Sataa ja paistaa.... sitä normaalia syysilmaa siis.

No näinhän se menee, ilmojen suhteen!
Välillä on märkää oikein huolella ja toisinaan taas on todella kaunista, aurinko paistaa
ja ilma on raikasta,  virkistävää. Kyllä syksyssä on paljon hyviä puoliakin!
Harmi vain, että niin moni ajattelee syksyn olevan vain märkää ja sateista, pimeää ja
synkkää - eivät vain halua tai osaa katsoa ympärilleen kunnolla.
Mutta tästä ei aleta saarnaa tekemään...... siihen ei ole syytä.

Miten sitten muuten menee? Vastaan itse itselleni: Olosuhteisiin nähden hyvin!
Jos (kun) joku alkaa miettimään, että mitä tarkoitan tuolla - kannattaa ehkä "tutustua" minuun
jos ei muuta, niin sitten tekstieni kautta rivien välistä.
------------------------------------------------------------------------------------

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä.... sä olit siellä missä olin ollut itsekin.
Sä olit eilinen, sä olit ajassa eletyssä... sä olit sieltä, mihin en enää palaisi.
Sä olit eilinen!
Sä olit eilinen!
Sä jäät ikuisesti: Eiliseksi.

Eilinen oli eilen, tulevaisuus alkoi tänään.
Sen mä päätin heti, kun näin sut - tapasin eilisen!
Eilinen oli eilen, menneisyys mennyttä....
- todellisuus ja elämä, se syntyi tänään!

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä!
Sä olit eilinen, sä olit ajassa hävinneessä.
Mutta vaikka muille sä olit eilinen,
olit itsellesi vain se.... missä olet edelleenkin:
Eilinen, eilinen - vain eilinen.

Siksi en huutoasi kuule, en enää kosketustasi tunne...
- siirtynyt jo olen, eteenpäin, valoon ja aurinkoon,
pois pimeydestä menneestä - eilisestä synkästä!

- - -     - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -  


Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen - pölyäkin pienempi...
- tässä avaruudessa suuressa.

Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen......
Enkä suuremmaksi pääse, vaikka kuinka kasvaisin...
- tässä  avaruudessa suuressa.

Luulin pitkään, uskoin harhaan:
- olisin maailman valtiaisiin kuuluva, olisin ihminen voimakkain!
Luulin pitkään ja kuvittelin, vaan viimein mieleni avasin...
suuremmaksi maailman ymmärsin!
Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen.....

Nostan katseen kohti taivasta, avaruuteen tähyän.
Katselen kaukaisia tähtiä, hetken mielessäni arvailen.
Katsooko tuolta jostain joku, samoin aatoksin tänne?
Miettiikö ehkä myös kaukana toinen, onko hän millainen?

Kunnes sen tajuaa:
"Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen..."

Silti luulemme olevamme suuria ja mahtavia, kaiken osaavia
ja kaiken voittavia.... vaikka jokainen meistä, kuten minäkin,
on vain pieni hiukkanen..... suuressa maailmassa!
- - -     - - -     - - -      - - -     - - -     - - -      - - -      - - -     - - -     - - -

Taas painoit pääsi tyynyyn, pehmeään ja lämpimään.
Silmäsi kiinni laitoit, nukahdit hymy huulillasi.
Hetken sinua katselin, vierellesi astelin ja varovasti
- untasi häiritsemättä -
sua poskellesi suutelin!

Taas kesken unesi, tuon suukon sinä tunnistit.
Hymy pieni leveni, hetkellisesti kasvoillasi.... unessasikin tiesit:
Olet minulle tärkeä - enkä ole koskaan pois luotasi!

Istahdan vierellesi, hiuksiasi sivelen hiljaa
- kuunnellen rauhaisaa hengitystäsi.
Tiedän, että sinun on hyvä olla - ja tiedät, että siinä aina olen.
Katselen sinua, hymyilen: Olet kaunis myös nukkuessasi, kuten aina!

Kuiskaan hiljaa: "Hyvää yötä kultaseni" - tietäen;
Kuulet sen, keskellä kauniiden unien.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuuli syksyinen keinutti miestä kulkevaa, piiskasi kevyttä sadetta vasten kasvoja.
Ähkäisin ja puhisin.... vasten tuulta taivalsin.
Sade kasteli hiuksia ja kirosin: "Miksi taas sen unohdin? No sateenvarjon tietenkin!"

Vaan auttanut ei, mentävä oli, matka jatkui ja askeleet nopeutuivat....
mutta tuuli armoton ei hellittänyt ei, sadekaan laantunut myöskään tietenkään ei.
Ei ei - ei niin - ei!
Ja minä, mies märkänä - sain tässä säässä kävellä....

Matka eteni, vaan lyhentyä tahtonut ei!
Siltä se ainakin vaikutti, kun ilma miestä kasteli.

Heitti tuuli kasvoille lehtiä, puusta pudonneita ja märkiä!
Hieman kiroan, ne pois pyyhkäisen... lähes juosten etenen....
Astun lammikkoon, kenkäni kastelen - sadattelen...
- ja tuntuu siltä, kuin tuuli nauraisi mulle!

Kateellisena katselen heitä, noita toisia.... kulkijoita!
Kaikilla se on, kaikillapa niin... tuo kapistus pieni, mutta nyt
- ah niin ihana, voi niin mukava: No sateenvarjo tietenkin!

Astelen itselleni noituen, märkänä ja ärisevänä.
Kengät vettä imeneinä, naama tuulessa piiskattuna....
Takki kosteutta saaneena... muusta puhumattakaan!
Tätä se taas oli, tätä se niin taas oli
- kun kotona vielä kuvitteni:
Ei siellä ulkona mikään paha keli olisi...
sateelta pahalta meikä säästyisi!
Mutta ei, ei ja vielä kerran ei......
Näin se sitten jälleen meni:
Sää minusta voiton otti.

Ja kaiken kurjuuden olisi pelastanut pelkästään se:
No se, juuri se - sateenvarjo tietenkin!

https://www.youtube.com/watch?v=zl4xRuwUh-4

---------------------------------       ---------------------------    

No mitäs tässä......

......... eli mitenkäs menee? Jos / kun joku minulta tuollaista kyselee, niin eiköhän se tavallinen
Suomalainen "small talk" -vastaus ole jotain tuon suuntaista. Mutta rehellisesti: Olotila on hyvä, fiilis
ollut pidemmän aikaa positiivinen ja kun terveenäkin olen, niin eihän tässä muuta kuin kevättä odotellaan.

Se, miksi olen ollut jonkin aikaa poissa täältä, ei johdu yhdestäkään lukijasta - eikä oikein mistään
yksittäisestä asiasta tms. On ollut vain sen verran puuhastelua, töitä ja elämää, etten sitten ole
enää joku yömyöhä tai päivä vain jaksanut tänne "raahautua" - siitä anteeksipyyntöni.

Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan ole vielä heittänyt sivustoani romukoppaan, vaan jaksanut odottaa
uusia kirjoitelmia.... niiden laadusta en edelleenkään anna takuuta! Tosin olen tässä miettinyt jonkinlaista
kilpailua lukijoille tänne ja jos kenelläkään tulee minkäänlaista ehdotusta tai ideaa, millainen se voisi olla,
niin ei muuta kuin viestiä pistämään - kaikenlaiset ehdotukset otetaan aina vastaan.

(lisäystä 6.3.2017) No niin, en kokonaan uutta päivitystä kirjoita tähän nyt vaan lisään tähän edelliseen
blogikirjoitelmaan hieman uutta luettavaa - ja nyt niin, että uudet pienet tarinat ovat heti tähän
perään laitettu, eli vaivatonta päästä niihin käsiksi! Kiitos muuten eräälle lukijalle ehdotuksesta
kirjoitettavasta tarinasta - ehkä joku kerta tuleekin juttua miehestä ja .........  - sen aika näyttää.
-------------------------------------------------------------------------

Tässä uutta tarinointia:

Herätys!
Kello oli soinut jo jonkin aikaa ennenkuin havahduin siihen.
Läimäytin sen hiljaiseksi, tiuskaisin pari kertaa ja mietin, että onko oikeasti pakko nousta!
Venyttelin......  jäseniä kolotti ja särki. Ei, en ollut juhlimassa edellisenä iltana.
Hieman normaalia rankempi päivä vain takana ja sen vuoksi nukkuminenkin oli ollut mitä oli.
Raskaita unia - levottomina pyörineitä ajatuksia.... alitajunta vienyt minua ties minne ja ties miksi.
Mutta jostain syystä minusta tuntui siltä, että nyt valveilla en tuntenut itseäni itsekseni!

Nousin, kävelin kylpyhuoneeseen ja jäin katselemaan peilikuvaani.
Miksi se ei näyttänyt minulta, vaikka tiesin että itsehän siinä peilistä näyin?
Miksi tuo hahmo tuossa oli niin outo, vieras?
Kuka oli vaihtanut kanssani paikkaa, vaikka olin se minä itse?

