Miten 2018 onkaan alkanut?

Siinäpä kysymys!
Jotkut ovat kaivaneet blogistani vuoden 2016 lopulla kirjoittamani tekstin esille ja
lukeneet sitä uudestaan. Eihän maailmasta köyhyys, eriarvoisuus, nälänhätä, orjuus tms.
katoa mihinkään, vaikka kuinka toivotamme "Hyvää Uutta Vuotta!"

Mutta ehkäpä me toivotamme sitä lähinnä sillä tasolla, missä itse elämme elämäämme.
Toivomme pysyvämme terveinä, olisi töitä (niillä, jotka ovat sen ikäisiä, että voivat käydä
töissä) tai pystymme opiskelemaan. Taloudellinen tilanteemme pysyisi sillä tasolla, että
eläminen yhä kallistuvassa yhteiskunnassa olisi edelleen mahdollista.... jne.

Miten sitten oma vuoteni 2018 on lähtenyt liikkeelle?
No hyvin - ja huonosti (mutta onnekkaasti!).
Töitä on ollut ihan kivasti, se on positiivista se.
Terveenä olen saanut pysyä, pääosin. Kotiolot ovat hyvät (lue: nukun paljon).
Huonosti taas vuoden alussa oli hetimiten se, että eipä montaa päivää tätä vuotta
ehditty viettää, kun kahden jäniksen takia ajoin autoni lunastuskuntoon!
Valitettavasti tapahtumasta itselläni ei ole
kuvia, niin laitoin tällaisen kuvituskuvan.

Olin onneksi yksin liikkeellä. Minulle ei käynyt kuinkaan - pahemmin.
Luita ei mennyt, ei edes murtunut. Lihakset saivat revähtymää ja jumitusta ja niihin
sitten tulikin lääkitystä ihan kiitettävästi. Jonkin aikaa kulkeminen oli hieman hankalaa....
Mutta nyt taas mennään kohtuullista kyytiä eteenpäin.
----------------------------------------------------------------------
Kukkuu! Se on 29.1.2018 ja tuolta alempaa löytyy uusin päivitys, eli pieni tarina.
Pyydän ystävällisesti siis rullaamaan hieman alemmaksi ja lukemaan.
Palautteen laittaneiden kesken (sens.)!
----------------------------------------------------------------------

Se saattoi olla se pieni hetki.
Se saattoi olla - silti liian pitkä!
Se saattoi olla..... viimeinen hetki
- vaikka olikin ensimmäinen!

Se saattoi olla se hetki, jolloin olisi pitänyt....
Se saattoi olla se tuokio, jolloin piti
- mutta kun.
Se saattoi olla - saattoipa hyvinkin!

Ja ehkä se sitä olikin, varmaan se olikin.

Etkä sä sitä tajunnut!
Etkä sä sitä huomannut!
Etkä sä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se pieni hetki....
- se pieni hetki....
- se pieni hetki...
Karkasi käsistäsi!

Jolloin karkasin minäkin!
------------------------------------------------------------------

Olimme ystäviä, olimme läheisiä.
Sinä pidit minusta - minä pidin sinusta!
Oli kipinää....

Sitten katosit, lähdit - poistuit, jätit.
Et sanonut mitään, et lausunut mitään....
Väliin viestin pari heitit, muuta sinusta en kuullut - en.
Ja aikaa kului..... viikot vaihtuivat kuukausiin...
kuukaudet muuttuivat vuodeksi!
Ensin yhdeksi - sitten toiseksi - sitten kolmanneksi....

Luulin menettäneeni sinut, ystäväni, kokonaan.
Sydämessäni silti paikkaa sinulle pidin!
Ja kun luulin, että enää sinusta kuule mä en,
sitten ilmestyt luokseni sä hymyillen
- kuin aikaan entiseen, yhdessä koettuun - iloiseen!

Emme jutelleet, missä olit ollut.
Emme puhuneet, miksi olit mennyt.
Emme - niitä haavoiksi ystävyydellemme tehneet!
Koska tosi ystävyys eronkin kestää. kaiken yli vie ja kantaa.

Ja taas näimme silmistämme, toisiamme katsoessamme:
Sinä olet siinä, missä sinun pitääkin olla: Lähellä - ystäväni!
-----------------------------------------------------------------------------
Tässä 20.1.2018 päivitystä:

Vieras kaupunki, vieraat ihmiset.... ei mitään tuttua!
Miksi olin täällä? Miksi?

Istuin pöydän ääressä ja mietin. Katselin muita, paikallisia, hiljaa....
Pyörittelin sormea lasini reunalla, se soi hiljaa.

Väkeä ei ollut liikkeellä kovinkaan paljoa. Itsekin mietin, että ehkä olisi
parempi palata hotellihuoneeseen ja tylsistyä television ääreen....
Mutta, mutta... jokin sisällä sanoi, että ole vielä paikoillasi. Huokasin!
Silti vieläkään en tahtonut ymmärtää, että miksi olin tässä kaupungissa - yksin...

Aikaa kului, otin toisen "samanlaisen" ja tunsin baarimikon hiljaisen, pitkän
katseen - kysyvän - tuijottavan minua sitä antaessaan. Olisin halunnut  sanoa jotain,
mutta tyydyin vain maksamaan ja kiittämään. Jäin tiskin varteen istumaan,
ehkäpä kohtalooni tyytymään..... täällä olisin, vieraassa kaupungissa,
vieraiden ihmisten maailmassa - irti omasta elämästä, entisestä.

Ja ilta eteni.... eteni, mutta oliko sillä päämäärää?

Yllättäin ravintolaan oli tullut orkesteri, he aloittivat soittamisen.
Käännyin heitä katselemaaan, tunsin pienen hymynkareen huulillani.
Kuulosti hyvältä - ja huomasin naputtelevani sormilla tiskiä.

Aika eteni, kappaleet vaihtuivat. Tanssilattialla kävi väliin muutamia
pareja tanssimassa, tuttuja toisilleen. Itsekin mietin, uskaltaisinko...
- vaikka tanssija en ollutkaan.
Ajatukseni keskeytyi.... - yllättäin.... niin yllättäin.... vuoksi hänen!

Viereeni tiskille tuli tuo kaunotar!
Silkkisen täydellinen iho harsottu punaiseen mekkoon, joka oli kuin
tehty hänelle - ja niin varmasti olikin. Hän vilkaisi minua, hymyili kevyesti
ja tilasi juomansa.

Mittailin vaivihkaa katseellani häntä, ihailin. Tietty hänellä on seuraa, arvelin.
Vaan hänkin jäi tiskin varteen istumaan, lähes vierelleni -  tuolin selkämykseen nojailemaan....
Katseli orkesteria ääneti, seurasi tanssijoita tarkasti - kuin arvioiden liikkeitä jokaista.

Sitten lava tyhjeni, orkesterista joku selitti jotain, mutta kieltä en ymmärtänyt ja huomasin
lavan etuosaan tulevan tuon pienen hanuristin.
Samassa tuo nainen nousi seisomaan, katsahti minua - nappasi kädestäni ja vei lavalle!
En saanut sanaa suustani, häkellyin..... katsoin
Häntä kysyvästi, hieman estellen.... mutta
ennen kuin ehdin mitään lausua, hän vain totesi: "Tule, anna sydämesi viedä sinua - ja minua!
Viettele minut musiikilla, anna sen vietellä sinut - ja minä......." Sitten kappale alkoi ja
tuon puna-asuisen kaunottaren sanat ja liikkeet veivät minut mennessään....

https://www.youtube.com/watch?v=z0ghCTeaPKI

Kappale vei meitä, hän vei minua - ja minä tein parhaani, jotta pystyin tanssimaan
tahdissa.... vaikka helppoa se ei ollut!
Hän hypnotisoi minut katseellaan, vietteli liikkeillään.... vei minut hetkessä aikaan
ja paikkaan erilaiseen, outoon - unenkaltaiseen olotilaan. Huumaannuin
ja tanssin kuin taiottu.
En nähnyt muuta kuin hänet!
En kuullut muuta kuin tuon kappaleen!

Ja sitten se loppui!

Meni hetki, heräsin kuin unesta. Seisoin keskellä tanssilattiaa ja huomasin, että
meitä tuijotettiin lattian reunoilta. Hän hymyili. Orkesterin soittajat katselivat meitä hetken
sanomatta sanaakaan..... - sitten hitaasti he alkoivat taputtaa käsiään yhteen ja kaikki
yhtyivät aploodeihin.... Kunnes alkoi uusi kappale - joka taas vei minut johonkin,
tuon tuntemattoman kauniin naisen kanssa!

https://www.youtube.com/watch?v=2iS8KhNtc4Q

Tuokaan ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta minulle se oli ikuisuus.
Ikuisuus irti siitä elämästä, missä olin ollut!
Ikuisuus irti tästä vieraasta kaupungista ja vieraista ihmisistä.

Kappaleen päätyttyä hän vain lähti... poistui ravintolasta kenenkään estelemättä
tai sanomatta hänelle mitään, jäin taas yksin.
Palasin baaritiskille, baarimikko ojensi suoraan minulle "samanlaisen"
- eikä suostunut ottamaan rahaa vastaan! Hämmennyin, mutta päätin olla hiljaa.
Join lasini tyhjäksi ja päätin poistua.
Tunsin, kuinka minua seurasi katseellaan useampi ihminen... mutta kukaan ei
sanonut ääneen sanaakaan. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikka orkesteri
soitti jo ja tanssitti asiakkaita.

Pääsin ulko-ovelle ja kuulin kun joku puhutteli minua. Käännyin.
Se oli hän! Tuo puna-asuinen kaunotar nousi nojatuolista ja tuli luokseni.
"Sehän kesti. Olisiko meillä vielä ainakin yksi yhteinen tango jäljellä?"
Poistuimme iltaan viileään......
-----------------------------------------------------------------------------

Tässä pieni rakkaustarina animaationa:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu5gSD5sZw&feature=youtu.be
-----------------------------------------------------------------------------
TÄSTÄ SITTEN 29.1.2018 ALKAVA PÄIVITYS:

Hän oli tullut tuohon kadunkulmaan vuosia - vuosia sitten ensimmäisen kerran.
Silloin kasvot olivat vielä olleet sileät ja kädet suuret ja voimakkaat.

Joka ilta kerran viikossa samaan aikaan, siihen samaan paikkaan, hän saapui.
Ei välittänyt säästä, ei hänelle naureskelijoista - eikä ihmettelijöistä.
Toisinaan hän vain seisoi tuota kivitalon seinää vasten, mikä oli myöskin
vuosikymmenten aikana nähnyt ja kuullut monenmoista.

Mies asetteli rauhallisesti jokaisena iltana, kun tuli tuolle tutulle paikalleen,
maahan pienen liinan, sen päälle pienen taitettavan pöydän ja viereen tuolin.
Pöydälle hän asetteli pienestä laukusta aina yhden viinipullon ja lasin ja
alkuun hän aina istui tuolilla jonkin aikaa, avaten rauhallisesti pullon ja
nauttien siitä lasillisen... useimmiten tosin vain muutaman kulauksen.

Ohikulkijat useimmiten vain vilkaisivat miestä, joskus joku pysähtyi hetkeksi
katsomaan häntä, mutta ei sen enempää.
Ja aikaa kului..... kunnes jostain kajahti yksinäisen kirkon kello, jolloin mies
nousi, otti hatun päästään laittaen sen maahan - jos joku vaikka heittäisi siihen kolikon tai pari.

Ja sitten hän aloitti.......
Hän aloitti laulamisen - ja yleensä silloin ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan häntä!
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain kuuntelivat hiljaa... - ei edes yskäisyjä kuultu.
Mies lauloi muutaman laulun, kumarsi ja istahti tuolille sanomatta sanaakaan,
kaataen pullosta lasiinsa hieman lisää viiniä. Tuolloin aina lakkiin alkoi kilahdella kolikoita
ja ilmestyi sinne aina seteleitäkin. Ihmiset jäivät odottamaan..... uudet ohikulkijat
katselivat ihmeissään, mitä paikalla tapahtuu ja ne, ketkä kuulivat miehen laulun
- jäivät myöskin paikoilleen ihastelemaan häntä.

Näin jatkui viikkoja - viikot vaihtuivat kuukausiksi - kuukaudet vuosiksi.
Miestä alettiin kutsumaan paikkakunnan nimen mukaan kaupungin ääneksi
Kukaan vain ei tiennyt, mikä mies tämä oikeasti oli ja mikä oli hänen oikea nimensä.
Koskaan kukaan ei edes ollut tohtinut kysyä sitä mieheltä.

Maine levisi, paikalle alkoi ilmestyä aina hieman ennen, kuin mies tuli tutulle kulmalleen,
väkeä.... turisteja ja paikallisia, niin nuoria kuin vanhojakin.
Kyseisen korttelin kauppiaat olivat mielissään miehen saamasta julkisuudesta, toihan se
heidän ravintoloihin ja muihinkin liikkeisiin lisää asiakkaita! Tästä hyvästä kauppiaat
yhteistuumin pitivät huolen siitä, että kyseinen kadunkulma oli aina siisti ja se jopa sai
oman katuvalaistuksen juuri tuon miehen ansiosta - ja koko lystin maksoivat nuo
kauppiaat, tietenkin toivoen että mies jaksaa laulaa vielä vuosia.

Vuodet vierivätkin. Mies vanheni ja hänen ääneensä tuli uusia sävyjä, vivahteita...
mutta lauluääni eikä laulu huonontunut missään vaiheessa.
Sitten eräänä iltana, juuri sinä iltana..... - kulma oli taas täynnä väkeä, mutta....
mutta.... - miestä ei näkynyt! Meni tunti, kirkonkello oli soittanut jo aikoja sitten iltakellonsa.
Ihmiset ihmettelivät, epävarmoina kyselivät toisiltaan ja korttelin kauppiailta, missä mies on.
Kukaan ei osannut vastata!

Hämmentyneinä väki hävisi paikalta, toivoen että seuraavalla viikolla mies olisi jälleen paikalla.
Meni viikko..... - toivonrikkaina miehen paikalle saapumisesta väki oli jälleen ilmestynyt
odottamaan häntä.... - vaan turhaan! Jälleen kirkonkellot soivat, miestä ei näkynyt.
Nyt alkoi pelko kalvaa pikkuhiljaa ihmisten mieliä!
Olisiko hänelle sattunut jotain, jotain vakavaa... jotain.... - ei, sitä ei ääneen sanottu,
vaikka moni sitä pelkäsi, koska olihan mies selvästi iäkäs.

Meni viikko.... ja vielä toinenkin. Enää paikalle ei ollut ilmestynyt kuin kourallinen uskollisia
kuulijoita, joiden mielissä yhä sykki toivo. Mies palaisi vielä!
Sitten nähtiin kujan varjoista jonkun hiljaa astelevan, hyvin varovasti, kohti tuota tuttua
kadunkulmaa. Kansa pidätteli hengitystään toivoen parasta.... ja.....
Kadunkulmaan asteli mustat lasit silmillään vanha mies, hapuili ympäristöään ja kosketteli
seiniä, kunnes tunnisti olevansa oikeassa paikassa.
Ihmiset kuiskuttelivat toisilleen, kaikilla oli sama kysymys mielessä..... nuo mustat lasit!
Mies tärisi hieman, mutta siitä huolimatta sai aseteltua liinan, pöydän, tuolin ja tuon
viinipullon sekä lasin ja hatun - kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja.

Sana miehen ilmestymisestä oli kiirinyt ja nopeasti paikalla oli lukematon määrä ihmisiä!
Kaikki olivat hiljaa, jokainen odotti miehen laulua..... ja lopulta hän nousi ylös ja....

https://www.youtube.com/watch?v=_NBG4HG6Z94

........ lauloi vain tuon yhden laulun! Ihmiset pidättelivät henkeään, kyyneliään...
Se kosketti jokaista enemmän, kuin yksikään hänen aiemmista lauluista koskaan.
Laulun loputtua mies istahti hiljaa, jälleen äänettömänä tuolilleen.
Mutta mitä tekivät kuulijat? Kukaan ei taputtanut, kukaan ei sanonut sanaakaan....
- mutta kuin yhteisestä sopimuksesta jokainen käveli miehen luo ja laittoi hattuun
rahaa, enemmän tai vähemmän. Miehen ilme ei värähtänyt kertaakaan.
Lopulta hän keräsi hiljaa rahat hatusta, laittoi sen päähänsä ja hieman varovasti
kasasi tavaransa ja kääntyi paikalle jääneiden puoleen, kumarsi kerran ja lähti
varovasti kävelemään sitä kujaa pitkin mistä oli tullutkin.

Mutta palasiko mies enää tuolle paikalle, missä hän oli ollut vuosikausia?
Ehkä - ehkä ei...... se selviää vain löytämällä tuo kyseinen vanhan kaupungin kadunkulma.
-------------------------------------------------------------------------------------------

Syksyn merkkejä ilmassa

No niin, sitten se syksy alkaa tehdä tuloaan oikein selkein askelin.
Vettäkin on välillä satanut ja illat ovat viilentyneet nopeasti. Päivisin on vielä ollut mukavan lämmintä,
jopa tällainen vilukissa on vielä pystynyt liikkumaan jopa ilman takkia ulkosalla.

Töitä on saanut tehdä kiitettävästi ja terveenä ainakin toistaiseksi olen saanut olla, hyvä niin.
Joku voisi kysyä, eikö minulla ole mitään muuta kuin työ ja nukkuminen, mutta onnekseni
voin sanoa, että on ja kiitos muutamalle todella upealle ihmiselle siitä, että elämästä löytyy
väriä - lämpöä - hymyä ........ jne. ja kun taas poissa on sellaisia kuvioita, jotka eivät ole olleet
todellisia kaikin puolin, mutta elämä on... aina sattuu ja tapahtuu.
--------------------------------------------------------------------

Mä katsoa sain sun silmiä vain, mietin mitä niiden taakse kätkeytyy.
Mä katselin ja katselin, mietin ja arvailin.
Mutta - sinä et paljastanut mitään, et silmiini katsonut suoraan - et koskaan.

Mä katsoa sain noita salaperäisiä silmiä vain, vain hetken miettien....
mitä ne näkevätkään, mutta mitä ne piilottavatkaan.
Vaan - sinä et kertonut, et näyttänyt, ei katseesi paljastanut koskaan suoraan mitään - ei koskaan.

Mä katsoin ja katsoin, sen hetken mitä sain.... silmiäsi vain.
Oudon katseen usein vastaani sain, ei lämmin se ollut - ei kylmä se ollut....
se oli vain jotain, mikä ei kertonut koskaan mitään..... oli kuin olisi tyhjä ollut, vaan
silti täynnä kaikkea - mitä et takaa silmien paljastanut koskaan, et suoraan..... etkä muutenkaan.

Lopulta en enää voinut katsoa sinua silmiin!
Lopulta väsyin miettimään, arvuuttelemaan.... toivomaan, että näkisin salaisuuksiin
taakse noiden silmien.... tietäisin, mitä katseesi kertoivat - mitä ne tarkoittivat.
Väsyin, silmieni katse siirtyi sivuun... toisaalle.... en enää voinut, en enää jaksanut.

Jäit yksin tuon salaisen katseesi kanssa, jäit - tyhjän ja täynnä salaisuuksia olevien katseittesi kanssa.
Ja poistuessani mietin, osaako kukaan koskaan katsoa sinua silmiisi niin, että
ymmärtäisi mitä silmäsi sanovat.....

----------------------------------------------------------------------

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Niitä kuivaks´ saanut en,
ne valui läpi sormien,
kun käsilläni piilotin
mä kasvoni peittäen.

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Tippui välistä sormien, kyyneleitä hiljalleen.
Huuleni värisevät kostuttaen.
Maistoin kielellä suolan
kyyneleen huulilleni tuovan....
ruosteenpunaisen!

Se oli ruosteenpunainen,
tuo väri kyynelten.
Ne valui poskille - ahavoituneille.

Värisevin huulin kuiskailin,
sanoja sanottuja vielä tapailin.
Ei, en saanut sanottua sanaakaan,
minut valtasi tunne vaan....
- sisältä ahdistaa!
Ja ruosteenpunaiset kyyneleet,
ne valuvat poskilleni hiljalleen.

.... yhä uudelleen ja uudelleen......
------------------------------------------------------------


Heräsin hymyillen, valkoisten lakanoiden välistä - venytellen.
Aaaah...... muistelin hetkiä eilisen! Oi, miten olinkaan saanut nauttia.....
- elämä oli kuin olikin ihanaa!

Hiljaisuuden rikkoi pieni tuhina, sängystäni....
Katsahdin vierelleni ja näin siinä sinut!
Nukuit vielä niin levollisesti, kaunis - onnellinen hymy kasvoillasi.
Silitin varovasti hiuksiasi...... katseellani suutelin sinua, en tohtinut herättää!

Nousin hiljaa..... astelin keittiöön... ahertelemaan.
Valmistin aamiaista, jotain pientä vain - ja palasin luoksesi sängylle.
Silitin uudelleen noita pehmeitä hiuksiasi, nyt laskeuduin vierellesi ja suutelin...
- poskeasi.
Hieman havahduit, hymyilit... - varovasti avasit silmäsi ja katsoit minua
säteillen, onnellisena.... saaden mieleni ja sydämeni leijumaan, korkeuksissa uusissa!

Tulin vierellesi, otin sinut kainalooni. Painoit hiljaa pääsi rinnalleni jääden siihen.....
Meillä ei ollut kiire mihinkään - ei aamiaiselle, ei toisaalle - ei mihinkään.
Oli vain se hetki ja me kaksi!

Hiljaa vaihdoimme sanoja, juttelimme eilisestä. Naurahdimme.... muistelimme
mitä kaikkea teimme - mitä kaikkea halusimme..... ja mitä me todella halusimme...
- me halusimme.......
Nousin hieman, vaalea peitto heilahti kauniin vartalosi päältä sivuun ja halasin
sinua, suutelin hieman..... pidin vain lähelläni.... hellien hiljaa.

Ummistit silmäsi, annoit kätesi vaeltaa selässäni, kun vein sinua.....
tein väreitä viileitä, kiusallisen kiihoittavia - sinulle... annoin sinun nauttia!
Ja aamusta tuli kaunis, meidän kahden.

----------------------------------------------------------

Istuin kivellä, puron reunalla ja katselin solisevan veden juoksua.
Hiljaa virtasi vesi kohti uomia suurempia ja isompia puroja -
kohti jokea, mikä yhtyisi toiseen - isompaan ja lopulta löytäen järven tai meren.

Istuin ja katselin. Purossa ui veden juoksun mukana lehtiä, syksyisiä.
Ne pyörivät kivien lomassa, jotkut upposivat kokonaan vaan toiset
keinuivat pinnalla sinnikkäästi edeten purossa kauemmaksi ja kauemmaksi.

Mietin elämää.... se oli kuin puron soliseva vesi.
Mietin ja ajattelin, mistä olikaan kaikki lähtenyt - miten oli jo tähän asti tultu...
ja mihin se oma elämän virta vielä veisi.

Ajatukseni keskeytti näky erilainen - purossa......
Jokin höyhen keinui majesteetillisen hiljaa veden yllä. Ei antanut pienten
kivikkojen häiritä keinuntaa, ei etenemistä laisinkaan.

Mietin, mistä höyhen matkaan oli tullut, kun näin sen päällä pisaran
- kristallin kirkkaan pisaran.
Joku oli sen laittanut matkaan, uimaan purossa eteenpäin
- toivoen että se löydettäisiin.........

Ja kuin jossain määrätty olisi ollut, tuo höyhen pisara matkustajanaan,
pysähtyi kohdalleni kiven vierelle siihen puron reunalle, missä olinkaan.
Tuijotin näkyä hiljaa - en osannut sanoa mitään, en ajatella
- olin vain lumoutunut.... toivoen, että se olisi minulle!

Niinpä nousin ja lähdin kävelemään... eteenpäin....
puroa vastavirtaan ylöspäin, toivoen että löytäsin hänet, ken tuon
höyhenen pisaran kera matkaan laittanut oli!
Ehkä juuri minua varten, ehkä....

Ja minä taivalsin ja taivalsin ja lopulta näin jotain.......
Hymyilin! Se oli sittenkin minulle - se höyhen kera pisaran.

