Translate - Google kääntäjä

Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhdessä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhdessä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. joulukuuta 2024

Tuliko Joulu vai ei?

 Hyvää Joulua 2024.

Vaihteeksi tännekin ehdin jotain kirjoitella ja pieni joulutarina olisi tarjolla. 

-----------------------------------------------------

Tuliko joulu vai ei?

Aamuhämärän vielä vallitessa hän istuskeli pöydän äärellä ja katseli kahvikupponen kädessään ulos. Pikkupakkanen ja vasta satanut hentoinen lumi olivat tehneet näkymistä kauniita. Enää eivä pihapiirin ja lähikadun näkymät olleet harmaan loskaisia, vaan aidosti talvisen näköisiä. Mies nosti kupposen huulillensa, hymyili puoliääneen, mutta samalla myös huokaisi.

 Tuo huokaus – niin, se kertoi enemmän, kuin tuhat sanaa. Mies huokaisi, koska taas hänestä tuntui,että lähestyvä joulu olisi koettava jälleen yksin. Hieman ujona seuramiehenä hän ei oikein koskaan ollut onnistunut saamaan mitään vakavia suhteita aikaan ja nyt alkoi tuota ikää olla sen verran, että eipä sitä varmaan enää kovin helposti naisseuraa saisikaan – niin hän ainakin usein ajatteli.

Muuten hän oli kyllä ihan mukavaa juttuseuraa ja aikoinaan työelämässä ollessaan monentyökaverin hyvä ystävä, mutta vuodet vierivät ja sairaseläkkeelle joutuessaan hän huomasi, ettäniin se kaveripiiri vain kapeni ensin kuukausi kuukaudelta ja lopulta muutamien vuosien kuluttuaei ollut, kuin pari hassua vanhaa työkaveria, keiden kanssa piti yhteyttä.

 Olihan hän heti eläkkeelle jäätyään ollut hetken mukana muutamassakin eläkeläiskerhossa, mutta tunsi niiden touhut liian vieraaksi itselle, niin jäi niistä sitten pois. Eipä sieltä ketään jäänyt edes hänen mieleensä. Mies hörppäsi kupin tyhjäksi ja jäi vain tuijottamaan ikkunasta ulos pihalle. Naapurin äijä se siellä harjasi autonsa päältä lumia pois, oli varmaankin lähdössä töihin. Hänellä tuntuivat nuo työajat olevan hieman vaihtelevat, mutta joka arkiaamu aina jossain vaiheessa tuo naapuri aina johonkin lähti. Pihalle pelmahti myös samasta rapusta muutama lapsi ja kiljahteluista päätellen vastasatanut lumi aiheutti iloa ja riemua. Näiden perässä ulos asteli lasten äiti, joka yritti hieman hillitä tenavia, mutta melkoisen turhaan – toiset ottivat ilon irti lumesta täysin sydämin.

 Mies nousi, yskäisi hieman ja päätti, että nyt on oikeasti edes vähän saatava itselle jotain jouluista kotiin, vaikka eipä ketään vieraita ole edes tulossa. Vaatteet päälle ja siinäpä tulikin huomattua, että toinen sormikas oli hajalla! Niin komeasti kaksi sormea pilkottavat. Oli jotenkin saumat päässeet repeytymään. – No nytpä on sitten syy lähteä kävelemään kaupoille. Mies puheli ääneen, samalla kun heitti takkia niskaansa ja sai kengät jalkaansa.

 Ulkona naapurin rouva, joka oli lastensa kanssa pihalla, tervehti häntä. Eivät he koskaan pahemmin juttusilla olleet, mutta kohteliaasti aina toivottelivat hyvät päivät ja toisinaan pari sanaa, yleensä säästä, vaihtoivat. Mies hymyili ja virkkoi, että taisi lapsille olla enemmän kuin iloinen asia se, että lunta oli satanut. Nainen hymyili vastaukseksi.

Mies lähti rauhallisesti kävelemään kohti paikkakunnan ”ostoshelvettiä”, niin kuin hän tuota kauppakeskusta tai mikä liikekeskus se nyt olikaan, hän nimitti. Ajatukset tosin taas painuivat hieman synkiksi, koska katsellessaan liikennettä, ihmisten kantamuksia ja kaikkien ilmeitä ja joulutervehdyksiä toisillensa, alkoi miehestä taas tuntua siltä, että joulu ei ole häntä varten.

 Kauppakeskuksen tiloihin päästyään häntä vastaan pamahti melkoinen äänien kakofonia! Taustamusiikki pauhasi joululauluja ja jokaisen kappaleen perään tuli nippu mainoksia ja infoja. Ihmisten äänet tuntuivat puskevan kuin katujyrä päähän, huudot, kovaääniset puheet, lasten kiljaisut, kolinat ja töminät jne. saivat miehen ahdistumaan. Tuskainen olo valtasi miehen ja hän etsi penkin, johonka pääsi istumaan ja hengähtämään.

 Mies istui ja hieroi hiljaa käsiään yhteen. Pikku pakkanen oli saanut sormet hieman kohmeisiksi ja kun hän ei halunnut risoja sormikkaita käsiinsä laittaa, niin oli sitten avokäsin lähtenyt matkaan. Hetken istuttuaan hän huomasi, että viereen oli tullut kaksi pikkupoikaa. Toinen katseli miestä tarkkaavaisen näköisenä ja ilme oli juuri sellainen, että tämän teki mieli kysyä jotain. - No mitä? Mies virkkoi ja poika nielaisi ensin, mutta sai sitten sanottua, että tunteeko mies joulupukkia, kun mies näyttää niin vanhalta. Miestä alkoi naurattamaan, pojan vilpitön kysymys sai hänet hetkessä piristymään. Toinenkin pikkupojista kohdisti kiinnostuksensa mieheen ja tuumaili, että ehkä mies voisi olla jopa joulupukin sukulainen. Johtuikohan se miehen harmahtavasta hivenen kasvaneesta parrasta, mikä nyt ei kuitenkaan kovin pitkä ollut, mutta silti varmaankin harvinaisempi näky pikkupojille, että kysymys oli oikeastaan ihan ymmärrettävä.

 Mies mietti aavistuksen verran, mutta päätti hieman tarinoida pojille. - Ei, en nyt ihan joulupukin sukulainen ole, mutta voisin teille kertoa, millaisena se pukki kävi meillä kotona, kun olin pikkuinen poika, vähän kuin te nyt olette. Pojat olivat silmät selällään ihmetyksestä ja toinen sai sanottua, että onko joulupukki ollut jo niin kauan olemassa. Miehellä oli vaikeuksia pitää pokkaa, mutta sai kuin saikin sanottua, että kyllähän tekin tiedätte, että joulupukki on satoja vuosia vanha. –Onks´ se enemmän, kuin mummon ja vaarin ikä? Pojat kyselivät ja siihen miehen oli tietenkin vastattava, että todellakin.

 Niinpä mies sitten tarinoi pojille omista lapsuusajan jouluista, eikä ollut huomannut, kuinka yllättäin hänen ympärilleen oli kertynyt näiden kahden pikkupojan lisäksi myös muutama muukin lapsi, mutta heidän lisäksensä näiden vanhempia. Kaikki olivat hiljaa ja koittivat ahmia jokaisen sanan, mitä mies eläväisesti kertoi. Kuunteleminen vain oli hieman hankalaa kovaäänisten mainosten ja taustamusiikin pauhun takia ja siksi jotkut yrittivät jopa hieman venytellä kaulojansa, jotta kuulisivat paremmin miehen tarinoita. Lopulta mies sai tarinansa loppuun ja vasta sitten hän kiinnitti huomiota saamaansa yleisöön, sillä hän oli koko tarinoinnin ajan katsellut näitä kahta pikkupoikaa luullen, että he olivat olleet kolmistaan tuon penkin luona.

 Ihmiset huokailivat, muutamat taputtivat käsiään yhteen. – Olipa siinä tarinaa! – Voi, millaista se joulun vietto onkaan ollut. – No nyt ymmärrän mummia paremmin…. Erilaisia kommentteja kuului hieman sieltä ja täältä ja mies oli totaalisen hämmentynyt ja hämmästynyt siitä, että hänen pieni jutustelutuokio kahden pikkupojan kanssa olikin yllättäin kiinnostanut myös monia muita!

 Pikkuhiljaa ihmiset hajaantuivat paikalta ja pikkupojatkin olivat lähdössä. Toinen kysyi vielä mennessään, että tuleeko mies vielä uudestaan, vaikka huomenna tänne ja kertoisi lisää juttuja. - No katsotaan nyt, jos sitä ehtii. Tämä oli vastannut, vaikka tiesi oikein hyvin, että mitään muutakaan tekemistä hänellä ei ollut. Mielessä pyöri jo ajatus, että eihän se huono juttu olisi tulla pojille kertomaan, menneiden vuosikymmenten jouluista.

 Hänkin lähti liikkeelle ja oli jo poistua koko rakennuksesta, kun muisti, että piti ne sormikkaat ostaa ja jotain pientä jouluista kotiin. Siispä, täyskäännös ja takaisin liikkeisiin. Erään liikkeen kassajonossa hän tunsi, kuinka joku koputti häntä olkapäähän. Mies kääntyi ihmetellen ja aivan vieras nainen hymyili hänelle. Tämä nainen oli kuunnellut jonkin aikaa miehen tarinointia pojille ja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja kaipaus toisella puolella maata asuvia isovanhempia kohtaan, että nainen kysyi, saisiko hän maksaa miehen käsineet. - Siis, tuota… en minä nyt oikein…. Mies sai jotenkin takelleltua, mutta siinä samassa nainen oli jo napannut käsineet hänen käsistään ja antanut kassaneidille ja yhtä vauhdikkaasti maksanut ne.

- Kiitoksia…..mies sai varovasti sanottua ja tunsi punastuneensa. Nainen hymyili, toivotteli hyvää joulua ja jatkoi eteenpäin. Siinä mies sitten seisoi käsissään uudet käsineet, jotka hänen piti ostaa, mutta joku täysin vieras maksoi ne hänelle. Hän pyöritteli päätä ja lähti, kuin hieman usvassa, kävelemään eteenpäin.

 Jotenkin hän oli kuitenkin kotiinsa päässyt ja huomasi, että oli sitten jättänyt kaikki muut ostokset tekemättä. No, se tietää sitten taas seuraavana päivänä paluuta sinne hullunmyllyyn!

 Tuli seuraava päivä. Mies istuskeli jälleen ikkunan äärellä ja joi kahvia katselle ulos. Hän oli koko eilisen illan miettinyt tuota yllättävää tapausta eiliseltä ja ei vain voinut uskoa, että joku täysin tuntematon oli tehnyt hänelle jotain noin yllättävää. Vaan, eipä auttanut kuin pukea taas päälle ja kun hän veti uusia sormikkaita käsiinsä, iso leveä hymy nousi hänen huulillensa. Kävely tuonne ”ostoshelvettiin” sujui nyt aivan toisella tavalla, kuin eilen. Miehen askel oli kevyemmän oloinen – johtuiko se noista saaduista käsineistä vai niiden kahden pikkupojan kohtaamisesta, sitä oli paha sanoa. Kuitenkin yllättävän nopeasti mies oli päässyt perille ja sama äänien kakofonia pamahti heti ulko-ovilla vastaan!

 Muutamassa liikkeessä käytyään hän oli mielestään ostanut kaikenlaista, mutta voimat alkoivat olla hieman lopussa. Hän katsoi, olisiko parissa kahvilassa ollut tilaa, mutta näyttivät olevan täynnä asiakkaita. Lopulta hän löysi erään käytävän päästä pitkän penkin, jossa ei istunut ketään ja siihen hän istahti parin ostoskassinsa kanssa.

 Jonkin aikaa istuskeltuaan hän kuuli kirkkaan huudon: -Äiti, toi on se setä, toi on se setä! Heidän luokseen juoksi nuo kaksi pikkupoikaa ja hieman hengästyneenä heidän perässään paikalle tuli näiden äiti, joka kertoi, että pojat eivät olleet eilisiltana puhuneet kotona mistään muusta, kuin tämän miehen jouluista. Pojat olivat vaatimalla vaatineet, että tänään on tultava kauppoihin, koska mies lupasi heille, että nähtäisiin uudestaan. – No, en minä nyt ihan…. Mies aloitti, mutta lause jäi pahasti kesken, kun pojat innostuivat kyselemään häneltä kaikenlaista, mitä tämä oli nähnyt ja miten oli joskus joulua viettänyt.

 Äitikin jäi poikien kanssa kuuntelemaan miehen vastauksia keskittyneen oloisena, vaikka huomasi yllättäin, että heidän takaa kulki muutamia ihmisiä, jotka kuiskuttelivat, että tuossa on se herra joka eilen kertoi niitä tarinoita. Yllättäin muutamat kääntyivät ympäri ja astelivat tuon penkin luokse, missä mies istui. Kukaan ei istunut hänen viereensä, no niin, paitsi nuo pojat. Mies vastaili poikien uteluihin ja kertoi niiden lisäksi paljon omien lapsuusajan joulujen tapahtumista. Nyt hänkin kiinnitti huomiota paikalle kertyneeseen väkijoukkoon, mutta ei antanut sen häiritä itseään, vaikka tilanne kyllä hieman ihmetytti häntä! Hän kertoi vanhoista perinteistä, saunomisrituaaleista, saunatontuista ja tontuista yleensäkin. Myöskin rekiajelut, pulkkamäet ja kaikenlaiset muut hauskuudet tuli puheltua ja siitä, että joulu oli todellakin hiljentymisen aikaa, silloin ei riehuttu, ei juurikaan musiikkia soiteltu ja juhlittu kuten nykyään on tapana. Suku ja perhe olivat tärkeitä, kuten myös perheen eläimet.

 Lopulta mies hiljeni, huokaisi ja päätti jutustelunsa, että nykyään kun kaikilla vain on niin kiire, niin kukaan ei enää kunnolla ehdi huomioimaan toisia, hyvä jos omaa perhettään muuta, kuin lahjojen antamisen hetkellä. Tähän hän vielä jatkoi, että mitäpä hän on mitään sanomaan, yksin kun joulua viettää, niin samapa se sitten, miten se menee….

 - Mutta sähän voi tulla käymään meillä kylässä! Toinen pikkupojista kiljaisi. Mies naurahti, ei se nyt aivan noin onnistu. Pojat katsoivat suurilla silmillään äitiä anoen, joka ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. – Hyvä rouva, en minä nyt ole tunkemassa kenenkään joulun viettoon…

 Ja taas hänen lause jäi kesken, kun hieman sivulla ollut nainen avasi suunsa.  – Tuota, minäkin vietän kyllä joulun ihan yksin, kun ei ole enää täällä ketään sukulaista, tai tuttua kenenkä kanssa sitä voisi vietellä, että mikäli teille hyvä herra sopii, niin kutsun teidät ilomielin luokseni kylään, vaikka vain joulukahvien merkeissä. Mies katsoi tuota naista, tämä oli häntä varmaan reilut kymmenen vuotta nuorempi, tai ainakin näytti siltä. Ehdotus oli yllättävä. Paikalla olevat ihmiset seurasivat ääneti tilannetta. Miten mies vastaa? Kukaan ei halunnut lähteä pois paikalta, ennen kuin saisivat tietää, kuinka tilanne ratkeaa. - Mutta, eikö setä oikeesti vois tulla meille? Pojat inttivät uudelleen äidiltään. Tämäkin oli täysin hämmentyneen näköinen. Mies mietti ja mietti, sitten hän asteli poikien äidin luo ja he juttelivat hetken hiljaa kahden. Pojat yrittivät päästä näiden väliin ja kuulla, mitä ja mistä nuo kaksi puhuivat, mutta äiti työnsi heidät päättäväisesti hieman sivummalle. Lopulta nuo kaksi kättelivät ja mies vastasi tuolle toiselle rouvalle, että ehdotus oli todella hieno, mutta kun hän on hieman ujo uusissa paikoissa ja tilanteissa. – No, sitten meitä on kaksi. Nainen vastasi, eikä suostunut kuulemaan mieheltä enempiä vastusteluja. Paikalla olleet ihmiset hymyilivät ja lausuivat kehuja ja tsemppejä, taas muutamat taputtivat. Mies ei ollut uskoa korviaan: Hän, täysin tavallinen kansalainen, olikin yllättäin tuon pienen hetken ajan suosittu ihminen.

