Otsikko kertoo jotain taas minusta. Vaikka olenkin kohtuullisen verbaalinen kaveri, on välillä
tilanteita että minäkin olen hämilläni ja viime päivinä on taas sellaisia tapahtumia ollut
muutamia. No ei mitään katastrofaalisia tms. mutta kuitenkin sellaisia, jotka ovat miehen
mieltä pyörittäneet hieman sinne ja tänne.
Töissä on sattunut kaikenlaista ja onneksi voin sanoa, että positiivisia asioita.
Vielä huomaan, että vaikka olenkin jo jokusen vuoden samoja hommia tehnyt, silti tatsia löytyy
ja osaan tehdä työni hyvin - monella eri tavalla!
Ainoa asia, mihin oikeasti en ole kovinkaan tyytyväinen, on muuten oma olemukseni.
Hieman laiska mies ei ole pitänyt itseään tarpeeksi hyvässä kuosissa ja hittolainen,muutama
kilo (onneksi oikeasti vain muutama) on tullut tuohon vyötärölle pesupalloksi.
Mutta eikös tällaiset miehet ole nyt in? Siis sittenhän meikäläinen on ihan "kuumaa kamaa" - kai.
--------------------------------------------------------------
Tuonne loppuun on sitten lisätty tarinaa, eli rullaile alaspäin, jos olet jo nämä lukenut...
- jos haluat päästä nopeammin uutuuksiin kiinni...
--------------------------------------------------------------
Tapasin sut taas yllättäin, pienen tauon jälkeen.
Näin silmistäsi, että olit onnellinen - hehkuit..... nauroit, äänesi oli iloinen.
Kerroit tavanneesi ihmisen, tuon kauniin upean kaunokaisen.
Tunsit jotain uutta, tunsit jotain erilaista. Sanoit rakastuneesi.
Joimme kahvia ja sua kuuntelin. Tarinoit toisesta kuin enkelistä.
Kuuntelin ja kuuntelin.... sinä vain kerroit ja kerroit.
Selitit, kuinka olitte tavanneet.... selitit, miten olitte silloin suudelleet....
Selitit yöstänne yhteisestä, aamusta uudesta - erilaisesta.
Ja olit sanojesi mukaan täysin rakastunut.
Mutta jokin sanoissasi hämmensi, hieman jokin särähti - ja sitten lisää utelin.
Sä yllätyit!
Sä epäröit!
Sä et enää ollutkaan varma... et sittenkään enää tiennyt.
Pyysin anteeksi, en sun mieltäsi halunnut masentaa - enkä onneasi kadottaa!
Toivoin sulle hyvää, ystävänihän olit. Vaan kerroin silti kerrankin....
- enemmän kokeneena - vain, että ei kaikki aina ole sitä miltä alkuun näyttää.
Sä vain kiirehdit... vauhdilla toisen kanssa deittailit....
Mutta häntä et juuri edes tuntenut, et hänestä kertoa osannut!
Ja sitten sinäkin sen huomasit.
Aito rakkaus ei vain täytä sinun sydäntäsi.
Se leijuu sinun ylitsesi, täyttäen koko kehosi ja sielusi - ja sitten myös sydämesi.
Ja vasta sitten sinä olet rakastunut!
.................................................................................................
https://www.youtube.com/watch?v=zxoweoAuLjI
Sinä olit siellä.... omalla tiellä.
Minä olin täällä.... - ja kohta kai siellä!
Me olimme yhdessä, vaikka olimme erillään.
Me olimme kahden - yhdessä - salaa.
Me olimme.... toisissamme.... erillämme omillamme...
- silti väliin sydämissä - sinä minun, minä sinun!
Me elimme elämäämme.... missä menit sinä, siellä olin minä
- sielussasi.
Me elimme elämäämme.... missä kuljin minä, sillä olit sinä
- rinnassani.
Vaikka emme olla saaneet, yhteen meitä kun ei luotu... silti vain....
välillä oltiin toisissamme.
Annoimme tunteiden vallata maailmamme - nautimme siitä....
- vaikka emme olla saaneet!
Irti emme päässeet, emme edes yrittäneet.... tähän jäimme...
kierteeseen tähän outoon tunteeseen - mitä ei sallittua ollut, silti vain olimme.
Välillä salaa - kahden!
----------------------------------------------------------------------
Ei näin minulle tapahtua voi! Ei, ei todellakaan!
Näin sanoin itselleni.... vaan totta tuo oli.
Tuossa edessäni oli hän..... enkä olisi ikinä uskonut, todellakin tuossa oli hän.
Ja kaikki alkoi vain ohimennen.
Iltaa istuttiin, eri porukoissa oltiin.... väliin kyllä toisillemme hymyiltiin.
Ja hän lähestyi minua ensin.... muka vahingossa siitä ohitseni käveli ja huikkasi "hei!"
Näki hämmentyneen katseeni, en osannut sanoa mitään - en!
Tuli takaisin ja sanoi jotain, minä vain tuijotin! Kaverit naureskelivat, irvailivat
. tunsin kuinka punastuin..... hän halusi seuraani.
Meidät lähes työnnettiin toiseen pöytään kahdestaan ja siinä se ilta menikin.
Alkukankeuden jälkeen havahduin, tajusin että hän todella oli kanssani!
Se vain oli uutta.... se vain oli erilaista.... se oli kuin taikaa!
Miten minulle voi käydä näin? Mutta tuossa hän oli, hän todellakin oli.
Lähdimme lopuksi hänen luoksensa...... pienen matkan päähän.
Nautittiin lasillinen, tai parikin. Fiilis nousi..... pulssi sykki ja sydän jyskytti rinnassa
armottomasti... kiihkeästi..... hänen vuoksensa.
Ja sitten - hän vain tuli ja suuteli! Minulta lähti jalat alta, värinä kehossani räjäytti tajuntani...
- millainen hän olikaan.... mitä hän tekikään.... minulle!
Taustalla soi vain musiikki, nautimme hiljaa juomiamme.... hän kietoi kätensä ympärilleni...
suudellen kevyesti, näykkäisten huuliani - kieltäni.... olin myyty!
Lasimme tyhjenivät, hän nousi keimaillen... kävi tekemässä uudet juomat ja palasi
vieno hymy huulillaan luokseni.... laski lasit pöydälle ja aloitti keinuvasti tanssimalla
riisumaan itseään.....
Ei näin minulle tapahtua voi! Ei, ei todellakaan!
Näin sanoin itselleni.... vaan totta tuo oli.
Tuossa edessäni oli hän..... enkä olisi ikinä uskonut, todellakin tuossa oli hän.
Ja yöstä tuli...... kauniimpi kuin ikinä osasin kuvitella!
-------------------------------------------------------------------------
Ilta oli hämärtymässä yöksi.
Mielessä ei ollut mitään kaunista.
Ajatukset ahdistivat...... pyörivät ympyrää. Itketti, kirotutti, ahdisti....
- sattui rintaan, sieluun pieneen haavoitettuun.
Ilta oli hämärtynyt jo yöksi.
Mieli ahdistunut ei vain valoa löytänyt, oli ajatustensa vanki.....
Painuivat hartiat vain alemmaksi ja alemmaksi... pimeämmässä yössä.
Mikään ei tuntunut auttavan, eivät mietteet muuttuneet paremmiksi.
Yö eteni.... oli kääntynyt jo aamun puolelle.
Väsyneenä, ärtyneenä, ahdistuneena... omissa ajatuksissaan.
Mielensä vankina! Sattui - ja sattui, henkisesti.... yhä enemmän ja enemmän.
Mitä väsyneempi oli, sitä ahdistuneempikin!
Aamu alkoi valjeta.
Ei vain mieli keventynyt!
Auringon ensi säteet valaisivat jo maata hiljalleen, mutta sielu oli pimeä....
Mieli oli synkkä.....
Pyöri omien mietteidensä ympärillä, kehää päättymätöntä.... yksin.
Turhaan - niin turhaan, vain väsyneempänä ja vihaisempana!
Ja lopulta väsymys vei voiton.
Tiuskien siirtyi sänkyyn ja nukahti.... ikävien aatosten vankina, ahdistuneena....
Nukahtaen levottomaan uneen.....
- silti toivoen, että herätessä saisikin hymyillä, eikä tuntea sielussaan tuskaa.
- ettei olisi enää vain yksin ajatustensa piirittämänä, niiden ahdistamana, loukussa - vankina!
------------------------------------------------------------------
Istuin kivellä ja katselin taivaanrantaa kohti.
Pilvet vaelsivat majesteetillisen rauhallisesti taivaalla eteenpäin,
väliin peittäen auringon.... tuon mikä ihoani lämmitti ihanasti.
Väliin sain tuntea kasvoillani kevyen tuulenvireen... virkistävän.
Olin rannalla, täysin autiolla... yksin.
Jossain kauempana kaarteli lintu tai pari, en niihin juurikaan huomiotani kiinnittänyt.
Nautin olostani.... yksin.
Sieluni kiitti, kehoni rentoutui... sain vain olla ja katsella tuonne
veden pinnalle... kuunnella laineiden tasaista ääntä, kun ne keinuen
rantautuivat rantahietikkoon. Teki mieli mennä uimaan..... alasti.
Olinhan täysin yksin, tuolla syrjäisellä rannalla.
Vaan mitä hiljaisuuteen tuli?
Mistä ääntä kuului?
Rauhaaniko rikottiin, rannalle muitakinko?
Ketä - missä - ja ennenkaikkea: Miksi?
Enkö kerrankin olisi vain saanut olla ja nauttia yksin tästä ihanuudesta, edes kerran?
Sitten näin.... - hän tuli tuolta sivummalta, ei ollut yksin.
Hän talutti perässään tuota kauniisti askeltavaa hevosta, mikä uljaana
asteli tuon naisen perässä. Lumouduin seuraamaan heitä.
Eivät olleet huomanneet minua, kävelivät hetken rantahiekalla kunnes astelivat
veteen.... ranta oli matala ja nainen meni muutaman metrin rannasta järvelle päin
ja antoi hevosen hiljaa seurata häntä. Näin, että nuo kaksi olivat selvästi
ennenkin olleet täällä.... kahdestaan nauttimassa veden ihanasta kosketuksesta!
Nainen heilautti kättään veden pinnalla, roiskautti hieman hevosensa ylle ja
tuo uljas ratsu hirnahti hieman, heilautti päätään ja kuulin kuinka nainen naurahti.
Näin tuon tapahtuvan vielä muutaman kerran, sitten he vain kävelivät rantaa pitkin
hiljalleen hetken..... palaten rantahiekalle....
Tuo nainen silitti hetken hevostaan, kuiskutteli sille jotain jonka jälkeen nuo
kaksi vain hiljaa lähtivät astelemaan takaisin, mistä olivatkaan tulleet.
Ja jäin yksin - lumoutuneena tuosta kaikesta - jäin rannalle yksin....
Ja tuosta kerrasta lähtien aina tuolla rannalla yksin ollessani toivoin,
että tuo nainen tulisi tuon ratsunsa kanssa takaisin - uudestaan....
Vaan vielä en kohdannut häntä ole, vielä..... - niin, vielä!
----------------------------------------------------------------------------
Kaivelin laatikoita, pengoin papereita... etsin kuumeisesti sitä yhtä asiaa!
Hitto... taas kaikki hukassa, mikään ei ollut siellä missä piti.
Mihin mä olin sen laittanut? Miksi... siis juuri nyt kun sitä tarvitsen!
Huusin itselleni!
Kirosin itseän!
Tiuskin ja tuhisin, ärisin ja murisin.....
Sitten eteeni, käteeni, tuo kirjekuori tuli. Hieman hämmentyneenä nappasin
sen papereiden seasta ja katselin aikani.
Miksi tämä yhä oli täällä?
Kysyin ääneen itseltäni.
Avasin kuoren ja nappasin sen sisällön - paksun nipun papereita -
käsiini ja aloin lukemaan... uppoutuen menneeseen, aikaan entiseen,
kauan sitten elettyyn: omaan eiliseen.
Olin ollut onnellinen.
Elin enemmän kuin ennen.... ennen sitä aikaa, mitä kirjeistä luinkaan.
Muistelin asioita koettuja - katselin sanoja kirjoitettuja....
rintaani viilsi, sattui..... sattui ja lujaa! Teki mieli tuskasta, kivusta henkisestä huutaa!
Ei - tätä en olisi halunnut enää... en olisi halunnut enää saada eteeni....
Miksi nämä olivat täällä, miksi?
Kirjeissä, lapuissa... korteissa... eli aika entinen.
Se aika yhteinen: Minun ja toisen.... henkilön nyt jo eilisen, elämäni entisen.
Sieltä lukea sain ajatuksia koettuja, sieltä löytää sain sanoja sanottuja.
Sieltä nähdä sain sieluni silmin niitä hetkiä, jolloin olin ollut onnellinen - silloin.
Vaan liian myöhään tajusin, minut herätettiin.... että onni oli rakentunut valheelle vain!
Se oli ollut petosta suurta, se oli ollut tuskaa tajuta - se oli viedä miehen
maailmasta, elämästä.... kaikesta tästä - nykyisestä!
Lopussa sävyt muuttuivat... olivat tummia, erilaisia... häneltä!
Ja tajusin nyt ajan päästä, että vain valheelle suurelle, huijaukselle tunteiden
tuo onneni rakennettu oli. Enkä voinut kuin suuttua itselleni, miten olinkaan
mennyt tuohon halpaan ... - uskonut tuohon tunteeseen, sen huumaan.
Ja lopulta särkyi se viimeinenkin kuva tuosta henkilöstä.
Pirstaleiksi mureni..... rakentaen samalla ehjemmäksi omaa mieltäni, omaa
elämääni ja omaa sieluani!
Ehkä tuokin piti kokea, että ymmärtäisin nauttia siitä, mitä nyt olenkaan saanut....
Ymmärtää, että onni on rakennettava aidoista asioista.... eikä haaveista vain!
Ja hänen kuva rikkoutui mielestäni ikuisiksi ajoiksi, katosi menneisyyteen.... lopultakin!
Ja vierestä löysin ne paperit, joita etsinyt olin.
------------------------------------------------------------------------
Haukuit, moitit ja poistuit. Et antanut mulle aikaa, mahdollisuutta, sanoa mitään....