----------------------------------------------------------------------

Alkoiko kesä jo?

Niin, otsikosta sen huomaa, mitä minäkin kuten varmaan monet muutkin ovat miettineet!
Eli missä se kesä on? Onko kesää jäljellä? Sataako vettä... juhannuksenakin......?
Mutta vaikka on ollut hieman viileähköä, mikä toisaalta on aivan normaalia näin alkukesästä,
niin ketään ei ole kai huomannut sitä iloista seikkaa, että itikoita tms. ei ole niin paljoa
lennellyt riesana! Itse en ainakaan ole huomannut.

Lomia jo moni viettelee. Itse meinaan pidellä hieman pätkissä taas lomaa, kuten viimeiset
xxx-vuotta (ette halua tietää). Missä sitten näitä pätkiä vietän, olenko jonkun kanssa vai miten...
- en osaa itsekään noihin vastata vielä. Otan päivän kerrallaan ja nautin elämästä
niissä puitteissa, kuin vainkin saan ja kykenen - sekä osaan.
---------------------------------------------------------------------------------

Oli aika, juuri sellainen.... me kahdestaan naurettiin ja elettiin.
Oli aika!
Kaikkea koettiin, isoja iloja - pieniä juttuja.... kaikkea.
Oli aika!

Sitä se oli, jotain taianomaista - jotain outoa, erilaista.
Kaksi vierasta - silti tuttua.... toisissaan, toisilleen...... kylmässä maailmassa.
Oli aika!

Vaan kerran se katosi. Hävisi, kuin savukiehkura tuuleen... taivaalle....
Meni aika!
Ei jäänyt kuin mieleen ne hetket, joita oli ollut silloin..... silloin, kun oli aika.
Vaan sitten ei ollutkaan mitään, kun...
Meni aika!

Tuli tyhjyys... tuli kuilu kahden väliin! Outo, ylipääsemätön.... - ja turha!
Tuli epävarmuus, tuli tuska.... tunne siitä, että kaikki kaunis
jopa muistoista vietäisiin pois... ja jäisi eteen vain se pimeä kuilu - täysin turha!

Aikaa kului.... kellon viisarit kiersivät kehää.
Vaihtui tunnit päiviksi, vaihtui päivät viikoiksi.... vaihtui viikot kuukausiski...
Aikaa kului....

Ja sitten, jostain tuli eteeni... silmiini.... jotain, mikä sai kyyneleet niille nousemaan!
Jostain kaukaa - silti niin läheltä - kerroit minulle, että ....
Sydämeni oli pysähtyä! Silmäni vain tuijotti niitä sanoja!
Huusin sisälläni itselleni.... - rakentaisimmeko sillan tuon kuilun yli?
Toivoin ja toivon - rakentaisimmehan.....!

Jotta olisi.... jotain, aikaa sellaista mitä ei voisi olla muuten.
--------------------------------------------------------------------------------

Vihdoinkin oli vapaata! Päätin käyttää sen hyväkseni ja herätä varhain.
Auringon kirkkaat säteet valaisivat aamuani ja katselin ulos.... luonto oli vielä
hieman unessa.... vain lintujen laulua kuulin, eipä edes liikennettä paljoa ollut.

Päätin lähteä reippailemaan. Joskus aiemmin olin tykännyt kulkea metsissä...
samoilla vain poluilla ja nauttia luonnosta. Nyt päätin pitkästä aikaa taas tehdä noin.

Vaan ensin kunnon tankkaus ja sitten päälle ja ulos.
Hetken mietin, minne lähtisin. Aivan kodin läheisyydessä ei ollut oikein sopivia
metsiä pienelle retkelle, jotenka ei muuta kuin auto alle ja matkaan.
Ajelin sinne tänne ilman sen kummempaa suuntaa ja lopulta erään pienen kantatien
varrelta löysin siitä erkanevan metsätien, käännyin sille.
Ajettuani hetken matkaa löysin paikan, mihin saatoin jättää autoni parkkiin ja
sitten vain hieman katselemaan maastoa, missä sitä olisi, että löytäisin takaisin autolle.

Lähdin kävelemään. Hetken matkaa kävelin tuota metsätietä eteenpäin vaan jonkin aikaa
sitä kuljettuani näin pienen polun ja päätin lähteä sitä pitkin kulkemaan.
Tuo polku kiemurteli vanhojen kuusien lomassa.... ja jonkin aikaa kuljettuani
huomasin, että sitä ei ollut ollenkaan! Mitä? Siis ei polkua...... edessäpäin.
Päätin kääntyä, vaan samassa kun olin lähdössä takaisinpäin, kuulin hentoista laulua
jostain... se kuului tuolta edestäpäin!

Olisiko siellä joku? Vai tuuliko tepposensa teki? Mietin hetken ja tunsin pulssini
kiihtyvän. Päätin lähteä katsomaan, mistä tuo laulu tulisi.
Hiljaa etenin, astelin varovasti etten vain millään varomattomalla astumisella
rasauttaisi vaikka jotain kuivunutta puunoksaa halki ja tuo jokin, mikä yhä lauloi,
pelästyisi ja ehkä katoaisi minulta!

Olin jo jokusen minuutin kävellyt, kun eteeni aukeni yllättäin sammaloitunut,
hieman kivetty polku! Katselin sitä ihmeissäni ja mietin, miten ihmeessä täällä
keskellä metsää olisi tuollainen.
Ja taas tuo laulu kuului!

Lähdin etenemään tuota pientä polkua pitkin ja sen päähän päästyäni tulin
keskellä metsää olevalle pienelle aukealle, mihin aurinko pääsi paistamaan
kirkkaana pilvettömältä taivaalta. Katselin ympärilleni, laulu oli lakannut... vielä
hetki sitten se oli kuulunut - ja kuulunut tosi läheltä.
Jäin seisomaan aukean laidalle kun kuulin:
"Sinä tulit!" Pelästyin. Joku puhui minulle. Pääni pyöri ympyrää, vaan en alkuun nähnyt
ketään.... missään, sitten tuo jokin sanoi uudelleen saman ja nyt näin hänet.....
Hymyni nousi sydämestäni saakka!
En olisi tätä odottanut, en ikinä.... mutta mitä näinkään... se minut onnellliseksi sai.
Ja juoksin suoraan hänen luokseen kaapaten hänet syliini, suudellen kevyesti poskelle.

Enkä voinut kuin olla onnellinen, että olin päättänyt lähteä vaeltelemaan pitkästä aikaa!
----------------------------------------------------------------------------

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo...... jälleen.....
Tule mun luo!

Ota kädestäni kiinni, minkä sulle ojennan....
Katso silmiini avoimiin, näe niiden taakse.
Tunne sielussa se, minkä tunsit silloin....

Tule mun luo!

Älä karkuun enää juokse, älä itseäsi pelkää.
Älä turhaan aristele ja itsellesi uskottele, että ei - ei... ei enää...
Vaan, pyydän:

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Tunne se, mitä tuntea sait. Tiedät sen tunteen.... edelleen...
siellä syvällä sisimmässäsi!
Tunne se, mikä nauraa sut sai. Tiedät sen tunteen.... vieläkin...
siellä..... missä ovat muistotkin!

Tule mun luo!

Anna mun hiljaa sulle kertoa,
anna mun hiljaa sulle todeta,
anna mun hiljaa sulle näyttää..... Mitä sinä oletkaan....
Vaikka edes yhtenä aamuna, yhtenä yönä, yhtenä iltana.... milloin vain.

Siksi niin pyydänkin:
Tule mun luo!
Tule....tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Sinut vain leijumaan haluan, vaikka vain hetkeksi.
Sinut kun onnelliseksi haluan - ikuisesti!
Ja sen voisin hetkeksi, pienenä ikuisuutena tehdä... jos vain
Tulet mun luo.
-------------------------------------------------------------------------

Sä kerroit olevasi arka, sä kerroit että olet sirpaleina.
Suhun sattui sisältä hiljaa, suhun sattui kaikki ulkoapäin.
Sä pelkäsit elämää..... pelkäsit itseäsi......
ainoa mitä et pelännyt, oli yksinäisyys - pimeässä.
Vain sillä koit olevasi turvassa.

