Tuliko Joulu vai ei?

 Hyvää Joulua 2024.

Vaihteeksi tännekin ehdin jotain kirjoitella ja pieni joulutarina olisi tarjolla. 

-----------------------------------------------------

Tuliko joulu vai ei?

Aamuhämärän vielä vallitessa hän istuskeli pöydän äärellä ja katseli kahvikupponen kädessään ulos. Pikkupakkanen ja vasta satanut hentoinen lumi olivat tehneet näkymistä kauniita. Enää eivä pihapiirin ja lähikadun näkymät olleet harmaan loskaisia, vaan aidosti talvisen näköisiä. Mies nosti kupposen huulillensa, hymyili puoliääneen, mutta samalla myös huokaisi.

 Tuo huokaus – niin, se kertoi enemmän, kuin tuhat sanaa. Mies huokaisi, koska taas hänestä tuntui,että lähestyvä joulu olisi koettava jälleen yksin. Hieman ujona seuramiehenä hän ei oikein koskaan ollut onnistunut saamaan mitään vakavia suhteita aikaan ja nyt alkoi tuota ikää olla sen verran, että eipä sitä varmaan enää kovin helposti naisseuraa saisikaan – niin hän ainakin usein ajatteli.

Muuten hän oli kyllä ihan mukavaa juttuseuraa ja aikoinaan työelämässä ollessaan monentyökaverin hyvä ystävä, mutta vuodet vierivät ja sairaseläkkeelle joutuessaan hän huomasi, ettäniin se kaveripiiri vain kapeni ensin kuukausi kuukaudelta ja lopulta muutamien vuosien kuluttuaei ollut, kuin pari hassua vanhaa työkaveria, keiden kanssa piti yhteyttä.

 Olihan hän heti eläkkeelle jäätyään ollut hetken mukana muutamassakin eläkeläiskerhossa, mutta tunsi niiden touhut liian vieraaksi itselle, niin jäi niistä sitten pois. Eipä sieltä ketään jäänyt edes hänen mieleensä. Mies hörppäsi kupin tyhjäksi ja jäi vain tuijottamaan ikkunasta ulos pihalle. Naapurin äijä se siellä harjasi autonsa päältä lumia pois, oli varmaankin lähdössä töihin. Hänellä tuntuivat nuo työajat olevan hieman vaihtelevat, mutta joka arkiaamu aina jossain vaiheessa tuo naapuri aina johonkin lähti. Pihalle pelmahti myös samasta rapusta muutama lapsi ja kiljahteluista päätellen vastasatanut lumi aiheutti iloa ja riemua. Näiden perässä ulos asteli lasten äiti, joka yritti hieman hillitä tenavia, mutta melkoisen turhaan – toiset ottivat ilon irti lumesta täysin sydämin.

 Mies nousi, yskäisi hieman ja päätti, että nyt on oikeasti edes vähän saatava itselle jotain jouluista kotiin, vaikka eipä ketään vieraita ole edes tulossa. Vaatteet päälle ja siinäpä tulikin huomattua, että toinen sormikas oli hajalla! Niin komeasti kaksi sormea pilkottavat. Oli jotenkin saumat päässeet repeytymään. – No nytpä on sitten syy lähteä kävelemään kaupoille. Mies puheli ääneen, samalla kun heitti takkia niskaansa ja sai kengät jalkaansa.

 Ulkona naapurin rouva, joka oli lastensa kanssa pihalla, tervehti häntä. Eivät he koskaan pahemmin juttusilla olleet, mutta kohteliaasti aina toivottelivat hyvät päivät ja toisinaan pari sanaa, yleensä säästä, vaihtoivat. Mies hymyili ja virkkoi, että taisi lapsille olla enemmän kuin iloinen asia se, että lunta oli satanut. Nainen hymyili vastaukseksi.

Mies lähti rauhallisesti kävelemään kohti paikkakunnan ”ostoshelvettiä”, niin kuin hän tuota kauppakeskusta tai mikä liikekeskus se nyt olikaan, hän nimitti. Ajatukset tosin taas painuivat hieman synkiksi, koska katsellessaan liikennettä, ihmisten kantamuksia ja kaikkien ilmeitä ja joulutervehdyksiä toisillensa, alkoi miehestä taas tuntua siltä, että joulu ei ole häntä varten.

 Kauppakeskuksen tiloihin päästyään häntä vastaan pamahti melkoinen äänien kakofonia! Taustamusiikki pauhasi joululauluja ja jokaisen kappaleen perään tuli nippu mainoksia ja infoja. Ihmisten äänet tuntuivat puskevan kuin katujyrä päähän, huudot, kovaääniset puheet, lasten kiljaisut, kolinat ja töminät jne. saivat miehen ahdistumaan. Tuskainen olo valtasi miehen ja hän etsi penkin, johonka pääsi istumaan ja hengähtämään.

 Mies istui ja hieroi hiljaa käsiään yhteen. Pikku pakkanen oli saanut sormet hieman kohmeisiksi ja kun hän ei halunnut risoja sormikkaita käsiinsä laittaa, niin oli sitten avokäsin lähtenyt matkaan. Hetken istuttuaan hän huomasi, että viereen oli tullut kaksi pikkupoikaa. Toinen katseli miestä tarkkaavaisen näköisenä ja ilme oli juuri sellainen, että tämän teki mieli kysyä jotain. - No mitä? Mies virkkoi ja poika nielaisi ensin, mutta sai sitten sanottua, että tunteeko mies joulupukkia, kun mies näyttää niin vanhalta. Miestä alkoi naurattamaan, pojan vilpitön kysymys sai hänet hetkessä piristymään. Toinenkin pikkupojista kohdisti kiinnostuksensa mieheen ja tuumaili, että ehkä mies voisi olla jopa joulupukin sukulainen. Johtuikohan se miehen harmahtavasta hivenen kasvaneesta parrasta, mikä nyt ei kuitenkaan kovin pitkä ollut, mutta silti varmaankin harvinaisempi näky pikkupojille, että kysymys oli oikeastaan ihan ymmärrettävä.

 Mies mietti aavistuksen verran, mutta päätti hieman tarinoida pojille. - Ei, en nyt ihan joulupukin sukulainen ole, mutta voisin teille kertoa, millaisena se pukki kävi meillä kotona, kun olin pikkuinen poika, vähän kuin te nyt olette. Pojat olivat silmät selällään ihmetyksestä ja toinen sai sanottua, että onko joulupukki ollut jo niin kauan olemassa. Miehellä oli vaikeuksia pitää pokkaa, mutta sai kuin saikin sanottua, että kyllähän tekin tiedätte, että joulupukki on satoja vuosia vanha. –Onks´ se enemmän, kuin mummon ja vaarin ikä? Pojat kyselivät ja siihen miehen oli tietenkin vastattava, että todellakin.

 Niinpä mies sitten tarinoi pojille omista lapsuusajan jouluista, eikä ollut huomannut, kuinka yllättäin hänen ympärilleen oli kertynyt näiden kahden pikkupojan lisäksi myös muutama muukin lapsi, mutta heidän lisäksensä näiden vanhempia. Kaikki olivat hiljaa ja koittivat ahmia jokaisen sanan, mitä mies eläväisesti kertoi. Kuunteleminen vain oli hieman hankalaa kovaäänisten mainosten ja taustamusiikin pauhun takia ja siksi jotkut yrittivät jopa hieman venytellä kaulojansa, jotta kuulisivat paremmin miehen tarinoita. Lopulta mies sai tarinansa loppuun ja vasta sitten hän kiinnitti huomiota saamaansa yleisöön, sillä hän oli koko tarinoinnin ajan katsellut näitä kahta pikkupoikaa luullen, että he olivat olleet kolmistaan tuon penkin luona.

 Ihmiset huokailivat, muutamat taputtivat käsiään yhteen. – Olipa siinä tarinaa! – Voi, millaista se joulun vietto onkaan ollut. – No nyt ymmärrän mummia paremmin…. Erilaisia kommentteja kuului hieman sieltä ja täältä ja mies oli totaalisen hämmentynyt ja hämmästynyt siitä, että hänen pieni jutustelutuokio kahden pikkupojan kanssa olikin yllättäin kiinnostanut myös monia muita!

 Pikkuhiljaa ihmiset hajaantuivat paikalta ja pikkupojatkin olivat lähdössä. Toinen kysyi vielä mennessään, että tuleeko mies vielä uudestaan, vaikka huomenna tänne ja kertoisi lisää juttuja. - No katsotaan nyt, jos sitä ehtii. Tämä oli vastannut, vaikka tiesi oikein hyvin, että mitään muutakaan tekemistä hänellä ei ollut. Mielessä pyöri jo ajatus, että eihän se huono juttu olisi tulla pojille kertomaan, menneiden vuosikymmenten jouluista.

 Hänkin lähti liikkeelle ja oli jo poistua koko rakennuksesta, kun muisti, että piti ne sormikkaat ostaa ja jotain pientä jouluista kotiin. Siispä, täyskäännös ja takaisin liikkeisiin. Erään liikkeen kassajonossa hän tunsi, kuinka joku koputti häntä olkapäähän. Mies kääntyi ihmetellen ja aivan vieras nainen hymyili hänelle. Tämä nainen oli kuunnellut jonkin aikaa miehen tarinointia pojille ja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja kaipaus toisella puolella maata asuvia isovanhempia kohtaan, että nainen kysyi, saisiko hän maksaa miehen käsineet. - Siis, tuota… en minä nyt oikein…. Mies sai jotenkin takelleltua, mutta siinä samassa nainen oli jo napannut käsineet hänen käsistään ja antanut kassaneidille ja yhtä vauhdikkaasti maksanut ne.

- Kiitoksia…..mies sai varovasti sanottua ja tunsi punastuneensa. Nainen hymyili, toivotteli hyvää joulua ja jatkoi eteenpäin. Siinä mies sitten seisoi käsissään uudet käsineet, jotka hänen piti ostaa, mutta joku täysin vieras maksoi ne hänelle. Hän pyöritteli päätä ja lähti, kuin hieman usvassa, kävelemään eteenpäin.

 Jotenkin hän oli kuitenkin kotiinsa päässyt ja huomasi, että oli sitten jättänyt kaikki muut ostokset tekemättä. No, se tietää sitten taas seuraavana päivänä paluuta sinne hullunmyllyyn!

 Tuli seuraava päivä. Mies istuskeli jälleen ikkunan äärellä ja joi kahvia katselle ulos. Hän oli koko eilisen illan miettinyt tuota yllättävää tapausta eiliseltä ja ei vain voinut uskoa, että joku täysin tuntematon oli tehnyt hänelle jotain noin yllättävää. Vaan, eipä auttanut kuin pukea taas päälle ja kun hän veti uusia sormikkaita käsiinsä, iso leveä hymy nousi hänen huulillensa. Kävely tuonne ”ostoshelvettiin” sujui nyt aivan toisella tavalla, kuin eilen. Miehen askel oli kevyemmän oloinen – johtuiko se noista saaduista käsineistä vai niiden kahden pikkupojan kohtaamisesta, sitä oli paha sanoa. Kuitenkin yllättävän nopeasti mies oli päässyt perille ja sama äänien kakofonia pamahti heti ulko-ovilla vastaan!

 Muutamassa liikkeessä käytyään hän oli mielestään ostanut kaikenlaista, mutta voimat alkoivat olla hieman lopussa. Hän katsoi, olisiko parissa kahvilassa ollut tilaa, mutta näyttivät olevan täynnä asiakkaita. Lopulta hän löysi erään käytävän päästä pitkän penkin, jossa ei istunut ketään ja siihen hän istahti parin ostoskassinsa kanssa.

 Jonkin aikaa istuskeltuaan hän kuuli kirkkaan huudon: -Äiti, toi on se setä, toi on se setä! Heidän luokseen juoksi nuo kaksi pikkupoikaa ja hieman hengästyneenä heidän perässään paikalle tuli näiden äiti, joka kertoi, että pojat eivät olleet eilisiltana puhuneet kotona mistään muusta, kuin tämän miehen jouluista. Pojat olivat vaatimalla vaatineet, että tänään on tultava kauppoihin, koska mies lupasi heille, että nähtäisiin uudestaan. – No, en minä nyt ihan…. Mies aloitti, mutta lause jäi pahasti kesken, kun pojat innostuivat kyselemään häneltä kaikenlaista, mitä tämä oli nähnyt ja miten oli joskus joulua viettänyt.

 Äitikin jäi poikien kanssa kuuntelemaan miehen vastauksia keskittyneen oloisena, vaikka huomasi yllättäin, että heidän takaa kulki muutamia ihmisiä, jotka kuiskuttelivat, että tuossa on se herra joka eilen kertoi niitä tarinoita. Yllättäin muutamat kääntyivät ympäri ja astelivat tuon penkin luokse, missä mies istui. Kukaan ei istunut hänen viereensä, no niin, paitsi nuo pojat. Mies vastaili poikien uteluihin ja kertoi niiden lisäksi paljon omien lapsuusajan joulujen tapahtumista. Nyt hänkin kiinnitti huomiota paikalle kertyneeseen väkijoukkoon, mutta ei antanut sen häiritä itseään, vaikka tilanne kyllä hieman ihmetytti häntä! Hän kertoi vanhoista perinteistä, saunomisrituaaleista, saunatontuista ja tontuista yleensäkin. Myöskin rekiajelut, pulkkamäet ja kaikenlaiset muut hauskuudet tuli puheltua ja siitä, että joulu oli todellakin hiljentymisen aikaa, silloin ei riehuttu, ei juurikaan musiikkia soiteltu ja juhlittu kuten nykyään on tapana. Suku ja perhe olivat tärkeitä, kuten myös perheen eläimet.

 Lopulta mies hiljeni, huokaisi ja päätti jutustelunsa, että nykyään kun kaikilla vain on niin kiire, niin kukaan ei enää kunnolla ehdi huomioimaan toisia, hyvä jos omaa perhettään muuta, kuin lahjojen antamisen hetkellä. Tähän hän vielä jatkoi, että mitäpä hän on mitään sanomaan, yksin kun joulua viettää, niin samapa se sitten, miten se menee….

 - Mutta sähän voi tulla käymään meillä kylässä! Toinen pikkupojista kiljaisi. Mies naurahti, ei se nyt aivan noin onnistu. Pojat katsoivat suurilla silmillään äitiä anoen, joka ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. – Hyvä rouva, en minä nyt ole tunkemassa kenenkään joulun viettoon…

 Ja taas hänen lause jäi kesken, kun hieman sivulla ollut nainen avasi suunsa.  – Tuota, minäkin vietän kyllä joulun ihan yksin, kun ei ole enää täällä ketään sukulaista, tai tuttua kenenkä kanssa sitä voisi vietellä, että mikäli teille hyvä herra sopii, niin kutsun teidät ilomielin luokseni kylään, vaikka vain joulukahvien merkeissä. Mies katsoi tuota naista, tämä oli häntä varmaan reilut kymmenen vuotta nuorempi, tai ainakin näytti siltä. Ehdotus oli yllättävä. Paikalla olevat ihmiset seurasivat ääneti tilannetta. Miten mies vastaa? Kukaan ei halunnut lähteä pois paikalta, ennen kuin saisivat tietää, kuinka tilanne ratkeaa. - Mutta, eikö setä oikeesti vois tulla meille? Pojat inttivät uudelleen äidiltään. Tämäkin oli täysin hämmentyneen näköinen. Mies mietti ja mietti, sitten hän asteli poikien äidin luo ja he juttelivat hetken hiljaa kahden. Pojat yrittivät päästä näiden väliin ja kuulla, mitä ja mistä nuo kaksi puhuivat, mutta äiti työnsi heidät päättäväisesti hieman sivummalle. Lopulta nuo kaksi kättelivät ja mies vastasi tuolle toiselle rouvalle, että ehdotus oli todella hieno, mutta kun hän on hieman ujo uusissa paikoissa ja tilanteissa. – No, sitten meitä on kaksi. Nainen vastasi, eikä suostunut kuulemaan mieheltä enempiä vastusteluja. Paikalla olleet ihmiset hymyilivät ja lausuivat kehuja ja tsemppejä, taas muutamat taputtivat. Mies ei ollut uskoa korviaan: Hän, täysin tavallinen kansalainen, olikin yllättäin tuon pienen hetken ajan suosittu ihminen.

 Seuraavat pari päivää ennen aattoa hän oli kuin tulisilla hiilillä. Hän oli vaihtanut puhelinnumeroita näiden kahden naisen kanssa ja puhe oli, että he soittelisivat aattona hänelle. Mutta nyt kello kävi jo iltapäivä kahta, eikä kumpikaan ollut soittanut hänelle! – No olisihan se pitänyt arvata, että näin tässä sitten kuitenkin käy. Mies sanaili ääneen ja päätti tehdä itsellensä pari voileipää , kun ei ollut oikein ruokakaan maittanut. Ehtipä hän toisen niistä syömään, kun puhelin soi. Siellä oli tuo poikien äiti, joka pahoitteli, että ei ollut aikaisemmin soittanut. Hän kertoi, että oli ollut hieman yllättäviä tekijöitä päivän aikana, mutta olisiko mies vielä valmis tulemaan äkkiä pyörähtämään heidän luonaan, kun pojatkin siitä puhuvat. No, eihän siinä auttanut, kuin lähteä matkaan, joten taksin tilaus ja kohti annettua osoitetta. Perille päästyään hän huomasi olevansa kohtuullisen isohkon omakotitalon edustalla ja häntä vastaan asteli vakain askelin joku mies.

- Jaahas, sinä varmaan olet se setä, kenestä meidän viikarit ovat puhuneet! Tämä esittäytyi poikien isäksi ja hänen vaimonsa oli sopinut miehen vierailulle tulosta. Kahdestaan herrat astelivat sisälle ja kun mies oli saanut ulkovaatteensa riisuttua, ohjattiin hänet isoon olohuoneeseen. Siellä vastaan tulikin yllätys: Tuo rouva, kenen luokse miehen piti mennä, olikin talossa! – Hyvää joulua! Kajahti kaikkien paikalla olevien suusta.

 Miehelle kerrottiin, että poikien äiti oli miettinyt hetken sitä, että tämä toinenkin rouva oli joulun yksin, joten hänetkin päätettiin pyytää kyläilemään. Talossa kyllä tilaa riitti. - Ajattelin, kun teitä kuuntelin, että ei se ole mukavaa olla jouluna yksin ja otin hieman ”oikeuden omiin käsiin” ja päätin toimia näin. Perheen äiti puheli.

 Mies oli vilpittömästi ihmeissään, sai silti sanottua rykien kiitos pariinkin kertaan. Lopulta koko joukko asettui joulupöydän ääreen ja mies katsahti hieman ylöspäin ja kuiskasi hiljalleen: Tämän on oltava sitä Joulun taikaa!

 Hyvät ystävät: Joulu ei ole vain lahjojen antamista, se on paljon muutakin. Joulu on myös se tunne sydämessä! Muistakaa, että rahalla ei saa kaikkea.

 Rauhaisaa Joulua kaikille.

Talvisen tammikuun tarinointia

Kaikille taas pitkän tauon jälkeen terveydys. Elämässä on ollut niin paljon kaikkea, että on valitettavasti jäänyt viimeaikoina tämä kirjoittelu vähemmälle. No nyt yritetään taas jotain saada aikaan, eli katsotaanpa millaista pientä jutuntynkää tulee luettavaksenne. (21.2.2021)

----------------------------------------------------------------------

Kävelen autolle, hieron käsiäni yhteen.... on varhainen aamu ja pakkasta mukavasti noin 20 astetta. Hämärää, missään ei juuri vielä ole suuremmin liikennettä ja vain muutamassa ikkunassa on valot. En siis ole aivan ainoa hereillä tähän aikaan.... vaan mitä se kello oikeasti on ja miksi olen valveilla niin varhain? En mieti asiaa enempää, enkä halua sitä ehkä kaikille kertoa, mutta... - on vain pakko olla jo ennen aamu kuutta liikkeellä ja minulle se on sama kuin olisi keskiyö!

Katson muutaman naapurini autoja, ne olivat seisseet parkissa parikin päivää ja sen kyllä huomasi. Lumi, jää ja pakkanen olivat muokanneet niitä hieman "uuteen uskoon".Olin tyytyväinen, että olin edellisenä iltana laittanut auton lämpenemään tiettyyn aikaan, en todellakaan halunnut aloittaa aamua raapimalla ikkunoita ensimmäistä varttia!

 Istahdin autoon, se käynnistyi vaivatta ja radiosta pamahti soimaan jokin tusinahitti. Tuhahdin ja vaihdoin kanavan nopeasti toiselle. Valitettavasti kanava, jota olisin kuunnellut, ei vain kuulunut noilla "leveyspiireillä", joten jouduin tyytymään hieman toisenlaiseen tarjontaan. Joku tylsänkuuloinen naisihminen selitti sitä yhtä-ja-samaa, mitä oltiin viimeviikkoina kuultu ja luettu jokaisesta mediasta enemmän ja vähemmän..... että voikin yksi pöpö saada sellaiset mittasuhteet, että mitään muuta ei juurikaan osata enää julki tuoda ja kaikki nivoutuu periaatteessa yhden asian ympärille. 

 Lähdin liikkeelle ja katselin ympärilleni. Kaupunki lähes nukkui vielä, vain muutama auto oli liikenteessä ja joku herra ulkoilutti koiraansa urhollisesti, pakkasesta huolimatta. Radiosta alkoi soida jotain korvaa miellyttävää.... käänsin ääntä hieman lisää ja hymyilin. Mielenkiintoinen versio, totesin puoliääneen ja hyräilin mukana.  https://www.youtube.com/watch?v=kHxPPwNySzw 

Kappale sopi aamuun mielestäni oikein loistavasti ja sen myös toimittaja lausui kappaleen jälkeen. Kuin huomaamatta olin tuon sävelmän aikana ajanut jokusen kilometrin, enkä enää harmitellut sitä, että olin niin varhain aamulla liikkeellä! Matka jatkui, maisemat vaihtuivat, vain joidenkin vastaantulevien autojen ajovalottomuus ärsytti, mutta sille en voinut valitettavasti mitään - vaikka mieli tekikin. Tulin isommalle tielle ja kiihdytin tasaiseen matkanopeuteen ja mietin, mikä sai minut - aamulaiskan ihmisen - lähtemään liikkeelle tällä tavalla. No, tehty mikä tehty ja nyt olen liikekannalla. Yllättäin näen edessäni noin sadan metrin päässä jarruvalojen syttyvän kirkkaasti. Nopeasti hiljennän vauhtia ja jarruttelen itsekin. Näen, kuinka edellä ajava auto haukkasee penkkaa, pyörähtää nopeasti kierroksen keskellä ajorataa ja ajautuu vauhdilla tien toiselle puolelle hankeen. 

Painoin nopeasti hätävilkut päälle ja ohjasin autoni tien sivuun. Nappasin puhelimen taskuuni ja syöksyin nopeasti autostani ulos ja muutamalla juoksuaskeleella olin tuon hankeen ajautuneen auton luona. Kuljettajan ovi oli osittain auki ja sisältä kuului kovaa huutoa. Tajusin, että kuljettaja oli ainakin pelästynyt - jos huuto tuli hänestä. Pääsin oven luo ja avasin sitä varovasti, kun en voinut tietää, nojasiko sitä vasten joku ja oliko tämä mahdollisesti loukkaantunut. Minua katsoi arviolta noin parikymppinen nuori nainen silmät kyynelissä ja huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten. Hän tuijotti minua kuin aavetta, ei osannut sanoa mitään.... katsoi vain suu auki. Kysyin, oliko hän mahdollisesti loukannut itseänsä, mutta hän ei vastannut - yritin uudelleen, ei mitään....

Otin puhelimen ja soitin nopeasti hätäkeskukseen. Paikalle oli pysähtynyt toinenkin auto, josta tuli vanhempi pariskutan paikalle. Rouva kysyi minulta, onko minulla kaikki hyvin ja kun kerroin, että olen itsekin auttamassa, hän sivuutti minut kuin en enää olisi ollut edes olemassa ja työnsi itsensä ulosajaneen auton kuljettajan ovesta puoliksi sisälle - ja sitten alkoi huuto! Ensin huusi autoa ajanut nuori tyttö ja sitten tuo vanhempi rouva, kumpikin pelästyivät toistensa ääntä ja rouva otti nopeasti muutaman askeleen taaksepäin. Hänen miehensä selvitti minulta, onko apua soitettu ja kun kerroin, että juuri ilmoitin hälytyskeskukseen, tämä sanoi rouvalleen, että jatkavat matkaa. Eipä mennyt kuin hetki, kun pariskunta oli kaasutellut pois paikalta ja minä seisoin pienessä lumisateessa tuon ulosajaneen auton vierellä. Päätin uudelleen yrittää jututtaa tuota nuorta naista, jos vaikka onni olisi nyt myötä. Raotin autonovea hieman ja sanoin hyvin rauhallisesti, että ei ole hätää - olen soittanut apua. Tuo nuori nainen alkoi nyyhkiä. Kaivoin hänelle pari nenäliinaa taskusta ja tämä otti ne varovasti käsiinsä, pyyhkien silmiään ja poskiaan. Koitin varovasti silmäillä häntä, oliko jossain selkeitä ulkoisia vammoja, mutta mitään ei ainakaan näkynyt. Ihmettelin, missä apu mahtoi viipyä, sillä ei mielestäni missään syrjätiellä oltu ja matkaa kaupunkiinkaan ei ollut mitenkään mahdottomia. Sitten soi puhelimeni ja kun vastasin siihen, sain syyn viivästykselle: Matkalla tälle onnettomuuspaikalle palolaitoksen auto oli yhdessä risteyksessä saanut eteensä jonkun henkilöauton risteyksessä, vaikka hälytysvilkut olivat päällä ja tultiin "torvet soiden" ja sitä sitten selvitellään. Olivat laittaneet juuri toisen auton matkaan ja ambulanssin pitäisi myös olla kohta perillä. Poliiseilla menee hetken pidempään, koska olivat partiolenkillä hieman pidemmällä ja paikalle pääsemiseen menee tovi. Kiitin infosta ja kerroin tuolle nuorelle naiselle, että apu on aivan kohta paikalla. 

https://www.youtube.com/watch?v=trl3Hn4LfTo

 Yllättäin tuo nainen nousee autosta ja lähtee lähes juoksemaan tietä pitkin! Yllätyin ja huusin perään tajuten, että en voi päästää häntä menemään. Kiirehdin hänen peräänsä ja sainkin hänet kiinni pienen pyrähdyksen jälkeen. Pysäytin naisen ja kysyin ihmeissäni, mitä hän oikein meinasi ja miksi oli lähdössä pois paikalta? Silloin näin, että hänen otsan oikeassa sivussa oli haava josta oli vuotanut jonkin verran verta. Otin naista kädestä kiinni ja sanoin, että mennään minun autooni lämmittelemään, kunnes apu tulee paikalle - ja samalla ihmettelin, missä ihmeessä auttajat todellakin viipyivät! 

Pääsimme autolleni ja laitoin hänet istumaan. Samassa kun olin saanut hänet paikoilleen, näin ensimmäiset siniset valot heijastuvan autoni peileistä. Käänsin päätäni ja näin paloauton ilmestyvän paikalle. Sanoin tuolle naiselle, että istuu vain rauhassa ja kävelin paloauton luokse, siitä oli jo pari miestä noussut ulos suunnistaen onnettomuusauton luokse. Sain kerrottua, että auton kuljettaja on minun autossani ja hän on satuttanut päätänsä. Yksi palomiehistä tuli välittömästi autoni luokse ja katsoi naista, huusi toisille, että tuovat ensiapulaukun kun ambulanssia ei vielä näkynyt. Mutta samassa, kun toinen palomies toi ensiapulaukkua, paikalle kurvasi ambulanssi ja tämän henkilöstö otti tuon nuoren naisen hoiviinsa. Minulta tentattiin, mitä tiesin tapahtumasta ja kerroin kaiken, mitä olin nähnyt ja mitä oli tapahtunut. Se, että nainen oli koittanut karata juosten paikalta - sai kaikki hieman varovaisemmiksi. Oliko siihen selkeä syy? Nainen ei vaikuttanut olevan esimerkiksi huumausaineiden vaikutuksen alainen. Samassa paikalle ehti jo poliisitkin. Välittömästi jouduin heidänkin tentattavaksi ja kerroin saman, mitä olin kertonut palomiehille ja sairaanhoitohenkilökunnalle. Poliisit ottivat tietoni ylös ja toinen lähti vielä mittailemaan ulosajopaikkaa ja tutkimaan autoa.  Yhtäkkiä hän huutaa, että täällä tarvittaneen apua, jolloin autolle syöksyi palomiehet ja tuo toinenkin poliisi. Takapenkin jalkatilassa näkyi jotain, mikä sai kaikki kiireisiksi. Siellä oli lasten turvaistuin kumossa ja sen päällä osittain matkalaukku. Ambulanssista tuli myös nopeasti ensihoitaja paikalle ja toinen takaovi avattiin varovasti, mitään ei kuulunut..... tuijotin tapahtumaa pala kurkussa, toivoen ja peläten! Vilkaisn ambulanssiin päin, mutta siellä oli ovet kiinni, joten en voinut nähdä naista. Samassa kuulin kommentin, että väärä hälytys - turvaisutin oli tyhjä ja autossa ei ollut naisen lisäksi ollut muita.

Toinen poliiseista tuli vielä luokseni ja varmisti kertomani, sekä että tietoni olivat oikein. Pääsin jatkamaan matkaa ja kun lopulta lähdin ajamaan eteenpäin, mietin, miksi nainen oli niin pelokas että oli valmis pakenemaan juosten pois paikalta. 

Pääsin lopulta perille, mihin olinkaan menossa mutta ajatukseni pyörivät tapahtuneessa ja tuossa naisessa - mietin oliko hänellä kaikki hyvin. Mutta koska en tiennyt kuka hän oli, en tietekään voinut saada asiasta tietoa, koska eipä sairaalasta minulle olisi kerrottu miten hän voi, koska en olisi pystynyt antamaan hänen nimeään tai muitakaan tietoja. Vaan kuinkas kävikään.....

Seuraavana päivänä jouduin käymään sairaalassa ja pääaulaan päästessäni tunsin, kuinka joku tuli takaapäin ja tönäisi varovasti minua. Käännyin nopeasti ja näin tuon nuoren naisen. Hänellä oli pieni side otsalla ja tukka oli hieman sekainen ja olemus oli aavistuksen nuhjuinen ja väsynyt. Hän kysyi varovasti minulta, että olinko se kuka auttoi häntä eilen. Kerroin, että olin ja tunnistin hänet. Hän otti varoen kädestäni kiinni kätelläkseen, mutta ei päästänytkään siitä heti irti vaan pyysi hiljaa anteeksi ja sanoi, että hänen on ehkä kerrottava, miksi käyttäytyi niin kuin oli käyttäytynyt. Ennen kuin hän jatkoi, kerroin että voiko hän odottaa sairaalan kahviossa hetken, että palaan - käyn vain hoitamassa yhden asian ja tulen tuota pikaa takaisin. Sain vain nyökkäyksen vastaukseksi, mutta uskoin häntä.

Muutaman minuutin kuluttua palasin ja suunnistin kahvioon. Hän todellakin odotti minua! Ostin kahvit meille ja istuuduimme pieneen nurkkapöytään - mikä sai itseni hymyilemään.... klassinen tilanne "vain sinä ja minä ja nurkkapöytä", vaikka nyt ei ollutkaan mitkään treffit. Hän tärisi hieman ja kertoi, että oli saanut tosiaan tällin, mutta esimerkiksi aivotärähdyksestä ei ollut merkkejä

https://www.youtube.com/watch?v=TLDl7UusXmk

Hän aloitti varovasti kertoen, mistä oli lähtenyt ja miksi. Aloin tarinan edetessä ymmärtämään hänen ensireaktiotaan minut nähdessään, hän oli luullut minua aivan toiseksi henkilöksi..... ketä hän ei todellakaan halunnut kohdata - ja tarina vei minut vain syvemmälle ja syvemmälle hänen ihmeelliseen ja hieman outoonkin elämään, josta ei vaiheita ja tilanteita puuttunut...... Vaan kerronko siitä teille? Se jää nähtäväksi. Pienet asiat jätän salaisuuksiksi.....

----------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joulutarina v.2018

Hei vain.
Tähän väliin kirjoittelen pienen joulutarinan.
Sellainen on ollut tapana tässä viime vuosina tehdä, jotenka katsotaan, saisinko taas
jotain aikaan.... vaikka pakko tunnustaa - ideapankki on ollut hieman heikohko
viime aikoina kaikenlaisten muiden kiireiden vuoksi. (12.12.2018)

----------------------------------------------------------------------------------------

He istuivat sängyn laidalla ja katselivat ikkunasta ulos. Satoi.... satoi - ja satoi.
Joulukuu oli edennyt jo toiselle viikolle ja ulkona satoi.... ja satoi - ja satoi.
Vettä!
Niin, vettä!
Muutama kuivahko päivä oli ollut välillä ja ilmat viilenneet sen verran, että
aamuisin oli maassa ollut hieman hyhmää ja muutaman kerran oli pari pientä
lumihiutaletta leijunut maahan, tosin hetimiten sulaneet pois.
Heitä masensi.

Pojat olivat jo pitkään odottaneet lumen tuloa ja heidän jaloissaan konttaava
pikkusiskokin varmasti ihmetteli, miksi isoveljet eivät olleet normaalin riehakkaita
pikkupoikia, mitä nämä yleensä olivat.
- Siis eikö tosta sateesta tule ikinä loppua?
- Ei kai.
- Onks tää ny sitä jotain ilmastonmuutosta vai mikä juttu tää o?
- Enmää tiedä. Kysytään äidiltä!
Pojat juoksivat keittiöön, missä heidän äiti aherteli ja leipoi selvästi joululeivonnaisia.
Pikkusisko konttasi poikien perässä silmät pyöreinä ihmettelystä, tuttia imeskellen.
- ÄIIITIII, ÄÄIITIIIII......! Pojat huusivat yhteen ääneen.
- Onks ny se ilmastomuutos tullu tänne? Voiks sitä peruuttaa tai saaks siihen jotain
vaihtoehtoi niinku noissa peleissäkin on?
Äiti pysähtyi, kääntyi katsomaan poikia ja ihmetteli, mitä nämä tarkoittivat.
Pojat kertoivat, että heitä ärsytti tuo vesisade. Pitäisi tulla lunta! Ei talvi, eikä joulu
ole mitään ilman lunta. Äiti hymyili, mutta tunsi itsekin samalla tavalla.
Häntä harmitti, ettei voinut tehdä asialle mitään ja sanoikin vain pojille, että
meidän kaikkien pitää vain odottaa ja olla kärsivällisiä. Kyllä se luonto aikanaan sitten
sitä lunta suo ja pääsette tekemään lumiukkoja ja -linnoja.
Pojat huokaisivat hieman pettyneinä. He olivat varmoja, että äiti olisi kertonut vaikka,
että huomenna sataa lunta. Mutta jos äiti ei tiennytkään varmasti, niin isä tietää kyllä!

He palasivat huoneeseensa leikkimään ja odottamaan isää kotiin töistä.
Tällä oli aina välillä jotain pieniä yllätyksiä heille ja pikkusiskolle - niin ja äidille!
Mutta nyt kello eteni hitaasti. Se pikkuviisari tuntui olevan kuin naulattuna yhteen numeroon,
eikä tuntunut liikkuvan yhtään eteenpäin seuraavaan numeroon, minkä kohdalla se viisari
oli aina silloin, kun isä tuli töistä kotiin.
Lopulta viisari siirtyi ja pojat hyppäsivät ikkunaan tuijottamaan nenät kiinni lasissa,
koska pihalle kaartaa tuttu auto ja isä tulee siitä ulos. Eikä mennyt aikaakaan, kun näin
tapahtui ja pieni hetki siitä, niin isä olikin sisällä. Hän huikkasi iloisesti kaikille ja
pojat olivat heti hänen kimpussaan.
- Voiks ton ilmastomuutoksen peruu tai vaihtaa toiseen?
- Onko pilvissä ääretön määrä vettä, kun aina vaan sataa?
- Voitaisko me tehdä lunta, että saataisiin ulos talvi?
- Miks toi vesi ei voi muuttuu lumeksi vaikka maassa kun se on satanut?
Isä oli ihmeissään kyselytulvasta ja katsoi äitiä kysyvästi ja hämmästellen?
Tämä kertoi, että pojat ovat olleen hieman harmissaan, kun sataa vain vettä.

https://www.youtube.com/watch?v=okoWLPeV-ac

Sinä iltana keskusteltiin poikien kanssa paljon säästä ja erilaisista sääilmiöistä.
Pojat tiesivät, että isä on viisas mies, mutta ei hänkään pystynyt kertomaan, koska
sataa lunta vai sataako sitä ollenkaan. Ainoa, kenelle asia tuntui olevan aivan saman
tekevää - oli pikkusisko. Tämä touhusi omilla pehmoleluillaan omiaan ja tuhisi
ja jokelteli hiljalleen. Tai sitten hän tuumasi mielessään, että mitä hän noista
poikien jutuista välittää.... ei ne niin tärkeitä hänelle ole.

Nukkumaan mennessä pojat vielä kuiskivat toisilleen, että toivotaan hiljaa kumpikin,
jotta aamulla kun avataan joulukalenterit, niin toivotaan samalla paaaaaaljooon lunta!
Siihen aatokseen pikkuherrat nukahtivat. Pikkusisko oli nukkunut jo pidemmän aikaa.
Isä ja äiti katselivat vielä jotain elokuvaa, tosin hekin keskustelivat hieman säästä
ja tuntui tuo synkkä ja märkä heitäkin harmittavan. Joulun tuntua ei oikein tahtonut saada
luotua, kun ulkona oli niin pimeää, harmaata ja vesisateista.

Tuli seuraava aamu ja kun äiti tuli herättelemään poikia, nämä pomppasivat ylös
poikkeuksellisen rivakasti ja syöksyivät aamutoimiin, jonka jälkeen saivat avata joulukalenterinsa.
Kalentereista tuli jälleen yhdenlaiset suklaahahmot ja
pojat vertailivat, millaisen toinen sai ja sitten ne pistettiin
"parempiin suihin", eli syötiin pois.

Mutta katse ulos vei iloisuuden poikien kasvoilta. Ulkona oli harmaata. Ainoa ero
eiliseen oli se, että nyt ei sentään satanut vettä.
Niin meni päivä, meni toinen, meni kolmaskin..... joulukalenterista vähenivät avattavat luukut....
- ja ulkona ei näkynyt kuin pari kertaa muutama pieni hiutale leijumassa, mutta nekin
sulivat välittömästi maahan osuessaan. Poikia alkoi suorastaan pelottaa!

https://www.youtube.com/watch?v=URugFjhXHrs

Sitten eräänä päivänä isä kysyi pojilta, haluaisivatko nämä lähteä hänen kanssaan hakemaan
joulukuusta? Hän oli täysin varma, että pojat suorastaan kiljuvat innosta, mutta kaikkea muuta:
- Ei me jakseta!
- Ääh, se on ihan tylsää.... ei viitsi.
- Eiku se on ihan turhaa!!!
- JOOO, nii on, IHAN TURHAA!
Isä ja äiti jäivät tuijottamaan poikia ja äiti kysyi ensimmäisenä, että miksi nyt joulukuusen
hakeminen olikin turhaa? Aikaisemmin pojat olivat olleet suorastaan innoissaan siitä ja nyt
ei sitten millään kiinnosta. Pikkusiskokin ihmetteli poikia ja konttasi näiden luo ja tuuppi poikia
jalkoihin, mutta nämä eivät nyt välittäneet pikkusiskon tönimisistä yhtään.
- Nii kun on niin tylsää kaikki. Sataa vaan ja on tollasta. Ei se joulu sitten tuu jos ei oo lunta!
- Joo ja varmaan te sitten laitatte vaan jotain mustii koristeita kuuseen, kun ne on sellasii synkkii.

Viimein äiti ja isä ymmärsivät, että poikien huoli olikin se, että joulua ei tule, jos ei ole lunta. Siinä ei vakuuttelut ja kauniit sanat auttaneet, kun pojat näkivät omin silmin,
että ulkona ei sää ollut mitenkään ihana.

Viimeisenä oljenkortena äiti yllättäin ehdotti, että jos tehdäänkin niin, että isä
käy hakemassa sen joulukuusen ja pojat kirjoittavat sillä välin uuden kirjeen joulupukille
ja kertovat, että toivoisivat lunta jouluksi. Poikien silmät kirkastuivat, eikä heille
tarvinnut sanoa enempää.... - saman tien nämä kaksi kaverusta syöksyivät huoneeseensa
ja kaivoivat paperia ja kyniä esille ja asettuivat lattialle makaamaan ja miettimään,
mitä he laittaisivat joulupukille viestiksi.
Isä hymyili, äidiltä tuo oli hieno ja ovela veto. Ei olisi ollut mukavaa ottaa kahta synkkää
pikkupoikaa valitsemaan joulukuusta, mikä oli vielä edellisenä jouluna näille ollut
enemmän kuin iso ja tärkeä asia.
- Mutta otahan tuo pikkuinen mukaasi. Äiti lausui ja näytti perheen pienintä, joka
katseli isää suurilla ruskeilla nappisilmillään.
- No voisinpa ottaakin, mutta kukapa kantaa kuusen ja hänet?
- Niin tietenkin, olinpa hupsu. Äiti sanoi ja kaappasi perheen pienen prinsessan syliinsä.

Isä puki yllensä ja lähti. Äiti meni katsomaan, miten pojat edistyivät ja puheensorinasta
päätellen kirjeestä tulisi melkoinen. Hän päätti olla häiritsemättä poikia ja keskittyi
sen sijaan pieneen tyttövauvaan, jolla olikin välipalan aika.

Jonkin ajan kuluttua pojat tulivatkin äidin luo ja esittelivät ylpeänä aikaansaannostaan.
"Hyväää joupupukki. Tuo paljon lajoja meille ja pikusiksolle. Ja sit me tarvittaa
paljoa lunta kanssa kun sä et pääss muuten meitään kotiin perile."
Alle pojat olivat piirtäneet itsensä ja heidän yläpuolella oli iso pilvi, mistä satoi lunta.
Äiti tunsi pienen palan kurkussaan ja toivoi mielessän, että ennen joulua todellakin
tulisi lunta, jotta pojat eivät olisi kovin pettyneitä.

Eipä mennyt aikaakaan, kun isäkin tuli jo kotiin kantaen joulukuusta, jonka oli
käynyt ostamassa. Ylpeänä hän esitteli sitä perheelleen eteisessä, ennen kuin kantoi sen
parvekkeelle odottamaan seuraavaa päivää, jolloin heidän oli tarkoitus koristella se.
- Mut me ei haluta koristella sitä ku ei oo lunta!
- Joo ja teillä on varmaa sit vaan niit mustii koristeit tai jotai.
Poikien into joulusta alkoi taas laskea häränpyllyä, jolloin äiti päätti pelastaa tilanteen.
- Mutta hei pojat, näyttäkäähän isälle se teidän kirje joulupukille ja kertokaa,
mihin laitatte sen, niin ehkäpä ensiyönä nuo tontut sitten osaavat sen löytää ja
viedä joulupukille kiireen vilkkaa. Poikiin tulikin onneksi eloa ja kumpikin selitti
tohkeissaan isälle, että mitä kirjeessä lukee ja mihin se laitetaan.
Se edellinenkin kirje oli kadonnut salaperäisesti yön aikana!

Illalla pojat kuuntelivat poikkeusellisen tarkkaan säätiedoituksia
ja kyllä siellä hieman vihjailtiin, että sää viilenee.... mutta vain paikoitellen maassa.
Suurin osa maasta olisi vielä täysin musta! Mutta nyt pojat olivat sitä mieltä, että
heidän kirjeensä kyllä pelastaa tilanteen ja lunta tulee maahan jouluksi.
- Nii, sitten pukki pääsee ajaan sillä pulkalla.
- Ei se ooo pulkka, sil on iso stiiika!
- Mut ku porot vetää sitä ja ei ne vedä stiikoja.
- Siin onkii moottori ja ne porot vaa on siin koristeen sitte ku ne lentää tai menee moottoritiellä.

Äiti ja isä seurasivat hymyssä suin poikien sanailua ja väittelyä aiheesta. Mitään tappelua siitä
ei kuitenkaan syntynyt, koska kumpikin oli kuitenkin sitä mieltä, että joulupukkikin tarvitsee
lunta, jotta tämä pääsee kulkemaan.
Näissä aatoksissa pikkumiehet painuivat nukkumaan, toivoen että seuraavana aamuna
maa olisi valkoinen. Sitä salaa toivoivat myös äiti ja isä....

Ja niin tuli aamu. Enää ei ollut jouluaattoon kuin pari päivää jäljellä.
Joulutohinat olivat perheessä äidin kohdalla jo melkoiset ja isä auttoi ja teki kaiken, mitä
vain pystyi..... tosin hänestä tuntui, että enempi hän oli välillä vaimonsa tiellä, kuin tarpeen.
Mutta äiti se tuntui jaksavan, koska hyräili joululaulujakin lähes kokoajan jotain tehdessään.
Isä otti parvekkeelta joulukuusen sisälle ja asetteli sen jo valmiiksi tuomaansa jalkaan
pystyyn. Siinä se sitten seisoi.... - kuusi, joka vielä oli niin alaston ja koruton, mutta silti kaunis.

https://www.youtube.com/watch?v=M_aFUcp-CPA

Pojatkin tulivat huoneestaan katsomaan kuusta ja hieman heistä näki, että tekisi niin mieli
alkaa koristelemaan sitä, mutta kun olivat sanoneet, että ei kiinnosta, kun ei ole edes lunta.
Nimittäin ei sitä kyseisenäkään aamuna sitten maassa ollut. Ilma oli kyllä kuivunut ja tuuli,
mutta lumesta vain ei ollut tietoakaan ja jouluun oli enää kaksi yötä!
- Mutta hei, oletteko te katsoneet, onko se kirje enää siellä mihin olitte sen jättäneet?
Pojat kävivät kurkkaamassa "salaista piiloaan", mihin olivat kirjeen jättäneet ja siellä ei ollut
kuin kaksi pientä karkkia.
- Hei, onks nää meille? Pojat kysyivät ja isä yritti olla hämmästyneen näköinen.
- No varmaankin on. Mutta kirjettä siellä ei siis enää ollut?
Pojat puistelivat päätä ja arvelivat, että heidän on nyt autettava pukkia ja koristeltava kuusi
isän kanssa, niin pukki tietää mihin hänen pitää tulla ja sitten varmasti tulee myös lunta.

Tohina kuusen ympärillä vaikutti melkoiselta, voisi sanoa melkeimpä että oli kuin pieni
paikallinen tornado olisi pyörinyt olohuoneessa ja poikien kiljahtelut ja pikkusiskon kikattelu
kaikui asunnossa. Äiti tuli katsomaan, miten työ edistyy ja isä vain naureskeli, että hyvinhän
tämä - kuusikaan ei ole vielä kertaakaan edes kaatunut!
Viimein koko komeus oli koristeltu ja hienohan siitä tuli. Pikkusiskokin sai hieman, isän
avustuksella, laitella koristeita kuuseen.

Sitten isä pyysi, että saisi hetken istahtaa... oli tuo sen verran rankkaa...
Pojat painuivat leikkimään iloissaan, koska he olivat nyt varmoja, että lunta tulee
ja pukki pääsee liikkumaan. Vaan mitä sitten tapahtui:
Isä oli avannut television, missä tuli uutiskatsaus. Jossain toisella puolella maapalloa oli
rankka lumimyrsky ja ihmisiä oli jumissa lentokentällä. Kuvassa näytettiin myös
joulupukkia, joka oli muiden matkustajien kanssa saarroksissa lentokentällä.
Poikia alkoi itkettää!
- Nyt se on tuolla eikä se pääse mihkään ku kaikki lumi on siellä.
- Toi on väärin et noi saa kaiken lumen ja koko tyhmä pukki on menny tonne!

https://www.youtube.com/watch?v=TQoVB3Rd28E

Siinä ei isän eikä äidin vakuuttelut auttaneet enää ollenkaan. Pojat olivat täysin varmoja siitä,
että joulu olisi pilalla ja sen saisi pyyhkiä kokonaan kalenterista pois!
- Me ei sit saada ees lahjojakaa ku toi on nyt tuolla. Miks noi on noin tympeen näkösii kaikki?
  Siellä on lunta ja niil on joulupukkikin siellä!

Päivä eteni iltaa kohti melkoisen matalapaineisissa fiiliksissä. Poikia ei ilahduttanut edes se,
että posti oli tuonut heille erilaisia joulukortteja. Niissä oli ihan liikaa kaikkea talvista.
Oli joulupukkia, lahjoja, lumiukkoja, lapsia pulkkamäessä ja vaikka mitä.
Mitä sellaisilla korteilla tekee, jos ei ole
kunnon joulua ja lunta?

Isä ja äiti laittoivat salaa lähes jo kätensä ristiin toivoen, että
sitä lunta todellakin sataisi ennen jouluaattoa. Sitä murinaa ja surullisia ilmeitä olisi
todella ikävä katsoa, kun jo nytkin riipaisi mieltä.
Ainoa, kuka oli tilanteesta täysin tietämätön, oli tietenkin pikkusisko.... hän
leikki tyytyväisenä lattialla omilla leluillaan ja ähisi ja jokelteli omiaan.

Illalla pojat menivät nukkumaan pelokkaina.... he miettivät, olisivatko he olleet niin
tuhmia, että sen takia pukki ei ehkä pääse heidän luo ja luntakaan ei ole satanut.
- Mä en ainakaan viikkoon kiukuttele jos tulee lunta.
- Joo ja mä en ainakaan sataan päivään tee mitää tyhmää!
Näin kumpikin päätti, että jos joulu tulee ja pukkikin pääsee heidän luo, ovat
he entistä kiltimpiä - vaikka eivät he muutenkaan mitään hirveitä rasavillejä olleet...

Yö meni hieman levottomin unin, kummallakin... - ja aamun sarastaessa heidät herätti..
pikkusisko, joka kikatteli poikien huoneessa ja katseli ulos ikkunasta.
Pojat aukaisivat silmänsä, eivätkä olleet uskoa näkemäänsä: Ulkona oli talvinen sää!
Yöllä oli tullut lunta oikein reippaasti ja koko maisema oli muuttunut kuin
taikaiskusta aivan erilaiseksi. Pojat syöksyivät isän ja äidin makuuhuoneeseen, missä nämä
mukamas vielä nukkuivat, sillä he tiesivät, mitä tuleman pitää...
- Iiiisäääääääää ja äääitiiii, KAATSOKAAAA ULOS... siellä on LUUNTA!
Pojat riuhtaisivat verhot pois ikkunan edestä ja isä ja äiti yrittivät olla hämmästyneen
näköisiä ja tuumailivat ääneen, että taisi se kirje sittenkin päästä perille ja joulupukki
oli varmaan nyt jotenkin saanut järjestettyä asioita niin, että lunta oli tullut joka paikkaan.

https://www.youtube.com/watch?v=RAKZvM9I9EY

Pojilla oli kova kiire päästä ulos leikkimään ja hyvä, kun saivat edes kunnolla puettua, kun
jo olivat pihalla. Kohta sieltä kaikuikin iloinen nauru ja melske. Naapureidenkin lapset
tulivat ulos ja melkoinen mekkala täyttikin kohta koko alueen ilmatilan Äiti ja isä
huokaisivat helpotuksesta ja toivoivat, että lumi ei todellakaan sulaisi heti pois.
Onneksi säätiedoitus lupaili pientä pakkasta ja talvisia säitä useammalle päivälle, jotenka
ainakin joulunpyhät saataisiin viettää kunnon talvisissa keleissä.

Päivä meni vauhdikkaasti ja pojat ehtivät vain välillä käydä sisällä. Punainen väri poskilla
ja säihkyvät silmät kertoivat, että he todella nauttivat olosta. Pikkusiskokin pääsi ulos
ja kunnolla ensimmäistä kertaa kosketuksiin lumen kanssa. Hetken ihmettelyn jälkeen hän
alkoi nauraa kikattaa ja tunki puhdasta lunta suuhunsa sen, minkä ehti.
No kauaa tuota iloa ei hänelle suotu, äiti päätti, että tuo "ruokavalio" ei ole soveliasta ja
lopetti nuo touhut nopeasti, mutta eipä se pikkuista tuntunut sekään haittaavan.

Illalla pojat olivatkin niin väsyneitä koko päivän leikkimisistä, että hyvä kun iltapalaa
jaksoivat syödä..... uni tuli todella nopeasti. Isä alkoi äidin kanssa paistamaan kinkkua ja
siinä sitä uuniin laittaessaan nauttivat yhdet lasilliset kevyesti terästettyä glögiä.

Seuraavana aamuna äiti ja isä olivat heränneet jo varhain. Oli nimittäin jouluaatto.
Pojat nukkuivat harvinaisen sikeästi ja pitkään, mutta siihen oli varmasti syynä edellisen
päivän pitkät riehakkaat leikit ja varmaan se helpotus siitä, että luntakin oli maassa.
Ja olihan sitä edelleenkin! Hiljalleen sitä satoi lisää, mikä sai maiseman ja taivaan näyttämään
entistä kauniimmalta.

https://www.youtube.com/watch?v=8xPvZEogTgY

Mutta olihan pojat saatava hereille, sillä televisiosta tuli yksi heidän suosikkiohjelmiaan
jouluisin, eli "Joulupukin kuuma linja". Tietty poikien piti päästä sitä katsomaan ja
he halusivat myös soittaa pukille. Pitkän, pitkän yrittämisen jälkeen kävikin tuuri, että heidän
soitto valittiin lähetykseen ja pojat yhteistuumin suorastaan kiljuivat puhelimeen kiitokset
joulupukille, kun oli hakenut heidän kirjeen ja pitänyt huolen, että lunta satoi!
He varmistivat vielä, että tietäähän pukki mihin hän tuo illalla lahjat, kun pääsee telkkarista.
Pukki myhäili ruudussa ja kertoi, että kyllähän pukki tietää tasan tarkkaan kaikkien
kilttien lasten osoitteet ja missä he olivat milloinkin. Pojat olivat riemuissaan!

Päivä alkoi taipua iltapäivän puolella ja aatto eteni hiljalleen. Pojat alkoivat olla hieman
kärsimättömiä, että koska se pukki oikein tulee... vai kävikö hänelle taas joku onnettomuus?
Samassa ulkoa kuului jotain ääntä ja kaikki kiiruhtivat ikkunaan katsomaan, mistä tuo
kummallinen kolina, meteli ja melske kuului....
Ulkona näkyi joku hahmo hiippailevan suuren
säkin kanssa kohti heidän taloaan!

- Se on joulupukkiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii !!!!! Pojat huusivat.
Samassa soikin ovikello ja isä yritti mennä avaamaan ulko-ovea, mutta pojat kiilasivat
hänen eteensä ja avasivat oven - ja toden totta, oven takana seisoi ison lahjasäkin kanssa
joulupukki. Tämä kysyi, että onkos talossa kilttejä lapsia ja pojat vastasivat terävästi,
että on, kaikki kolme! He pitivät huolen siitä, että pikkusiskoa ei unohdettu.

https://www.youtube.com/watch?v=hrzRDBkpcbg

Lahjojen jako tapahtui ripeästi ja pukkia suorastaan nauratti poikine tohina ja vauhti.
Mutta sen verran he malttoivat odottaa, että kaikki lahjat oli jaettu ennen kuin edes
miettivät niiden avaamista. Vielä ennen pukin lähtöä pojat kysyivät häneltä, että
miten hän osasikaan laittaa lunta tulemaan ennen kuin tuli tuomaan lahjoja.
Hetken näytti siltä, että joulupukki ei osaisi sanoa mitään, mutta sitten hän otti
ovelan ilmeen kasvoilleen ja kuiskasi pojille, että pukilla on sellaista taikajauhetta, jota
hän päästi ilmaan ja se leijui joka puolelle ja sai aikaan lumisateen!
Pojat olivat vakuuttuneita pukin sanoista ja toivottivat tälle hyvää matkaa ja hyvää joulua.

Ilta etenikin lahjapakettien availuissa ja uusien ihmeellisten lelujen testaamisessa.
No tottakai niitä uusia vaatteitakin tuli ja taas yhdet villasukatkin, mutta kai niitäkin
joskus tarvitaan..... Nyt oli tärkeämpää päästä leikkimään kaikilla uusilla jutuilla!

Mutta eipä pojat jaksaneet montaa tuntia leikkiä, kun alkoi jo väsy painaa.
Pikkusisko oli jo nukkunut pidemmän aikaa tyytyväisenä ja niin pojatkin siirtyivät sänkyihin.
Isä ja äiti suorastaan huokaisivat tyytyväisinä ja helpotuksesta, sittenkin joulusta tuli iloinen
ja onnellinen, joka tavalla.

https://www.youtube.com/watch?v=aCrSa3c-clc

Hyvää Joulua jokaiselle - tasapuolisesti.
- ja muistakaa, älkää jättäkö ketään yksin jouluna.
--------------------------------------------------------------------------------------

Syksy käsillä, töitä tehden (- ja mitä tapahtui villissä lännessä....)

Huh - huh, mihin se aika on kadonnut?
Jopas on taas mennyt "pieni" hetki siitä, kun tätä tarinaa olen kirjoittanut.
No syitä on ollut mm. omassa työelämässä erilaiset kuviot, joita on joutunut säätämään
ja sitten olen koittanut välillä ottaa jopa todella rennosti muutenkin. Mutta nyt mennään taas!
(29.8.2017)
-----------------------------------------------------------------------------------------

Kuuma, polttava päivä.
Aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta, kun tuo yksinäinen mies ratsasti hitaasti
eteenpäin. Hän oli suojannut kasvonsa läpitunkevalta hiekalta, mitä preeriantuuli lennätti
ympäriinsä. Hän toivoi olevansa pian perillä, sillä ratsastusta oli kestänyt jo useamman päivän.

Jossain korkeuksissa taivaalla kaarteli muutama korppi, mutta hän ei ollut kiinnostunut
niiden elämästä - eivätkä ne hänen..... Hitaasti matka eteni ja mies huokaisi mielessään hiljaa
"Saisi pian tuo jo näkyä!"  - Ja kuin ihmeen kaupalla, juuri samalla hetkellä hänen
hiekan kuivattamiin silmiin osui horisontista pienen kyläpahasen silhuetti.
Hän olisi kohta perillä!

Viimeiset minuutit vielä.... ja sitten hän olisi perillä.... mutta olisiko tuo kyläpahanen se,
mitä hän oli etsinyt jo kauan - aivan liian kauan, omasta mielestään!
Mutta oli se mikä tahansa kylä, hän saattaisi saada ainakin hetkeksi suojaa ja pääsisi lepuuttamaan
itseään ja ratsuaan kunnolla, sekä tietty täydentämään tarvikevarastoaan.

Kylän laidalle päästyään hän huomasi, että juurikaan ketään ei näkynyt missään.
Pienellä hevostallilla joku harjasi hevosia ja jostain kuului sahaamisen ääniä, muuten
ainoastaan tuulen ujellus oli se, mitä hän kuuli.
Tuo tuntematon mies ratsasti kylää halkovaa katua pitkin etsien katseellaan selkeästi jotain.
Lopulta hän pysähtyi.....     https://www.youtube.com/watch?v=CRYvLijhqYA

Siinä rakennuksen seinällä oli kyltti: "The One-man Saloon"
Hän veti kasvojaan peittäneen huivin kaulalleen ja hymyili - hymyili ensimmäisen kerran
moneen vuoteen! Hymy paljasti paloviinan ja preerianhiekan kellastamat hampaat ja
vasemman silmäkulman sivussa olevan arven.
Tuntematon mies nousi hevosensa selästä, taputteli hieman sitä ja lupasi, että ensiyönä tämä
saisi nukkua oikeasti jossain tallissa, eikä tähtitaivaan alla preerialla.

Kadun toisella puolella, vastapäätä saluunaa, sijaitsi sekatavarakauppa, jota piti C.W. Greton
niminen mies vaimonsa kanssa. Kaupan edustalla nojaili päiväsiestaansa nauttien meksikaani,
joka oli kuullut jonkun ratsastavan saluunan edustalle. Meksikaani nosti hieman sombreroaan ja
katsahti tuota vierasta tulijaa hetken, nousten sen jälkeen hitaasti ylös astuen sisälle kauppaan.

Kauppiaalla oli palveltavana kaksi rouvaa ja meksikaani odotteli hiljaa sivussa, kunnes tämä
oli saanut tehtyä kaupat loppuun rouvien kanssa ja nämä olivat poistuneet liikeestä.
- Señor....... señor...... muukalainen, vieras hombre! Hän ei ole mikään tavallinen cowboy....
  Nopeasti señor.... tulkaa katsomaan!
Meksikaani asteli nopeasti ikkunan ääreen ja kauppias tuli myös hänen viereen.
He näkivät juuri, kun tuo muukalainen asteli sisälle saluunaan ja tämän hevonen oli
kiinni puomissa saluunan ulkopuolella, juoden siihen hevosille tuodusta kaukalosta vettä.

- Mistä tiedät, että tuo mies ei ole mikään tavallinen kulkija tai vain töitä etsivä karjapaimen?
Kauppias haroi leukaansa ja näytti mietteliäältä.
- Señor Greton, minä tiedän..... katsokaa hevonen! Se ei ole mikään tavallinen cowboyn hevonen.
  Se on nopea, minä tiedän..... señor....minä tiedän. Tuo hombre on jotain muuta ja
  ei hän tänne tullut turhaan. Señor Greton, minä aavistaa hieman, että tässä voi tapahtua jotain.

C.W. Greton tiesi, että meksikaani tunsi hevoset ja tällä oli hyvä ihmistuntemus.
Hän oli ottanut tuon meksikolaisen muutama vuosi sitten apurikseen liikkeeseen ja mies
oli pari kertaa pelastanut hänet muutamalta pieneltä ryöstöyritykseltä.

Samaan aikaan tuo muukalainen asteli saluunaan sisälle. Hän katsahti ympärilleen ja
huomasi, että eräässä pöydässä kolme miestä tuhlasivat aikaansa pelaamalla korttia,
toisessa pöydässä taasen kaksi miestä söivät jotain...... - ja tiskillä notkui yksi mies.
Hän asteli hitaasti tiskille ja baaritiskin takana viinankaatajan roolissa ollut todella laihan
näköinen mies tuli hänen eteensä.
- Mistäs muukalainen tulee? Baarimikko kyseli samalla, kun pyyhkäisi tiskiä.
- En tiedä oikein itsekään. Ties mistä - ja menossa ties minne, ennen kuin sitä ehdit kysyä.
- Okei, okei... ei pidä hermostua. Me ollaan rauhaa rakastavaa väkeä täällä
Silverdream:in kaupungissa.
- Ai oikein kaupunki! Muukalainen naurahti. Häntä ajatus siitä, että ehkä 40-50 talon
kylää kutsuttiin kaupungiksi, mutta mikäs siinä.
- Viski, eikä sitä mitä te kuitenkin keittelette jossain vajassa vaan tuontitavaraa.

Baarimikko murahti, jotenkin tuosta muukalaisesta paistoi läpi se, että hän ei olisi
helppo pala, jos jotain tapahtuisi ja hänellä oli selvä syy tulla tänne.
Hän kaatoi muukalaisella paukun ja tämä kysyi, onko saluunassa huoneita.
- Tottakai ja nyt kävi tuuri, useampi vapaana. Kauanko aiot olla täällä?
- En tiedä, ainakin loppuviikon. Paljonko se tekee?
Baarimikko laski nopeasti ja sanoi: 3 dollaria.
- Siis mitä? Muukalainen sähähti. - Onko tämä joku Calico:n Ritz?
Baarimikko tiesi, mitä muukalainen tarkoitti. Calico oli Mojaven autiomaan laidalla
sijaitseva hopeakaupunki ja siellä oli todellakin parikin hotellia joissa oli hinnat
kuin Washingtonissa ikään.

- Ei ei, herra...... mutta tuo pitää tietenkin aamiaisen ja lounaan ja saatte vielä tämänpäivän
lounaan siihen mukaan. Tietenkin voitte ratsastaa tuohon kaupungin pohjoislaidalle, siellä on
Caramelon veljesten tallit, he majoittavat toisinaan karjapaimenia ja muita onnenonkijoita.
- Hmm... no, otetaan huone. Saako sinne talleille hevosta hoitoon?
- Kyllä, kyllä.... tuosta katua eteenpäin ja seuraavan pienen saluunan kulmalta oikealle,
sitten olettekin ihan tallin piha-alueella.

Tällävälin sekatavarakaupan meksikolainen oli kävellyt muukalaisen hevosen luo, jutteli sille
varovasti, silitteli ja koitti löytää polttomerkkiä ja löysikin sen.
se oli alaspäin käännetty sydän, jonka sisällä oli kuunsirppi. Meksikaani mietti, että jostain tuo
polttomerkki oli tuttu, mutta hän ei saanut sitä mieleensä.

Samassa tuo muukalainen seisoi hänen vierellään.
- Meinasitko saada hevoseni?
- No, no hombre! Ihailin hevostanne, tämä caballo on upea. Teillä on hieno matkakumppani.
Muukalainen tarkkaili meksikaania ja huomasi, että tällä ei todellakaan ollut aikeita viedä
hänen hevostaan. - Tiedätkö täällä jonkun veljesten pitämän hevostallin?
Si, minun ystävät pitää se. Se hyvä paikka hevoselle, paras täällä!
Muukalainen kaivoi pienestä pussista kolikon ja antoi sen meksikaanille.
- Voisitko viedä hevoseni sinne ja kertoa, että olen tämän saluunan hotellissa ainakin loppuviikon
ja tulen huomenna maksamaan osan hevosen kuluista.
Meksikaani katsahti kolikkoa, se oli kirkas neljännes. Si si... he luottaa minuun, minä kerron.
Sanonko kenen hevonen tämä on?
Muukalainen ei vastannut, hän lähti sanatta astelemaan pitkin pikkukaupungin, tai lähinnä
kylän pääkatua, katsellen jokaisen rakennuksen tarkkaan - kuin mieleensä painaen.

https://www.youtube.com/watch?v=JBkRe_m21Z0

Samaan aikaan saluunassa baarimikko oli juossut keittiöön, hän hätyytti siellä ruokaa
kokkaavan naisen hakemaan nopeasti saluunan omistajan paikalle.
- Meille tuli todella erikoinen vieras. Minusta tuntuu, että pomon pitää tietää hänestä.
- Mutta entä tämä pata? Ei sitä voi jättää...... muistatko miten kävi viimeksi, kun sinä
yritit laittaa ruokaa?
Baarimikko yski hieman. - No pistä poikasi asialle. Hän on sitäpaitsi nopea.
Käske pojan sanoa pomolle, että tulisi mahdollisimman nopeasti tänne!
Samalla, kun baarimikko sanoi viimeiset sanat, syöksyi hän jo takaisin saluunan puolelle.
Keittiössä lieden äärellä häärinyt nainen pyyhki kätensä esiliinaan ja käveli
rakennuksen takaovelle ja huusi poikaansa.
- Johnny, Johnny boy.... tänne!

Nopeasti paikalle juoksikin arviolta 10-11 ikäinen nuori kaveri, jolle tämän äiti sanoi
ne ohjeet, jotka baarimikko oli antanut. Johnny lähti samantien juoksemaan.
Poika tuli pääkadulle, oli törmätä johonkin mieheen ja kun hän katsahti hieman ylöspäin,
ei poika tunnistanut miestä - vaan tajusi samassa, että tässä oli se tuntematon kenestä
saluunan pomon pitäisi tietää.
- Eh, anteeksi herra..... poika sanoi ja jatkoi juosten matkaa.
- Ei mitään. Muukalainen katsahti tätä ja seurasi hetken pojan juoksua, kunnes tämä
koukkasi näkyvistä erään talon kulmalta.
Muukalainen palasi saluunaan........

(ja tästä eteenpäin osa II)

Baarimikko nojaili mahdollisimman rennon näköisenä baaritiskille, kun tuo tuntematon
mies asteli takaisin sisälle.
- Niin, oliko teillä vielä sitä syötävää tarjolla?
- Ky.....ky....kyllä, tottakai. Menkää vain pöytään istumaan, minä käyn hakemassa
  ja se oli se olut siihen mukaan, eikö?
Tuo tuntematon nyökkäsi, kääntyi ja asteli nurkkapöytään. Hän piti huolen, että
hänen takanaan ei ollut ikkunoita ja pystyi näkemään koko saluunan kerralla.
Nyt häneen rekisteröitiin niiden muidenkin saluunassa olevien miesten tahoilta.
Yksi nosti hieman stetsoniaan ja puisteli hieman päätään, mutta ei sanonut sanaakaan.

Tällävälin tuo pikkupoika oli ehtinyt saluunan omistajan kotitalolle ja koputti ankarasti
ulko-ovea. Hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten sisältä kuului huutoa:
- Kuka se kehtaa häiritä?
- Minä, Johnny, teidän saluunan keittäjättären poika, Johnny.
Ovi aukesi ja oviaukon täytti iso ja äänekäs mustahiuksinen mies.
Poika tiesi, että tämä oli saluunan omistaja - se yksi mies.
Kukaan ei ollut aivan varma hänen nimestään ja monia huhuja oli liikkunut
seuduilla jo vuosien ajan, mikä hän oli miehiään.

Saluunan omistajasta tiedettiin kyllä sen verran, että lähellä tuota pikkukaupunkia
sijaitsi aikoinaan hopeakaivos "Two-Step-Hill", jonka takia koko paikkakunta olikin syntynyt.
Tämä mies oli aikoinaan tullut ensimmäisten onnenonkijoiden ja mainareiden mukana seudulle,
mutta hänen valtauksensa ei ollut mitenkään hyvä, sen sijaan toisilla oli onnea matkassa
ja kaivuujoukosta moni rikastui nopeasti - mutta yhtä moni myös köyhtyi nopeasti.
Moni heistä nimittäin menetti ensin hopeasta saadut rahat tämän miehen pikkukapakoissa
ja hevostalleissa ja lopulta jotkut menettivät jopa valtausoikeutensa hänelle.

Pikkuhiljaa tällä miehellä alkoi olla omaisuutta sen verran, että hän luopui pienistä kapakoistaan
ja osti paikkakunnan suurimman saluunan itselleen - ja jostain syystä entiselle omistajalle
tuli kiire palata takaisin itärannikolle....
Hieman tämän kaupan jälkeen vielä itsenäisesti toimineet mainarit päättivät perustaa
kaivosyhtiön ja kaivoksen sille alueelle, missä parhaimmat esiintymät oli löydetty.
Syntyi "Two-Step-Hill Silver Company".

Nyt yhtiöstä ei ollut enää paljoa jäljellä. Hopea oli lähes kaluttu loppuun vuoresta ja
valtaosa kaivureista oli poistunut maisemista. Vain kourallinen uskollisimpia ja
vakuuttuneimpia siitä, että uusi hopeasuoni vuoren uumenista tulee eteen, jatkoi kaivuuta
päivästä toiseen - piittaamatta siitä, mitä muut heistä ajattelivat.

- No mikä pisti pikkumiehen juoksemaan tänne?
Tuo yksi mies näki selvästi, että Johnny oli hengästynyt.
Poika kertoi tälle viestin, minkä hän oli saanut tehtäväksi välittää ja sen kuultuaan
saluunan omistaja murahti:
- Menehän takaisin, kerro että tulen.... selvitän asian.
Ja sulki oven.
Poika hämmästeli miehen reaktiota, mutta eipä se hänelle kuulunut.
Kuuliaisena hän lähti nopeasti takaisin kohti saluunaa.

Pääkadulle tullessaan poika törmäsi tuohon meksikaaniin, joka oli palaamassa
hevostalleilta. Meksikolainen pysäytti pojan.
- Mihin hijo on menossa, tai mistä tulossa noin kovalla kiireellä?
Meksikolainen kyllä aavisti, että tämä oli laitettu kertomaan yhdelle miehelle
tuosta muukalaisesta, mutta hän yritti udella pojalta lisää tietoja.
- Äää... nyt ei ehdi, mun pitää mennä saluunaan. Se yksi mies tulee kohta sinne,
siellä on joku, jonka se haluaa nähdä.
- Ay caramba! Se hombre taitaa kiinnostaa useita. Minunkin isäntä mietti, kuka hän on.
Poika ei kuunnellut enempää, vaan jatkoi kiireesti matkaa kohti saluunaa.

Samaan aikaan saluunassa tuo tuntematon oli saanut eteensä annoksen "seutukunnan
parasta lihapataa". Mies mietti mielessään, että oli se mitä tahansa, kyllä se hänen
viimepäivien eväät voittaa kirkkaasti. Onneksi maku ei ollut aivan karmaiseva, kyllä sitä söi.

Saluunaan saapui muutama uusikin asiakas. Jokainen katsahti vierasta hetken tiskille
kulkiessaan, yksi heistä tervehtikin häntä ja tämä vastasi tervehdykseen nyökkäämällä.
Sanaakaan ei sanottu, eikä hän edes tuntenut tulijaa.... taisi olla enempikin vain
kohteliaisuudesta tehty tervehdys.
Johnny boy syöksyi saluunan takaovesta keittiöön ja sieltä vauhdilla salin puolelle.
Baarimikko ehti pysäyttää hänet ennenkuin tämä oli avata suunsa....
- Aa, ystäväni. Haluat varmaan juotavaa, ota laatikosta pullo ja menehän äitisi luo,
hänellä on sinulle asiaa....
Poika hymyili, nappasi itselleen juotavaa ja poistui keittiöön. Hetken kuluttua keittiön ovelle
ilmaantui pojan äiti, joka vinkkasi baarimikon keittiön puolelle.

https://www.youtube.com/watch?v=KmUERNSmL2w

Muukalainen, tai vieras mies - miten häntä halusikaan kutsua - sai ateriansa loppuun ja
päätti siirtyä huoneeseensa, mutta mihin... baarimikko ei ollut tiskin takana.
Hän päätti jäädä odottelemaan tiskin ääreen miestä, kun huomasi, että saluuna vaikeni.
Narahti ovet..... joku astui sisälle..... Muukalainen ei kääntynyt katsomaan tulijaa, nojaili
vain hiljaa baaritiskiin. Hän nosti hieman katsettaan ja näki baaritiskin takana seinällä
olevasta kyltistä heijastuksen... joku iso mies lähestyi häntä.

Kaikki muut siirtyivät hieman sivummalle...... Tuota muukalaista lähestyi "One-man"....
- Käänny!
Saluunan täytti kova, kumiseva ääni. Kaikki tiesivät, että tuolla yhdellä miehellä on kova ääni.

https://www.youtube.com/watch?v=9DWTZu-6wYs
Mitään ei tapahtunut!
- Käänny, minä sanoin!
Ääni oli, jos mahdollista, vieläkin kovempi ja kumisevampi.
Muukalainen oli hiljaa, ei tehnyt elettäkään.
Saluunan omistaja asettui tämän viereen tiskin äärelle.
- Tässä talossa minun sana on laki ja jos sitä ei totella, on parempi että siihen on hyvä syy!
Muukalainen oli hiljaa, kääntyi hitaasti yhden miehen puoleen......

(tästä eteenpäin: Part III)

Hetkeen ei tapahtunut mitään!
Olisi voinut kuulla jopa neulasen äänen, jos sellainen olisi pudonnut lattialle.
Yllättäin saluunan ovi aukesi, sisälle oli astumassa..... mutta tulija kun huomasi
tilanteen, kääntyi hän nopeasti kannoillaan ja ovi heilahti pari kertaa sulkeutuen.
Muukalainen ja The One-Man olivat kumpikin vilkaisseet ovelle sanomatta sanaakaan....

 https://www.youtube.com/watch?v=IA3dg5YqaGY

......mutta nyt heidän katseensa kohtasivat, kummatkin katsoivat toisiaan syvälle silmiin.
The One-Man, tuo suuri saluunanomistaja, mietti kuumeisesti vaihtoehtoja, mitä voisi
tapahtua. Hän tiesi, että baaritiskin takana oli aina ladattuna Winchester ja baarimikko ei
arkaillut käyttää sitä, jos tarve niin vaatisi. Mutta miksi tuo muukalainen vain seisoo hiljaa?

Tuskastuttavalta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen muukalainen avasi suunsa:
- Tässä sitä ollaan, kuten silloin aikoinaan lupasin! Samalla hän otti päästään pois stetsonin,
rauhallisella liikkeellä ja asetti sen baaritiskille. "One-man" seurasi tämän jokaista liikettä
haukkamaisesti. Mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään - ei mitään muuta!
- Et muista? Etpä tietenkään! Sinullahan oli silloinkin kaikki, mutta minulla vain se, minkä menetin.

https://www.youtube.com/watch?v=AR-KbvXvBd8

Tuo saluunan omistaja mietti ja mietti. Hän yritti saada mieleensä, mitä muukalainen
tarkoitti, mutta mitään muistikuvaa hänelle ei tullut mieleen - ennen kuin......
..... muukalainen kääri paitansa hihat ylöspäin. Tämä paljasti käsivartensa ja
silloin "The One-man" muisti - muisti todella hyvin.
Muukalaisen käsivarret olivat täynnä arpeutuneita haavoja, pitkiä ja selvästi tuskaa aiheuttaneita.
Muukalainen huomasi, että saluunan omistaja vihdoinkin tunnisti hänet.
- Nyt siis muistat ja tiedät, miksi tulin!
Enää ei yhden miehen ääni jylissytkään niin voimakkaasti, kuin vielä hetki sitten,
mutta uhmaa siinä oli yhä!
- Jos silloin jo sain sinut maahan, saan sinut nytkin ja koska vain!

Samassa "The One-man" nappasi todella nopealla liikkeellä asevyöltään coltin, mutta
ilmassa kuului laukauksen sijasta nopea sivaltava ääni...... ase tipahti lattialle.
Muukalainen oli vieläkin nopeampi, hänellä oli vyöllään ollut ruoska, jonka sivallus oli
aiheuttanut terävän äänen ja aseen tippumisen lattialle.
- Nämä arvet, joka ikinen, ovat sinun "ansiostasi" ja joka ikisen arven sinä maksat minulle.
Häntä ne eivät tuo takaisin, jonka menetin, enkä omaisuuttani saa varmasti takaisin.......
mutta saan jotain...... joten........
Muukalainen jätti lauseen kesken, tuijotti tiukasti terävillä silmillään saluunan omistajaa,
otti stetsoninsa ja lähti astelemaan kohti ulko-ovea.
- Ai niin, varmaan tiedätkin että olen majoittunut tähän taloon muutamaksi päiväksi.

Muukalainen oli jo ulko-ovella, kun "The One-man" huusi perään.
- Luuletko pääsevästi ulos noin vain?
Muukalainen pysähtyi, ei kääntynyt..... vastasi vain kuuluvasti:
- Niin.... ei ole ensimmäinen kerta, kun ammut raukkamaisesti selkään. Mutta se
olisi viimeisin, sen takaan!
"The One-man" vaikeni. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kukaan ei liikkunut.
Muukalainen astui ulos kadulle, johon oli kertynyt runsaasti väkeä. Kaikki tuijottivat häntä
hiljaa ja seurasivat tätä katseellaan, kun hän käveli tien toiselle puolelle C.W. Gretonin
sekatavarakauppaan sisälle.
--------------------------------------------------------------
Tästä mennään taas..... 21.4.2017

https://www.youtube.com/watch?v=AFtmdorQG-U

Muukalainen katseli nopeasti kaupan joka kulman.
Meksikaani istui hiljaa pienellä jakkaralla ulko-oven vieressä olevan ikkunan luona.
C.W. Greton seisoi jäykkänä tiskin takana, muutama hikikarpalo valui hänen otsaltaan,
mutta hän ei uskaltanut pyyhkiä niitä pois. C.W. Greton tärisi hiljaa sisuksissaan....
hän pelkäsi, että tuo muukalainen tekisi jotain - jotain, mitä hän ei todellakaan
haluaisi tapahtuvan täällä, tässä, nyt - ei hänen kaupassaan!

Muukalainen käveli myyntitiskille ja kysyi hyvin ystävälliseen äänensävyyn.
- Voisitteko auttaa minua, kun en tunne tästä kyläpahasesta ketään ja
 vastaanotto tuolla tien toisella puolella oli hieman kireä? Minun pitäisi löytää
joku, joka hoitaa maa-alueiden rekisteröintiä ja maavaltauksia täällä.
Kai sellainen tästäkin maailmankolkasta löytyy?
- Öööh, tuota *kröhöm* - tietenkin, emme me missään Jumalan selän takana asu.
Te tarkoitatte selvästi meidän Docia! C.W. Greton vastasi kangerrellen.
- Docia? Kuka hän on?
- Doc, siis Doc... kaupunkimme tuomari, Doc Patton. Hänellä on upea valkoinen talo
tuossa hieman sivummalla, tulkaa.....näytän teille.
C.W. Greton asteli ikkunan luokse, raotti verhoja ja huomasi, että koko saluunan
asiakaskunta oli tullut kadulle. - Älkää välittäkö noista, täällä harvoin tapahtuu mitään
ja te olette todellakin tapaus! Niin, siis katsokaa herra..... siis tuolla on kirkko ja sitä
ennen on kaksi taloa, näiden talojen välistä lähtee katu, jonka päässä on iso valkoinen talo.
Siellä asuu meidän Doc ja pitää myöskin toimistoaan. On meillä kyllä kaupungintalokin,
mutta........ Muukalainen keskeytti tämän puheet.
- Kiitos, en tarvitse muuta tietoa juuri nyt. Mutta olisiko teillä myytävänä tällaiseen
aseeseen patruunoita? Muukalainen veti esille pitkäpiippuisen norsunluukahvaisen Colt Buntline -revolverin. Hän ei ollut nähnyt tuollaisia kuin vain kaksi kertaa aikaisemmin elämänsä
aikana ja siksi hän olikin hämmästynyt, että tuolla muukalaisella oli tuollainen.
- Näen mitä ajattelet, en ole tätä asetta keneltäkään anastanut. Tämä on oikeastaan ainoa asia,
mikä minua muistuttaa menneestä ja on jäljellä kaikesta, mitä minulla oli.

Meksikaanikin oli nähnyt aseen ja katseli sitä tarkasti. Jokin askarrutti häntä, mutta hän
ei vain sanonut mitään ääneen...... seurasi vain sivusta, mitä hänen isäntänsä ja tuo muukalainen
keskustelivat. Muukalainen sai aseeseensa sopivia patruunoita, lisäksi hän osti hieman muutakin
tavaraa, jotka hän pyysi toimittamaan tuon saluuna-majatalon tiloista vuokraamaansa huoneeseen.
Ostokset maksettuaan muukalainen kiitti, lähti ulos ja naurahti mielessään hiljaa sille, että
hänen askeliaan seurasi arviolta parisenkymmentä eri-ikäistä miestä ja naista.

Hän asteli katua pitkin kohti kirkkoa ja hieman ennen sitä, kuten kauppias kertoi, kadun
varrella oli kaksi taloa, joiden välistä lähti jonkinlainen katu. Hän katsahti hieman taaksensa
ja näki, että katu jota pitkin hän oli kävellyt, oli kokonaan tyhjä... tai lähes tyhjä!
Vain kaksi koiraa asteli raitilla, kaikki äsken häntä seuranneet olivat kadonneet yllättäin
johonkin. Muukalainen pysähtyi, mietti hetken - tuo sai hänet aavistamaan, että on parempi
siirtyä sivuun keskeltä katua...... ja samassa kun hän siirtyi ensimmäisen talon seinustalle,
kajahti laukaus ja maa pöllähti reilun metrin päässä hänen jaloistaan!

Muukalainen syöksähti talon kulman taakse, juoksi nopeasti sen toiselle kulmalle, kun
kajahti uudelleen laukaus..... nyt maa pöllähti tuolla kapealla kadulla, mitä hän oli juossut!
Miksi hän ei ollut ladannut asettaan kaupassa? Mutta mistä häntä ammuttiin?
Hän kierähti vesitynnyrin taakse, kurkkasi varovasti kapealle kadulle - mutta hetkeen
hän ei nähnyt mitään liikettä. Sitten......... jokin välähti auringossa....
Nopeasti hän piiloutui takaisin vesitynnyrin taakse, veti aseensa esille ja latasi sen täyteen.
Mutta mistä hän pääsisi yllättämään tuon ampujan ja oliko tuo yksin, vai väijyikö
häntä useampikin? Muukalainen ei voinut jäädä miettimään asiaa liikaa, hän katsahti taaksensa
ja huomasi, että talon vierustalla kasvoi muutamia pensaita ja puita.... niiden suojissa
hän pääsi kiertämään rauhassa talon vastakkaiselle kulmalle ja sieltä hiipien takaisin
tuon talon pääkadunpuoleiselle seinustalle. Hän pysyi varjossa ja odotti...... hetkeen ei
tapahtunut mitään...... eikä vielä toiseenkaan. Lopulta.... joku nosti hieman katsettaan
kadun vastakkaisen puolen katon harjalta ja samassa...... muukalainen otti muutaman nopean
askeleen ja laukaisi kahdesti...
Joku karjaisi ja tipahti alas katolta kadulle.
Muukalainen syöksyi miehen vierelle huomaten,
että oli osunut tätä jalkaan kahdesti.
- Sä et selviä tästä! Tuo mies sanoi yrittäen nousta ylös. Muukalainen painoi hänet jalallaan
takaisin maahan selälleen. - Turha yrittää, mä voin pitää huolen, että sä et lähde enää mihinkään,
mutta mä voin myös pitää huolen että saat apua. Mies ähisi tuskissaan, näki että hänellä oli
kovat kivut. Tämä yritti vastustella, mutta lopulta kipu vei voitin ja mies kertoi että
The-One-man oli maksanut hänelle ja hänen kaverilleen 50 dollaria siitä, että he hoitavat
tämän pois päiviltä. Muukalainen naurahti, että peräti 50 dollaria!

Paikalle alkoi kerääntyä väkeä ja muukalainen huomasi, kun joku lähti nopeasti ratsullaan
pois kaupungista. Taisi olla tämän ampujan ystävä.....
- Onko täällä lääkäriä? Muukalainen huusi ja hetken kuluttua paikalle saapuikin laukun kanssa
vanhempi herra, joka ei kysellyt mitään, esitteli vain itsensä.
- Olen Gilbert "Gil" Lowland, antakaa minä katson tuota jalkaa.
Muukalainen siirtyi sivuun, katsoi hetken tohtoria ja muita paikalle tulleita ja nousi ylös ja....
lähti kohti saluunaa.
https://www.youtube.com/watch?v=_Dy5NKDesDY
--------------------------------------------------------------------------------------------
Tästä jatketaan (10.5.2017)

https://www.youtube.com/watch?v=e6wwMCZhIV0

Häntä ei enää kiinnostanut tavata tuomaria, hänen sisuksensa kiehui!
Ripeät askeleet kiidättivät häntä kohti saluunaa ja hetkessä muukalainen olikin jo
paikan ovella, hän kurkkasi sisälle huomatakseen, että koko saluuna oli tyhjä.
Ei edes baarimikkoa näkynyt! - Enpä ole yllättynyt tästäkään. Muukalainen ajatteli
ääneen ja astui sisälle saluunaan. Hän huomasi, että keittiöön menevä ovi heilahti hieman.
Nopeasti muukalainen kaatoi lähimmän pöydän kumoon ja syöksyi sen taakse suojaan,
eikä hetkeäkään liian myöhään, sillä samassa pöytään osui laukaus.
- Sun on parempi häipyä täältä, jos meinaat selvitä hengissä! Keittiön suunnalta kuului
huutoa ja muukalainen tunnisti äänen baarimikoksi.
- Minä en sinua etsi, enkä sinun kanssa ala taistelemaan, joten mieti itse onko järkevää
laittaa nahkansa alttiiksi sille, että siihen tulee ylimääräisiä reikiä! Muukalainen huusi takaisin.
Hetken oli täysin hiljaista, sitten ovi narahti kunnolla.
Muukalainen kurkkasi varovasti pöytälevyn takaa ja huomasi, että baarimikko tuli salin puolelle
ja laski maahan aseensa. - Mä uskon sua, sulla olisi nyt tilaisuus teilata mut jos sä haluaisit.
Baarimikko lausui astuen pari askelta lähemmäksi pöytää, jonka takana muukalainen vielä oli.

Hän mietti hetken, lopulta päätti nousta ylös. Jokin hänen sisällään sanoi, että baarimikko puhui
totta, eikä tämä todellakaan halunnut tapattaa itseään jonkun toisen vuoksi.
Muukalainen nousi pöydän takaa ja ennen kuin hän ehti sanoa tai kysyä mitään, baarimikko
kertoi että The One-man oli lähtenyt kaupungista ja varmaankin suunnannut lähiseudulla
sijaitsevalle "Bullstar ranch" nimiselle karjatilalle.
Nimen kuultuaan muukalainen kirosi ääneen! - Tämäkin vielä, hänelle ei riittänyt siis mikään!
Baarimikko säpsähti muukalaisen kiroamista, mutta ei kysynyt mitään.
Muukalainen kiitti baarimikkoa ja kysyi, että vieläkö hänen huonevarauksensa on voimassa.
- Tot....tot....tuota, kyllä on. Sinne tuotiin tuolta kaupasta jotain tavaroitakin hetki sitten.
Baarimikko näytti portaita ja kertoi huoneen numeron, mikä oli varattu muukalaiselle.
Muukalainen nyökkäsi ja lähti kohti rappusia, mutta juuri kun hän oli nousemassa niille,
kuuli hän takaansa äänen, joka pyysi häntä kääntymään. Muukalainen kääntyi.
Se oli se meksikaani tuolta kaupasta.
- Senor, minä tiedän jotain mistä te voitte olla kiinnostunut. Senor, haluan auttaa teitä, te
olette se.... SITÄ NIMEÄ ET SANO! Muukalainen huusi meksikaanin puheen päälle.
- Mutta jos haluat puhua, tule huoneeseeni.
He astelivat yhdessä portaat ylös muukalaisen huoneeseen. Baarimikko katseli hiljaa
heidän peräänsä ja tuumi, että tästä on parempi olla puhumatta kenellekään, eikä
 varsinkaan The One-man saisi tietää, että hän päätti pelastaa mieluummin nahkansa, kuin
yrittää ampua tuota muukalaista.

Huoneessa muukalainen pesi kasvonsa ja alkoi ajaa partaansa.
Samalla hän kehoitti meksikaania kertomaan, mitä tämä tiesi ja miksi hän halusi tulla
puhumaan. Meksikaani kertoi tapahtumista, jotka olivat sattuneet tässä kaupungissa
hieman sen jälkeen, kun The One-man oli ilmestynyt maisemiin. Muukalainen ei yllättynyt
tämän puheista, mutta sitten hän pysähtyi, kun meksikaani sanoikin jotain muuta.
- Senor, teillä on mielessä venganza. Senor, minä tunnen teidät. Te ette varmaan minua
tunne, mutta tiesitte serkkuni Miquelin, pitkän ja aina hymyilevän miehen. Olin hänen
apurinaan nuorempana...... Muukalainen pysäytti jälleen meksikaanin.
- Siis sinä tiedät minut? - Si, si senor. Kun näin aseenne ja miten te puhuitte.
Sitten mietin hevostanne, ah mikä caballo. 
Muukalainen oli hieman hämmästynyt, että joku tunnisti hänet.
Hän kysyi, mitä muuta meksikaani tiesi ja tämä kertoi kaikenlaista.
Muukalainen kysyi, voisiko tämä pitää huolen siitä että hän saisi nukkua muutaman
tunnin rauhassa, sitten olisi tarkoitus lähteä etsimään tuota saluunan omistajaa.
- Si, tottakai, vahdin tuossa oven ulkopuolella. Kauppias tietää missä olen, kerroin hänelle
että te tarvitsette varmaan apua ja kauppias tietää, mistä minä olen tullut, joten
hän ei minua tarvitse tänään enää. Tämän sanottuaan meksikaani asteli ulos huoneesta,
sulki oven ja muukalainen heittäytyi sängylle. Hän ei edes muistanut, koska oli viimeksi
nukkunut muualla kuin jossain vajassa tai taivasalla. Eikä mennyt kuin pieni hetki, kun
hän nukkui sikeää unta.....

Hän ei tiennyt, kauanko hän oli nukkunut, mutta herätys ei ollut välttämättä kovin miellyttävä....
-------------------------------------------------------------------------------------
(Tästä taas mennään...... 22.5.2017)

Joku töni häntä rajusti ja repi peittoa hänen yltään! Hetkeen hän ei tajunnut mistään mitään,
mutta kun hän sai lopultakin kunnolla silmänsä auki - hän näki sängyn vierellä kaksi
kasvonsa huivilla peittänyttä miestä. Nämä repäisivät hänet sängyltä ylös ja samassa tuli
isku palleaan. Muukalainen ähkäisi ja köyristyi iskun vuoksi, lyönti oli luja ja kipu tuntui
koko vatsan seudulla. Toinen miehistä kalautti häntä takaraivoon jollakin kalikalla
ja sitten pimeni.......

Miehet nappasivat muukalaisen takin ja stetsonin, löivät sen hänen päähänsä ja lähtivät
raahaamaan miestä ulos. Toinen kurkkasi ensin huoneen ovelta, näkyykö ketään käytävällä
ja havaittuaan sen olevan tyhjä, vinkkasi hän kaverilleen reitin olevan selvä ja he poistuivat
huoneesta. Mutta missä oli tuo meksikaani? Häntä ei näkynyt missään!
Tämähän oli luvannut vahtia huoneen ulkopuolella, jotta muukalainen saisi nukkua rauhassa.

Kaksikko kantoi välissään tuota tajuttomana, tai lähinnä pökerryksissä olevaa, muukalaista ja
laskeutuivat hiljaa portaita alaspäin. Baarimikko notkui tiskin toisella kulmalla ja saluunassa
ei näyttänyt olevan ketään muita. He laskivat, että pääsevät vaivattomasti ulos, koska tuo
baarimikko oli The One-manin palkoillisia, hänestä ei ole vaivaa.
He pääsivät portaiden alapäähän ja....
.... samassa toisen miehen naamaan lyötiin kiväärin perällä, tämä huusi kivusta, irroitti
otteensa muukalaisesta, joka lysähti maahan samalla kun toinen ryökäleistä kääntyi heidän
hyökkääjäänsä päin. Se oli meksikaani! Hän oli kääntänyt kiväärinsä ampuma-asentoon ja
hän huusi, minkä keuhkoistaa sai irti: - Seis hombre! Jos nahkasi on kallis, päästä minun
amigosta irti, tai ..... Meksikaani veti liikkuvat taakse ja toinen päällekarkaajista tajusi, että
hänen on parempi totella tai voi käydä huonosti. Hän nosti kätensä ylös ja samoin teki myös
toinenkin noista kahdesta kurjasta ryökäleestä. Meksikaani kehotti heitä siirtymään hitaasti
ulos saluunasta, mutta juuri kun he olivat pääsemässä ulos, takaa kuului aseen lukon
raksahdus ja käskytys: - Annahan heidän mennä, tai sinä et liiku enää mihinkään!

Meksikaani kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki muukalaisen makaavan yhä portaiden
juurella ja häntä osoitti aseellaan baarimikko. Meksikaani hämmästyi ja samassa nuo kaksi
miestä olivat hänen kimpussaan. Hän ei mahtanut kahdelle miehelle mitään ja hetken kuluttua
hän istui tuolilla kädet taakse sidottuina.
- Niin ne tilanteet vaihtuvat! Baarimikko tuumasi. Mutta samassa tämä kolmikko huomasi, että
muukalaista ei näkynyt missään! Hän oli varmaan sen pienen nujakan aikana, milloin nuo
kaksi miestä kahinoivat meksikaanin kanssa, päässyt hiipimään pois paikalta. Baarimikko sanoi,
että häntä ei kiinnosta lähteä katsomaan, onko muukalainen palannut huoneeseensa - koska
se oli ainoa selkeä paikka, mihin tämä olisi voinut mennä. Nuo kaksi miestä päättivät nopeasti
käydä katsomassa, olisiko muukalainen palannut todellakin takaisin yläkertaan ja samassa
syöksyivät kohti portaita. Meksikaani kirosi, että hänen juonensa ei ollut toiminut.... ja
nyt oltiin sitten isommissa ongelmissa. Baarimikko seisoi hänen vierellään ja virnuili
pienet silmät kiiltäen, että vihdoinkin tästäkin päästäisiin eroon. Baarimikko lausui: "Idiota!"
ja sylki meksikaanin jalkojen juureen. Enempää hän ei ehtinyt tehdä, kun hänet iskettiin
maahan. - Enkö minä sanonut, että en taistele sinua vastaan.... mutta en kyllä halua, että
taistelet ystäviänikään vastaan! Se oli muukalainen.

Hän oli pienen nujakan aikana päässyt ryömimään baaritiskin toiselle puolelle, kun
huomasi että baarimikko oli tullut sieltä pois. Nyt vain pitäisi päästä niistä kahdesta
yläkerran kaveristakin eroon..... ja samassa hän kuuli, kuinka miehet ryntäsivät yläkerrasta
kohti portaita ja alaspäin....... Muukalainen veti saappaastaan veitsen, nykäisi meksikaanin
kädet vapaiksi ja otti pari nopeaa askelta portaiden suuntaan.
Samassa nuo kaksi miestä olivatkin jo portaiden alapäässä ja nopeasti muukalainen löi
nyrkkinsä ensimmäisen miehen leukaan. Tämä tipahti, lyönti oli luja ja yllättävä!
Meksikaani juoksi paikalle apuun, kun toinen miehistä hyppäsi muukalaisen päälle yrittäen
kuristaa tätä.... syntyi melkoinen nyrkkitappelu!

Iskuja vaihdettiin puolin ja toisin, väliin
olivat nuo kaksi miestä niskan päällä ja väliin
taas muukalainen meksikaanin kanssa.
Nujakointia kesti muutaman minuutin, sitten
kahahti laukaus!
Koko nelikko pysähtyi. Ulko-ovella seisoi
Roteva, hieman vanhempi mies jonkun toisen
kanssa. Aurinko paistoi miesten takaa, joten
tappelijat eivät nähneet, ketä nuo tulijat olivat.
Muukalainen pelkäsi pahinta.... mutta sitten tuo ampuja avasi suunsa:
- Eikö minun tarvitse olla kuin 3 päivää poissa täältä, niin täällä aletaan hajoittamaan
koko kaupunkia? Muukakainen arvasi, että kyseessä oli paikkakunnan sheriffi.
Hän oli ollut tutkimassa hevosvarkauksia ja poissa paikkakunnalta todellakin useamman
päivän ja oli nyt palannut maisemiin. Välittömästi häntä oli tullut vaivaamaan
kauppias C.W. Greton, joka oli kertonut viimeaikaisista tapahtumista ja sheriffille ei enempää
tarvinnut sanoa. Hän käski apuriaan nappaamaan nuo kaksi vierasta miestä ja sitomaan heidän
kädet, sekä viemään putkaan. Hänellä olisi hieman keskusteltavaaa tämän muukalaisen kanssa!

Apuri teki työtä käskettyä ja hetkisen kuluttua tuo kolmikko poistui saluunasta.
Baarimikkokin oli palannut tajuihinsa ja huomasi, että paikalla ei enää ollut noita kahta
miestä, vaan sheriffi. Hän ymmärsi nopeasti, että nyt hänen kannattaa olla varovainen, koska
kaikki tiesivät, millainen mies The One-man oikein oli ja hän oli tämän palkkalistoillaan.
Sheriffi puhuttelikin alkuun baarimikkoa ja käski tämän häipyä maisemista kokonaan, ellei
tahtoisi saada itselleen murhasyytettä! Baarimikko yritti änkyttää jotain vastaan, mutta
sheriffin tuima katse ja pari valittua sanaa saivat baarimikon nopeasti toisiin aatoksiin.
Tämä pyysi lupaa hakea pienestä huoneestaan vain tavaransa ja sitten lähtisi.
Sheriffi tuumasi asiaa, mutta kun meksikaani sanoi, että hän voi mennä vahtimaan ettei
baarimikolle tule muita ajatuksia, sheriffi suostui.

Muukalainen istahti tuolille, piteli leukaansa ja haroi hiuksiaan.
Sheriffi katseli häntä hetken ja tuumasi ääneen, että eipä ollut hetkeen nähnytkään
tuollaista nujakointia. - Sinä poika osaat tapella! Hän sanoi. Muukalainen yritti naurahtaa,
mutta leukaperät hellinä siitä ei tahtonut tulla oikein mitään.
Sheriffi istahti häntä vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miksi oli tullut kaupunkiin
ja mikä oli tuon äskeisen nyrkkitappelun syy.
Muukalainen mietti hetken, mitä hän voisi
kertoa ja mistä voisi aloittaa....
Ajatukset katkesivat, kun paikalle palasivat baarimikko ja meksikaani.
- Minä lähden nyt. Lupaan etten palaa tänne! Sen enempää mitään sanomatta
baarimikko asteli ulos ja pienen hetken kuluttua kuultiin, kuinka hän ratsasti pois kaupungista.
- Niin kerrohan koko tarina! Sheriffi sanoi ja muukalainen aloitti.... -

https://www.youtube.com/watch?v=gdtrGhQ6dwk
------------------------------------------------------------------------------------
(01.06.2017)
Tai yritti aloittaa....
Muukalainen kakoi kurkkuuaan ja enempää hän ei ehtinyt tehdä, kun meksikaani toi
hänelle pöydälle eteen viskipullon ja pari lasia.
- Si Senor, te tarvitsette tätä. Paras lääke kipeään leukaan, minä tiedän.
Muukalainen kaatoi lasin lähes piripintaan ja heitti sen yhdellä kulauksella kurkustaan alas.
- No nyt tuntuu hieman paremmalta. Hän yskäisi pari kertaa, löi hieman nyrkillään rintaansa
ja ähkäisi. Tappelun jäljet tuntuivat koko kropassa vielä aika voimakkaina.
Sheriffi tarkkaili häntä kokoajan tarkkaavaisesti sanomatta sanaakaan.
Tämä kaatoi itselleenkin viskinaukun ja siemaili sitä hitaasti samalla seuraten muukalaista.
 Lopulta muukalainen avasi suunsa:

- Niin tämä meksikaani tässä tietää minut.
Meksikaani yritti sanoa jotain väliin, mutta kun näki sheriffin tuiman katseen, tyytyi
hän vain nyökkäilemään hyväksyttävästi.
Muukalainen mietti hetken, mutta päätti että
hänen on vihdoinkin kerrottava tarinansa.

- Kaikki alkoi vuosia sitten. Siitä on liian kauan, etten enää haluaisi edes sitä sanoa......
Mutta kaikki alkoi tosiaan vuosia sitten pikku kylässä lähellä Gleesonia.
Sitä kutsuttiin nimellä "Two hopes city". Se oli antanut toivoa rehevien laidunmaiden ja
rikkaan maaperänsä takia siellä asuville. Mutta sinne oli hankalat kulkuyhteydet, kyläämme
kulki vain kaksi tietä, joista toinen ei talvisaikaan ollut juurikaan käyttökelpoinen ja toinen
taas sadekeleillä hieman mutainen. Mutta me rakastimme maatamme.

https://www.youtube.com/watch?v=9iteRKvRKFA&list=PLkSM7KfDuMO7QkB2VT9fifm5kF_VtXqC9&index=11

- Minä olin hevosten kasvattaja. Isäni oli todella hyvä hevosmies ja hänen palveluksiaan
pyydettiin aina, kun lähiseudulla oli jotain isompaa, mikä liittyi hevosiin ja hän auttoi
useissa vaikeissa synnytyksissä monia hevosia tähän maailmaan. Kasvoin lapsesta saakka
tilallamme ja minun oli otettava tila hoitooni, kun isäni menehtyi eräänä kevättalvisena päivänä
juuri sillä tiellä, mitä ei juurikaan talvisin käytetty. Hän oli neljän muun miehemme kanssa
etsimässä seudulla nähtyjä mustangeja. Niitä oltiin nähty muutamia päiviä aiemmin pieni lauma
ja isäni oli ennenkin niitä tuonut tilallemme ja kesyttänyt. Minun hevoseni on alkujaan mustangi!
- Si, si - minä tiesin sen! Meksikaani huudahti! - Siitä minä muistin teidät ensimmäisenä.
Ah, mikä caballo. Se on hyvässä hoivassa, minä käydä katsomassa sitä tänään.
Muukalainen hymyili, hän hymyili ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin vapautuneesti.

- Niin, isäni siis menehtyi tuolla matkalla. Heitä vastaan ryntäsi pienellä vuoripolulla
useita hevosia ja he eivät ehtineet kunnolla väistää. Isäni tippui satulasta ja valitettavasti
saman tien useita metrejä alas rinnettä lyöden päänsä kiveen. Mitään ei ollut tehtävissä.
Yksi miehistämme katkaisi jalkansa ja kaksi selvisivät ruhjeilla.
He jättivät mustangien seuraamisen ja palasivat isäni ruumis mukanaan nopeasti tilallemme.
Sitä näkyä en olisi halunnut nähdä.... kevättalvinen ilta-aurinko laskeutuu vuoren taakse ja
minua kohti ratsastavat miehet tulivat hitaammin kuin mikään tietämäni minun luokse.
Tiesin heti, että jotain on vialla. Onneksi minulla oli tuore, vain 3kk aiemmin vihitty vahva
vaimoni tukenani! Ilman häntä olisin varmaan sortunut kokonaan.

Sheriffi katseli tuota muukalaista hiljaa tämän ottaessa uuden lasillisen juotavaa ja jatkaen.
- Me jatkoimme tilan pitämistä. Olin saanut oppini parhaalta hevosmieheltä, minkä tiesin.
Tilallamme halusi jatkaa myös jokainen siellä jo töissä ollut. Tosin kerroin rehellisesti, että
voi olla alkuun vaikeaa, ennen kuin selvitän kaikki isäni tekemät sopimukset ja asiat - niissä
hän oli niin tarkka, että vain hän itse tiesi, mitä oli sovittu ja keiden kanssa tai minkä yrityksen.
Mutta isäni oli täysin rehellinen, tosin rehellisyyden takia minä olen nyt tässä!


-Tila oli menestynyt. Meillä oli hyvää laidunmaata ja hyvät naapurit. Heidän kanssaan saatoimme
tarvittaessa lainata laitumia, jos jokin alue alkoi väliin näivettyä. Väliin hevosiamme oli samoissa
laumoissa, mutta pari kertaa vuodessa erottelimme ja polttomerkitsimme niitä ja koskaan ei
ollut ongelmia kenenkään kanssa. Kasvatimme hevosia muutamille kaivoksille, postivankkuri
- yrityksille, paikallisille maanviljelijöille jne. Kaikki sujui hyvin, jonkin aikaa....
Sitten seudulle ilmaantui mies joukkioineen. Hän hankki jotenkin muutamia tiloja omistukseensa
ja pahat kielet puhuivat vaikka mitä. En tahtonut uskoa tarinoita, en ollut kohdannut miestä,
ennen kuin eräänä sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä.

Meksikaani ja sheriffi huomasivat, että muukalainen pidätteli kyyneleitä.
Hän nieleskeli hetken...... ja jatkoi, ääni hieman sortuneena.
- Heräsin siihen, että minua huudettiin. Olin mennyt vaimoni kanssa joitakin aikoja aikaisemmin
vuoteeseen ja nyt pomppasin ylös ja ulos. Näin yhden tilamme talleista olevan tulessa!
Tilamme miehet syöksyivät kaivolle, vetivät lähelle tallia vesipumppumme, jossa oli pieni ruisku
ja kantoivat vettä sen minkä pystyivät ja ehtivät. Olin menossa apuun, kun huomasin toisen
rakennuksen kulmalla liikettä. Se oli liiteri, jossa säilytimme työkaluja ja muuta tavaraa.
Juoksin liiterin kulmalle ja samassa minut lyötiin maahan!
Ähkäisin, nousin varovasti ylös ja edessäni seisoi kaksi miestä. Toinen oli pieni ja pyöreähkö
ja hikinen kuin mikä - arvelin häntä tallimme sytyttäjäksi ja toinen... hän nauroi minulle
sanoen, että saisin vuorokauden aikaa kerätä omaisuuteni ja lähteä, hän tulee ottamaan tilani
minulta, koska isäni kuulemma oli hänelle velkaa  - ja paljon!

Samassa he lähtivät. Mennessään tuo pieni mies löi minua vielä kerran, putosin maahan hetkeksi.
 Noustuani hoipertelin tallille. Mieheni olivat saaneet palon sammumaan ja yhtään hevosta
emme onneksi menettäneet! Keskustelin heidän kanssaan tilanteesta, tutkimme tallin vauriot ja
kaikki olivat sitä mieltä, että isäni ei todellakaan ollut velkaa kenellekään, ei ainakaan mainittavia
summia. Päätimme yhteisesti, että korjaamme tallin ja katsomme mitä tulee eteen.
Lopulta kävelin talollemme, ulko-ovi oli jäänyt auki, kun olin juossut ulos.
Huutelin vaimoani.... kukaan ei vastannut..... ei kukaan......Etsin häntä, huusin häntä....
hain ulkoa, kysyin miehiltäni.... häntä ei löytynyt mistään!!! Vaivuin epätoivoon.
Sitten yksi miehistäni juoksi luokseni antaen käteeni puukon ja paperilapun.
Se oli lyöty sen liiterin seinään. Paperissa kerrottiin, että vaimoni oli heidän hallussaan
ja jos en suostuisi heidän ehtoihin, en näkisi häntä enää...... koskaan!
-----------------------------------------------------------
(Tästä mennään taas, 18.6.2017)

Meksikaani ja sheriffi kuuntelivat ääneti muukalaisen kertomusta.
Tämä huitaisi juoman kurkkuunsa ja jatkoi ääni sortuen.....
- Huusin vaimoani ääneen, huusin lujempaa kuin mitä koskaan olin huutanut!
Lähimmät mieheni näkivät tuskani ja minulle mitään sanomatta neljä heistä hyppäsi
ratsaille ja karauttivat yöhön. He yrittivät pelastaa vaimoni. Heidät löydettiin kolmen
päivän päästä hirtettyinä. He antoivat elämänsä minulle ja vaimolleni - olen myös heille
velkaa sen, että saan selvitettyä asiani.

Sitten tuli se hetki, kun tilan piti olla tyhjä, Olimme päättäneet taistella ja linnoittauduimme
tilalle. Kaikkia ylimääräisiä hevosia oli lähtenyt heti aamulla viemään muutama vanhempi
karjapaimen ja heidän perheensä, jotka asustelivat maillamme, kauimmaiselle laitumellemme
jota käytimme. Me muut jäimme tilalle. Meillä oli päivä aikaa rakentaa suojia, kerätä ammukset
ja tarvikkeet ja varautua näiden roistojen kohtaamiseen ja kun aurinko laskeutui illalla, näimme
tilaamme lähestyvän kahdesta suunnasta miehiä. Kumpikin joukkio oli arviolta parikymmentä
miestä, joten arvelin että tästä ei hyvää todellakaan seuraisi. Sanoin kaikille miehilleni, että se
kuka nyt haluaa lähteä, saa poistua ja minä ymmärrän häntä täysin. Kukaan ei poistunut!

Meni noin tunti ja nuo kaksi joukkiota olivat asettuneet tilani ympärille asemiin.
Sitten kuulin huutoa, jossa minua kutsuttiin ja kehoitettiin tulemaan esille. Sanottiin, että
jos nyt tulen esille ja nostan käteni, niin he antavat minun ja mieheni olla ja ottavat tilan
haltuunsa. Tiesin sen olevan juoni ja huusin, että tämä paikka on ja pysyy minulla ja tänne on
turha tulla. Sen enempää en ehtinyt sanoa, kun taloa kohti alettiin ampua. Käskin miehieni olla
vastaamatta tuleen, sanoin että odotamme.... Jokainen oli jännittynyt ja puristi aseitansa
rystyset valkoisina....Mutta odotus kannatti!

https://www.youtube.com/watch?v=tlD_GYIoqII

Meni pieni hetki, kun pauke vaimeni toviksi ja kuulimme, kuinka tilaani kohti ratsastettiin useammasta suunnasta. Käskin miehiäni malttamaan hetken ja vasta kun olisi aivan varma osumasta,
saisi ampua. Jokainen tähtäsi kiväärinsä tähtäimen läpi tarkemmin, kuin koskaan ja odotimme
hetken - sitten, kuin yhteisestä päätöksestä laukaisimme aseemme. Useita ryökäleitä tippui
hevostensa selästä ja näimme, että he eivät nousseet maasta enää ylös! Sitten meitä kohti alettiin
ampumaan uudesta suunnasta ja näimme, kuinka tilaamme kohti ratsasti vielä yksi joukkio.
Heitä olikin enemmän, kuin olimme odottaneet. Mutta yllätys olikin suuri, kun tuo kolmas
joukkio avasikin tulen näitä tilaamme kohti hyökänneitä vastaan ja mitä lähemmäksi he
tulivat, en voinut kuin huutaa ihmetyksestä: He olivat ne vanhimmat karjapaimeneni, jotka
olin lähettänyt matkaan tilalta viemään hevosemme turvaan.

https://www.youtube.com/watch?v=yRzkFKLrrR8

Nyt tilanne muuttui merkittävästi ja kehotin miehiäni jopa etenemään tilan alueella uusiin
ampumapaikkoihin, jotta varmuudella saisimme nuo roistot satimeen. Nämä yrittivät vielä
tehdä yhden rynnäkön taloani kohti, mutta huomattuaan, että me emme luovuttaneet ja
tilalle ratsasti juuri tusinan verran lisää miehiä aseet paukkuen, päättivät nämä poistua maisemista!

Sheriffi ja meksikaani katselivat vaiti edelleen muukalaista. Tämän puheessa ei soinut kehu,
ei ylpeys, ei mikään mikä olisi kuvastanut minkäänlaista tunnetilaa..... muukalaisen puhe oli
muuttunut kylmäksi - hän vain kertoi tapahtumia kuin olisi lukenut sanomalehteä toisille.

Sheriffi rikkoi hetkeksi hiljaisuutensa ja kysyi varovasti, että mitä sitten tapahtui....
- No tilamme saarrettiin! Meille ei päässyt tavaraa, tilaltamme ei päässyt pois. Sitä jatkui kaksi päivää, mutta se ei meitä haitannut, koska tilamme pihapiirissä oli peltoa, meillä oli siipikarjaa
ja muutamia nautojakin ja pari kaivoakin sekä lähellä virtasi pieni kirkasvetinen joki.
Toisena päivänä nuo kurjat lähettivät läheiseltä rinteeltä taloa kohti palavat vankkurit, jotka
onneksemme kaatuivat aivan hieman ennen taloa - sillä se räjähti! He olivat päättäneet
tehdä meistä lopun näemmä tavalla tai toisella, tai niin sillä hetkellä arvelin.
Sitten he lähtivät! Odottelimme useita tunteja ja sitten muutama vanhempi mieheni päätti lähteä
varovasti seuraamaan heitä..... he tulivat parin päivän kuluttua takaisin ja kertoivat löytäneensä
ne neljä miestä hirtettyinä. He olivat haudanneet nämä ja toivat heidän jäljelle jääneet tavarat
tilalle takaisin. Kirosin, kirosin sitä - ja myös sitä, että heillä oli vaimoni - edelleen.

Heistä ei kuulunut muutamaan kuukauteen mitään! Yritimme etsiä heitä, mutta koko joukkio
oli kuin maan nielemä. Yritin pitää pääni kasassa ja jatkaa tilalla töitä, mutta ajattelin vain
vaimoani. Mieheni näkivät tuskani, he jakoivat työt ja antoivat minun olla.
Sitten eräänä aamuna päätin, että nyt tämä epätietoisuus saa loppua. Olin varma, että joku
tai jotkut lähiseuduilla varmasti tiesivät näistä roistoista jotain. Kysyin, ketkä 5-6 miestä olisi
valmis lähtemään etsimään kanssani vaimoani, ehdokkaita oli jokainen. Istuimme useamman
tunnin pöydän ääressä ja mietimme, kuka parhaiten hoitaa tilaa poissa ollessani ja ketä hän tarvitsee...
Lopulta keräsin viiden miehen ryhmän, kasasimme tarvikkeita mukaan ja syötyämme vielä
kerran tilalla, nousimme ratsaille ja lähdimme. Lupasin, että laitamme viestiä tulemaan aina, kun
jotain saamme selville tai jotain tapahtuu. Sovimme myös, että viesteissä kerron, mihin he voivat
laittaa postia tulemaan meille, jotta tiedämme mitä tilalla tapahtuu.

Sen jälkeen sain vain yhden viestin, minkä senkin lähetti minulle eräs naapuritilallinen.
Nämä ryövärit olivat palanneet hieman lähtömme jälkeen, seuranneet tilan elämää ja
heillä oli mukanaan joukko verenhimoisia intiaaneja, jotka he olivat saaneet lahjottua
viskillä ja helyillä ja aseilla mukaansa. Nämä olivat eräänä yönä hyökänneet hiljaa tilalleni
ja tehneet selvää miehistä. Naiset ja lapset sentään oli säästetty. Tilani tuhottiin ja
naiset olivat paenneet muutamalla vankkurilla lasten kanssa tuon naapurin hoiviin.
Tämä oli sitten selvittänyt, missä minä olin ja lähettänyt viestin.
Nyt sanoin miehilleni, että heillä ei olisi syytä enää jatkaa kanssani, yhdellä heistä oli
vaimo turvassa naapuritilallani ja tämä lähtikin paluumatkalle. Loput neljä miestä päättivät
jatkaa kanssani eteenpäin!
------------------------------------------------------------------------------------
(Tästä taas mennään, 13.7.2017)

Sheriffi ja meksikaani kuuntelivat vakavina, täysin nauliintuneina tuoleihinsa tuon
selvästi väsyneen miehen kertomusta. Hän piti hetken taukoa, huokaisi hiljaa ja painoi
päänsä alaspäin - pidätteli kyyneleitä, hän ei halunnut näyttää niitä toisille enempää.

- Me viisi sitten mietimme, mitä tekisimme. Hankimme hieman lisää aseita ja patruunoita
ja ostimme pari hevosta mukaamme kaiken muiden tarvikkeiden lisäksi. Näin saimme
matkaan enemmän tavaraa ilman että piti hankkia vankkuri, minkä kanssa emme olisi
pystyneet liikkumaan tarpeeksi nopeasti maastossa. Päätimme alkuun, että ratsastamme
takaisinpäin kohti menetettyä tilaani, mutta emme palaisi sinne saakka vaan kiertäisimme kehää
tilan alueen ympäriltä toivoen, että löydämme jälkiä näistä ryökäleistä tai kohtaisimme heidät.
Ja se kannattikin, nimittäin kun olimme päässeet takaisin tutuille maille, aloimme kiertää
tosiaan aluetta ja reilun viikon ratsastelun jälkeen löysimme hylätyn leirin. Se oli hylätty
melko hiljattain, nuotion hiillos oli vielä lämmin. Se olisi voinut olla keiden tahansa leiri, mutta
yksi miehistäni löysi maasta pienen ketjun ja minä tunnistin sen vaimoni ranneketjuksi!

Tämän sanottuaan muukalainen kaivoi paidantaskusta pienen pussin ja otti sieltä esille tuon
ketjun. - Tässä se on, se mukanani kulkeva muisto hänestä ja tämän voimalla olen jaksanut kulkea
eteenpäin kaikki nämä ajat! Meksikaani ja sheriffi eivät uskaltaneet pyytää nähdä ketjua lähempää,
he ymmärsivät, että se oli rakkaampi ja arvokkaampi kuin mikään tai mitään tuolle muukalaiselle.

- Leiri oli tyhjennetty joitakin tunteja ennen meidän paikalle tuloa. Emme olleet varmoja, oltiinko meidät huomattu ja sen vuoksi lähdetty paikalta vai oliko syy jokin muu. Mutta hetken leirin
ympäristöä tutkittuamme tajusimme, että eivät he olleet meitä havainneet, sillä mitenkään
mitään paikkoja ei oltu siistitty tai jälkiä pyyhitty ja nyt meillä olikin mahdollisuus seurata
heitä... ja sen me todellakin päätimme tehdä!

Alkuun ratsastimme kuin heikkopäiset jälkiä seuraten, mutta kun jossain vaiheessa huomasimme,
että jäljet alkoivat olla tuoreempia, tajusimme että olimme saavuttaneet heitä melkoisesti ja he
olisivat aivan lähellämme edessä. Koska emme tienneet, miten monta heitä oli, päätimme että
aina yksi meistä kerrallaan ratsastaa meidän muiden edellä ja jättää sovittuja merkkejä maastoon,
jotta tiedämme miten kulkea. Sovimme myös, että heijastamme peltilautasillamme tiettyjä
merkkejä toisillemme, jos se vain on mahdollista. Ensimmäinen miehistäni lähti matkaan ja me
muut leiriydyimme toviksi, tarkistimme aseemme ja varusteemme, söimme hieman ja sitten lähdimme etenemään. Reilu tunti siinä meni, kun horisontissa välähti kahdesti. Tajusimme, että
nyt piti pitää kiirettä ja ratsastimme tuota merkkiä kohti mahdollisimman nopeasti.
Reilun puolentunnin ratsastamisen jälkeen kohtasimme mieheni ja tämä kertoi meille, että
edessämme noin parinsadan metrin päässä oli kuuden seitsemän miehen ryhmä pienen puron
rannalla leirityneenä ja heidän jälkiä olimme seuranneet kokoajan. Päätimme, että seuraamme hetken
näiden puuhia ja sitten illan hämärtyessä kävisimme heidän kimppuunsa!

Tuo joukkio makoili huolettomana puron rannalla, hevoset oli viety muutaman kymmenen metrin
päähän parin ison puun juurelle varjoon. Välittömästi keksimme, että hevoset päästetään vapaiksi
ja pelotetaan ne pois paikalta heti alkuun ja sitten syöksytään leirityneiden kimppuun.
Tunnistimme joukosta muutaman naaman ja tiesin silloin varmaksi, että nämä kuuluivat siihen
joukkoon joka oli tilalleni hyökännyt jo silloin, kun itse siellä vielä olin.
Annoimme ajan kulua ja kun aurinko alkoi laskea, huomasimme että se laski meidän
selkämme taakse, eli kun päätimme rynnäköidä miesten kimppuun, nämä eivät pystyisi näkemään
meitä selvästi kirkkaan auringonpaisteen vuoksi. Odotimme sopivaa hetkeä ja kun se tuli,
niin hevosten luokse hiipinyt yksi mieheni irroitti hevosten riimut ja muutamalla kevyellä
läimäytyksellä hevosten kylkiin sai nämä lähtemään pois paikalta ja sopivasti vielä pois
leiristä päin. Hymyilin ja annoin miehilleni käskyn hyökätä! Yllätimme leiriytyneet roistot
täydellisesti ja vain pari heistä ehti ampua meitä kohti muutaman kerran, itse sain pienen nirhaman
jalkaani, mutta se ei siinä vihassa minua pysäyttänyt vaan ryntäsin toisten kanssa eteenpäin.

 https://www.youtube.com/watch?v=Hyrjh0EDlss

Koko tilanne oli ohi parissa minuutissa ja vain yksi noista roistoista oli vielä sen verran hengissä,
että pystyi meille jotain puhumaan. Sidoimme hieman hänen haavojaan ja käskin hänen kertoa,
missä loput joukosta oli ja kuinka monta heitä vielä oli ja missä oli vaimoni!
Tämä roisto ähki, yritti vielä näyttää kovaa naamaa, mutta kipu vei voiton ja hetki ennen kuin
hän poistui kokonaan keskuudestamme, hän ehti kuiskailla "Sun naisesi on ollu meidän nainen
jo kauan ja The One-Man ei luovu siitä, minkä hän on saanut. Heitä on sulle liikaa..... heitä on
koko kylä täynnä Allmostpointissa." Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sitten hän nytkähti ja....
se oli siinä se. Emme olleet sikoja, hautasimme miehet ja teimme pienen aidan, mihin
jätimme yhden miehen lasson ja stetsonin merkisi siitä, että tällä paikalla on jotain....

Tarkistimme tavaramme, tutkimme miesten tavarat ja otimme mukaamme kaiken mahdollisen,
mitä pystyimme kuljettamaan ja aloimme miettimään, missä tuo "Allmostpoint" niminen kylä
sijaitsi. Nimi ei sanonut meille kenellekään mitään, mutta se ei ollut ihme, nimittäin
pieniä asuintaajamia oli siellä ja täällä enemmän ja vähemmän. Päätimme ratsastaa ensin
lähimpään kylään ja alkaa tutkimaan sekä tiedustelemaan siellä, missä tuo etsimämme paikka
sitten oikein sijaitsisi. Saimme vielä näiden ryökäleiden hevostekin kiinni. Ne olivat laukanneet
vain muutaman mailin ja jääneet sitten laumana syömään ruohoa saman puron varrelle, missä
tuo kahakkakin sattui. Otimme ne siis kiinni ja tarkistimme, oliko niissä polttomerkkejä mutta
niitä ei näkynyt. Päätimme myydä ne mahdollisimman nopeasti pois, sillä omatkin varamme
alkoivat olla aika vähissä. Kaksi päivää siinä meni, kun näimme edessämme eräänä aamuvarhaisena
pienen kylän ja onneksemme siellä emme kohdanneet ongelmia ja saimme hevoset myytyä
sekä selvitettyä, missä tuo "Allmostpoint" niminen kylä sijaitsi. Tämän kylän väki kertoi, että
sen paikan miehistä oli väliin näillekin harmia, joten he olivat erittäin tyytyväisiä jos kerran
olimme lähdössä "jakamaan oikeutta" tuon kylän miehille!

Lepäsimme pari päivää, jonka jälkeen matkamme jatkui. Kysyin tietty edelleenkin miehiltäni,
haluavatko he jatkaa mukanani vaiko lähteä toisaalle ja aloittaa oman elämän. En estelisi kenenkään
kulkemista missään vaiheessa, mutta jokainen päätti edelleenkin olla kanssani samassa matkassa!
Matka tuohon etsimäämme kylään kesti kolmatta vuorokautta ja kun sen lopulta näimme siintävän
edessämme, tunsin sisälläni kouraisun... jotenkin aavistelin, että rakas vaimoni on tuolla!
Se sai minut lähes kärsimättömäksi ja olin jo syöksyä yksin kylään aseet paukkuen, mutta
mieheni pysäyttivät minut välittömästi - mikä oli fiksua. Jäimme jonkin matkan päähän sopivan
suojaisaan paikkaan seuraamaan tuon kylän elämää ja hieromaan suunnitelmaa, mitä seuraavaksi...


https://www.youtube.com/watch?v=bGk-3B43VVo
----------------------------------------------------------------------------
(ja tästä eteenpäin ratsastetaan taas.... 31.7.2017)

Olimme sopivan etäisyyden päässä tuosta kyläpahasesta, jota siis Allmostpoint -nimellä
kutsuttiin. Mukanani olevista miehistä eräs tiesi, että kylä oli aikoinaan ollut tukkilaisten
perustama, nimittäin se sijaitsi isojen metsien kupeessa ja paikkakunnalla toimi myös pieni saha.
Kylää oli kutsuttu tuolloin tosin eri nimellä, mutta sitten jokin vakava kulkutauti lähes tyhjensi
paikan ja sinne alkoi pesiytyä kaikenlaisia varkaita ja muita konnia.

Meidän leirimme sijaitsi pienen puurykelmän keskellä josta oli hyvät näkymät kylään.
Tuon metsikön reunustalla oli pieni kallio ja siellä aina yksi meistä piti vahtia ja seurasi kylää.
Pari päivää vain olimme, keräsimme voimia ja hioimme suunnitelmaa, mitä todellakin tekisimme
seuraavana. Lopulta päätimme, että kun seuraava yö tulee ja kuutamoa ei juurikaan ole,
kulkisimme hiljaa tuonne kylään ja .....

Muukalainen jätti lauseensa kesken, nousi tuolista ja asteli saluunan ovelle.
Sheriffi ja meksikaani katsoivat ihmeissään tämän perään. Mitä tämä tarkoitti, miksi hän
jätti kertomatta, mitä sitten tapahtui? Muukalainen vain seisoi ovella.... katseli hiljaa ulos,
lopulta hän kääntyi ja lausui:
- Sheriffi, teidän täytyy ymmärtää..., se taakka mikä minun sydämessä on! En enää jaksa.
Ne olivat hyviä miehiä, jokainen, parempia kuin minä ja silti minä olen se, ken enää on tässä!

https://www.youtube.com/watch?v=in6j841vYwk

Sheriffi vain nyökkäili, hän saattoi vain aavistaa sen tuskan, mitä tuo muukalainen tunsi sisällään.
- Mutta entä vaimonne? Muukalainen kääntyi nopeasti, asteli sheriffin eteen ja....
ääni väristen. lähes kuiskaten sanoi "En tiedä, pelkään mutta toivon vielä...."
Enempää hän ei kykenyt sanomaan, mies lyyhistyi tuolille.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Oli täysin hiljaista. Lopulta muukalainen nousi ja kertoi, että
nyt kun hän oli päässyt jo näin lähelle tuota The One-Mania, hän ei enää odota!
Heti kun hän olisi saanut riittävästi ammuksia, aseensa puhdistettua ja hieman muita tarvikkeita
ja eväitä mukaan, hän lähtisi tuonne Bullstar Ranch nimiselle tilalle.
Tässä vaiheessa sheriffi pysäytti muukalaisen.
- Tiedän, että sinulla on hyvä syy lähteä tuonne, mutta en antaisi sinun mennä yksin!
Totta, olet menettänyt hyviä ystäviäsi matkallasi, mutta...
- Senor, senor.....älkää te sanoko mitään! Minä lähden gringon mukaan ja saan varmasti
vielä muutaman miehen lisääkin matkaan. Te ette tule katumaan tätä, te otatte minut ja
minun miehet teidän mukaan, me olemme varmasti yhtä hyviä kuin teidän miehet olivat.

Muukalainen ällistyi! Hän oli täysin tuntematon, vieras mies tässä pikku kaupungissa ja
nyt häntä oltiin jo auttamassa. Sheriffi jatkoi: - Tuo The One-man on aina ollut hieman piikki
lihassani, koskaan häntä ei ole saatu kiinni tietyista asioista, joista saatoimme olla varmoja, että
hän oli syyllinen tapahtumiin. Itse hän ei tehnyt juuri paljoakaan, vaan pisti aina toiset
hoitamaan likaiset temput. Niiden temppujen jäljiltä meidän hautausmaalla makaa useampi
hyvä mies ja muutama kunniallinen nainenkin!
Joten, kuuntele meksikaania ja ota hänet ja hänen ystävät mukaan.
Minä puhun C.W.Gretonille, jotta kauppias päästää meksikaanin mukaasi.

Hetken muukalainen mietti, lopulta murahti hieman ja löi kättä kummankin miehen kanssa.
He päättivät, että levättäisiin päivä ja sen jälkeen lähdettäisiin. Muukalainen mietti, vieläköhän
tässä saluunassa kannattaa majailla vai olisiko parempi suunnata toisaalle. Meksikaani ehdotti,
että lähtee hänen ystävien luo, samat miehet hoitavat hänen caballoaan.
Muukalaiselle tämä kelpasi oikein hyvin ja hän lähti meksikaanin kanssa ulos saluunasta.
Sheriffi jäi istumaan tyhjään saluunaan, kunnes keittiön ovi aukesi ja paikan kokkina toimiva
nainen ilmestyi poikansa kanssa saliin. He keskustelivat hetken sheriffin kanssa, jonka jälkeen
poika syöksyi ulos ovesta ja lähti juoksemaan Doc Pattonin, tuon kylän tuomarin, luokse.

Tuli seuraava aamu ja tuon pikkukaupungin, tai kyläpahasen, pääraitilla oli jo aamutuimaan
yllättävän paljon väkeä liikkeellä! Jokainen halusi nähdä läheltä sen miehen, joka uskalsi
vastustaa The One-Mania ja oli selvinnyt jo parikin kertaa tämän miesten kynsistä.
Muukalainen ratsasti hiljaa meksikaanin ja tämän kolmen ystävän kanssa hitaasti tuon
C.W. Gretonin kaupan eteen. Tämä oli osannut odottaa heitä ja tervehtikin nelikkoa kaupan
portailla. - Huomenta, minulla on kaikki mitä te tarvitsette ja olen laskenut hyvän hinnan
kaikille..... ymmärrätte varmaan, sir, että tässä tapauksessa minun on laskutettava teitä nyt,
koska en tiedä........ Muukalainen hymyili, hän oli kuullut nuo sanat niin monta kertaa aiemminkin.
Hän kaivoi pienestä nahkapussista muutaman setelin ja kysyi, riittääkö. Kauppias katsoi rahoja
ja kertoi, että hyvin... siinä oli liikaakin.
- Pidä loput tallessa, jos palaan niin tiedän, etten ole täysin tyhjätasku. Jos minua ei koskaan kuulu,
käytä ne johonkin hyvään. Tuon sanottuaan hän ja meksikolaiset nousivat ratsailta, astelivat
kauppaan ja pienen tovin kuluttua he olivat saaneet kaiken tarvitsemansa.
"Vamos a ir!" Eräs miehistä huudahti ja juuri, kun nelikko oli lähdössä ratsastamaan, kajahti
kirkonkellot soimaan ja väki lähti kadulta kävelemään ääntä kohti.
- Miksi kellot soivat, eihän nyt ole edes pyhä? Muukalainen kyseli.
- Senor, ne soivat meille! Kaikki haluavat rukoilla puolestamme..... täällä asuu paljon hyviä
ihmisiä, mutta liian arkoja, niin arkoja.

Muukalainen kehoitti miehiä ratsaille ja kirkonkellojen soiton saattelemana he poistuivat
kylästä kohti Bullstar Ranch -karjatilaa, jossa hänen tilansa ja maailmansa tuhonnut mies
pitäisi kuuleman mukaan olla!

https://www.youtube.com/watch?v=s-Vv2M19mO4
Ja he jättivät jälkeensä vain hitaasti laskeutuvan pölypilven. Jonkin aikaa heidän ratsastamistaan
seurasi korkealta taivaalta yksinäinen korppikotka, jonka ääni sekoittui kirkonkellojen soittoon,
mikä hiljaa vaimeni noiden neljän miesten korvissa sitä mukaa, kun nämä etenivät
kauemmaksi tuosta kylästä.
------------------------------------------------------------------------------------------
(29.8.2017 - tarina jatkuu.....)

He olivat ratsastaneet reilun vuorokauden, kun tuon muukalaisen mukana olevista miehistä
yksi joka oli vuorollaan ratsastanut joukkion edellä tiedustelemassa ja tutkimassa maastoa,
ratsasti lujaa ryhmän luokse!
- Peligro, peligro...... peligro! Meksikolainen huusi samalla, kun piiskasi ratsuaan rajummin.
Koko kolmikko pysähtyi kuin taikaiskusta. Edessä oli vaara!
Tuo yksi meksikolainen saavutti kolmikon ja kertoi hengästyneenä, että reilun puolentunnin
ratsastusmatkan päässä erään pienen metsikön reunalla on leiriytyneenä ryhmä niitä miehiä,
jotka majailevat myös Bullstar -karjatilalla. Muukalainen nousi ratsailta ja niin teki myös
nuo mukana olevat meksikolaiset. Hän oli jo oppinut ymmärtämään heistä sen verran, että nämä
"veljet" eivät olleet mitään eilisen teeren poikia ja he eivät pelänneet ihan pieniä vastoinkäymisiä
tai hankaluuksia.

He ryhtyivät miettimään, mitä tekisivät. Muukalainen uteli kaiken mahdollisen tuolta
tiedustelemassa olleelta vaguerolta, mitä hän oli nähnyt ja selvisi, että The One-man ei
ollut ryhmässä mukana. Tuolle ranchille oli vielä matkaa 4-5 tuntia ja nyt olisi edessä
koettelus, mikä saattaisi vaikeuttaa tai pysäyttää heidän koko etenemisensä.
Heillä ei ollut alueesta mitään kunnon karttaa, mutta yksi miehistä oli kulkenut aikoinaan
hopeakaivoksen vankkurien vartijana alueella ja tiesi sen verran, että tuon metsikön voisi
ohittaa tekemällä koukkauksen muutaman kallion takaa, tosin se toisi matkaan lisäaikaa
toista tuntia, mutta heidän ei tarvitsisi joutua näiden nähtyjen miesten kanssa taisteluun.
Näin päätettiin tehdä ja kun nelikko oli pitänyt pienen tauon ja syönyt hieman kuivalihaa,
ottivat he uuden suunnan. Nyt yksi ryhmästä jäi hieman muiden jälkeen varmistamaan,
että heitä ei oltu nähty ja jos olisi, hän ehtisi varoittaa kolmikkoa riittävän ajoissa!

Mutta mitään ongelmia ei ollut ja parin tunnin ratsastuksen jälkeen nelikko oli jälleen yhdessä.
Kuitenkin jatkuvasti ympäristöä tarkkaillen he lähestyivät rauhallisesti ratsastaen tuota
Bullstar -ranchia, karjatilaa, jossa The One-man kaiken aavistelun mukaan olisi
- ja jossa saattaisi olla myös muukalaisen vaimo! He ratsastivat hitaasti sen takia, että kuiva
maa ei nostaisi ratsujen jaloista ilmaan pölypilveä, mikä saattaisi paljastaa heidät, jos he
ratsastaisivat lujaa jatkuvalla laukalla.

Ja kuinka ollakkaan, ilta-auringon ensimmäiset säteet nuolivat maastoa samaan aikaan, kun
he näkivät horisontissa piirtyvän muutaman rakennuksen silhuetin. He olisivat perillä!
Maastoa hyväksi käyttäen he ratsastivat hitaasti lähemmäksi ja lähemmäksi.....
Lopulta he olivat karjatilasta ainoastaan muutamien satojen metrien päässä.
Muukalainen oli nähnyt hieman aikaisemmin muutaman ison siirtolohkareen, joiden
vierellä kasvoi suuria puita, niiden suojaan ja kivien väliin pääsi helposti ratsastamaan
ja siellä oli oiva paikka leiriytyä. He hämmästelivät sitä, että tuota paikkaa ei oltu otettu
vartiopaikaksi, mutta ehkä kaikki tuolla karjatilalla olettivat, että ketään ei sinne kovin
helposti löytäisi ja he näkisivät tulijat melko nopeasti. Näin muukalainenkin ajatteli
meksikaanien kanssa ja pitkään he suorastaan pidättelivät hengitystä leiriydyttään.
Mitä jos heidät oli nähty ja hetken kuluttua heitä kohti hyökättäisiin muutamastakin suunnasta?
Mutta mitään ei tapahtunut, elämä tilalla tuntui jatkuvan kuten aiemminkin!

https://www.youtube.com/watch?v=-Hv5T7LflU8

He päättivät seurata karjatilan elämää ainakin vuorokauden ja varmistaa, olisiko The One-man
tuolla muiden mukana! Muukalainen kaivoi väliin hieman hermostuneena esille tuon ketjun, joka
muistutti häntä jatkuvasti hänen niin rakastamastaan naisesta ja jonka vuoksi hän oli kaikki
nämä vuodet etsinyt vain tätä yhtä miestä - ja vaimoaan!

Meni reilu vuorokausi ja sitten he yllättäin näkivät lopullisen todisteen: The One-man ol ranchilla!
Nyt alkoi tiukkojen suunnitelmien kehittely, mitä tehdään... miten ja milloin.
Ne miehet, joihin he olivat melkein törmänneet parisen vuorokautta aikaisemmin, eivät olleet
tilalle tulleet ja se oli hyvä merkki heidän kannaltaan. Mitä vähemmän vastassa oli miehiä,
sen parempi. Nyt eräs noista kolmesta meksikolaisesta paljasti, että hän oli todella etevä
veitsen käyttäjä, hänet tiedettiin tietyissä piireissä nimellä "Grande cuchillo", eli suuri veitsi.
Hän käytti - ei niin suurta, mutta terävää - tehokkaasti ja mikä tärkeitnä, äänettömästi!
Muukalainen ei edes yllättynyt tiedosta.

He odottivat yötä, edellisenä yönä he olivat huomanneet, että
tilaa vartioi ulkona ainoastaan kaksi miestä ja nämäkin hieman nuokkuen.
Tuo "Grande cuchillo" lähti erään toisen meksikolaisen kanssa hiipimään kohti päärakennusta.
Muukalainen jäi yhden miehen kanssa vielä kallioiden suojaan muutamiksi minuuteiksi ja
sitten hekin lähtivät hiljaa etenemään kohti taloa. Nuo kaksi edellä lähtenyttä pääsivät nopeasti
talon kulmalle ja koska oli melkoisen pilvinen yö, ei edes kuutamo loistanut niin voimakkaasti,
että heidät olisi heti havaittu - vaikka suoraan heitä kohti joku olisi katsonut, sen verran pimeää oli.
Meni muutamia minuutteja  ja sitten muutamien metrien päässä muukalaisesta rapsahti.
Hän pysähtyi, kuten myös seurassa oleva mies. He jäivät odottamaan.... meni ikuisuudelta
tuntuva minuutti, tai hieman reilu - ja sitten rapsahti uudelleen samassa suunnassa.
Se oli merkki heille! Toinen talon luona olevista meksikolaisista heitti sovitusti kiviä sinnepäin,
missä muukalaisen piti suunnilleen olla. Tuo merkki kertoi, että nuo kaksi vahdissa ollutta eivät
enää vahtisi mitään tai ketään.... Pitkästä aikaa muukalainen hymyili hetken.

https://www.youtube.com/watch?v=S0IRPNUGcTc

He löysivät nopeasti päärakennuksen vierellä olevasta vajasta pieniä tynnyreitä täynnä paloöljyä,
juuri sitä mitä he etsivät. Vajan ulkopuolella oli hevoshaka, jossa ei tosin ollut sillä hetkellä yhtään
hevosta, mutta sitäkin enemmän, kuin tilauksesta: heinäpaaleja!
Nopeasti he levittivät heinäpaaleja talon kulmille ja kuistille ja nuo meksikolaiset valelivat samaan
aikaan paalit paloöljyllä. Kun kaikki oli valmiina, käyttivät he intiaaneilta opittua tapaa,
ampua tulinuolia kauempaa ja muukalainen ei edelleenkään yllättynyt siitä, että nuo meksikolaiset
osasivat ampua nuoliakin, aivan kuin eivät mitään muuta olisivat koskaan tehneet.
Tosin jotain tällaista hän aavisteli jo tuolloin, kun näki kahdella heistä jousipyssyt silloin, kun
he lähtivät matkaan - ei vain viitsinyt kysellä asiasta, koska arveli, että miehet kyllä tiesivät
mitä he niillä tekisivät.

Heinäpaalit syttyivät roihahtaen ja muutamien hetkien kuluttua ensimmäiset lieskat löivät niin
korkealle ja kovaa, että muutama ikkuna räsähti kuumuudesta hajalle! Sisältä alkoi kuulua huutoa
ja hetken kuluttua ulko-ovelta alkoi näkyä liikettä, mutta sitä mukaa kun ovelta syöksyi
ulos palavasta talosta miehiä, saivat he "lyijymyrkytyksen" itseensä. Tuli oli armoton, tulitus
oli kahta armottomampi. Sitten oviaukossa seisoi kauhistuneen näköinen iso mies, The One-man!
Hän repi perässään naista. Hän ymmärsi, että häntä ja tuota naista oltiin etsimässä ja syyllinen oli
se muukalainen..... se kirottu muukalainen!

https://www.youtube.com/watch?v=AR-KbvXvBd8

The One-man ei ollut oviaukolla yksin! Hän piteli asetta naisen kaulalla ja huusi kaikin voimin
pimeyteen: - Tule jos uskallat, naistasi et näin minulta saa. Et saanut aiemminkaan, etkä saa
vieläkään. Samassa aseet vaikenivat, hänen vierellään seisoi ainoastaan yksi mies ja tämäkin
oli haavoittunut toiseen käteensä, jota piteli tuskaisen näköisenä.
Jostain pimeydestä kuului muukalaisen huuto: - Seis, päästäkää heidät.
The One-man hymyili, laskeutui pari askelmaa nopeasti naisen ja viimeisen miehensä kanssa
pihalle, kiskoi naista väkisin perässään kauemmaksi talolta ja samassa ilmassa viuhahti jotain...
viimeinen hänen mukanaan ollut mies ähkäisi, kaatui maahan. "Grande Cuchillo" oli heittänyt
veitsen, osunut mieheen joka kaatui niille saappaansijoille maahan. The One-Man kirosi ääneen
ja samassa talon kuisti romahti tulen syödessä sitä edelleen ahnaasti. Hän repi naista perässään....
huutaen samalla muukalaiselle, mutta kukaan ei vastannut, ainoa mitä hän kuuli, oli tulen
rätinä ja pauke, kunnes hän näki edessään hahmon: Muukalaisen!
The One-man käänsi aseen naisen kaulalta kohti muukalaista ja laukaisi, nainen kirkaisi ja
pyörtyi tämän jalkojen juureen. Muukalainen kaatui.... The One-man ei ollut uskoa silmiään,
hän osui yhdellä laukauksella, pystyi kaatamaan tuon muukalaisen. Voitonriemuisena hän
asteli nopeasti kohti muukalaista ja juuri päästessään tämän luokse tajusi menneensä ansaan!
Muukalainen nousi nopeasti polviasentoon, tähtäsi ja laukaisi....The One-Man tunsi
kuuman polttavan kivun rinnassaan ja maistoi lämpimän veren suussaan. Hitaasti hän
tipahti polvilleen ja kierähti siitä maahan, ähkäisi hieman ja.... katosi maailmasta.

Muukalainen nousi seisomaan, ei edes katsonut tuota ampumaansa miestä kohti vaan juoksi
kiireesti naisen luo ja taputteli tätä varovasti poskille. Hänen silmistään virtasi kyyneleet, hän pelkäsi
että kaikki tämä olisi ollut liikaa hänen rakkaalleen.... ja juuri, kun hän vihdoin saisi vaimonsa
syliin, olisi se viimeinen kerta.

Meksikolaiset tulivat paikalle, he näkivät muukalaisen ahdistuksen. Kukaan ei sanonut mitään.
Yksi tarjosi vesileiliä, kasteli sen huivilla ja muukalainen yritti herätellä vaimoaan.... mutta tämä ei
herännyt, ei antanut minkäänlaisia elonmerkkejä itsestään! Pari meksikolaista puisteli jo päätänsä,
he olivat nähneet näitä tapauksia aikaisemminkin ja osasivat jo odottaa mitä tapahtuisi:
Muukalainen murtuisi kohta kokonaan, kun tajuaisi, että vaikka hän sai tavallaan kostonsa, ei
hän saanut takaisin sitä, mitä hän oli hakenut alusta saakka. Muukalaisen sydän oli repeytyä tuskasta
irti, hän ravisteli kevyesti naista..... huusi tämän nimeä..... kyyneleet vierivät tämän poskille,
valuen käsivarsille ja naisen kasvoille.
- Miksi??????? Mitään muuta muukalainen ei osannut enää sanoa. Hän laski vaimonsa varovasti
alas maahan, jäi istumaan tämän viereen pää painuneena hartioiden väliin.
Vierellä seisoivat nuo kolme meksikaania, yhtä ääneti kuin aiemminkin.

Aika pysähtyi, vain hiipuva palo aiheutti ääniä ilmaan. Muukalainen oli sanaton!
Hän ei ollut ensin uskoa, että hän saisi vielä nähdä edes vaimoaan ja juuri kun hän oli
selättänyt kaikki ongelmat ja päässyt tämän luo, niin saisi huomata että kaikki oli turhaa.
Hänen sielu oli tyhjä.

Kaksi meksikaania oli hakenut heidän ratsut ja heidän tullessa takaisin muukalainen kaivoi
sen pienen pussin, jossa oli tuo kaulaketju. Varovasti hän asetteli sen rakastamansa naisen kaulalle.
Kyyneleet tippuivat silmistä suoraan naisen huulille... värähdys..... nainen räpsäytti silmiä.
Muukalainen ei ollut uskoa silmiään, hän hieroi niitä nopeasti - näkikö hän unta?
Mutta ei, tuo nainen vähitellen availi silmiään, räpytteli niitä hetken, haukkoi henkeä ja
lopulta yski rajusti. Sitten hän näki yläpuolellaan miehensä ja tällä kertaa nuo kyyneleet
nousivat naisen silmiin. Meksikolaiset eivät olleet uskoa näkemäänsä ja he tekivät
kilpaa ristin merkkejä  -  Esto es un milagro! Miehet toistelivat lähes yhteen ääneen.
Todellakin, se oli ihme. Muukalainen kaappasi vaimonsa syliin.... sanoja ei tarvittu.
He tiesivät sanomattakin kaiken.

https://www.youtube.com/watch?v=Ze41x2CMBmc

Muukalainen kysyi rakkaaltaan, pystyisikö hän ratsastamaan ja tämä vain nyökkäsi hiljaa.
Ja pienen ajan kuluttua tuo joukkio lähti rauhallisesti paluumatkalle kohti tuota pikkukaupunkia,
jossa muukalainen oli lopultakin kohdannut The One-Manin.
Matkalla he päättivät jäädä tuohon kylään ja perustaa sinne kodin.

Ja niin syntyi jälleen yksi lännen legenda. Legenda miehestä, jonka horjumaton tahto voitti
vaikeudet ja voittamattomana pidetyn vastustajan.

https://www.youtube.com/watch?v=32YPozK5Y-0   
The End - or that´s all folks!
-------------------------------------------------------------------------------