Syysyö ..... tuulinen ja viileä

No hei vain taas kaikille, tasapuolisesti!
Pieni tovi taas sujahti, kun edellisen kerran mitään tänne kirjoittelin, joten nyt ajattelin
taas avata "sanaista arkkuani" ja raapia muutamia rivejä tänne.

Joku saattaa miettiä, mitä muuta minulle kuuluu.....
No kiitos kysymästä - flunssasta selvitty ja elämä jatkuu... töitä on ollut
ihan kiitettävästi ja valtaosa työpäivistä ovat olleet todella upeita. Siitä kiitos asiakkaille!
---------------------------------------------------------------------

Sadepisaroita vain.....
sadepisaroita vain.....
- sun hiuksillasi loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö muistat sen hetken
- viimeviikkoisen?
Vieläkö muistat, hei - vieläkö muistat sen....
Me oltiin, niin me vain oltiin, sateessa kahdestaan,
toisiimme takerruttiin.... vain takerruttiin.....
Ja kun mä sadepisaroita sun huuliltasi nuolin!

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun hiuksilla loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö maistat sen maun....
- huulteni lämpöisten?
Vieläkö muistat, hei - ja vieläkö sen maistat...
Me oltiin, niin me vain oltiin.... suudeltiin,
sateessa huulin ahnain toisiamme - suudeltiin....
Ja mä sadepisaroita vain sun hiuksistasi sivelin!

Nyt kävelen sateessa - yksin.....
pisaroita maahan lyöviä katsellen, sua ajatellen.
Mietin, vieläkö muistat - vieläkö kaipaat - vieläkö....
Kun niitä:

Sadepisaroita....
sadepisaroita....
vain sadepisaroita - ja me, sateessa suudellen!

----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- -----

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon.....
Sängyllä makaan, harmittaa - ei unta ei unta, ei taaskaan unta...

Raskaasti hengitän, ylös nousen ja ärähdän!
Pimeässä jalkani tietty sängynkulmaan kolhaisen,
älähdän kun tuskaisen.

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon....
Kävelen ympäri asuntoa pimeää, valottomana annan sen olla.
Kävelen, ärisen... itselleni murisen.

Miksi taas - miksi ja miksi ja miksi...
Raskaasti, väsyneenä, kiukkuisena valvon.
Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon...

Uneton taas, taas ja taas.... jälleen yö ilman unta rauhoittavaa!
Pätkiä torkun, säpsähdellen....
Pätkiä uinun, painajaisia nähden....
Levoton oon....

Eikä yö tämäkään lopu koskaan!
- - - - - - - - - -     - - - - - - - - - -      - - - - - - - - - -

Se oli yksi monien samanlaisten joukossa!
Pulleana ja värikkäänä yritti tehdä itsestään houkuttelevan
- muita samanlaisia paremman.

Se työnsi itseään aina välillä esille toisten samanlaisten liikahdellessa,
väliin eteen muiden päästen - väliin taas taakse joutuen.....
Se yritti, se toivoi.... se halusi - se niin halusi!

Se odotti, että hänen vuoro tulee kohta....
Joku ihana pikkulapsi tulee ja saa hänet.... ja hän pääsee muualle,
irti tästä samanlaisten isosta joukosta, ilmoja haistelemaan - tuulia tutkimaan.

Mutta vuoroa sille ei tuntunut tulevan.
Vaikka se koitti olla pullea, värikäs ja houkutteleva.... sitä ei vain kukaan halunnut.
Siitä alkoi tuntua, että se olikin täysin viallinen - epäkelpo yksilö.
Kunnes.....

Joku takertui sen nauhaaan, nappasi siitä lujaa - ja veti puoleensa!
Se tunsi, kuinka se nykäistiin irti noiden muiden samanlaisten ryppäästä - joukosta.
Vihdoinkin!

Se näki pienellä tytöllä kirkkaat hymyilevät silmät ja nauravan suun.
Se tunsi olevansa tärkeä!
Tuo pieni tyttö halusi juuri sen..... ei noita muita, toisia - vaan sen - juuri sen.

Tuo pieni tyttö nauroi saadessaan kulkea tuon vaaleanpunaisen ilmapallon kanssa
- ja ilmapallo tanssi tuulen kanssa, seuraten tytön askelia ja kuunnellen tämän naurua.
Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se halusi tehdä tuosta tytöstä onnellisen, eikä koskaan lähteä tämän luota pois.

Tyttö kulki kotiin vanhempiensa kanssa... syöksyi ilmapallon kanssa huoneeseensa
ja sitoi sen narusta kiinni pöydän kulmaan. Ilmapallo seurasi tytön puuhia ja
pelästyi, kun tyttö tuli jonkun kovan esineen kanssa sen luo.....
Ilmapallo pelkäsi, että tyttö hajoittaisi tämän!
Vaan ei, tyttö kirjoitti tussilla nimensä palloon... ja laittoipa vielä puhelinnumeronsakin.

Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se arveli, että juurikaan muilla ilmapalloilla ei olisi kirjoitettuna palloon mitään nimiä
- tai mitään muutakaan.

Useita päiviä meni... ilmapallo sai leikkiä tytön kanssa ja öisin leijua hiljaa ympäri
tytön huonetta vapaana! Ilmapallosta se oli ihanaa - todella ihanaa.

Mutta eräänä aamuna tytön äiti tuli huoneeseen ja avasi ikkunaa... eikä muistanut, että
ilmapallo ei ollut kiinni.... salamana tuuli nappasi ilmapallosta ja veti ulos taivaisiin!
Ilmapallo yritti hangoitella, mutta se ei voinut tuulen voimalle mitään....

Äiti pelästyi, tyttö itki!
Äiti katseli ulos...... tyttö huusi!
Tytön mielestä äiti oli ilkeä, tyhmä ja kaikkea..... eikä tyttö enää ikinä välittäisi äidistä.
Äidille nousi pala kurkkuun.

Tyttö jäi huoneeseensa itkemään, äiti lähti ulos - palloa etsimään, mutta tuuli oli
sen nostanut korkeuksiin.... kauas - kauas korkeuksiin!
Äiti toivoi, että uusi pallo auttaisi ja osti sellaisen.
Vaan tyttö.... ei sitä huolinut, käski pois sen viedä - halusi pallonsa oman!

Päivä meni, äitiä ahdisti.
Tyttö vain nyyhki ja kiukutteli - se oli hänen ensimmäinen oma ilmapallo, ikinä!
Ja äiti meni ja ........
Sitten soi puhelin.

Joku mies oli napannut jostain puusta vaaleanpunaisen pallon, jossa oli tytön nimi
- ja se puhelinnumero. Nopeasti soitti pallo kainalossaan.... kaipaako
tällainen tyttö palloaan - ja todellakin kaipasi!

Mies toi pallon - ja tytön silmät loistivat jälleen ja nauru raikui!
Ilmapallo tiesi tulleensa taas kotiin.... eikä sekään toivonut enää joutuvansa tuulen matkaan
- ja olihan sillä nyt öisin seurana toinenkin pallo, jonka tyttö nyt myös hyväksyi itselleen!
--- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- ---

Kokeillaan, löytääkö joku tämän hieman vanhemman postauksen, kun ns. päivitän tätä... vaikka mitään uutta tarinaa tähän ole jatkoksi kirjoittanutkaan......  (23.10.2020).....

Miten 2018 onkaan alkanut?

Siinäpä kysymys!
Jotkut ovat kaivaneet blogistani vuoden 2016 lopulla kirjoittamani tekstin esille ja
lukeneet sitä uudestaan. Eihän maailmasta köyhyys, eriarvoisuus, nälänhätä, orjuus tms.
katoa mihinkään, vaikka kuinka toivotamme "Hyvää Uutta Vuotta!"

Mutta ehkäpä me toivotamme sitä lähinnä sillä tasolla, missä itse elämme elämäämme.
Toivomme pysyvämme terveinä, olisi töitä (niillä, jotka ovat sen ikäisiä, että voivat käydä
töissä) tai pystymme opiskelemaan. Taloudellinen tilanteemme pysyisi sillä tasolla, että
eläminen yhä kallistuvassa yhteiskunnassa olisi edelleen mahdollista.... jne.

Miten sitten oma vuoteni 2018 on lähtenyt liikkeelle?
No hyvin - ja huonosti (mutta onnekkaasti!).
Töitä on ollut ihan kivasti, se on positiivista se.
Terveenä olen saanut pysyä, pääosin. Kotiolot ovat hyvät (lue: nukun paljon).
Huonosti taas vuoden alussa oli hetimiten se, että eipä montaa päivää tätä vuotta
ehditty viettää, kun kahden jäniksen takia ajoin autoni lunastuskuntoon!
Valitettavasti tapahtumasta itselläni ei ole
kuvia, niin laitoin tällaisen kuvituskuvan.

Olin onneksi yksin liikkeellä. Minulle ei käynyt kuinkaan - pahemmin.
Luita ei mennyt, ei edes murtunut. Lihakset saivat revähtymää ja jumitusta ja niihin
sitten tulikin lääkitystä ihan kiitettävästi. Jonkin aikaa kulkeminen oli hieman hankalaa....
Mutta nyt taas mennään kohtuullista kyytiä eteenpäin.
----------------------------------------------------------------------
Kukkuu! Se on 29.1.2018 ja tuolta alempaa löytyy uusin päivitys, eli pieni tarina.
Pyydän ystävällisesti siis rullaamaan hieman alemmaksi ja lukemaan.
Palautteen laittaneiden kesken (sens.)!
----------------------------------------------------------------------

Se saattoi olla se pieni hetki.
Se saattoi olla - silti liian pitkä!
Se saattoi olla..... viimeinen hetki
- vaikka olikin ensimmäinen!

Se saattoi olla se hetki, jolloin olisi pitänyt....
Se saattoi olla se tuokio, jolloin piti
- mutta kun.
Se saattoi olla - saattoipa hyvinkin!

Ja ehkä se sitä olikin, varmaan se olikin.

Etkä sä sitä tajunnut!
Etkä sä sitä huomannut!
Etkä sä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se pieni hetki....
- se pieni hetki....
- se pieni hetki...
Karkasi käsistäsi!

Jolloin karkasin minäkin!
------------------------------------------------------------------

Olimme ystäviä, olimme läheisiä.
Sinä pidit minusta - minä pidin sinusta!
Oli kipinää....

Sitten katosit, lähdit - poistuit, jätit.
Et sanonut mitään, et lausunut mitään....
Väliin viestin pari heitit, muuta sinusta en kuullut - en.
Ja aikaa kului..... viikot vaihtuivat kuukausiin...
kuukaudet muuttuivat vuodeksi!
Ensin yhdeksi - sitten toiseksi - sitten kolmanneksi....

Luulin menettäneeni sinut, ystäväni, kokonaan.
Sydämessäni silti paikkaa sinulle pidin!
Ja kun luulin, että enää sinusta kuule mä en,
sitten ilmestyt luokseni sä hymyillen
- kuin aikaan entiseen, yhdessä koettuun - iloiseen!

Emme jutelleet, missä olit ollut.
Emme puhuneet, miksi olit mennyt.
Emme - niitä haavoiksi ystävyydellemme tehneet!
Koska tosi ystävyys eronkin kestää. kaiken yli vie ja kantaa.

Ja taas näimme silmistämme, toisiamme katsoessamme:
Sinä olet siinä, missä sinun pitääkin olla: Lähellä - ystäväni!
-----------------------------------------------------------------------------
Tässä 20.1.2018 päivitystä:

Vieras kaupunki, vieraat ihmiset.... ei mitään tuttua!
Miksi olin täällä? Miksi?

Istuin pöydän ääressä ja mietin. Katselin muita, paikallisia, hiljaa....
Pyörittelin sormea lasini reunalla, se soi hiljaa.

Väkeä ei ollut liikkeellä kovinkaan paljoa. Itsekin mietin, että ehkä olisi
parempi palata hotellihuoneeseen ja tylsistyä television ääreen....
Mutta, mutta... jokin sisällä sanoi, että ole vielä paikoillasi. Huokasin!
Silti vieläkään en tahtonut ymmärtää, että miksi olin tässä kaupungissa - yksin...

Aikaa kului, otin toisen "samanlaisen" ja tunsin baarimikon hiljaisen, pitkän
katseen - kysyvän - tuijottavan minua sitä antaessaan. Olisin halunnut  sanoa jotain,
mutta tyydyin vain maksamaan ja kiittämään. Jäin tiskin varteen istumaan,
ehkäpä kohtalooni tyytymään..... täällä olisin, vieraassa kaupungissa,
vieraiden ihmisten maailmassa - irti omasta elämästä, entisestä.

Ja ilta eteni.... eteni, mutta oliko sillä päämäärää?

Yllättäin ravintolaan oli tullut orkesteri, he aloittivat soittamisen.
Käännyin heitä katselemaaan, tunsin pienen hymynkareen huulillani.
Kuulosti hyvältä - ja huomasin naputtelevani sormilla tiskiä.

Aika eteni, kappaleet vaihtuivat. Tanssilattialla kävi väliin muutamia
pareja tanssimassa, tuttuja toisilleen. Itsekin mietin, uskaltaisinko...
- vaikka tanssija en ollutkaan.
Ajatukseni keskeytyi.... - yllättäin.... niin yllättäin.... vuoksi hänen!

Viereeni tiskille tuli tuo kaunotar!
Silkkisen täydellinen iho harsottu punaiseen mekkoon, joka oli kuin
tehty hänelle - ja niin varmasti olikin. Hän vilkaisi minua, hymyili kevyesti
ja tilasi juomansa.

Mittailin vaivihkaa katseellani häntä, ihailin. Tietty hänellä on seuraa, arvelin.
Vaan hänkin jäi tiskin varteen istumaan, lähes vierelleni -  tuolin selkämykseen nojailemaan....
Katseli orkesteria ääneti, seurasi tanssijoita tarkasti - kuin arvioiden liikkeitä jokaista.

Sitten lava tyhjeni, orkesterista joku selitti jotain, mutta kieltä en ymmärtänyt ja huomasin
lavan etuosaan tulevan tuon pienen hanuristin.
Samassa tuo nainen nousi seisomaan, katsahti minua - nappasi kädestäni ja vei lavalle!
En saanut sanaa suustani, häkellyin..... katsoin
Häntä kysyvästi, hieman estellen.... mutta
ennen kuin ehdin mitään lausua, hän vain totesi: "Tule, anna sydämesi viedä sinua - ja minua!
Viettele minut musiikilla, anna sen vietellä sinut - ja minä......." Sitten kappale alkoi ja
tuon puna-asuisen kaunottaren sanat ja liikkeet veivät minut mennessään....

https://www.youtube.com/watch?v=z0ghCTeaPKI

Kappale vei meitä, hän vei minua - ja minä tein parhaani, jotta pystyin tanssimaan
tahdissa.... vaikka helppoa se ei ollut!
Hän hypnotisoi minut katseellaan, vietteli liikkeillään.... vei minut hetkessä aikaan
ja paikkaan erilaiseen, outoon - unenkaltaiseen olotilaan. Huumaannuin
ja tanssin kuin taiottu.
En nähnyt muuta kuin hänet!
En kuullut muuta kuin tuon kappaleen!

Ja sitten se loppui!

Meni hetki, heräsin kuin unesta. Seisoin keskellä tanssilattiaa ja huomasin, että
meitä tuijotettiin lattian reunoilta. Hän hymyili. Orkesterin soittajat katselivat meitä hetken
sanomatta sanaakaan..... - sitten hitaasti he alkoivat taputtaa käsiään yhteen ja kaikki
yhtyivät aploodeihin.... Kunnes alkoi uusi kappale - joka taas vei minut johonkin,
tuon tuntemattoman kauniin naisen kanssa!

https://www.youtube.com/watch?v=2iS8KhNtc4Q

Tuokaan ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta minulle se oli ikuisuus.
Ikuisuus irti siitä elämästä, missä olin ollut!
Ikuisuus irti tästä vieraasta kaupungista ja vieraista ihmisistä.

Kappaleen päätyttyä hän vain lähti... poistui ravintolasta kenenkään estelemättä
tai sanomatta hänelle mitään, jäin taas yksin.
Palasin baaritiskille, baarimikko ojensi suoraan minulle "samanlaisen"
- eikä suostunut ottamaan rahaa vastaan! Hämmennyin, mutta päätin olla hiljaa.
Join lasini tyhjäksi ja päätin poistua.
Tunsin, kuinka minua seurasi katseellaan useampi ihminen... mutta kukaan ei
sanonut ääneen sanaakaan. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikka orkesteri
soitti jo ja tanssitti asiakkaita.

Pääsin ulko-ovelle ja kuulin kun joku puhutteli minua. Käännyin.
Se oli hän! Tuo puna-asuinen kaunotar nousi nojatuolista ja tuli luokseni.
"Sehän kesti. Olisiko meillä vielä ainakin yksi yhteinen tango jäljellä?"
Poistuimme iltaan viileään......
-----------------------------------------------------------------------------

Tässä pieni rakkaustarina animaationa:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu5gSD5sZw&feature=youtu.be
-----------------------------------------------------------------------------
TÄSTÄ SITTEN 29.1.2018 ALKAVA PÄIVITYS:

Hän oli tullut tuohon kadunkulmaan vuosia - vuosia sitten ensimmäisen kerran.
Silloin kasvot olivat vielä olleet sileät ja kädet suuret ja voimakkaat.

Joka ilta kerran viikossa samaan aikaan, siihen samaan paikkaan, hän saapui.
Ei välittänyt säästä, ei hänelle naureskelijoista - eikä ihmettelijöistä.
Toisinaan hän vain seisoi tuota kivitalon seinää vasten, mikä oli myöskin
vuosikymmenten aikana nähnyt ja kuullut monenmoista.

Mies asetteli rauhallisesti jokaisena iltana, kun tuli tuolle tutulle paikalleen,
maahan pienen liinan, sen päälle pienen taitettavan pöydän ja viereen tuolin.
Pöydälle hän asetteli pienestä laukusta aina yhden viinipullon ja lasin ja
alkuun hän aina istui tuolilla jonkin aikaa, avaten rauhallisesti pullon ja
nauttien siitä lasillisen... useimmiten tosin vain muutaman kulauksen.

Ohikulkijat useimmiten vain vilkaisivat miestä, joskus joku pysähtyi hetkeksi
katsomaan häntä, mutta ei sen enempää.
Ja aikaa kului..... kunnes jostain kajahti yksinäisen kirkon kello, jolloin mies
nousi, otti hatun päästään laittaen sen maahan - jos joku vaikka heittäisi siihen kolikon tai pari.

Ja sitten hän aloitti.......
Hän aloitti laulamisen - ja yleensä silloin ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan häntä!
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain kuuntelivat hiljaa... - ei edes yskäisyjä kuultu.
Mies lauloi muutaman laulun, kumarsi ja istahti tuolille sanomatta sanaakaan,
kaataen pullosta lasiinsa hieman lisää viiniä. Tuolloin aina lakkiin alkoi kilahdella kolikoita
ja ilmestyi sinne aina seteleitäkin. Ihmiset jäivät odottamaan..... uudet ohikulkijat
katselivat ihmeissään, mitä paikalla tapahtuu ja ne, ketkä kuulivat miehen laulun
- jäivät myöskin paikoilleen ihastelemaan häntä.

Näin jatkui viikkoja - viikot vaihtuivat kuukausiksi - kuukaudet vuosiksi.
Miestä alettiin kutsumaan paikkakunnan nimen mukaan kaupungin ääneksi
Kukaan vain ei tiennyt, mikä mies tämä oikeasti oli ja mikä oli hänen oikea nimensä.
Koskaan kukaan ei edes ollut tohtinut kysyä sitä mieheltä.

Maine levisi, paikalle alkoi ilmestyä aina hieman ennen, kuin mies tuli tutulle kulmalleen,
väkeä.... turisteja ja paikallisia, niin nuoria kuin vanhojakin.
Kyseisen korttelin kauppiaat olivat mielissään miehen saamasta julkisuudesta, toihan se
heidän ravintoloihin ja muihinkin liikkeisiin lisää asiakkaita! Tästä hyvästä kauppiaat
yhteistuumin pitivät huolen siitä, että kyseinen kadunkulma oli aina siisti ja se jopa sai
oman katuvalaistuksen juuri tuon miehen ansiosta - ja koko lystin maksoivat nuo
kauppiaat, tietenkin toivoen että mies jaksaa laulaa vielä vuosia.

Vuodet vierivätkin. Mies vanheni ja hänen ääneensä tuli uusia sävyjä, vivahteita...
mutta lauluääni eikä laulu huonontunut missään vaiheessa.
Sitten eräänä iltana, juuri sinä iltana..... - kulma oli taas täynnä väkeä, mutta....
mutta.... - miestä ei näkynyt! Meni tunti, kirkonkello oli soittanut jo aikoja sitten iltakellonsa.
Ihmiset ihmettelivät, epävarmoina kyselivät toisiltaan ja korttelin kauppiailta, missä mies on.
Kukaan ei osannut vastata!

Hämmentyneinä väki hävisi paikalta, toivoen että seuraavalla viikolla mies olisi jälleen paikalla.
Meni viikko..... - toivonrikkaina miehen paikalle saapumisesta väki oli jälleen ilmestynyt
odottamaan häntä.... - vaan turhaan! Jälleen kirkonkellot soivat, miestä ei näkynyt.
Nyt alkoi pelko kalvaa pikkuhiljaa ihmisten mieliä!
Olisiko hänelle sattunut jotain, jotain vakavaa... jotain.... - ei, sitä ei ääneen sanottu,
vaikka moni sitä pelkäsi, koska olihan mies selvästi iäkäs.

Meni viikko.... ja vielä toinenkin. Enää paikalle ei ollut ilmestynyt kuin kourallinen uskollisia
kuulijoita, joiden mielissä yhä sykki toivo. Mies palaisi vielä!
Sitten nähtiin kujan varjoista jonkun hiljaa astelevan, hyvin varovasti, kohti tuota tuttua
kadunkulmaa. Kansa pidätteli hengitystään toivoen parasta.... ja.....
Kadunkulmaan asteli mustat lasit silmillään vanha mies, hapuili ympäristöään ja kosketteli
seiniä, kunnes tunnisti olevansa oikeassa paikassa.
Ihmiset kuiskuttelivat toisilleen, kaikilla oli sama kysymys mielessä..... nuo mustat lasit!
Mies tärisi hieman, mutta siitä huolimatta sai aseteltua liinan, pöydän, tuolin ja tuon
viinipullon sekä lasin ja hatun - kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja.

Sana miehen ilmestymisestä oli kiirinyt ja nopeasti paikalla oli lukematon määrä ihmisiä!
Kaikki olivat hiljaa, jokainen odotti miehen laulua..... ja lopulta hän nousi ylös ja....

https://www.youtube.com/watch?v=_NBG4HG6Z94

........ lauloi vain tuon yhden laulun! Ihmiset pidättelivät henkeään, kyyneliään...
Se kosketti jokaista enemmän, kuin yksikään hänen aiemmista lauluista koskaan.
Laulun loputtua mies istahti hiljaa, jälleen äänettömänä tuolilleen.
Mutta mitä tekivät kuulijat? Kukaan ei taputtanut, kukaan ei sanonut sanaakaan....
- mutta kuin yhteisestä sopimuksesta jokainen käveli miehen luo ja laittoi hattuun
rahaa, enemmän tai vähemmän. Miehen ilme ei värähtänyt kertaakaan.
Lopulta hän keräsi hiljaa rahat hatusta, laittoi sen päähänsä ja hieman varovasti
kasasi tavaransa ja kääntyi paikalle jääneiden puoleen, kumarsi kerran ja lähti
varovasti kävelemään sitä kujaa pitkin mistä oli tullutkin.

Mutta palasiko mies enää tuolle paikalle, missä hän oli ollut vuosikausia?
Ehkä - ehkä ei...... se selviää vain löytämällä tuo kyseinen vanhan kaupungin kadunkulma.
-------------------------------------------------------------------------------------------

Vain 1 laulu

Nyt ei ole kirjoituksia.
- ei tarinoita
- ei mietteitä
- ei seikkailua
On vaian 1 laulu!

Sen ymmärtäminen sävelistä on varmasti helppoa, sanojen taas ehkä vaikeampaa.
Harvapa meistä Koreaa osaa, sen vuoksi kappaleen sanat ovat alla
käännettynä englanniksi.

https://www.youtube.com/watch?v=1VdLViNLhxI



When things were so hard, that I was tired of living.
When nothing was going my way...
When I hadn´t even seen my family
- and even I wasn´t important to myself in this world,
where one must hare more to continue with love:
All of my life.
You are all of my life!

When I look at myself, I changed so much after meeting you.
I began to have dreams and I wanted to make your dreams come true too...
In order to do that, I had to go up higher.....
I had to have more things, just when I had everything.
My dreams became bigger than love.
All of my life.
When I was struggling....

You are all of my life!
You filled me up.
I try filling myself up with other things....

All of my life.
You are all of my life.

But I couldn´t be filled, that´s what we wanted and we so desperate
for now my room is so filled up.
But were you in there alone, without me crying?
All of my life.
You are my everything!

What use is all of this?
If you listening this song somewhere, all of my life....
All of my life.
Yes, this is about you

No niin no ..... vai miten se nyt olikaan.

Elämä on yllätyksellisiä asioita täynnä. Välillä ei edes edessään olevia tapahtumia näe, ei ymmärrä, eikä osaa käsitellä. Voin sanoa kokemuksesta, että viime viikkoina on joissakin
asioissa silmät avautuneet uudella tavalla - joista jopa pidän.
No vastavetona on tosin todettava, että paljon on tuotu eteen myös sellaista, mikä on
mieltä hämmentänyt ja en vain ymmärrä..... ainakaan vielä.

No hiljattain monet jotka tapasivat minut, ihmettelivät väsynyttä olemustani.
Siihen oli syynsä.... - nyt voin sanoa, että jos samoja ihmisiä tulee vastaan, näkevät paljon
pirteämmän miehen, vaihteeksi. Hymyilen varmaan sisältäpäin enemmän, kuin hetkeen.
Vaikka enemmänkin voisin hymyillä, tosin se vaatisi vain muutamalta henkilöltä
jotain, mitä itse en voi tehdä.

Mutta se siitä - ja sen kestävyydestä!
---------------------------------------------------------------------------
Olen lisännyt tuonne tämän päivityksen perään kaksi tarinaa.
---------------------------------------------------------------------------

Älä elä elämää toisen, älä sen ihmisen - ken siinä on, missä hän onkaan!
Älä mene sohimaan, älä sorkkimaan.... ole vain vierellä, mutta...
- älä elä elämää toisen!

Vaikene vaikka ei tarvitsisi, ole vain rinnalla - siinä vierellä.
Kuuntele ja kuuntele, kuuntele niin että tiedät mitä kuuntelet!
Ja muista: Älä elä elämää toisen...
                                                                                      
Hän on hän, tuo on tuo - sinä olet sinä  - nuo ovat ne...
Me olemme me, silti minä vain minä ja sinä olet sinä!
Eikä toisen elämää elää saa, ei siihen liikaa vaikuttaa....
- siinä ole vierellä, sinuna - itsenä, aitona omana, muistaen:
Älä elä elämää toisen!

Ole hiljaa vaikka puhuisit, älä turhaan tarinoi.
Avaa mielesi, avaa sydämesi - muista kuunnella..... kunhan muistat myös:
Älä elä elämää toisen!

-------------------------------------------------------------------

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Vain yhdessä.......
Vain yhdessä......
Ei se enempää vaadi, kuin vain sen yhden - sen yhden!

Silloin ei hyvä ole olla yksin.
Silloin ei saisi upota tuhoisan mielen suohon.
Silloin pitäisi saada lähelle joku, edes hetkeksi - pieneksi.
Jotta ei olisi sitä yhtä pientä.....
-yötä
-hetkeä
-tuokiota
..... ehkä sitä viimeistä!

Ajatukset vievät sinut helposti teille väärille.
Mielikuvat valtaavat sinut, hajoittavast totuuden... satuttavat sydäntäsi - turhaan!

Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.

Hatara mieli ihmisen, sinun herkän sielusi.... et saa antaa hajota, et pimeyteen kadota.
Vaan sytytä se pieni kynttilä maailmaasi, ota joku lähellesi - kerro kaikki - avaudu.
Tuo itsesi ulos, pimeistä mietteistä - syvyyksistä sielun ahdistuneen.

Koska:
Yhdessä pimeässä yössä voi mieli laukata syvälle.
Yhdessä pienessä hetkessä voi sydän palaa karrelle.
Yhdessä pienessä tuokiossa voi sielu hajota sirpaleiksi.
Ja sitä sinäkään et halua  - vaan haluat elää - muista, elää!



 -----------------------------------------------------------------

Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Missä mietteesi meneekään, teetkö pelkoja itsellesi?

Päivisin odotan, iltaisin mietin.... öisin joskus...... sen sinä tiedät.
Ja taas uudelleen ja uudelleen.... päivästä toiseen, samaa rataa mieleni kulkien,
minua eteenpäin vieden - toivoen - odottaen.

Ja aina mietin:
Miksi en ole kuullut sinusta?
Miksi vaikenet muurisi sisälle?
Miten usein olen toivonut sinut näkeväni - luullut sinut nähneeni.....
- ja aina mieleni on saanut pettyä - aina.

Uudestaan ja uudestaan saavun paikkaan, jossa erosimme.
Uudestaan ja uudestaan toivoen, että tulet kuten lupasit....
kertomaan, puhumaan - minua tapaamaan.

Ehkä se päivä vielä tulee, ehkä.....

---------------------------------------------------------------

Kuka sanoi, että elämästä ei voi nauttia pieninä ripauksina?
Kuka väittää, että omaa onneaan ei voi rakentaa pienistä palasista?

Nostan käden ja tunnustan!
Olen ollut typerä, olen ollut varma asiasta - luullut niin, ettei
noin voisi olla, ei vain pystyisi olemaan.
Vaan mitä maailmassani onkaan, mitä näenkään ja saankaan kokea?

Onnea!
Alkoi pieninä hippusina, ohimenevinä hetkinä.
Onnea!
Lisääntyi hetket pienet, tuli tekoja - tuokioita ..... asioita aurinkoisia.
Onnea!

Pieniä ripauksia........ saatuja ja tehtyjä!
Pieniä palasia .... vastaanotettuja ja toisille annettuja!
Onnea!

Sitä on elämä - pienistä ripauksista ja palasista rakennettuja
hetkiä, sinusta itsestäsi paljon kiinni - ovatko ne onnellisia vai eivät.

Minun ovat, juuri nyt!

----------------------------------------------------------------

Tämä on Sinulle!
Vain sinulle...... tiedät kyllä, että olet se - kenelle.

Ne muutamat laulut, mitä laulettu.
Ne muutamat sanat, joita sanottu.....
- ja hetket koetut. Ne kertovat enemmän, kuin mitä kerron sanoilla.

Kuiskasin korvaasi: "Kiitos, kun olet maailmassa!" Hymyilit, halasit
- pidit lähelläsi lujaa - ääneti, kehosi kielellä paljon sanoen.

Tiesin: Se kaikki oli minulle - vain minulle.
Kuten minä - sinulle.                                  


---------------------------------------------------------------------------

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Istuimme alkuyöstä huoltamolla, mietteissämme - elämästämme.

Kaikilla oli uusi vaihe, oli uusi nainen, oli uudet kuviot......
- vai oliko sittenkään?

Siinä istuttiin, siinä juteltiin, kahvilusikoita kupeissa pyöriteltiin.
Hetken koitettiin jutella hieman niitä näitä.... mitä taas oli tapahtunut ja koettu.
Mutta sitten vain vaiettiin, äänet madaltuivat - tuskin toisiamme kuultiin.

Miksi niin?

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Naisistamme keskusteltiin, hiljaa - todella hiljaa toisillemme kuiskailtiin....
- mitä me pelättiin?

Toinen teistä aloitti, hiljaa kertoili.......
oli miehen elämän raamit pieniksi menneet.
Vain työ ja koti ja kotona vain tuo nainen.
Hän välitti paljon tuosta naisesta, kertoi hyvistä asioista.... hetkistä mukavista,
hänen piirteistä ihanista, joihin oli rakastunut.
Ja sitten tuli se "mutta...." !

Me kuuntelimme hiljaa, nyökkäilimme vain.
Me vastailimme hiljaa, lähes kuiskaillen vain.
Ei noussut äänet miesten, ei sanat kaikuneet muualle.....

Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Yöllisellä huoltoasemalla yhdessä istuimme ja juttelimme...

Sitten kertoi toinen, kertoi ja kertoi..... näimme miten häntä ahdisti.
Hän välitti naisestaan - rakasti tuota... kertoi asioita valoisia, iloisia ja
hymyn kasvoille nostattavia! Meistä tuntui hyvältä kuulla kaikki tuo....
Mutta miksi häntä ahdisti?

Hän kertoi, lähes häpeillen......
Ei voinut sanoa naiselleen, mitä välillä itse halusi.
Ei voinut kuulemma kuin mukailla..... tottua toisen päivärytmeihin, elämän kuvioihin.
Ei kuulemma saanut toteuttaa luvatta asioita, pieniäkään.... vaan niihinkin
suostumus tuolta naiselta tarvittiin.
Ja me kuuntelimme vain hiljaa, jaoimme ahdistuksen tuon kaverin..... yhdessä sen kokien.

Ja hän jatkoi.... hiljaa tarinaansa, elämästään uudesta ja tuosta naisesta mitä rakasti.
Silti näimme ja kuulimme sen: "Mutta....!"

Hän haki uuden kupillisen kahvia ja jatkoi tarinaansa.
Ei kokenut elämää tasavertaisena, ei saanut olla toisen rinnalla!
Tuo nainen, kaikessa ihanuudessaan, määräsi kaikesta.... ja suostui miestä
tapaamaan vain kun hälle sopi..... eikä siitä määrätystä hetkestä saanut
myöhästyä minuuttiakaan, ei sekunttiakaan - jos halusi tuon naisen kanssa
edes hetkisen saada viettää aikaa..... kahden.

Me vain nyökkäilimme.
Meitä oli me kolme, kolme hiljaista miestä.
Ja meillä oli elämässämme jotain uutta, mutta oliko se sittenkään..... oliko?

Ja mitä minä sitten kerroinkaan?
Mitä heille paljastinkaan?
Elämäni kuvioista eteen tulleista, nousuista ja laskuista........ iloistako vaiko suruista....
- ahdistiko jokin, vai hymyilläkö vain sain?

Mitä heille sanoinkaan, sen olen jo kertonut.... sen olen jo maininnut.....
Aiemmin? Ehkä!
Nytkö? Ken tietää.....
Mutta hän, ken siinä elämässäni nyt on, hän tietää....... ja mielessäni myös hymyilen!
------------------------------------------------------------------------------

Kävelin iltahämärässä yksin, loppukesän lämmin tuuli haroi hiuksiani
ja siveli poskiani. Olin syvällä mietteissäni, kunnes kuulin tuon soiton....

Jostain kuului tuo viettelevän houkutteleva kitaran soitto.
Pysähdyin kuuntelemaan ja huomasin lähellä puiston, mistä tuo soitto kuului.
Lähdin ääntä kohden kävelemään ja mitä lähemmäksi kuljin, sitä paremmin tuon
kuulin..... Andalusialainen kitara soi kaihoisasti, väliin tulisesti kuin matador
härkäareenalla ja taas toisinaan hitaan viettelevästi kuin flamenco -tanssijan
salaperäiset askeleet parketilla.

Askeleeni nopeutuivat, halusin myös nähdä tuon taiturin.....
Ja kohta edessäni tuo hahmo olikin. Istui penkillä pienellä, pienen sillan kupeessa.....
Tuon sillan alla virtasi pieni puro, kiemurteli pitkin puistoa ja tuntui kuin
puron solina olisi yhtynyt tuon kitaristin taiturimaisten sormien näppäilemien
sävelten sointuihin mukaan.

Jäin kuuntelemaan......
Soi tuo Andalusialainen kitara tulisesti, vietteli sävelin..... toisinaan
haikeutta ilmoille luoden.
Paikalle saapui myös muita, säveliä kuulleita, jotka jäivät vain katselemaan ja ihailemaan
- minun laillani - tuota kitaran taituria.
Oli kuin tuo mies ja kitara olisivat olleet yhtä.......

Eikä minullakaan ollut enää kiire mihinkään.
Kuuntelin ja kuuntelin.....  iltahämärä vaihtui jo yöksi ja tuuli muuttui viileämmäksi,
mutta kitaran tuliset soinnut lämmittivät mieltäni niin, etten kylmää edes tuntenut!

Lopulta kuutamon kalpean taivasta valaisten hän lopetti, kumarsi hiljaa ja
vain poistui yöhön. Meitä jäi useita vain katsomaan hiljaa tuon miehen perään....
mielessämme vielä kaikuen nuo Andalusialaisen kitaran kauniit sävelet.
--------------------------------------------------------------------

Kun ei aina osaa sanoa ääneen...

Otsikko kertoo jotain taas minusta. Vaikka olenkin kohtuullisen verbaalinen kaveri, on välillä
tilanteita että minäkin olen hämilläni ja viime päivinä on taas sellaisia tapahtumia ollut
muutamia. No ei mitään katastrofaalisia tms. mutta kuitenkin sellaisia, jotka ovat miehen
mieltä pyörittäneet hieman sinne ja tänne.

Töissä on sattunut kaikenlaista ja onneksi voin sanoa, että positiivisia asioita.
Vielä huomaan, että vaikka olenkin jo jokusen vuoden samoja hommia tehnyt, silti tatsia löytyy
ja osaan tehdä työni hyvin - monella eri tavalla!

Ainoa asia, mihin oikeasti en ole kovinkaan tyytyväinen, on muuten oma olemukseni.
Hieman laiska mies ei ole pitänyt itseään tarpeeksi hyvässä kuosissa ja hittolainen,muutama
kilo (onneksi oikeasti vain muutama) on tullut tuohon vyötärölle pesupalloksi.
Mutta eikös tällaiset miehet ole nyt in? Siis sittenhän meikäläinen on ihan "kuumaa kamaa" - kai.
--------------------------------------------------------------
Tuonne loppuun on sitten lisätty tarinaa, eli rullaile alaspäin, jos olet jo nämä lukenut...
- jos haluat päästä nopeammin uutuuksiin kiinni...
--------------------------------------------------------------

Tapasin sut taas yllättäin, pienen tauon jälkeen.
Näin silmistäsi, että olit onnellinen - hehkuit..... nauroit, äänesi oli iloinen.
Kerroit tavanneesi ihmisen, tuon kauniin upean kaunokaisen.
Tunsit jotain uutta, tunsit jotain erilaista. Sanoit rakastuneesi.

Joimme kahvia ja sua kuuntelin. Tarinoit toisesta kuin enkelistä.
Kuuntelin ja kuuntelin.... sinä vain kerroit ja kerroit.
Selitit, kuinka olitte tavanneet.... selitit, miten olitte silloin suudelleet....
Selitit yöstänne yhteisestä, aamusta uudesta - erilaisesta.

Ja olit sanojesi mukaan täysin rakastunut.
Mutta jokin sanoissasi hämmensi, hieman jokin särähti - ja sitten lisää utelin.

Sä yllätyit!
Sä epäröit!
Sä et enää ollutkaan varma... et sittenkään enää tiennyt.

Pyysin anteeksi, en sun mieltäsi halunnut masentaa - enkä onneasi kadottaa!
Toivoin sulle hyvää, ystävänihän olit. Vaan kerroin silti kerrankin....
- enemmän kokeneena - vain, että ei kaikki aina ole sitä miltä alkuun näyttää.
 Sä vain kiirehdit... vauhdilla toisen kanssa deittailit....
Mutta häntä et juuri edes tuntenut, et hänestä kertoa osannut!

Ja sitten sinäkin sen huomasit.                        


Aito rakkaus ei vain täytä sinun sydäntäsi.
Se leijuu sinun ylitsesi, täyttäen koko kehosi ja sielusi - ja sitten myös sydämesi.
Ja vasta sitten sinä olet rakastunut!
.................................................................................................

https://www.youtube.com/watch?v=zxoweoAuLjI

Sinä olit siellä.... omalla tiellä.
Minä olin täällä.... - ja kohta kai siellä!
Me olimme yhdessä, vaikka olimme erillään.

Me olimme kahden - yhdessä - salaa.
Me olimme.... toisissamme.... erillämme omillamme...
- silti väliin sydämissä - sinä minun, minä sinun!

Me elimme elämäämme.... missä menit sinä, siellä olin minä
- sielussasi.
Me elimme elämäämme.... missä kuljin minä, sillä olit sinä
- rinnassani.
Vaikka emme olla saaneet, yhteen meitä kun ei luotu... silti vain....
välillä oltiin toisissamme.
Annoimme tunteiden vallata maailmamme - nautimme siitä....
- vaikka emme olla saaneet!

Irti emme päässeet, emme edes yrittäneet.... tähän jäimme...
kierteeseen tähän outoon tunteeseen - mitä ei sallittua ollut, silti vain olimme.
Välillä salaa - kahden!



----------------------------------------------------------------------

Ei näin minulle tapahtua voi! Ei, ei todellakaan!
Näin sanoin itselleni.... vaan totta tuo oli.
Tuossa edessäni oli hän..... enkä olisi ikinä uskonut, todellakin tuossa oli hän.

Ja kaikki alkoi vain ohimennen.
Iltaa istuttiin, eri porukoissa oltiin.... väliin kyllä toisillemme hymyiltiin.
Ja hän lähestyi minua ensin.... muka vahingossa siitä ohitseni käveli ja huikkasi "hei!"
Näki hämmentyneen katseeni, en osannut sanoa mitään - en!

Tuli takaisin ja sanoi jotain, minä vain tuijotin! Kaverit naureskelivat, irvailivat
. tunsin kuinka punastuin..... hän halusi seuraani.
Meidät lähes työnnettiin toiseen pöytään kahdestaan ja siinä se ilta menikin.
Alkukankeuden jälkeen havahduin, tajusin että hän todella oli kanssani!

Se vain oli uutta.... se vain oli erilaista.... se oli kuin taikaa!
Miten minulle voi käydä näin? Mutta tuossa hän oli, hän todellakin oli.

Lähdimme lopuksi hänen luoksensa...... pienen matkan päähän.
Nautittiin lasillinen, tai parikin. Fiilis nousi..... pulssi sykki ja sydän jyskytti rinnassa
armottomasti... kiihkeästi..... hänen vuoksensa.
Ja sitten - hän vain tuli ja suuteli! Minulta lähti jalat alta, värinä kehossani räjäytti tajuntani...
- millainen hän olikaan.... mitä hän tekikään.... minulle!

Taustalla soi vain musiikki, nautimme hiljaa juomiamme.... hän kietoi kätensä ympärilleni...
suudellen kevyesti, näykkäisten huuliani - kieltäni.... olin myyty!
Lasimme tyhjenivät, hän nousi keimaillen... kävi tekemässä uudet juomat ja palasi
vieno hymy huulillaan luokseni.... laski lasit pöydälle ja aloitti keinuvasti tanssimalla
riisumaan itseään.....

Ei näin minulle tapahtua voi! Ei, ei todellakaan!
Näin sanoin itselleni.... vaan totta tuo oli.
Tuossa edessäni oli hän..... enkä olisi ikinä uskonut, todellakin tuossa oli hän.

Ja yöstä tuli...... kauniimpi kuin ikinä osasin kuvitella!
-------------------------------------------------------------------------

Ilta oli hämärtymässä yöksi.
Mielessä ei ollut mitään kaunista.
Ajatukset ahdistivat...... pyörivät ympyrää. Itketti, kirotutti, ahdisti....
- sattui rintaan, sieluun pieneen haavoitettuun.

Ilta oli hämärtynyt jo yöksi.
Mieli ahdistunut ei vain valoa löytänyt, oli ajatustensa vanki.....
Painuivat hartiat vain alemmaksi ja alemmaksi... pimeämmässä yössä.
Mikään ei tuntunut auttavan, eivät mietteet muuttuneet paremmiksi.

Yö eteni.... oli kääntynyt jo aamun puolelle.
Väsyneenä, ärtyneenä, ahdistuneena... omissa ajatuksissaan.
Mielensä vankina! Sattui - ja sattui, henkisesti.... yhä enemmän ja enemmän.
Mitä väsyneempi oli, sitä ahdistuneempikin!
                                                           

Aamu alkoi valjeta.
Ei vain mieli keventynyt!
Auringon ensi säteet valaisivat jo maata hiljalleen, mutta sielu oli pimeä....
Mieli oli synkkä.....
Pyöri omien mietteidensä ympärillä, kehää päättymätöntä.... yksin.
Turhaan - niin turhaan, vain väsyneempänä ja vihaisempana!

Ja lopulta väsymys vei voiton.
Tiuskien siirtyi sänkyyn ja nukahti.... ikävien aatosten vankina, ahdistuneena....
Nukahtaen levottomaan uneen.....
- silti toivoen, että herätessä saisikin hymyillä, eikä tuntea sielussaan tuskaa.
- ettei olisi enää vain yksin ajatustensa piirittämänä, niiden ahdistamana, loukussa - vankina!

------------------------------------------------------------------

Istuin kivellä ja katselin taivaanrantaa kohti.
Pilvet vaelsivat majesteetillisen rauhallisesti taivaalla eteenpäin,
väliin peittäen auringon.... tuon mikä ihoani lämmitti ihanasti.
Väliin sain tuntea kasvoillani kevyen tuulenvireen... virkistävän.

Olin rannalla, täysin autiolla... yksin.
Jossain kauempana kaarteli lintu tai pari, en niihin juurikaan huomiotani kiinnittänyt.
Nautin olostani.... yksin.

Sieluni kiitti, kehoni rentoutui... sain vain olla ja katsella tuonne
veden pinnalle... kuunnella laineiden tasaista ääntä, kun ne keinuen
rantautuivat rantahietikkoon. Teki mieli mennä uimaan..... alasti.
Olinhan täysin yksin, tuolla syrjäisellä rannalla.

Vaan mitä hiljaisuuteen tuli?
Mistä ääntä kuului?
Rauhaaniko rikottiin, rannalle muitakinko?
Ketä - missä - ja ennenkaikkea: Miksi?
Enkö kerrankin olisi vain saanut olla ja nauttia yksin tästä ihanuudesta, edes kerran?

Sitten näin.... - hän tuli tuolta sivummalta, ei ollut yksin.
Hän talutti perässään tuota kauniisti askeltavaa hevosta, mikä uljaana
asteli tuon naisen perässä. Lumouduin seuraamaan heitä.
Eivät olleet huomanneet minua, kävelivät hetken rantahiekalla kunnes astelivat
veteen.... ranta oli matala ja nainen meni muutaman metrin rannasta järvelle päin
ja antoi hevosen hiljaa seurata häntä. Näin, että nuo kaksi olivat selvästi
ennenkin olleet täällä.... kahdestaan nauttimassa veden ihanasta kosketuksesta!

Nainen heilautti kättään veden pinnalla, roiskautti hieman hevosensa ylle ja
tuo uljas ratsu hirnahti hieman, heilautti päätään ja kuulin kuinka nainen naurahti.
Näin tuon tapahtuvan vielä muutaman kerran, sitten he vain kävelivät rantaa pitkin
hiljalleen hetken..... palaten rantahiekalle....
Tuo nainen silitti hetken hevostaan, kuiskutteli sille jotain jonka jälkeen nuo
kaksi vain hiljaa lähtivät astelemaan takaisin, mistä olivatkaan tulleet.
Ja jäin yksin - lumoutuneena tuosta kaikesta - jäin rannalle yksin....

Ja tuosta kerrasta lähtien aina tuolla rannalla yksin ollessani toivoin,
että tuo nainen tulisi tuon ratsunsa kanssa takaisin - uudestaan....
Vaan vielä en kohdannut häntä ole, vielä..... - niin, vielä!

----------------------------------------------------------------------------

Kaivelin laatikoita, pengoin papereita... etsin kuumeisesti sitä yhtä asiaa!
Hitto... taas kaikki hukassa, mikään ei ollut siellä missä piti.
Mihin mä olin sen laittanut? Miksi... siis juuri nyt kun sitä tarvitsen!

Huusin itselleni!
Kirosin itseän!
Tiuskin ja tuhisin, ärisin ja murisin.....

Sitten eteeni, käteeni, tuo kirjekuori tuli. Hieman hämmentyneenä nappasin
sen papereiden seasta ja katselin aikani.
Miksi tämä yhä oli täällä?
Kysyin ääneen itseltäni.
Avasin kuoren ja nappasin sen sisällön - paksun nipun papereita -
käsiini ja aloin lukemaan... uppoutuen menneeseen, aikaan entiseen,
kauan sitten elettyyn: omaan eiliseen.

Olin ollut onnellinen.
Elin enemmän kuin ennen.... ennen sitä aikaa, mitä kirjeistä luinkaan.
Muistelin asioita koettuja - katselin sanoja kirjoitettuja....
rintaani viilsi, sattui..... sattui ja lujaa! Teki mieli tuskasta, kivusta henkisestä huutaa!
Ei - tätä en olisi halunnut enää... en olisi halunnut  enää saada eteeni....
Miksi nämä olivat täällä, miksi?

Kirjeissä, lapuissa... korteissa... eli aika entinen.
Se aika yhteinen: Minun ja toisen.... henkilön nyt jo eilisen, elämäni entisen.
Sieltä lukea sain ajatuksia koettuja, sieltä löytää sain sanoja sanottuja.
Sieltä nähdä sain sieluni silmin niitä hetkiä, jolloin olin ollut onnellinen - silloin.

Vaan liian myöhään tajusin, minut herätettiin.... että onni oli rakentunut valheelle vain!
Se oli ollut petosta suurta, se oli ollut tuskaa tajuta - se oli viedä miehen
maailmasta, elämästä.... kaikesta tästä - nykyisestä!

Lopussa sävyt muuttuivat... olivat tummia, erilaisia... häneltä!
Ja tajusin nyt ajan päästä, että vain valheelle suurelle, huijaukselle tunteiden
tuo onneni rakennettu oli. Enkä voinut kuin suuttua itselleni, miten olinkaan
mennyt tuohon halpaan ... - uskonut tuohon tunteeseen, sen huumaan.

Ja lopulta särkyi se viimeinenkin kuva tuosta henkilöstä.
Pirstaleiksi mureni..... rakentaen samalla ehjemmäksi omaa mieltäni, omaa
elämääni ja omaa sieluani!
Ehkä tuokin piti kokea, että ymmärtäisin nauttia siitä, mitä nyt olenkaan saanut....
Ymmärtää, että onni on rakennettava aidoista asioista.... eikä haaveista vain!

Ja hänen kuva rikkoutui mielestäni ikuisiksi ajoiksi, katosi menneisyyteen.... lopultakin!

Ja vierestä löysin ne paperit, joita etsinyt olin.
------------------------------------------------------------------------

Siellä - täällä - tuolla, silti ties missä

Jaahas, että missä sitä mennään vai mennäänkö missään?
Paha sanoa, kun en itsekään aina tiedä, millaisia kuvioita päivät (ja yöt) synnyttävät.
Vaikka jonkinlainen raami kalenterissa onkin aina, mihinpäin sitä mies on menossa,
silti väliin tapahtuu kaikenlaista - onneksi viimepäivinä enimmäkseen positiivisia
asioita ja eteen on tullut kaikkea pientä ja isoa. Ei kuitenkaan mitään sellaista, että
olisin kertomassa jotain elämää suurempia tapahtumia tms. (kai)!

Viime viikko oli kaikenkaikkiaan siinä mielessä värikäs, että niin töissä kuin muutenkin
sattui kiitettävästi ties mitä. Ja miten ihmeessä tällainen heppu oikein saa vain muutamalla
lauseella jonkun ihmisen hämmentymään tai (sensuroitu - tämä on "perheohjelma")?
No elämä on.... Mielenkiinnolla ja jännityksellä odotan, mitä tuleva viikko tuo tullessaan.
---------------------------------------------------------------------------------------------

Eilen olit sä siinä.
Vain eilen, sen hetken yhden päivän.
Tänään olit sitten siellä.
Taas tänään, koko päivän.
Huomenna menit ties minne.
Jälleen huomenna, pois täältä.

Olit, kävit ja jätit.
Menit....                                              


Eilen pidit kädestä,
tänään pidät toisista,
huomenna vain itsestä.

Tulit, olit ja menit.
Sydämen mursit....
Etkä paikkaamaan palannut,
et sitä rakentaa halunnut.

Olit, kävit ja jätit.
Menit...

http://www.youtube.com/watch?v=gdmHHoI9beM

----------------------------------------------------------------------------


Sä sanoit, sulla on kaikki.
Sä näytit sen kaikkialla.

Sä sanoit, olet onnellinen.
Sä hymyilit kaikkialla.

Mut mä näin sun pinnan alle,
näin sun murheellisen mielen.
Mä näin sun sydämen itkeneen,
sielun haavoitetun.

Sä sanoit, kaikki on hyvin.
Sä onnellista esitit.

Sä kerroit, et mitään kaivannut.
Sä kaiken olit jo saanut.

Mut mä näin sun sieluun, sun silmiin.
Mä näin sun hiljaa vain kärsivän,
tunsin sun sisältä murenevan...
Mä näin ja tunsin.... sut liian hyvin tunsin.

Sä aikasi kerroit valehdellen,
ei mitään sulta puutu.
Sä vuosia itsellesi uskottelit,
et mitään enää tarvi.

Mut mä kuulin sun sanojesi taakse,
kuulin sun huutavan hiljaa apua
Mä otin sut lähelle, otin sut vierelle.

Sä itkit ensikertaa onnesta,
vuosia tuskaisia tunteita.
Sä helpotuit sydämestä raskaasta,
sielua raastavista asioista.
                                                                          

Olin vain läsnä, sinulle siinä....
pidin hiljaa ja kuuntelin,
kun sanoitta mulle itkit,
kaiken pois.... - sen kaiken pois.

Ja lopulta väri palasi kasvoillesi,
ilo silmiisi... uudelleen,
palasit elämään takaisin,
katsoen päiviin tuleviin, uusiin mahdollisuuksiin!
Onnellisempana
niin paljon onnellisempana!
 ----------------------------------------------------------------------------------------

Meillä oli se ilta, se ilta yhteinen.
Kahden vihdoinkin saada oltiin.
Voi, miten sitä odottanut olinkaan..... sinua viikon kaksi kaivaten,
hetkeä tuota odottaen.

Aika eteni hitaasti, ennen kuin vierelläsi olin.
Vaan kun syliini sut vihdoinkin sain, sai kello siivet selkään....
Kaikki vain tapahtui niin nopeasti, niin ihanasti!

Kuljettiin, viihdyttiin - kahden vain oltiin.
Toisia emme nähneet, edes väkijoukoissa suurissa.
Toisista emme edes välittäneet...
Olimme vain me kaksi, kaksi maailmassa tässä - meidän yhteisessä!

Ilta lensi... olin kuin enkelin matkassa.
Ilta eteni, kohti yötä..... uutta ja erilaista.
- ja tuli yö.
Emme toisiamme jättäneet, ei lähetty erilleen.
Samaan paikkaan päädyttiin, sylikkäin oltiin...
- ja tunsin olevani kanssa enkelin....

Aamulla heräsin, hetken mietin - vähän ihmettelin.
Oliko unta, oliko haavetta... oliko satua?
Oliko?
Ei, ei onneksi - koska vierelläni makasit, unessa suloisessa olit.
Ja olit - se enkeli!

 --------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä ja nyt - se oli vain tässä ja nyt.
Se!
Ei aiemmin, ei myöhemmin, eikä enää milloinkaan.
Se oli tässä ja nyt.
Se!

Siinä se oli, ei missään muualla.
Siinä se, ei toisaalla.
Siinä, vain siinä.
Se!

Vähän aikaa vielä sitä ei ollut siinä.
Vähän aikaa vielä ja se olisi siellä.
Vaan missä?
Miksi?                                                      

Vain....
Se!

Jokainen sitä yritti kiinni saada,
jokaisen luona se kävi.
Jokainen sitä yritti itselleen saada,
sitä omistaa ja hallita.

Mutta kun se oli se.
Se!

Ja kukaan ei tiennyt, mikä se oli, mitä se oli - mistä se tuli - minne se meni.
Mutta kaikki sen silti tiesi, sillä olihan se...
Se!
----------------------------------------------------------------------------------

Vanha takana - uusi edessä

No niin, se alkaa olla sitten taas se aika vuodesta kun taivaalle täräytetään tuhansilla ja taas tuhansilla euroilla ilotulitteita, eli vuosi vaihtuu. Eihän siinä mitään, hetken valoisa ja räiskyvä ilo. Tietty on ihmisiä, jotka eivät erinäisistä syistä voi kestää ja sietää ilotulituksia. Itse hyväksyn ne, vaikka en olekaan mikää älytön räiskyttelijä. Niissäkin voi kohtuutta ja järkeä käyttää ja
näille junioreille ja teineille pitäisi kunnolla kertoa, miten ja missä voisi ammuskella niitä pommejansa ja paukkujansa.

Sitten on se toinenkin lieveilmiö uudessavuodessa, eli alkoholi! Se valitettavasti vain näyttelee Suomalaisessa yhteiskunnassa suurta roolia ja tuntuu, että kukaan ei osaa eikä voi juhlia mitään,
ellei ole "nuppi turvoksissa" ja se on vasta kova tyyppi, kuka on ensin juonut kopan kaljaa, pari kossupulloa, muutaman jallun, puolikkaan viskipullon, sikspäkin siideriä ja lähtee tämän jälkeen "baariin" örveltämään.... Näitä taas varmaan joutuu tänäkin uutenavuotena töitten puolesta
"ihailemaan" jonkin verran!

Mitäs muuta? Viime aikoina on ollut hieman erikoisempaa elämää. Erääseen henkilöön ei saa
kunnolla yhteyttä, pari muuta ovat muuten vain takavasemmalla ja ... sitten taas on onneksi
saanut nauttia aivan loistavastakin seurasta, eli ehkä tässä on menty fifty-fifty tapahtumien saatossa. Töissä ollut ihan mukavaa, eli pieni irtiotto Suomenlahden toiselle puolelle tuossa jouluna teki sittenkin miehen mielelle hyvää! No kotona odottelee vielä yhdet tuliaiset, mutta
eipä niitä kyselleellä tunnu olevan kiireitä saada "tilausta" itselleen.
-----------------------------------------------------------------------------------------------

Olit viikko kaksi sitten jotain, olit sitä - olit taikaa.
Olit siinä silloin ja sua sieluuni ahmin!

Olit viikko kaksi sitten kanssain, olit siinä - olit jotain.
Olit sitä silloin ja sua itselleni tahdoin!

Olit, pidit mut lähelläsi.
Olit, otit mut lähellesi.
Olit - kunnes....                                  


Meni viikko, meni se toinen.
Meni se, mitä olit ja mitä annoit.
Meni ne hetket, mitkä mulle loit.

Olit se toinen.
Olit se erilainen.
Olit - en tiennyt mitä - sä vain, olit.

Yritin saada sua puhumaan,
koitin saada sut kertomaan.
Vain vaikenemisen muuri mut vastaanotti.
Vain äänettömyys syvä ja kylmä.... mua kosketti.

Sä et suostunut kertomaan,
et paljastamaan.
Sä et suostunut puhumaan,
et oloani helpottamaan.

Mihin veit sen lämmön, mitä mulle olit?
Mihin veit sen iloin, minkä mulle toit?
Miksi nyt vain kylmää ylleni sain?
Vaikka lämpöä ja iloa sulta etsin, sitä hetken jo sain!
Miksi?
Miksi?
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------------

Jo päiviä sun kanssa viestittelin.
Vaihtettiin kuulumisia, naurettiin toisillemme.
Hulluteltiin sanoilla, naurettiin tyhmyyksille.... oltiin onnellisia.

Sitten haluttiin tavata, nähdä ja kohdata.
Minua jännitti, sydämeni hypähteli. Hikoilutti ja tärisytti!
- Hän haluaa tavata!
Huusin kotonani yksikseni.
- Hän haluaa tavata!
Hymyilin itselleni!
- Hän haluaa tavata!

Jännityksestä jäykkänä suunnistin paikkaan sovittuun.
Kello tikitti, hermoilin.
Eihän tässä näin pitäisi käydä - minulle. Olo kuin teinipojalla ensitreffeillä....
Kello tikitti, hermoilin.
Etsin sinua katseellani - en löytänyt, aloin jo epäillä että "oharit teit".
Sitten näin hahmon, lähestyvän - sinut!

Tulit...... sittenkin.
Varovasti halasimme, kuin vieraat ensikertaa kohtaisivat.
Väkinäistä naurua, hymyilyä... jännittynyttä.

Menimme kahville, löysimme sivusta pienen vapaan pöydän
- kuin tilauksesta, meille.
Otin varovasti kädestäsi kiinni, se tärisi!
Katsoit minua ujosti, kun kysyin: "Miksi täriset, mitä pelkäät?"
Et sanonut mitään, puristit vain kättäni lujempaa....se tuntui lämpimältä.

Jutettelimme, hain toiset kahvit.
Aikaa kului, juttelimme.
Ihmiset ympärillämme vaihtuivat. Asiakkaita tuli ja meni
- me vain juttelimme.
Alkoi jännityskin kadota, ruumis rentoutua, mieli avautua
- ja nauru vapautunutkin jo helisi.

Lopulta päätettiin poistua - jonnekin - olla vielä kahden.
Pääsin ylös pöydästä, kun sinä tulit vierelleni - halasit, lujaa..
- aivan kuin et koskaan olisi ketään halannut!  
Hämmennyin hetkeksi, mutta vastasin halaukseesi.
Painoit pääsi rintaani vasten ja kuiskasit: "Voi, tässä olisi niin hyvä olla!"
Ja hetkeksi pysähtyi aika...

Lopulta lupasin viedä sinut kotiin.
Haimme autoni, hiljaa kerroit suunnan....
Pidimme toisiamme käsistä kiinni, hymyilit hieman.
Matka oli pitkä, vaan niin lyhyt!
Matka kesti, vaan ei tarpeeksi!

Pysäytin lähelle kotiasi, jäimme autoon hetkeksi juttelemaan.
Näin silmäsi kertovan paljon, vaikka ääneen koitit sanoa muuta.
Koitin itsekin sanoa jotain, mutta kurkkua puristi jokin....
Mutta emme tarvinneet sanoja, koska oli tekoja - joita kumpikin ymmärsi
- ja tiesimme tapaavamme pian, olevamme yhtä ja yhdessä!

Eikä kotimatka tuntunut ikävältä!
Piristithän sitä vielä viesteilläkin... - lupauksella nopeasta näkemisestä.
----------------------------------------------------------------------------------------

Mihin olin lupautunut?
Mitä olinkaan sanonut?
Mietin sanoja itsekseni taas, kun sinulta tuli viesti.

Kysyit vain: "No koska?"
Enkä muistanut, mitä tarkoitit!
Enkä kehdannut kysyä, mitä lupasin!
Kysyit vain: "No koska?"

Useamman päivän, jo viikon, olin jotenkin selvinnyt....
Aina jotain keksinyt, en voinut, en ehtinyt....
- en vain kehdannut tunnustaa, en sinua muistanut - en, mitä olin luvannut!

Sä viestitit, kyselit ja ihmettelit.
Mä kiemurtelin, mietin ja kelasin.
Kirosin, miten olin jotain unohtanut - jotain selvästi tärkeää!
Sä vihjailit, mutta se ei auttanut.
Sä kyselit, mutta et vain suoraan... - et tietenkään!

Sitten, yllättäin tavattiin. Viimein sä sitten ääneen totesit!
"Niin koska sä tulet? Sun piti tulla hieromaan!"
Ja mä helpotuin.
Mä niin helpotuin!

Sopertelin, selittelin, vähän joo - änkytin.
Nopeasti jotain kokoon kehittelin.
Menikö läpi? No ei tietenkään. Sä arvasit, mä olin unohtanut.
Ja anteeksi pyytää sain.
Anteeksi, sen ääneen lausuin vain.

Sovittiin, koska tulisin.
Sä lupasit yllättää.... mietin vain miten.
Sä nauroit vain.... sanoit, että selviää, kun nähdään....
- mä ihmettelemään jäin!

Pari päivää meni, sitten sen aika tuli.
Ilmestyin luoksesi, kuten lupasin - ja nyt kun lopulta muistin!
Nauraen avasit oven, enkä vielä tiennyt miksi nauroit... ihmettelin.
Tarjosit ensin kahvit, ne hiljaa joimme.

Sovimme, mitä tekisin.
Sovimme, missä hieroisin.
Sitten vain poistuit.... hieman naurahtaen.... ja mä olin ymmälläni
- taas täysin ymmälläni!

Vaan kun palasit, sitten tajusin.
Miksi nauranut olit, miten minut yllättäisit....
Enkä voi sanoa muuta, kuin....
- hieroin sinua, hellästi.

 ---------------------------------------------------------------------------------------

Pakkasyö.
Elohopea vajosi hiljalleen alemmaksi ja alemmaksi.
Pakkanen nipisteli puita, niiden oksat rasahtelivat kylmyyden
kiusatessa niitä.

Savupiiput tupruttivat savut pystysuoraan taivaalle.
Jossakin talojen ikkunat huurtuivat, saaden jäisiä kuvioita pintoihinsa.
Pakkanen kutitteli taloja, jäädytti niiden seiniä.

Pakkasyö.
Yksinäisten kulkijoiden alla narisi lumi, rouskui kun lumihiutaleet
hajosivat kenkien alla.
Muutamien autojen pakokaasut leijuivat usvalauttoina maata pitkin
pitkän aikaa, ennen kuin ne nousivat ylemmäksi ja hajosivat.

Valot näyttivät kirkkailta, teräviltä... suorastaan silmiin pistäviltä.
Lämpömittarin lukemat vain vajosivat, vajosivat.... alaspäin.....
Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt tuon pakkasen takia!        

Pakkasyö.
Lähes äänetön.... kirkas, silti pimeä.... pakkasyö.
Vain kylmyyden aiheuttamat paukahdukset, rasahdukset ja naksumiset
rikkoivat tuota äänettömyyttä
- ei ollut enää kulkijoitakaan, ei kävellen - ei autoillakaan.
Oli vain tuo, pakkasyö!


 ---------------------------------------------------------------------------------------

Väristyksiä vilusta ja muusta

Tässähän on taas pieni hetki mennyt, kun olen kirjoitellut tänne mitään. No sen verran ollut
kiirettä ettei ole oikeasti ehtinyt. Pikkujoulukausi kuumimmillaan ja sen on kyllä
taas saanut huomata! Voimia ei välillä tahdo olla sitten mihinkään, jotenkin vain sisulla
työntänyt itseään menemään, jotta on pystynyt tekemään mitä on pitänyt.

Mutta ei pidä valittaa, silloin kun on töitä - niitä on todellakin sitten tehtävä!
------------------------------------------------------------------------------------------

Siinä se istui.
Siinä.... vain oli, hiljaa..... pää painuksissa alaspäin.
Yksin!
Siinä se istui.
Siinä.... ilman isäntää, ystävää, ketään.... sateen piiskaamana.
Yksin!

Siinä se istui.
Ohi kiitivät autot, ohi kiiruhtivat ihmiset.
Siinä se istui.
Yksin!

Ei pysähtynyt kukaan, ei perään katsonut, ei ihmetellyt.
Siinä se istui.
Yksin.

Tuo koira hiljaa oli, pää painuksissa... ilman isäntää, ystävää, ketään...
Yksin!
Ei pysähtynyt kukaan, ei paikalle tullut, ei....
Siinä se istui.....
- istui.... istui.... pää painuksissa.
Hieman ruikuttaen, hiljaa.....
Yksin!

Vaan mistä tuli paikalle tuo?
Jutteli koiralle, kuin vanhalle ystävälle!
Koira nosti päätään, katsoi tulijaa hiljaa - hämmästyneenä....
tassua hieman nosti..... hieman ääntä pitäen...
Ja vaikka sade piiskasi tuota koiraa, tunsi se nyt rinnassaan, ettei....
ettei.... - ei, se ei ollut yksin!

Tuo tulija jutteli tälle, silitti hieman, katsoi olisiko kaulapantaa.
Vaan mitään ei löytynyt, koira oli kuin hylätty.
Yksin!

Mutta eipä jättänyt tuo koiraa yksin!
Otti, halasi ja mukaansa pyysi. Koira hetken mietti, empi ja epäröi.
Katsoi toiseen suuntaan, aivan kuin jotain odottaen.....
Mutta mitään siellä ollut ei, koira oli ollut - yksin!

Nousi ylös, tassutteli tulijan luokse ja lähti tämän matkaan.
Eikä aikaakaan, kun olikin tämä jo lämpöisessä ja tunsi kuinka
turkkia kuivattiin ja ruokaakin tuotiin...

Eikä enää ollut, enää koskaan - yksin!
-----------------------------------------------------------------------------------
Tänään sain yllätyksen, pienenä se eteeni tuli.
Vaan ei tuo yllätys pieni ollut, kun siihen mielenkikin suli!
Tänään sain yhteyden, sinuun kenet kadonneeksi luulin.
Vaan eipä niin ollutkaan, sinusta kun yllättävästi illalla kuulin!

Tänään ymmärsin:
Jokaisessa päivässä, harmaassakin, voi olla taikaa!
Jokaisena päivänä, tylsänäkin, kun hetki on aikaa
- kuunnella toisia......
Saada kokea hetkiä, saada tuntea yllätyksiä,
saada olla onnellinen - sisältäpäin.
-------------------------------------------------------------------------------------

Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Tovin olit poissa, maailmastani mun....
vaan kun enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Nostit hieman jostakin, pimeästä valoon... elämään.
Tovin olit siinä, vierelläni mun...
vaan kun vielä en usko, jäätkö vai lähdetkö kadoten.

Siinä mietin tätä nyt!
Siinä mietin, minä hämmästynyt.
Siinä - vain siinä, missä olet sinä .... siinä minä mietin.


Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Siellä olin, huusin ja palelin.
Vaan kun en enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Tuit minua hieman, ylös vetäen - takaisin maailmaan.... valoisaan.
Tovin olit siinä, niin tovin.

Sitä kyselin mielessäni.
Sitä ehkä oli sanoissani, äänessäni.
Sitä.... sitä mietin siinä nyt.

Enkä uskalla ajatella, mitä tapahtuisi jos lähtisit!
--------------------------------------------------------------------------------
Sä olit ollut juhlimassa, ystäviesi kanssa.
Ilta oli ollut iloinen, musiikki ja juomat - ja ystävät - olivat huumanneet
iloisesti mielesi, ajatuksesi, sielusi.

Ilta eteni, hieman humala nousi. Nautit hyvästä seurasta ja hyvässä seurassa...
Tanssit ja nauroit, pidit hauskaa.
Seuraakin oli tarjolla, tottakai! Monenlaista "onnenonkijaa" kävi tyrkyllä:
Oli pientä, oli isoa, oli nuorta ja vanhaa... ja kaikkia kohtasi sama vastaus:
Ei tänään!

Valomerkki tuli! Voi ei, viimeiset huiviin ja ulos viileään.
Taksi!!!!
Missään ei vapaita takseja ollut.
Mietit, miten pääsisit kotiin... jalatkin jo aivan helliä, suorastaan muussina.

Taksi!!!
Vaan ei pysähtynyt tuokaan, meni vain ohi.... kas silläkin oli jo kyyti.

Sitten muistit..... kaivoit puhelimen ja hait nimen.
Soitto, luuri korvalle ja toivoit, että toinen ei olisi jo nukkumassa!
Kuulit vastauksen, kerroit mitä kaipasit ja kyydin hän sulle lupasi.
Hymyilit.... äänestäsi kuuli, kiitit....

Hän tuli, otti sinut kyytiisi - ja kotiasi kohti ajoi.
Pääsitte perille, etkä halunnut nousta vielä autosta... voi miten siinä oli lämmin olla!
Juttelit, nauroit ja juttelit.
Halusit kertoa...... selitit ja toinen hymyillen kuunteli.

Otit kädestä kiinni, hiljaa.... silittelit sitä.
Ja hän kääntyi puoleesi: Suuteli!
Tiesit, tätä olit kaivannut - halunnut, kuitenkin... mutta vain häneltä, sittenkin!
Miten onnellinen olitkaan, sisällä sydämessäsi tuossa autossa
tuolla hetkellä vaan....

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------