Sä tärisit, kerroit mulle arkaillen.
Sä pelkäsit, että nauraisin. Sä välttelit katseitani..... väistelit
kosketuksia.... et halunnut, et uskaltanut... et osannut, antaa tulla lähelle!

Kuulin tarinoita elämästäsi.
Kuulin hetkiä menneisyydestäsi.
Kuulin äänessä itkua, vaikka en nähnyt kyyneliä....
Kuulin äänessä pelkoa, vaikka koititkin sitä peitellä....

Lopulta en enää voinut vain olla!
Otin sinusta hiljaa kiinni. Otin vain käsistäsi.... pehmeästi ne suljin omiini.
Tärisit.... katsoit minua pelästyneenä... arkaillen.
Pelkäsit kai, mitä tekisin.
Vaan kuiskasin hiljaa pari sanaa sinulle.... irroitin otteeni ja sain sinut
otettua halaukseen..... varovaiseen, ensimmäiseen........

Kuulin, kuinka kyyneleesi valloilleen pääsi ja itkit olkaani vasten.
Tunsin, kuinka puristauduit minua vasten..... kaipasit turvaa, suojaa...
- ja sitä minä halusin antaa!

Ja tuon hetken jälkeen lupasin sulle, lupasin ikuisesti....
suojella sinua niin kuin osaisin, turvanasi olla niin kuin taitaisin....
kädet ympärilläsi pitäen. Olisin lähellä - vaikka olisin kaukana - ikuisesti!

Silloin tiesit, että en olisi mitään mitä pelkäsit.
Silloin tunsit, että en olisi sitä mitä ajattelit.
Ja sun oli pitkästä aikaa hyvä olla. Hymyilit!
------------------------------------------------------------------

Väsyttää.... silmät vain puolitangossa.... nukuttaa...
Mies haukottelee, venyttelee.
Mikään auta ei - väsy voiton vei.

Pinnistelee, yrittää... yrittää... ei vain jaksa.
Nukuttaa, voimat vähenevät ja uupumus valtaa mielen...
- vie miehen.

Valuu luomet päälle silmien, pimeyden mieleen tuoden
- uneen miehen vieden.
Ei jaksa... ei - haukottelee hetken, sitten painuu pää... hiljalleen.
Siihen jääden, nukahtaen... tuhisee tuo mies, väsynyt - täysin uupunut.

Uni miehen vei, mitään mahtanut hän ei!
Päiväuneksija kesken kaiken, torkkuja ottaen.... siinä hän oli:
 Nukahtanut mies.
----------------------------------------------------------------------------

Kiitos ja näkemiin.
Aikani kuuntelin, selityksiä ja selityksiä..... kaikesta.
Sä et vain ymmärtänyt tai et vain tajunnut... ei, et todellakaan
- luulit että tietäisit, luulit vaan et tiennyt.

Kiitos ja näkemiin.
Aikani seurasin sivusta, selittelyä ja sepittelyä....kaikesta.
Sä et vain ottanut onkeesi, et niskasta itseäsi nostanut - etkä kuunnellut
- luullen että riitti kun omaa mielikuvaasi intit ja intit.

Kiitos ja näkemiin.
Päätin antaa olla, päätin sivuun mennä.
Mitä sitä turhaan yrittää, kun et halua neuvoja - et kuunnella sanoja,
ehkä joltain toiselta, ehkä asioita kokeneelta....
Mutta kun ei niin ei.
Sä olit vain sä - inttäen vain sä.

Joten miksi turhaa yrittää.....
Sanon vain:
Kiitos ja näkemiin.
Yritä pärjätä avuitta, neuvoitta..... mitään.

Ellet silmiäsi avaa  - mieltäsikin, on taipaleesi raskas....
-tulet sen vain huomaamaan!
Elämä ei ole helppoa, mutta siitä voi tehdä siedettävää...
- kun suostuu toisten neuvoa ja auttaa - tarvittaessa.

Siihen saakka:
Kiitos ja näkemiin!
-----------------------------------------------------------------------------

Mulla oli ne hetket, täysin omat - hiljaiset.

Nautin tuokioista omista, nautin..... kuten nytkin!
Olin omillani, olin itselleni... vain omalle sielulleni, sydämelleni.

Pitkästä aikaa!

Mulla oli ne hetket, täysin omat - onnelliset.

Nautin ajasta omasta, nautin....kuten nytkin!
Olin itselleni, olin rauhassa.... vain omalle mielelleni, maailmalleni.

Pitkästä aikaa!

Kaivoin esille levyn, katselin sen kantta ja sivelin sitä hetken....
Otin levyn esille ja asetin soittimelle..... nostin neulan hitaasti,
kuin elokuvassa..... hitaasti - laskin sen levylle, varovasti... uralle...
- ja kohta asunnon täytti nuo sävelet....... kevyt huokaisu!

Nautin tästä tuokiosta!
Pitkästä aikaa!
Minä - itselleni, vain omalle sydämelle - vain omalle sielulle.

Asunnossa oli vain minä ja tuo musiikki.
Seurasin levyn tasaista pyörimistä soittimella.
Musiikki ja tuo pyöriminen sai minut lähes maagisen hypnoottiseen,
onnelliseen tilaan - olinko nirvanassa.....!!!?

Nautin.
Sain olla taas, pitkästä aikaa..... itselleni.
Ja vain musiikki kuului asunnosta.
------------------------------------------------------------------------

Pikkunuhan jälkimainingeissa

Tällaista se kevät on sitten ollut jonkin aikaa: Nenä vuotaa, aivastukset kaikuvat ympäri asuntoa ja
kurkkua kutittaa ja yskittää. Ainoastaan kuumetta ei ole ollut, eli ihan sentään en ole
joutunut pelkäksi sängyn vangiksi jäämään. No töissä on tietenkin ollut hieman vaikeampaa, kun
väliin tuo ääni on pettänyt ja sitä kun joudun käyttämään... välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Mutta eipä valiteta vaan mennään eteenpäin!
----------------------------------------------------------------------

Sieltä kuului taas, sitä hiljaista ääntä....
Hänellä oli paha olla.
Sieltä kuului.... nyyhkintää vaimeaa
- ja minusta tuntui pahalta!

Tuolla jossain, naapurissa jollain, oli paha olla.
Sitä jouduin usein kuuntelemaan ja se mieltäni raastoi,
sydämestä otti.

Väliin meni aikoja, ei kuulunut mitään.
Mutta sitten se alkoi taas, yleensä myöhään illalla...
kun jo melkein kaikki olivat nukkumassa - paitsi minä ja hän...
- kenellä oli paha olla.

Mä mietin, kuka tuo oli.
Mä mietin, missä hän oli.
Mä mietin, voisinko auttaa.... osaisinko edes!
Ja taas sitä kuunnella sain, nyyhkintää vaimeaa.

Mutta tänään se oli erilaista!
Se oli raastavampaa, se oli tuskaisempaa - se oli riipaisevaa, sydämestä syvältä tulevaa.
Jollain oli todella paha olla.

Olin lähdössä hieman ulos ja pääsin rappuun.
Pääsin alas ulko-ovelle saakka kun jossain aukesi ovi ja
kuulin nyyhkintää! Joku tuli rappuun, itkien hiljaa.
Valot sammuivat, jäin pihalle oven luo... miettien, mitä sanoisin.
Ja kohta siihen ilmestyikin yksi nainen naapurista,
silmät punaisina kyynelistä.

Hän säpsähti kun mut näki.
Hän päänsä käänsi pois häpeillen, vaimeasti nyyhkien.
Mä kysyin, mikä on ja voinko auttaa.
Hän yllättyi, jäi viereeni ja kysyi, mitä olin sanonut.
Sanoin uudelleen ja nyt näin kasvotkin.
Hällä oli silmät punaisena kyynelistä, posket märkinä niistä.
Hän sanoi jotain, oikeastaan vain mutisi - ja minä nyökyttelin.

Siinä viileässä alkuyössä ulko-ovella juteltiin, enkä sitten
lähtenyt mihinkään, päätin häntä kuunnella - jos hänen
mieltä saisi nostettua, edes hetkisen... pienen.

Kaivoin nenäliinan hälle ja hän sai hieman kuivattua poskia ja silmiä.
Kiitti varovasti ja epäili, että hän vaikutti typerältä edessäni.
Vakuutin, että ei todellakaan ja varovasti laskin toisen käteni hänen
olkapäälle. Hän ei säpsähtänyt, katsoi minua ja kysyi hiljaa:
"Voisiksä halata mua?"

Kiedoin käteni hiljaa hänen ympärilleen, hän painoi itsensä minua vasten
ja huokaisi hiljaa "kiitos". Tuntui hyvältä, että sain tehtyä jotain hyvää...
ettei hän vain enää itkenyt.
Hän kertoi minuun nojaten, että oli valmis lähteen pitkälle, eikä tiennyt minne.
Pelkäsi jopa, että olisi voinut tehdä itselleen jotain......
- mutta onneksi oltiin törmätty.

Lopulta hän sanoi, että parempi kai mennä kotiin.
Itse olin samaa mieltä ja sanoin, että taidetaan olla lähes naapureita.
Ja rappussa kulkiessamme sovittiin, että jos on tarvetta jutella tai vaikka vain
kahviseuraa vailla, voi tulla ovikelloa soittelemaan.

Eikä ainakaan vielä ole uudelleen surullisen ikävää nyyhkintää kuulunut.
--------------------------------------------------------------------------------

Aavemaisena yössä osui kasvoille jotain.
Aavemaisena leijui, kuin tuuli hentoinen....
Jotain oli, mitään ei heti näkynyt...... jotain erilaista, tuntematonta.

Mä avasin silmäni, unesta heräsin... tai herättikö joku?
Nousin sängyltä, pimeää..... yö ei ollut vielä taittunut aamuun.
Ja olin kuulevinani jotain... vai vaiko mielikuvitus tepposia teki?

Hipaisiko taas jokin minua? Oliko tässä joku?
Leijuiko läsnä tässä jotain, mi minua seurasi vai valvoi
- vai oliko sillä muuta syytä minun luona olla, uneni katkoa?

Koitin sanoa jotain, mutta ääntä en saanut kurkusta.
Koitin nousta, mutta tuntui kuin jokin paino olisi puristanut minut sängylle.
Koitin ymmärtää vaan olin ymmälläni.

Ja jokin outo häivähti ohitseni, jäi vähän matkan päähän eteeni....
leijui siinä..... ja tunsin olon rauhaisan valtaavan koko mieleni, itseni!

Olin yksin, mutta en yksin - silläkään hetkellä.

https://www.youtube.com/watch?v=IDEIol3cgF4

-------------------------------------------------------------------

Sä kerroit siitä naisesta.
Sä kerroit ja äänessä oli kauhua, aitoa pelkoa.

Mä en alkuun sua uskonut, en käsittänyt.
Mutta sä kerroit uudestaan ja uudestaan.... aina kun kohdattiin.
Ja sitten aloin ymmärtää, sun elämää uhattiin - ellet suostuisi hänen kanssaan elämään!
Sä olit ahdistettu, sä olit kuristettu - sulla ei ollut omaa elämää.

Tuo nainen oli sut ensin valloittanut, ensin vietellyt ja saanut leijumaan.
Tuo nainen oli ensin ollut hurmaava, onnelliseksi sinut saanut.
Tuo nainen sai toiset kateellisiksi sinulle..... kunnes kääntyi esille tuo pimeä puoli julma.

Ja sä kerroit mulle, vain mulle.
Sä kerroit ja pelkäsit. Sä et tiennyt, mitä tehdä.... minne mennä, kuinka irti päästä!
Sä olit avuton - ahdistettu ja lannistettu.
Sä kaipasit apua, sun silmäsi huusivat sitä - ja sä pyysit itsekin sitä.

Me mietimme, todella mietimme.
Miten saisit takaisin elämäsi, miten saisit takaisin oman itsesi?
Ja todella jouduimme miettimään....... koska siitä ei helppoa tulisi - eikä tullutkaan....
- miten pääsisit vapaaksi, hänestä irti kokonaan.

Ja siitä hetkestä eteenpäin alkoin henkien taisto..... sinun elämästä!
Eikä sulla ollut kertaakaan ikävä sitä naista, ken sut kerran vietteli ja ansaan langetti.

---------------------------------------------------------------------

Tänään taas hieman yksin.
Tänään taas ilman toista, tänään.....

Tänään taas sai tuntea sitä, mitä halusi taaksensa jättää!
Tänään taas oli, kuin ei olisi mitään....

Tänään taas, tyhjänä oli - syli.
Tänään taas elää piti itsekseen!

Tänään taas ja taas ja taas ja... ja taas kai...
Tänään - se oli niin tätä - tänään - tyhjänä...... niin tyhjänä.

-------------------------------------------------------------------

Meitähän oli kaksi, minä ja sinä.
Meitähän oli - me.
Eikä siihen muita tarvittu, ei laisinkaan!

Meitähän oli kaksi, sinä ja minä.
Mehän olimme - me.
Siinä kaikki, mitä kaivattiin!

Niin me olitiin, kuten pitikin.
Me kaksi, vain me kaksi.
Niin me oltiin...... yhdessä liikuttiin
- elettiin ja naurettiin!
Me kaksi - ystävät parhaimmat.

Sitten vain jotain keksit, mielessäsi mietit.
Yllättäin päätit, ei ollutkaan enää kahta - ei.
Olisikin vain yksi: Sinä!
Ja jätit siihen kadunkulmalle kylmälle sen toisen, minut.

Välittänyt et, että ystävänä sinua pidin.
Ajatellut et, että sellaisena itseni sinulle annoin.
Olit vain sinä - ja mielesi pieni, äänet sisällä pääsi...
Vaikka annoitkin muiden sua painostaa,
päätäsi kääntää ja meidät musertaa....
- jättäen vain yhden, unohtaen toisen.

Eikä enää ollut edes sitä yhtä!
---------------------------------------------------------------

Sitä luuli hetken, että olisikin ollut jotain erilaista.
Sitä antoi mielelleen luvan kuvitella, elää haaveissa.
Sitäkö se oli?
Vain jonkin aikaa ja sitten ei mitään.....
Vai oliko se sittenkin jotain olemassa olevaa, jotain syntyvää?
Sitäkö se oli - sittenkin?

Mielessä pyöri hämmentyneenä paljon mietteitä.
Oli isoja, oli pieniä - oli sitä ja oli tätä.
Mutta oliko se sitä.... sitä, mitä mieli kuvitteli ja ajatuksissa pyöri?

Ehkä...
Ehkä ei....
Kuka tietää? Ehkä ei kukaan!

Ja mietteet vain mielessä pyöri, tunne oudosti sisällä hyöri.
Ilman suuntaa, ilman mitään - ilman..... vai..... ?
---------------------------------------------------------------

Hetkessä elämistä.

No niin, taas on hetki mennyt tavalla jos toisellakin ja onpa ollut viikko. Säpinää ja .... (sens.), heh heh, tai miten tuon ottaisi. Älkää kuitenkaan liian vakavasti, koska olen ujo ja hiljainen
"maalaispoika" hämeestä - vai miten sitä sanoisi.

Pikkujouluja on tullut juhlittua ja tehtyä, eli ei ainakaan ole tylsää ollut.
Hiukka väliin voimat ovat vähissä ja tuntuu siltä, että kun vain näenkin jossain tyynyn, olen
jo unessa. Mutta eteenpäin mennään, eikä valiteta! Nyt nautitaan jo lumestakin, hieno homma.

------------------------------------------------------------------------------------------------

Hiljaista, vielä niin hiljaista. Aamu ei ollut vielä niin pitkällä, että ihmiset ryntäilisivät
kaupoissa ja kauppakeskus kuhisisi kiireisiä ihmisiä jouluostoksilla.
Istuin lähes tyhjässä kahvilassa ja hymyilin. Silmäni säteili, olo oli tyyni ja onnellinen.
Miksi?
Minä tiesin syyn, joku tiesi syyn!
Ja vaikka siinä yksin olinkin, oli luonani myös joku toinen.....

Maistoin kuumaa kaakaota, kermavaahto sotki nenänpäätäni. Naurahdin!
Pieni pyyhkäisy ja haukkaisu croisantista. "Aah, tämä on elämää!" -huomasin ajattelevani.
Mikä aamu.

Kello ei ollut kuin puoli kymmenen. Vain muutama ihminen hiljaa käveli kahvilan ohitse.
Sain nauttia olosta, tilanteesta ja hetkestä - rauhassa.
Tiesin, että tästä päivästä tulisi ihana. Siitä kiitin: Sinua!
Ja kaakao maistui hyvältä....
----------------------------------------------------------------------------------

Sinä yönä hiljaa leijuivat hiutaleet.
Sinä yönä satoi puhdasta lunta.
Sinä yönä......

Olin yksin ollut, hetken aikaa.
Vaan sinulta viestin sain.
Pyysit luoksesi tulemaan, lähellesi ottamaan.
Minut! Minut halusit!

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Lähdin, kuljin. Taivasta katselin ja kuutamoa ihailin.
Pilvet pienet harsosivat sitä toisinaan ja kuun kristallisessa
valossa hiutaleet kimmelsivät timantteina.

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Tulin luoksesi, vierellesi.
Hieman ihmettelin, vaan sitä sanonut en mä ääneen.
Hieman mietiskelin, vaan sitä sinulle paljastanut en.
Hieman - hetken, kunnes sinä
kuin enkeli taivaan,
kuin enkeli.....

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Kiedot kätesi, kuin siipesi.
Kiedoit itsesi, kuin suojaksi
- mun ympärilleni, hellästi.

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.
-----------------------------------------------------------------------------------

Eräänä yönä heräsin, tuskainen hiki kehollani.
Sydämeni lyönnit takoivat rintaani, kiivaasti!
Kehoni vain valitti.

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Istuin pimeässä, sängyn laidalla ja mietin.
Hikoilin, otsaani pyyhin ja ihmettelin!
Miksi?

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Tajusin, olitkin jossain - kaukana.
Tajusin, olitkin poissa - silti lähellä.

Kaukana, lähellä - missä, mutta ei tässä!

Miksi menit? Miksi jätit? Miksi lähdit?
Kyselin itseltäni ja sinulle hiljaisuudessa huutaen.
Enkä vastausta pimeydessä saanut.

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Huokaisin, painoin uudestaan pääni tyynylle.
Mutta unta en saanut, sydämeni takoi rintaani - uudelleen ja uudelleen.
Tuskainen hiki vain kehoani peitti....
Enkä voinut mietteilleni mitään, pimeydessä syntyville - ikäville.

Se oli se yö...
Tuntui pahalta, liian pahalta.
 ---------------------------------------------------------------------------------

Koko yö oli satanut.
Aamulla hanget peittivät koko maan.
Aura-autot työtään tekivät, puskivat katuja auki.

Koko yö oli satanut.
Aamulla valkeat hanget hohtivat joka paikassa.
Ihmiset kahlasivat lumessa.

Jotkut hymyilivät, toiset tuskailivat.
Mutta se oli kaunista - talvinen luonto!

Koko yö oli satanut.
Aamulla luonto aukeni talvisena, valoisana.
Kaikkialla sitä oli, lunta kaunista.

Mieliin nousi monella, tulee se sittenkin - varmaan se tulisi:
Joulu valkoinen, oikeanlainen - Suomalainen!

Eikä ketään haitannut kahlata hangessa.
------------------------------------------------------------------------------------

Onko tällaista olemassa, vai onko tämä vain tarinaa?

Taas elelty muutama päivä jotenkin. Yksi yö meni valvoessa, mutta seuraava yö oli
ehkä yksi parhaimpia mitä olenkaan kokenut aikoihin! Miten ihmisen sielu voikin levätä
vaikka nukkuukin kevyesti, kuin koiranunta - vaikka tiedetään, että koiratkin voivat nukkua
niin etteivät herää vaikka pommi räjähtäisi vieressä.

No sitten päivät ovatkin olleet yhtä säätämistä ja säätämistä. Työrintamalla on ainakin
menoa ja meininkiä, no pikkujoulukausi käsillä niin kyllä sen huomaa varmaan
ammatissa kuin ammatissa. Ainoa mikä tässä on selvästi jäänyt vähemmälle, on syöminen.
Menee välillä lähes päivä ennenkuin tajuan, että nyt olisi pitänyt syödä muutakin kuin
yksi jogurtti tai pari leipää. Valitettavasti tuollainen olen ollut pidemmän aikaa ja toisinaan
menee pitkiäkin aikoja ihan tuollaisella ravintolinjalla. No eihän se terveellistä ole, tiedän!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Seisoit peilin edessä, hiljaa.
Et nähnyt kuvaasi, vain peiliä tuijotit.
Seisoit, tuijotit...... yllättäin heräsit, kuin unessa olisit ollut.
Tulit suihkusta lämpöisestä ja havahduit, katselit vain
huuruista peiliä.... pyyhkeellä pyyhit ja näit - silmäsi, kasvosi.
Väsyneet.
Väsyneet.
Liian väsyneet - kaikkeen.
Silti yritit hymyillä...

Seisoit peilin edessä, hiljaa.
Et nähnyt kuin silmäsi - tyhjinä, joita tuijotit.
Seisoit, tuijotit... yllättäin ymmärsit, kuin jokin ääni sen sulle sanoisi.
Tulit ulos tyhjästä, mielestäsi synkästä - jota katselit.
Väsyneenä.
Väsyneenä.
Lyötynä, väsyneenä - kaikkeen.
Sitten näit: hymyn...

Tajusit, olit ehkä yksin.
Olit ehkä tyhjä - olit ehkä väsynyt, mutta silti olit ja elit!
Tajusit.... kuitenkin sinulla oli jotain, mitä ei ollut hänellä,
kuka sinua ei nähnyt, vaikka vierelläsi eli - vierelläsi oli.
Olit jotain, olit jotain suurempaa!

Virkistyit!
Nousi hymy, näit silmäsi kirkastuvan.
Ymmärsit!

Sinä voit, sinä pystyt!
Ymmärsit: Elämäsi on käsissäsi, ei ymmärtämättömän hallussa,
ei välittämättömien "ystävien", ei ollenkaan.
Ja ääneen naurahdit.

Tästä alkoi uusi aika, sinulla.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Viileä yö kietoi maata, huuru kutitteli nurmia ja puita.
Tuuli kolea kiersi talojen nurkkia, ujelsi porttikäytävissä ja
katoksissa. Istuin ikkunan ääressä katsellen ulos hiljaa.
Käsissäni lämmittävä kaakaomuki ja jaloissa sukat villaiset.

Täysikuu kurkisteli väliin pilvien takaa, kalpeana - omaa
loistettaan luoden. Varjot pitenivät maassa, vain muutama yksinäinen
auto vilahti välillä taloni ohitse, kadoten pimeyteen.......

Tuulen äänet soivat puissa, nurkissa - kaikkialla.
Viileys tuntui - vaikka sisällä olin, lämpöisessä - viileys tuntui - sielussa, mielessä.
Otin kulauksen kaakaota, se oli jo hieman ehtinyt viilentyä.
Harmittelin!
Join kupin nopeasti ja lähdin tekemään lisää, tahdoin kuumana edes kupillisen!

Palasin ikkunan ääreen istumaan, katselemaan yötä viileää.
Lämpötila nollassa....
Joku yksinäinen taivalsi kävellen ulkona, nosti takin kauluksia ylemmäksi,
suojasi itseään tuulelta edes hivenen.
Toivoin, ettei tuolla yksinäisellä pitkää matkaa oisi enää
- ei yön viileydessä taivallettavaa, vaan lämmin koti odottaisi aivan kulman takana.

Join kaakaon, lämpimän. Näin kun kävelijä katosi pimeään.... jonnekin.
Pohdiskelin, minne tie tuon vei, mistä tullut oli ja miksi yössä liikkeellä noin.
Pohdin ja siihen jäin, katselemaan täysikuisen viileän yön hiljaista etenemistä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Yö
Tie musta, ajovalot imi itseensä.

Yö
Ajoin ja ajoin.....
Eteeni vain katselin, tietä taivalsin.
Ilman päämäärää!
Yö

Yllättäin se piippasi!
Puhelin.
Viesti. Se olit sinä.
Aavistitko - arvasitko.... miten olisit voinut tietää?
Kysyit, missä olen.

Pysäytin auton, näppäilin jotain ja ihmettelin.
Hetkeen ei mitään, oli vain...
Yö
Sitten soi...
Puhelin.
Kysyit, missä olen.

Ihmettelin - hämmästelin.... miten arvasit, mä liikkeellä olin.
Naurahdit.
Sanoit, että aavistit... ja tahdoit kuulla ääneni.
Ja oli tuo...
Yö

Tiesin, en ollut kaukana.
Olit melkein matkani varrella...
vaan ajaisinko kauttasi, näkisin silmäsi
- kuulisin ehkä iloisen naurusi.

Sä kysyit, tulisinko.
Mietin.
Sä ihmettelit, miksen tulisi.
Mietin.
Sä toistelit, härnäsit, kiusasit.
Lopulta vastasin....

Ja oli yö, auto lähti eteenpäin....
Katsoin kelloa ja ajattelin, sinua hetken mietin.
Vielä viestin pistit, lyhyen
- vaan paljon siinä kertoen, sanoit mulle.....

Ja oli tuo
Yö
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sun ainoa haave oli olla prinsessa.
Sun ainoa toive oli olla ainoa!
Sä halusit niin.... sä sanoit niin, sä muuta et toivonut.
Olisit halunnut vain olla, prinsessa.

Sä elit pilvissä pienissä.
Sä leijuit monissa haaveissa!
Sä halusit niin ... sä toimit niin, yritit olla vain prinsessa.

Moni sulle sanoi: Herää hetkeen - herää elämään.
Moni sua neuvoi: Herää maailmaan - herää se näkemään.
Vaan vain sä nauroit, nauroit ja leijuit
- olithan prinsessa!

Keräsit seuruetta, omaa hoviasi.
He sinua hemmotteli, sanoilla hyväili.
Huolta pitivät, antoivat sinun olla - prinsessa.

Vaan tuli päivä. Oliko se pilvinen vaiko kirkkaan aurinkoinen?
Vaan tuli päivä. Oliko se sateinen vaiko harmaan usvainen?
Sitä et muista!
Mutta sitä et unohda....

Jotain tapahtui, jotain - yllättäin vain.
Ja sinä huomasitkin:
Ei, et ollutkaan se prinsessa.
Ei sinulla ollutkaan hovia, ei seuraa tyhjää.....

Heräsit maailmaan, siihen sinulle outoon, kylmään - vaan aitoon.
Ravisteli se sinulta rippeet eiliset, elkeet prinsessan.
Lamaannuit, järkytyit... hetkeen et osannut mitään, sinähän olit prinsessa!

Olit.

Jostain kuulit sanat:
"Tämä on elämää, tervetuloa maailmaan!"
Sinua pelotti, eikä ketään ollut enää auttamassa.
Vaan oliko sittenkin..... joku yksinäinen tuolla....
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Katkelmia kesken sunnuntain

Että tällaista taas vaihteeksi. Muutama viime päivä ollut omalla tavallaan hieman hämmentäviä, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä ja olen joutunut miettimään jokusen kerran asioita sellaisiltakin kannoilta,  joita ihan äkkiä ei normaalisti miettisi. Ja mitäkö?
No joidenkin ihmisten tapaa käsitellä asioita, toimia ja olla toimimatta. En väitä, enkä tule väittämään, että itse olisin jotenkin uljas ritari tai puhdas pulmunen - ehei, virheitä ja vikoja sitä löydän itsestänikin ja oikeastaan onkin hyvä että pystyy ja osaa omia virheitään katsoa kriittisesti ja toisinaan jopa oppia niistä.

Tuohon voin sanoa sen verran, että moni kyllä sanoo tiedostavansa omia vikojaan jne. mutta todellisuudessa harvempi oikeasti reagoi niihin ja toimii tulevaisuudessa toisin. Eli lyhyesti tiivistettynä: Paljon puhetta, vähän villoja (lue: tekoja).

Hauskaa on havaita myös se, että tietyt henkilöt joista olisi voinut kuvitella jotain, eivät täysin
olekaan sitä mitä ovat antaneet ymmärtää.... ilman että olisin jotenkin aiheuttanut suuremmin
syytä siihen, että käyttäytyvät hieman eriskummallisesti, näin kauniisti sanottuna.
Mutta siihen saa jäädä kritiikki ja purkautuminen tälläkertaa, koska fiilis on oikeasti aika hyvä
ja rento, hyvin nukuttu yö takana kokonaisuutena ihan mielenkiintoisen viikonvaihteen jälkeen.

Jep, minulle viikonvaihde pääsääntöisesti on perjantai-lauantai ja sunnuntai nyt on vain
jonkinlainen pyhä, vaikka sekin jatkossa tulee olemaan samanlainen työpäivä kuin muutkin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Hetken oltiin rinnakkain, naurettiin ja iloittiin.
Syliini sain sulkea, lähelleni sinut ottaa.

Vaan miksi sattui niin, mua sanoilla satutettiin.
Viereltäni kadottiin, kauas - kauas..... kauemmas.
Enkä kiinni saanut, kysymään päässyt... - miksi.

Tuntui kuin välillä tuhansia kilometrejä,
ylittämättömiä meriä, kiipeämättömiä vuoria
- etkä kuitenkaan olisi ollut siellä, siellä jossain.

Siksi vain odotan, hiljaa olen ja odotan.
Jos jostain palaat, edes hetkeksi vaan.
Silloin tuokioksi sinut mä haluan.
Jolloin vastauksen kysymykseeni saan.

- sen kestän tai itken ja kestän, mutta "kestän."-
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Utuinen aamu herätti, usvainen tuuli kasvoja kosketti.
Hiljaa pyyhki poskia....
Puiden oksat syksyä soitteli, porttikongin kaiku sitä säesti.
Alastomana kaikui ääni...

Oli syksy, utuinen aamuinen.... - syksy.

Katselin taivaalle, pilvien kiitoa ihailin,
syksyistä laulua kuuntelin, kiireitä ihmisten ihmettelin.
Seisoin ja nautin.. - ääneti luontoa ihailin.

Vain tuuli ja utu seuranani - aamussa syksyisessä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sain sulta kutsun, tulin luoksesi kiitäen.
Oltiin vain kahden, toisistamme nauttien....
- ei häirinneet puhelimet, eivät muut -

Halasimme, suutelimme... -sut kiihkeästi nostin sylilleni.
Kietouduimme toisiimme, kaiken muun unohdimme!
Vain kieli rakkauden, se määräsi meille sävelen....

Emme aikaa katsoneet, emme muusta välittäneet.
Revit paitani, kehoani suutelit.... vallassa kiihkon armottoman.
Työnsit vuoteelle pehmeälle, sain sut ..... tulit vain päälle...

Seikkailimme rakkauden aalloilla, tunteiden harjoilla.
Voihkit, vaikeroit ja vaadit - tahdoit mut - kokonaan.
Enkä vastustaa sua voinut, en laisinkaan...

Kuumina kietouduimme toisiimme, lakanoihin sekosimme.
Siihen pysähdyimme..... toisiamme katselimme.
Olimme vain me, tuo hetki ja me - tietäen että ...

Ja yöstä tuosta tuli kaunis kahden ihmisen!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Älä sano mitä ajattelet, vaan ajattele mitä sanot.
No aina se ei vain toimi..... kuitenkaan.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Pieni tintti värjötteli viluissaan, nälissään - yksin.
Oli oksalla paljaan koivun. Vielä visertää koitti, vaan
tuuli ujelsi ja äänen hukutti.
Tintillä oli kylmä, oli nälkä - eikä suojaa.

Se tuuleen lentämään lähti, tihkusateen kastelemana
koitti löytää suojaa, paikkaa hieman lämpöisempää...
Ja vilu ruumista värisytti.

Sitten näki tuo, lintu pieni viluinen, mökin valon lämpöisen.
Suunnisti tuota kohti, toivoen ja haaveillen...
olisiko siellä hälle jotain, löytyisikö piiristä pihan purtavaa.

Ja kas, siellähän sitä olikin, kuusen oksassa lintumökki,
täynnä herkkuja tinttien.... sinne lensi lintunen
- siemeniin nokkansa tunkien, ahmien.

Kurkkas muori ikkunasta pirtin, hymyillen.
Sai kiitokseksi tintiltä laulun pienoisen.
Eikä enää vilu ollut, eikä nälkäkään - tintillä pienellä tällä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -