Kesämies

 No niin, onpa taas mennyt aikaa siitä, kun olen mitään huomannut kirjoittaa. Miksi? Se olisi jo tarinan paikka se, mutta eiköhän lähdetä liikkeelle. (19.6.2023)

.........................................................................

Kesäinen päivä oli hiljalleen taipumassa yöksi, aavistuksen hämärämmäksi ajankohdaksi. Oltiinhan Suomen suvessa ja kesäyöt olivat valoisia. Vaan oliko kesämiehen mieli? Oliko?

Kesämies istui hiljaa arki-iltaa erään pienen pubin jo muuten tyhjentyneellä terassilla ja maisteli hiljaa juomaansa tuopista. Ei, hän ei ollut oluella - tuopin sisältö oli alkoholitonta, sillä hän oli lähtenyt hiljaa ulos kotoaan, pois ahdistavien seinien ympäröimästä maailmasta, ulos.... ulos - vain olemaan.

-Me suljetaan aivan kohta. Hän säpsähti, kun viereen tuli tarjoilija nuo sanat lausuen. Kesämies oli täysin ajatuksissaan, mutta havahtui ja vastasi, että lähtee ihan just, hörppäsi nopesti tuopista viimeiset kulaukset ja nousi, asteli rakennuksen toiselle sivustalle parkkipaikalle ja astui autoonsa. Matka tosin ei kestänyt kuin ehkä parisataa metriä, kun hän näki sinisten valojen välähtävän ja hän jo tiesi, mitä oli tulossa. Paikallinen poliisipartio oli havainnut hänen lähteneen pubin terassilta ja ajaneen autoa, jotenka he olivat täysin varmoja, että nyt napattiin rattijuoppo "rysän päältä" kiinni. Virkavallan edustajien ilmeet olivat aidon hämmentyneitä, kun alkometri näyttikin nollaa! -Niin, mä olen juonut kaksi alkoholitonta lonkeroa. Kesämies lausui ja sai poliisit hieman vaivaantuneiksi. No matka jatkui....

Ilta-aurinko, punertavan kaunis, laskeutui hiljalleen horisontissa ja kesämies katseli sitä hiljaa, samalla kun mietti, mihin ihmeeseen sitä lähtisi ajelemaan. Hän sulki autosta radion, laittoi puhelimensakin äänettömälle ja veti syvään henkeä...... Kun ei kotiin halunnut mennä, niin silloinhan suunta sai olla mikä tahansa! Ja niin kesämies lähti vain ajelemaan.

Oli kulunut lähes kaksi tuntia siitä, kun hän oli lähtenyt pubin terassilta liikkeelle, kun hän yllättäin havahtui siihen, että ei oikein edes tiennyt, mihin oli ajanut. Viimeinen tunnistettava tienviitta, mitä hän oli tarkemmin katsellut, oli tullut vastaan reilut puoli tuntia aikaisemmin ja nyt hän pysäytti auton kolmen tien risteykseen. Yksi risteykseen johtavista teistä oli oikeastaan pieneltä kärrypolulta näyttävä tieura, toinen öljysoralla tehty maantie ja kolmas näiden väliltä. Kesämies mietti.... jatkaisiko isointa tietä eteenpäin ja tullen ehkä jossain vaiheessa johonkin kylään tai kaupungin laidalle. Mutta ei, hän ei halunnut nyt olla liikaa ihmisten ilmoilla tai kenenkään kanssa tekemisissä. Kärrypolulta vaikuttava tieura houkutteli, mutta hän arveli sen vievän jonkin talon pihapiiriin, jotenka vaihtoehdoksi jäi soratie, jota pitkin hän lähtikin hiljaa ajelemaan.

Tie polveili kauniissa maalaismaisemassa, välillä peltojen reunoilla, välillä niiden keskellä ja toisinaan pienten metsiköiden läpi tunkeilevana kulkuväylänä. Kesämies ajeli rauhallisesti ja katseli ympärilleen. Yhtäkkiä hän näki edessään tienreunalla seisoskelemassa naisen. Kun hän pääsi naisen kohdalle, heilutti tämä hänelle kättä, selvästi pyytäen pysähtymään. Hän avasi sivuikkunan ja... - No hei, vihdoinkin kyyti! Tilasin kyllä sen jo reilu tunti sitten.

Kesämies ei hetkeen saanut sanaa suustaan, varsinkin kun tuo nainen nousi samalla hänen autoonsa. -No niin, siis mennään. Kissako sun kielen on vienyt? Tällöin hän sai sanottua naiselle, että hän ei varmaankaan ole se, ketä nainen oli odottamassa, sillä hän oli vain ajelemassa eikä edes tiedä, missä on tai mihin on menossa. Nainen katsoi häntä yllättyneenä ja puisteli päätään. -Ei täällä kukaan koskaan ajele ihan omaksi huviksensa! Luuletko, että mä uskon tuon? Kesämies jatkoi ja kertoi rauhallisesti, mistä hän oli lähtenyt ja ajantaju sekä suunnat olivat jo jokin aika sitten vain unohtuneet, hän vain ajeli. -No kai se sitten on niin. Nainen vastasi, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen pois autosta. -Mutta mun kyytiä kun ei näy, niin jos mä maksan sulle, niin voitko tarjota kyydin?

Nainen katseli kesämiestä pitkään hiljaa, hänen pehmeän rusehtavat silmät loistivat kauniisti ilta-auringon säteiden kanssa kilpaa. Kesämies arveli tämän olevan alle kolmekymppinen. Nainen oli pukeutunut ohueen kesämekkoon, mikä paljasti läpi hieman tämän vartaloa. Hiukset hulmusivat vapaana ja ne olivat vaaleanrusehtavat. Naisella oli jaloissansa valkeat kesäkengät ja hän piti sylissään pientä tummansinertävää olkalaukkua. -Niin no joo, kai mä voin, jos tästä nyt ei ole mikään pitkä matka. Sitten jatkan omaa ajeluani johonkin. -Ai miksi? Nainen kysyi ja ennenkuin kesämies ehti vastata mitään, nainen jatkoi että ei hänelläkään ole mikään pakko mennä sinne, mihin hän kyytiä pyysi. Halusi vain mökiltä ulos, kun siellä oli nyt lähes koko suku viettämässä viikon verran sukujuhlia ja hän ei vain ollut juhlatuulella. -No okei, siis mihin tästä lähdetään? Kesämies kysyi saaden ajo-ohjeet ja reilut parikymmentä minuuttia myöhemmin he olivatkin siellä, mihin nainen oli pyytänyt kyytiä,

He olivat tulleet pieneen kylätaajamaan ja nainen kertoi, että hänen yksi ystävätär asuu ihan tuon kylän keskustassa pienessä rivitalossa. Nopeasti he olivat kyseisen talon kulmalla ja nainen kaivoi parikymppiä laukustaan. -Riittäiskö sulle tämä, kun mulla ei ole käteisenä kuin tämä ja muutama kolikko? Nainen tarjosi samalla seteliä ja kesämies nyökkäsi hiljaa. Nainen nousi autosta vielä kiitellen ja poistui rivitalon piha-alueelle. Kesämies oli laittaa setelin lompakkoonsa ja koska se oli taiteltu, avasi hän setelin, löytäen taitoksen alle piilotetun käyntikortin. Siinä oli varmaankin tuon naisen nimi ja puhelinnumero. Kesämies oli rypistää tuon kortin, mutta jokin sanoi mielessä, että pistetään nyt kuitenkin se talteen, ihan varmuuden vuoksi.

Hän katsoi vielä kerran suuntaan, johonka nainen oli lähtenyt, mutta tätä ei enää näkynyt. Hiljainen huokaus ja auton moottori murahti voimakkaasti kesämiehen polkaistessa hieman enemmän kaasua ja poistuessaan paikalta. Hän ajoi tuon pienen kylän läpi ja vain muutama ihminen oli enää liikkeellä tuohon aikaan, sillä olihan ilta jo edennyt pitkälle. Hän mietti, olisiko järkevää lähteä etsimään tietä kohti kotia, vai vieläkö sitä vain ajelisi ja lopulta päätyi tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Matka eteni, yhä uudelleen ja uudelleen uusille tuntemattomille teille ja lopulta yllättäin hän löysi itsensä erään järven rannalta. Tie, joka hänet tuonne johdatti, oli pieni ja mutkitteleva, mutta hyväkuntoinen peltotie, josta tosin olisi viimeisestä risteyksestä toisaalle kääntyen päässyt isommillekin väylille.

Kesämies nousi autostaan astellen rantaan. Vesi oli peilityyni, kesäyö oli kauneimmillaan. Vain pari sudenkorentoa lensi veden pinnan yläpuolella ja jossain molskahti kerran, joku kala kävi nappaamassa pinnalta varmaankin vesikirpun. Oli äänettöntä, oli rauhallista, oli täydellistä vain olla. Hetken mielijohteesta hän riisui itsensä alasti ja kahlasi järveen, ui muutaman kymmenen metriä ja palasi rannalle. Rannalla, mihin hän oli heittänyt vaatteensa, oli kaksi isohkoa kiveä ja hän istahti toisen päälle katsellen järvelle. Ainakaan niillä kulmilla, missä hän oli, ei rannoilla näkynyt olevan mökkejä. Hän mietti mielessään, että kävipä oikeastaan hyvä tuuri ja päätti jäädä loppuyöksi kyseiselle paikalle. Hän muisti, että hänellä oli autossaan takaluukussa yhdessä kassissa viltti, jonka kävi hakemassa ja levitti sen rannalle mahdollisimman tasaiselle kohdalle. Vaatteensa hän kasasi tyynyksi ja heitti itsensä makoilemaan viltille.....

Hän heräsi ääniin! Jostain kuului puhetta ja tuntui, että jotkut lähestyvät paikkaa, missä hän on. Nopeasti hän veti housunsa jalkaan jääden viltille istumaan ja kuuntelemaan. Jotkut juttelivat keskenään, mutta äänet eivät enää voimistuneet, eli häntä ei oltu nähty ja kukaan ei ollut tulossa tuohon paikkaan missä hän nyt oli. Mutta mistä nuo äänet kuuluivat? Kesämies nousi ylös viltiltä ja kuunteli: Kaksi naista ainakin tuntui juttelevan keskenään ja sitten kuului vedestä molskahduksia ja pientä naurua. Hän asteli varovasti rannan tuntumaan ja huomasi, että jokusen kymmenen metrin päässä hänestä ui järvessä kaksi naista ja täysin alasti. Hän ei ollut uskoa silmiään, että tuo toinen naisista oli se, kenelle hän oli edellisenä iltana tarjonnut kyydin. Nopeasti pääteltynä sitten tuon toisen täytyi olla se ystävätär, kenen luokse tämä nainen oli illalla menossa. Mutta hieman ihmetytti, että juuri tänne he olivat "eksyneet" uimaan. Kesämies naurahti puoliääneen, samalla kun hän katseli noiden kahden naisen ilakointia järvessä ja rannalla. Hän mietti hetken, pitäisikö hänen paljastaa olemassaolonsa, vai jäisikö vain katselemaan naisten uintiretkeä. 

Aikansa naisten touhuja seurattuaan kesämies päätti, että ei hän menetä mitään, vaikka naiset "keksisivätkin" hänet. Nopeasti hän heitti housut pois jaloistaan ja lähti rauhallisesti kahlaamaan veteen. Alkuun vaikutti siltä, että naiset eivät edes huomaa häntä, mutta pari minuutia kun hän oli uinut rannan tuntumassa, kiljahtivat naiset ja nousivat nopeasti vedestä ylös vetäne nopeasti pyyhkeet vartaloidensa suojaksi. Hän ei ollut kiinnittävinään mitään huomiota naisiin, hymyili itseksensä ja jatkoi hetken uimistaan, lopulta nousten ylös järvestä ja astellen rauhallisin askelin takaisin viltille. Hän jäi hieman piiloon naisilta ja kuunteli, kuinka rantaheinikossa ja -koivikossa alkoi "rytistä". Naiset olivat tulossa häntä kohti. Hän päätti ottaa rennon makoiluasennon viltillä ja katsella hieman toiseen suuntaan. Eipä mennyt kuin hetki, kun nuo kaksi naista olivat vajaan kymmenen metrin päässä hänestä ja toinen heistä kysyi tiukasti "Mikä helvetin tirkistelijä sä oikein olet?" Äänestä päätellen tuo nainen oli sen toisen ystävätär, koska hän ei tunnistanut naisen ääntä. -Siis vastaa tai pitääks´ meidän soittaa kytät! Kesämies käänsi itsensä toisinpäin, jotta naiset näkivät hänet. -Siis mitä! Se olet sinä! Toinen naisista kiljaisi sulkien samaaan hengenvetoon kädellä suunsa.

Kesämies naurahti. -No niin minäpä minä. Sori, en mä yrittänyt teitä pelotella tai mitään! Mä olen tässä ollut koko yön ja heräsin just hetkeä aikaisemmin ja päätin vain pulahtaa järveen, enpä mä edes huomannut teitä alkuun. Hän päätteli, että oli parempi heittää pieni valkoinen valhe, kuin kertoa että oli tovin ehtinyt ihailla naisten vesileikkejä, ennen kuin itse päätti pulahtaa uimaan. -Mut´ miks´ sä tänne olet sitten ajanut ja miksi sitten ollut koko yön täällä? Se nainen, kenelle kesämies oli antanut edellisenä iltana kyydin, ryhtyi pommittamaan tätä kysymyksillä. Toinen naisista hämmästyi, että tuntevatko he toisensa ja tämä kyydin saanut nainen kertoi, että tässä on nyt se mies, jolta hän oli saanut kyydin ja kuka puheiden mukaan vain oli ajelemassa. -No on sillä ihme tapa vain ajella, jos tällaiseen syrjäisen pikkujärven rannalle eksyy yötä viettämään ja vielä yksin!

Naiset tulivat miehen viltin reunalle ja kysyivät, että onko hällä tupakkaa tai juotavaa. Hän puisteli päätään ja tajusi, ettei ollut syönyt reiluun puoleen vuorokauteen mitään ja juominenkin on ollut vähissä. -No hei, meillä on vähän eväitä messissä, oota tässä niin me käydään hakemassa kamat tänne. Samassa tuo miehelle tutumpi nainen jo lähti nopein askelin takaisin sinne, mistä naiset olivat hetkeä aikaisemmin tullut. Toinen naisista lähti hiljaa perään, täysin kysyvä katse kasvoillaan.

(tarina jatkuu...... sopivassa välissä)

---- Ja laitetaan muutama rivi tarinaan uutta.... 27.6.2023

Kesämies vihelteli hiljaa ja jäi odottamaan noita kahta naista palaavaksi paikalle, mutta jotenkin tuntui siltä, että aikaa kului ja kului, eikä heitä näkynyt eikä kuulunut. Olivatko nämä päättäneet lähteä kuitenkin pois ja .... samassa kesämiehelle tuli mieleen, että etteivät vain olleet hänen huomaamatta "kääntäneet" tätä. Nopeasti hän pomppasi pystyyn ja ....samassa kuullen ääntä! Ei, se ei ollut se ääni, mitä hän eniten pelkäsi, eli hänen autolla olisi juuri kurvattu pois maisemista. Nuo äänet olivat kahden nauravan naisen aiheuttamia ja tuo kaksikko kipittelikin reippaasti kohti kesämiehen vilttiä.

-Ai, aamuvoimisteluako täällä tehdään, vai miksi sä noin pompit? Se kasvotuttu nainen kysäisi ja toinen hymyili vaitonaisena vieressä. - Noo, ei ei, alkoi vain puuduttamaan niin päätin vähän vain venytellä jalkoja ettei niitä ala kivistelemään tai mitään. Naiset tulivat hänen luo ja heillä oli parikin kassia tavaraa mukanaan. Toisessa näkyi olevan hieman vaatteita ja myöskin viltti ja toinen oli näemmä ahdettu täyteen syötävää ja juotavaa, kunnon eväskassi siis. -Meillä meni hetki, kun piti päästä käymään tuolla puskassa ja noi itikat tuntuu tykkäävän meistä vähän liikaa.

Jutustelu jatkui kevyenä samalla, kun naiset kaivelivat syötäviä ja juotavaa kassista. Olipa mukana muutaman oluen lisäksi myös iso termoskannu kahvia ja sitä kesämies eniten tuntuikin himoitsevan, ainakin sillä hetkellä. Eipä aikaakaan, kun hänellä oli pahvinen muki kädessä ja se täynnä kuumana höyryävää kahvia. Kesämies tunsi olevansa suorastaan taivaassa...Mitä sitä voi nopeasti enempiä toivoa, kun kaunista kesäpäivää järven rannalla kahden viehkeän naisen seurassa! -Tuo hieman hiljaisempi nainen kysyi kesken syömisen, että kiinnostaisiko hänen lähteä naisten kanssa pienen matkan päähän eräälle luodolle, jonka vieressä on pieni lahti ja siellä olisi myös kallionkolo, minne pääsee kahlaamalla, mutta sitä ei näe kovin helposti järveltä tai vastarannaltakaan. Kesämiestä alkoi kiinnostaa, että mikä tuollainen paikka on ja koska hänellä ei ollut mihinkään kiire, suostui hän ehdotukseen. Naiset katsoivat toisiaan pitkään hymyillen samalla, kun alkoivat pakata tavaroita.

-Joo sun kannattaa sitten ajaa meidän perässä, mutta täällä kannattaa pitää vauhti aika hiljaisena, koska noissa lähialueiden muutamista maataloista saattaa joku kone tulla tielle tai sitten siellä vain kulkee lehmiä. -Okei, kiitti neuvosta. Mä jään odottamaan teitä, että tulette tähän kulmalle. Enköhän mä pysy perässä jos ette ala tosiaan mitään rallia ajelemaan. Naiset naurahtivat ja lähtivät hakemaan autoaan. Eipä mennyt, kuin hetki ja paikalle kurvasi pieni sininen auto, jossa nuo kaksi naista viittilöivät kesämiestä seuraamaan heitä ja matka alkoi....

Tosin tuo matka ei ollut kovinkaan pitkä, arviolta ehkä joku kymmenisen kilometriä ja yllättäin tuo pieni sininen auto kurvasi tieltä sivuun, ehkäpä juuri ja juuri tunnistettavaan ajouraan ja kesämies seurasi heitä perässä omalla autollaan. Auton pohjaan raapi heinät ja muutamat multapaakut, joita tieuran keskellä oli, mutta nuo eivät häirinneet, sillä tuolla ehkä kärrypoluksi kutsuttavalla polulla ei ollut kuitenkaan pahempia töyssyjä tai kuoppia. Tuota matkaa oli ehkä jokunen sata metriä ja lopulta hänen edessään kulkenut sininen pikkuauto kurvasi polulta hieman sivuun ja pysähtyi. Kesämies huomasi, että hänen kannatti ajaa tuosta autosta hieman ohi ja sai parkkeerattua autonsa pienelle tyhjälle maatilkulle. Naiset olivat nousseet autosta ja kesämies mietti hetken omassaan, että olikohan tämä sittenkään kovinkaan fiksu temppu. Enempiä hän ei ehtinyt miettiä, kun kuljettajan ovi repäistiin nopesti auki....

(tarina jatkuu jälleen jossain sopivassa vaiheessa).

Talvisen tammikuun tarinointia

Kaikille taas pitkän tauon jälkeen terveydys. Elämässä on ollut niin paljon kaikkea, että on valitettavasti jäänyt viimeaikoina tämä kirjoittelu vähemmälle. No nyt yritetään taas jotain saada aikaan, eli katsotaanpa millaista pientä jutuntynkää tulee luettavaksenne. (21.2.2021)

----------------------------------------------------------------------

Kävelen autolle, hieron käsiäni yhteen.... on varhainen aamu ja pakkasta mukavasti noin 20 astetta. Hämärää, missään ei juuri vielä ole suuremmin liikennettä ja vain muutamassa ikkunassa on valot. En siis ole aivan ainoa hereillä tähän aikaan.... vaan mitä se kello oikeasti on ja miksi olen valveilla niin varhain? En mieti asiaa enempää, enkä halua sitä ehkä kaikille kertoa, mutta... - on vain pakko olla jo ennen aamu kuutta liikkeellä ja minulle se on sama kuin olisi keskiyö!

Katson muutaman naapurini autoja, ne olivat seisseet parkissa parikin päivää ja sen kyllä huomasi. Lumi, jää ja pakkanen olivat muokanneet niitä hieman "uuteen uskoon".Olin tyytyväinen, että olin edellisenä iltana laittanut auton lämpenemään tiettyyn aikaan, en todellakaan halunnut aloittaa aamua raapimalla ikkunoita ensimmäistä varttia!

 Istahdin autoon, se käynnistyi vaivatta ja radiosta pamahti soimaan jokin tusinahitti. Tuhahdin ja vaihdoin kanavan nopeasti toiselle. Valitettavasti kanava, jota olisin kuunnellut, ei vain kuulunut noilla "leveyspiireillä", joten jouduin tyytymään hieman toisenlaiseen tarjontaan. Joku tylsänkuuloinen naisihminen selitti sitä yhtä-ja-samaa, mitä oltiin viimeviikkoina kuultu ja luettu jokaisesta mediasta enemmän ja vähemmän..... että voikin yksi pöpö saada sellaiset mittasuhteet, että mitään muuta ei juurikaan osata enää julki tuoda ja kaikki nivoutuu periaatteessa yhden asian ympärille. 

 Lähdin liikkeelle ja katselin ympärilleni. Kaupunki lähes nukkui vielä, vain muutama auto oli liikenteessä ja joku herra ulkoilutti koiraansa urhollisesti, pakkasesta huolimatta. Radiosta alkoi soida jotain korvaa miellyttävää.... käänsin ääntä hieman lisää ja hymyilin. Mielenkiintoinen versio, totesin puoliääneen ja hyräilin mukana.  https://www.youtube.com/watch?v=kHxPPwNySzw 

Kappale sopi aamuun mielestäni oikein loistavasti ja sen myös toimittaja lausui kappaleen jälkeen. Kuin huomaamatta olin tuon sävelmän aikana ajanut jokusen kilometrin, enkä enää harmitellut sitä, että olin niin varhain aamulla liikkeellä! Matka jatkui, maisemat vaihtuivat, vain joidenkin vastaantulevien autojen ajovalottomuus ärsytti, mutta sille en voinut valitettavasti mitään - vaikka mieli tekikin. Tulin isommalle tielle ja kiihdytin tasaiseen matkanopeuteen ja mietin, mikä sai minut - aamulaiskan ihmisen - lähtemään liikkeelle tällä tavalla. No, tehty mikä tehty ja nyt olen liikekannalla. Yllättäin näen edessäni noin sadan metrin päässä jarruvalojen syttyvän kirkkaasti. Nopeasti hiljennän vauhtia ja jarruttelen itsekin. Näen, kuinka edellä ajava auto haukkasee penkkaa, pyörähtää nopeasti kierroksen keskellä ajorataa ja ajautuu vauhdilla tien toiselle puolelle hankeen. 

Painoin nopeasti hätävilkut päälle ja ohjasin autoni tien sivuun. Nappasin puhelimen taskuuni ja syöksyin nopeasti autostani ulos ja muutamalla juoksuaskeleella olin tuon hankeen ajautuneen auton luona. Kuljettajan ovi oli osittain auki ja sisältä kuului kovaa huutoa. Tajusin, että kuljettaja oli ainakin pelästynyt - jos huuto tuli hänestä. Pääsin oven luo ja avasin sitä varovasti, kun en voinut tietää, nojasiko sitä vasten joku ja oliko tämä mahdollisesti loukkaantunut. Minua katsoi arviolta noin parikymppinen nuori nainen silmät kyynelissä ja huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten. Hän tuijotti minua kuin aavetta, ei osannut sanoa mitään.... katsoi vain suu auki. Kysyin, oliko hän mahdollisesti loukannut itseänsä, mutta hän ei vastannut - yritin uudelleen, ei mitään....

Otin puhelimen ja soitin nopeasti hätäkeskukseen. Paikalle oli pysähtynyt toinenkin auto, josta tuli vanhempi pariskutan paikalle. Rouva kysyi minulta, onko minulla kaikki hyvin ja kun kerroin, että olen itsekin auttamassa, hän sivuutti minut kuin en enää olisi ollut edes olemassa ja työnsi itsensä ulosajaneen auton kuljettajan ovesta puoliksi sisälle - ja sitten alkoi huuto! Ensin huusi autoa ajanut nuori tyttö ja sitten tuo vanhempi rouva, kumpikin pelästyivät toistensa ääntä ja rouva otti nopeasti muutaman askeleen taaksepäin. Hänen miehensä selvitti minulta, onko apua soitettu ja kun kerroin, että juuri ilmoitin hälytyskeskukseen, tämä sanoi rouvalleen, että jatkavat matkaa. Eipä mennyt kuin hetki, kun pariskunta oli kaasutellut pois paikalta ja minä seisoin pienessä lumisateessa tuon ulosajaneen auton vierellä. Päätin uudelleen yrittää jututtaa tuota nuorta naista, jos vaikka onni olisi nyt myötä. Raotin autonovea hieman ja sanoin hyvin rauhallisesti, että ei ole hätää - olen soittanut apua. Tuo nuori nainen alkoi nyyhkiä. Kaivoin hänelle pari nenäliinaa taskusta ja tämä otti ne varovasti käsiinsä, pyyhkien silmiään ja poskiaan. Koitin varovasti silmäillä häntä, oliko jossain selkeitä ulkoisia vammoja, mutta mitään ei ainakaan näkynyt. Ihmettelin, missä apu mahtoi viipyä, sillä ei mielestäni missään syrjätiellä oltu ja matkaa kaupunkiinkaan ei ollut mitenkään mahdottomia. Sitten soi puhelimeni ja kun vastasin siihen, sain syyn viivästykselle: Matkalla tälle onnettomuuspaikalle palolaitoksen auto oli yhdessä risteyksessä saanut eteensä jonkun henkilöauton risteyksessä, vaikka hälytysvilkut olivat päällä ja tultiin "torvet soiden" ja sitä sitten selvitellään. Olivat laittaneet juuri toisen auton matkaan ja ambulanssin pitäisi myös olla kohta perillä. Poliiseilla menee hetken pidempään, koska olivat partiolenkillä hieman pidemmällä ja paikalle pääsemiseen menee tovi. Kiitin infosta ja kerroin tuolle nuorelle naiselle, että apu on aivan kohta paikalla. 

https://www.youtube.com/watch?v=trl3Hn4LfTo

 Yllättäin tuo nainen nousee autosta ja lähtee lähes juoksemaan tietä pitkin! Yllätyin ja huusin perään tajuten, että en voi päästää häntä menemään. Kiirehdin hänen peräänsä ja sainkin hänet kiinni pienen pyrähdyksen jälkeen. Pysäytin naisen ja kysyin ihmeissäni, mitä hän oikein meinasi ja miksi oli lähdössä pois paikalta? Silloin näin, että hänen otsan oikeassa sivussa oli haava josta oli vuotanut jonkin verran verta. Otin naista kädestä kiinni ja sanoin, että mennään minun autooni lämmittelemään, kunnes apu tulee paikalle - ja samalla ihmettelin, missä ihmeessä auttajat todellakin viipyivät! 

