Translate - Google kääntäjä

torstai 30. lokakuuta 2014

Ajatuksia arjen keskeltä

Niin se viikko taas etenee.... hieman ristiriitaisissa mietteissä ja tunnelmissa.
En oikein tiedä, mihin minut on tänään nykäisty mukaan mutta toivottavasti selviää jossain
vaiheessa. Ainakin jollakin taholla on kova usko ja luotto meikäläisen kykyihin...

Muuten jotain kaipaan, mutta mitä - sitä en parilla kolmella sanalla kykene sanomaan, enkä
edes ala yrittämään! Ken minut tuntee, voinee aavistaa ja kertokoon sitten vaikka kasvotusten
tai viestien muodossa mutta mitään arvuutteluja ei kiitos - Veikkaus Oy hoitakoon arpapelit.

Sitten ajatuksia:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Siellä hänet näin, kadun toisella puolen - sadepisaroiden saartamana!
Hän katsettaan hieman nosti, apua pyytäen - kuin ääneti sitä huutaen:
"Voi minut suojaan viekää, jotta kastu mä en!"

Tielle syöksyin, autojen läpi pujotellen - luokse hänen.
Tarjosin suojan, sain katseen kiitollisen ja suojaan viedä mä sain,
enkelin tuon kaunoisen!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Heräsit aamulla vuoteestasi yksin, vaan läsnä mä olin silti.
Heräsit - venyttelit - hieman hymyilit, minua tervehdit.
Katsoit ulos ikkunasta, auringonpaisteen kirkkaan kohtasit.
Katsoit - hymyili - hieman jopa naurahdit, auringolle vilkutit.

Ääneen muutaman sanan sanoit, lausuit ne minulle
- vaikka luonasi en ollutkaan, tuollakaan kertaa....
Kosketit minua silti, koskettaessasi sitä, sitä jotain pientä - minulta.
Tunsit jälleen, että luonasi olin - vaikka toisaalla elin, tuonakin aamuna.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tässä näitä kirjoitan, yksin hiljaa kotonani ja mietin että miten ihmeellisen oikukasta
elämän meno oikeasti välillä on. Ei ole pitkälti siitä, kun hymyilin leveämmin kuin
kuukausiin ja nyt on tunne, että minua hiljaa jokin kuristaa mutta ei kuitenkaan kokonaan
tukahduttaa halua. Omituinen, pelottavaltakin tuntuva tunne ja tiedän, että tässä tunteessa
on elettävä vielä jonkin aikaa ja mikä pahinta, se tulee joko pahenemaan tai sitten.....
no aika näyttää, jäädään seuraamaan.

Vuorokausirytmi on taas ihan mitä sattuu! Tähän aikaan on turha lähteä nukkumaan (01.10) kun
tietäisin, että muutaman tunnin kuluttua olisin pystyssä kuin tikka ja siinä sitä taas oltaisiin.
Eli pakko valvoa vielä parisen tuntia tavalla tai toisella, jonka jälkeen voikin sitten
"hyvällä omallatunnolla" siirtyä peittoalueen sisäpuolelle.... - niin ja yksin....

Mutta eipäs valiteta, otetaanpa taas hieman toisenlaista asennetta ja katsellaanpa mitä sitten
tuohon jatkoksi kirjoittelisi. Pahoitteluni, jos tarinat toistavat tiettyä kaavaa... se on nyt
vain tällainen "luomisjakso" menossa! Eihän näitä pakko ole kenenkään lukea - eihän.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Pimeä, märkä tie imi auton ajovalot itseensä tehokkaasti.
Ajelin rauhallisesti eteenpäin miettimättä oikestaan mitään.
Pieni tihkusade kasteli tuulilasia jonkin verran ja muutaman kerran pyyhkäisin
pyyhkijällä sen kuivaksi. Sitten, lähes yllättäin - siinä seisoi..... taas!

Tien sivulla, osittain ajoradalla tuo jokin seisoi! Mieshahmoksi sen katsoin, mutta oliko
- ei, en voi tietää. Täysin jähmettyneenä mieshahmo ruskeanvihreissä vaatteissa jokin
reppu selässä. Katse suoraan tulosuuntaani. Sydän hyppäsi kurkkuun, mikä kumma tuo oli.
Eipä tehnyt mieli pysähtyä, sillä tuollainen täysin liikkumaton hahmo keskellä yötä
(niin, kello oli jo jotain 01.30 tuolloin) ei paljoa herättänyt luottamusta meikäläisessä!

Jatkoin matkaa, katsoin taustapeiliä - tyhjää...

Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, ei todellakaan.
Uskomattomia kohtaamisia öisillä teillä, muutaman kerran saanut todistaa noita
erään ystäväni kanssa ja voin vakuuttaa, ei ole paljoa naurattaneet!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tänään tunsin, että sitä sinä halusit. Tänään ajattelin, että sinä juuri sitä kaipasit....
Tänään sen taas sinulle toteutin: Lentosuukkojen parven luoksesi lähetin.
Sain sinut hymyilemään, hetkeksi arjesta pois pääsemään - jotta jaksaisit taas
arjen askarreita harrastaa.     -Ystäväni-
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Yritin yksin, hetken vain jaksoin.... ponnistin ja ponnistin - jaksoin mitä jaksoin.
Tunsin itseni voimattomaksi, heikoksi vaan en vanhaksi!
Suutuin itselleni, kiukustuin.... - ääneen kirosin, apuako tarvitsin?
En hyväksyä voinut, en sitä sallinut... - miksi oisin, kun en ollut ennenkään
- en siis sitä voinut tänäänkään... ja yhä yritin, eteenpäin - eteenpäin, itseäni työnsin.
Tein mitä jaksoin, vaan lopulta luovutin, maahan alas lysähdin... voimattomana hiljaa
- itsellenikö hävisin? Sitä ihmettelin, huokaisin.... nukahdin...
Vaan mitä mä teinkään? Mitä yritin? Miksi, missä ja milloin? Olinko tosiaan mies eilinen?

Tuumasin viime voimillani: Harva tiettää, moni kysyy - siihen ajatukseen tosiaan nukahdin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Se kappale soi ensin radiossa, mikä sai hymyilemään. Tiesin, se oli meidän laulu!
Soitin nopeasti sinulle, sydämeni pamppaillen... toivoin, vastaisitko... vastaisitko.... vas...
"Hei!"
Äänesi kuulin ja kerroin miksi soitin. Naurahdit, tuntui hyvältä!
Jotain pientä ehdotin, suostuit - ja sitten itseni yllätin:
"Tuon jopa minäkin jo tanssia voisin!"
Sain sinut hiljaiseksi, hetkeksi - pieneksi ja kysyit vain:
"Oikeesti?" Siihen vastasin, tajuamatta samalla nyökkäsin - ethän sinä sitä nähnyt!

Meni tunteja muutama, se soi jälleen! Hymyilin entistä enemmän, sua jo odotin.
Treffit........ onnistuisivatko?
Kämmenensyrjät hikoilivat, vaihdoin paitaa - ei, ei tuota, ei tuota... miksi se on taas
pesussa? Lopulta olin tyytyväinen, enkä hetkeäkään liian aikaisin - ovikellon soitto
lopetti hätäilyt. Tulit, hymyillen - kuten aina ja ajattelin, että mikä kaunoinen!

Hetken olimme luonani, lasilliset pari nautittiin, viiniä - sitä mistä pidit, kuten minäkin.
Lopulta lähdettiin, kahden iltaan kaupungin......
Käsivarrestani otit kiinni, siinä vierelläni kuljit, juteltiin - yhtä oltiin, jälleen - me.
Paikkaan ihanaan kuljettiin, avasin oven ja edelleni sinut päästin, kiittäen iskit silmää.
Sulin!
Ilta alkoi - ilta eteni - ilta jatkui....... nautimme toisistamme!
Lopulta löysimme itsemme toisaalta ja musiikki soi... vaan yllättäin, kuin taikaiskusta:
Meidän laulu!
Enkä voinut sanoa ei, sinä minut tanssiin veit!

Se hetki oli vain meidän!
Tanssilattia, sinä ja minä - ja meidän laulu.

Ilta oli täydellinen.









 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -























































































maanantai 27. lokakuuta 2014

Ajatuksia yössä

En tiedä, onko aina "fiksua" kirjoittaa kun ei ole selvää suuntaa, mitä alkaa kirjoittamaan
vaan antaa vain ajatusten juosta. Tosin se on ollut minulla aina se eteenpäin vievä tapa
kun olen jotain kirjalliseen muotoon tehnyt... Siispä katsotaan, mitä nyt tulee.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Istuin junassa elämän, mikä eteenpäin kulki ja kulki ja kulki.
Mutta olinko vain matkustaja? Enkö saanut junaa pysäyttää asemille aamuisille,
laitureille usvaisille? Enkö voinut itse soittaa väliin pilliä veturin, määrätä vauhtia
ja matkan suuntaa...?
Siinä vaunussa keinuvassa vain olin, tunteissa toisinaan tuskaisissa - toisinaan iloisissa.
Vain liian usein huomatakseni, että joku toinen junaa elämän ohjasi, mi´ eteenpäin puksutti.
Sellainenko on, juna elämän?
Sellainenko on, matka elämän?
Sellainen..... vaiko erilainen....
joskus kanssa toisten - väliin täysin yksinäinen, eikä vaunuuni eksy ketään
asemilta matkaan ja toisinaan itsekin mä haluaisin junan kyydistä hypätä hatkaan...
Vaan matka jatkuu - junassa elämän.


- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tänään sen kokea sain, hetken mitä sielulleni vain hain.
Löysin enkelin, puhtaan - kauniin víattoman -juuri sellaisen, enkelin.
Hän hymyili mulle valoaan, säteili kaunista olemustaan....
- saaden itseni hyväksi tuntemaan, tuo enkeli.

Vaan tietää silti sain, myös samalla pirun elämääni hain....
Mietin hetken, kuinka vain - silti jotain kaunista sain!
Hän on mun - Enkelipiruni suloinen, viattoman kaunis ja puhtoinen
- vaik´ alla pinnan tulinen, kuuman hurja - ja silti suloinen.
Siksi hän olla voikin, mun enkeli, mun piru, mun enkelipiru - ikuinen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Se oli tavallinen, harmaa syksyinen aamu. Tuuli ja tuiversi. Ihmiset nostivat
takkiensa kauluksia pystyyn kävellen hieman kyyryssä eteenpäin.
Autojen ajovalot heijastuivat vesilätäköistä joista roiskahteli pieniä pisaroita takaisin
ilmaan saaden aamuauringon kalpeat säteet heijastumaan niistä hetkellisesti
ennenkuin ne jälleen putosivat takaisin lätäköihin.

Kaikilla tuntui olevan kiire, taas.... kiire ties mihin. Joku kiirehti töihin, toinen opiskelemaan.
Jollakin oli kiire kauppaan, kun taas minulla - ei mihinkään.
Rauhallisesti kävelin kadulla, ihmiset singahtelivat ohitseni ja muutamat katselivat hieman
pahansuopaisesti perään, kun kuljin niin hitaasti - ja hymyilin.
Ei, eihän aamulla saanut hymyillä.... ei iloinen voinut olla! Tuolla on jotain vialla!
Epäluuloiset ja paljonpuhuvat katseet ihmisten kasvoilla vain lisäsivät hymyäni.....

Vaan miksi hymyilin? Mikä tuon mainion olon minulle tuotti?
Olinko rakastunut? Ei, en.
Olinko saanut? Tietääkseni en.
Olinko voittanut..... ? Todellakaan en.
Olinko muuten vain sekaisin? Mielestäni en.

Olin vain onnellinen, hyvin onnellinen.... katselin heräävää päivää, kirkastuvaa taivasta,
ympärillä hyörivää elämää ja mietin, että miksi en voisi olla onnellinen!
Onhan minulla työ, onhan minulla koti, onhan minulla terveyttä - ja ystäviä, hyviä
ja parempia... Miksi siis pitäisi murjottaa?
Päätin siis, otan ilon irti asioista pienistä - hetkistä eteen tulevista, nauttien kaikesta.
Enkä vaivaisi päätäni jokaisella asialla vaan nauttisin - eläisin - nauraisin.
Ja taisinpa ääneen naurahtaakkin, pelästyttäen ohitseni kiitävät kiireiset
- nuo ketkä eivät vielä elämästään nauttineet, tarpeeksi.

Matkasin tovin, jalkani eteenpäin minua vei. Löysin paikan sopuisan, kahvilan mukavan.
Sisälle siis, helähti kello ovessa ja minua tervehti iloisesti myyjä.
Sain kupin kuumaa, kahvia ihanaa - tuoretta. Siihen croisantin otin mukaan, makua
antamaan - kyytipojaksi makuhermojani kutittelemaan.
Pyörittelin kahvikupissani lusikkaa ja ohimennen kuulin läheisestä pöydästä keskustelua,
en sitä kuunnella koittanut, vaan kun kuulla en voinut olla.
Pariskunta väitteli, heti aamusta! Ei, ei näin - ajattelin. Mieleni teki mennä väliin,
puuttua peliin ja tarjota vaikka kahvit heille. Mutta ei, päätin olla hiljaa, hämmennellä vain
kahviani - hiljaa. Keskustelu sai uusia piirteitä, se muuttui hiljalleen väittelyksi.
Myyjäkin jo katsoi pariskuntaa hetken pitkään, näin että mietti mitä tekisi...
Jäi kuitenkin tiskin taakse.
Miehen ääni oli kireä, naisen - niin, kimeä. Sanoista ei onneksi aina selvää saanut,
kumpikin sihahteli toiselleen, katseet tuliset vaihtoivat omistajaa...
Sitten yllättäin, kuin elokuvasta vanhasta - ehkä Ranskalaisesta - laskeutui mies alas
polvilleen, meni eteen naisen ja kämmenelle suuteli! Loput tiesin, mutta vastausta pelkäsin.
Sanoja en kuullut, vain naisen kyyneleet naisen silmissä näin ja tiesin mitä hän sanonut oli.
Myös mies itki, ääneti - mutta itki!
Meni hetki, tuo pari nousi - halasivat ja poistuivat...
nainen onnellisena miehen kainalossa.

Jatkoin kahvini juontia ja taas huomasin, elämästä pitää nauttia ja päivässä tässäkin
oli jo jotain hyvää. Eikä kello ollut kuin vasta kymmenen!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -