Johan on ollut elämää

No niin, on tosiaan ollut melkoinen viikko takana!
Omissa kuvioissa on ollut ties minkälaisia tapahtumia ja väriä sekä vivahteita. Niiden
purkamiseen menisi sen verran aikaa, että jätetään väliin. Töissäni taas on ollut tavallaan
raastava viikko (henkisesti) takana, mutta kaikesta olen voittajana selvinnyt ja osittain
siitä tosin kiitos menee eräälle taholle! Pitkästä, todella pitkästä aikaa, olen saanut jutella
ja keskustella avoimesti ilman että on joutunut jokaista sanaa ja lausetta miettimään etukäteen.
Näin ei aina ole ollut, ei todellakaan. Mutta siitä ei sen enempää.

Nyt jännityksellä odotan, mitä tuleva viikko tarjoaa, sillä ainakin alkuviikkoon on taas
tullut ladattua sen verran ohjelmaa kaikin puolin, että jos niistä saan edes valtaosan oikeille uomille,
voin onnitella itseäni sitten seuraavan vapaapäivän aikana vaikka yhdellä viskillä.
Tosin siihen vapaapäivään menee vielä tovi, koska on "jo" lokakuun ensimmäisenä keskiviikkona....

----------------------------------------------------------------------
Tähän blogipäivitykseen tein nyt (15.9.) pienen lisäyksen. Löytyy kyllä, kun etsit!
----------------------------------------------------------------------

Älä tule lähelle,
jos et ole tosissasi ole.
Hei - älä!

Älä tule elämääni,
jos sua se ei kiinnosta.
Hei - älä!

Älä hei, älä mulla leiki hei....
Mulla  on vain yksi sydän elämälleni, hei.

Älä tule, älä....
jos vain koitat muuttaa mua vain sulle.
Hei - älä!

Älä tule - hei älä!
Minulla on sydän, minulla on tunteet....
Hei, minä olen olemassa.
Hei - älä!

Älä luule, että alistun sanoihisi noihin.
Älä luule, että suostun vain olemaan se jokin.
Hei - älä!
Hei - älä luule.... hei älä tule - hei, ei - älä.

Hei, jos sä et mua halua.....
- et tuntea, et kuunnella.... et oikeasti ole
kiinnostunut, et aito ole ollutkaan.
Hei - älä!

Jätä sitten kokonaan, astu sivuun omaan maailmaan
- ja anna mun olla, anna mun elää....
koska on heitä, jotka osaavat arvostaa,
minuakin kuunnella - haluten minut oppia tuntemaan!

Siksi vain: Hei!
-----------------------------------------------------------------

Se hetki yöllä oli enemmän kuin hetki.
Se löi syvälle sydämeen - hiljaisen miehen mieleen, hiljaiseen..
Vaikka se oli vain hetki......
Sain tuntea kätesi, hyväilysi, niiden lämmön pehmoisen.
Sain tuntea - sinut!
Sain tuntea jotain, kauan kadoksissa elämästäni ollutta....
- sain sellaisen hetken!

---------------------------------------------------------------

Olin tuntenut sinut kauan - kauan sitten.
Olit aurinko, olit sädehtivä ja aina hymyilit.
Ja kaikki lähelläsi olivat aina hyvällä tuulella
- sinun ansiostasi!

Sitten vain katosit, lähdit pois....
Et kertonut kenellekään suuntaa, et mihin lähdit elämään....
Miksi lähdit? Sitä mietittiin, pohdittiin. Vaan kukaan ei syytä tiennyt.
Ja tuntui, että auringonpaiste katosi mukanasi maailmastamme lähes kokonaan.

Meni vuosi, meni toinen, meni aikaa..... muistosi oli jo lähes kadonnut mielistä monien.
Vaan sitten palasit takaisin, yllättäin - mitään sanomatta - vain palasit takaisin.

Kaikki olimme onnellisia, hymyilimme sinua tervehtien, vaan nopeasti sen ymmärsimme:
- et ollut enää se sama, et se ken kaikki hymyilemään sai ja auringonvaloa ympärilleen loi.
Miksi?
Sitä kyselimme toisiltamme.
Miksi?

Kukaan ei tiennyt, sinä et kertonut.
Olit kuin toinen ihminen tuossa kuoressa kauniissa, mitä kerran rakastimme!
Etkä enää hymyillyt, eivät silmäsi loistaneet kirkkaina kuin kristallit,
ei äänesi soinut kuin keväinen puro, ei laisinkaan.
Miksi?
Sitä vain kyselimme... - yhä uudelleen.
Miksi?

Kuljit tutuilla kulmilla, tapasit meitä kuin ennenkin... mutta et enää
puhunut meille, et samalla tavalla - vaan äänesi oli synkkä, kylmä ja jäätävä.

Kuka oli vienyt ilosi, kuka oli kylmännyt sydämesi?
Miksi?
Oli, kuin olisit sielusi myynyt...... et ollut elämässä vaikka elitkin!

Ja sitten vain taas.... - katosit!
Sinä aamuna, kun sen huomasimme, kaikkia meitä vilutti...... ja sinä vain katosit.

-----------------------------------------------------------------------

Elämä on pieniä hetkiä, joista syntyy suuria kokonaisuuksia.
Elämä on täynnä asioita, hetkiä, tapahtumia - joihin sinä tai minä
- eikä kukaan - voi vaikuttaa!

Muista siis, että pienilläkin asioilla, pienilläkin hetkellisillä teoilla,
voit vaikuttaa moniin asioihin.
Ja tärkeimpiä niistä on se, että muistat näyttää pienilläkin
teoilla - arkisilla tai isommilla, rakkaallesi - miten paljon hänestä
välität, miten paljon häntä rakastat.

Jokainen hetki on oikea hetki näyttää hänelle, miten tärkeä hän on - sinulle!
Ei aina tarvitse tehdä asioita suuria, ei tekoja valtavia... - ei laisinkaan.
Riittää pienikin huomioiminen, kunhan sen sydämestäsi hänelle näytät ja teet.

Älä siis jätä näyttämättä tunteitasi tänään, sillä koskaan et voi tietää, milloin
se onkin ollut myöhäistä!
Sanan "rakas" voit sanoa tavoilla monilla, teoilla useilla........ kunhan sen vain "sanot"!
Aina on sille oikea aika - aina!
-------------------------------------------------------------------

Tänään taas istuin hiljaa ja mietin maailmaani.
Mietin ja upposin mietteisiini!
Ajattelin tämän vuoden aikana kokeamiani asioita,
onnellisia tapahtumia - ikäviäkin.

Tunsin muistojeni pakahduttavan sydämeni, mieleni....
hieman huusin sisältäni pois kokemaani, sisälle patoamiani tuntojani.
Mutta ne hyvät, ne ihanat - hetket....... ne piilotin syvälle sydämeeni!

https://www.youtube.com/watch?v=gsQIOgkZt68


Yllättäin muistin myös elämästäni nopeasti pois lähteneen, hänet!
Yllättäin tunsin ikävää, kaipausta outoa........ ja mietin, ottaisinko
häneen yhteyttä..... vastaisiko hän minulle enää - kuten toivoin mielessäni hiljaa!
Hän...... niin hän....

https://www.youtube.com/watch?v=MwlKalNwGdk
Kuuntelin ja kuuntelin.... hän mieleeni tuli jälleen.... hän!

Vaan eteenpäin mieltäni vein ja mietin elämääni.
Oliko se ollut vain tylsää työtä ja nukkumista?
Oliko se ollut vain tyhjää ja nyhjäämistä?
Oliko se elämää laisinkaan, vai oliko elämä vain turhaa - olevaa....?

Kevät tuli - kesäkin...... vain töitä hiljaa tein.
Ei maailmassani muuta, ei mitään - ei ketään..... sitä oli elämäni ollut!
Kirosin!
Miksi oli ollut niin? Miksi?
Miksi tuon kauniin kevättalven jälkeen olin ollut elämässä - tyhjässä?

Ja istuin yksin, hämärässä....huoneet loivat vain raamit maailmalleni - tälle!

https://www.youtube.com/watch?v=yu2E5LQ-70k

Kunnes!
Tuli alkusyksy..... puiden lehdet hiljaa alkoivat kellastua ja ilmassa tuoksui
ihana syksyn kirpeys.
Tuli myös jotain muutakin..... jotain, mikä sai minut huomaamaan, että
maailmani ei ollutkaan vain sitä samaa - sitä yksitoikkoista toistoa - ollenkaan.

Olin onnellinen, hymyilin hiljaa ja kuuntelin sydämestäni soivia säveliä.... hentoisia.
En ollut yksin! En ollut sittenkään vain hämärissä huoneissa - yksin!
Olin elämässä..... jossa oli sittenkin auringonvaloa, oli onnea, oli enemmän kuin osasin sanoa.

Ja minä odotin jo hetkeä seuraavaa!
https://www.youtube.com/watch?v=S_E2EHVxNAE

Odotin sinua - ja sinua!
------------------------------------------------------------------

En odottanut - en todellakaan...... yllättäin sinä vain.... siinä!
Olit hetken lähellä - vaikka et ollut läsnä.
Pysäytit minut!

En odottanut - en uskonut - oliko se tottakaan..... sinä, siinä!
Muutaman sanan verran lähellä - vaikka et ollut läsnä.
Muistit minut!

Sait mieleeni taas tulvimaan, palaamaan..... jotain...
- jotain mitä joskus olin saanut kokea, olla onnellinen!

Olitko oikeasti lähellä - vaikka et ollut läsnä?
Pysähdyin ja mietin. Tunsin jotain outoa mielessäni..... sisälläni.
Tunteen, minkä olin saanut kokea kanssasi - silloin!

Lopulta tiesin:
Muistit minut, et ollut haudannut menneisyyteen minua kokonaan....
Ja herätit pienen liekin mielessäni: Josko sinut taas tapaisin.
-------------------------------------------------------------------

Vähän sitä...
vähän tätä...
vähän kaikkea, vaan ei tuota!
Ei - ei tuota - ei ollenkaan....
- se olisi kaiken tuhoavaa.

Piti laittaa vain...
Vähän sitä,
vähän tätä ja
vähän kaikkea muuta.....
- vaan ei tuota, kaikkea hyvää tuhoavaa!

Niitä pieniä asioita, mukavia ja arvokkaita.
Niitä lisäillä piti, laittaa peliin vähän kaikkea....
- ja antaa kehittyä, suuntaan oikeaan.

Pikkuhiljaa se muhi ja kehittyi.... sai omaa aikaa...
Pikkuhiljaa sitä kummatkin kuunteli, opetteli......
- sitä salaa maisteli.... rakkauden keittoa, kuumaa.

Mutta muistaa piti, tuota ei sekaan saanut laittaa!
Ei - ei ollenkaan - ei koskaan!
Ei, sitä ei keittoon rakkauden lisätä saanut laisinkaan,
se kaiken kun tuhoaisi kokonaan - se:
Epäluottamus toiseen!

Jätäthän sen pois? Älä lisää sen serkkua mustasukkaisuutta!
Älä mausta vihalla, älä katkeruudella, äläkä valheilla tai teoilla syntisillä.
Muistathan tämän?
Ja keitä ja hämmennä keittoa rakkauden hänen kanssa kahden,
hiljaa hämmentäen... toisianne rakastaen.

Eikä keittonne koskaan kitkerältä maistua voi!
---------------------------------------------------------------------

(29.12.2021 ihan pirutttaan jatkan tähän päivitykeen jotain.....)

Yö - se mustalta tuntuva aika,  mutta niin rauhoittava.
Yö - se hetki tunneissa vuorokauden, jolloin sai olla rauhassa.
Yö.......
Vain yö!

Ei turhia kiireitä, ei häiritseviä ääniä.... ei muuta kuin rauha ja hiljaisuus!
Se, minkä saattoi tarjota vain:
Yö!
-----------------------------------------------------------------------

Kuka koiraa kävelyttää, ken sitä miettiikään....

No nyt tuo otsikko varmaan saa jo jotkut miettimään, että olenko hankkinut itselleni lemmikin.
Ei, nuo sängyn alla omaa elämää elävät "villakoirat", jotka pakenevat yllättävän nopeasti imuria,
ovat ainoat tietämäni lemmikit tässä osoitteessa....

Otsikko on pyörinyt pitkään mielessä. Siihen vihjeen ja toiveen antoi jo useita-useita kuukausia
sitten eräs henkilö, joka näitä kirjoitelmiani lueskelee aina välillä. Nyt päätin yrittää toteuttaa toiveen.
--------------------------------------------

Tämä tarina oli aiheeltaan toivottu.

--------------------------------------------

Loppusyksyinen aamuyö.... ulkona ujeltaa ja kevyesti tuiskuttelee jo ensilumia maahan.

Märkä katu imee itseensä kaiken, mitä pilvistä putoaa. Sitä reunustavien talojen ikkunat olivat
pimeät, paitsi tuo yksi..... tuo yksi. Siihen syttyi jälleen valo ja pieni hahmo ilmestyi ikkunan ääreen.
Hänellä oli kahvimuki kädessä, josta hän hitaasti aina välillä siemaili juuri keitettyä, höyryävän
kuumaa tummaa kahvia. Hän selvästi odotti jotain, koska katse harhaili ulos kadulle... alas.....
mutta katu oli tyhjä - ainoat äänet olivat vain viemäriin valuvan veden ääni
ja tuulen kaikuminen talojen kulmissa ja porraskäytävissä.

Tuo yksinäinen pieni hahmo istahti tuolille, jäi katselemaan ulos aamuöiselle kadulle.
Sen alastomuudessa oli jotain kaunista, jotain puhdasta.... sitä ei vielä ollut liannut
eikä raiskannut autot ja kiireiset ihmiset, se sai olla vielä puhdas ja vapaa!

Sitten jostain kuului ääniä, pieniä askelia..... Tuo hahmo ikkunassa ponnahti seisomaan.
Hän veti hieman verhoa ikkunan eteen ja kurkisteli sen raosta alas kadulle.
Kadulla näkyi mies koiran kanssa, selvästi aamulenkillä. Koira oli pieni ja mies kookas ja
ryhdikäs - jotenkin epäsuhtainen pari, mutta silti niin yhteensopivat!
He kävelivät hitaasti, väliin vaihtaen kadunpuolta toiselta toiselle. Mies eteni koiran
haluamalla tahdilla ja tämä nuuhkikin väliin innokkaasti eri paikkoja, rakennusten kulmia ja
liikennemerkkien tolppia.

Tuossa ainoassa valaistussa ikkunassa tuo pieni hahmo kurkki varovasti ulos ja seurasi
miestä ja tämän koiraa katseellaan. Oli helppo arvata, että hän mietti - kuka tuo mies on
ja miksi tämä joka aamu yksin oli taluttamassa tuota koiraa tällä kadulla, aina lähes samaan aikaan.

Mies ei juurikaan katsettaan ylöspäin nostanut, oli enemmän kiinnostunut koirastansa ja tämän
tekemisistä. Hitaasti he etenivät katua eteenpäin...... ja joidenkin minuuttien jälkeen katosivat
seuraavasta risteyksestä kulman taakse. Samalla tuosta yhden ikkunan takaa sammui valo.
Pieni hahmo katosi pimeyteen.... ehkä juoden lopun kahvin pöydän ääressä hiljaa, katsellen
aamuöistä katua ja huokaillen hiljaa mielessään - tuota miestä miettien.

Vaihtuivat aamut, etenivät viikot..... sama "näytelmä" tai tapahtumaketju toistui ja toistui.
Aina syttyi tuohon yhteen ikkunaan valo, ilmestyi tuo yksi pieni hahmo ja joidenkin
minuuttien jälkeen nähtiin kadulla kävelemässä mies koiransa kanssa ja kun nämä olivat
kadonneet taas seuraavan kulman taakse, sammui tuosta huoneesta valo.

Sitten, eräänä aamuna.....Jälleen syttyi ikkunaan valo. Tuo pieni hahmo ilmestyi jälleen
kahvimuki kädessä ikkunan ääreen.
Mutta nyt ei kuulunut askelia, ei ilmestynyt miestä - ei koiraa.... aika kului ja kului.
Ikkunan takaa hahmo selvästi alkoi hermostua, tämä käveli väliin pois ikkunan äärestä,
palasi nopeasti takaisin - kurkoitteli ja katseli, yritti nähdä pidemmälle... mutta ketään
ei kadulla näkynyt - ei ketään!

Mutta sitten.... sitten näkyi liikettä. Hahmo ikkunan takana valpastui, repäisi kiireesti
verhoa ikkunan suojaksi - mutta vain hetkeksi, sillä hän huomasi, että mies oli yksin.
Missä oli koira? Miksi mies oli yksin?
Miehen askelissa ei ollut iloista, huoletonta keveyttä, mitä aina silloin kun hän
kulki koiran kanssa. Katse pysyi tiukasti jaloissa, hän ei juurikaan edes kunnolla eteensä
katsellut ja sen vuoksi oli jopa muutaman kerran kompastua. Mutta tuo kompurointi ei huvittanut tuota hahmoa ikkunassa.... Selvästi tämä mietti, miksi mies oli yksin - ilman koiraa!

Miehen askeleet olivat hieman ripeämmät, kuin koiran kanssa kuljettuna ja ei mennyt
aikaakaan, kun hän oli jo kadonnut kulman taakse. Mutta nyt ei sammunutkaan ikkunasta valo!
Tuo pieni hahmo jäi ikkunaan, selvästi katselemaan ulos kadulle... aivan kuin olisi
odottanut, että joku tulee koiran kanssa perässä - tai mies palaisi takaisin.
Mutta mitään ei tapahtunut ja jonkin ajan kuluttua taas valo sammui ja koko talo oli pimeä.

Seuraavana aamuna, tai aamuyön varhaisina tunteina, sama kuvio toistui:
Mies tulikin yksin ja hahmo ikkunassa jäi vielä ikkunan ääreen, vaikka mies oli jo
kadonnut kulman taakse - saavuttamattomiin.

Ja taas meni vuorokausi..... seuraavana aamuna jälleen syttyi tuo valo ikkunaan.
Tuo hahmo ikkunassa oli jälleen kahvimukin kanssa odottamassa miestä. Varmaan toivoi,
että näkisi tämän ja koiran... vaikka varmaankin mietti enemmän tuota miestä.
Mies tuli, käveli jälleen melkoisen ripeästi - koska ei ollut koiraa. Ei nostanut katsettaan,
ei katsellut ympärilleen.... eteni nopeasti eteenpäin ja katosi.
Samalla hetkellä, kun valot sammuivat ja hahmo katosi ikkunasta - syöksyin ulos
rappukäytävän pimeydestä ja juoksin miehen perään....

Sain hänet kiinni pienen juoksumatkan jälkeen. Hän yllättyi kun häntä pyydettiin pysähtymään.
Kerroin huohotukseni keskeltä kaiken näkemäni ja arveluni.
Näin miehen kasvoista suuren yllättyneisyyden. Hän ei ollut edes tietoinen siitä, että joku
oli seurannut häntä ja hänen koiransa kulkemisia. Juttelimme hetken, erosimme kätellen.

Tultiin jälleen seuraavan aamuyön varhaisille tunneille. Katu oli autio... jälleen märkä
ja paljas, mutta silti jotenkin kaunis. Tuohon tiettyyn ikkunaan syttyi jälleen valo ja tuo
pieni hahmo ilmestyi kahvimuki kädessä ikkunan ääreen odottamaan.....
Eikä tämän tarvinnutkaan odottaa oikeastaan yhtään, sillä mies ilmestyi kadulle
- koiransa kanssa! Hahmo hypähti pystyyn ikkunan äärellä ja katseli noita kahta kulkijaa.
Mutta sitten - sitten.....

Mies pysähtyi aivan tuon kyseisen talon kohdalle, lähes kyseisen ikkunan alapuolelle ja nosti
katseensa ylöspäin, hymyili hieman - heilautti kättään ja vinkkasi hahmolle ikkunaan, että
tämä tulisi ulos. Pieni hahmo verhonraosta säpsähti, hänet oli huomattu... hänet oli nähty!
Sydän löi kiihkeästi, hän tunsi koko kehossaan väristyksiä ja ilman ajatuksia hän puki
nopeasti yllensä takin ja kengät ja syöksyi rappukäytävään ja ulos miehen luo.
Mies odotti koira vierellään, kun näki että rappukäytävään syttyi valot...
ja eipä mennyt kuin hetki, niin tuo hahmo - kaunis pieni nainen - oli miehen vierellä.

He juttelivat hetken...naisen raikas ja iloinen nauru täytti aution kadun ja siihen yhtyi
miehen koira parilla pienellä haukahduksella. Näki selvästi, että he nauttivat hetkestä.
Hetken seisoskeltuaan he lähtivät kävelemään miehelle niin tuttua reittiä eteenpäin,
käsikkäin.....Tulivat seuraan rakennuksen kulmalle, missä seisoskelin... kävelivät
ohitseni, mutta mies katsoi minuun kirkkain silmin - sanaakaan sanomatta, mutta
silmillä kertoen: "Kiitos!"
Hymyilin.

Ja tuon aamun jälkeen ei tuo pieni kaunis nainen enää sytyttänyt valoa ikkunaan ja
jäänyt odottamaan haaveilemaansa miestä... vaan he nauttivat aamukahvit yhdessä,
jonka jälkeen heidät nähtiin kävelyttämässä koiraa kahdestaan - käsi kädessä!

P.S. Tätä tarinaa kirjoitettaessa ei ole juotu liikaa kahvia, eikä kurkittu
       naapurien ikkunoihin tai vahingoitettu yhtään koiraa.
       Tarinan koira oli ollut hetken "pipi", eikä sen vuoksi muutamana aamuna miehen mukana!
-------------------------------------------------------------------------------------

Syysyö ..... tuulinen ja viileä

No hei vain taas kaikille, tasapuolisesti!
Pieni tovi taas sujahti, kun edellisen kerran mitään tänne kirjoittelin, joten nyt ajattelin
taas avata "sanaista arkkuani" ja raapia muutamia rivejä tänne.

Joku saattaa miettiä, mitä muuta minulle kuuluu.....
No kiitos kysymästä - flunssasta selvitty ja elämä jatkuu... töitä on ollut
ihan kiitettävästi ja valtaosa työpäivistä ovat olleet todella upeita. Siitä kiitos asiakkaille!
---------------------------------------------------------------------

Sadepisaroita vain.....
sadepisaroita vain.....
- sun hiuksillasi loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö muistat sen hetken
- viimeviikkoisen?
Vieläkö muistat, hei - vieläkö muistat sen....
Me oltiin, niin me vain oltiin, sateessa kahdestaan,
toisiimme takerruttiin.... vain takerruttiin.....
Ja kun mä sadepisaroita sun huuliltasi nuolin!

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun hiuksilla loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö maistat sen maun....
- huulteni lämpöisten?
Vieläkö muistat, hei - ja vieläkö sen maistat...
Me oltiin, niin me vain oltiin.... suudeltiin,
sateessa huulin ahnain toisiamme - suudeltiin....
Ja mä sadepisaroita vain sun hiuksistasi sivelin!

Nyt kävelen sateessa - yksin.....
pisaroita maahan lyöviä katsellen, sua ajatellen.
Mietin, vieläkö muistat - vieläkö kaipaat - vieläkö....
Kun niitä:

Sadepisaroita....
sadepisaroita....
vain sadepisaroita - ja me, sateessa suudellen!

----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- -----

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon.....
Sängyllä makaan, harmittaa - ei unta ei unta, ei taaskaan unta...

Raskaasti hengitän, ylös nousen ja ärähdän!
Pimeässä jalkani tietty sängynkulmaan kolhaisen,
älähdän kun tuskaisen.

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon....
Kävelen ympäri asuntoa pimeää, valottomana annan sen olla.
Kävelen, ärisen... itselleni murisen.

Miksi taas - miksi ja miksi ja miksi...
Raskaasti, väsyneenä, kiukkuisena valvon.
Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon...

Uneton taas, taas ja taas.... jälleen yö ilman unta rauhoittavaa!
Pätkiä torkun, säpsähdellen....
Pätkiä uinun, painajaisia nähden....
Levoton oon....

Eikä yö tämäkään lopu koskaan!
- - - - - - - - - -     - - - - - - - - - -      - - - - - - - - - -

Se oli yksi monien samanlaisten joukossa!
Pulleana ja värikkäänä yritti tehdä itsestään houkuttelevan
- muita samanlaisia paremman.

Se työnsi itseään aina välillä esille toisten samanlaisten liikahdellessa,
väliin eteen muiden päästen - väliin taas taakse joutuen.....
Se yritti, se toivoi.... se halusi - se niin halusi!

Se odotti, että hänen vuoro tulee kohta....
Joku ihana pikkulapsi tulee ja saa hänet.... ja hän pääsee muualle,
irti tästä samanlaisten isosta joukosta, ilmoja haistelemaan - tuulia tutkimaan.

Mutta vuoroa sille ei tuntunut tulevan.
Vaikka se koitti olla pullea, värikäs ja houkutteleva.... sitä ei vain kukaan halunnut.
Siitä alkoi tuntua, että se olikin täysin viallinen - epäkelpo yksilö.
Kunnes.....

Joku takertui sen nauhaaan, nappasi siitä lujaa - ja veti puoleensa!
Se tunsi, kuinka se nykäistiin irti noiden muiden samanlaisten ryppäästä - joukosta.
Vihdoinkin!

Se näki pienellä tytöllä kirkkaat hymyilevät silmät ja nauravan suun.
Se tunsi olevansa tärkeä!
Tuo pieni tyttö halusi juuri sen..... ei noita muita, toisia - vaan sen - juuri sen.

Tuo pieni tyttö nauroi saadessaan kulkea tuon vaaleanpunaisen ilmapallon kanssa
- ja ilmapallo tanssi tuulen kanssa, seuraten tytön askelia ja kuunnellen tämän naurua.
Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se halusi tehdä tuosta tytöstä onnellisen, eikä koskaan lähteä tämän luota pois.

Tyttö kulki kotiin vanhempiensa kanssa... syöksyi ilmapallon kanssa huoneeseensa
ja sitoi sen narusta kiinni pöydän kulmaan. Ilmapallo seurasi tytön puuhia ja
pelästyi, kun tyttö tuli jonkun kovan esineen kanssa sen luo.....
Ilmapallo pelkäsi, että tyttö hajoittaisi tämän!
Vaan ei, tyttö kirjoitti tussilla nimensä palloon... ja laittoipa vielä puhelinnumeronsakin.

Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se arveli, että juurikaan muilla ilmapalloilla ei olisi kirjoitettuna palloon mitään nimiä
- tai mitään muutakaan.

Useita päiviä meni... ilmapallo sai leikkiä tytön kanssa ja öisin leijua hiljaa ympäri
tytön huonetta vapaana! Ilmapallosta se oli ihanaa - todella ihanaa.

Mutta eräänä aamuna tytön äiti tuli huoneeseen ja avasi ikkunaa... eikä muistanut, että
ilmapallo ei ollut kiinni.... salamana tuuli nappasi ilmapallosta ja veti ulos taivaisiin!
Ilmapallo yritti hangoitella, mutta se ei voinut tuulen voimalle mitään....

Äiti pelästyi, tyttö itki!
Äiti katseli ulos...... tyttö huusi!
Tytön mielestä äiti oli ilkeä, tyhmä ja kaikkea..... eikä tyttö enää ikinä välittäisi äidistä.
Äidille nousi pala kurkkuun.

Tyttö jäi huoneeseensa itkemään, äiti lähti ulos - palloa etsimään, mutta tuuli oli
sen nostanut korkeuksiin.... kauas - kauas korkeuksiin!
Äiti toivoi, että uusi pallo auttaisi ja osti sellaisen.
Vaan tyttö.... ei sitä huolinut, käski pois sen viedä - halusi pallonsa oman!

Päivä meni, äitiä ahdisti.
Tyttö vain nyyhki ja kiukutteli - se oli hänen ensimmäinen oma ilmapallo, ikinä!
Ja äiti meni ja ........
Sitten soi puhelin.

Joku mies oli napannut jostain puusta vaaleanpunaisen pallon, jossa oli tytön nimi
- ja se puhelinnumero. Nopeasti soitti pallo kainalossaan.... kaipaako
tällainen tyttö palloaan - ja todellakin kaipasi!

Mies toi pallon - ja tytön silmät loistivat jälleen ja nauru raikui!
Ilmapallo tiesi tulleensa taas kotiin.... eikä sekään toivonut enää joutuvansa tuulen matkaan
- ja olihan sillä nyt öisin seurana toinenkin pallo, jonka tyttö nyt myös hyväksyi itselleen!
--- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- ---

Kokeillaan, löytääkö joku tämän hieman vanhemman postauksen, kun ns. päivitän tätä... vaikka mitään uutta tarinaa tähän ole jatkoksi kirjoittanutkaan......  (23.10.2020).....

Hiljaisia mietteitä - äänettömästi sanottuja.

Jaahas ja mistä sitä lähtisi......
Ehkä ei mistään erityisestä. No sanotaanko näin, että elämässä on kuvioita - ilman kellumista - ihan
kohtalaisesti. Viime aikoina olen hieman ihmetellyt parin ihmisen muuttunutta käytöstä, tosin ei
suoranaisesti vain minua kohtaan vaan yleensäkin. Mistä syystä näin on käynyt, en osaa sanoa ja
en lähde nyt aiheita purkamaan.

Pakkaset hellittivät sitten ainakin joksikin aikaa, joten nyt sitten kävellään ja kuljetaan loskassa.
Ei yhtään kivaa! Itse nauttisin talvella sellaisesta sopivan kohtuullisesta pakkasesta ja mukavasta
määrästä lunta, silloin olisi kiva kulkea ja nauttia säästäkin.
------------------------------------------------------------------------

Ei tuntunut enää mikään miltään!
Ei ollut enää syytä nauraa - ei jaksaa - ei tehdä, toimia tai....
- edes kunnolla elää.

Maailma tuntui kaikkinensa kääntäneen selkänsä ja kukaan ei kuunnellut.
Apua sai huutaa - turhaan.... tuuleen..... Kukaan ei vastannut!
Kaverit kaikkosivat, ystävät loitonivat..... siihen jäi vain tyhjyys.

Ja sitten siihen oli helppo tarttua:
Pullo!
Siinä se oli - se .....
Pullo!

Ensimmäisen kerran kun sen korkkasi, ei se vielä ihmeitä tehnyt... ei
mielessä tuntunut tai päässä virranneet uudet ajatukset.
Mutta.... pikkuhiljaa - se otti niskalenkkiä, kun siihen tarrautui uudelleen ja uudelleen...
Se oli pirullisen kavala.
Pullo!

Ystävät eivät enää tervehtineet, eivät soitelleet....
Kaverit käänsivät selän ja ainoa, mihin saattoi enää luottaa oli vain tuo:
Pullo!

Mutta pullo oli Piru!
Ensin se houkutteli kirpeydellään, terävyydellään...... lämmittämällä sisuskaluja.
Sitten se huumasi mieltä, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.....
vei pois järjelliset ajatukset, vaihtaen ne toisiin.... tuon pullon nesteen tuomiin turmiollisiin....
Sen se teki, se:
Pullo!

Kohta seura oli vaihtunut, tuli ja oli uusia kavereita, samanlaisia....
pirullisen pullon pauloihin joutuneita - jo kokonaan sielunsa kadottaneita!
Ja sinne mieli oli lujaa menossa.......

Siitä ei päässyt irti! Toisinaan pienen hetken saattoi olla, ettei sitä kaivannut,
mutta sitten sen himo iski taas...... ja käsiin piti saada:
Pullo!
Pirullinen - kaiken järjellisen kadottava ja tuhoava, turmiollinen - pullo!

Mutta joskus kun kaikki on jo pedattu lopulliselle iskulle, tuholle mielen ja kehon...
- tuleekin eteen joku, joka pysäyttää ja päättää auttaa, vaikka sitä ei
ensin edes haluaisikaan, koska ote pullosta ja pullon ote on niin kova!
                                                                                          

Tämä joku jaksaa.... jaksaa... ja jaksaa....
Auttaa, vie eteenpäin ja lopulta saa silmät aukeamaan - pään selviämään....
sydämen lyömään vapaammin... - ottaa kädestä tuon pullon
- ja kaataa loput siitä pois!

Siitä ei pidä ottaa itselleen isäntää,
ei koskaan - oli mikä tai mitä tahansa elämässä.
Koska se on pirullisempi kuin mieli kenenkään ja se on se:
Pullo!
-----------------------------------------------------------------------

Nukuin, pitkästä aikaa sikeästi..... suorastaan levollisesti!
Nukuin - ja nukuin..... - ja näin unta....

Kun heräsin, hyvin levänneenä ja mieli virkeänä, oli tuo kuva
unesta mielessäni vahvempana, kuin moni asia pitkiin pitkiin aikoihin.
Ja sitä kuvaa mietin, yritin keksiä kuka hän oli - tuo tumma kaunotar unessa
- ja siinä yhdessä kuvassa.

Olin unessa jossain talossa kylässä, kaikki olivat vieraita minulle, mutta
silti jostain syystä hirveän tuttuja! Paikkaakaan en tunnistanut, silti tunnuin
olevani kuin kotonani... - ja siellä oli seinällä tuo kuva, tuosta tummasta kaunottaresta!
Tuijotin sitä kuin lamaantuneena, ihailin ja katselin, kunnes kuulin takaani
äänen, joka kysyi: "Pidätkö siitä?"

Kääntyessäni näin hänet ilmielävänä!
Tuon taulun, tuon kuvan kaunottaren.... siinä minun edessäni.
Niin vieras - silti niin tuttu..... ja nyt hereillä mietin, kuka ihme hän oikein oli!

Keitin aamukahvia ja mielessäni oli vain tuo yksi kuva.
Unen jatkosta en paljoa muista, mutta se kuva..... ja se kohtaaminen,
se pyörii ja pyörii päässä.... loppumatonta kehäänsä.

Kuulin kun posti tuli. Kaadoin itselleni kupillisen kahvia ja kävelin kupponen kädessä
katsomaan, mitä posti oli tuonut. Muutama mainos, yksi lasku ja sitten jokin
esite..... ja siinä oli se kuva - se sama kuva, minkä unessani olin nähnyt!
Koko kehoni värähti kylmissään, kahvikuppi tippui lattialle särkyen.
En välittänyt, pidin vain kädessäni tuota esitettä ja tuntui, että en pysy edes pystyssä!

Tuo kuva..... siinä se oli - ja siinä oli myös hänen nimi!
Tiesin, että minun piti tavata hänet - mahdollisimman nopeasti.....
- joten pikaisesti vaatteet päälle ja ulos ja vasta sitten ymmärsin katsoa, mihin minun
edes piti mennä..... ja mikä tuo paikka edes on, mihin olen menossa!

Sydämeni jyskytti miljoonaa, kehoni värisi kauttaaltaan ja pieni kylmä hiki puski iholle.
Ajoin esitteen kertomaan paikkaan ja kun pääsin sisälle, lähes heti näin hänet...
- ja hän minut..... - katseemme kohdatessamme tiesin, että hän odotti jotakuta,
ketä ei tuntenut mutta kuka oli jotenkin niin tuttu.... hän odotti minua!
........................................................................................

Sä sanoit olevasi ihminen, kuka rakastaa....
- mä uskoin tyhmyyttäni siihen!

Sä sanoit olevasi ihminen, kehen voi luottaa....
- mä uskoin ihastuneena siihen!

Sä sanoit paljon erilaisia asioita itsestäsi,
kerroit kaikenlaista....
- ja minä hölmö menin siihen retkuun!

Sä sanoit, että meidän sydämet sykkivät yhteistä elämää.....
Minäkin toivoin sitä!
Vaan kauaa sitä ei kestänyt, kun huomasin.... kärsin..... hiljaa itkin...
- sä kahlitsit sydämeni, laitoit sen häkkiin.... et antanut sen
sykkiä vapaasti rinnallasi!

Sulle olinkin vain silloin jotain, kun jotain tarvitsit.
Sulle kelpasin vain silloin, kun itse minua halusit.
Olin vain häkkiin laitettu vaiennettu sydän - murrettu mieli, pieni.

Lopulta kapinoin - ja kun kerran avasit tuon häkin oven, pakenin!
Raivoten puskin tieni pois ikeesi alta, löytäen taas valon auringon ja
saaden iloa elämääni, naurua ääneeni......
Yritit vetää minut takaisin, viekkaudella - myös viettelemällä
- vaan en enää langennut sinuun ja petollisiin silmiisi..... juoksin kauemmaksi,
maailmaan vapaaseen..... missä sinua ei ollut!

Tämä kaikille:
Älkää "kahlitko" kenenkään elämää, suljetko tämän sydäntä.....
pitäkää rakkaistanne huolta vilpittömästi, ei itsekkäästi, niin tulette huomaamaan
- elämässä sattuu paljon enemmän hyviä asioita, kuin tiedättekään!
-----------------------------------------------------------------------

Paluu kirjoitelmien pariin

No niin, nyt ei tule mitään elämästä kertovaa tilannekatsausta. Kyllähän tässä kaikenlaista on ollut ja
varmasti tulee lähiaikoina taas olemaankin, mutta kaikkien asioiden ruotimista en harrasta nyt kuitenkaan.

Pakkasia pitelee, jopa eteläisessä Suomessa ihan kivasti. Mutta turha valitella! Minusta usein tuntuu siltä,
että nykyään ihmisten kylmyyskestävyys on lähes olematonta ja jo noin 0 -asteisessa lämpötilassa
alkaa itkeminen ja ruikuttaminen! Menkää nyt hemmetti peilin eteen ja miettikää hetki, missä maassa
sitä ollaan ja millaiset vuodenajat täällä on aina ollut, turha vikistä pienistä. Opettelisivat pukeutumaan.
Kyllä minäkin myönnän, että väliin kylmä hieman nipistää ja tuntuu kropassa, mutta se on
osin myös asennekysymys, miten tuolla ulkona pärjää - ainakin itse olen niin päättänyt ja hyvin mennyt,
ainakin vielä myös tänä talvena.
----------------------------------------------------------------------------

Sä tulit kuin tuuli elämääni!
Sä pyörit, sä hyörit, sä olit kaikkialla.
Sä muutit elämäni kerralla
- kokonaan......
teit siitä omaa elämääsi!

Sä tulit kuin tuuli elämääni!
Väliin hiljaa puhisten, väliin lujaa puhkuen....
silti aina kaikkialla.
Sä muutit elämäni kerralla
- kokonaan....
rakensit siitä palan omaa elämääsi!

Sä tulit kuin tuuli elämääni!
Tulit..... myrskynä, elit myrskynä.....
- kylmänä, jäätävänä!
Hetken onnistuitkin siinä...... teit elämästäni elämääsi!
Olit vain kylmäää.... kylmää.... tuulta, jäätävää.

Vaan onneksi lähdit, kuten tulitkin....
- myrskyten, kylmänä...... sellaisena kuin olit ollut....
kaiken aikaa, minulle ja minun kanssani!

Ja kun lähdit, tunsin pitkästä aikaa lämmön sydämessäni!
---------------------------------------------------------------

Eilen oltiin lähekkäin, niin hiljaa - vain lähekkäin!
Tänään erossa toisistamme...
- ja nyt olen vain yksin, sinua kaivaten!

Eilen oltiin lähekkäin, niin sylikkäin - vain lähekkäin!
Tänään erossa sydämistämme, toistemme.....
- ja nyt joudun vain tuntemaan autiuden sylissäni!

Mietin, miten kauan joudumme olemaan näin!
Huusin sen ääneen - yöhön pimeään.
Mietin, miten kauan joudumme......joudumme.....ja vain joudumme.....
Eikä yö vastausta minulle antanut.

Eilen oltiin lähekkäin, niin toisiamme pitäen käsistämme!
Tänään erossa siitä, missä vain olla halauaisimme......
- ja nyt vain odotan, että taas tulisi aika, jolloin sinut näkisin!

Mietin, mitä tekisin - kuinka sinä sen näkisit, että vierelläsi haluaisin olla!
Mietin, yössä..... kunnes keksin
- luoksesi lähetin, lailla perhosen kesäisen, pienen suudelman sydämestäni mun...
Kertokoon se sinulle, että kaipaan - odotan - sinua jo haluan!

Siihen ei muita sanoja tarvita.

-----------------------------------------------------------------------

Yksinäisenä pakkasyössä kulki tuo, varjoihin katosi hän.
Yksinäisenä, ääneti.... vain hiljaa eteenpäin astellen.

Kuka oli tuo? Miksi kulkikaan tähän aikaan ulkona, pakkasessa kipakassa?
Muita ulkona kulkenut ei..... hän vain taivalsi ja taivalsi, väliin hetken pysähtyi...
- taaksensa katsellen, aivan kuin jotain odottaen - kaivaten!

Yksinäisenä pakkasyössä kulki tuo...... joku.
Yksinäisenä, ääneti..... ilman selkeää suuntaa, silti eteenpäin kulkien.

Kuka oli tuo? Miksi olikaan liikkeellä yössä kylmässä, pakkasen pureskeltavana?
Vaan ketään muita ei näkynyt, ei kuulunut askelia toisten.......
- vain hän, vain ja ainoastaan hän..... pakkasyön keskellä, kulki kuin jotain etsien.

Vain varjoissa viihtyi, hetkittäin valoissa lamppujen..... eteenpäin kulkien....
- tuo joku, pakkasyössä yksin!

Katselin häntä ikkunastani hiljaa, miettien ken hän olikaan ja mitä hän etsikään....
- vai odottiko jotakuta? Seurasin hetkisen, kunnes......
Hän vain katosi, kylmään pimeään yöhön!
Hämmentyneenä jäin katsomaan paikkaa, missä hän juuri oli ollut......
- enää ei ketään näkynyt, vain tuuli puhalsi piesten lumikinoksia puista ja rakennuksista.

Hän katosi, ken olikaan! Jäin hieman kaipaamaan, toivoen että vielä hänet näkisin...
- jonain yönä - ja ehkä tietää saaden, ken hän onkaan, tuo pimeän pakkasyön yksinäinen kulkija!
-----------------------------------------------------------------------------------

Hei!
Älä aliarvioi itseäsi, hei.
Sä olet vahva - sä olet hyvä - sä olet parempi, kuin sulle sanotaan!

Hei!
Älä vähättele itseäsi, hei.
Sä olet hieno, sä osaat kyllä - sä kykenet!

Hei - usko minua, kun näin sanon - hei!

Sun on parempi jo tajuta se, että toiset puhuvat vain loukatakseen.....
Sun on parempi jo huomata se, että heitä loukkaa itseään se
- että sä tiedät, mitä sä teet!
- että sä osaat sen, mitä sä teet!
Hei, muista tämä jo vihdoinkin.... - sä et ole se, mitä sulle sanovat vain ne.
Sä olet parempi kuin sanat sanotut, rivienvälistä haukut annetut!

Hei - usko minua, kun näin sanon - hei!

Sun ei tarvitse turhia sietää, sanoja vääriä itseesi ottaa.
Sun ei tekemättömiä tekoja toisten itsellesi pidä kasata.

Tiedät nämä itsekin - muistat ne sydämessäsi sittenkin!
Tulet huomaamaan, miten onkaan elämä helpompaa.....
- kun et turhista sanoista, tarpeettomista teoista, elämääsi kuonaa kasaamaan ala!

------------------------------------------------------------------------------

Jaksaa jaksaa.....

Alkaa vuosi taittua loppusuoralle ja väliin itseltäni tahtoo loppua usko siihen, että jaksan tehdä
kaikki ne asiat, joita olen luvannut ja päättänyt tehdä! Toisinaan on ollut pinna kireällä, kuin viulunkieli
ja sitten kun tilanteeseen lisätään heikko nukkuminen ja epämääräinen ruokailu, niin valmis
sekametelikeitto on siinä.... ei aina paras mahdollinen keitos.

Talvea hieman tässä jo toivon näillekin nurkille. Lunta tuossa vilahti muutaman päivän ajan, mutta siihen se
toistaiseksi jäi. Maa on ruskea ja märkä... ei innosta!
Toivottavasti saataisiin valkea joulu koko maahan.

Sitten pieni sivumaihinta: Mielenkiintoista huomata, että on ihmisiä, jotka ensin kertovat olevansa "suoraselkäisiä" ja pysyvänsä sanoissaan jne. ja valittavat suureen ääneen, jos heidän mielestään joku ei
ole heitä kohtaan oikeamielinen, eli pidä lupauksiaan tms., mutta itse eivät välitä lupauksistaan.
Miten tuollaisiin henkilöihin voi uskoa? Itselläni mennyt ainakin tietty luotto tietyllä tavalla.

Ja pikkujoulukausi jatkuu! Neljät pikkujoulut tehty ja vielä edessä ainakin kahdet. Yksissäkään en itse
juhlimaan ehdi, mutta eipä haittaa.
--------------------------------------------------------------------------------
Mä tunsin olevani tässä, täysin yksin!
Harmistuneena potkin kiviä märällä polulla, mitä kuljin....
- annoin sateen piiskata itseäni, en välittänyt.

Mä tunsin olevani tässä, täysin yksin!
Tuskastuneena kaikkeen kuljin tuhisten, muristen, huokaillen....
- annoin tuulen pyyhkiä kasvojani, en välittänyt.

Mä tunsin... ja tunsin.... kaikkea, mitä en halunnut tuntea!
Täysin yksin - niin yksin.

En jaksanut välittää säästä, en ympäristöstä, en mistään.... - en!
Koska olin ikävissäni!
Kaipasin - sinua.
Kaipasin.... vain sinua.... sinua... vain sinua!

Ja niin kauan kun kulkemaan yksin jouduin, tunsin olevani yksin
- niin yksin!
Sitä en vain enää tahtonut kokea.

Koska palaat?

--------------------------------------------------------------------------------
Näin heidät jälleen, tuossa kaupassa.
Väsyneen näköinen nainen mukanaan hieman nuhjuisissa vaatteissa oleva lapsi.
Näin heidät ja katselin heitä, kuten olin katsellut joskus aiemminkin.....
Nainen yritti hymyillä lapselle, tämän silmät eivät nauraneet ja kasvoilla ei
hymyä näkynyt.... - lapsi oli hiljaa ja seurasi naista, äitiään, kaupassa....

Katselin heitä, näin jälleen kuinka nainen laskeskeli kädessään kolikoita.
Katselin heitä ja näin, kuinka pala nousi jälleen tuon naisen kurkkuun ja hän
pidätteli kyyneneitä...... jotain jälleen jäisi ostamatta, jotain mitä hän tai lapsi
olisi tarvinnut tälläkin kertaa!

Katselin ja ahdistuin. Näin, kuinka heidän ohitseen kaikki kiirehtivät....
- kukaan ei katsettakaan heihin luonut. Naisella oli paha olla, silti hän yritti
näyttää lapselleen hymyä ja esittää, että asiat olisivat hyvin!
Katselin salaa, mitä heillä oli ostoksinaan.... vain yksi maitotölkki, pari säilykettä.
makaronipussi ja vehnäjauhoja. Arvelin, että nainen leipoo heille leipiä tai sämpylöitä....
makaronista ja säilykkeistä tulisi jotain ruokaa...
Vaan kauanko heidän pitäisi elää tuolla? Päivä, kaksi, ehkä viikko?

Naiselta pääsi puolittainen itkuinen huokaus. Minua kouraisi, sattui sisältä!
Lapsi nosti katsettaan ylös ja puristi lujempaa äitinsä kättä.
Tunsin kyyneleen nousevan silmääni ja päätin tehdä jotain...

Tiesin, että en itsekään mikään rahoissa kieriskelevä ole, mutta hänellä oli asiat
heikommin kuin minulla - tai varmaan kaikilla muilla kaupassa sillä hetkellä olevilla.
Kävelin hänen luokse ja kerroin, että olin nähnyt naisen äskeisen huokauksen.....
kerroin hiljaa, että en halua mitään häneltä - vaan haluan hänelle!
Vaihdoimme hiljaa muutaman sanan ja hän halasi minua kuiskaten
"Jos nukkuisin, luulisin nähneeni unta. Mutta pakko uskoa, oikea sä olet!"
Hymyilin hänelle ja hänen lapselleen, joka hämmentyneenä katseli, mikä mies oikein olin.

Kiersimme kauppaa.... ostoksia tuli hieman lisää, pientä tarpeellista ja
kassoja kohti kulkiessamme noukin mukaan vielä makeispussin lapselle.
Nainen kertoi, että ei ollut vuoteen pystynyt ostamaan edes pientä makeispussia lapselleen!
Otin toisenkin ja sanoin, että toivottavasti ei syö heti kaikkea kerralla.
Lapsi luuli minun pilailevan ja pelkäsi, että laitan pussit takaisin hyllyyn, mutta ei....
- kyllä ne mukaan tuli!

Maksoin ostokset ja toivotin heille mukavaa viikkoa.
Toivoin, että nyt säästyneet rahat auttaisivat häntä jossain muussa ja hän voisi
edes muutaman päivän nauttia elämästä hieman enemmän.
Hän jäi hieman hämmentyneenä kaikesta seisomaan kaupan käytävälle ja kun
kävelin ulospäin, kuulin takaani kirkkaan äänen "Kiitos setä!" Hymyilin!

Hyvät ystävät, tutut ja tuntemattomat. Älkää olko elämässänne liian itsekkäitä
ja kylmiä! Katselkaa ympärillenne ja muistakaa, että jos ette muulloin ketään muista,
niin joulun aikaan voisitte huomioida myös heitä, keillä ei ehkä asiat ole niin hyvin kuin teillä!

Pienillä teoilla voitte sytyttää toisille toivon kynttilän elämään, mikä
saattaa tehdä paljon hyvää - monin tavoin!

--------------------------------------------------------------------------------

Siihen oli syytä!
Siihen niin oli syytä......... mä näin vain merkkejä siitä, juuri siitä.
Se raastoi mieltä - se viilsi sydäntä - se satutti miestä.

Siihen oli syytä!
Siihen niin oli syytä...... mä tunsin vain tuntoja, outoja - vääriä, ei aitoja.
Se raastoi mieltä - se viisl sydäntä - se satutti miestä.

Koitin huutaa apua, ääneti katseellani.
Koitin haroa tukea, ketään koskettamatta.... kehenkään osumatta.
Mutta siinä vain olin, keskellä kaikkien - silti yksin.
Siinä vain olin, pimeydessä tunteiden - keskellä päivää.

Siihen oli syytä!
En saanut ahdistusta mielestäni irti, en kipua pois sisältäni.
En - vaikka yritin, ravistin ja ravistin, ääneen kirosin.
Siihen oli syytä!
Se repi mieltä palasiksi, tuhosi tunteita - haihdutti lämpöä mielestä.

Ja miksi se kaikki?
Miksi niin..... miksi siihen oli syytä?

Syy - olit sinä!
Vain sinä, ei ketään muu - ei mikään muu..... vain sinä.
Mieleni tunsi jotain, enemmän kuin aiemmin - ja siksi se tunsi, mitä tunsi..... koska...
- koska oli vain sinä - ja olet juuri se, mitä olet - olet sinä!

Mieli miehen toivoo, sydämelle huutaa.... kuuntele ja tunne!
Ymmärtäisi sen, että se syy olisi se, mitä sinä sanot - eikä mikään muu, enää koskaan!
---------------------------------------------------------------

Päivä harmaa, syksyinen. Ilma tuulinen ja märkä.
Mitään valoisaa ei maailmassa näkynyt minulle, paitsi.... sitten....
- kännykkäni piippasi, merkkiääni tuttu!
Viesti - sinulta.
                                                

Hymyilin, pieni hetki aurinkoinen päivässä harmaassa syksyisessä.
Olet siellä, silti tässä - lähellä - piristit minua ja vastasin
hymyillen.... - vain sinua ajatellen!

Enkä välittänyt säästä, en syksyisestä tuulesta... en laskuista arkisista,
muista murheista maallisista! En, koska elämässäni oli valoa ja iloa - ja
aurinkoa - sinut!
-----------------------------------------------------------------

Aaltoili ajatukset kevyet.... leijui mieli tunteiden merellä.
Oli olotila aurinkoinen ja kevyt... onnellinen!
Sai koko kehon hymyilemään vain aamu yhteinen.....

Halasimme, halasimme... lisää.... suutelimme..... tunsimme vain toisemme....
- muuta emme tarvinneet.

Leijui mieli hetkeen koettuun ja tunsin huulillani vielä maun huultesi.
Ihollani leijui tuoksusi ja hiljaa suljin silmäsi - olit sylissäni, edelleen....
- kuten vain vielä hetki sitten!

Tahdoin jo siihen takaisin, nopeasti... uudelleen.... nopeasti...
- luoksesi sinun!
Katsoin kelloa ja tuhahdin. Ei, vielä en pääsisi takaisin, vielä en näkisi sinua....
Mutta silti hymyilin! Olin koko sydämeltäni sinun....
Enkä enää muuta halunnutkaan, en nyt enkä tulevaisuudessakaan!

Ja jo kaipasin aamua seuraavaa, kun viereltäsi saisin herätä - hymyillen!
--------------------------------------------------------------

Mä tunsin outoa, voimakasta ja huumaavaa... jotain outoa!
Rinnassani poltti jotenkin - erilailla - tavalla kuumalla.
Ja aina kun näin sinut, se polte vain yltyi ja yltyi.

Rintani sykähteli lujaa.... pulssini kiihtyi ja silmäni loistivat.
Katselin sinua - uudelleen ja uudelleen ja olin onnellinen.

Mitä tunsinkaan, mitä koinkaan - vuoksesi sun?
Olin kuin sulaa vahaa sydämestäni saakka.....
Sinusta!

Ja tahdoin tuon tunteen jatkuvan - täältä ikuisuuteen ja sen jälkeenkin!

Halusin olla sulaa vahaa, sinulle...- vain sinulle.
Vain toivoen, että sen osaisin näyttää teoilla, pienillä ja pienemmillä....
- kertoa sanoilla erilaisilla... ne jotka kuuluvat vain sinulle.
Olla vain sinun vahasydämesi.
-----------------------------------------------------------------------------

Miksi miehen mieli vaeltaa?

Älkää ihmetelkö liikaa otsikkoa!
Voin sanoa, että en itsekään pysty suoraan kertomaan, mistä moinen johtuu...
Sen verran osaan valaista, että reilun viikon aikana on alitajuntani tehnyt kyllä
melkoista myllerrystä ja unissa pyörinyt aivan uskomattomia asioita, joita ei
valveilla ollessa ole tullut ajateltua. No muutama asia on elämääni vaikuttanut
sen verran paljon, että oikeastaan hyväkin jotta niitä on edes mieleni yön pimeinä
tunteina pyöritellyt.

Olipa syväluotaavaa...

Mitä muuta? Töitä..... niitä on tehty tasaisesti ja ahkeroitu.
Se, mitä muuten on tapahtunut ja missä.... saa ja pitää jäädä vain minun ja (sens.) tietoon!
Sydämestäni kiitos!
--------------------------------------------------------------------
Pahoittelut. Tällä kertaa ei "kauhutarinaan" ole tulossa jatkoa.
--------------------------------------------------------------------

Posti toi kortin.
Siinä oli kukkiva kirsikkapuu! Se tuoksui kaukaiselle keväälle.
Se tuoksui hänelle.... Haruki. Hänen nimensä tarkoitti kevään puuta,
se oli kirsikka.
Hän muisti minut!

Suljin silmäni ja muistelin tuota hetkeä......
Hän oli yksin, eksynyt matkallaan tänne kylmään maahan, erilaiseen
ja silti joskus vielä niin samanlaiseen. Olihan Suomi joskus Pohjolan Japani....
vaan siitäkin oli jo aikaa.

Mutta nyt muistelin Harukia!
Meillä ei ollut yhteistä kieltä.... vain muutama sana englantia, mutta
silmämme - kätemme - kehomme..... kertoivat sanoitta toisillemme kaiken!

Siitä oli jo aikaa. Hän vaelsi hetken kanssani täällä.... etsi jotain, mitä ei kertonut.
Näin sen hänen silmistään ja aina iltaisin, kun silitin hänen tummia hiuksiaan,
kuiskaten hänen nimeään..... "Haruki... Haruki....Haruki..." hän vain katsoi minua
hiljaa, yrittäen ehkä kertoa - vaan ei pystynyt......
Ja arvoitus jäi mieleeni syvälle asumaan!

Katselin korttia. Siinä ei ollut montaa sanaa.
ありがとう 
 お前の  
 無限に
Hariko                       Mietin...... mietin.... etsin....
"Kiitos - ikuisesti Sinun - Hariko"
Ja ymmärsin hiljaa, mitä hän oli etsinyt!

Katselin korttia uudelleen ja uudelleen.
Vasta sitten tajusin, että postin mukana oli tullut muutakin...
- suljettu kirjekuori. Samaa käsialaa, kuin kortissa! Ymmärsin sen olevan häneltä...
Mutta miksi kortti ja ......? Avasin kuoren, siellä oli kortti - kuva.... - Hariko!

Ymmärsin paremmin.
Hän oli kevään lapsi, luonnonkaunis
keskellä kukkivia kirsikkapuita.....
Hariko!

Ymmärsin, mitä hän oli etsinyt....
- ja olin tietämättäni sen hänelle antanut...
Hymyilin!


Taas kuiskasin, kuin hiljaa silloin aikoinaan.... "Hariko - Hariko - Hariko" ja kun suljin
silmäni, saatoin kuin tuntea hänen pehmeän käden käsilläni.
Ja jossain Yamagatan läheisyydessä hän nosti katseensa  pilviin, tietäen että minäkin
tein niin - kuten teimme joskus yhdessä...... ja kirsikanpuut kukkivat, kuten olivat
kukkineet satojen - tuhansien vuosien ajan.....
-------------------------------------------------------------------------------

 Mieleni oli eksyksissä, vei minuakin harhaan!
Ärsytti... kiukutti....ahdisti. Tuntui pahalta, kun en osannut sanoa - kertoa - selittää.
Miksi näin oli? Miksi en voinut elää ja uskoa näkemääni? Miksi, miksi, miksi?

Mieleni kiusasi, kidutti, ahdisti.... vei minua syvemmälle epäluuloihin....
kuvitelmiin, satutti minua - satutti toista..... aiheutti ikävyyksiä!
Pelkäsin, että mieleni pimeät ajatukseet vievät auringon elämästäni,
työntävät minulta pois sen kauniin, mitä olin saanut.....
- sydämeni itki, huusi tuskaisena ja kirosi..... vaati minua toimimaan, tajuamaan.....
lopultakin tekemään selvää vääristä mietteistä!
Ja minä tottelin sydäntäni - viimeinkin.                            

Sain kerrottua, sain sanottua.... sain myös kuunnella......
Otin vastaan sanoja - suoraan sanottuja - kovia, silti pehmeitä...
- pehmeitä, jotka olivat kovia... ja kaikissa oli asiaa!
Sydämeni sykähteli, käski minun kuunnella..... nautti - kuten minäkin nautin.

Vihdoin sain mieleni kuriin - sain elää!

Ja aina kun kuulen äänesi, kuulen sanasi, näen kasvosi, näen silmäsi..... kosketan sinua....
aina kosketit sieluani ja sydäntäni - niin, että ymmärsin sen, mitä ennen epäilin!

-----------------------------------------------------------------------------

Sade se hiljaa piiskaa maata taas.
Sade se soittaa märkää lauluaan.... sade.....

Pisaroiden piiskaus tuulessa soi.
Veden ääni yöhön oman sävelen loi.... sade....

Pisaroiden lyönnit maan pintaan, runkoihin puitten....
seiniin talojen... kaiken kastellen...
Loi laulua märkää.... sitä se oli..... sade...

Tuuli hiljaa säesti, puhalsi pisaroita eteenpäin.
Puski pilvistä alas, pisaroita raskaita.... täynnä ääniä....veden....
se oli soittoa sen... sateen.... oli yön tämän..... se oli.... sade...

Sade se hiljaa piiskaa maata taas.
Sade se soittaa märkää lauluaan.... sade....

Kaikki sen kuuli.... soiton märän, pisaroiden laulun.... sen teki... sade....
Väliin yltyi hurjaan huutoon, pieksi maata... pieksi kaikkea.... kastellen.
Väliin laantui hiljaa kuiskaamaan, hieman vain hyräilemään.....kostuttamaan....
Mutta siltikin kaikki sen kuuli.... sen... se oli...  sade....

Ken sitä kuunteli - sitä rakasti...... sitä ihaili....
sen soittoa solisevaa, raikkaan vapautunutta... sitä.... se oli se... sade...
-----------------------------------------------------------------------

Yhtä asiaa mies kaipaa!
Vain yhtä asiaa hän hiljaa haluaa..... päästä viereen.... syliin hänen.

Vain olla siinä, vain olla hiljaa.... sanoitta kertoa mitä tuntee,
sanoitta sanoa kaiken..... siinä vain.... lähellä hänen.

Kädet kohtaisivat toisensa, katseet hetken pysähtyen silmiin toisen katsoisivat....
Vain hiljaa - vaan silti kertoen, sanoen - sen kaiken... yhteisen.

Ei paljoa vaadi, ei paljoa kaipaa - silti niin paljon kuitenkin,
pienen asian - suuren merkitykseltään..... teolla sydämelleen.

Sitä vain mies kaipaa!
Vain sitä..... hieman - ei enempää.
------------------------------------------------------------------

Minulle rakasta uhattu on.
Siinä tekijä on ollut varomaton!
Ei - en päällesi käy, sinä väärin tuomitseva - en.
Ei - en eteesi tule, sinä kuvitelmiesi vuoksi uhkaileva - en.

Minulle rakasta uhattu on.
Siinä tekijä on ollut varomaton!
Tietämään tulee - joskus..... joskus.... että ei kannatut oisi.
Ei - en päällesi käy - en.
Ei - en eteesikään tule - en.
Siihen en alentua viitsi, lailla kaltaistesi toisten!

Mutta tiedän, että joskus - joskus..... sinäkin sen vielä kokea saat,
miltä se tuntuukaan kun.....
Siihen saakka.... koita vain olla ja elää, mutta älä enää - älä enää...
- tee tyhmyyksiä, joita katumaan joutumaan tulet!

Pimeydestä tai kirkkaudesta......
keskellä päivää tai yön hämärässä.... joskus........



------------------------------------------------------------------

Hymyn alle jää... piiloon tunne väärä.

Maailma on ihmeellinen! Oikeasti, hymyilin mielestäni avoimesti ja sydämestäni parikin viikkoa lähes putkeen ja tuntui, että mikään ei satuta eikä tunnu pahalta. Mutta niin se vain on, että
kuvitelmat ovat kuvitelmia ja toisinaan totuuksien saaminen vasten kasvoja onkin
raastavampaa, kuin uskoisikaan.

Nyt en puhu työasioista. Ne nyt ovat mitä ovat. Väliin sattuu hyviä juttuja, toisinaan hieman
harmillisempia.... sitähän se alallani on aina ollut.

Että sellaista. Miksi sitten tunnen taas näin? Vain yksi ihminen jossain osaisi siihen vastata, mutta arvelen, että ei tule edes juttelemaan kanssani ja jos tulee (rasti seinään....), juttelee
kaikesta muusta..... kuitenkin.

https://www.youtube.com/watch?v=4rzTrKbFFmg

---------------------------------------------------------------------------

Hymy oli noussut huulille, pehmeille... omilleni!
Nautin keväästä, elämästä ja valosta. Aamuisin vain minulle lauloivat ne
kaikki kymmenet - ne sadat - ehkäpä tuhannet linnut...... olin onnellinen!

Kasvoillani loisti ilo, onnellisuus ja olin varma, olin rohkea... voimakas.
Mikään ei minua olisi voinut uhata, hymyäni jäädyttää, sitä kuolettaa...

Vaan.... kuvittelinko sittenkin vain ja itselleni valehtelin?
Katsoin aamulla peiliin ja en nähnyt enää itseäni, en sitä mitä näin
edellisenä iltana..... en tuntenut tuota harmaata kasvoa ollenkaan, hetkeen.

Hän sai minut hetkeksi taas elämään, vaikka vain se pieni hetki olikin!
Hän teki jotain.... kosketti minua - vaikka ei koskenutkaan.... sai minut,
vaikka ei ottanut edes kiinni.... ja tunsin olevani taas elossa!

Olihan meillä hetkiä, pieniä ja isoja.
Olihan niitä! Muistan kyllä.... - eikä siitä kauaa ole, ei ollenkaan.
Vaan nyt, miksi lintujen laulu kuulostaa niin vaimealta... kuin hiipuisi kokonaan pois?
Miksi auringonsäteiden lämpö ei enää tunnu ihollani?
Mikä minua vaivaa?

Pois sisältä, ahdistaa!!!!! Liikkeelle... askeleet toisensa perään minua vievät,
jonnekin.... mutta minne.... vain jonnekin.
Kävelin ja kävelin, purin hammastani ja kielsin itseltäni kyyneleet!
Aikani taivalsin, tulin taas sinne..... missä olin ollut ennenkin, yksin.
Katselin taivaalle, katselin sivulle.... alaspäin ja kaikkialle, enkä tiennyt - minne menen.

Tyhjää!
Pimeys vain kietoi minut harsoonsa hellään.
Tuuli sitoi minut viileyteensä kevyeen.
Tyhjää!

Katselin vielä kaikkialle, suljin silmäni...... ja .......
Joku esti minua kuitenkin! Kuka - mikä - miksi?
Purskahdin itkuun, lyyhistyin... jäin siihen, yön pimeyteen... -yksin, vaikka en ollutkaan - yksin.

 

https://www.youtube.com/watch?v=eHx6ndPzANQ 

------------------------------------------------------------------------------

Aamukahvilla.... istuin nenä kiinni lehdessä. En kuullut kun tulit viereeni.
Tilasit kahvin ja vasta kupin kolahtaessa pöytään tajusin siihen jonkun tulleen.
Tervehdimme.
Hetkeen ei puhuttu mitään, vaikka näin että sinulla jokin mieltäsi painoi.
Lopulta avauduit....

Hörppäsit kahvia hieman ja katsoit minua silmiin.
"Uskotko enkeleihin tai yliluonnollisiin asioihin?" Kysyit ilmekään värähtämättä.
Jäin vain tuijottamaan, käteni liike pysähtyi. Kahvikuppini oli huulteni tasalla, mutta
en osannut juoda siitä.....
"Mitä?" Kysyin ja sain kysymyksesi uudelleen.

Ennen kuin osasin tai sain vastata, kerroit yöstäsi.
Ja mitä pidemmälle etenit, sen hämmentyneempi olin.
Kuvailit sitä, kuinka olit tullut kotiin hieman myöhään. Olit ollut kavereiden kanssa
ulkona ja selvinpäin... vaihteeksi.
Olit saanut riisuttua takkisi ja kenkäsi, kun kuulit jonkun kuiskaavan sinulle...
selkeästi sinua kutsuttiin! Olit sytyttänyt olohuoneeseen valot, kiertänyt kotisi läpi...
vaan ketään et nähnyt - ja sitten joku vain hiljaa kosketti sinua poskelle!
Olit säpsähtänyt ja pyörinyt ympyrää, mutta mitään et nähnyt.

Sitten huomasit, että yksi tuuletusikkuna oli auki, ehkä tuulenvire se sinua kiusasi.
Näin itsekin ajattelin, mutta tarinasi jatkui....

Kävit suihkussa ja sieltä palatessasi huomasit, että kellosi ja kaulaketjusi olivat toisaalla,
mihin ne olit hetki sitten jättänyt! Tässä vaiheessa varmaan jo joku olisi vain
huutanut apua ja paennut, mutta sinä et... olit vain tuumannut, että "jaahas....näin.!"
Olit painunut nukkumaan ja juuri, kun olit nukahtamassa.... sinua kutsuttiin.
Nousit ylös, istahdit vuoteesi reunalle ja katselit eteenpäin.
Jotain siellä taisi olla, sittenkin .... siis sittenkin... et ollutkaan yksin.

Jokin hahmon omainen lähestyi hiljaa, kuin leijuen vaikka näytti että olisi kävellyt.
Jähmetyit ja et saanut sanottua mitään! Pelkäsit, että nyt se on menoa... eikä meininkiä
ja tunsit sapen maun kurkussasi, pelkäsit oksentavasi siihen paikkaan.

Tuo joku puhutteli sinua, kertoi äänellä jota et osannut kuvailla... se oli heleä, hiljainen, kirkas...
silti väliin tumma.... voimakas - mutta kokoajan rauhoittava ja turvallinen.
Tuo joku oli kertonut sinulle, että takana oli paljon pahaa.... kohdallasi on ikäviä asioita...
kertoi kaikesta..... mitä tiesit. Lopuksi tuo joku tuli aivan vierellesi, sipaisi sinua....
kuiskasi ääneti, mutta kaiken kuulit...... "Älä luovuta nyt, koska tulet saamaan palkinnon
mitä ihanimman!" Ja tuon sanottuaan vain haaleni pois.... ja ilmassa tuntui kuin olisi
pieniä perhoja leijunut lumihiutalemaisesti hetken, ennenkuin hävisivät hämärään.

Näin katseestasi, että et valehdellut!
Näin ja tunsin sisälläni, että olit jotain todella kokenut!
Joit hiljaa lopun kahvisi, nousit ja poistuit..... ääneti.... mutta askelissasi
oli kevyempi sointu kuin aikoihin. Ehkä siis sittenkin...... ja minä jatkoin
lehden lukemista, hetken aikaa.





 -------------------------------------------------------------------------

 https://www.youtube.com/watch?v=BlDznlOQe7s

Tänään oli aikaa itselle! Pitkästä aikaa.... vain omaa rauhaa, ilman mitään.
Kävelin tuon tutun puron varrelle istumaan. Siinä oli se tuttu paikka, iso kivi.
Siinä katselin tuota kirkkaan puron solinaa ja kuuntelin veden elämää.

Se oli kuin elämä itsessään.... solisevaa ja eteenpäin soljuvaa.
Väliin purossa kellui pieni oksa, jäi pyörimään pieneen kivikkoon...
kuin elämän karikoihin ihminen omassaan.
Katselin tuon oksan pyörimistä, kiertämistä ja lopulta sen
vapautumista kivien välistä pienen puron virtaan.... eteenpäin vievään.

Oksa oli kuin minä!
Eteenpäin väliin vauhdilla, väliin hiljentäen... toisinaan jumissa, omassa
maailmassa - elämässä..... väliin kokonaan pysähtyneenä, kuin
mutaan juuttuneena, toisiin oksiin tarrautuneena. Sitten taas virran vietävänä
- toisten työntäminä, tai joukossa suuremmassa.
Mutta virta vain veisi mennessään!

Otin maasta toisen oksan, kuorin sitä hieman.... ajatuksissani.
Heitin sen lopulta puroon ja katselin, kuinka se lähti kellumaan eteenpäin......
toisen oksan perään. Toivoin, että tuo oksani saisi sen edellisen oksan kiinni
ja saisivat jatkaa matkaansa yhdessä, tuossa purossa.....



Samoin toivoin itsellenikin.... - joku ottaisi minut kiinni, minun virrastani
ja lähtisi kulkemaan sitä yhdessä kanssani - tai vievänsä minut oman
solisevan virran pyörteisiin... lopulta yhteisiin.

Huokaisin - nousin ja lähdin kävelemään, toivoen että ehkä joskus - ehkä...

-----------------------------------------------------------------------

Siitä oli ollut aikaa, kun olimme olleet yhdessä!
Silti muistit minut, kun kohdattiin. Kerroit niistä tietyistä hetkistä
ja näin silmissäsi jotain... kaihoisaa.

Kerroit, että muistit minut... muistit hetkiä tiettyjä - aikoja, joita olimme eläneet.
Kerroit, että elämässäsi vaikka oli mitä sattunut jälkeemme, olin yhä mielessäsi....
Muistelit toisinaan...

Sanoit, että jotain ei vain voinut unohtaa!
Sanoit, että jotain ei vain saanut enää samaa!
Sanoit paljon pieniä asioita..... minut yllätit ja hämmensit.....
Miksi kaipasit?


Kerroin, että se oli sitä aikaa ja meillä oli aikamme.
Vastasin, että se oli mennyttä ja muistot ovat muistoja.... uusia ei tulla voisi.
Ja silmistäsi näin jotain...... mitä en olisi halunnut nähdä!
Ei, meillä ei voisi olla enää - ei voisi...... uskothan sen?

Myönsin, että muistin itsekin... tietenkin.
Mutta en niitä muistelemaan alkanut, en enää... koska elin elämää uutta,
missä sinä et ollut mukana.... hiljaa kätellen totesin: "Pidä muistot mielessäsi...
siellä jossain sydämen palassa.... " Hymyilin hiljaa ja huomasin, olit
pettynyt mutta ymmärsit.

Lähdin toisaalle ja hetken muistelin sitä jotain.... katsoin taakseni ja näin sinun
seisovan, hiljaa vilkuttavan.... olin hämmentynyt, mutta jatkoin vain matkaa.

-------------------------------------------------------------------------

Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana....
Vain sitä..... hänelle.
Niin hän sen ajatteli, niin hän sen tunsi, niin hän sen koki.
Sitä oli ilmassa.

Vain hänelle!

Niin hän hymyili, säteili, hyräili...... nautti siitä...
siitä hetkestä, siitä illasta - tulevasta.
Sillä hän tiesi:
Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana...
Vain sitä.... hänelle.
                                 

Hän odotti, ei kärsimätön ollut, hän jaksoi odottaa...
Sitä iltaa - hänen iltaa....
Koska tiesi, mitä oli tulossa....
Hänelle!

Hän koki olevansa onnekas.
Hän tunsi saavansa jotain..... erikoista, erilaista, ainutlaatuista...
- sinä iltana!

Ja se ilta tuli...... - hänelle, kuten hän sitä oli odottanutkin!
-----------------------------------------------------------------------

Mökissä oli elämää, oli tohinaa ja ääntä.
Mummi oli saanut vieraaksi sukua! Olihan hänen merkkipäivä.
Vuosi tuli taas ikää lisää ja niitähän mummilla oli jo melkoisesti...
mutta mieli oli yhä virkeä ja muisti pelasi, eikä kunnossakaan ollut vikaa.

Itse hän oli leiponut kakut ja paakelsit. Tehnyt piirakat ja rönttöset, rievät ja muut,
niin kuin oli tehnyt aina ennenkin. Mummi tykkäsi touhuta keittiössä ja
varsinkin nyt, kun vierahia oli tupa täynnänsä.

Mutta kahvetta ei mummi keitellä saanut, sillä tytär oli päättänyt tuon tehtävän sentään
omia itselleen ja myöskin tarjoilla nuo mummin herkut. Sillä välin mummi sai
istahtaa lempituoliinsa ja turista muiden vieraitten kanssa kuulumisia.

Tietenkin mummin syli oli se halutuin paikka kahdelle lapsenlapsenlapselle, toinen niistä oli
tyttären tytär ja toinen taasen sopivasti pojan tyttö. Vielä ei siis poikia sukuun ollut
tullut lisää, mistä mummi hieman kiusoittelikin lapsiaan ja näiden puolisoita.
Mutta ei hän pahalla, ei.... mummi ei juurikaan kenestäkään pahaa sanoa halunnut.
Hän oli sen verran nähnyt ja elänyt, että ei sellaisia kannattanut enää "harrastaa" niinkuin
mummi asian itse ilmoitti.

Tytär tarjoili kahvit ja niitä sitten ryystettiin, kuten mummin tapaan kuului ilmaista.
Särpimiä haukattiin ja kyllä ne kelpasivatkin. Poika sitä aina sanoikin, että hänen äidillään,
eli mummilla, oli jossain se taikakaulin millä tämä loihti nuo herkut.
Kaikki hymyilivät tarinalle, vaikka melkeinpä aina tämä sen sanoi.

Siinä kahvien lomassa mummin lastenlapset kysyivät että saisivatko
he käydä vintillä, kun mummi oli kerran jutellut että siellä on vaikka mitä aarteita, mutta
ei hän sinne enää juuri kiivennyt ollut. No eihän mummi kieltää voinut.
Pienimmätkin olisivat sinne halunneet, mutta heitä ei sentään päästetty kiipeämään
jyrkkiä puuportaita talon vintille.

Nämä pari tyttöä sitten kiipesivät  vintille ja heidän askeleensa kopina kuuluikin
vintiltä alakertaan jonkin aikaa. Sitten yllättäin he tulivat kuin juoksujalkaa alas sieltä mummin
luokse ojentaen hänelle pienen laatikon, missä sisällä oli soittorasia.

"Mistä tämä on"? Toinen tytöistä, tai nuori nainenhan hän jo oli, kysyi mummilta?
Mummi katseli soittorasiaa pitkään, pyöritteli sitä kädessään ja hymyili vienosti.
"Se on teidän papalta saatu. Siitä kyllä on jo aikaa, voi me oltiin silloin niin nuoria...
hieman vanhempia kuin te nyt." Mummi sanoi ja osoitti noita kahta nuorta naista.
"Sain tämän papalta lahjana, ihan ilman mitään syytä. Oltiin markkinoilla ja pappa
näki tuon eräässä kojussa, eikä edes kysynyt hintaa.... hyvä mies sentään, meni sitten
tuollaiseen tuhlaamaan ja me kun oltiin ostamassa pikku tilkullemme siemenperunoita!"

Mummi yritti olla tuossa kohtaa muka tiukan oloinen, mutta soittorasiaa katsellessan
hänen silmiinsä nousi pieni kiilto.... kyynel oli lähellä.
Hän otti rasian pohjasta, pienen luukun alta esille pikkuruisen avaimen ja asetti sen
soittorasiassa olevaan reikään, kiersi muutaman kerran ja hetken kuluttua
huoneen täytti merkillisen taianomainen musiikki. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan!

Mummi asetti soittorasian pöydälle, siihen hänen tuolinsa viereen ja vain katseli sitä.
Kaikki näkivät, että hän leijui muistoissa jonnekin aikaan, milloin pappa oli vielä
hänen rinnallaan ja he elivät yhdessä onnellisina. Aika oli jo papasta jättänyt vuosia
sitten, mutta mummille tämä oli yhä vahvana läsnä - kuten nytkin.

Kukaan ei hiiskunut sanaakaan niin kauan kuin soittorasia soi.
He ymmärsivät sen, että tuo oli tärkeää mummille ja mummi pääsi näin
jälleen lähelle rakastamaansa pappaa!

Viimein soittorasia vaimeni ja mummi kääntyi toisten puoleen hieman ihmettellen.
"Mitä te siinä nyt noin? Eikös sitä kahvetta ny voisi ottaa tähän väliin hiukkasen?"
Toiset hymyilivät, se oli niin heidän mummia se.

Ja tuo soittorasia löysi uuden elämän jälleen mummin pöydältä tuon päivän jälkeen.

 ---------------------------------------------------------------------------