Kuka koiraa kävelyttää, ken sitä miettiikään....

No nyt tuo otsikko varmaan saa jo jotkut miettimään, että olenko hankkinut itselleni lemmikin.
Ei, nuo sängyn alla omaa elämää elävät "villakoirat", jotka pakenevat yllättävän nopeasti imuria,
ovat ainoat tietämäni lemmikit tässä osoitteessa....

Otsikko on pyörinyt pitkään mielessä. Siihen vihjeen ja toiveen antoi jo useita-useita kuukausia
sitten eräs henkilö, joka näitä kirjoitelmiani lueskelee aina välillä. Nyt päätin yrittää toteuttaa toiveen.
--------------------------------------------

Tämä tarina oli aiheeltaan toivottu.

--------------------------------------------

Loppusyksyinen aamuyö.... ulkona ujeltaa ja kevyesti tuiskuttelee jo ensilumia maahan.

Märkä katu imee itseensä kaiken, mitä pilvistä putoaa. Sitä reunustavien talojen ikkunat olivat
pimeät, paitsi tuo yksi..... tuo yksi. Siihen syttyi jälleen valo ja pieni hahmo ilmestyi ikkunan ääreen.
Hänellä oli kahvimuki kädessä, josta hän hitaasti aina välillä siemaili juuri keitettyä, höyryävän
kuumaa tummaa kahvia. Hän selvästi odotti jotain, koska katse harhaili ulos kadulle... alas.....
mutta katu oli tyhjä - ainoat äänet olivat vain viemäriin valuvan veden ääni
ja tuulen kaikuminen talojen kulmissa ja porraskäytävissä.

Tuo yksinäinen pieni hahmo istahti tuolille, jäi katselemaan ulos aamuöiselle kadulle.
Sen alastomuudessa oli jotain kaunista, jotain puhdasta.... sitä ei vielä ollut liannut
eikä raiskannut autot ja kiireiset ihmiset, se sai olla vielä puhdas ja vapaa!

Sitten jostain kuului ääniä, pieniä askelia..... Tuo hahmo ikkunassa ponnahti seisomaan.
Hän veti hieman verhoa ikkunan eteen ja kurkisteli sen raosta alas kadulle.
Kadulla näkyi mies koiran kanssa, selvästi aamulenkillä. Koira oli pieni ja mies kookas ja
ryhdikäs - jotenkin epäsuhtainen pari, mutta silti niin yhteensopivat!
He kävelivät hitaasti, väliin vaihtaen kadunpuolta toiselta toiselle. Mies eteni koiran
haluamalla tahdilla ja tämä nuuhkikin väliin innokkaasti eri paikkoja, rakennusten kulmia ja
liikennemerkkien tolppia.

Tuossa ainoassa valaistussa ikkunassa tuo pieni hahmo kurkki varovasti ulos ja seurasi
miestä ja tämän koiraa katseellaan. Oli helppo arvata, että hän mietti - kuka tuo mies on
ja miksi tämä joka aamu yksin oli taluttamassa tuota koiraa tällä kadulla, aina lähes samaan aikaan.

Mies ei juurikaan katsettaan ylöspäin nostanut, oli enemmän kiinnostunut koirastansa ja tämän
tekemisistä. Hitaasti he etenivät katua eteenpäin...... ja joidenkin minuuttien jälkeen katosivat
seuraavasta risteyksestä kulman taakse. Samalla tuosta yhden ikkunan takaa sammui valo.
Pieni hahmo katosi pimeyteen.... ehkä juoden lopun kahvin pöydän ääressä hiljaa, katsellen
aamuöistä katua ja huokaillen hiljaa mielessään - tuota miestä miettien.

Vaihtuivat aamut, etenivät viikot..... sama "näytelmä" tai tapahtumaketju toistui ja toistui.
Aina syttyi tuohon yhteen ikkunaan valo, ilmestyi tuo yksi pieni hahmo ja joidenkin
minuuttien jälkeen nähtiin kadulla kävelemässä mies koiransa kanssa ja kun nämä olivat
kadonneet taas seuraavan kulman taakse, sammui tuosta huoneesta valo.

Sitten, eräänä aamuna.....Jälleen syttyi ikkunaan valo. Tuo pieni hahmo ilmestyi jälleen
kahvimuki kädessä ikkunan ääreen.
Mutta nyt ei kuulunut askelia, ei ilmestynyt miestä - ei koiraa.... aika kului ja kului.
Ikkunan takaa hahmo selvästi alkoi hermostua, tämä käveli väliin pois ikkunan äärestä,
palasi nopeasti takaisin - kurkoitteli ja katseli, yritti nähdä pidemmälle... mutta ketään
ei kadulla näkynyt - ei ketään!

Mutta sitten.... sitten näkyi liikettä. Hahmo ikkunan takana valpastui, repäisi kiireesti
verhoa ikkunan suojaksi - mutta vain hetkeksi, sillä hän huomasi, että mies oli yksin.
Missä oli koira? Miksi mies oli yksin?
Miehen askelissa ei ollut iloista, huoletonta keveyttä, mitä aina silloin kun hän
kulki koiran kanssa. Katse pysyi tiukasti jaloissa, hän ei juurikaan edes kunnolla eteensä
katsellut ja sen vuoksi oli jopa muutaman kerran kompastua. Mutta tuo kompurointi ei huvittanut tuota hahmoa ikkunassa.... Selvästi tämä mietti, miksi mies oli yksin - ilman koiraa!

Miehen askeleet olivat hieman ripeämmät, kuin koiran kanssa kuljettuna ja ei mennyt
aikaakaan, kun hän oli jo kadonnut kulman taakse. Mutta nyt ei sammunutkaan ikkunasta valo!
Tuo pieni hahmo jäi ikkunaan, selvästi katselemaan ulos kadulle... aivan kuin olisi
odottanut, että joku tulee koiran kanssa perässä - tai mies palaisi takaisin.
Mutta mitään ei tapahtunut ja jonkin ajan kuluttua taas valo sammui ja koko talo oli pimeä.

Seuraavana aamuna, tai aamuyön varhaisina tunteina, sama kuvio toistui:
Mies tulikin yksin ja hahmo ikkunassa jäi vielä ikkunan ääreen, vaikka mies oli jo
kadonnut kulman taakse - saavuttamattomiin.

Ja taas meni vuorokausi..... seuraavana aamuna jälleen syttyi tuo valo ikkunaan.
Tuo hahmo ikkunassa oli jälleen kahvimukin kanssa odottamassa miestä. Varmaan toivoi,
että näkisi tämän ja koiran... vaikka varmaankin mietti enemmän tuota miestä.
Mies tuli, käveli jälleen melkoisen ripeästi - koska ei ollut koiraa. Ei nostanut katsettaan,
ei katsellut ympärilleen.... eteni nopeasti eteenpäin ja katosi.
Samalla hetkellä, kun valot sammuivat ja hahmo katosi ikkunasta - syöksyin ulos
rappukäytävän pimeydestä ja juoksin miehen perään....

Sain hänet kiinni pienen juoksumatkan jälkeen. Hän yllättyi kun häntä pyydettiin pysähtymään.
Kerroin huohotukseni keskeltä kaiken näkemäni ja arveluni.
Näin miehen kasvoista suuren yllättyneisyyden. Hän ei ollut edes tietoinen siitä, että joku
oli seurannut häntä ja hänen koiransa kulkemisia. Juttelimme hetken, erosimme kätellen.

Tultiin jälleen seuraavan aamuyön varhaisille tunneille. Katu oli autio... jälleen märkä
ja paljas, mutta silti jotenkin kaunis. Tuohon tiettyyn ikkunaan syttyi jälleen valo ja tuo
pieni hahmo ilmestyi kahvimuki kädessä ikkunan ääreen odottamaan.....
Eikä tämän tarvinnutkaan odottaa oikeastaan yhtään, sillä mies ilmestyi kadulle
- koiransa kanssa! Hahmo hypähti pystyyn ikkunan äärellä ja katseli noita kahta kulkijaa.
Mutta sitten - sitten.....

Mies pysähtyi aivan tuon kyseisen talon kohdalle, lähes kyseisen ikkunan alapuolelle ja nosti
katseensa ylöspäin, hymyili hieman - heilautti kättään ja vinkkasi hahmolle ikkunaan, että
tämä tulisi ulos. Pieni hahmo verhonraosta säpsähti, hänet oli huomattu... hänet oli nähty!
Sydän löi kiihkeästi, hän tunsi koko kehossaan väristyksiä ja ilman ajatuksia hän puki
nopeasti yllensä takin ja kengät ja syöksyi rappukäytävään ja ulos miehen luo.
Mies odotti koira vierellään, kun näki että rappukäytävään syttyi valot...
ja eipä mennyt kuin hetki, niin tuo hahmo - kaunis pieni nainen - oli miehen vierellä.

He juttelivat hetken...naisen raikas ja iloinen nauru täytti aution kadun ja siihen yhtyi
miehen koira parilla pienellä haukahduksella. Näki selvästi, että he nauttivat hetkestä.
Hetken seisoskeltuaan he lähtivät kävelemään miehelle niin tuttua reittiä eteenpäin,
käsikkäin.....Tulivat seuraan rakennuksen kulmalle, missä seisoskelin... kävelivät
ohitseni, mutta mies katsoi minuun kirkkain silmin - sanaakaan sanomatta, mutta
silmillä kertoen: "Kiitos!"
Hymyilin.

Ja tuon aamun jälkeen ei tuo pieni kaunis nainen enää sytyttänyt valoa ikkunaan ja
jäänyt odottamaan haaveilemaansa miestä... vaan he nauttivat aamukahvit yhdessä,
jonka jälkeen heidät nähtiin kävelyttämässä koiraa kahdestaan - käsi kädessä!

P.S. Tätä tarinaa kirjoitettaessa ei ole juotu liikaa kahvia, eikä kurkittu
       naapurien ikkunoihin tai vahingoitettu yhtään koiraa.
       Tarinan koira oli ollut hetken "pipi", eikä sen vuoksi muutamana aamuna miehen mukana!
-------------------------------------------------------------------------------------

Joulutarina v.2018

Hei vain.
Tähän väliin kirjoittelen pienen joulutarinan.
Sellainen on ollut tapana tässä viime vuosina tehdä, jotenka katsotaan, saisinko taas
jotain aikaan.... vaikka pakko tunnustaa - ideapankki on ollut hieman heikohko
viime aikoina kaikenlaisten muiden kiireiden vuoksi. (12.12.2018)

----------------------------------------------------------------------------------------

He istuivat sängyn laidalla ja katselivat ikkunasta ulos. Satoi.... satoi - ja satoi.
Joulukuu oli edennyt jo toiselle viikolle ja ulkona satoi.... ja satoi - ja satoi.
Vettä!
Niin, vettä!
Muutama kuivahko päivä oli ollut välillä ja ilmat viilenneet sen verran, että
aamuisin oli maassa ollut hieman hyhmää ja muutaman kerran oli pari pientä
lumihiutaletta leijunut maahan, tosin hetimiten sulaneet pois.
Heitä masensi.

Pojat olivat jo pitkään odottaneet lumen tuloa ja heidän jaloissaan konttaava
pikkusiskokin varmasti ihmetteli, miksi isoveljet eivät olleet normaalin riehakkaita
pikkupoikia, mitä nämä yleensä olivat.
- Siis eikö tosta sateesta tule ikinä loppua?
- Ei kai.
- Onks tää ny sitä jotain ilmastonmuutosta vai mikä juttu tää o?
- Enmää tiedä. Kysytään äidiltä!
Pojat juoksivat keittiöön, missä heidän äiti aherteli ja leipoi selvästi joululeivonnaisia.
Pikkusisko konttasi poikien perässä silmät pyöreinä ihmettelystä, tuttia imeskellen.
- ÄIIITIII, ÄÄIITIIIII......! Pojat huusivat yhteen ääneen.
- Onks ny se ilmastomuutos tullu tänne? Voiks sitä peruuttaa tai saaks siihen jotain
vaihtoehtoi niinku noissa peleissäkin on?
Äiti pysähtyi, kääntyi katsomaan poikia ja ihmetteli, mitä nämä tarkoittivat.
Pojat kertoivat, että heitä ärsytti tuo vesisade. Pitäisi tulla lunta! Ei talvi, eikä joulu
ole mitään ilman lunta. Äiti hymyili, mutta tunsi itsekin samalla tavalla.
Häntä harmitti, ettei voinut tehdä asialle mitään ja sanoikin vain pojille, että
meidän kaikkien pitää vain odottaa ja olla kärsivällisiä. Kyllä se luonto aikanaan sitten
sitä lunta suo ja pääsette tekemään lumiukkoja ja -linnoja.
Pojat huokaisivat hieman pettyneinä. He olivat varmoja, että äiti olisi kertonut vaikka,
että huomenna sataa lunta. Mutta jos äiti ei tiennytkään varmasti, niin isä tietää kyllä!

He palasivat huoneeseensa leikkimään ja odottamaan isää kotiin töistä.
Tällä oli aina välillä jotain pieniä yllätyksiä heille ja pikkusiskolle - niin ja äidille!
Mutta nyt kello eteni hitaasti. Se pikkuviisari tuntui olevan kuin naulattuna yhteen numeroon,
eikä tuntunut liikkuvan yhtään eteenpäin seuraavaan numeroon, minkä kohdalla se viisari
oli aina silloin, kun isä tuli töistä kotiin.
Lopulta viisari siirtyi ja pojat hyppäsivät ikkunaan tuijottamaan nenät kiinni lasissa,
koska pihalle kaartaa tuttu auto ja isä tulee siitä ulos. Eikä mennyt aikaakaan, kun näin
tapahtui ja pieni hetki siitä, niin isä olikin sisällä. Hän huikkasi iloisesti kaikille ja
pojat olivat heti hänen kimpussaan.
- Voiks ton ilmastomuutoksen peruu tai vaihtaa toiseen?
- Onko pilvissä ääretön määrä vettä, kun aina vaan sataa?
- Voitaisko me tehdä lunta, että saataisiin ulos talvi?
- Miks toi vesi ei voi muuttuu lumeksi vaikka maassa kun se on satanut?
Isä oli ihmeissään kyselytulvasta ja katsoi äitiä kysyvästi ja hämmästellen?
Tämä kertoi, että pojat ovat olleen hieman harmissaan, kun sataa vain vettä.

https://www.youtube.com/watch?v=okoWLPeV-ac

Sinä iltana keskusteltiin poikien kanssa paljon säästä ja erilaisista sääilmiöistä.
Pojat tiesivät, että isä on viisas mies, mutta ei hänkään pystynyt kertomaan, koska
sataa lunta vai sataako sitä ollenkaan. Ainoa, kenelle asia tuntui olevan aivan saman
tekevää - oli pikkusisko. Tämä touhusi omilla pehmoleluillaan omiaan ja tuhisi
ja jokelteli hiljalleen. Tai sitten hän tuumasi mielessään, että mitä hän noista
poikien jutuista välittää.... ei ne niin tärkeitä hänelle ole.

Nukkumaan mennessä pojat vielä kuiskivat toisilleen, että toivotaan hiljaa kumpikin,
jotta aamulla kun avataan joulukalenterit, niin toivotaan samalla paaaaaaljooon lunta!
Siihen aatokseen pikkuherrat nukahtivat. Pikkusisko oli nukkunut jo pidemmän aikaa.
Isä ja äiti katselivat vielä jotain elokuvaa, tosin hekin keskustelivat hieman säästä
ja tuntui tuo synkkä ja märkä heitäkin harmittavan. Joulun tuntua ei oikein tahtonut saada
luotua, kun ulkona oli niin pimeää, harmaata ja vesisateista.

Tuli seuraava aamu ja kun äiti tuli herättelemään poikia, nämä pomppasivat ylös
poikkeuksellisen rivakasti ja syöksyivät aamutoimiin, jonka jälkeen saivat avata joulukalenterinsa.
Kalentereista tuli jälleen yhdenlaiset suklaahahmot ja
pojat vertailivat, millaisen toinen sai ja sitten ne pistettiin
"parempiin suihin", eli syötiin pois.

Mutta katse ulos vei iloisuuden poikien kasvoilta. Ulkona oli harmaata. Ainoa ero
eiliseen oli se, että nyt ei sentään satanut vettä.
Niin meni päivä, meni toinen, meni kolmaskin..... joulukalenterista vähenivät avattavat luukut....
- ja ulkona ei näkynyt kuin pari kertaa muutama pieni hiutale leijumassa, mutta nekin
sulivat välittömästi maahan osuessaan. Poikia alkoi suorastaan pelottaa!

https://www.youtube.com/watch?v=URugFjhXHrs

Sitten eräänä päivänä isä kysyi pojilta, haluaisivatko nämä lähteä hänen kanssaan hakemaan
joulukuusta? Hän oli täysin varma, että pojat suorastaan kiljuvat innosta, mutta kaikkea muuta:
- Ei me jakseta!
- Ääh, se on ihan tylsää.... ei viitsi.
- Eiku se on ihan turhaa!!!
- JOOO, nii on, IHAN TURHAA!
Isä ja äiti jäivät tuijottamaan poikia ja äiti kysyi ensimmäisenä, että miksi nyt joulukuusen
hakeminen olikin turhaa? Aikaisemmin pojat olivat olleet suorastaan innoissaan siitä ja nyt
ei sitten millään kiinnosta. Pikkusiskokin ihmetteli poikia ja konttasi näiden luo ja tuuppi poikia
jalkoihin, mutta nämä eivät nyt välittäneet pikkusiskon tönimisistä yhtään.
- Nii kun on niin tylsää kaikki. Sataa vaan ja on tollasta. Ei se joulu sitten tuu jos ei oo lunta!
- Joo ja varmaan te sitten laitatte vaan jotain mustii koristeita kuuseen, kun ne on sellasii synkkii.

Viimein äiti ja isä ymmärsivät, että poikien huoli olikin se, että joulua ei tule, jos ei ole lunta. Siinä ei vakuuttelut ja kauniit sanat auttaneet, kun pojat näkivät omin silmin,
että ulkona ei sää ollut mitenkään ihana.

Viimeisenä oljenkortena äiti yllättäin ehdotti, että jos tehdäänkin niin, että isä
käy hakemassa sen joulukuusen ja pojat kirjoittavat sillä välin uuden kirjeen joulupukille
ja kertovat, että toivoisivat lunta jouluksi. Poikien silmät kirkastuivat, eikä heille
tarvinnut sanoa enempää.... - saman tien nämä kaksi kaverusta syöksyivät huoneeseensa
ja kaivoivat paperia ja kyniä esille ja asettuivat lattialle makaamaan ja miettimään,
mitä he laittaisivat joulupukille viestiksi.
Isä hymyili, äidiltä tuo oli hieno ja ovela veto. Ei olisi ollut mukavaa ottaa kahta synkkää
pikkupoikaa valitsemaan joulukuusta, mikä oli vielä edellisenä jouluna näille ollut
enemmän kuin iso ja tärkeä asia.
- Mutta otahan tuo pikkuinen mukaasi. Äiti lausui ja näytti perheen pienintä, joka
katseli isää suurilla ruskeilla nappisilmillään.
- No voisinpa ottaakin, mutta kukapa kantaa kuusen ja hänet?
- Niin tietenkin, olinpa hupsu. Äiti sanoi ja kaappasi perheen pienen prinsessan syliinsä.

Isä puki yllensä ja lähti. Äiti meni katsomaan, miten pojat edistyivät ja puheensorinasta
päätellen kirjeestä tulisi melkoinen. Hän päätti olla häiritsemättä poikia ja keskittyi
sen sijaan pieneen tyttövauvaan, jolla olikin välipalan aika.

Jonkin ajan kuluttua pojat tulivatkin äidin luo ja esittelivät ylpeänä aikaansaannostaan.
"Hyväää joupupukki. Tuo paljon lajoja meille ja pikusiksolle. Ja sit me tarvittaa
paljoa lunta kanssa kun sä et pääss muuten meitään kotiin perile."
Alle pojat olivat piirtäneet itsensä ja heidän yläpuolella oli iso pilvi, mistä satoi lunta.
Äiti tunsi pienen palan kurkussaan ja toivoi mielessän, että ennen joulua todellakin
tulisi lunta, jotta pojat eivät olisi kovin pettyneitä.

Eipä mennyt aikaakaan, kun isäkin tuli jo kotiin kantaen joulukuusta, jonka oli
käynyt ostamassa. Ylpeänä hän esitteli sitä perheelleen eteisessä, ennen kuin kantoi sen
parvekkeelle odottamaan seuraavaa päivää, jolloin heidän oli tarkoitus koristella se.
- Mut me ei haluta koristella sitä ku ei oo lunta!
- Joo ja teillä on varmaa sit vaan niit mustii koristeit tai jotai.
Poikien into joulusta alkoi taas laskea häränpyllyä, jolloin äiti päätti pelastaa tilanteen.
- Mutta hei pojat, näyttäkäähän isälle se teidän kirje joulupukille ja kertokaa,
mihin laitatte sen, niin ehkäpä ensiyönä nuo tontut sitten osaavat sen löytää ja
viedä joulupukille kiireen vilkkaa. Poikiin tulikin onneksi eloa ja kumpikin selitti
tohkeissaan isälle, että mitä kirjeessä lukee ja mihin se laitetaan.
Se edellinenkin kirje oli kadonnut salaperäisesti yön aikana!

Illalla pojat kuuntelivat poikkeusellisen tarkkaan säätiedoituksia
ja kyllä siellä hieman vihjailtiin, että sää viilenee.... mutta vain paikoitellen maassa.
Suurin osa maasta olisi vielä täysin musta! Mutta nyt pojat olivat sitä mieltä, että
heidän kirjeensä kyllä pelastaa tilanteen ja lunta tulee maahan jouluksi.
- Nii, sitten pukki pääsee ajaan sillä pulkalla.
- Ei se ooo pulkka, sil on iso stiiika!
- Mut ku porot vetää sitä ja ei ne vedä stiikoja.
- Siin onkii moottori ja ne porot vaa on siin koristeen sitte ku ne lentää tai menee moottoritiellä.

Äiti ja isä seurasivat hymyssä suin poikien sanailua ja väittelyä aiheesta. Mitään tappelua siitä
ei kuitenkaan syntynyt, koska kumpikin oli kuitenkin sitä mieltä, että joulupukkikin tarvitsee
lunta, jotta tämä pääsee kulkemaan.
Näissä aatoksissa pikkumiehet painuivat nukkumaan, toivoen että seuraavana aamuna
maa olisi valkoinen. Sitä salaa toivoivat myös äiti ja isä....

Ja niin tuli aamu. Enää ei ollut jouluaattoon kuin pari päivää jäljellä.
Joulutohinat olivat perheessä äidin kohdalla jo melkoiset ja isä auttoi ja teki kaiken, mitä
vain pystyi..... tosin hänestä tuntui, että enempi hän oli välillä vaimonsa tiellä, kuin tarpeen.
Mutta äiti se tuntui jaksavan, koska hyräili joululaulujakin lähes kokoajan jotain tehdessään.
Isä otti parvekkeelta joulukuusen sisälle ja asetteli sen jo valmiiksi tuomaansa jalkaan
pystyyn. Siinä se sitten seisoi.... - kuusi, joka vielä oli niin alaston ja koruton, mutta silti kaunis.

https://www.youtube.com/watch?v=M_aFUcp-CPA

Pojatkin tulivat huoneestaan katsomaan kuusta ja hieman heistä näki, että tekisi niin mieli
alkaa koristelemaan sitä, mutta kun olivat sanoneet, että ei kiinnosta, kun ei ole edes lunta.
Nimittäin ei sitä kyseisenäkään aamuna sitten maassa ollut. Ilma oli kyllä kuivunut ja tuuli,
mutta lumesta vain ei ollut tietoakaan ja jouluun oli enää kaksi yötä!
- Mutta hei, oletteko te katsoneet, onko se kirje enää siellä mihin olitte sen jättäneet?
Pojat kävivät kurkkaamassa "salaista piiloaan", mihin olivat kirjeen jättäneet ja siellä ei ollut
kuin kaksi pientä karkkia.
- Hei, onks nää meille? Pojat kysyivät ja isä yritti olla hämmästyneen näköinen.
- No varmaankin on. Mutta kirjettä siellä ei siis enää ollut?
Pojat puistelivat päätä ja arvelivat, että heidän on nyt autettava pukkia ja koristeltava kuusi
isän kanssa, niin pukki tietää mihin hänen pitää tulla ja sitten varmasti tulee myös lunta.

Tohina kuusen ympärillä vaikutti melkoiselta, voisi sanoa melkeimpä että oli kuin pieni
paikallinen tornado olisi pyörinyt olohuoneessa ja poikien kiljahtelut ja pikkusiskon kikattelu
kaikui asunnossa. Äiti tuli katsomaan, miten työ edistyy ja isä vain naureskeli, että hyvinhän
tämä - kuusikaan ei ole vielä kertaakaan edes kaatunut!
Viimein koko komeus oli koristeltu ja hienohan siitä tuli. Pikkusiskokin sai hieman, isän
avustuksella, laitella koristeita kuuseen.

Sitten isä pyysi, että saisi hetken istahtaa... oli tuo sen verran rankkaa...
Pojat painuivat leikkimään iloissaan, koska he olivat nyt varmoja, että lunta tulee
ja pukki pääsee liikkumaan. Vaan mitä sitten tapahtui:
Isä oli avannut television, missä tuli uutiskatsaus. Jossain toisella puolella maapalloa oli
rankka lumimyrsky ja ihmisiä oli jumissa lentokentällä. Kuvassa näytettiin myös
joulupukkia, joka oli muiden matkustajien kanssa saarroksissa lentokentällä.
Poikia alkoi itkettää!
- Nyt se on tuolla eikä se pääse mihkään ku kaikki lumi on siellä.
- Toi on väärin et noi saa kaiken lumen ja koko tyhmä pukki on menny tonne!

https://www.youtube.com/watch?v=TQoVB3Rd28E

Siinä ei isän eikä äidin vakuuttelut auttaneet enää ollenkaan. Pojat olivat täysin varmoja siitä,
että joulu olisi pilalla ja sen saisi pyyhkiä kokonaan kalenterista pois!
- Me ei sit saada ees lahjojakaa ku toi on nyt tuolla. Miks noi on noin tympeen näkösii kaikki?
  Siellä on lunta ja niil on joulupukkikin siellä!

Päivä eteni iltaa kohti melkoisen matalapaineisissa fiiliksissä. Poikia ei ilahduttanut edes se,
että posti oli tuonut heille erilaisia joulukortteja. Niissä oli ihan liikaa kaikkea talvista.
Oli joulupukkia, lahjoja, lumiukkoja, lapsia pulkkamäessä ja vaikka mitä.
Mitä sellaisilla korteilla tekee, jos ei ole
kunnon joulua ja lunta?

Isä ja äiti laittoivat salaa lähes jo kätensä ristiin toivoen, että
sitä lunta todellakin sataisi ennen jouluaattoa. Sitä murinaa ja surullisia ilmeitä olisi
todella ikävä katsoa, kun jo nytkin riipaisi mieltä.
Ainoa, kuka oli tilanteesta täysin tietämätön, oli tietenkin pikkusisko.... hän
leikki tyytyväisenä lattialla omilla leluillaan ja ähisi ja jokelteli omiaan.

Illalla pojat menivät nukkumaan pelokkaina.... he miettivät, olisivatko he olleet niin
tuhmia, että sen takia pukki ei ehkä pääse heidän luo ja luntakaan ei ole satanut.
- Mä en ainakaan viikkoon kiukuttele jos tulee lunta.
- Joo ja mä en ainakaan sataan päivään tee mitää tyhmää!
Näin kumpikin päätti, että jos joulu tulee ja pukkikin pääsee heidän luo, ovat
he entistä kiltimpiä - vaikka eivät he muutenkaan mitään hirveitä rasavillejä olleet...

Yö meni hieman levottomin unin, kummallakin... - ja aamun sarastaessa heidät herätti..
pikkusisko, joka kikatteli poikien huoneessa ja katseli ulos ikkunasta.
Pojat aukaisivat silmänsä, eivätkä olleet uskoa näkemäänsä: Ulkona oli talvinen sää!
Yöllä oli tullut lunta oikein reippaasti ja koko maisema oli muuttunut kuin
taikaiskusta aivan erilaiseksi. Pojat syöksyivät isän ja äidin makuuhuoneeseen, missä nämä
mukamas vielä nukkuivat, sillä he tiesivät, mitä tuleman pitää...
- Iiiisäääääääää ja äääitiiii, KAATSOKAAAA ULOS... siellä on LUUNTA!
Pojat riuhtaisivat verhot pois ikkunan edestä ja isä ja äiti yrittivät olla hämmästyneen
näköisiä ja tuumailivat ääneen, että taisi se kirje sittenkin päästä perille ja joulupukki
oli varmaan nyt jotenkin saanut järjestettyä asioita niin, että lunta oli tullut joka paikkaan.

https://www.youtube.com/watch?v=RAKZvM9I9EY

Pojilla oli kova kiire päästä ulos leikkimään ja hyvä, kun saivat edes kunnolla puettua, kun
jo olivat pihalla. Kohta sieltä kaikuikin iloinen nauru ja melske. Naapureidenkin lapset
tulivat ulos ja melkoinen mekkala täyttikin kohta koko alueen ilmatilan Äiti ja isä
huokaisivat helpotuksesta ja toivoivat, että lumi ei todellakaan sulaisi heti pois.
Onneksi säätiedoitus lupaili pientä pakkasta ja talvisia säitä useammalle päivälle, jotenka
ainakin joulunpyhät saataisiin viettää kunnon talvisissa keleissä.

Päivä meni vauhdikkaasti ja pojat ehtivät vain välillä käydä sisällä. Punainen väri poskilla
ja säihkyvät silmät kertoivat, että he todella nauttivat olosta. Pikkusiskokin pääsi ulos
ja kunnolla ensimmäistä kertaa kosketuksiin lumen kanssa. Hetken ihmettelyn jälkeen hän
alkoi nauraa kikattaa ja tunki puhdasta lunta suuhunsa sen, minkä ehti.
No kauaa tuota iloa ei hänelle suotu, äiti päätti, että tuo "ruokavalio" ei ole soveliasta ja
lopetti nuo touhut nopeasti, mutta eipä se pikkuista tuntunut sekään haittaavan.

Illalla pojat olivatkin niin väsyneitä koko päivän leikkimisistä, että hyvä kun iltapalaa
jaksoivat syödä..... uni tuli todella nopeasti. Isä alkoi äidin kanssa paistamaan kinkkua ja
siinä sitä uuniin laittaessaan nauttivat yhdet lasilliset kevyesti terästettyä glögiä.

Seuraavana aamuna äiti ja isä olivat heränneet jo varhain. Oli nimittäin jouluaatto.
Pojat nukkuivat harvinaisen sikeästi ja pitkään, mutta siihen oli varmasti syynä edellisen
päivän pitkät riehakkaat leikit ja varmaan se helpotus siitä, että luntakin oli maassa.
Ja olihan sitä edelleenkin! Hiljalleen sitä satoi lisää, mikä sai maiseman ja taivaan näyttämään
entistä kauniimmalta.

https://www.youtube.com/watch?v=8xPvZEogTgY

Mutta olihan pojat saatava hereille, sillä televisiosta tuli yksi heidän suosikkiohjelmiaan
jouluisin, eli "Joulupukin kuuma linja". Tietty poikien piti päästä sitä katsomaan ja
he halusivat myös soittaa pukille. Pitkän, pitkän yrittämisen jälkeen kävikin tuuri, että heidän
soitto valittiin lähetykseen ja pojat yhteistuumin suorastaan kiljuivat puhelimeen kiitokset
joulupukille, kun oli hakenut heidän kirjeen ja pitänyt huolen, että lunta satoi!
He varmistivat vielä, että tietäähän pukki mihin hän tuo illalla lahjat, kun pääsee telkkarista.
Pukki myhäili ruudussa ja kertoi, että kyllähän pukki tietää tasan tarkkaan kaikkien
kilttien lasten osoitteet ja missä he olivat milloinkin. Pojat olivat riemuissaan!

Päivä alkoi taipua iltapäivän puolella ja aatto eteni hiljalleen. Pojat alkoivat olla hieman
kärsimättömiä, että koska se pukki oikein tulee... vai kävikö hänelle taas joku onnettomuus?
Samassa ulkoa kuului jotain ääntä ja kaikki kiiruhtivat ikkunaan katsomaan, mistä tuo
kummallinen kolina, meteli ja melske kuului....
Ulkona näkyi joku hahmo hiippailevan suuren
säkin kanssa kohti heidän taloaan!

- Se on joulupukkiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii !!!!! Pojat huusivat.
Samassa soikin ovikello ja isä yritti mennä avaamaan ulko-ovea, mutta pojat kiilasivat
hänen eteensä ja avasivat oven - ja toden totta, oven takana seisoi ison lahjasäkin kanssa
joulupukki. Tämä kysyi, että onkos talossa kilttejä lapsia ja pojat vastasivat terävästi,
että on, kaikki kolme! He pitivät huolen siitä, että pikkusiskoa ei unohdettu.

https://www.youtube.com/watch?v=hrzRDBkpcbg

Lahjojen jako tapahtui ripeästi ja pukkia suorastaan nauratti poikine tohina ja vauhti.
Mutta sen verran he malttoivat odottaa, että kaikki lahjat oli jaettu ennen kuin edes
miettivät niiden avaamista. Vielä ennen pukin lähtöä pojat kysyivät häneltä, että
miten hän osasikaan laittaa lunta tulemaan ennen kuin tuli tuomaan lahjoja.
Hetken näytti siltä, että joulupukki ei osaisi sanoa mitään, mutta sitten hän otti
ovelan ilmeen kasvoilleen ja kuiskasi pojille, että pukilla on sellaista taikajauhetta, jota
hän päästi ilmaan ja se leijui joka puolelle ja sai aikaan lumisateen!
Pojat olivat vakuuttuneita pukin sanoista ja toivottivat tälle hyvää matkaa ja hyvää joulua.

Ilta etenikin lahjapakettien availuissa ja uusien ihmeellisten lelujen testaamisessa.
No tottakai niitä uusia vaatteitakin tuli ja taas yhdet villasukatkin, mutta kai niitäkin
joskus tarvitaan..... Nyt oli tärkeämpää päästä leikkimään kaikilla uusilla jutuilla!

Mutta eipä pojat jaksaneet montaa tuntia leikkiä, kun alkoi jo väsy painaa.
Pikkusisko oli jo nukkunut pidemmän aikaa tyytyväisenä ja niin pojatkin siirtyivät sänkyihin.
Isä ja äiti suorastaan huokaisivat tyytyväisinä ja helpotuksesta, sittenkin joulusta tuli iloinen
ja onnellinen, joka tavalla.

https://www.youtube.com/watch?v=aCrSa3c-clc

Hyvää Joulua jokaiselle - tasapuolisesti.
- ja muistakaa, älkää jättäkö ketään yksin jouluna.
--------------------------------------------------------------------------------------

Märkää marraskuuta!

Siis ei paljoa miehen mieltä innosta se, että ulkona on märkää....usvaista, kuraista.... suorastaan
masentavaa. En ole Englannissa käynyt, mutta voisin kuvitella, että sää maassamme (ainakin täällä
etelässä) on todella tyypillisen surkea brittiläinen. Että mä "nautin"!
Saisi sitä lunta tulla jokunen sentti ja muutama aste pakkasta. Sellainen pieni mukava talven tuntu!
Olisi joulunkin odotus paljon helpompaa ja joulukin sellainen, luonnollisien puitteiden osalta ainakin,
mitä odottaa ja haluaa.....
No se säästä ja siitä valittamisesta!
Jokunen tovi on taas vierähtänyt, että olen tänne päässyt kirjoittelemaan. On oikeasti ollut esteitä....
Mutta nyt taas yritellään virittää jotain jutun tynkää, ajatuksia, esille - olkaa hyvä!

(Tässä viimeisimmässä tarinoiden päivityksessäni on yksi tarina, jota lupasin hieman muokata
erään lukijani toiveesta. Jätän sen alkuperäisenkin tänne luettavaksi ja uusi versio löytyy sittten
näiden lyhyiden tarinoiden perästä! 23.11.2016)
---------------------------------------------------------------------------------

Joskus silloin oli niin, että hetken aikaa me kuljettiin.
Joskus oli - joskus niin.....
Sitä aikaa muistelen, sitä aikaa haikailen - sitä aikaa ja sinua...... niin - yhä sinua!

Joskus silloin oli niin, oli enemmän kuin tahdottiin.
Joskus oli - joskus niin ....
Sitä aikaa usein kaipailen, rippeitä siitä etsiskelen.... - sitä aikaa ja sinua....

Mutta jokin otti ja repi meidät!
Jokin otti ja repi... vei myös voimat. Jokin.....
Jokin otti sinut kokonaan, vieden iltaan tummuvaan
- luotani täysin katoamaan!

Huusin ääneti nimeäsi illassa......
katselin katoavaa hahmoa.
Ei sydämeni ollut enää turvassa.....
ei sillä ollut enää elämän tahtoa.

Sillä...
Jokin otti ja repi.......
Silloin... - kun oli niin, oli enemmän kuin tahdottiin.
Vaikka sitä kuitenkin, salaa mielessämme kuitenkin
- yhdessä haluttiin..... niin - haluttiin!

Tuleeko se aika takaisin?
Saanko hetken samanlaisen?
Tunnetko enää sitä, mitä salaa tuntea halusit.....
- vai kylmän kuoren alleko kaiken piilotit?

Ja uudelleen ja uudelleen, siellä minä sinua odotan,
missä jäin vain katoavaa hahmoasi katsomaan!
-----------------------------------------------------------


Enää en voinut olla hiljaa!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa kuullut ja kuunnellut.....
- mun piti toimia.

Enää en jaksanut vain ummistaa silmiä!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa nähnyt ja todennut....
-  mun oli aika toimia.

Sä hakkasit liian usein!
Sä haukuit liian usein!
Sä ryyppäsit itsesi hulluksi, sekaiseksi.....
- etkä tajunnut, että vain hajoitit.

Selvänä sä kiristit, manipuloit ja ohjasit.
Sä olit vain sä - sulle ei ollut muita.
Sä olit narsisti, itsekkäiden ajatustesi orja!

Sä tukahdutit toiset, imit heistä voimat.....
- olit kuin musta-aukko, kaiken turma!

Sä nautit vallasta, väärästä!
Sä nautit teoista, kieroista!
Sä et nähnyt muiden tuskaa - et heidän kärsimystään...
Olit vain: Sinä - sinä - sinä.........

Mä kuuntelin aikani,
Lopulta en enää jaksanut....
- tulin eteesi, hain sulle vertaisesi....
toisen samanlaisen.... pistäen sut hänen kanssaan yhteen!

Ja nyt hekin voivat taas hengittää.... olla vapaita ja iloisia,
kun et sinä - ja vain sinä, sinä ja sinä....
tapa ja hakkaa heitä henkisesti hajalle!

--------------------------------------------------------------------

Mihin kaikki aika häviää?
Minne se kelloista katoaa?
Minne..... niin minne?

Onko aika vain hetkellinen tilanne?
Omituinen, aina uusi ja erilainen....
- vaikka toistuisi asiat yhä uudelleen ja uudelleen!

Mutta miten aika voi olla aina uusi, vaikka
tapahtuma olisikin jo ennen koettu?

Voisiko olla, että aika kiertää kehää..... ?
- kuin kellon viisarit ympyrää!
Voisiko olla, että meillä kaikilla onkin oma aikamääreemme?
Omat hetkemme.... toiset yhä uudelleen ja uudelleen
- ja jotkut vain hetken elämässämme, kuten
se yksi hetki ajasta - mikä nytkin on taas jo toinen!

Miten muuten saatamme kokea "Deja Vu" -ilmiön?
Miten.... - niin miten?
Saatammeko vahingossa huomatakin, että tämä aika oli jo
joskus ennenkin.... ja myös joskus aikaisemminkin ja ja ....
kiertäen uudelleen ja uudelleen, tullen taas joskus
eteemme - koettavaksemme, uudelleen ja uudelleen.....

Kukaan ei tiedä!
Kukaan ei osaa sanoa....
Ja aika vain vaihtuu, ollen taas uusi - Vai onko tämäkin jo koettu?
Ken sen tietää... mutta kello, se se vain tikittää!

------------------------------------------------------------------------

Hitaasti mun silmäni liukuivat..... katseeni vaelteli......
vartalossa........ tuossa niin kauniissa!
Annoin aistieni hiljaa tuntea...... häntä ihailla.....
Tuota niin kaunista - kaunista naista vuoteellani!

Olin tavannut hänet aiemmin, tutustunut joskus... jossain....
Olin istumassa iltaa, yksin.... vain ajatukset seuranain
- kun hän oli tullut luoksein, kyyneleet silmiä koristaen.
Itki olkapäähäni, nojasi hiljaa anteeksi pyydellen.....

Sain hänet rauhoittumaan, juoman ottamaan....
ja kaiken kertomaan.
Nieleskeli, minua katseli - ehkä alkuun pelkäsi, mitä sanoisi.
Lopulta rohkaistui, kädet täristen kertoi..... siitä miehestä...
- ja sisälläni kuohui!

Hän itki, ei paikkaa ollut yöksi.
Hän pelkäsi, ei kotiin uskaltanut enää mennä!
Hän oli neuvoton..... avuton, satutettu - haavoitettu....
vailla mitään turvaa, paikkaa johon nukahtaa,
edes hetkeksi pieneksi - pois tästä tuskasta, mitä hän kokea sai.

Tarjosin suojaa, tarjosin paikkaa...
sanoin - luoksein tulla voi.... - ja rauhassa nukkua sai!
Lähdimme.... tulimme, luokseni asuntooni lämpöiseen.

Asetin hänet vuoteelle, peittelin ja hieman halasin...
ja nyt tuota kaunista naista, nukkuvaa... vain katselin....
Enkä voinut ymmärtää, miksi joku ei voi hänestä välittää!

Laskeuduin hieman alemmaksi, annoin suukon otsalle.
Unen keskeltä hän hymyili hieman......
Nousin ja poistuin oven sulkien..... itse sohvalle menin...
- siihen nukahtaen.
Ja päätin: Ei hän enää kärsiä saa, eikä itkun kyyneleet
silmiä enää voi koristaa!
Nukahdin.....
----------------------------------------------------------------
Ja tässä uusittu versio eräästä tarinasta:


Enää en voinut olla hiljaa!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa kuullut ja kuunnellut.....
- mun piti toimia.


Enää en jaksanut vain ummistaa silmiä!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa nähnyt ja todennut....
-  mun oli aika toimia.


Sä hakkasit sanoillasi liian usein!
Sä haukuit liian usein!
Sä ryyppäsit itsesi hulluksi, sekaiseksi.....
- etkä tajunnut, että vain hajoitit.

Selvänä sä kiristit, manipuloit ja ohjasit.
Sä olit vain sä - sulle ei ollut muita.
Sä olit narsisti, itsekkäiden ajatustesi orja!

Enää ei hän kestänyt, enää ei vain jaksanut!
Yritti antaa sulle kaiken, kaiken itsestään
- ja enemmänkin....... Mutta... - Sinä, niin sinä...
tukahdutit hänet, revit häneltä sielun ja
jätit vain tyhjät kuoret kehon!

Hän yritti, hän itki ja yritti... väsyi siihen samaan:
Kun ei ollut maailmassasi kuin vain sinä - sinä - sinä!


Sä nautit vallasta, väärästä!
Sä nautit teoista, kieroista!
Sä et nähnyt muiden tuskaa - et heidän kärsimystään...
Olit vain: Sinä - sinä - sinä.........
Sä olit sokaistunut omaan valheelliseen erinomaisuuteesi,
etkä nähnyt että lähelläsi ei ollut hyvä olla!

Ja sinä - sinä vain jatkoit henkisesti toisen hakkaamista
ja juomista...... kierteenä viikosta toiseen, uudelleen ja uudelleen.

Mä en enää jaksanut vain kuunnella, en seurata, en katsella!
Mä en enää halunnut tuon toisen vain pala palalta hajoavan....
- sinun itsekkäiden typerien viinanhuuruisten omakuviesi vuoksi.

Tulin, otin hänet irti sinusta!
Tulin, vein sinut itsesi eteen - kasvokkain...... ja kohdata hänet sait...
- kuin peilikuvaasi katselisit, kun toisen samanlaisen tapaisit!
Ymmärtäisitkö sittenkään, mitä olet mennyt tekemään?
Toivottavasti, koska....
maailma ei ole vain: Sinä - sinä - sinä!

Ja kun hän sinusta eroon pääsee, saa hän monen muun lailla
hengittää vapaasti, nauraa ja iloita elämästä
- siitä, mitä sinä olet tukahduttanut liian kauan, vain itseäsi varten.
---------------------------------------------------------------------

Lämpöaallon jälkeistä loppukesää

No nyt ollaan päästy palaamaan säiden suhteen normaaliin kesään näköjään.
Vettä satelee hieman tälläkin hetkellä, mutta itseäni se ei haittaa eikä masenna.
Sitähän sanotaan, että minkä kesä kastelee - sen se kuivaakin.

Se säästä. Viime aikoina on taas ollut melkoisia "juonenkäänteitä" elävässä elämässä,
eikä vain itselläni vaan mitä tässä olen katsonut läheltä ja kuullut toisilta.
Tuntuu, että kesälomien  jälkeen monilla ihmisillä on mielet sekaisin ja maailma myllertää.
Ainakin sen verran erikoisia tapahtumia olen "saanut" todistaa läheltä, vaikka
itselleni ei ihan kaikkea olekaan sattunut...

-------------------------------------------------------------------------------

Aikasi säteilit, aikasi elit...... sitten tuli se synkkä hetki
- ja sinut vietiin pois äidiltäsi - isältäsi - ystäviltäsi!
Jäi sydämiin aukko, syntyi monille suru ikuinen....
- kun sinä nousit pilvien ylle, luokse enkelten.

Ei sanoilla, ei teoilla, ei millään tapahtunutta peruuttaa voi...
ja hiljaa sinut tunteneilla sydämissä itkun seassa laulu tämä soi:
https://www.youtube.com/watch?v=W4JkvRl91rI

Koskaan se ratin takana ollut ei selviä teostaan...... ristiä kantaa läpi elämänsä!
Vaan miksi - niin miksi - ajaa piti, vaikka juotu oli?

Katsele sieltä jostain ja suojele elämään jäänyttä, sinun pientä rakastasi.


-----------------------------------------------------------------------

Sä otit silloin illalla lähellesi, hetkeksi.
- Muistatko?
Sä otit luoksesi, seuraasi lämpöiseesi, hetkeksi.
- Muistatko?

Sä pidit, hymyilit ja hyväilit.
Mun mieleni kiitti, sydämeni huusi - onnesta..... vuoksi sun!
- Muistatko?
..... - muistatko......... niin, muistatko?

Mä sain pitää sua sen hetken, pienen tovin elämästä,
lähelläni - rakkaanani, sielussani omanani.
- Muistatko?
 Ja vaikka olimme eri maailmoista, oli meillä jotain yhteistä....
kuitenkin.....
- Muistatko ...... niin, muistatko?

Ja joka päivä pelkäsin, sinut menettäisin.
Ja joka päivä rukoilin, että sinulla hyvä olisi.
Ja joka päivä...... - elämässäni olit sinä, joka päivä.
- Muistatko?

Kaiken vain halusin antaa,
liikaakin yrittäen.
- Muistatko?
.... ja niin virheitäkin syntyi, niitäkin tein.... huomasinhan itsekin sen.
- Muistatko..... niin, muistatko?
Silti uskoin sanoihin, aiemmin sinulta kuultuihin.
Kertonut kun olit, jotain henkilökohtaisesti vain minulle!
- Muistatko?

Vaan kun sanojen taakse jouduin katsomaan,
näin jotain mitä pelästyin!
Enkä enää tuntenut sinua niin, en enää tiennyt sinua samoin....
En enää tiennyt, mihin olin joutunut, mitä elämäni oli - kanssasi.
- Muistatko..... niin, muistatko?

Ja lopulta kaatui kulissit.
Jäi vain tyhjyys, autiona eteen avautuva haavoitettu sielu,
mikä itki koettua, kirosi sydäntä - tuota mikä uskonut oli sanoja...

Enkä voinut muuta, kuin jälleen yrittää rakentaa sydämeni
pirstaleista hiljaa kokonaista, ommella haavoja umpeen ja toivoa,
että joskus ne sanat olisivat totta - loppuun saakka.

- Muistatko.....
Itse muistan, vaikka aikaa on vierähtänyt jo kauan!
Kello vaihtunut kalenteriin..... vuodenajat toisiin..... silti muistan.
Ja rakennan sydäntäni uudelleen.
------------------------------------------------------------------


Oltiin tavattu muutaman kerran, naurettu toistemme jutuille ja viihdytty yhdessä.
Jokin meitä veti toisiamme kohti...... jokin outo voima!
Halusimme toistemme seuraa, uudelleen ja uudelleen..... istuimme iltoja ravintoloissa,
tapasimme kahviloissa....yllättäin joskus kohtasimme kaupoissa.
Ja aina meistä tuntui hyvältä olla lähekkäin!

Sitten sinä yhtenä iltana, istuimme kahvilla kahden - siinä tutussa kulmapöydässä....
Sinä kysyit hiljaa minua luoksesi!
Pysähdyin.
Meillä oli jokin sanaton sopimus, ettemme toistemme luokse menneet.
Mutta nyt sinä kysyit minua luoksesi!
Hiljenin.

Kosketit kädelläsi kättäni hiljaa, katsoit syvälle silmiini ja kuiskasit uudelleen
tuon pienen kysymyksen, joka meille oli enemmän..... vaan oliko se liikaa?
Pysähdyin.
Katselin kättäsi, ihailin ihosi pehmeyttä ja sieviä kapeita sormiasi.
Mietin hiljaa, uskaltaisinko. Mitä meille tapahtuisi? Muuttuisiko ystävyytemme,
se salaperäisen houkutteleva viettelevyydeltään suuntaan uuteen... erilaiseen?

Mutta lopulta suostuin. Varovasti hymyilit. Huomasin, että sinuakin hermostutti.
Nousimme ja kävelimme tuon pienen matkan luoksesi. Yllätyin, että asuit niin
lähellä minua, mutta koskaan en ollut kohdannut sinua samoilla kulmilla!

Katselin asuotoasi. Se oli huolitellun siisti, pieniä sisustustauluja seinillä ja
muutama iso palmu olohuoneen yhdessä kulmassa. Yleissävy pehmeän vaalea, silti
niin kotoisan lämmin. Kaadoit meille lasilliset viiniä ja istahdimme sohvalle.
Oli hetken täysin hiljaista, kumpikin odotti että toinen avaisi "pelin" ja keskustelun.
Ja sitten avasimme suumme, yhtäaikaa - tietenkin.
Naurahdimme!

Saimme aikaan keskustelua ja pikkuhiljaa viinikin auttoi, että hermostumisemme
alkoi hälvetä ja uskalsin jo ottaa rennomman asennon sohvalla.
Sinä esittelit istualtasi kotiasi ja kerroit joistakin tavaroista pieniä juttuja.
Hymyilin, tunsin että ne olivat sinulle tärkeitä - elämäsi varrelta muistoja.

Viiniä alkoi virrata enemmänkin ja tunsin että se alkoi hieman vaikuttaa miehen mieleen.
Lähestyit varovasti minua ja hetken kuluttua istuimme vierekkäin. Laskimme lasit
pöydälle ja suutelimme toisiamme hellästi, kuin olisi ollut elämämme ensimmäinen
suudelma kummallakin, minkä koimme.

Vaan suudelma muuttui kiihkeämmäksi, kietouduimme toisiimme...... halasimme, hyväilimme
toisiamme - suutelimme...... halusimme olla juuri siinä, toisissamme...
Yllättäin irroittauduit ja nousit. Sanoit meneväsi makuuhuoneeseen ja pyysit, että tulisin
viiden minuutin kuluttua perässä!

Lupasin ja noustessasi joit lasisi tyhjäksi, katsoit minua vielä silmiini ja sanoit, että
odotan tosiaan sen viisi minuuttia. Lupasin, todella lupasin.
Jäin sohvalle, join viinini ja katselin kelloa.... tuntui että viisarit eivät liikkuneet laisinkaan.
Vaan viimein se viisi minuuttia oli kulunut ja nousin ylös, suunnistin perääsi
makuuhuoneeseesi, jonka oven olit sulkenut mennessäsi.
Koputin varovasti. Vastasit toiselta puolelta, että tule vain.....

Oven avatessani edessäni oli kaunein näky, minkä kuvitella saatoin!
Hopeanharmailla lakanoilla makasit selälläsi täysin alasti.
Pyysit minut vierellesi ja kerroit, että pienellä pöydällä olisi kaksi mustaa
samettiliinaa ja halusit että sidon ranteesi kiinni sängyn päätyihin.
Epäröin, mutta vakuuttelit että mitään radikaalia ei tapahdu!

Otin liinat ja samalla kun ihailin silkinpehmeää kaunista vartaloasi, sidoin kätesi
toiveesi mukaisesti. Sitten pyysit että suutelisin sinua. Laskeuduin vierellesi, suutelimme
hetken...... hiljaa, jatkoit että siinä pöydällä on myös yksi hopeanvalkea silkkiliina.
Minun piti sitoa silmäsikin..... Aloin arvelemaan, että ehkä sittenkään ei kannattaisi,
mutta hymysi ja sanasi - ja sinun kauneutesi - vakuuttivat minut ja tein kuten toivoit!

Oli hetken hiljaista. Seisoin vuoteen vierellä ja mietin, mitä tapahtuisi ja mitä
seuraavana tulisi eteen.... Sitten vain kuiskasit: "Pyydän, viettele minut.....
hiljaa, hellästi, lujaa.... rakasta ja rakastele..... anna itsesi minulle!"

Mietin tovin, lopulta riisuuduin hiljaa ja .........

Ja lopulta huokaisit onnellisena, halusit että jään vain vierellesi..... Olisin siinä - sinun.
-----------------------------------------------------------------------

Älä koskaan kuvittele voivasi sitä huijata!
Älä luule, että pystyisit sen kulkuun vaikuttaa....
Se etenee, se kulkee.... se jatkaa matkaa, teit mitä vain!

Älä luule, että olet nopeampi kuin se!
Älä yritä oikaista sen kanssa, siihen et pysty....
se vain kulkee omaa tietänsä, omalla tahdillaan......
Ja siihen sinä et voi vaikuttaa.

Mutta se, miten sitä käytät - siihen voit vaikuttaa!
Mitä teet, missä teet, miten teet.
Kaikki vaikuttaa siihen, millaista se on sinulla.

Pidät käsissäsi omaasi......
sitä, mikä kaikilla on henkilökohtaista.
Joskus omasi liittyy toisten omiin, kulkee yhtä matkaa
- välillä vain hetken, välillä koko elämän....
Silti sinulla on se omasi.

Äläkä yritäkään huijata sitä, koska siihen et kykene.
Sillä se - aika - kulkee vain omaa tietänsä, omaan tahtiinsa!

Muista miettiä, miten omaan käsissäsi olevaan aikaan voit vaikuttaa.
Muista miettiä, miten tekosi tässä ajassa voi vaikuttaa toisiin....
Äläkä ajattele, että vain sinun aikasi on tärkeä
- että vain sinun teoillesi pitäisi olla aikaa!

Aika on kaikilla, aikaa on kaikille.
Ja kun aikaasi jaat oikein myös toisille - saat itsekin enemmän aikaan ja
tulet saamaan aikaasi myös toisia, jotka
haluavat jakaa aikaasi ja aikaansa - kanssasi.

----------------------------------------------------------------

Pieniä hetkiä, pieniä sanoja, pienissä tuokioissa....
Ne voivat olla elämää suurempia - sinulle ja minulle, meille kaikille!

Ei koskaan pidä väheksyä hetkiä, arkisiakaan.
Pieni hetki toisen kanssa voi olla isompaakin isompi sydämissä.
Ota kiinni hetkistä, kuuntele pieniäkin sanoja - niitä pieniäkin,
arkisiakin jotka voivat olla kauniimpia kuin romanttiset sanat koskaan.

Älä siis jätä sanomatta, älä jätä näyttämättä..... älä piilota kuoresí alle
ja unohda toinen! Muista häntä pienillä hetkillä, pienillä sanoilla....
ole hänelle ja hän on sitä myös sinulle, pieninä hetkinä..... jotka suuria ovat
- meille kaikille!


----------------------------------------------------------------

No niin no ..... vai miten se nyt olikaan.

Elämä on yllätyksellisiä asioita täynnä. Välillä ei edes edessään olevia tapahtumia näe, ei ymmärrä, eikä osaa käsitellä. Voin sanoa kokemuksesta, että viime viikkoina on joissakin
asioissa silmät avautuneet uudella tavalla - joista jopa pidän.
No vastavetona on tosin todettava, että paljon on tuotu eteen myös sellaista, mikä on
mieltä hämmentänyt ja en vain ymmärrä..... ainakaan vielä.

No hiljattain monet jotka tapasivat minut, ihmettelivät väsynyttä olemustani.
Siihen oli syynsä.... - nyt voin sanoa, että jos samoja ihmisiä tulee vastaan, näkevät paljon
pirteämmän miehen, vaihteeksi. Hymyilen varmaan sisältäpäin enemmän, kuin hetkeen.
Vaikka enemmänkin voisin hymyillä, tosin se vaatisi vain muutamalta henkilöltä
jotain, mitä itse en voi tehdä.

Mutta se siitä - ja sen kestävyydestä!
---------------------------------------------------------------------------
Olen lisännyt tuonne tämän päivityksen perään kaksi tarinaa.
---------------------------------------------------------------------------

Älä elä elämää toisen, älä sen ihmisen - ken siinä on, missä hän onkaan!
Älä mene sohimaan, älä sorkkimaan.... ole vain vierellä, mutta...
- älä elä elämää toisen!

Vaikene vaikka ei tarvitsisi, ole vain rinnalla - siinä vierellä.
Kuuntele ja kuuntele, kuuntele niin että tiedät mitä kuuntelet!
Ja muista: Älä elä elämää toisen...
                                                                                      
Hän on hän, tuo on tuo - sinä olet sinä  - nuo ovat ne...
Me olemme me, silti minä vain minä ja sinä olet sinä!
Eikä toisen elämää elää saa, ei siihen liikaa vaikuttaa....
- siinä ole vierellä, sinuna - itsenä, aitona omana, muistaen:
Älä elä elämää toisen!

Ole hiljaa vaikka puhuisit, älä turhaan tarinoi.
Avaa mielesi, avaa sydämesi - muista kuunnella..... kunhan muistat myös:
Älä elä elämää toisen!

-------------------------------------------------------------------

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Vain yhdessä.......
Vain yhdessä......
Ei se enempää vaadi, kuin vain sen yhden - sen yhden!

Silloin ei hyvä ole olla yksin.
Silloin ei saisi upota tuhoisan mielen suohon.
Silloin pitäisi saada lähelle joku, edes hetkeksi - pieneksi.
Jotta ei olisi sitä yhtä pientä.....
-yötä
-hetkeä
-tuokiota
..... ehkä sitä viimeistä!

Ajatukset vievät sinut helposti teille väärille.
Mielikuvat valtaavat sinut, hajoittavast totuuden... satuttavat sydäntäsi - turhaan!

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Hatara mieli ihmisen, sinun herkän sielusi.... et saa antaa hajota, et pimeyteen kadota.
Vaan sytytä se pieni kynttilä maailmaasi, ota joku lähellesi - kerro kaikki - avaudu.
Tuo itsesi ulos, pimeistä mietteistä - syvyyksistä sielun ahdistuneen.

Koska:
Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.
Ja sitä sinäkään et halua  - vaan haluat elää - muista, elää!



 -----------------------------------------------------------------

Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Missä mietteesi meneekään, teetkö pelkoja itsellesi?

Päivisin odotan, iltaisin mietin.... öisin joskus...... sen sinä tiedät.
Ja taas uudelleen ja uudelleen.... päivästä toiseen, samaa rataa mieleni kulkien,
minua eteenpäin vieden - toivoen - odottaen.

Ja aina mietin:
Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Miten usein olen toivonut sinut näkeväni - luullut sinut nähneeni.....
- ja aina mieleni on saanut pettyä - aina.

Uudestaan ja uudestaan saavun paikkaan, jossa erosimme.
Uudestaan ja uudestaan toivoen, että tulet kuten lupasit....
kertomaan, puhumaan - minua tapaamaan.

Ehkä se päivä vielä tulee, ehkä.....

---------------------------------------------------------------

Kuka sanoi, että elämästä ei voi nauttia pieninä ripauksina?
Kuka väittää, että omaa onneaan ei voi rakentaa pienistä palasista?

Nostan käden ja tunnustan!
Olen ollut typerä, olen ollut varma asiasta - luullut niin, ettei
noin voisi olla, ei vain pystyisi olemaan.
Vaan mitä maailmassani onkaan, mitä näenkään ja saankaan kokea?

Onnea!
Alkoi pieninä hippusina, ohimenevinä hetkinä.
Onnea!
Lisääntyi hetket pienet, tuli tekoja - tuokioita ..... asioita aurinkoisia.
Onnea!

Pieniä ripauksia........ saatuja ja tehtyjä!
Pieniä palasia .... vastaanotettuja ja toisille annettuja!
Onnea!

Sitä on elämä - pienistä ripauksista ja palasista rakennettuja
hetkiä, sinusta itsestäsi paljon kiinni - ovatko ne onnellisia vai eivät.

Minun ovat, juuri nyt!

----------------------------------------------------------------

Tämä on Sinulle!
Vain sinulle...... tiedät kyllä, että olet se - kenelle.

Ne muutamat laulut, mitä laulettu.
Ne muutamat sanat, joita sanottu.....
- ja hetket koetut. Ne kertovat enemmän, kuin mitä kerron sanoilla.

Kuiskasin korvaasi: "Kiitos, kun olet maailmassa!" Hymyilit, halasit
- pidit lähelläsi lujaa - ääneti, kehosi kielellä paljon sanoen.

Tiesin: Se kaikki oli minulle - vain minulle.
Kuten minä - sinulle.                                  


---------------------------------------------------------------------------

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Istuimme alkuyöstä huoltamolla, mietteissämme - elämästämme.

Kaikilla oli uusi vaihe, oli uusi nainen, oli uudet kuviot......
- vai oliko sittenkään?

Siinä istuttiin, siinä juteltiin, kahvilusikoita kupeissa pyöriteltiin.
Hetken koitettiin jutella hieman niitä näitä.... mitä taas oli tapahtunut ja koettu.
Mutta sitten vain vaiettiin, äänet madaltuivat - tuskin toisiamme kuultiin.

Miksi niin?

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Naisistamme keskusteltiin, hiljaa - todella hiljaa toisillemme kuiskailtiin....
- mitä me pelättiin?

Toinen teistä aloitti, hiljaa kertoili.......
oli miehen elämän raamit pieniksi menneet.
Vain työ ja koti ja kotona vain tuo nainen.
Hän välitti paljon tuosta naisesta, kertoi hyvistä asioista.... hetkistä mukavista,
hänen piirteistä ihanista, joihin oli rakastunut.
Ja sitten tuli se "mutta...." !

Me kuuntelimme hiljaa, nyökkäilimme vain.
Me vastailimme hiljaa, lähes kuiskaillen vain.
Ei noussut äänet miesten, ei sanat kaikuneet muualle.....

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Yöllisellä huoltoasemalla yhdessä istuimme ja juttelimme...

Sitten kertoi toinen, kertoi ja kertoi..... näimme miten häntä ahdisti.
Hän välitti naisestaan - rakasti tuota... kertoi asioita valoisia, iloisia ja
hymyn kasvoille nostattavia! Meistä tuntui hyvältä kuulla kaikki tuo....
Mutta miksi häntä ahdisti?

Hän kertoi, lähes häpeillen......
Ei voinut sanoa naiselleen, mitä välillä itse halusi.
Ei voinut kuulemma kuin mukailla..... tottua toisen päivärytmeihin, elämän kuvioihin.
Ei kuulemma saanut toteuttaa luvatta asioita, pieniäkään.... vaan niihinkin
suostumus tuolta naiselta tarvittiin.
Ja me kuuntelimme vain hiljaa, jaoimme ahdistuksen tuon kaverin..... yhdessä sen kokien.

Ja hän jatkoi.... hiljaa tarinaansa, elämästään uudesta ja tuosta naisesta mitä rakasti.
Silti näimme ja kuulimme sen: "Mutta....!"

Hän haki uuden kupillisen kahvia ja jatkoi tarinaansa.
Ei kokenut elämää tasavertaisena, ei saanut olla toisen rinnalla!
Tuo nainen, kaikessa ihanuudessaan, määräsi kaikesta.... ja suostui miestä
tapaamaan vain kun hälle sopi..... eikä siitä määrätystä hetkestä saanut
myöhästyä minuuttiakaan, ei sekunttiakaan - jos halusi tuon naisen kanssa
edes hetkisen saada viettää aikaa..... kahden.

Me vain nyökkäilimme.
Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Ja meillä oli elämässämme jotain uutta, mutta oliko se sittenkään..... oliko?

Ja mitä minä sitten kerroinkaan?
Mitä heille paljastinkaan?
Elämäni kuvioista eteen tulleista, nousuista ja laskuista........ iloistako vaiko suruista....
- ahdistiko jokin, vai hymyilläkö vain sain?

Mitä heille sanoinkaan, sen olen jo kertonut.... sen olen jo maininnut.....
Aiemmin? Ehkä!
Nytkö? Ken tietää.....
Mutta hän, ken siinä elämässäni nyt on, hän tietää....... ja mielessäni myös hymyilen!
------------------------------------------------------------------------------

Kävelin iltahämärässä yksin, loppukesän lämmin tuuli haroi hiuksiani
ja siveli poskiani. Olin syvällä mietteissäni, kunnes kuulin tuon soiton....

Jostain kuului tuo viettelevän houkutteleva kitaran soitto.
Pysähdyin kuuntelemaan ja huomasin lähellä puiston, mistä tuo soitto kuului.
Lähdin ääntä kohden kävelemään ja mitä lähemmäksi kuljin, sitä paremmin tuon
kuulin..... Andalusialainen kitara soi kaihoisasti, väliin tulisesti kuin matador
härkäareenalla ja taas toisinaan hitaan viettelevästi kuin flamenco -tanssijan
salaperäiset askeleet parketilla.

Askeleeni nopeutuivat, halusin myös nähdä tuon taiturin.....
Ja kohta edessäni tuo hahmo olikin. Istui penkillä pienellä, pienen sillan kupeessa.....
Tuon sillan alla virtasi pieni puro, kiemurteli pitkin puistoa ja tuntui kuin
puron solina olisi yhtynyt tuon kitaristin taiturimaisten sormien näppäilemien
sävelten sointuihin mukaan.

Jäin kuuntelemaan......
Soi tuo Andalusialainen kitara tulisesti, vietteli sävelin..... toisinaan
haikeutta ilmoille luoden.
Paikalle saapui myös muita, säveliä kuulleita, jotka jäivät vain katselemaan ja ihailemaan
- minun laillani - tuota kitaran taituria.
Oli kuin tuo mies ja kitara olisivat olleet yhtä.......

Eikä minullakaan ollut enää kiire mihinkään.
Kuuntelin ja kuuntelin.....  iltahämärä vaihtui jo yöksi ja tuuli muuttui viileämmäksi,
mutta kitaran tuliset soinnut lämmittivät mieltäni niin, etten kylmää edes tuntenut!

Lopulta kuutamon kalpean taivasta valaisten hän lopetti, kumarsi hiljaa ja
vain poistui yöhön. Meitä jäi useita vain katsomaan hiljaa tuon miehen perään....
mielessämme vielä kaikuen nuo Andalusialaisen kitaran kauniit sävelet.
--------------------------------------------------------------------

Se oli taas yksi vappu se!

Niin, taas 1 vappu takana ja mitä jäi käteen? No ainakin se, että pää ei ole kipeä kun olin koko
vapun ajan taas tavanmukaisesti töissä, eikä kaduta yhtään - ei todellakaan!
Hienoa oli oikeastaan nähdä se, että vaihteeksi oli sellainen vappu, ettei ollut missään
missä itse olin, ongelmia tms. vaan kaikki olivat hyvällä fiiliksellä liikkeellä ja
pitivät mukavasti hauskaa! Toivottavasti näin olisi jatkossakin.

------------------------------------------------------------------------

Kaveri heräsi, venytteli hiljaa katsahtaen aurinkoista aamua minkä ulkoa näki.
Hän hymyili hiljaa.... oli mielessä tuo neito, jonka kanssa oli saanut nauraa
päiviä, iltoja - ja viettää jopa muutaman yönkin!
Kaveri tunsi, että hänellä oli ystävä, ketä sai rakastaa - ystävänä

https://www.youtube.com/watch?v=FtlLbT7x-us

Hän oli kohdannut tuon neitokaisen aika erikoisesti, sattumalta.
He olivat huomanneet, että heillä oli jotain yhteistä..... vaikka olivat erilaisia!
Kaveri kaipasi jo häntä, vaikka oli vasta edellisenä päivänä saanut hänen kanssaan
viettää muutamia ihania hetkiä. Hän otti puhelimen ja soitti tälle......
kesti hetken, ennen kuin tuo heleä-ääninen nainen vastasi ja kaverista tuntui hyvältä!
Hän halusi kertoa.... sanoa.....https://www.youtube.com/watch?v=Fsc-oT9PsSQ

Nainen hymyili linjan toisessa päässä!
Jotain taikaa tuossa on - kaveri tuumasi hiljaa mielessään puhelun aikana!
He juttelivat kaikenlaista, iloisesti naureskelivat toisilleen ja asioille.
Nainen lupasi, että he tapaisivat parin päivän päästä - nyt hänellä olisi hieman kiireitä.
Kaveri ymmärsi tuon hyvin ja hyvillä mielin sulki puhelimen.

Nuo muutamat päivät menivät lentäen, kaveri teki omiansa ja kaikki sujui kuin tanssi....
hän vain odotti näkevänsä tuon naisen ja saavan jälleen halata häntä.
He vaihtoivat väliin viestejä, kuulumisia ja hän soittikin tälle muutaman kerran.
Ne puhelut olivat olleet lämpimiä! Hänestä tuntui hyvältä.
https://www.youtube.com/watch?v=we0mk_J0zyc

Sitten tuli se päivä, kun he olivat sopineet tapaavansa. Jo aamusta asti kaveri oli ollut
hermostunut, odotti vain että kello tikittäisi.... tikittäisi ja tikittäisi....nopeammin.
Hän ei jaksanut odottaa! Epäili jo, että pettääkö pokka ja itsekuri!
https://www.youtube.com/watch?v=p8-pP4VboBk

Viimein tuli ilta ja tuo hänen niin ihailema nainen tuli kylään hänen luokseen.
Kaveri oli tehnyt kaikkensa, jotta illasta tulisi hyvä ja alku antoikin ihanasti
viitteitä siitä, että näin se tulee olemaan.
Nainen kertoili hieman, mitä oli puuhaillut parin päivän aikana - hieman salaperäisesti tosin.
Jossain vaiheessa nainen ehdotti, että ei lähdettäisikään viettämään iltaa mihinkään,
vaan oltaisiin kaverin luona. Se sopi kaverillekin hyvin!
Jäivät sohvalle istumaan, vierekkäin - kaveri halasi hellästi neitoa, tuota ihanaa naista
ja katseli häntä silmiin..... nähden......https://www.youtube.com/watch?v=GB2Sf4g_PIg

Kaveri jähmettyi, kun näki  - kuuli - tunsi!
Ilman mitään...... tuo vain tuli. Hän ei ollut uskoa sanoja, ei toisen puheita.
Miten näin? Hän jäi sanattomaksi. Nainen, tuo niin lumoava - vain lähti.

............ 

Seuraavat päivät olivat hänelle sumua! Kaveri oli ulkona kaikesta, ei osannut mitään.
Hämmennys ja epätietoisuus - erilainen epätoivo ja syvällä tuntuva kipu satutti häntä.
Vaan onneksi häntä nykäistiin hihasta: Ystävä!
Hän ei koskaan sittenkään joutusi kulkemaan yksin, vaikka olisi yksin.
https://www.youtube.com/watch?v=OV5_LQArLa0

Muistakaa ystävät tämä!

---------------------------------------------------------------------------------------


Odotan tuota hetkeä, kun yllättää hänet saan!
Kenet?
Kysyy moni.
Vain yksi voi tietää.... vain hän.
Odotan, että hän tulee..... saa vain nauttia, olla.
Kuka?
Kysyy moni.
Vain yksi voi tietää....vain hän.

Tiedän hänen tulevan, tiedän hänen odottavan....
tiedän - hän tietää, tiedämme....
Ketä?
Kysyy moni.
Vain yksi voi tietää....vain hän.
Tiedän, että hän nauttii - kun saapuu.
Saavan nauttia jostain, hetkestä pienestä....
minkä teen - omin käsin, hälle.

Ja kun hän tulee, tiedän hänen nauttivan... - ymmärtävän!
Tässä olisi minulta - hänelle - ja vain hänelle.

Vaan kelle?
Kuka hän on?
Kysyy moni.
Vain hän tietää, vain minä tiedän - vain me tiedämme!
Hän on....
 https://www.youtube.com/watch?v=icfq_foa5Mo&list=PL56F71D0121DC7BF2

Saaden minulta illallisen kahdelle!

 Kynttilänvalossa himmeässä.
 Kuohuviinillä viileällä....
 Pienillä herkuilla höystettynä.


 Hänelle.





 -------------------------------------------------------------------

Se oli sitä.
Tämä oli tätä.
Mutta mikä oli mitä?

Oliko se siinä?
Oli kai tässä....
Se sitten siitä.
Siten, täten, näin tai noin.

Miten sitä sitten?
Missä ja milloin?
Siinähän se!
Silloin ja tällöin.
                                                                                    Siksi siis.

--------------------------------------------------------------------------

Tuiskuista keliä ja tuiverrusta

No niin, se on sitten sellaista talvea millaisena ehkä joskus vuosia sitten talvien muisteli olleen.
Pakkasta kohtuullisesti ja lunta tulee. Ei nuo ilmat nyt niin mahdottomia ole, mitä moni valittaa, taitaa vain olla niin että useammalla on heikot muistikuvat siitä, millaisia lumitalvia on
toisinaan ollut tai sitten jotkut ovat sellaista ikäpolvea, että eivät ole juuri kunnon talvikelejä
kokeneet kuin vahingossa.... Mutta mitäpä näistä.

Hetki taas mennyt tavalla tai toisella. Onhan tässä tapahtunut hieman taas jotain. Sen verran voin sanoa, että olen edelleen motolleni uskollinen: "Kiltisti tuhma" tai nyt oikeastaan viime aikoina
se "tuhma" on saanut olla kiltisti takavasemmalla, parin kolmen askeleen päässä.... ja olen
pysynyt siellä "kiltti" -osastolla ihan kiltisti. Nyt tietenkin joku ajattelee, että "joojoo, uskokoon
ken tahtoo...." mutta näin se vain on. Ja heh, meikähän on ihan hurja lottovoittajakin! Tuli varmaan useamman vuoden "isot" voitot kerralla viime lauantaina, kun napsahti jopa 5 oikein yhteen riviin ja käteen huimaavat 30 euroa! Pitänee laittaa elämä risaiseksi.

Sitten edelleen hämmästelen tietyn tahon (ja tahojen) toimintaa. Yhteydenpito on vaikeaa ja
kiinnisaamiseen tarvitaan kai kohta FBI tai jokin muu vastaava  instanssi!
Pieni mies ei aina ymmärrä.
-----------------------------------------------------------------------------------------

Puhelin soi, mies katseli numeroa hämmästyneenä!
Miksi hän soittaa? Muutaman vuoden jälkeen.
Varovasti hän vastasi, kuuli tuon naisen äänen.... tämä kysyi ensin kuulumisia,
sitten varovasti luoksensa kutsui.
Mies mietti hetken, ei ollut varma - uskaltaisiko kohdata.
Mielessä muistoja, sieltä muutamien vuosien takaa.... - erilaisia, vaikka hyviä!
Lopulta hän rohkaisi mielensä ja lupasi tulla käymään.

Vatsaa nipisteli. Koko matka tuon naisen luokse oli yhtä jännitystä.
Mies mietti, miksi ihmeessä tämä halusi tavata hänet? Miksi nyt?
Hän yritti saada ajatuksensa selviksi, mutta muistot vain tulvivat mielessä!
Nainen oli vastassa häntä ovella, hymyili hieman - ehkä jännittyneenä.
Miestä arvelutti, mutta kun jo paikanpäällä oltiin, ei poiskaan voinut lähteä.

Nainen kiitteli, että tämä oli tullut paikalle. Selitti samaan hengenvetoon,
että oli jo pitkään halunnut nähdä, päästä juttelemaan ja.....
loput sanat jäivät jonnekin, nainen halasi lujaa miestä ja mies kuuli, kuinka
nainen nieleskeli, selvästi puri hammasta.
Mies halasi lämpimästi, katsoi naista silmiin ja näki niiden olevan
pienten kyynelten vallassa. Miksi?

Nainen sai varovasti sanottua, että häntä oli todellakin pitkään ollut halu
saada mies käymään kylässä, nähdä hänet ja jutella.
Mutta kun tämä oli tullut paikalle, oli naiselle vyörynyt jostain sydämen
syövereistä menneitä hetkiä ja tapahtumia mieleen, siitä kyyneleet.
Mies kertoi samoin tunteneensa koko matkan hänen luo ja he ymmärsivät,
että jotain oli yhä.... vuosien jälkeen.... jotain..... Mutta mitä?

Nainen keitti kahvit, mies seurasi hiljaa tämän tekemisiä, ei osannut vain sanoa
mitään. Nainenkaan ei puhunut. Oli kuin kummaltakin olisi kieli leikattu pois.
Lopulta mies rikkoi tuskaisen hiljaisuuden, varovasti kysyen, mistä nainen
haluaisi jutella ja miksi juuri nyt - kaikesta huolimatta - juuri nyt.

Hän sai vastaukseksi vienon hymyn saattelemana pienen tarinan ja toteamuksen,
että tämä on ollut aina se mies, johon hän on voinut luottaa ja jota hän on
kaivannut, kenen kanssa on ollut turvallisinta olla. Kumpikin oli elänyt tahoillaan,
koskaan eivät olleet seurustelleet.... mutta jotain heissä vain veti toisiinsa...


Nainen tarjoili kahvin, mies ei osannut vastata mitään, sekoitteli lusikalla vain
kahviansa ja katseli kuppiin. Lopulta hän sai kerrottua, että ei hänkään voinut kieltää
sitä, että tuon naisen kanssa hänellä oli aina ollut hyvä olla, mutta silti jokin
vain on estänyt heitä seurustelemasta keskenään. Oliko nyt tarkoitus saada mies
mahdollisesti elämään tämän naisen kanssa? Kysymys jäi leijumaan ilmaan.... nainen
ei osannut sanoa mitään, tuli vain ääneti miehen viereen istumaan ja laittoi kätensä tämän
käden päälle.... ristien heidän kädet yhteen.

Taas meni hetki, taisi mennä toinenkin.... he vain joivat kahvia, katselivat toisiansa...
ilman että mitään sanottiin - ääneen. Silmät kertoivat sitäkin enemmän!
Kumpikin tiesi, että toisella oli se pieni paikka toisen sydämessä, mutta olisiko
se sellainen, että veisi heidät kokonaan yhteen.... sitä he eivät uskaltaneet ajatella!
Mies kääntyi naisen puoleen, otti tätä olkapäistä kiinni, veti hieman puoleensa ja
suuteli tätä hellästi hänen pehmeille huulille. Nainen vastasi suudelmaan ja kietoi
kätensä miehen ympärille....

He siirtyivät keittiöstä olohuoneeseen, istuutuivat vierekkäin sohvalle, hetkeksi
hieman erillään toisistaan - kunnes..... nainen hiljaa kaivautui miehen syliin, kertoen
että haluaisi vain nyt olla siinä, tuntea tämän lämpö ja se, että tämä on siinä - läsnä
- ja nyt vain tuolle naiselle. Mies hyväili naisen hiuksia, suukotteli tämän otsaa, hymyili.
Hän kertoi tuolle naiselle, että hän on kuitenkin ollut aina olemassa..... tämä olisi
voinut koska vain ottaa häneen yhteyttä. Nainen myönsi tuon, sanoi vain arastelleen,
pelänneen mitä mies sanoo, kuinka reagoi.

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, he katselivat vain televisiota hiljaa.
Nainen miehen kainalossa, välillä hieman huokaisten. Mies tiesi, mitä tämä tarkoitti
noilla huokauksilla, antoi väliin pienen suukon otsalle, hyväili poskea ja piti kätensä
kiedottuina naisen ympärillä. Ilta eteni, he vain olivat - kahden, kuten olisivat olleet
aina noin... ainakin heistä tuntui siltä.

Yllättäin, kuin yhteisestä sopimuksesta, kumpikin nousi hieman. Nainen kääntyi miehen
puoleen ja he upposivat kuumaan suudelmaan. Nainen tunsi miehen ahnaat kädet vaeltavan
tämän selässä..... nainen halusi vain tuntea tuota miestä, saada hänet lähelle.
Miehen kädet seikkailivat naisen selässä, hiuksissa - kaulalla, suudelmien ohella.
Nainen tunsi lämpimien väreiden valtaavan hänet, hän ei muistanutkaan, että miehen
kanssa oli niin helppo olla - vain nauttia..... koskaan ei tarvinnut jännittää.

He hyväilivät toisiaan pitkään, suutelivat huulensa helliksi, antoivat kieltensä
leikkiä toisillaan.... He nauttivat!
Mutta pidemmälle ei kumpikaan halunnut mennä, ei - ei nyt!
Kumpikin halusi, kumpikin ajatteli - sanoivat sen ääneenkin, mutta nyt - ei nyt.
Nyt oli väärä aika, liian väärä aika. Ehkä joskus myöhemmin..... tai sitten ei.
Kumpikin tiesi, että olisi ollut helppo vain antaa mennä ja tapahtua kaikkea, mutta
kumpikin halusi enemmän, ei vain noin... - ei ohimennen.

He suutelivat vielä kevyesti. Mies otti naisen syliinsä, tuohon lämpöiseen halaukseen.
Nainen tunsi suunnatonta onnea siitä, että tuo mies ei ollut kadonnut häneltä mihinkään.
He vaihtoivat vielä muutaman sanan, halasivat hieman ja nainen saatteli miehen
ulko-ovelle, jääden hieman haikeana kuitenkin katsomaan, kun tämä katosi pimeään yöhön.

Silti kumpikin tiesi, että he tapaisivat nopeammin kuin muutaman vuoden kuluttua.....

 -----------------------------------------------------------------------------------------------

Tuiskun keskellä hitaasti taivalsin.
Hankeen astuin askeleeni raskaat.
Kuljin - eteenpäin yritin.
Tuiskutti!

Tuiskun keskellä mietteissäni kävelin.
Lumeen jäljet jätin, nopeasti katoavat.
Kuljin - päämäärääni etsien.
Tuiskutti!
                                                     

Olin vain yksin kulkeva, yksin mietteissä.
Olin vain se, ketä toiset eivät nähneet
- eivät kohdattaessa väistäneet...
Enkä voinut kuin syvästi huokaista.
Tuiskutti!

Yritin puskea vasten tuulta.
Yritin vastustaa lumisateen voimaa.
Painoin päätäni alas, raskaasti hengitin
- eikä lumimyräkkä mieltäni keventänyt.
Tuiskutti!

Tuiskun keskellä.....
pysähdyin, hetken mietin - ihmettelin.
Miksi ihmeessä olikin näin?
Miksi kiroan itseäni, enhän mitään tehnyt ollut?
Ei vain voinut kaikkea käsittää, lumituiskun keskellä.
Tuiskutti!

Päätin olla välittämättä,
tuiskuista ja toisista - niistä toisista....
- jotka vain itseänsä ajattelevat, iskevät kasvoille kuin
tuiskun tuiverrus talvisen myräkän.
Tuiskutt!

Enää se ei haitannut, ei vaivannut.
Nostin pääni, askeleeni keveni ja jatkoin eteenpäin.
Mitä tuiskuista, mitä toisista, mitä noista.....
Naurahdin, vaikka tuiskutti.... sakeana lunta sateli.

 ----------------------------------------------------------------------------------------

Sä olit hetken kuuma, kiehtovan salaperäinen.
Sä sait mut leijumaan....  sinuun ihastumaan!
Sä kerroit asioita, sait mut nauramaan....
Tuntui kuin olisin vasta syntynyt elämään - sinun kanssasi.

Mutta meni hetki, vain pieni hetki.
Yllättäin sä käänsit selkäsi, katsoit mua kylmästi.
Otit lähellesi, mutta kosketuksesi oli viileä ja suudelmasi kylmä.
Tunsin, kuinka lämpösi oli huuliltasi kadonnut, sain vain jäisiä suudelmia!

Olin hämilläni.
Olin yllätetty.
Olin henkisesti - jätetty..... Ja kaiken teit vain nauraen, kaikenlaista selittäen.

Miksi teit näin? Miksi leikit tunteilla kuin leluilla?
Miksi olit ihminen, ken valoisan onnen annettua mustan enkelin esiin toi?
Sä vain sanoit sanoja tyhjiä.... selitit kaikkea, juttuja tyhmiä!
Enemmän vain mieleni sekaiseksi sait. Taasko.... taasko kävi näin?

Sitten vaikenit kokonaan. Kylmäksi kävit, vaikka nauraen sen teit.
Hävitit hetket kauniit, tuhosit toiveet - kaiken hyvän veit.
Ja sanoit olevasi vain oma itsesi....... - en vain ymmärtänyt, miksi tuollainen.

Siihenkö kaikki jäi? Jäiseen suudelmaan viimeiseen? Siihenkö?

-----------------------------------------------------------------------------------------

Tänään se tapahtuisi! Sydämeni pamppaili kärsimättömänä.
Olit sanonut tulevasi kylään luokseni, vihdoinkin.

Oli vain kiire! Piti saada koti näyttämään edes jotenkin siistiltä.
Rätti käteen, luuttu heilumaan, imuri laulamaan...... mies ponnisteli
ja yritti kaikkensa. Paikat piti olla siistit, edes jotenkin siistit.

Aloin kelloa seuraamaan, kärsimättömänä! Eikä sinusta kuulunut mitään.
Tikitti, tikitti, tikitti.....
viisarien kiire eteenpäin tuntui tuskaisen nopealta!
Sinusta vain en kuullut mitään.
En jaksanut odottaa, soitin sinulle - vastasit hieman hätäisesti.
Jotain oli sitten tullut eteen, mutkia matkaan... - heti tietty ajattelin ja
pelkäsin, ettet tulisikaan - sitten kuitenkaan.

Kerroit, että hieman viivästyy lähtö ja voisi tulla ongelmia matkan kanssa.
Autoa sinulla ei ollut ja kyyti oli hukassa. Sekunnissa päätin, haen sinut tänne.
Yllätyit, mutta iloistuit! Nopeasti takki niskaan, kengät jalkaan ja menoksi.

Sovimme paikan, mistä hain sinut ja kun astuit autooni, valloittava hymysi
vei minut jo jonnekin kauas - kauas pois arkisesta elämästäni.
Otin kädestäsi kiinni ja ajoin kotiini. Huomasit heti, että olin pyrkinyt siivoamaan.
Huh, taisi mennä sittenkin tupatarkastus läpi.....

Istuuduit, ihailin asuasi - ihailin sinua..... olit nyt siinä, täysin kanssani.
Tarjosin juotavaa ja meille syntyi ihana keskustelu, mikä rönsyili aiheesta toiseen.
Nauroit heleästi, ääntäsi oli ihana kuunnella. Ajattelin, kunpa vain saisin tuon ääneen
vaikka pulloon talteen.... - rakastin sitä, nautin kaikesta mitä koin.    

Ilta eteni, nautimme toisistamme - tarjosin hieman syötävää.
Jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että sinun ei enää kannattaisi kotiin lähteä.
Enkä oikeasti toivonut sinun lähtevänkään..... halusin saada sinut viereeni

Katsoit hieman salaperäisesti minua.
Mietin, mitä ihmettä mietitkään, mutta
paljastit että niin toivoitkin:
Halusit päästä viereeni, nukahtaa syliini.
Hymyilin koko sydämestäni....

Jatkoimme iltaa, kumpikin hymyili ehkä enemmän.
Sain sinulta pari hellää - vaan niin täydellistä suudelmaa.....
Veit niillä minut jonnekin kauas... sait mieleni leijumaan!

Jossain aamuyön hämärinä hetkinä vihdoin päätimme mennä nukkumaan.
Kömmit viereeni, tulit saman peiton alle ja painoit pääsi rinnalleni.
Kiedoin käteni ympärillesi ja hiljaa kuiskasin korvaasi......... hymyilit onnellisen näköisenä....

Lopulta nukahdimme sylikkäin, me kaksi onnellista ihmislasta.
Eikä tuota yötä meiltä voinut viedä mikään - ei kukaan.

Kietoiduimme toisiimme, sylikkäin nukahdimme. Sinä minussa - minä sinussa.
Lämpöä toisista imimme, toisiamme hamuten - samoja unia katsellen.

Aamulla sinut suudelmilla herätin, yhden ruusun toin vierellesi.
Katselin kauniita kasvojasi kun hiljaa avasit silmäsi.... hymyillen!
Tässä oli hyvä olla, kummankin - ja toivoimme, että kohta taas olisi yö yhteinen,

 -------------------------------------------------------------------------------------------