Pääsimme autolleni ja laitoin hänet istumaan. Samassa kun olin saanut hänet paikoilleen, näin ensimmäiset siniset valot heijastuvan autoni peileistä. Käänsin päätäni ja näin paloauton ilmestyvän paikalle. Sanoin tuolle naiselle, että istuu vain rauhassa ja kävelin paloauton luokse, siitä oli jo pari miestä noussut ulos suunnistaen onnettomuusauton luokse. Sain kerrottua, että auton kuljettaja on minun autossani ja hän on satuttanut päätänsä. Yksi palomiehistä tuli välittömästi autoni luokse ja katsoi naista, huusi toisille, että tuovat ensiapulaukun kun ambulanssia ei vielä näkynyt. Mutta samassa, kun toinen palomies toi ensiapulaukkua, paikalle kurvasi ambulanssi ja tämän henkilöstö otti tuon nuoren naisen hoiviinsa. Minulta tentattiin, mitä tiesin tapahtumasta ja kerroin kaiken, mitä olin nähnyt ja mitä oli tapahtunut. Se, että nainen oli koittanut karata juosten paikalta - sai kaikki hieman varovaisemmiksi. Oliko siihen selkeä syy? Nainen ei vaikuttanut olevan esimerkiksi huumausaineiden vaikutuksen alainen. Samassa paikalle ehti jo poliisitkin. Välittömästi jouduin heidänkin tentattavaksi ja kerroin saman, mitä olin kertonut palomiehille ja sairaanhoitohenkilökunnalle. Poliisit ottivat tietoni ylös ja toinen lähti vielä mittailemaan ulosajopaikkaa ja tutkimaan autoa.  Yhtäkkiä hän huutaa, että täällä tarvittaneen apua, jolloin autolle syöksyi palomiehet ja tuo toinenkin poliisi. Takapenkin jalkatilassa näkyi jotain, mikä sai kaikki kiireisiksi. Siellä oli lasten turvaistuin kumossa ja sen päällä osittain matkalaukku. Ambulanssista tuli myös nopeasti ensihoitaja paikalle ja toinen takaovi avattiin varovasti, mitään ei kuulunut..... tuijotin tapahtumaa pala kurkussa, toivoen ja peläten! Vilkaisn ambulanssiin päin, mutta siellä oli ovet kiinni, joten en voinut nähdä naista. Samassa kuulin kommentin, että väärä hälytys - turvaisutin oli tyhjä ja autossa ei ollut naisen lisäksi ollut muita.

Toinen poliiseista tuli vielä luokseni ja varmisti kertomani, sekä että tietoni olivat oikein. Pääsin jatkamaan matkaa ja kun lopulta lähdin ajamaan eteenpäin, mietin, miksi nainen oli niin pelokas että oli valmis pakenemaan juosten pois paikalta. 

Pääsin lopulta perille, mihin olinkaan menossa mutta ajatukseni pyörivät tapahtuneessa ja tuossa naisessa - mietin oliko hänellä kaikki hyvin. Mutta koska en tiennyt kuka hän oli, en tietekään voinut saada asiasta tietoa, koska eipä sairaalasta minulle olisi kerrottu miten hän voi, koska en olisi pystynyt antamaan hänen nimeään tai muitakaan tietoja. Vaan kuinkas kävikään.....

Seuraavana päivänä jouduin käymään sairaalassa ja pääaulaan päästessäni tunsin, kuinka joku tuli takaapäin ja tönäisi varovasti minua. Käännyin nopeasti ja näin tuon nuoren naisen. Hänellä oli pieni side otsalla ja tukka oli hieman sekainen ja olemus oli aavistuksen nuhjuinen ja väsynyt. Hän kysyi varovasti minulta, että olinko se kuka auttoi häntä eilen. Kerroin, että olin ja tunnistin hänet. Hän otti varoen kädestäni kiinni kätelläkseen, mutta ei päästänytkään siitä heti irti vaan pyysi hiljaa anteeksi ja sanoi, että hänen on ehkä kerrottava, miksi käyttäytyi niin kuin oli käyttäytynyt. Ennen kuin hän jatkoi, kerroin että voiko hän odottaa sairaalan kahviossa hetken, että palaan - käyn vain hoitamassa yhden asian ja tulen tuota pikaa takaisin. Sain vain nyökkäyksen vastaukseksi, mutta uskoin häntä.

Muutaman minuutin kuluttua palasin ja suunnistin kahvioon. Hän todellakin odotti minua! Ostin kahvit meille ja istuuduimme pieneen nurkkapöytään - mikä sai itseni hymyilemään.... klassinen tilanne "vain sinä ja minä ja nurkkapöytä", vaikka nyt ei ollutkaan mitkään treffit. Hän tärisi hieman ja kertoi, että oli saanut tosiaan tällin, mutta esimerkiksi aivotärähdyksestä ei ollut merkkejä

https://www.youtube.com/watch?v=TLDl7UusXmk

Hän aloitti varovasti kertoen, mistä oli lähtenyt ja miksi. Aloin tarinan edetessä ymmärtämään hänen ensireaktiotaan minut nähdessään, hän oli luullut minua aivan toiseksi henkilöksi..... ketä hän ei todellakaan halunnut kohdata - ja tarina vei minut vain syvemmälle ja syvemmälle hänen ihmeelliseen ja hieman outoonkin elämään, josta ei vaiheita ja tilanteita puuttunut...... Vaan kerronko siitä teille? Se jää nähtäväksi. Pienet asiat jätän salaisuuksiksi.....

----------------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ulkokuori pettää, sisällä velloaa...

Niinpä niin, otsikko on kuvaava ja kertoo tällä hetkellä tämän miehen olotilasta.
Mutta miksi näin? Sitä ehkä joku kysyy ja saakin kysyä. Toistaiseksi vain muutama ihminen
tietää tähän syyn ja jännittää kanssani. Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita ja
taas sellainen on joko syntymässä tai sitten ei, mene ja tiedä.

Mennyt viikko on ollut melkoinen. Työsaralla on sattunut ja tapahtunut. Ikäviäkin sillä suunnalla
kuuluu, mutta se on ammatissani väliin väistämätöntä. Tällä kertaa tosin voin sanoa, että
ikäviin uutisiin ei ollut edes aihetta, vaan minut ja monet muut päästiin yllättämään
ns. puskista ja olo on sen mukainen - valitettavasti.
Mutta eipä valiteta, vaan mennään eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Voin myöskin sanoa saaneeni kokea ihania ja kauniita, sekä iloisia asioita.
Siitä kiitos niille ihanille ystäville, ketkä piristävien ja miellyttävien asioiden takana ovat olleet.
-------------------------------------------------------------------
Anteeksi, lukijani! On pakko päivittää tätä bloggausta. Jos hieman rullailet alaspäin, löydät
vielä jotain, mikä kuuluu juuri tähän blogipäivitykseen. (20.5.2015)
-------------------------------------------------------------------

Sain viestin puhelimeen, keskellä yötä! Heräsin piippaukseen.
Meni hetki, sain toisen viestin.... ja vielä kolmannen.

Alkuun mietin, ehdinpä ne aamulla lukea, mutta kolme.... ja peräkkäin....
Miksi? Kuka? Mitä?

Nousin vuoteelta ja otin puhelimen käteeni, kaivoin viestit esille ja se oli
sinulta - se ensimmäinen.... "Kiitos, ei enää jaksa!"
Mietin hetken ja luin toisen: "Mun on parempi jatkaa matkaa ilman ketään!"
Mietin enemmän ja ihmettelin, että mitä nyt.... ja luin kolmannen:
"Sä olit hyvä ystävä, älä muista mua pahalla.... mä en jaksa tätä enempää!"
Ja nyt heräsin kokonaan! Luin viestit vielä uudelleen pari kertaa
ja otin puhelun, sinulle.

Hälytti....hälytti....hälytti..... sitten vastasit varovasti ja katkaisit.
Miksi?
Tuijotin yllättyneenä puhelimen tyhjää näyttöä, kun soitit takaisin.
"Anteeksi, mokasin kai taas.... mä taisin herättää sut. Mut kiitti kun olet jaksanut
ja jakanut mun kanssa asioita, mut´ nyt on parempi kai vain mennä."
Kysyin, että minne menet - ja miksi... taustalta kuului kilkatusta.... tajusin, että
olit jossain rautatien varrella, missä on tasoristeys, kuulin myös junan äänen.
Pyysin, ettet lähde mihinkään etkä ainakaan hyppää radalle.... et varmana!
Kuulin äänessäsi värähtelyä, purit hammasta ettet itkisi.... lupasit.
Sain sinut kertomaan, missä olitkaan.... mietin hetken paikkaa ja tiesin, että sinne
ajaisi hetkisen.... pyysin sinua odottamaan ja tulisin luoksesi.

Nopeasti vaatteet ylle ja autoon. Yö oli pimeimmillään ja missään ei näkynyt
liikennettä. Vain yksi auto kurvasi jonkin matkan päässä johonkin pihaan, mutta
muuten oli autiota.... ja märkää - tihutti hiljaa.

Saavuin luoksesi. Istuit jonkun kasan päällä ja katselit radalle, etkä edes heti huomannut minua.
Tulin viereesi ja näin, kuinka tärisevissä käsissäsi koitit pitää savuketta....
se oli varmaan ollut siinä palamattomana ties kuinka kauan! Sekin oli märkä.

Käänsit katseesi minuun ja huokaisit hiljaa. Istahdin viereesi, pyysin sinua kertomaan...
omaan tahtiin ja rauhassa.... minä kuuntelisin kyllä.
Et tiennyt alkuun, mitä sanoisit ja miksi edes kertoisit, mutta kun huomasit että et pääsisi
minusta eroon, ellet puhuisi - avasit sanaisen arkkusi ja avauduit kaikesta... todellakin
kaikesta... ja sitä riitti. Kuuntelin, väliin sanoin jotain ja lähinnä vain kuuntelin.
Jossain välissä ohitsemme kulki juna, jäimme hetkeksi katselemaan sen katoamista
pimeään yöhön. Kiskoilta kuului vielä tovi sihinää, kunnes tuo ääni katosi yöhön....
Missään ei liikkunut ketään! Oli todellakin pimeä, autio yö.

"Musta vain tuntuu, että olisi parempi lähteä vain kävelemään noita kiskoja pitkin
ja katsoa, mihin asti pääsee.... vai jääkö kävely lyhyeksi!" Sanoit yllättäin ja nousit ylös.
"Sitä mä en anna sun tehdä!" Nousin vierellesi ja otin sinusta kevyesti kiinni.
Et riuhtonut itseäsi irti, katsoit vain noilla surun valtaamilla silmillä minua ja pyysit, että
saisit lähteä.... En vain suostunut. "Sitten meitä kävelee kaksi!"
Sanani saivat sinut laskeutumaan alas, istahdit uudestaan. Tajusit kai vasta nyt, että
et ollut maailmassasi yksin, et todellakaan..... siellä olisi minun lisäkseni toisiakin,
tiesit sen itsekin - kun vain jaksoit ajatella.

Olimme olleet tuon tasoristeyksen liepeillä jo ties kuinka kauan ja sain sinut
jo hieman rauhoittumaan. Mutta yhä puheissa oli..... - lähteä radalle kävelemään!
"No sitten mennään!" Tuumasin sinulle, nappasin kädestä ja vedin perässäni
keskelle tasoristeystä. Katselimme kiskoja.... ne kiilsivät pienen lampun valossa
märkinä, kutsuvina..... aivan kuin olisivat houkutelleet meitä mukaansa, luoksensa...
matkalle heidän kanssaan.... sinne, mihin ne johdattaisivatkaan.


Taivaanrannasta alkoi jo aamu hiljalleen sarastaa. Sanoin, että se on nyt sitten
lähdettävä kävelemään, jos kävellä meinaat! Otin ensimmäiset askeleet ja katsoin
taakseni. Seisoit hetken ratapölkyn päällä, selvästi epäröit mutta lopulta kävelit
vierelleni ja niin me kaksi ystävää lähdimme aamuyön hämärässä kävelemään
eteenpäin tuolla radalla, autiolla......kohti aamuaurinkoa.

Kävelimme, kävelimme.... jonkin aikaa kävelimme... sitten totesit:
"Tuota, jos sittenkin palattaisiin. Veisitkö mut kotiin?" Hymyilin! Halasimme nopeasti ja
palasimme takaisin..... eikä aikaakaan, kun jo matkasimme autollani kohti kotiasi.
Pääsimme kumpikin nukkumaan vielä tuona aamuna, hieman erilaisena.
----------------------------------------------------------------

Sä nautit vauhdista! Sä olit siitä tunnettu.
Milloinkaan ei mikään vauhti sulle liikaa ollut.....
Se tiedettiin.
Sä olit monille kova, se tyyppi, kuka ajaisi vaikka missä ja miten lujaa!
Sua ihaili jotkut, kadehti toiset, pelkäsi eräät ja varoitteli muut.
Sä nauroit ja nautit..... huomiosta ja vauhdista.....

Sä sait virtaa toisten sanoista ja halusit aina näyttää.... kuka oli kuka.
Kenellä pysyi auto parhaiten käsissä...... kuka ei pelännyt tiellä mitään!
Sinä sanoit olevasi haavoittumaton!

Sinäkin yönä olit taas lähtenyt..... kavereita, tai ketä lie, oli taas auto täynnä!
Ajoit milloin kenenkin autolla.... ja aina samalla tavalla.... lujaa
- useimmiten liian lujaa......

Kuten sinäkin yönä.

Olit ajanut sitä tietä pitkin useita kertoja.
Mutkat olivat tuttuja, töyssyt tiesit tarkalleen.... kaikki mielessäsi oli.
Mutta mitä sitten sattuikaan? Sitä ei tiedä kai kukaan - eikä ehkä kerro koskaan....

Aamun valjetessa löytyi auto, tai se mitä siitä jäljellä oli.
Ketään ei enää onneksi mukana ollut, olit palaamassa takaisin kaupunkiin - yksin.
Vauhtia vain oli liikaa ja jotain sattui, et enää ollutkaan se haavoittumaton!
Sinut löydettiin auton viereltä, tajuttomana.... sait kyydin nopean, mutta turvallisemman
- sairaalaan!

Harsottiin, paikattiin, leikattiin, sidottiin.... verta annettiin ja kaikkea tehtiin.
Epäiltiin, että et ehkä kulkisi.... et ehkä mitenkään.
Jouduttiin odottamaan.... aikaa kului, nyt vain ei enää ollut kiire.... ja aikaa kului.

Lopulta selvisi, sinä selviäisit.... se oli onnesi! Joku sinua suojeli, mutta opitko?
Se aikanaan nähtäisiin.......
Siihen saakka kaikki jännitti, mitä sitten tapahtuisi kun uudelleen rattiin koskisit....
Ja kaikki toivoivat, että ei enää - ei enää koskaan!
--------------------------------------------------------------------

Lomalla, siellä jossain - kahden!
He olivat tehneet pitkään töitä, stressanneet.... hikoilleet ja kiroilleet.
Väliin olivat tapelleet, silti aina sopineet.....
ja nyt he olivat lomalla, jossain - kahden!

Ensimmäiset päivät olivat olleet vain lepäämistä, henkisesti
työn aiheuttaman stressin purkautumista.... eivätkä juuri olleet jaksaneet
kierrellä, kuin hotellin lähettyvillä jotain pientä osteskelemassa ja oleilemassa.

Mies tiesi, että naisella oli ollut rankkaa... toisinaan kovempaa kuin hänellä.
Mies mietti, kuinka saisi naiselle lomasta muiston, minkä voimalla tämä
jaksaisi taas töissä - arjessa - kotona.... ja kestäisi väliin hänenkin huonoja hetkiä.
Mies mietti... mietti ja mietti..... kunnes hän näki sen!

Hän kertoi päivällä naiselleen hotellilla, että kävisi ostamassa jotain tälle ja toivoi,
että nainen olisi sen aikaa hotellissa. Toinen oli hetken ihmetellyt, mutta suostunut
miehen pyyntöön, kun sai vielä perään lämpimän suudelman....
Ehkä lupauksen jostain muustakin.

Nainen suunnisti hotellin uima-altaalle ja mies lähti asioilleen....
meni tunti, meni toinen.... vielä kolmattakin. Nainen alkoi jo huolestua. Hän kävi
heidän huoneessaan, ei tämä ei ollut käynyt siellä..... eikä vastaanotossakaan oltu
miestä nähty. Puhelimenkin hän oli jättänyt naiselleen.... joten häntä ei edes tavoittaisi.
Naista alkoi pelottaa! Mitä, jos oli tapahtunut onnettomuus?
Yllättäin ulkoa kuului sireenien ääni - ja nainen kirkaisi, puhkesi hysteeriseen itkuun!

Oveen koputettiin. Nainen huusi, että pieni hetki... kävi nopeasti pesemässä kasvonsa
ja meni avaamaan oven. Siellä oli kaksi hotellin työntekijää, kummallakin oli
yllättävän vakavat ilmeet kasvoillaan ja nainen pelkäsi, että he tuovat hänelle
sen viestin, minkä hän tiesi jo varmaksi... - hänen sydämensä huusi niin!

Toinen työntekijöistä antoi naiselle suljetun kirjeen, siinä oli hotellin leima.
Toinen työntekijä antoi pienen laatikon, mikä oli sidottu tummanpunaisella rusetilla
ja kukkakimpun, valkoisia liljoja. Nainen ei saanut sanottua kyyneliltään mitään....
ja nuo kaksi vain poistuivat hiljaa.

Hän jäi hetkeksi oviaukkoon katsomaan noita kahta, sulki oven ja asteli sängyn vierelle.
Kukat hän vain laski sängylle, hän ei jaksanut..... ei enää mitään.....

Hän avasi kuoren. Siinä oli hotellin varajohtajan käsin kirjoittama viesti hänelle.
"Hyvä ......... " Ja mitä pidemmälle hän viestiä, tai tuota kirjettä luki, sitä epäuskoisempi
hän oli. Hän tuijotti kirjettä, käänsi katseensa tuohon sidottuun laatikkoon ja taas katsoi
kirjettä. Lopulta hän avasi laatikon..... siellä oli silkkinen kaunis iltapuku, kuin sadusta.
Naiselle nousi kyyneleet uudelleen. Laatikossa oli myös kirje! Mitä, toinen kirje?
Hän tunnisti sen miehensä käsialaksi. Vapisevin käsin hän avasi sen ja oli vielä
enemmän hämmentynyt! Mitä tämä kaikki oli?

Hän puki tuon upean puvun yllensä, sai itseään hieman siistittyä..... halusi
tietää, miltä hän näytti tuo yllänsä kun jälleen ovelle koputettiin.
Nyt nuo kaksi samaa hotellin virkailijaa olivat häntä taas odottamassa ovella.
He pyysivät, että nainen seuraisi heitä. Hän ei tiennyt mitä vastata, mutta kuin
unessa, hän vain käveli heidän perässään.........

Kulku johti hotellin puiston läpi läheiselle rannalle ja siellä hän näki:
Hänen miehensä odotti häntä valkoisessa smokissa tuon yhden laiturin päässä!
Ja tuo laituri oli koristeltu kukin ja kynttilöin ja koristenauhoin ja siellä päässä oli
pöytä kahdelle katettuna ja hänen miehensä!
Hän juoksi...... hän juoksi..... hän juoksi, lujempaa kuin koskaan ennen.....
Mies kaappasi hänet syliinsä, suuteli tätä intohimoisesti ja
pyysi ensisanoikseen anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan, mutta tämän
kaiken järjestäminen kesti kauemmin, kuin hän osasi aavistaa!


Nainen oli pakahtua onnesta! Hänellä oli tuo mies, oli edelleen - ja mies,
kenellä oli sydän täyttä kultaa - ja se oli hänelle!

Ja tuona iltana he lupasivat olla yhdessä - ikuisesti, kestäen kaiken mahdollisen, yhdessä!
--------------------------------------------------------------------

Tässä joudun nyt olemaan, tuskissani...... henkisesti tuskissani.
Sisällä velloo ja ahdistaa. Pelko kasvaa hetki hetkeltä isommaksi....
taakka raskaammaksi ja pelkään, etten kykenisi siihen.

Mihin?
Kysyykö joku....
Mihin?

Huusin hiljaa, tuskin ääneen, apua.... kerroin asioita, jotka ovat
hajottamassa maailmaani, huusin - vaan kuunteliko oikeasti ketään?
"Sano vain, jos tarvitse apua!" Sanoi yksi, mutta silti paikalta lähti.
"Voi helvetti, pärjäätkö vai tulenko mukaasi?" Kysyi toinen, silti
ei jäänyt luokseni....

Ja nyt pimeässä, yksin - vain tässä - neuvottomana ja pelokkaana.....
taaksepäin katselen asioita, muistelen joitakin tekoja ja huomaan
kaipaavani joitakin, enemmän kuin tiesinkään!
Ja yksi, ketä kaivannut olinkaan, hänet vielä nähdä ehdin...... sanoja varovasti sanoa....
silti sain kokoajan varoa, ettei hän näkisi, kuinka pelkäsin.... ettei hän näkisi, kyyneliäni...

Näin takanani hetkiä, niin erilaisia. Paljon oli kyyneliä - suolaisia ja makeita.
Nyt tunsin vain kurkussani palan painavan ja kasvavan....
Rintaani koskee, viiltävä kipu ei anna armoa - se kalvaa miestä, sisältä.... hiljaa
mutta varmasti - ja tämän vain yksin joudun kokemaan.

Mietin, joudunko kohtaamaan yksin pelkoni?
Mietin, pystynkö sitä katsomaan edessäni?
Mietin... enkä vastauksia saa - enkä sitä paetakaan saa, sitä vain en voi tehdä!
Olen tässä, pimeässä - yksin... ja odotan tulevaa - sitä pelottavaa......
Ja toivon, että pimeys ei tule kokonaan!
Minua pelottaa.
-----------------------------------------------------------------

Palataan kun voidaan! Toivottavasti a.s.a.p.
-----------------------------------------------------------------

Vanha takana - uusi edessä

No niin, se alkaa olla sitten taas se aika vuodesta kun taivaalle täräytetään tuhansilla ja taas tuhansilla euroilla ilotulitteita, eli vuosi vaihtuu. Eihän siinä mitään, hetken valoisa ja räiskyvä ilo. Tietty on ihmisiä, jotka eivät erinäisistä syistä voi kestää ja sietää ilotulituksia. Itse hyväksyn ne, vaikka en olekaan mikää älytön räiskyttelijä. Niissäkin voi kohtuutta ja järkeä käyttää ja
näille junioreille ja teineille pitäisi kunnolla kertoa, miten ja missä voisi ammuskella niitä pommejansa ja paukkujansa.

Sitten on se toinenkin lieveilmiö uudessavuodessa, eli alkoholi! Se valitettavasti vain näyttelee Suomalaisessa yhteiskunnassa suurta roolia ja tuntuu, että kukaan ei osaa eikä voi juhlia mitään,
ellei ole "nuppi turvoksissa" ja se on vasta kova tyyppi, kuka on ensin juonut kopan kaljaa, pari kossupulloa, muutaman jallun, puolikkaan viskipullon, sikspäkin siideriä ja lähtee tämän jälkeen "baariin" örveltämään.... Näitä taas varmaan joutuu tänäkin uutenavuotena töitten puolesta
"ihailemaan" jonkin verran!

Mitäs muuta? Viime aikoina on ollut hieman erikoisempaa elämää. Erääseen henkilöön ei saa
kunnolla yhteyttä, pari muuta ovat muuten vain takavasemmalla ja ... sitten taas on onneksi
saanut nauttia aivan loistavastakin seurasta, eli ehkä tässä on menty fifty-fifty tapahtumien saatossa. Töissä ollut ihan mukavaa, eli pieni irtiotto Suomenlahden toiselle puolelle tuossa jouluna teki sittenkin miehen mielelle hyvää! No kotona odottelee vielä yhdet tuliaiset, mutta
eipä niitä kyselleellä tunnu olevan kiireitä saada "tilausta" itselleen.
-----------------------------------------------------------------------------------------------

Olit viikko kaksi sitten jotain, olit sitä - olit taikaa.
Olit siinä silloin ja sua sieluuni ahmin!

Olit viikko kaksi sitten kanssain, olit siinä - olit jotain.
Olit sitä silloin ja sua itselleni tahdoin!

Olit, pidit mut lähelläsi.
Olit, otit mut lähellesi.
Olit - kunnes....                                  


Meni viikko, meni se toinen.
Meni se, mitä olit ja mitä annoit.
Meni ne hetket, mitkä mulle loit.

Olit se toinen.
Olit se erilainen.
Olit - en tiennyt mitä - sä vain, olit.

Yritin saada sua puhumaan,
koitin saada sut kertomaan.
Vain vaikenemisen muuri mut vastaanotti.
Vain äänettömyys syvä ja kylmä.... mua kosketti.

Sä et suostunut kertomaan,
et paljastamaan.
Sä et suostunut puhumaan,
et oloani helpottamaan.

Mihin veit sen lämmön, mitä mulle olit?
Mihin veit sen iloin, minkä mulle toit?
Miksi nyt vain kylmää ylleni sain?
Vaikka lämpöä ja iloa sulta etsin, sitä hetken jo sain!
Miksi?
Miksi?
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------------

Jo päiviä sun kanssa viestittelin.
Vaihtettiin kuulumisia, naurettiin toisillemme.
Hulluteltiin sanoilla, naurettiin tyhmyyksille.... oltiin onnellisia.

Sitten haluttiin tavata, nähdä ja kohdata.
Minua jännitti, sydämeni hypähteli. Hikoilutti ja tärisytti!
- Hän haluaa tavata!
Huusin kotonani yksikseni.
- Hän haluaa tavata!
Hymyilin itselleni!
- Hän haluaa tavata!

Jännityksestä jäykkänä suunnistin paikkaan sovittuun.
Kello tikitti, hermoilin.
Eihän tässä näin pitäisi käydä - minulle. Olo kuin teinipojalla ensitreffeillä....
Kello tikitti, hermoilin.
Etsin sinua katseellani - en löytänyt, aloin jo epäillä että "oharit teit".
Sitten näin hahmon, lähestyvän - sinut!

Tulit...... sittenkin.
Varovasti halasimme, kuin vieraat ensikertaa kohtaisivat.
Väkinäistä naurua, hymyilyä... jännittynyttä.

Menimme kahville, löysimme sivusta pienen vapaan pöydän
- kuin tilauksesta, meille.
Otin varovasti kädestäsi kiinni, se tärisi!
Katsoit minua ujosti, kun kysyin: "Miksi täriset, mitä pelkäät?"
Et sanonut mitään, puristit vain kättäni lujempaa....se tuntui lämpimältä.

Jutettelimme, hain toiset kahvit.
Aikaa kului, juttelimme.
Ihmiset ympärillämme vaihtuivat. Asiakkaita tuli ja meni
- me vain juttelimme.
Alkoi jännityskin kadota, ruumis rentoutua, mieli avautua
- ja nauru vapautunutkin jo helisi.

Lopulta päätettiin poistua - jonnekin - olla vielä kahden.
Pääsin ylös pöydästä, kun sinä tulit vierelleni - halasit, lujaa..
- aivan kuin et koskaan olisi ketään halannut!  
Hämmennyin hetkeksi, mutta vastasin halaukseesi.
Painoit pääsi rintaani vasten ja kuiskasit: "Voi, tässä olisi niin hyvä olla!"
Ja hetkeksi pysähtyi aika...