Tein aamutoimet ja raahasin itseni keittiöön.
Olin kotona yksin - niin yksin, vaikka .......
Tunsin olevani yksin!
Mutta miksi minusta tuntui, että en ollut hereillä? Miksi tämä keittiökin tuntui vieraalta?
Kuka minä olin - ja miksi olin siinä, vaikka tiesin missä olin, silti ihmettelin hiljaa.......
Kaikki ympärillä oleva oli tuttua, silti niin kovin vierasta - erilaista, hämmentävää!
Vanhat tutut tavarat, aivan kuin en olisi niitä ennen nähnyt..... - koskettelin muutamaa
pöydällä olevaa lasia, mietin mitä ne siinä tekivät, kuka ne siihen oli jättänyt
- vaikka tiesin jotenkin, että ne olivat siinä minun jäljiltäni.

Ajatukseni kiersi tyhjää kehää. Keitin kahvit. Se sentään tapahtui rutiinilla!
Kuppi kuumaa höyryävää kahvia kädessäni kiersin asuntoa - kotiani.
Tiesin, että kaikki paikallaan olevat huonekalut, taulut ym. olivat juuri niitä, mitä ne
olivat olleet jo ties kuinka kauan - jotkut vuosia... Mutta miksi en vain tunnistanut
niitä omikseni, miten ne vaikuttivat silti niin erilaisilta? Pelkäsin itseäni, olotilaani....
- tuskastuin ja kävin suorastaan viskaamassa kahvin lavuaariin!

Huusin ääneen.... hämmästyin reaktiotani ja istahdin hiljaa. Painoin pääni hartioiden väliin.....
Epäilin itseäni, mieltäni - näkemääni.... kaikkea!
Mihin mieleni oli minut vienyt? Olinko sittenkään se, kenet näin peilistä vai olinko
oikeasti poissa tästä - juuri nyt?

Ajatukseni keskeytti puhelin! Se soi. Katsahdin sitä ja mietin, kuka tuo soittaja on.
Nimi näkyi, mutta...... se ei sanonut minulle mitään. Vastasin silti ja toisesta päästä kuului
iloinen, reipas ääni. Siinä oli paljon tuttua, mutta en vain osannut yhdistää sitä mihinkään.
Vastailin ympäripyöreitä..... en pystynyt muuta. Onneksi hän ei puhellut mitään tärkeää,
sanoi sitten yllättäin vain heippa taas ja lopetti puhelun. Katselin puhelinta hiljaa....
- teki mieli soittaa perään, kysyä - ottaa selvää... Mutta en uskaltanut!

Vähitellen epävarmuus itsestäni kasvoi sisälläni.
Puin hiljaa ja päätin lähteä ulos. Ehkä raitis ilma auttaisi ja keksisin selityksen sille,
miksi tutut asiat olivat vieraita, enkä tuntenut mitään omakseni - en edes peilikuvaani!
Ulkona, pihalla - joku tuli minua vastaan. Tervehti tuttavallisesti, sanoi pari sanaa...
mutta minusta tuntui kuin ne olisivat vain liitäneet ohi korvieni - en niitä kuullut. Hymyilin, en
osannut sanoa mitään ja huomasin tämän jonkun hieman tuijottavan minua.
Kiirehdin nopein askelin pois pihalta, kadulle.... lähdin kävelemään.....
Paljon tutun oloisia kulmia, paikkoja - ääniä. Silti mitään en tuntunut niistä tunnistavan
sellaisiksi, että olisin ollut täällä usein, en ainakaan kovin usein - mielestäni.
Alkoi ahdistaa!

Kiersin pienen lenkin ja palasin kuin ihmeen kaupalla sen talon pihaan, mistä olin lähtenyt.
En tiennyt varmuudella, olinko oikeassa paikassa, mutta päätin kokeilla onneani ja jotenkin
annoin vaiston viedä minua eteenpäin! Löysin lopulta itseni siitä asunnosta, mistä olin lähtenyt
ja mietin, että jotenkin tänne siis kuulun - vaan miksi en vain tiedä ja tunnista ympäristöäni.
Olin yksin - vaikka ........

Koko päivä meni hiljaa vain ollessa. Olin avannut tv:n, tuijotin sen lähettämiä kuvasignaaleja
tylsistyneenä.... mikään ei piristänyt. Väliin vaihdoin syystä tai toisesta kanavan toisaalle....
sama lopputulos: Tuijotusta, vain tyhjää tuijotusta!

Jossain vaiheessa tunsin nälkää. En tiennyt, oliko talossa ruokaa vai ei.
Istuin hiljaa ja toivoin, että jotenkin eteeni ilmestyisi ateria. Mutta ei.... niin ei käynyt!
Varovasti keittiöön, jääkaappi auki ja ..... kas, jotain sieltä sentään löytyi.
Tein nopeasti itselleni syötävää ja ahmin kaiken vatsaani yhtä nopeasti.
Hetki sen jälkeen minut valtasi raukea olo.... - menin sohvalle pitkäkseni ja
ei aikaakaan, kun huomasin että silmäluomet painuvat kiinni - nukahdan.
Vaivuin uniin! Tunsin hymyilevän - olevani jossain, missä halusin.... minut valtasi onnellisuus!

Näin unia asioista, jotka olivat vieraita, mutta tunsin niissä olevani kuin kotonani.
Kaikki outo oli unissa minulle arkipäiväistä - omaani, aitoa..... - vaivuin syvemmälle
ja syvemmälle unien pyörteisiin.......... tunneiksi.
Heräsin, taas puhelimen soittoon!
Nyt nimi sanoi jotain, mutta silti hieman vaivautuneena vastasin soittoon.
"Oletko kipeä?" Kuului linjalta. Ihmettelin kysymystä, vastasin kakoen, että en.
Soittaja kertoi nähneensä minut päivällä, huudellut pitkään perääni mutta minä olin
vain seilannut katua eteenpäin näkemättä ja kuulematta mitään!
Selitin jotain huonosta olosta ja päänsärystä, taisi mennä läpi.

Puhelun jälkeen katselin alkuillassa hämärtyvää asuntoa.
Olin yksin, vaikka .........
Sytytin valot huoneeseen, yritin pinnistää ja miettiä, mitä kaikki ympärillä oleva on
- vaikka tunnistin kaiken, en silti tuntenut niitä omikseni... edelleenkään!

Mieli söi ihmismieltä! Tyhjyys asioiden suhteen valtasi aivojani. Pelkäsin, etten tietäisi
kohta mitään. Enkö enää tiedä, olenko minä minä vai olenko mitä?
Samassa muistin, että unissa minun oli hyvä olla!
Sekö oli se minun maailmani? Unet?
Sinnekö minun pitää vaipua - unohtaa kaikki tämä muu?

Ajatukset ravistelivat minua niin, että tärisin..... en voinut uskoa itseäni, ajatuksiani!
Halusin tietää, mitä näen - mitä koen - missä olen - kuka olen.....
Pelkäsin, että jos nukahdan.... vain unet olisivat elämää, jossa tietäisin kaiken
ja tuntisin itseni. Sitä en halunnut..... en!
Seisoin keskellä huonetta, katselin ympärilleni....
Olin yksin, vaikka......

Enkä tiennyt, pääsenkö tästä hetkestä - olitilasta - pois!

 -------------------------------------------------------------------------
Tänään taas saan sen sulle sanoa.... ne sanat, minkä niin usein sanonut mä oon!
Tänään taas - tänään taas, uudestaan.
Sua rakastan.

Ne sanon, Ne sanon....koska en voi muutakaan!
Sua rakastan.

Ei päivää, ei yötä - ei aikaa ole, jolloin sanoa niitä en voisi, kertoa sitä saisi.
Sua rakastan.

Ja jos joskus unohtuu nuo sanat pienet, silti tärkeimmät....
Sä katsot mua kuin silloin, kun ensi kerran ne lausuin.....
- ja tiedän, tahdot taas kuulla - tahdot sen multa kuulla:
Sua rakastan.

Sanat, vain nuo sanat.... ei muuta!
Kaikki on niissä - ei missään muissa.
Sua rakastan.
https://www.youtube.com/watch?v=Xuj0xtjYuvQ

Eikä hymyäsi eikä silmiesi loistetta voita mikään, kun kuulet
multa nuo sanat.... uudestaan ja uudestaan,
silti aina ensimmäisen kerran!
Sua rakastan.

--------------------------------------------------------------------------
Miksi olet vihoissasi, kiusaat omaa sieluasi?
Miksi angstia keräät mieleesi, vihaa katkeraa sydämeesi?
Koitatko olla parempi, koitatko olla kovempi?
Sinä - sisältä raukka, itseäsi pelkäävä - käännät epävarmuutesi
toisten päälle puhkuen, heitä syyttäen!

Älä typerys ole.
Avaa mielesi, itsesi - maailmasi. Opi olemaan armollinen - itsellesi.
Anna virheet anteeksi myös ystävillesi!
Näe ja ymmärrä, sinäkin - kuten minäkin - teemme väärin, erehdymme!
Mutta sopua, ystävyyttä vaalien voi anteeksi asioita antaa
- ja oppia paremmin ymmärtämään toisia, jolloin voi oppia itsestäänkin enemmän!

Kavereita voi olla paljon, mutta ystäviä ei ole koskaan liikaa.
Joskus kun ystävältä pyytää anteeksi, pyytää sitä itseltäänkin
- kunhan oppii ymmärtämään.... ei typerä pidä olla, ei kerätä mustia pilviä sieluunsa.

Elämä on ihmisen kallein kertakäyttöasia!
Sitä ei pidä kuluttaa kiukkuun.
--------------------------------------------------------------------------
Ei, en osaa sulle sitä aina sanoin mä sanoa!
Ei, en osaa sitä sulle aina ääneen lausua....
Ei, en osaa edes runoja sulle kirjoittaa.
Vaan kaiken sen, mitä sisälläni mä tunnen....
ne pienillä teoillani sulle - sulle - sulle...
vain rakas sulle, tahdon paljastaa.

Sä sait elämääsi tuppisuun, jäyhän miehen tään....
sä sait vierellesi minut juu - joka tahtoi sun elämään....
Sä sait, sä otit - sä mut maailmaasi hait!

Ja vaikka mitä mä tekisin, ei sanani riitä sitä kertomaan
- sulle - sulle - sulle.....
vain rakas sulle, kuinka paljon tahdon sydäntäni sulle paljastaa!

Sä jaksat hymyillä, sä jaksat ymmärtää....
- sä sydämessäsi tiedät, mitä mun teot sisältää!
Enkä enempää voi pyytää, enkä enempää voisi saada...
koska olen vain:
sulle - sulle - sulle....
- täältä aikaan kaukaisuuteen, sinne jonnekin: Ikuisuuteen.


-----------------------------------------------------------

Tänään taas sen koin....sen koin - niin koin.
-sen pienen hetken, kuin silloin ennen.

Tänään taas sen sain....sen sain.
-sen pienen hetken, minkä annoit vain.

Ja taas tunsin niin, kuin silloin aiemmin!
Ei tunne sydämestäin haipunut ollutkaan... ei vaan ei vaan....
- ja taas tuntea saan, kuinka minut otitkaan.... maailmaas, ihanaan.

Sä teit sen taas, teit taas - mulle vaan.....
Sen, mitä silloin joskus kokea kanssas sain - mä vain....

Sä sait mut taas uudestaan....
jotain uutta, mutta koettua tuntemaan - nauttimaan.

Enkä voisi enää muuta toivoakaan, että tuo hetki...
-juuri tuo hetki.... niin.....
Se toistuisi meillä uudestaan ja uudestaan.... - ja uudestaan!

Etkä enää mun luota poistuiskaan - vaan rakastutaan.
----------------------------------------------------------------

Yksin yhä vaan, taas tässä uudestaan....
kulkea vain saan!
On eessäni tie  - loputon.

Yksin matkaan mä vaan, tietä tuonne vaan...
vaan minne, tiedä en....
silti kävelen!

Vaan matkaan mikä mut laittoi?
Miksi paikallein en mä jäänyt?
Sitä moni multa kysyi, kun rinkan olalle heitin....
- ja tuolle tielleni vaan lähdin taivaltaan,
lähdin tieheni - tästä hullusta maailmast´!

Mä niin, niin toivon.
Mä niin, niin tahdon.
- et joskus vielä jossain se paikka mulle löytyy....
Missä tarvitse ei ain, aamusta iltaan vain
- stressata elämän turhia asioita!

Vaan ennen kuin sen löydän, mä vain taivallan,
yhä uudestaan... tätä tietäni loputonta!
------------------------------------------------------------------------

Lasin pohjaa tuijotin, sen kuvioita tuijotin.
Taasko meni yö näin? Taasko mä tähän jäin?

Nostin katseen ylös, katsoin hetken ulos....
pienen kuunsirpin näin.
- ja silloin muistin sen illan, mi´ yöksi vaihtui, silloin - meillä!

Mieleeni palasi sanasi, palasi kasvosi, palasi..... ja mut
taas sisältäni hajoitti!

https://www.youtube.com/watch?v=F9vA7L8H4nc

En uskonut silloin, enkä tahdo uskoa sitä nytkään...
että olitkin vain harhaa tunteilleni.....!
Paljastit hymyillen sen, sylisi oli toisen
- ja sanojesi kaikuessa yössä luonani - sä vain katosit.

Suljin silmäni, kuivat kyyneleet kirveli.
Oliko se tottakaan, mitä sain kokeakaan? Oliko, oliko....oliko?
Vain sä tiedät vastauksen, sylissä toisen!

Mut´ tää yö, tää yö.... viimeinen se saisi olla, kun sua näin
mä muistelisin! Tää yö - tää yö viimeinen.
Lasin laskin alas, itseni nostin ylös ja päätin sen:
"All by myself!" - ja elämä jatkuu.

https://www.youtube.com/watch?v=4C9cMb65B-o

--------------------------------------------------------------------------


 

Vuosiluku vaihtuu - vaihtuuko mikään muu?

No niin, olisi taas se aika vuodesta, kun kaikki onnittelevat kaikkia hymy kasvoilla:
"Hyvää Uutta Vuotta!" Vaan miten oikeasti on?
Toivotetaanko sitä todella sitä toivoen, vai onko alitajunnassa miete ja helpotuksen huokaisu
siitä, että taas ollaan selvitty yhdestä vuodesta. Joillekin se nimittäin on usein jopa
vuodesta toiseen selviytymistaistelua, erinäisistä syistä!
Tällaiset ihmiset varmasti toivovat koko sydämestään itselleen ja lähipiirilleen
sitä parempaa ja hyvää tulevaa vuotta.

Mutta muuten...... mikä vuodessa vaihtuu? Periaatteessa ei mikään muu, kuin se
että vuosiluku muuttuu. Alkuun taas kirjoitellaan hetki väärää vuosilukua papereihin ja
ihmetellään ääneen, että mihin se edellinen vuosi oikein hukkui.
Nii-in... -elämän kulku on nykyään niin hektistä ja nopeatempoista, että enää ei
ehditä juurikaan pysähtymään ja nauttimaan elämästä ja se on yksi syy siihen, että
vuodet kiirivät ohi kuin pikajuna ohittaen jonkin ajasta jälkeen jääneen seisakkeen.

Maailman johtajat antavat yleviä lausuntoja, päättäjät yrittävät hetken kehua sitä, kuinka
tästä vuodesta tulee ponnahduslauta valoisaan tulevaisuuteen jne. vaan loppupeleissä
taas huomataan, että puheet ovat kuin vaalilupaukset: Niitä on mukava lausua ääneen,
mutta niiden pitäminen on yhtä varmaa kuin se, että joka viikko vähintään 100 henkeä
voittaisi lotossa 7 oikein - eli ei mitenkään mahdollista.

Onhan tuota vuodenvaihdetta mukava juhlia, kunhan sen tekee "fiksusti." No sekin on hieman
häilyvä käsite. Joillekin se on ehdotonta alkoholista kieltäytymistä, jotkut taas kiroavat
ilotulitteet alimpaan helvettiin (useimmiten koiriensa vuoksi). Mutta tässä maassa taas valtaosalle
aikuisiässä olevalle tämäkin tapahtuma on vain yksi "hyvä" syy ryypätä nuppi sekaisin!
Eihän millään tunnu olevan väliä, eikä mikään juhla ole mitään, ellei seuraavana päivänä
ole "vuosisadan krapulaa", jolla sitten kehuskellaan muutaman päivän päästä
polleena.... Sitä en ole ikinä tajunnut, enkä halua koskaan ymmärtääkkään, että miksi
jossain huonon olon saamisessa ja pahoinvoinnissa voi olla niin paljon kehuskeltavaa!

Siis suoranaista typeryyttähän se on, että vedetään nuppi sekaisin juomalla viinaa kaksin käsin.
Ja sitten konttaillaan, sammutaan ties mihin, oksennetaan vuorokausi jne.
Juu, todella fiksua toimintaa! Ei - en ole absolutisti, otan itsekin - mutta tiedän rajani ja
jos/kun se tulee vastaan, juominen loppuu siihen, koska aina seuraavana päivänä haluan olla
- ja olenkin - työkykyinen, vaikka olisi vapaapäivä.

Ja sitten viina & ilotulitteet. Ikävää on aina lukea vuosittain niistä onnettomuuksista, joita
rakettien kanssa sattuu. Onneksi ei nykyään aivan mahdottoman isoja pommeja edes saa myydä.
Kyllä nykyisillä paukuilla saa ihan sopivasti väriä taivaalle - ja ääntä ilmoille.
Muutaman kerran on ollut pelonsekaisia tunteita mielessä, kun on nähnyt melkoisen sekavassa
kunnossa olevan seurueen ilotulitusrakettien kimpussa....  siinä on ollut vain onni ja
suojelusenkelit mukana, ettei mitään ole sattunut.

Mutta takaisin vuoden vaihtumiseen muuten!
Samat asiat vaivaavat maailmaa seuraavanakin vuotena.
Kun ei puhtaalta pöydältä voida aloittaa ja toivoa, että asiat tehtäisiin paremmin, niin
maailman ongelmat ovat käsillä edelleenkin, vaikka vuosi onkin uusi.
Sotia - nälänhätää - sortoa - orjuutta - rikollisuutta - korruptiota - työttömyyttä - köyhyyttä....
kaikkea on seuraavanakin vuotena. Ei ne mihinkään katoa, vaikka kuinka toivotetaan
"Hyvää Uutta Vuotta" . Tietty on meitäkin, jotka todella toivomme, että seuraava vuosi olisi
monin tavoin parempi ja aurinkoisempi - jos nyt ei aivan yleismaailmallisesti, niin ainakin
omassa elinpiirissä edes.

Ehkäpä ne iloiset hetket ja ilon aiheet on napattava pienistä asioista. Niistä voi syntyä
isokin virta ja tällöin eteen tulevia vastoinkäymisiä pystyisi kestämään paremmin.

Eli, otetaanko sellainen positiivinen asenne tulevaan vuoteen - jokainen?
Hieman enemmän hymyä kasvoille, hieman vähemmän ryppyotsaista toimintaa!

Kommentoikaa, antakaa palautetta, jakakaa!
Ja muistakaa, silti kaikille Teille: Oikein Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta 2017

 ----------------------------------------------------------------------------------------

Mitä sitä tekisi - yöllä...

No niin, tietenkin jotkut hieman villimmän mielikuvituksen omaavat saattavat ajatella otsikosta
tietenkin ihan mitä sattuu, mutta koska meikäläinen on kuitenkin - ainakin joskus - hieman ujohko, niin ei nyt ei ajatella mitään levottomia. Tämä on kuitenkin "perheohjelma!"

Niin, katselin kelloa ja huomasin sen olevan 01. ja rapiat. Perjantai meni sitten erilaisten asioiden säätämisessä ja hieman muutama juttu kalvoi mieltä, niin piti päästää höyryjä ulos ja
mikäs se... ensin aloin kokkailemaan, tai no tein vain makaronilaatikkoa tuossa hetki sitten ja
sitten pientä sisustamista. Onneksi en rymynnyt samaan malliin, kuin hiljattain eräs naapuri joskus kolmen aikaan yöllä.... mutta ne äänet sopivat paremmin siihen levottomiin ajatuksiin.

Hiukkasen siirtelin sitä sinne, tätä tänne, tuo meni tuonne ja ... kas, mistä nuo pari "villanorsua" (lukijoille tiedoksi, villanorsu on villakoirasta kehittynyt isompi otus) ilmestyivät? Ei muuta
kuin pikana imuri käteen ja nopsaan "norsut" pois. Eipä tuo "huuveri" onneksi pidä mahdottomia
ääniä, joten en usko että naapurit tulevat joukolla huomenna lynkkaamaan.
------------------------------------------------------------------------------------------

Jouduin oven sulkemaan.
Lähteä piti!
Matka outo alkoi, taakseni en katsoa saanut.
Jouduin oven sulkemaan.
                          
Etenin, katseeni maata viisti, mieleni mukana laahusti.
Lähteä piti!
Turvallisesta, lämpöisestä, pois mut työnnettiin.
Ei, paluuta mulle ei suotu.                                      

Jouduin oven sulkemaan.

Ovi jäi taakse...
hämärtyi kuva siitä.
En jaksanut kohta sitä enää muistella, ei vain jaksanut.
Oli se lopullisesti suljettu.
Lähteä piti!

Kauan ilman mitään sieluni vaelsi,
kauan vei kehoa ties minne.
Ei, paluuta mulle ei suotu.
Siis vain kuljin, vaikka paikoillani olin! 

Matkasin aikani, eksynyt olin - itseltäni.
Enkä huomannut edessäni....
en sitä vain tajunnut mielessäni....
Siinä oli, uusi ovi!

Miten mies voikin olla sokea?
Miten tyhmä hän itselleen olla voi?
Kirosin itseäni, kun sen avasin ja...
- uusi maailma aurinkoinen, se sieltä katseli.

Meni hetki, ennenkuin ymmärsin, että
tämähän oli ollut tässä jo kauan
- ovi uusi, uuteen maailmaan - uuteen elämään!
Astuin sisälle, minut vastaanotettiin....
Käännyin vielä kerran, tuosta ovesta kiinni otin
ja sen suljin, toivoen että viimeisen kerran
- jääden sen valoisammalle puolelle!
--------------------------------------------------------------------------------------

Minua jännittää!
Silloin sen piti tapahtua..... vaan ei, vielä ei ollut aika.
Minua jännittää!
Vaikka olenkin kokenut sitä - tätä - tuota...
ei, en vain ymmärrä tätä:
Minua jännittää!

Tänäänkö se tapahtuu?
Vai meneekö hetkeen uuteen?
Minua jännittää..... tiedä en, miten tämän selvitän.
Minua jännittää!

Toiselle kertoa tästä koitin,
puhelimen otin - hälle soitin.
Ei, ei vastannut..... jäin mietteisiini yksin.
Minua jännittää!

En voi kuin odottaa, katsoa mitä tulee tapahtumaan.
En voi kuin.... en vain voi.
Minua jännittää!

Vaan jos ei tapahdu, olenko pettynyt?
Vaan jos ei mitään tulekaan, olenko huojentunut?

Tuijotan tyhjänä kelloa seinältä. Sen viisarit vievät
minua kohti sitä hetkeä.... enkä mitään voi.
Minua jännittää!

Turhaanko? Liikaakin? Miksi?
Sen näen aikanaan.....
--------------------------------------------------------------------------------------

Sä ilmestyit eteeni ilta-auringon säteissä.
Sä katselit minua silmilläsi, lumoavilla.

Näit minussa elämää nähneen, maailman myrskyissä
kolhuja kokeneen. Silti näit mielen herkän,
sisälle rujon miehen.

Palannut olin taas jostain, kuin merimies satamaan suojaisaan.
Taivaltanut olin myrskyissä tuulien, tyynissä vesissä ja
auringonpaisteessa polttavassa... - matkannut paljon, ehkä liikaakin...

Sä ilmestyit eteeni, kasvosi kuin enkelin.
Sä hymyilit minulle...-jotenkin, mitä nähnyt ennen en ollut.
Sä tulit viereeni, sanoitta halasit
- minua maailman kolhinutta miestä.
Ja tuona hetkenä nousi ne kyyneleet silmiini
edessäsi sun, ensimmäisen kerran!
                                                                  

Katselin sinua.
Olit kuin se merenneito kaunein.
Katselit minua.
Olin varmaan se yksinäinen seilori....
Katselimme, kunnes suutelimme.
Siinä, ilta-auringon kultaisissa säteissä.
Minä ja sinä, oma merenneitoni!

Kotisatamani olin löytänyt.
-----------------------------------------------------------------------------------

Miksi niin moni meistä vain odottaa ja odottaa?
Ei elämä ole sitä varten ollenkaan!
Miksi ei mennä ja tehdä, eletä elämää?

Ei kaiken tarvitse tapahtua kaavoihin kangistuneena,
ei asioita tuttuja tarvitse uudelleen ja uudelleen samoina toistaa!
Miksi vain ollaan kuin hamsterit oravanpyörässä hyrräävässä?
Eikö uskalleta, vai vaiko odotetaan jotain.... muka parempaa?

Kerroin tämän ystävälle:
"Sun katseesi kaihoisasti toisinaan hakee, elämää etsii uutta.... miettii mieli, levottomana sykkii sydän! Toivot jotain, mutta tiedä et mitä.... olet vallassa tunteen oudon, etko irti osaa päästää - eikä ehkä tarvitsekaan.... Kunhan otat elämääsi vain mukaan jotain uutta, vaikka se tuttua olisi... mutta erilaista - mi sinut hymyilemään taas saa!"

Eletään elämää, nautitaan maailmasta ja tehdään osamme
hetkistä onnellisista!
Ei meistä kukaan varmaan halua, eikä toivo - ei 
- että vanhana kiikkustuolissa katkerana istuisi, miettisi menneitä,
hetkiä kadotettuja - tilaisuuksia olleita, joita ei enää eteensä saisi.

Turha siis valittaa, itkeä ja ruikuttaa!
Irtiottoja pieniä, tee niitä välillä - ja huomaat maailmasi olevan
parempi kuin eilen, myös sinulle.

 --------------------------------------------------------------------------------------