Miten 2018 onkaan alkanut?

Siinäpä kysymys!
Jotkut ovat kaivaneet blogistani vuoden 2016 lopulla kirjoittamani tekstin esille ja
lukeneet sitä uudestaan. Eihän maailmasta köyhyys, eriarvoisuus, nälänhätä, orjuus tms.
katoa mihinkään, vaikka kuinka toivotamme "Hyvää Uutta Vuotta!"

Mutta ehkäpä me toivotamme sitä lähinnä sillä tasolla, missä itse elämme elämäämme.
Toivomme pysyvämme terveinä, olisi töitä (niillä, jotka ovat sen ikäisiä, että voivat käydä
töissä) tai pystymme opiskelemaan. Taloudellinen tilanteemme pysyisi sillä tasolla, että
eläminen yhä kallistuvassa yhteiskunnassa olisi edelleen mahdollista.... jne.

Miten sitten oma vuoteni 2018 on lähtenyt liikkeelle?
No hyvin - ja huonosti (mutta onnekkaasti!).
Töitä on ollut ihan kivasti, se on positiivista se.
Terveenä olen saanut pysyä, pääosin. Kotiolot ovat hyvät (lue: nukun paljon).
Huonosti taas vuoden alussa oli hetimiten se, että eipä montaa päivää tätä vuotta
ehditty viettää, kun kahden jäniksen takia ajoin autoni lunastuskuntoon!
Valitettavasti tapahtumasta itselläni ei ole
kuvia, niin laitoin tällaisen kuvituskuvan.

Olin onneksi yksin liikkeellä. Minulle ei käynyt kuinkaan - pahemmin.
Luita ei mennyt, ei edes murtunut. Lihakset saivat revähtymää ja jumitusta ja niihin
sitten tulikin lääkitystä ihan kiitettävästi. Jonkin aikaa kulkeminen oli hieman hankalaa....
Mutta nyt taas mennään kohtuullista kyytiä eteenpäin.
----------------------------------------------------------------------
Kukkuu! Se on 29.1.2018 ja tuolta alempaa löytyy uusin päivitys, eli pieni tarina.
Pyydän ystävällisesti siis rullaamaan hieman alemmaksi ja lukemaan.
Palautteen laittaneiden kesken (sens.)!
----------------------------------------------------------------------

Se saattoi olla se pieni hetki.
Se saattoi olla - silti liian pitkä!
Se saattoi olla..... viimeinen hetki
- vaikka olikin ensimmäinen!

Se saattoi olla se hetki, jolloin olisi pitänyt....
Se saattoi olla se tuokio, jolloin piti
- mutta kun.
Se saattoi olla - saattoipa hyvinkin!

Ja ehkä se sitä olikin, varmaan se olikin.

Etkä sä sitä tajunnut!
Etkä sä sitä huomannut!
Etkä sä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se pieni hetki....
- se pieni hetki....
- se pieni hetki...
Karkasi käsistäsi!

Jolloin karkasin minäkin!
------------------------------------------------------------------

Olimme ystäviä, olimme läheisiä.
Sinä pidit minusta - minä pidin sinusta!
Oli kipinää....

Sitten katosit, lähdit - poistuit, jätit.
Et sanonut mitään, et lausunut mitään....
Väliin viestin pari heitit, muuta sinusta en kuullut - en.
Ja aikaa kului..... viikot vaihtuivat kuukausiin...
kuukaudet muuttuivat vuodeksi!
Ensin yhdeksi - sitten toiseksi - sitten kolmanneksi....

Luulin menettäneeni sinut, ystäväni, kokonaan.
Sydämessäni silti paikkaa sinulle pidin!
Ja kun luulin, että enää sinusta kuule mä en,
sitten ilmestyt luokseni sä hymyillen
- kuin aikaan entiseen, yhdessä koettuun - iloiseen!

Emme jutelleet, missä olit ollut.
Emme puhuneet, miksi olit mennyt.
Emme - niitä haavoiksi ystävyydellemme tehneet!
Koska tosi ystävyys eronkin kestää. kaiken yli vie ja kantaa.

Ja taas näimme silmistämme, toisiamme katsoessamme:
Sinä olet siinä, missä sinun pitääkin olla: Lähellä - ystäväni!
-----------------------------------------------------------------------------
Tässä 20.1.2018 päivitystä:

Vieras kaupunki, vieraat ihmiset.... ei mitään tuttua!
Miksi olin täällä? Miksi?

Istuin pöydän ääressä ja mietin. Katselin muita, paikallisia, hiljaa....
Pyörittelin sormea lasini reunalla, se soi hiljaa.

Väkeä ei ollut liikkeellä kovinkaan paljoa. Itsekin mietin, että ehkä olisi
parempi palata hotellihuoneeseen ja tylsistyä television ääreen....
Mutta, mutta... jokin sisällä sanoi, että ole vielä paikoillasi. Huokasin!
Silti vieläkään en tahtonut ymmärtää, että miksi olin tässä kaupungissa - yksin...

Aikaa kului, otin toisen "samanlaisen" ja tunsin baarimikon hiljaisen, pitkän
katseen - kysyvän - tuijottavan minua sitä antaessaan. Olisin halunnut  sanoa jotain,
mutta tyydyin vain maksamaan ja kiittämään. Jäin tiskin varteen istumaan,
ehkäpä kohtalooni tyytymään..... täällä olisin, vieraassa kaupungissa,
vieraiden ihmisten maailmassa - irti omasta elämästä, entisestä.

Ja ilta eteni.... eteni, mutta oliko sillä päämäärää?

Yllättäin ravintolaan oli tullut orkesteri, he aloittivat soittamisen.
Käännyin heitä katselemaaan, tunsin pienen hymynkareen huulillani.
Kuulosti hyvältä - ja huomasin naputtelevani sormilla tiskiä.

Aika eteni, kappaleet vaihtuivat. Tanssilattialla kävi väliin muutamia
pareja tanssimassa, tuttuja toisilleen. Itsekin mietin, uskaltaisinko...
- vaikka tanssija en ollutkaan.
Ajatukseni keskeytyi.... - yllättäin.... niin yllättäin.... vuoksi hänen!

Viereeni tiskille tuli tuo kaunotar!
Silkkisen täydellinen iho harsottu punaiseen mekkoon, joka oli kuin
tehty hänelle - ja niin varmasti olikin. Hän vilkaisi minua, hymyili kevyesti
ja tilasi juomansa.

Mittailin vaivihkaa katseellani häntä, ihailin. Tietty hänellä on seuraa, arvelin.
Vaan hänkin jäi tiskin varteen istumaan, lähes vierelleni -  tuolin selkämykseen nojailemaan....
Katseli orkesteria ääneti, seurasi tanssijoita tarkasti - kuin arvioiden liikkeitä jokaista.

Sitten lava tyhjeni, orkesterista joku selitti jotain, mutta kieltä en ymmärtänyt ja huomasin
lavan etuosaan tulevan tuon pienen hanuristin.
Samassa tuo nainen nousi seisomaan, katsahti minua - nappasi kädestäni ja vei lavalle!
En saanut sanaa suustani, häkellyin..... katsoin
Häntä kysyvästi, hieman estellen.... mutta
ennen kuin ehdin mitään lausua, hän vain totesi: "Tule, anna sydämesi viedä sinua - ja minua!
Viettele minut musiikilla, anna sen vietellä sinut - ja minä......." Sitten kappale alkoi ja
tuon puna-asuisen kaunottaren sanat ja liikkeet veivät minut mennessään....

https://www.youtube.com/watch?v=z0ghCTeaPKI

Kappale vei meitä, hän vei minua - ja minä tein parhaani, jotta pystyin tanssimaan
tahdissa.... vaikka helppoa se ei ollut!
Hän hypnotisoi minut katseellaan, vietteli liikkeillään.... vei minut hetkessä aikaan
ja paikkaan erilaiseen, outoon - unenkaltaiseen olotilaan. Huumaannuin
ja tanssin kuin taiottu.
En nähnyt muuta kuin hänet!
En kuullut muuta kuin tuon kappaleen!

Ja sitten se loppui!

Meni hetki, heräsin kuin unesta. Seisoin keskellä tanssilattiaa ja huomasin, että
meitä tuijotettiin lattian reunoilta. Hän hymyili. Orkesterin soittajat katselivat meitä hetken
sanomatta sanaakaan..... - sitten hitaasti he alkoivat taputtaa käsiään yhteen ja kaikki
yhtyivät aploodeihin.... Kunnes alkoi uusi kappale - joka taas vei minut johonkin,
tuon tuntemattoman kauniin naisen kanssa!

https://www.youtube.com/watch?v=2iS8KhNtc4Q

Tuokaan ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta minulle se oli ikuisuus.
Ikuisuus irti siitä elämästä, missä olin ollut!
Ikuisuus irti tästä vieraasta kaupungista ja vieraista ihmisistä.

Kappaleen päätyttyä hän vain lähti... poistui ravintolasta kenenkään estelemättä
tai sanomatta hänelle mitään, jäin taas yksin.
Palasin baaritiskille, baarimikko ojensi suoraan minulle "samanlaisen"
- eikä suostunut ottamaan rahaa vastaan! Hämmennyin, mutta päätin olla hiljaa.
Join lasini tyhjäksi ja päätin poistua.
Tunsin, kuinka minua seurasi katseellaan useampi ihminen... mutta kukaan ei
sanonut ääneen sanaakaan. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikka orkesteri
soitti jo ja tanssitti asiakkaita.

Pääsin ulko-ovelle ja kuulin kun joku puhutteli minua. Käännyin.
Se oli hän! Tuo puna-asuinen kaunotar nousi nojatuolista ja tuli luokseni.
"Sehän kesti. Olisiko meillä vielä ainakin yksi yhteinen tango jäljellä?"
Poistuimme iltaan viileään......
-----------------------------------------------------------------------------

Tässä pieni rakkaustarina animaationa:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu5gSD5sZw&feature=youtu.be
-----------------------------------------------------------------------------
TÄSTÄ SITTEN 29.1.2018 ALKAVA PÄIVITYS:

Hän oli tullut tuohon kadunkulmaan vuosia - vuosia sitten ensimmäisen kerran.
Silloin kasvot olivat vielä olleet sileät ja kädet suuret ja voimakkaat.

Joka ilta kerran viikossa samaan aikaan, siihen samaan paikkaan, hän saapui.
Ei välittänyt säästä, ei hänelle naureskelijoista - eikä ihmettelijöistä.
Toisinaan hän vain seisoi tuota kivitalon seinää vasten, mikä oli myöskin
vuosikymmenten aikana nähnyt ja kuullut monenmoista.

Mies asetteli rauhallisesti jokaisena iltana, kun tuli tuolle tutulle paikalleen,
maahan pienen liinan, sen päälle pienen taitettavan pöydän ja viereen tuolin.
Pöydälle hän asetteli pienestä laukusta aina yhden viinipullon ja lasin ja
alkuun hän aina istui tuolilla jonkin aikaa, avaten rauhallisesti pullon ja
nauttien siitä lasillisen... useimmiten tosin vain muutaman kulauksen.

Ohikulkijat useimmiten vain vilkaisivat miestä, joskus joku pysähtyi hetkeksi
katsomaan häntä, mutta ei sen enempää.
Ja aikaa kului..... kunnes jostain kajahti yksinäisen kirkon kello, jolloin mies
nousi, otti hatun päästään laittaen sen maahan - jos joku vaikka heittäisi siihen kolikon tai pari.

Ja sitten hän aloitti.......
Hän aloitti laulamisen - ja yleensä silloin ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan häntä!
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain kuuntelivat hiljaa... - ei edes yskäisyjä kuultu.
Mies lauloi muutaman laulun, kumarsi ja istahti tuolille sanomatta sanaakaan,
kaataen pullosta lasiinsa hieman lisää viiniä. Tuolloin aina lakkiin alkoi kilahdella kolikoita
ja ilmestyi sinne aina seteleitäkin. Ihmiset jäivät odottamaan..... uudet ohikulkijat
katselivat ihmeissään, mitä paikalla tapahtuu ja ne, ketkä kuulivat miehen laulun
- jäivät myöskin paikoilleen ihastelemaan häntä.

Näin jatkui viikkoja - viikot vaihtuivat kuukausiksi - kuukaudet vuosiksi.
Miestä alettiin kutsumaan paikkakunnan nimen mukaan kaupungin ääneksi
Kukaan vain ei tiennyt, mikä mies tämä oikeasti oli ja mikä oli hänen oikea nimensä.
Koskaan kukaan ei edes ollut tohtinut kysyä sitä mieheltä.

Maine levisi, paikalle alkoi ilmestyä aina hieman ennen, kuin mies tuli tutulle kulmalleen,
väkeä.... turisteja ja paikallisia, niin nuoria kuin vanhojakin.
Kyseisen korttelin kauppiaat olivat mielissään miehen saamasta julkisuudesta, toihan se
heidän ravintoloihin ja muihinkin liikkeisiin lisää asiakkaita! Tästä hyvästä kauppiaat
yhteistuumin pitivät huolen siitä, että kyseinen kadunkulma oli aina siisti ja se jopa sai
oman katuvalaistuksen juuri tuon miehen ansiosta - ja koko lystin maksoivat nuo
kauppiaat, tietenkin toivoen että mies jaksaa laulaa vielä vuosia.

Vuodet vierivätkin. Mies vanheni ja hänen ääneensä tuli uusia sävyjä, vivahteita...
mutta lauluääni eikä laulu huonontunut missään vaiheessa.
Sitten eräänä iltana, juuri sinä iltana..... - kulma oli taas täynnä väkeä, mutta....
mutta.... - miestä ei näkynyt! Meni tunti, kirkonkello oli soittanut jo aikoja sitten iltakellonsa.
Ihmiset ihmettelivät, epävarmoina kyselivät toisiltaan ja korttelin kauppiailta, missä mies on.
Kukaan ei osannut vastata!

Hämmentyneinä väki hävisi paikalta, toivoen että seuraavalla viikolla mies olisi jälleen paikalla.
Meni viikko..... - toivonrikkaina miehen paikalle saapumisesta väki oli jälleen ilmestynyt
odottamaan häntä.... - vaan turhaan! Jälleen kirkonkellot soivat, miestä ei näkynyt.
Nyt alkoi pelko kalvaa pikkuhiljaa ihmisten mieliä!
Olisiko hänelle sattunut jotain, jotain vakavaa... jotain.... - ei, sitä ei ääneen sanottu,
vaikka moni sitä pelkäsi, koska olihan mies selvästi iäkäs.

Meni viikko.... ja vielä toinenkin. Enää paikalle ei ollut ilmestynyt kuin kourallinen uskollisia
kuulijoita, joiden mielissä yhä sykki toivo. Mies palaisi vielä!
Sitten nähtiin kujan varjoista jonkun hiljaa astelevan, hyvin varovasti, kohti tuota tuttua
kadunkulmaa. Kansa pidätteli hengitystään toivoen parasta.... ja.....
Kadunkulmaan asteli mustat lasit silmillään vanha mies, hapuili ympäristöään ja kosketteli
seiniä, kunnes tunnisti olevansa oikeassa paikassa.
Ihmiset kuiskuttelivat toisilleen, kaikilla oli sama kysymys mielessä..... nuo mustat lasit!
Mies tärisi hieman, mutta siitä huolimatta sai aseteltua liinan, pöydän, tuolin ja tuon
viinipullon sekä lasin ja hatun - kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja.

Sana miehen ilmestymisestä oli kiirinyt ja nopeasti paikalla oli lukematon määrä ihmisiä!
Kaikki olivat hiljaa, jokainen odotti miehen laulua..... ja lopulta hän nousi ylös ja....

https://www.youtube.com/watch?v=_NBG4HG6Z94

........ lauloi vain tuon yhden laulun! Ihmiset pidättelivät henkeään, kyyneliään...
Se kosketti jokaista enemmän, kuin yksikään hänen aiemmista lauluista koskaan.
Laulun loputtua mies istahti hiljaa, jälleen äänettömänä tuolilleen.
Mutta mitä tekivät kuulijat? Kukaan ei taputtanut, kukaan ei sanonut sanaakaan....
- mutta kuin yhteisestä sopimuksesta jokainen käveli miehen luo ja laittoi hattuun
rahaa, enemmän tai vähemmän. Miehen ilme ei värähtänyt kertaakaan.
Lopulta hän keräsi hiljaa rahat hatusta, laittoi sen päähänsä ja hieman varovasti
kasasi tavaransa ja kääntyi paikalle jääneiden puoleen, kumarsi kerran ja lähti
varovasti kävelemään sitä kujaa pitkin mistä oli tullutkin.

Mutta palasiko mies enää tuolle paikalle, missä hän oli ollut vuosikausia?
Ehkä - ehkä ei...... se selviää vain löytämällä tuo kyseinen vanhan kaupungin kadunkulma.
-------------------------------------------------------------------------------------------

Sataa ja paistaa.... sitä normaalia syysilmaa siis.

No näinhän se menee, ilmojen suhteen!
Välillä on märkää oikein huolella ja toisinaan taas on todella kaunista, aurinko paistaa
ja ilma on raikasta,  virkistävää. Kyllä syksyssä on paljon hyviä puoliakin!
Harmi vain, että niin moni ajattelee syksyn olevan vain märkää ja sateista, pimeää ja
synkkää - eivät vain halua tai osaa katsoa ympärilleen kunnolla.
Mutta tästä ei aleta saarnaa tekemään...... siihen ei ole syytä.

Miten sitten muuten menee? Vastaan itse itselleni: Olosuhteisiin nähden hyvin!
Jos (kun) joku alkaa miettimään, että mitä tarkoitan tuolla - kannattaa ehkä "tutustua" minuun
jos ei muuta, niin sitten tekstieni kautta rivien välistä.
------------------------------------------------------------------------------------

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä.... sä olit siellä missä olin ollut itsekin.
Sä olit eilinen, sä olit ajassa eletyssä... sä olit sieltä, mihin en enää palaisi.
Sä olit eilinen!
Sä olit eilinen!
Sä jäät ikuisesti: Eiliseksi.

Eilinen oli eilen, tulevaisuus alkoi tänään.
Sen mä päätin heti, kun näin sut - tapasin eilisen!
Eilinen oli eilen, menneisyys mennyttä....
- todellisuus ja elämä, se syntyi tänään!

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä!
Sä olit eilinen, sä olit ajassa hävinneessä.
Mutta vaikka muille sä olit eilinen,
olit itsellesi vain se.... missä olet edelleenkin:
Eilinen, eilinen - vain eilinen.

Siksi en huutoasi kuule, en enää kosketustasi tunne...
- siirtynyt jo olen, eteenpäin, valoon ja aurinkoon,
pois pimeydestä menneestä - eilisestä synkästä!

- - -     - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -  


Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen - pölyäkin pienempi...
- tässä avaruudessa suuressa.

Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen......
Enkä suuremmaksi pääse, vaikka kuinka kasvaisin...
- tässä  avaruudessa suuressa.

Luulin pitkään, uskoin harhaan:
- olisin maailman valtiaisiin kuuluva, olisin ihminen voimakkain!
Luulin pitkään ja kuvittelin, vaan viimein mieleni avasin...
suuremmaksi maailman ymmärsin!
Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen.....

Nostan katseen kohti taivasta, avaruuteen tähyän.
Katselen kaukaisia tähtiä, hetken mielessäni arvailen.
Katsooko tuolta jostain joku, samoin aatoksin tänne?
Miettiikö ehkä myös kaukana toinen, onko hän millainen?

Kunnes sen tajuaa:
"Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen..."

Silti luulemme olevamme suuria ja mahtavia, kaiken osaavia
ja kaiken voittavia.... vaikka jokainen meistä, kuten minäkin,
on vain pieni hiukkanen..... suuressa maailmassa!
- - -     - - -     - - -      - - -     - - -     - - -      - - -      - - -     - - -     - - -

Taas painoit pääsi tyynyyn, pehmeään ja lämpimään.
Silmäsi kiinni laitoit, nukahdit hymy huulillasi.
Hetken sinua katselin, vierellesi astelin ja varovasti
- untasi häiritsemättä -
sua poskellesi suutelin!

Taas kesken unesi, tuon suukon sinä tunnistit.
Hymy pieni leveni, hetkellisesti kasvoillasi.... unessasikin tiesit:
Olet minulle tärkeä - enkä ole koskaan pois luotasi!

Istahdan vierellesi, hiuksiasi sivelen hiljaa
- kuunnellen rauhaisaa hengitystäsi.
Tiedän, että sinun on hyvä olla - ja tiedät, että siinä aina olen.
Katselen sinua, hymyilen: Olet kaunis myös nukkuessasi, kuten aina!

Kuiskaan hiljaa: "Hyvää yötä kultaseni" - tietäen;
Kuulet sen, keskellä kauniiden unien.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuuli syksyinen keinutti miestä kulkevaa, piiskasi kevyttä sadetta vasten kasvoja.
Ähkäisin ja puhisin.... vasten tuulta taivalsin.
Sade kasteli hiuksia ja kirosin: "Miksi taas sen unohdin? No sateenvarjon tietenkin!"

Vaan auttanut ei, mentävä oli, matka jatkui ja askeleet nopeutuivat....
mutta tuuli armoton ei hellittänyt ei, sadekaan laantunut myöskään tietenkään ei.
Ei ei - ei niin - ei!
Ja minä, mies märkänä - sain tässä säässä kävellä....

Matka eteni, vaan lyhentyä tahtonut ei!
Siltä se ainakin vaikutti, kun ilma miestä kasteli.

Heitti tuuli kasvoille lehtiä, puusta pudonneita ja märkiä!
Hieman kiroan, ne pois pyyhkäisen... lähes juosten etenen....
Astun lammikkoon, kenkäni kastelen - sadattelen...
- ja tuntuu siltä, kuin tuuli nauraisi mulle!

Kateellisena katselen heitä, noita toisia.... kulkijoita!
Kaikilla se on, kaikillapa niin... tuo kapistus pieni, mutta nyt
- ah niin ihana, voi niin mukava: No sateenvarjo tietenkin!

Astelen itselleni noituen, märkänä ja ärisevänä.
Kengät vettä imeneinä, naama tuulessa piiskattuna....
Takki kosteutta saaneena... muusta puhumattakaan!
Tätä se taas oli, tätä se niin taas oli
- kun kotona vielä kuvitteni:
Ei siellä ulkona mikään paha keli olisi...
sateelta pahalta meikä säästyisi!
Mutta ei, ei ja vielä kerran ei......
Näin se sitten jälleen meni:
Sää minusta voiton otti.

Ja kaiken kurjuuden olisi pelastanut pelkästään se:
No se, juuri se - sateenvarjo tietenkin!

https://www.youtube.com/watch?v=zl4xRuwUh-4

---------------------------------       ---------------------------    

Mitä lokakuu tuo tullessaan?

Niin... - siinäpä kysymys!
Lokakuu, portti syksyyn - aikaan, jolloin maa todellakin alkaa valmistautua talven
kylmyyteen ja pakkasiin. Luonto vetäytyy hiljalleen elämään erilaista elämää, kuin
aurinkoisina kesäpäivinä.
Lokakuu, kuukausi jolla on lämmin kaiku itselleni - monestakin syystä!
Yksi tietenkin on se, että olen syksyn lapsi ja lokakuun kasvatti.

Mutta on syksyssä ja lokakuussa muutakin ihanaa, kuin se, että olen syntynyt tässä kuussa.
Maa on kaunis värikkäistä lehdistä, maa tuoksuukin erilaiselta... tiedättehän sen syksyisen
tuoksun.... ja auringon valo on jotenkin terävämpää, kirkkaampaa, silloin kun
aurinko sattuu paistamaan - ja onneksi se on myös paistanut, eli ei pelkkää sadetta ja tuulta
ole ainakaan tämä alkukuukausi ollut.

Tästä lähdetään.... toivottavasti pienet ajatelmat miellyttävät.
Kommentteja ja palautetta otan mieluusti vastaan.   (5.10.2017)
---------------------------------------------------------------------------------------

Siinä istuit... siinä istuit..... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, edessäsi tyhjä kuppi maailmaa......
Odottaen, kuten sinäkin - jotain tulevaa, jonkun saapuvaa!

Siinä istuit...siinä istuit.... siinä istuit taas, katse kohti ikkunaa.
Siinä sä vain, yksinäisenä kai - hiljaisena - takanasi kurja maailma.

Mä seurasin sua katseellani - viereisestä pöydästä, jälleen tänäänkin.
Mä katsettasi etsin, silmiäsi tavoittelin, vaan kasvosi... kasvosi nuo
- sä piilottanut olit, multa - kaikelta ja maailmalta!

Viikkoja - taas viikkoja, uusia - silti vanhoja.
Viikkoja - taas viikkoja, elämättömiä - silti koettuja.
Viikkoja......

Siinä  istuit...siinä istuit...siinä istuit taas,
katse kohti ikkunaa.

Ja mä mietin, mitä katseesi etsii.
Ja mä mietin, mitä sydämesi miettii.
Ja mä mietin..... miksi piilossa toisilta on katseesi ja silmäsi....
- edessäsi vain tyhjä kuppi maailmaa!

Sitten eräänä aamuna taas paikalle saavuin
- pöytäsi tyhjänä seisoi, vain tuo tyhjä kuppi päällä sen.
Vierellä kirjelappu hopeinen - nimelläni koristeltu.
Salaa nappasin.... hiljaa luin.... ja pöydän ääreen istahdin...
Seuranani vain tyhjä kuppi maailmaa!
- Piilotin kasvoni, piilotin silmäni....
Kuka minut huomaa, kuka seuraava onkaan?

-----------------     --------------------     ---------------     ------------------     ---------------

Maailma..... sinä siinä mukana!
Ympärilläsi ihmisiä, erilaisia - tuttuja ja tuntemattomia.
Ystäviä......
Sukulaisia....
Kavereita.....
Vihamiehiä.....
Kaikkia maailma sisältää, ne kuuluu elämään.

Mutta miten elät elämää?
Oletko ympäröivän maailman vanki - kiireineen ja velvoitteineen?
Oletko yksi niistä, jotka vain menevät eteenpäin.... - jatkuvassa sumussa....
- ilman haaveita auringosta, paremmasta..... vapaasta naurusta, onnesta?

Älä murjo maailmaasi, vaikka se väliin murjoisi sinua!
Pidä ystäväsi lähellä, mutta pidä ystävyyksistä huolta.
Ja rakasta rakkaintasi - älä tyydy vain olemaan, paikoillesi seisomaan.
Suhteesi saat kuolemaan, jos oletat toisen olevan aina valmiina - sinut huomaamaan.

Sinä..... hän....ystäväsi..... maailmasi....
Voit tehdä siitä onnellisen, pienestäkin suuren ja iloisen!
Kunhan kannat kortesi kekoon - yhteiseen hyvään, toimivaan eloon.

Silloin omalla tavallaan: Maailma on sinun - ja sinä olet maailma.
Mutta muista: Yksikin liian itsekäs teko, ystäviesi väheksyminen
tai rakkaasi alistaminen.... vie maailmasi valosta pimeyteen!

Rakasta, välitä ja osallistu.... huomioi, kiinnostu ja opi.
----------------     -------------------     -------------------     -----------------------

https://www.youtube.com/watch?v=a_Am4cHMBKM

Jäähyväiset, aina vaikeita hetkiä!
Jäähyväiset - syyttä tai syystä..... koskaan ne eivät ole helppoja.

Sielusta nousevat kyyneleet, silmiä kirvelevät....
ahdistava pala kurkussa, vieden lämmön ruumiista...

Jäähyväiset!
Hetkiä, jolloin lämpöinenkin päivä muuttuu kylmäksi!
Hetkiä, jolloin kevyt tuuli pureutuu kasvoihin!
Hetkiä, joita ei osaa ennakoida......
Silti niitä tulee.

Siksi, elä niin, ettei jäähyväisten aikaan nouse mieleen tunne,
että "miksi.....?" - vaan kaiken olet tehnyt,
vaikka edessäsi olisi jäähyväiset.
------------     -------------------     ------------------------     ---------------------------

Aurinko paistoi, ihanan kirkkaasti - luoden maahan pudonneisiin lehtiin
kuultavan pinnan. Syksyinen puisto houkutteli luoksensa!

Astelimme käsikkäin, hymyillen.... onnellisina.
Meillä oli toisemme!
Pudonneiden lehtien rapina kenkiemme alla nauratti, niitä potkimme....
Olimme taas lapsia - nauravia, vailla huolia ja vailla murheita!

Katsoin silmiisi säihkyviin, kuiskasin korvaasi: Olet enkelini.
Hymyilit silmilläsi, painoit poskelleni huulesi....
Tunsin olevani maailman onnellisin mies - sainhan olla kanssasi!

Kuljimme pitkin puistoa, katselimme sen puita vanhoja...
- yhtä vanhaa kuusta kiipesi kurre, kas toinenkin - naurahdimme.
Puristit kädestäni lujemmin, sydämessäni tiesin:
Halusit hiljaa sanoa, en saa koskaan luotasi kadota!

Pysähdyimme, kiedoin sinut syleilyyni - hellään ja lämpöiseen.
Siinä oli sinun paikkasi, minun rinnallani!
Siinä on myös minun paikkani, sinun vierelläsi!

Ja siinä puistossa kävelimme usein käsikkäin, onnellisina
- koska meillä oli toisemme!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Keskustelun avaus.

Nyt ei tule, kuin yksi pieni kirjoitus!
Toivon että keskustelisitte asiasta.... vaikka kommentoimalla minulle tänne.
Laitan tarvittaessa parhaimpia kommentteja anonyymeina esille, jotta
saamme aiheesta keskustelua aikaiseksi. Katsotaan, löytyykö teiltä omia
mielipiteitä asian suhteen - omakohtaisia kokemuksia - näkemyksiä asiasta
tai vierestä nähtyjä tilanteita. Sana on vapaa!

Kiitoksia jo niille muutamalle, jotka ovat mm. "naamakirjassa" mietteitänsä
kertoneet. Huomaan, että kysymykset ovat jopa arkoja aiheita ja näistä ei
välttämättä kaikkien ole helppo puhua!

----------------------------------------------------

Miksi joskus puhuminen on vaikeinta hänelle,
kenen kanssa sen pitäisi olla helpointa?

Miksi toisinaan hänen lähelle meneminen on vaikeina,
kenen vierellä pitäisi vapautunein olla?

Miksi toisinaan hyvällä mietteensä sanonutta rangaistaan,
mutta päänaukojille silitetään päätä?

Miksi tasavertaisuus on toisinaan sitä, että toinen sanelee ehdot?
                                                                  

Miksi toisinaan takerrutaan sanoihin,
katsomatta asioita kokonaisuutena?

Miksi suututaan, kun pitäisi rakastaa?
Miksi haukutaan, kun pitäisi kuunnella?

Miksi toisinaan uskotaan väärää ja
oikea käännetään vääräksi?

Miksi aikuiset unohtavat usein tavat, kun väittelevät?

Miksi tunteiden näyttäminen kielletään,
mutta silti vaaditaan olla avoin?

Miksi?
----------------------------------------------------------

Miksi sinä et ole sitä, mitä sinä sanot olevasi?
Miksi minusta luullaan,  että olen muuta kuin koitan olla?

Miksi monista helpoista asioista on tehtävä niin vaikeita?

Miksi välillä sieltä omalta mukavuusalueelta ei voisi
poistua edes hieman, jos sillä ratkaista monta ongelmaa?

Miksi minun oletetaan tietävän kaikki,
tietävän kaikki, osaavan heti kaikki?

Miksi?
------------------------------------------------------------------

Mitä sitä tekisi - yöllä...

No niin, tietenkin jotkut hieman villimmän mielikuvituksen omaavat saattavat ajatella otsikosta
tietenkin ihan mitä sattuu, mutta koska meikäläinen on kuitenkin - ainakin joskus - hieman ujohko, niin ei nyt ei ajatella mitään levottomia. Tämä on kuitenkin "perheohjelma!"

Niin, katselin kelloa ja huomasin sen olevan 01. ja rapiat. Perjantai meni sitten erilaisten asioiden säätämisessä ja hieman muutama juttu kalvoi mieltä, niin piti päästää höyryjä ulos ja
mikäs se... ensin aloin kokkailemaan, tai no tein vain makaronilaatikkoa tuossa hetki sitten ja
sitten pientä sisustamista. Onneksi en rymynnyt samaan malliin, kuin hiljattain eräs naapuri joskus kolmen aikaan yöllä.... mutta ne äänet sopivat paremmin siihen levottomiin ajatuksiin.

Hiukkasen siirtelin sitä sinne, tätä tänne, tuo meni tuonne ja ... kas, mistä nuo pari "villanorsua" (lukijoille tiedoksi, villanorsu on villakoirasta kehittynyt isompi otus) ilmestyivät? Ei muuta
kuin pikana imuri käteen ja nopsaan "norsut" pois. Eipä tuo "huuveri" onneksi pidä mahdottomia
ääniä, joten en usko että naapurit tulevat joukolla huomenna lynkkaamaan.
------------------------------------------------------------------------------------------

Jouduin oven sulkemaan.
Lähteä piti!
Matka outo alkoi, taakseni en katsoa saanut.
Jouduin oven sulkemaan.
                          
Etenin, katseeni maata viisti, mieleni mukana laahusti.
Lähteä piti!
Turvallisesta, lämpöisestä, pois mut työnnettiin.
Ei, paluuta mulle ei suotu.                                      

Jouduin oven sulkemaan.

Ovi jäi taakse...
hämärtyi kuva siitä.
En jaksanut kohta sitä enää muistella, ei vain jaksanut.
Oli se lopullisesti suljettu.
Lähteä piti!

Kauan ilman mitään sieluni vaelsi,
kauan vei kehoa ties minne.
Ei, paluuta mulle ei suotu.
Siis vain kuljin, vaikka paikoillani olin! 

Matkasin aikani, eksynyt olin - itseltäni.
Enkä huomannut edessäni....
en sitä vain tajunnut mielessäni....
Siinä oli, uusi ovi!

Miten mies voikin olla sokea?
Miten tyhmä hän itselleen olla voi?
Kirosin itseäni, kun sen avasin ja...
- uusi maailma aurinkoinen, se sieltä katseli.

Meni hetki, ennenkuin ymmärsin, että
tämähän oli ollut tässä jo kauan
- ovi uusi, uuteen maailmaan - uuteen elämään!
Astuin sisälle, minut vastaanotettiin....
Käännyin vielä kerran, tuosta ovesta kiinni otin
ja sen suljin, toivoen että viimeisen kerran
- jääden sen valoisammalle puolelle!
--------------------------------------------------------------------------------------

Minua jännittää!
Silloin sen piti tapahtua..... vaan ei, vielä ei ollut aika.
Minua jännittää!
Vaikka olenkin kokenut sitä - tätä - tuota...
ei, en vain ymmärrä tätä:
Minua jännittää!

Tänäänkö se tapahtuu?
Vai meneekö hetkeen uuteen?
Minua jännittää..... tiedä en, miten tämän selvitän.
Minua jännittää!

Toiselle kertoa tästä koitin,
puhelimen otin - hälle soitin.
Ei, ei vastannut..... jäin mietteisiini yksin.
Minua jännittää!

En voi kuin odottaa, katsoa mitä tulee tapahtumaan.
En voi kuin.... en vain voi.
Minua jännittää!

Vaan jos ei tapahdu, olenko pettynyt?
Vaan jos ei mitään tulekaan, olenko huojentunut?

Tuijotan tyhjänä kelloa seinältä. Sen viisarit vievät
minua kohti sitä hetkeä.... enkä mitään voi.
Minua jännittää!

Turhaanko? Liikaakin? Miksi?
Sen näen aikanaan.....
--------------------------------------------------------------------------------------

Sä ilmestyit eteeni ilta-auringon säteissä.
Sä katselit minua silmilläsi, lumoavilla.

Näit minussa elämää nähneen, maailman myrskyissä
kolhuja kokeneen. Silti näit mielen herkän,
sisälle rujon miehen.

Palannut olin taas jostain, kuin merimies satamaan suojaisaan.
Taivaltanut olin myrskyissä tuulien, tyynissä vesissä ja
auringonpaisteessa polttavassa... - matkannut paljon, ehkä liikaakin...

Sä ilmestyit eteeni, kasvosi kuin enkelin.
Sä hymyilit minulle...-jotenkin, mitä nähnyt ennen en ollut.
Sä tulit viereeni, sanoitta halasit
- minua maailman kolhinutta miestä.
Ja tuona hetkenä nousi ne kyyneleet silmiini
edessäsi sun, ensimmäisen kerran!
                                                                  

Katselin sinua.
Olit kuin se merenneito kaunein.
Katselit minua.
Olin varmaan se yksinäinen seilori....
Katselimme, kunnes suutelimme.
Siinä, ilta-auringon kultaisissa säteissä.
Minä ja sinä, oma merenneitoni!

Kotisatamani olin löytänyt.
-----------------------------------------------------------------------------------

Miksi niin moni meistä vain odottaa ja odottaa?
Ei elämä ole sitä varten ollenkaan!
Miksi ei mennä ja tehdä, eletä elämää?

Ei kaiken tarvitse tapahtua kaavoihin kangistuneena,
ei asioita tuttuja tarvitse uudelleen ja uudelleen samoina toistaa!
Miksi vain ollaan kuin hamsterit oravanpyörässä hyrräävässä?
Eikö uskalleta, vai vaiko odotetaan jotain.... muka parempaa?

Kerroin tämän ystävälle:
"Sun katseesi kaihoisasti toisinaan hakee, elämää etsii uutta.... miettii mieli, levottomana sykkii sydän! Toivot jotain, mutta tiedä et mitä.... olet vallassa tunteen oudon, etko irti osaa päästää - eikä ehkä tarvitsekaan.... Kunhan otat elämääsi vain mukaan jotain uutta, vaikka se tuttua olisi... mutta erilaista - mi sinut hymyilemään taas saa!"

Eletään elämää, nautitaan maailmasta ja tehdään osamme
hetkistä onnellisista!
Ei meistä kukaan varmaan halua, eikä toivo - ei 
- että vanhana kiikkustuolissa katkerana istuisi, miettisi menneitä,
hetkiä kadotettuja - tilaisuuksia olleita, joita ei enää eteensä saisi.

Turha siis valittaa, itkeä ja ruikuttaa!
Irtiottoja pieniä, tee niitä välillä - ja huomaat maailmasi olevan
parempi kuin eilen, myös sinulle.

 --------------------------------------------------------------------------------------