 Seuraavat pari päivää ennen aattoa hän oli kuin tulisilla hiilillä. Hän oli vaihtanut puhelinnumeroita näiden kahden naisen kanssa ja puhe oli, että he soittelisivat aattona hänelle. Mutta nyt kello kävi jo iltapäivä kahta, eikä kumpikaan ollut soittanut hänelle! – No olisihan se pitänyt arvata, että näin tässä sitten kuitenkin käy. Mies sanaili ääneen ja päätti tehdä itsellensä pari voileipää , kun ei ollut oikein ruokakaan maittanut. Ehtipä hän toisen niistä syömään, kun puhelin soi. Siellä oli tuo poikien äiti, joka pahoitteli, että ei ollut aikaisemmin soittanut. Hän kertoi, että oli ollut hieman yllättäviä tekijöitä päivän aikana, mutta olisiko mies vielä valmis tulemaan äkkiä pyörähtämään heidän luonaan, kun pojatkin siitä puhuvat. No, eihän siinä auttanut, kuin lähteä matkaan, joten taksin tilaus ja kohti annettua osoitetta. Perille päästyään hän huomasi olevansa kohtuullisen isohkon omakotitalon edustalla ja häntä vastaan asteli vakain askelin joku mies.

- Jaahas, sinä varmaan olet se setä, kenestä meidän viikarit ovat puhuneet! Tämä esittäytyi poikien isäksi ja hänen vaimonsa oli sopinut miehen vierailulle tulosta. Kahdestaan herrat astelivat sisälle ja kun mies oli saanut ulkovaatteensa riisuttua, ohjattiin hänet isoon olohuoneeseen. Siellä vastaan tulikin yllätys: Tuo rouva, kenen luokse miehen piti mennä, olikin talossa! – Hyvää joulua! Kajahti kaikkien paikalla olevien suusta.

 Miehelle kerrottiin, että poikien äiti oli miettinyt hetken sitä, että tämä toinenkin rouva oli joulun yksin, joten hänetkin päätettiin pyytää kyläilemään. Talossa kyllä tilaa riitti. - Ajattelin, kun teitä kuuntelin, että ei se ole mukavaa olla jouluna yksin ja otin hieman ”oikeuden omiin käsiin” ja päätin toimia näin. Perheen äiti puheli.

 Mies oli vilpittömästi ihmeissään, sai silti sanottua rykien kiitos pariinkin kertaan. Lopulta koko joukko asettui joulupöydän ääreen ja mies katsahti hieman ylöspäin ja kuiskasi hiljalleen: Tämän on oltava sitä Joulun taikaa!

 Hyvät ystävät: Joulu ei ole vain lahjojen antamista, se on paljon muutakin. Joulu on myös se tunne sydämessä! Muistakaa, että rahalla ei saa kaikkea.

 Rauhaisaa Joulua kaikille.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Vuosi 2015 loppusuoralla

No niin, taas täällä - pienen tauon jälkeen. Pikkujouluja oli ja meni.... kuten itse joulukin. Tai no, jouluaikahan on vielä käsillä, sillä nythän on Tapaninpäivä, mutta se aatto jo sujahti. Olin ollut sitten sopivan kiltti, koska jokunen lahja sitä minullekin tuli. Vai onko se niin, että lahjoja lahjattomalle....
Kiitos myös niille, jotka muutenkin muistivat minua! Itse pyrin tekemään pieniä hyviä asioita toisille ja myös sillä tavalla tuomaan sitä joulufiilistä mieliin.

Harmistus tässä joulussa on ollut lumettomuus. Etelä-Suomi on saanut kokea tylsän ja masentavan oloisen joulun siinä suhteessa. Joulu oli hieman kuin juhannus, sään puolesta. No hukkumistilastot olivat ainakin pienemmät kuin juhannuksena.....se ero sentään oli!

Sitten taas sai hämmästellä tuossa joulun alla ihmisten kiukkua kaupoissa! Eikö sitä kinkkua ja rosollitarpeita jne. voi ostaa ilman kinastelua, hammasten irvistelyä ja tiuskimista? Jos joulu tuottaa noin paljon tuskaa ihmisille, hitto - majoittukaa koteihinne ja tilatkaa siitä auki olevasta pitseriasta itsellenne kebabit, niin saa ne ihmiset, joilla oikeasti on sitä joulumieltä, käydä rauhassa ostoksilla!
Mutta mikä todella pisti vihaksi tänä jouluna oli joulupäivänä näkemäni lappu erään kerrostalon ulko-ovessa.
Siinä joku todella tuohtunut kirosi sitä, että joku tai jotkut olivat varastaneet heidän kellarikomerosta (häkkivarasto) paketoidut lasten joululahjat! Siis voiko tällaisia idiootteja olla? Jos syyllisen / syylliset tietäisin, niin..... - no eipä enempää, etten vahingossa saa syytettä ties mistä.

Teenkö uudenvuodenlupauksen? Ehkä...... Ainakin sen teen, että taas yksi pieni osa minusta muuttuu hivenen kyynisemmäksi sellaisia kohtaan, jotka kyllä puhuvat silmät kirkkaina ties mitä, mutta todellisuus on yhtä kaukana toteutuksesta, kuin Suomen valtionvelan talttuminen tai työttömyyden katoaminen tms. !
---------------------------------------------------------------------------

Miksi sä luulet noin?
Hei, älä ole tuollainen.....
Miksi sä luulet... miksi?

Sä et ole erilainen, sä et ole parempi!
Sä olet sellainen, yksi samanlainen.... tavallinen vain.
- silti ainutlaatuinen.

Mutta, hei - älä luule - hei.
Sä et ole täällä ainoa.
Sä et ole maailman napa!
Sä et ole se, kuka säännöt sanelee....
- älä turhaan siis huutele!

Miksi sä luulet noin?
Hei, älä ole tuollainen....
Miksi sä luulet ... miksi?

Sä et peilin edessä ole ollut,
et kuvaasi kalpeaa katsellut!
Se sulle tekisi hyvää - ehkä silloin näkisit...
- sä et ole erilainen, sä et ole parempi!
Sä olet sellainen, yksi samanlainen....tavallinen vaine.
- silti ainutlaatuinen.

Kunpa vain muistaisit:
Toisia alemmaksi älä aseta!
Itseäsi jalustalle älä sä nosta!
Sä et ole täällä ainoa,
sä et ole maailman napa.
Sä et ole se, kuka täällä säännöt sanelee
- älä siis turhaan huutele!

Ota opiksesi, katso ympärillesi....
huomaa, että maailma on muutakin kuin sinä - sinä - sinä!
Siellä on myös toisia....... tutustumisen arvoisia, mukavia
- eikä maailma ole vain sinun luomaasi, sitä - sitä - sitä!
Tee itsellesi lupaus, vuoteen alkavaan:
"Nyt kuuntelen toisia, en vain kiukkua ja kiroa, en vain komenna!"
Tulet huomaamaan, miten paljon elämä on helpompaa....
kun et ole vain oman luomasi harhaisen maailman sisällä.
---------------------------------------------------------------------

Tänään katselin kirkaalle taivaalle, lähes pilvettömälle.
Pohdin hiljaa ikkunan äärellä ollessani, että miksi ihmisen mieli on niin oikukas.
Väliin hymyilee pienimmistäkin asioista, kun taas toisinaan ei tarvitse
kaksistakaan tapahtumaa tai asiaa, kun voi menettää hermonsa.
Miksi näin?

Katselin taivaalle ja mietiskelin. Tiesin itsesänikin, että sorrun toisinaan siihen samaan....
välillä ärähtelen typerästi asioista, joista voisin vain olla hiljaa tai hetken miettiä asiaa,
ennen kuin sanoisin mitään.... - mutta miksi sitä on tällainen, miksi?
Ja sen vuoksi toisinaan syntyy ikäviä tilanteita - joita ei todellakaan haluaisi kokea.

Ajatukset kiersivät kehää asiaa pohtiessani.
En tahtonut saada mitään järkevää vastausta itse mieleeni ja päätinkin, että kysyn "viisaammilta"...
- siis teiltä! Miten on...... Miksi ihminen on tällainen? Voi hetkessä iloisen ilmeen vaihtaa
myrskyn merkiksi ja ärhennellä, vaikka syy ei olisi edes kovin kummoinen?
Kuka osaisi kertoa, kuka mielipiteensä julki tuoda? Kertokaa - avautukaa..... kuulla tahtoisin!

----------------------------------------------------------------

Ystävä.
Millainen ihminen hän on?
Ystävä.
Mitä hän voi tehdä vuoksesi.....?
Mitä sinä teet hänen vuoksesi....?
Ystävä.

Onko sinulle ystävä sellainen, kenen kanssa
sen kaljan juot ja huulta heität,
vaan kun paikalla hän ei ole, sä häntä toisille moitit?

Onko sinulle ystävä sellainen, ketä sinua auttaa
asioissa pienissä - ja isoissa, parhaansa tekee minkä voi
ja hänen annat ymmärtää, että et välitä pätkääkään....
silti palvelukset toisen kelpaavat, ilman kiitoksen häivääkään!

Onko sinulle ystävä sellainen, kenelle saat säännös sanella
- kertoa, koska suostut tapaamaan.... milloin voit olla hänen kanssa
ja silloinkin tavata vain niin, kuin sinulle käy ja juuri niin kauan kuin sinulle käy?

Oletko sinä ystävä oikeasti?
Oletko?

Ystävä.
Millainen ihminen hän on?
Ystävä.
Mitä hän voi tehdä vuoksesi.....?
Mitä sinä teet hänen vuoksesi....?
Ystävä.

Ystävää ei liikaa arvostella, ei ulkonäköön puututa,
ei tämän mieltä arvostella, liikoja haukuta!
Ystävyyttä ei hinnoitella..... ei lokeroida, raameihin upotella!
Se on puolin ja toisin avointa, reilua ja vilpitöntä
- se on ystävyyttä.

Sä voit ystävältä pyytää apuja, neuvoja ja tukea
- mutta muista: Sinun pitää pystyä myös antamaan itsekin sitä, hänelle!

Jokainen meistä on saanut elämäänsä ystäviä, erilaisia.
Jotkut meistä eivät vain huomaa, että ohjaavat ystäviään.... määräävät heille paikan
omassa elämässään..... laativat säännöt, kuin lapsia kasvattaisivat.

Pystytkö itseäsi vilpittömästi katsomaan, peilin edessä seisomaan ja tutkimaan,
millainen sinä olet ystävänä ja millaisina sinä pidät ystäviäsi itsellesi? Pystytkö?

Minä pystyn!
-------------------------------------------------------------

Eräänä päivänä tässä hiljattain lähdin kauppaan ostoksille.
No paikallinen kauppakeskus kutsui..... sinne siis.
Tavaraa oli tulossa sen verran paljon, että matkasin autolla, vaikka matkaa ei
olisi mahdottomia ollut, mutta helpompi tulla kotiin.

No parempi niin......
Ajoin kauppakeskuksen erääseen parkkihalliin... hain hetken vapaata parkkiruutua
ja lopulta sellaisen löysinkin.
Reippain askelin lähdin kävelemään kohti ovia, joista rullaportailla pääsisin kauppakeskukseen.
Jokusen metrin edelläni kulki äiti kahden pienen lapsen kanssa.
Toinen lapsista oli arviolta 7-8 vuotias pikkupoika ja toinen hieman pienempi tyttö,
ainakin asusteista päätellen.