Lopulta lupasin viedä sinut kotiin.
Haimme autoni, hiljaa kerroit suunnan....
Pidimme toisiamme käsistä kiinni, hymyilit hieman.
Matka oli pitkä, vaan niin lyhyt!
Matka kesti, vaan ei tarpeeksi!

Pysäytin lähelle kotiasi, jäimme autoon hetkeksi juttelemaan.
Näin silmäsi kertovan paljon, vaikka ääneen koitit sanoa muuta.
Koitin itsekin sanoa jotain, mutta kurkkua puristi jokin....
Mutta emme tarvinneet sanoja, koska oli tekoja - joita kumpikin ymmärsi
- ja tiesimme tapaavamme pian, olevamme yhtä ja yhdessä!

Eikä kotimatka tuntunut ikävältä!
Piristithän sitä vielä viesteilläkin... - lupauksella nopeasta näkemisestä.
----------------------------------------------------------------------------------------

Mihin olin lupautunut?
Mitä olinkaan sanonut?
Mietin sanoja itsekseni taas, kun sinulta tuli viesti.

Kysyit vain: "No koska?"
Enkä muistanut, mitä tarkoitit!
Enkä kehdannut kysyä, mitä lupasin!
Kysyit vain: "No koska?"

Useamman päivän, jo viikon, olin jotenkin selvinnyt....
Aina jotain keksinyt, en voinut, en ehtinyt....
- en vain kehdannut tunnustaa, en sinua muistanut - en, mitä olin luvannut!

Sä viestitit, kyselit ja ihmettelit.
Mä kiemurtelin, mietin ja kelasin.
Kirosin, miten olin jotain unohtanut - jotain selvästi tärkeää!
Sä vihjailit, mutta se ei auttanut.
Sä kyselit, mutta et vain suoraan... - et tietenkään!

Sitten, yllättäin tavattiin. Viimein sä sitten ääneen totesit!
"Niin koska sä tulet? Sun piti tulla hieromaan!"
Ja mä helpotuin.
Mä niin helpotuin!

Sopertelin, selittelin, vähän joo - änkytin.
Nopeasti jotain kokoon kehittelin.
Menikö läpi? No ei tietenkään. Sä arvasit, mä olin unohtanut.
Ja anteeksi pyytää sain.
Anteeksi, sen ääneen lausuin vain.

Sovittiin, koska tulisin.
Sä lupasit yllättää.... mietin vain miten.
Sä nauroit vain.... sanoit, että selviää, kun nähdään....
- mä ihmettelemään jäin!

Pari päivää meni, sitten sen aika tuli.
Ilmestyin luoksesi, kuten lupasin - ja nyt kun lopulta muistin!
Nauraen avasit oven, enkä vielä tiennyt miksi nauroit... ihmettelin.
Tarjosit ensin kahvit, ne hiljaa joimme.

Sovimme, mitä tekisin.
Sovimme, missä hieroisin.
Sitten vain poistuit.... hieman naurahtaen.... ja mä olin ymmälläni
- taas täysin ymmälläni!

Vaan kun palasit, sitten tajusin.
Miksi nauranut olit, miten minut yllättäisit....
Enkä voi sanoa muuta, kuin....
- hieroin sinua, hellästi.

 ---------------------------------------------------------------------------------------

Pakkasyö.
Elohopea vajosi hiljalleen alemmaksi ja alemmaksi.
Pakkanen nipisteli puita, niiden oksat rasahtelivat kylmyyden
kiusatessa niitä.

Savupiiput tupruttivat savut pystysuoraan taivaalle.
Jossakin talojen ikkunat huurtuivat, saaden jäisiä kuvioita pintoihinsa.
Pakkanen kutitteli taloja, jäädytti niiden seiniä.

Pakkasyö.
Yksinäisten kulkijoiden alla narisi lumi, rouskui kun lumihiutaleet
hajosivat kenkien alla.
Muutamien autojen pakokaasut leijuivat usvalauttoina maata pitkin
pitkän aikaa, ennen kuin ne nousivat ylemmäksi ja hajosivat.

Valot näyttivät kirkkailta, teräviltä... suorastaan silmiin pistäviltä.
Lämpömittarin lukemat vain vajosivat, vajosivat.... alaspäin.....
Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt tuon pakkasen takia!        

Pakkasyö.
Lähes äänetön.... kirkas, silti pimeä.... pakkasyö.
Vain kylmyyden aiheuttamat paukahdukset, rasahdukset ja naksumiset
rikkoivat tuota äänettömyyttä
- ei ollut enää kulkijoitakaan, ei kävellen - ei autoillakaan.
Oli vain tuo, pakkasyö!


 ---------------------------------------------------------------------------------------

Väristyksiä vilusta ja muusta

Tässähän on taas pieni hetki mennyt, kun olen kirjoitellut tänne mitään. No sen verran ollut
kiirettä ettei ole oikeasti ehtinyt. Pikkujoulukausi kuumimmillaan ja sen on kyllä
taas saanut huomata! Voimia ei välillä tahdo olla sitten mihinkään, jotenkin vain sisulla
työntänyt itseään menemään, jotta on pystynyt tekemään mitä on pitänyt.

Mutta ei pidä valittaa, silloin kun on töitä - niitä on todellakin sitten tehtävä!
------------------------------------------------------------------------------------------

Siinä se istui.
Siinä.... vain oli, hiljaa..... pää painuksissa alaspäin.
Yksin!
Siinä se istui.
Siinä.... ilman isäntää, ystävää, ketään.... sateen piiskaamana.
Yksin!

Siinä se istui.
Ohi kiitivät autot, ohi kiiruhtivat ihmiset.
Siinä se istui.
Yksin!

Ei pysähtynyt kukaan, ei perään katsonut, ei ihmetellyt.
Siinä se istui.
Yksin.

Tuo koira hiljaa oli, pää painuksissa... ilman isäntää, ystävää, ketään...
Yksin!
Ei pysähtynyt kukaan, ei paikalle tullut, ei....
Siinä se istui.....
- istui.... istui.... pää painuksissa.
Hieman ruikuttaen, hiljaa.....
Yksin!

Vaan mistä tuli paikalle tuo?
Jutteli koiralle, kuin vanhalle ystävälle!
Koira nosti päätään, katsoi tulijaa hiljaa - hämmästyneenä....
tassua hieman nosti..... hieman ääntä pitäen...
Ja vaikka sade piiskasi tuota koiraa, tunsi se nyt rinnassaan, ettei....
ettei.... - ei, se ei ollut yksin!

Tuo tulija jutteli tälle, silitti hieman, katsoi olisiko kaulapantaa.
Vaan mitään ei löytynyt, koira oli kuin hylätty.
Yksin!

Mutta eipä jättänyt tuo koiraa yksin!
Otti, halasi ja mukaansa pyysi. Koira hetken mietti, empi ja epäröi.
Katsoi toiseen suuntaan, aivan kuin jotain odottaen.....
Mutta mitään siellä ollut ei, koira oli ollut - yksin!

Nousi ylös, tassutteli tulijan luokse ja lähti tämän matkaan.
Eikä aikaakaan, kun olikin tämä jo lämpöisessä ja tunsi kuinka
turkkia kuivattiin ja ruokaakin tuotiin...

Eikä enää ollut, enää koskaan - yksin!
-----------------------------------------------------------------------------------
Tänään sain yllätyksen, pienenä se eteeni tuli.
Vaan ei tuo yllätys pieni ollut, kun siihen mielenkikin suli!
Tänään sain yhteyden, sinuun kenet kadonneeksi luulin.
Vaan eipä niin ollutkaan, sinusta kun yllättävästi illalla kuulin!

Tänään ymmärsin:
Jokaisessa päivässä, harmaassakin, voi olla taikaa!
Jokaisena päivänä, tylsänäkin, kun hetki on aikaa
- kuunnella toisia......
Saada kokea hetkiä, saada tuntea yllätyksiä,
saada olla onnellinen - sisältäpäin.
-------------------------------------------------------------------------------------

Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Tovin olit poissa, maailmastani mun....
vaan kun enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Nostit hieman jostakin, pimeästä valoon... elämään.
Tovin olit siinä, vierelläni mun...
vaan kun vielä en usko, jäätkö vai lähdetkö kadoten.

Siinä mietin tätä nyt!
Siinä mietin, minä hämmästynyt.
Siinä - vain siinä, missä olet sinä .... siinä minä mietin.


Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Siellä olin, huusin ja palelin.
Vaan kun en enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Tuit minua hieman, ylös vetäen - takaisin maailmaan.... valoisaan.
Tovin olit siinä, niin tovin.

Sitä kyselin mielessäni.
Sitä ehkä oli sanoissani, äänessäni.
Sitä.... sitä mietin siinä nyt.

Enkä uskalla ajatella, mitä tapahtuisi jos lähtisit!
--------------------------------------------------------------------------------
Sä olit ollut juhlimassa, ystäviesi kanssa.
Ilta oli ollut iloinen, musiikki ja juomat - ja ystävät - olivat huumanneet
iloisesti mielesi, ajatuksesi, sielusi.

Ilta eteni, hieman humala nousi. Nautit hyvästä seurasta ja hyvässä seurassa...
Tanssit ja nauroit, pidit hauskaa.
Seuraakin oli tarjolla, tottakai! Monenlaista "onnenonkijaa" kävi tyrkyllä:
Oli pientä, oli isoa, oli nuorta ja vanhaa... ja kaikkia kohtasi sama vastaus:
Ei tänään!

Valomerkki tuli! Voi ei, viimeiset huiviin ja ulos viileään.
Taksi!!!!
Missään ei vapaita takseja ollut.
Mietit, miten pääsisit kotiin... jalatkin jo aivan helliä, suorastaan muussina.

Taksi!!!
Vaan ei pysähtynyt tuokaan, meni vain ohi.... kas silläkin oli jo kyyti.

Sitten muistit..... kaivoit puhelimen ja hait nimen.
Soitto, luuri korvalle ja toivoit, että toinen ei olisi jo nukkumassa!
Kuulit vastauksen, kerroit mitä kaipasit ja kyydin hän sulle lupasi.
Hymyilit.... äänestäsi kuuli, kiitit....

Hän tuli, otti sinut kyytiisi - ja kotiasi kohti ajoi.
Pääsitte perille, etkä halunnut nousta vielä autosta... voi miten siinä oli lämmin olla!
Juttelit, nauroit ja juttelit.
Halusit kertoa...... selitit ja toinen hymyillen kuunteli.

Otit kädestä kiinni, hiljaa.... silittelit sitä.
Ja hän kääntyi puoleesi: Suuteli!
Tiesit, tätä olit kaivannut - halunnut, kuitenkin... mutta vain häneltä, sittenkin!
Miten onnellinen olitkaan, sisällä sydämessäsi tuossa autossa
tuolla hetkellä vaan....

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Onko tällaista olemassa, vai onko tämä vain tarinaa?

Taas elelty muutama päivä jotenkin. Yksi yö meni valvoessa, mutta seuraava yö oli
ehkä yksi parhaimpia mitä olenkaan kokenut aikoihin! Miten ihmisen sielu voikin levätä
vaikka nukkuukin kevyesti, kuin koiranunta - vaikka tiedetään, että koiratkin voivat nukkua
niin etteivät herää vaikka pommi räjähtäisi vieressä.

No sitten päivät ovatkin olleet yhtä säätämistä ja säätämistä. Työrintamalla on ainakin
menoa ja meininkiä, no pikkujoulukausi käsillä niin kyllä sen huomaa varmaan
ammatissa kuin ammatissa. Ainoa mikä tässä on selvästi jäänyt vähemmälle, on syöminen.
Menee välillä lähes päivä ennenkuin tajuan, että nyt olisi pitänyt syödä muutakin kuin
yksi jogurtti tai pari leipää. Valitettavasti tuollainen olen ollut pidemmän aikaa ja toisinaan
menee pitkiäkin aikoja ihan tuollaisella ravintolinjalla. No eihän se terveellistä ole, tiedän!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Seisoit peilin edessä, hiljaa.
Et nähnyt kuvaasi, vain peiliä tuijotit.
Seisoit, tuijotit...... yllättäin heräsit, kuin unessa olisit ollut.
Tulit suihkusta lämpöisestä ja havahduit, katselit vain
huuruista peiliä.... pyyhkeellä pyyhit ja näit - silmäsi, kasvosi.
Väsyneet.
Väsyneet.
Liian väsyneet - kaikkeen.
Silti yritit hymyillä...

Seisoit peilin edessä, hiljaa.
Et nähnyt kuin silmäsi - tyhjinä, joita tuijotit.
Seisoit, tuijotit... yllättäin ymmärsit, kuin jokin ääni sen sulle sanoisi.
Tulit ulos tyhjästä, mielestäsi synkästä - jota katselit.
Väsyneenä.
Väsyneenä.
Lyötynä, väsyneenä - kaikkeen.
Sitten näit: hymyn...

Tajusit, olit ehkä yksin.
Olit ehkä tyhjä - olit ehkä väsynyt, mutta silti olit ja elit!
Tajusit.... kuitenkin sinulla oli jotain, mitä ei ollut hänellä,
kuka sinua ei nähnyt, vaikka vierelläsi eli - vierelläsi oli.
Olit jotain, olit jotain suurempaa!

Virkistyit!
Nousi hymy, näit silmäsi kirkastuvan.
Ymmärsit!

Sinä voit, sinä pystyt!
Ymmärsit: Elämäsi on käsissäsi, ei ymmärtämättömän hallussa,
ei välittämättömien "ystävien", ei ollenkaan.
Ja ääneen naurahdit.

Tästä alkoi uusi aika, sinulla.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Viileä yö kietoi maata, huuru kutitteli nurmia ja puita.
Tuuli kolea kiersi talojen nurkkia, ujelsi porttikäytävissä ja
katoksissa. Istuin ikkunan ääressä katsellen ulos hiljaa.
Käsissäni lämmittävä kaakaomuki ja jaloissa sukat villaiset.

Täysikuu kurkisteli väliin pilvien takaa, kalpeana - omaa
loistettaan luoden. Varjot pitenivät maassa, vain muutama yksinäinen
auto vilahti välillä taloni ohitse, kadoten pimeyteen.......

Tuulen äänet soivat puissa, nurkissa - kaikkialla.
Viileys tuntui - vaikka sisällä olin, lämpöisessä - viileys tuntui - sielussa, mielessä.
Otin kulauksen kaakaota, se oli jo hieman ehtinyt viilentyä.
Harmittelin!
Join kupin nopeasti ja lähdin tekemään lisää, tahdoin kuumana edes kupillisen!

Palasin ikkunan ääreen istumaan, katselemaan yötä viileää.
Lämpötila nollassa....
Joku yksinäinen taivalsi kävellen ulkona, nosti takin kauluksia ylemmäksi,
suojasi itseään tuulelta edes hivenen.
Toivoin, ettei tuolla yksinäisellä pitkää matkaa oisi enää
- ei yön viileydessä taivallettavaa, vaan lämmin koti odottaisi aivan kulman takana.

Join kaakaon, lämpimän. Näin kun kävelijä katosi pimeään.... jonnekin.
Pohdiskelin, minne tie tuon vei, mistä tullut oli ja miksi yössä liikkeellä noin.
Pohdin ja siihen jäin, katselemaan täysikuisen viileän yön hiljaista etenemistä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Yö
Tie musta, ajovalot imi itseensä.

Yö
Ajoin ja ajoin.....
Eteeni vain katselin, tietä taivalsin.
Ilman päämäärää!
Yö

Yllättäin se piippasi!
Puhelin.
Viesti. Se olit sinä.
Aavistitko - arvasitko.... miten olisit voinut tietää?
Kysyit, missä olen.

Pysäytin auton, näppäilin jotain ja ihmettelin.
Hetkeen ei mitään, oli vain...
Yö
Sitten soi...
Puhelin.
Kysyit, missä olen.

Ihmettelin - hämmästelin.... miten arvasit, mä liikkeellä olin.
Naurahdit.
Sanoit, että aavistit... ja tahdoit kuulla ääneni.
Ja oli tuo...
Yö

Tiesin, en ollut kaukana.
Olit melkein matkani varrella...
vaan ajaisinko kauttasi, näkisin silmäsi
- kuulisin ehkä iloisen naurusi.

Sä kysyit, tulisinko.
Mietin.
Sä ihmettelit, miksen tulisi.
Mietin.
Sä toistelit, härnäsit, kiusasit.
Lopulta vastasin....

Ja oli yö, auto lähti eteenpäin....
Katsoin kelloa ja ajattelin, sinua hetken mietin.
Vielä viestin pistit, lyhyen
- vaan paljon siinä kertoen, sanoit mulle.....

Ja oli tuo
Yö
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sun ainoa haave oli olla prinsessa.
Sun ainoa toive oli olla ainoa!
Sä halusit niin.... sä sanoit niin, sä muuta et toivonut.
Olisit halunnut vain olla, prinsessa.

Sä elit pilvissä pienissä.
Sä leijuit monissa haaveissa!
Sä halusit niin ... sä toimit niin, yritit olla vain prinsessa.

Moni sulle sanoi: Herää hetkeen - herää elämään.
Moni sua neuvoi: Herää maailmaan - herää se näkemään.
Vaan vain sä nauroit, nauroit ja leijuit
- olithan prinsessa!

Keräsit seuruetta, omaa hoviasi.
He sinua hemmotteli, sanoilla hyväili.
Huolta pitivät, antoivat sinun olla - prinsessa.

Vaan tuli päivä. Oliko se pilvinen vaiko kirkkaan aurinkoinen?
Vaan tuli päivä. Oliko se sateinen vaiko harmaan usvainen?
Sitä et muista!
Mutta sitä et unohda....

Jotain tapahtui, jotain - yllättäin vain.
Ja sinä huomasitkin:
Ei, et ollutkaan se prinsessa.
Ei sinulla ollutkaan hovia, ei seuraa tyhjää.....

Heräsit maailmaan, siihen sinulle outoon, kylmään - vaan aitoon.
Ravisteli se sinulta rippeet eiliset, elkeet prinsessan.
Lamaannuit, järkytyit... hetkeen et osannut mitään, sinähän olit prinsessa!

Olit.

Jostain kuulit sanat:
"Tämä on elämää, tervetuloa maailmaan!"
Sinua pelotti, eikä ketään ollut enää auttamassa.
Vaan oliko sittenkin..... joku yksinäinen tuolla....
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -