, mistä mummi hieman kiusoittelikin lapsiaan ja näiden puolisoita.
Mutta ei hän pahalla, ei.... mummi ei juurikaan kenestäkään pahaa sanoa halunnut.
Hän oli sen verran nähnyt ja elänyt, että ei sellaisia kannattanut enää "harrastaa" niinkuin
mummi asian itse ilmoitti.

Tytär tarjoili kahvit ja niitä sitten ryystettiin, kuten mummin tapaan kuului ilmaista.
Särpimiä haukattiin ja kyllä ne kelpasivatkin. Poika sitä aina sanoikin, että hänen äidillään,
eli mummilla, oli jossain se taikakaulin millä tämä loihti nuo herkut.
Kaikki hymyilivät tarinalle, vaikka melkeinpä aina tämä sen sanoi.

Siinä kahvien lomassa mummin lastenlapset kysyivät että saisivatko
he käydä vintillä, kun mummi oli kerran jutellut että siellä on vaikka mitä aarteita, mutta
ei hän sinne enää juuri kiivennyt ollut. No eihän mummi kieltää voinut.
Pienimmätkin olisivat sinne halunneet, mutta heitä ei sentään päästetty kiipeämään
jyrkkiä puuportaita talon vintille.

Nämä pari tyttöä sitten kiipesivät  vintille ja heidän askeleensa kopina kuuluikin
vintiltä alakertaan jonkin aikaa. Sitten yllättäin he tulivat kuin juoksujalkaa alas sieltä mummin
luokse ojentaen hänelle pienen laatikon, missä sisällä oli soittorasia.

"Mistä tämä on"? Toinen tytöistä, tai nuori nainenhan hän jo oli, kysyi mummilta?
Mummi katseli soittorasiaa pitkään, pyöritteli sitä kädessään ja hymyili vienosti.
"Se on teidän papalta saatu. Siitä kyllä on jo aikaa, voi me oltiin silloin niin nuoria...
hieman vanhempia kuin te nyt." Mummi sanoi ja osoitti noita kahta nuorta naista.
"Sain tämän papalta lahjana, ihan ilman mitään syytä. Oltiin markkinoilla ja pappa
näki tuon eräässä kojussa, eikä edes kysynyt hintaa.... hyvä mies sentään, meni sitten
tuollaiseen tuhlaamaan ja me kun oltiin ostamassa pikku tilkullemme siemenperunoita!"

Mummi yritti olla tuossa kohtaa muka tiukan oloinen, mutta soittorasiaa katsellessan
hänen silmiinsä nousi pieni kiilto.... kyynel oli lähellä.
Hän otti rasian pohjasta, pienen luukun alta esille pikkuruisen avaimen ja asetti sen
soittorasiassa olevaan reikään, kiersi muutaman kerran ja hetken kuluttua
huoneen täytti merkillisen taianomainen musiikki. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan!

Mummi asetti soittorasian pöydälle, siihen hänen tuolinsa viereen ja vain katseli sitä.
Kaikki näkivät, että hän leijui muistoissa jonnekin aikaan, milloin pappa oli vielä
hänen rinnallaan ja he elivät yhdessä onnellisina. Aika oli jo papasta jättänyt vuosia
sitten, mutta mummille tämä oli yhä vahvana läsnä - kuten nytkin.

Kukaan ei hiiskunut sanaakaan niin kauan kuin soittorasia soi.
He ymmärsivät sen, että tuo oli tärkeää mummille ja mummi pääsi näin
jälleen lähelle rakastamaansa pappaa!

Viimein soittorasia vaimeni ja mummi kääntyi toisten puoleen hieman ihmettellen.
"Mitä te siinä nyt noin? Eikös sitä kahvetta ny voisi ottaa tähän väliin hiukkasen?"
Toiset hymyilivät, se oli niin heidän mummia se.

Ja tuo soittorasia löysi uuden elämän jälleen mummin pöydältä tuon päivän jälkeen.

 ---------------------------------------------------------------------------