Äiti käveli suhteellisen reippaasti eteenpäin ja lapset pinkoivat ja kipittivät sen, minkä kerkesivät
perässä. Pojalla oli selvästi helpompaa, mutta pienellä tytöllä oli selvästi hankaluuksia olla
äidin perässä ja niinhän siinä kävi.... muksis - tyttö oli nurin ja mahallaan parkkihallin lattialla.
Äiti ei tätä huomannut, vaikka hänen selän takaa kuului itkuisen tuskainen huuto "Äääääiiiitiiiiiiii"
Tämä ei kääntynyt, sanoi vain hieman lujempaa: "Tule sieltä, äläkä valita. Nyt mennään sinne kauppaan!"

Poika nykäisi äitiä hihasta samalla taakseen katsoen, sisko makasi maassa.... äiti vain eteni ja poika
oli hiljaa... seurasi häntä. Astelin nopeasti pienen tytön luo ja kyykistyin viereen.
Kysyin, oliko häntä sattunut. Tyttö katsoi minua suurin, hieman kyyneleisin silmin... epäröi sen
pienen hetken, mutta vastasi sitten, että ei.
Sanoin että vien hänet hänen äidin luo. Katsoin samalla, mihin tämä oli suunnistanut ja näin, että
liukuportaille. Pyysin tyttöä nousemaan ja kysyin, et tä haluaako hän tulla syliin.
Tyttö pyyhkäisi hieman silmiä ja vastasi vain "Joo."

Otin tytön syliin ja lähdin nopeasti kohti liukuportaita.
Näin tuon naisen hahmon liukuportaiden yläpäässä, ohittelin muutamia ihmisiä tyttö sylissäni
ja kun pääsimme rullaportaiden yläpäähän, huusin tätä naista.
Alkuun tämä ei tajunnut, että hänelle huudettiin..... astelin tyttö sylissäni nopeasti hänen
peräänsä ja huomasin, että poika pysäytti äitinsä, jolloin hän kääntyi.
Menin heidän luokseen ja hieman kovemmalla äänellä sanoin:
"Teiltä taisi jäädä jotain tuonne parkkihalliin!"
Äidin ilme..... - ihmiset hiljensivät askeliaan kohdallamme ja kuuntelivat, mitä tapahtuisi.
Sanoin, että hieman enemmän voisi katsoa, miten kulkee ja ajatella lapsia, eikä vain itseään!
Lapset ovat kuitenkin lapsia - eivät he pysty kaikkeen samalla tavalla kuin aikuiset.

Nainen meni vaikeaksi, näin kuinka tietynlainen häpeän puna nousi kasvoille.
Olin laskenut tytön alas sylistäni ja tämä otti veljeään kädestä kiinni samalla kun katseli minua.
Toivoin vielä, ettei tuota tapahtuisi enää koskaan, toivotin tytölle hyvää päivän jatkoa ja lähdin.
Parin metrin päässä minut pysäytti eräs rouva ja kiitteli minua. Sanoi, että hänellä on
suunnilleen saman ikäiset lapset, eikä hän voisi edes kuvitella edes toimivansa noin.
Lapset ovat elämän rikkaus - monella tapaa, kuitenkin!
---------------------------------------------------------------








































































































keskiviikko 5. elokuuta 2015

Keskustelun avaus.

Nyt ei tule, kuin yksi pieni kirjoitus!
Toivon että keskustelisitte asiasta.... vaikka kommentoimalla minulle tänne.
Laitan tarvittaessa parhaimpia kommentteja anonyymeina esille, jotta
saamme aiheesta keskustelua aikaiseksi. Katsotaan, löytyykö teiltä omia
mielipiteitä asian suhteen - omakohtaisia kokemuksia - näkemyksiä asiasta
tai vierestä nähtyjä tilanteita. Sana on vapaa!

Kiitoksia jo niille muutamalle, jotka ovat mm. "naamakirjassa" mietteitänsä
kertoneet. Huomaan, että kysymykset ovat jopa arkoja aiheita ja näistä ei
välttämättä kaikkien ole helppo puhua!

----------------------------------------------------

Miksi joskus puhuminen on vaikeinta hänelle,
kenen kanssa sen pitäisi olla helpointa?

Miksi toisinaan hänen lähelle meneminen on vaikeina,
kenen vierellä pitäisi vapautunein olla?

Miksi toisinaan hyvällä mietteensä sanonutta rangaistaan,
mutta päänaukojille silitetään päätä?

Miksi tasavertaisuus on toisinaan sitä, että toinen sanelee ehdot?
                                                                  

Miksi toisinaan takerrutaan sanoihin,
katsomatta asioita kokonaisuutena?

Miksi suututaan, kun pitäisi rakastaa?
Miksi haukutaan, kun pitäisi kuunnella?

Miksi toisinaan uskotaan väärää ja
oikea käännetään vääräksi?

Miksi aikuiset unohtavat usein tavat, kun väittelevät?

Miksi tunteiden näyttäminen kielletään,
mutta silti vaaditaan olla avoin?

Miksi?
----------------------------------------------------------

Miksi sinä et ole sitä, mitä sinä sanot olevasi?
Miksi minusta luullaan,  että olen muuta kuin koitan olla?

Miksi monista helpoista asioista on tehtävä niin vaikeita?

Miksi välillä sieltä omalta mukavuusalueelta ei voisi
poistua edes hieman, jos sillä ratkaista monta ongelmaa?

Miksi minun oletetaan tietävän kaikki,
tietävän kaikki, osaavan heti kaikki?

Miksi?
------------------------------------------------------------------





















perjantai 26. joulukuuta 2014

Miten joulu jatkuukaan...

Onpa ollut joulu! Tuli käytyä yhden ystävän kanssa ennen aattoa Tallinnassa, tai no aattoiltana
kotiuduin ja luulin, että matkaväsy olisi vienyt miehestä mehut, mutta toisin kävi. Mukava oli päästä vielä joulusaunaan ja sen jälkeen...  - no ei nyt kaikkea paljasteta.

Joulupäivä olikin sitten päivän osalta vain nukkumista, mutta kun ilta hämärtyä alkoi, heräsi
tämäkin mies taas eloon ja taas mentiin! Ihme yökyöpeli, muuta en voi sanoa.

Tosin ei tämä joulu nyt kaikkinensa ole ollut näin hyvältä kuulostava. Valitettavasti on ihmisiä, jotka ovat toisinaan liiankin kylmiä ja tunteettomia, eivätkä halua nähdä sitä, että joku
haluaa vilpittömästi tehdä hyvää ja hyviä asioita. Parin tällaisen käytös vei joulun alla fiilikset
tosi syvälle ja vielä joulupäivänä joutui omalla tavallaan kärsimään kylmästä kohtelusta.

Mutta eikös sitä sanota, että nokka kohti uusia pettymyksiä.... tai jotain.
----------------------------------------------------------------------------------------------

Sä et osannut sanoa mulle mitään.
Sä vain istuit ja tuijotit siinä hiljaa.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Sä et halunnut jutella ollenkaan.
Sä vain tuijotit ja tuijotit - kauas maisemaan.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas, miksi taas ja taas - miksi sä olet tuollainen?

Sä väitit mulle taas, ei ole mitään ongelmaa.
Sä väitit taas, murjotit ja tuijotit.... ulos jonnekin, kuitenkin!

Miksi sä taas, miksi..... miksi sä olet tuollainen?

Sä olet erilainen, et se sama nainen.
Sä olet itsessäsi taas, sisällä mietteissä omissas vaan!
Sä väität kaiken olevan ok, miksi sitten vain hoet "joo-joo"...

Miksi sä taas olet tuollainen?                        


Mut kun lopetin kyselemästä,
lopetin ihmettelemästä, lopetin huomaamasta.
Sä suutuit taas, et puhunut ollenkaan - sä vain menit,
paiskoit ja huutaen... vain huutaen, mellastit!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Mä en tajunnut, en enää jaksanut, en halunnut....
Sä et ollut se, se ihana nainen entinen - se eilinen, viime viikkonen.

Miksi sä taas, taas ja taas.... taas olet tuollainen?

Lopulta voimani loppuivat, halunnut en enää edes nähdä sua.
Olin valmis poistumaan, jonnekin katoamaan.
Mut´ sit sä tulit viereen mun, jotain taas sanoen...
Siihen tulit, jotain hieman hokien...

Silti, miksi sä taas, miksi sä taas - taas olet tuollainen?

Sä sait naamallesi hymyn, mut´ oliko se aito?
Sä sait ääneesi ilon, mut´ oliko totta?
Sä koitit jotain, heitit jotain, mä en tiennyt mitä uskoa!

Miksi sä taas, miksi sä taas... taas olet tuollainen?

Mä aloin olla loppu, aloin tähän väsyä.
En vain enää tajua, en enää halua... en nähdä tätä, en kokea sitä!
Sä vain imet mua kuiviin, syöt elämää.
En mä jaksa sanoo sulle  mitään, annan vaan olla.

Vaikka:
Sä olet taas, sä olet taas - ja varmaan kohta taas, tuollainen!
---------------------------------------------------------------------------------------

Ei oltu hetkeen nähty, vain viesteillä toisiamme oltiin muistettu.
Kirjoiteltiin päivisin, kirjoiteltiin öisin.... saimme toisillemme
hymyn huulillemme, mieliin tunteen lämpimän.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Kirjoittelimme, viestit toisillemme lentelivät...
Viestittelimme, kuvinkin ilahdutimme.
Aina sait hymyn huulilleni, kun viestin uuden sinulta sain.
Ja aina viesteistäsi luin, niitä minultakin odotit vain.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Aikaa kului, päivät vaihtuivat toisiin.
Aikaa kului, yöt seurasivat toisiaan.
Vaan toisiamme emme nähneet, emme kohdanneet.

Hetkeen ei kulkeneet viestitkään.             

Mihin ne hävisivätkään?
Unohdimmeko toisemme?
Tapahtuiko..... - ei sitä en ajatella halunnut!

Sitten, yllätimme toisemme.
Kuin yhdestä sydämestä, yhdestä mielestä....
toisiamme lähestyimme, viestillä kyselimme:
Tavattaisiinko tänään?

Tavattiin, halattiin, jäimme toistemme syliin.
Hennoin suukoin sua kiitin, poskelle ne painoin.
Pidin sut vain lähellä - lämpimästi lähellä
- ja kuulin äänestäsi, siitä kauniista äänestäsi -
sun oli hyvä olla, lähelläni!

Aikaa kului, tunnit vaihtuivat toisiin.
Vaan me emme siitä välittäneet, emme muuta ajatelleet...
- olimme vain tuossa hetkessä, ainutlaatuisessa - mutta ei viimeisessä!

Mä silittelin sua, suukotin sua, pidin lähelläni halaten.
Sä hiljaa olit, vain silmillä puhuit... niihin uppouduin, lähes taas hukuin!
Eikä kummallakaan ollut kiire, ei haluja, lähteä pois.

Mutta tuli taas hetki erota, hetki poistua.
Irrotimme otteemme, tuskaisesti ja hitaasti. Emme halunneet,
vaikka tiesimme..... emme toivoneet... vaikka tunsimme...
Tosin tietäen: Kohta taas näkisimme,
ikuisuudelta tuntuvan pienen hetken jälkeen.....

Lähdit - perääsi jäi vain soimaan laulu - sinulta:
"Fly high, I am running against the wind!
 Fly high, feels like my heart will explode!
 Like time has stopped, my breath is running out.
 Now it´s the climax, I want to hold you in this last moment."

Hymyilin ja näin - sinäkin hymyilit - poistuessasi
- kuten taas palatessasi!

Sitä odotellessa: Fly high...
 -----------------------------------------------------------------------------

Yksinäinen istui paljaalla jakkaralla kotonaan.
Vain yksi pieni lamppu, kellastuneen varjostimen alla, valaisi huonetta.
Hän puristeli kädessään valokuvaa, menneestä hetkestä.

Televisiossa hiljaa taustalla näkyi jokin jouluinen elokuva.
Kaikki olivat siinä niin onnellisia, iloisia, rakastettuja.

Yksinäinen pyyhkäisi silmäkulmastaan kyyneleen.

Pöydällä oli pienet antimet, yritti hän itselleen joulua tehdä, mutta
yksin..... ei vain onnistunut.
Lautanen oli täydempänä tyhjää kuin täynnä antimia.
Yksinäisellä ei ollut paljoa, ei mitään.

Iloiset joululaulut vain televisiosta soivat, ahdistivat häntä.
Pyyhkäisi toisenkin kyyneleen, katsoen valokuvaa menneestä - sitä puristaen.

Tuolloin oli vielä paljon, oli vielä kaikkea - oli lämpöä, naurua ja rakkautta.
Vaan se aika on mennyttä, se on ollutta.... nyt hän oli yksinäinen.

Huokaisi syvään, nousi paljaalta pallilta, keittiöön asteli.
Ei, kaapista ei löytynyt mitään hyvää, eikä ollut edes kahviakaan.
Yksinäisellä ei ollut oikein mitään, vain muistot......
- ja televisiosta kuului iloiset lasten naurut ja äänet.

Yksinäinen ahdistui, yhä enemmän ja enemmän.
Jostain ulkoakin kuului iloisia ääniä.
Löysi sentään yhden kynttilän, osittan jo poltetun.
Mietti, miksi sen oli talteen laittanut - ei enää jaksanut, ei muistanut.
Sytytti sen lähes itkien - yksinäinen, jouluaaton hämärässä.

Hän katsoi taas tuota kuvaa, hetken myös television tarjontaa.
Sisällä sattui, sydämestä otti - sieluun viilsi. Hän oli yksinäinen!

Ei ollut mitään, lahja ainoa itselle - hieman edes syötävää
- ja sekin lautasella kylmänä.... ei vain maistunut sekään.
Puristi nyrkkiä, tuo yksinäinen... tuskaansa pyrki purkaa... tuo yksinäinen.

Puki ylleen, puhalsi kynttilän sammuksiin.
Ulos lähti, pakkaseen - lumisateeseen, käveleen...
Pienet kyyneleet jäätyen silmäkulmiin pistelivät hieman,
hän ei enää välittänyt... ei enää jaksanut - tuo yksinäinen!

Kulki hetken, halki puiston, läpi muutamien pihojen.
Kulki hetken, tullen metsikköön, hämärään - pieneen.
Kulki hetken, kunnes istahti, pään alas painaen, siihen jääden - tuo yksinäinen.

Lumisade peitteli hiljaa... ääneti hänet.
Vielä kaivoi tuon kuvan taskustaan, kerran katsoi.... sitten se tippui....
Siihen hän jäi, kuunteli vielä jostain kaukaa kuuluvia ääniä, kaikuvia lauluja
- mutta eivät ne enää hälle soineet, eivät naurua hälle tuoneet.
Siihen hän jäi, tuo yksinäinen.


Ystävät: Älkää jättäkö ketään yksin, varsinkaan jouluna!

https://www.youtube.com/watch?v=prErnop1eiM

---------------------------------------------------------------------------------








































































sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Meidän päivä

Aamu valkeni jälleen kalpeana,
pilvet keinuivat hiljaa taivaalla.
Me herättelimme toisiamme sanoen "huomenta."

Hetkeen emme muuta siinä tehneetkään,
vierekkäin vain oltiin niin lähekkäin.
Sitten hiljaa nousit istumaan vuoteen reunalle
- ja sua katselin, ihailin.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Aamun kajastus sua valaisi, vartaloasi kaunista vain ihailin,
en mitään sanonut, hiljaa kosketin - sä hymyilit, säteilit.

Käänsit katseeni sä puoleeni, ääneti sanoja mulle kuiskailit.
Mä makasin, sua vai katselin - ihailin, kuten eilenkin.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Sä nousit ylös, etsit vaatteesi.
Tiesin, kohta jälleen sä menisit.
En masentunut en, koska tiesin - olisit silti luonani, sydämessäni.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Kuulin tutun kolahduksen, kävi ovi - olit poissa sä luotani.
Mä makaamaan vain jäin, hiljaa huokasin - silti hymyilin - tietenkin.

Jäin katsomaan taakse ikkunan, pilvien omistamaa taivasta.
Ne keinuivat hiljaa, niinkuin me.
Ja tunsin vain tuon onnen, mi´ mieltäni lämmitti taas hetkisen.

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on!

Lopulta nousin myös itsekin, keittämään kahvia mä astelin.
Tuoksu tuon juoman kuuman valtasi aamuisen, tään asunnon.
Ajattelin juodessani sinua taas, keskeytyi mietteet - puhelimeen vaan.
Mä tunnistin tuon soittoäänen - sun ja kuulla sain
äänesi, ihanan nauravan!

Ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on....
ja mä tiesin: Tämä päivä meidän on
ja mä tiesin - ja sä tiesit - ja me niin tiedettiin:
Tämä päivä meidän on!

On on

Ja tämä päivä
- oi -
ja tämä päivä meidän on!



 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -