Translate - Google kääntäjä

torstai 26. helmikuuta 2015

Sekavan vallassa

Niin se vain on, hyvät ihmiset, että ihmismieli on herkkä. Voisin sanoa, että henkisestikin
vahvat ihmiset järkkyvät toisinaan ja mieli voi tehdä kepposia. En tarkoita tällä nyt sitä,
että joku "lataamo" olisi minua kutsumassa hoiviinsa tms. vaikka onkin tietyltä taholta saatu
miehen mieli niin sekaisin viimeisten viikkojen aikana, että oikeasti olisi tehnyt mieli
huutaa apua vähintään 10 kertaa päivässä - ja lujaa!

Mutta eipä valiteta enempää, kuten sanotaan: "Nokka kohti uusia pettymyksiä!". Mutta itse
olen sitä mieltä, että tästä taistellaan kohti valoa, vaikka se tunneli olisikin pitkä ja pimeä.
-------------------------------------------------------------------------

Ne kuukaudet olivat kuin satua.
Ne olivat elämää suurempaa tarua.
Ne olivat aikaa, meidän kahden...... yhdessä onnellisen.

Mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Kaikkea tehtiin ja saatiin nauraa....
mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Murheista ei välitetty, suruista ei piitattu.
Oltiin onnellisia, oltiin yhdessä.

Sitten vain, se sattua sai... ja se sattui, lujaa sen sydän kokea sai.
Sitten vain, se sattua sai...
Sä et sanonut mitään, sä et tehnyt mitään, sä vain vaikenit!

Ja olimme erossa, ilman syytä - kylmässä erossa.

Kutsuin sinua kuin ennenkin, huutelin perääsi ja kaipasin.
Olit vain vaiti.... pitkään ääneti, vaan sitten sanasi sanoit
- ja sydäntäni paloiksi paloittelit, sitä käsissäsi murkasit.

Ja jouduin pimeään, kuin keskiaikaan kylmään - eroon, sinusta.

Sisälläni itkin, ulospäin tärisin.                                     

Sisälläni vapisin, ulospäin.......
Muistelin aikoja, muistutin sinua... kerroin kaikesta, palautin mieleesi.
Vaan sinä et kuunnellut, et sanoja lukenut, et halunnut!

Päätin, sinusta taistelen - olet niin upea, ihmeellinen.
Päätin, en luopua voi, en jotain hienoa kadottaa saata.
- ja lopulta kai jo kuuntelit, ymmärtää aloit, asioita toisin katsoit.
Tiesit, olen jotain sinulle, mitä kukaan muu ei koskaan olla voi!
Ja kuulin välillä sanoistasi, pieni hymy siellä oli sittenkin.

Enkä toivoa voi sinulle kuin vain hyvää!
Enkä koskaan voisi olla sinulle kuin vain se....... minkä vain me tiedämme.

Ja toivon, että pian jälleen nauramme, vietämme hetkiä toisinaan yhdessä - kahden.
- ilman että silti olisimme......  - niin kuin vain me sen tiedämme!
-----------------------------------------------------------------

Aamuinen pikku pakkanen, maa jäässä.... lumi narisi jalkojeni alla.
Kävelin hiljaa, mutta pää pystyssä, vakaasti eteenpäin.

Olin herännyt jo ennen "kukonlaulua" ja päätin, että sänkyyn en jää.
Tästä päivästä tulisi jotain, mitä voisi mielissään muistella!
Joten ylös ja ulos kävi miehen tie.

Kuljin pitkin katuja, katselin kuinka moni vaelsi kohti työpaikkaansa, kuka
autolla ja kuka jalkaisin ja olipa joku polkupyörälläkin.
Monien näin kulkevan kohti rautatieasemaakin ja näin laiturit täydet junia odottavia.


Jatkoin kulkua, hymyilin. Itsellä vapaapäivä.... ja mieli ehkä siksikin iloinen.
Kuljin ja katselin, kuinka kaikilla oli olevinaan kiire eteenpäin... kuin muurahaisilla.

Aikani kuljin, ihmisten katseita ja kasvoja katselin - ihmettelin...
- missä olivat hymyt, missä ilot, missä värit?

Kokeilinpa.... vastaan tuli muutama hyvänpäivän tuttu ja tervehdin.
"Vittuako siinä irvistelet!".... "Just joo, kivat vaan sulle!"
Olipa mukava tavata... oli tosiaan.
Ja sama trendi jatkui ja jatkui - ja taas sen tajusin:

Ei Suomalainen osaa olla onnellinen, jos töitä on ja asuntokin,
sekä terveyttä edes jotenkin... vain valittaa pitää ja kiroilla!
Junttikansaa ollaan, turha yrittää muuta - esittää sivistynyttä, kun ei vain olla!

Mutta silti jatkoin yhden miehen "sotaa" ja hymyilin tuonakin aamuna.
------------------------------------------------------------------------

Oli ilta, tuossa ravintolassa ei ollut vielä oikein ketään.
Sain siis kerrankin vain olla rauhassa ja nauttia olosta  - ja juomasta, jalosta.

Taustalla musiikki pauhasi ja jossain muutama äijä hieman kovempaan keskusteli,
mutta rauhassa sain olla, niin kovin rauhassa.

Vaan mitä näinkään tiskillä olevan? Millainen nainen!
Huokaisin syvään, hieman rinnasta nappasi, onpa kaunis - upean näköinen.
Huokaisin toisenkin kerran..... eihän tuollainen yksin voi olla, ei tietenkään
- ja jatkoin lehden lukemista juomaani siemaillen.

Jonkinajan kuluttua silmäkulmastani huomasin, joku istuutui viereiseen pöytään,
hieman arkaillen ja ympärilleen katsellen. Nostin päätäni ja näin hänen olevan tuo
nainen, ketä hetki sitten ihailin - tuo nainen tiskiltä....

Hymyilimme toisillemme ja hän näpytteli puhelintaan. Arvasin, että kaveria tai
miestään kaipaili ja lehteni lukemista jatkoin.

Aikaa kului, tovi ja toinen ja juomankin loppui. Ravintola oli yhä rauhallinen, muutamia
asiakkaita vain, joten päätin vielä toisenkin ottaa. Astelin tiskille ja tuo nainen oli
yllättäin vierelläni. Taas katsoimme hetken toisiamme ja tahattomasti katsoin taakseni,
ei - hänen pöydässään ei istunut ketään, vieläkään!
Tilasin juoman, hymyilin hänelle hieman ja siirryin takaisin pöytääni.

Hetken päästä kuulin, kun joku puhui minulle...
"Anteeksi, voinko tulla seuraan?" Se oli tuo niin kaunis nainen, juuri hän.
Suostuin ja hän istuutui vierelleni. "Näytät olevan paikan ainoa vähän asiallisempi
heppu ja en viihdy enää oikein yksin." Hän kertoi ja jatkoi, että ystävätär oli
joutunut jättämään tapaamisen väliin. Kiitin mielessäni tuota tuntematonta ystävätärtä
ja totesin jotain vastaukseksi.

Sisälläni velloi melkoinen jännitys, hieman hikoilutti ja koitin näyttää
mahdollisimman rennolta, vaan onnistuinko... huomasiko tuo kaunis nainen,
että minua jännitti? Minua, miestä ujoa....

Ilta eteni hyvässä seurassa, tarinaakin alkoi jo syntyä ja yllättäin hän nousi ja
nappasi minut ylös tuolilta... "Tämä on meidän kappale!" Hän sanoi ja veti
minut tanssiin, muutaman pöydän väliin..... nojautuen kehoani vasten.
Haistoin tuon pehmeän parfyymin ja tunsin hänen kätensä selässäni,
hieman vaeltavan...... ja tanssista tuli, hidas - tosi hidas!

Kappale loppui, hän kääntyi selin minuun ja veti minut itseään vasten....
kuulin vain hiljaisen kuiskauksen: "Mennäänkö?" ja vastasin vain - hymyillen...

--------------------------------------------------------------------------------

Koin hetkiä, joita en ollut saanut kokea aikoihin.
Sinä veit minut maailmaan aurinkoiseen, annoit sen mulle paistaa
kirkkaammin ja lämpimämmin kuin vuosiin.

Koin olevani onnellinen, kerrankin - moneen vuoteen!
Sinä veit minut valoon ja toit kasvoilleni ilon ja hymyin, annoit mulle
syyn nauttia jokaisesta päivästä, enemmän kuin vuosiin.

Koin olevani onnekas!

Halusin tehdä sinulle asioita,
halusin antaa sinulle myös valoa, iloa ja aurinkoa.
Halusin nähdä sinunkin loistavan, niin kuin sait minut loistamaan.

Hetken otitkin vastaan, mitä sydämeni antoi.
Hetken otitkin ja nautit, annoit silmiesi loistaa.... annoit naurusi raikaa.
Hetken.

Mutta vain yksi yö, yksi päivä ja yksi olematon hetki mielessäsi käänsi kaiken...
Vain hetki, mitä en edes huomannut - et sitä paljastanut.
Enkä varoittavia merkkejä kuullut, en nähnyt, en tiennyt.... en tiennyt,
että olit jo päättänyt vain kääntyä minua vastaan.

Et selittänyt, et vastannut. Et halunnut kertoa - miksi - vaan vaikenit, suljit itsesi.
Ja sanoilla, joita väliin sulta sain, vain sait aikaan sen, että sen
minkä sykkimään sait - nyt sen murskasit vain - sen pienen, mun sydämen.

Taistelin vastaan, yritin saada ymmärrystä ja yritin ymmärtää.
Vaan et selittänyt, et suostunut - et mihinkään. Luulit vain, että mitä mietit, oli
ainoastaan oikeaa, etkä ymmärtää voinut ollenkaan, että sydämeni vain halusi
- se vain halusi - saada sinut onnelliseksi edes hetkinä niinä, joina olit kanssani.

Olit jotain saanut minulta, olit silloin onnellinen ja jotain muistoksi itsellesi jätit.
Olit sanonut jotain, mitä usein toistellut olen mielessäni, mutta pelkään että
vain valehtelit - minulle, välittämättä.....
Ja mitä saanut olit, niistä mustia vain tullut on..... ikuisiksi ajoiksi, mustia.
 ---------------------------------------------------------------------------



























































































































































torstai 19. helmikuuta 2015

Pimeässä mielessä, tyhjänä.

Älkää udelko liikaa! En vain osaa oikein sanoa, miksi, koska minut
luetaan joidenkin tahoilta niin väärin, että kun yritän korjata asioita,
ne menevät vain hankalimmiksi.

Viime ajat ovat olleet sisälläni sellaista sekameteliä, että kaikki "normaali" on
ollut enemmän ja vähemmän ties mitä. No olen kyllä nauranutkin, hetkittäin,
vaan onko kaikki ollut sitä omaa minääni vai vain jotain? Ei, jätetään sanomatta.
---------------------------------------------------------------------------------------

Sä ammuit mut alas, katkoit siivet.
Sä näit mun riutuvan maassa, haavoitettuna.
Sä tallasit vain katkenneille siivilleni, hajonneille.

En päässyt enää lentoon, en ylös taivaalle!
En kyennyt nousemaan ylös, nostamaan itsettäni aurinkoon.

Sinne olisin halunnut sinutkin viedä, siivilläni kantaa...
- vaan sinä syöksyyn holtittomaan minut saatoit, veit kykyni lentää....
Enkä tuntenut kuin törmäyksen kovaan maahan.
Ja sinä et apua antanut, et kättäsi ojentanut... vain omaa itseäsi katselit!

Jätit maahan, märkään ja kylmään.
Jätit, minut sielultani rampana - sydämestäni ammuttuna.... jätit...
Vain käännyit ja itseäsi katselit, muka siinä olit mutta
omia ajatuksia, kuuntelit.... etkä kuiskaustani vaikeroivaa kuullut!
- Etkö halunnut?

Nyt siivettömänä, hengettömänä, ilman lämmintä sydäntä...
mä vain olen, olen pelkkä kuori ja kurja, ilman mitään.....

Silti toivon.... - silti......
-------------------------------------------------------------------------------

Sua katselin kauan sivusta, hiljaa miettien.
Näin nuo kasvot, silmät arat.... kertovan sisällä kuohuvasta, ahdistuksesta pahasta.
Näin ja äänestäsi kuulin....

Pyysin kerran sut juttelemaan, pelästyit ja hämmästyit.
Kuka sinua seuraansa halusi? Ken voisi sinusta kiinnostua?
Yllätin!

Voitin luottamuksesi, silmiisi sain loistetta ja kuulla sain, että
tunsit eläneesi vain päivän kerrallaan - ilman ohjelmaan...
Tunsit olleesi suljettuna kuin kuplaan suureen, mistä ilmaa hiljaa imettiin....
- ja sisällä vankina olit.

Juteltiin, uudestaan ja uudestaan ja ......
sitten jo nauroitkin!
Huomasit, että sittenkin oli maailmassa muutakin, kuin se suuri kupla...
- missä olit vielä kuitenkin!
Ja ilma siitä vain väheni ja väheni...

Aika alkoi käydä vähiin, sen tajusimme kumpikin!
Aika.... tuo niin kiireinen, silloin kun
sen piti edes hetkeksi seisahtua... odottaa
ja antaa elämän voittaa... - aika.

Yritimme ja yritimme...
en tahtonut sinun menehtyvän, jäävän tuohon
tyhjenevään kuplaasi....
- halusin sinun päästä elämään, kokonaan!

Onnistuinko?
Sainko sinut ulos?
Hajosiko kupla ja sait tilaa hengittää?

Nii-in . . .
-------------------------------------------------------------------------

Minulla oli jotain, mitä haluttiin!
Minulla oli jotain, mitä toivottiin...... mutta en antanut,
en alkuun siitä edes puhunut, en kertonut.... en.

Minulla oli jotain, mitä himoittiin!
Minulla oli jotain, mitä ihailtiin, mitä kaipailtiin.... mutta en antanut,
en ollenkaan sitä esille edes tuonut....en.

Sitä toivoi joku.... sitä katseli toinen... sitä mietti moni.
Sen pidin itselläni, säilössä pienessä.....
- vaan puolet siitä otin itselleni, omakseni - lähelleni....

Lopulta toinen puoli pois minulta muuttaa... paikan uuden saa.
Minne menee, miksi? Sen tiedän vain minä!
Saako sen, ken sen haluaa.... saako, ken sitä koskettaa?
Saako pitää, ken pitää saa.... vai onko sen paikka vaihtuvaa?

Paljon kysymyksiä - vähän vastauksia....
sille pienelle, mitä minulla on.
-----------------------------------------------------------------------------

Kunpa voisin kertoa teille jotain oikein ihanaa, vaan kun maailma on mitä on,
niin nyt on hieman vaikeaa. Sen olen viime aikoina oppinut, taas kantapään kautta,
että älä usko ikinä - kenenkään sanoihin, jos ne sanotaan vain sillä, että
päästään jostain tilanteesta eroon... ja älä luota lupauksiin, mitkä jo kuullessasi
tuntuvat siltä, että toiset eivät niitä tule koskaan pitämään!

Ikävää on vain havaita, että vaikka omaankin hyvän psykologisen silmän ja vaistoan
helposti asioita, on minutkin vedetty melkoiseen olotilaan viimeisten parin viikon aikana.
Täytyy vain toivoa, että vaihteeksi taas olisi pohja saavutettu ja suunta löytyisi ylöspäin.
--------------------------------------------------------------------------------

Sä yllätit mut muutama päivä sitten, parilla viestillä.
Laitoit muutaman kuvan ihanan!

Mä niitä katselin, luin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...
- en niistä kyllikseni saanut!

Sä teit tuolloin maailmastani, sen hetkisestä, kauniin ja onnellisen.
Ihanimman hetken aikoihin.... - hymyn toit kasvoilleni.

Toivoin tuon jatkuvan, onnellisten asioiden eteeni tulvivan....
viestien ihanien puhelintani riivaavan!
Vaan - ei, ei vain niin käynyt - ei!

Se hetki oli ohikiitävä, hetken ilo ja edessä oli taas pitkä pimeä tunneli.
Huusin hiljaa sisältäni, miksi! Enkä mistään vastausta saanut, taaskaan.

Sain viestejä, muutamia.... outoja. Tuntui pahalta, tuskastuin ja vastasin.
Sä et niitä edes viitsinyt huomata, ahdistuin.... ja .... ahdistuin.
Yritin kysyä, yritin saada sua kiinni, yritin... pelkäsin, hajosin!

Sain jotain pientä, mutta en sinulta itseltäsi vaan mielesi vieneeltä...
toiselta minältäsi, siltä... ken ei minua kuunnellut - ei minua kaivannut.
Tyrmäsit minut, taistelin vastaan.... yritin...

Sitten jotain kai tapahtui, yllättäin hieman suunta muuttui......
Heräsi toivo uudestaan, syntyi kutina sieluun arkaan, avuttomaan.
Voisiko uusi päivä muuttaa asioita, voisiko aurinko sittenkin paistaa?
Ainakin toivoa sain!


--------------------------------------------------------------------------------------








































































































keskiviikko 11. helmikuuta 2015

The end

Pahoittelen!
Tietyistä syistä, joita en voi selittää, on hetkisen kirjoittaminen jäissä.
En pysty enkä kykene..... "kiitos" on ainoa sana jonnekin..... jollekin tai ...

Toivon, että pääsisin palaamaan kirjoittelun ääreen jossain vaiheessa.

 -------------------------------------------------------------------------------------
                            Sydämeni kestää paljon, mutta ei sitä että sitä käytetään väärin.

 -------------------------------------------------------------------------------------

Mieleni myrskyää, sielu velloo rauhattomana sydämen tuskissa.
Valittaa keho, värisee.... ei kestä miehen mieli - se särkyy....

Yritän rauhoittua, mieleni saada tyyntymään,
vaan mitä tehdä kun päälle kaatuu.... hiljaa, mutta varmasti, kaikki kaatuu...
Ja avunhuudot takertuvat kurkkuun kuivaan.

Ahdistaa.

Aivoissani myrskyää, tunteiden kirjo kourii mieltäni lyöden
salaman lailla takaraivooni, vieden tunteistani pois sen ainoan.....
- ainoan asian, mitä yritin vaalia ja suojella!

Sattuu.

Toivoa silti en haluaisi heittää, yritän kuvitella ja haaveilla....
että sittenkin jossain olisi, jotain - juuri minulle.
Toivon sitä, toivon niin että tärisen - olisipa se lähellä - käsissäni, edes hetken!

Murskattuna jään vain odottamaan seuraavaa iskua,
haavoitettuna ja väsyneenä tähän..... missä olen, mihin minut jätit....
Toivoen, että ottaisitkin ja sitoisit haavat sielustani, ruhjeet rinnastani,
olemalla sittenkin siinä.....  aina, edes hetken.

---------------------------------------------------------------------------------

Minut saatiin uskomaan, hetkellisesti tuntemaan
- maailmassa on minullekin kaunista.
Leijuin tovin, hetken jossain... pilvissä valkoisissa, tuulien tanssittavana.

Vaan....

Saapui totuus, synkkänä ja mustana!
Luokseni hiipien ilmestyi, hymyttä vasten kasvojani sen sanoi...
"- ei, ei sinulle - ei..., et saa kuin hetkiä vain - et onnea kestävää!"

Vaan....

 "Kohtalosi on, olet onnessa olematon!"
Sanat kylmät sattuivat, rintaani tarttuivat.... kurkun ympärille kuin köysi kietoutui....


Olin tyhjä, olin jätetty... olin..... - en kai ollut mitään.
Vain kaulan ympärillä kuin köysi olisi ollut, oli ainoa mitä tunsin.... - ahdisti!

Silti jossain sydämessä pieni liekki toivoi, auttaisipa joku....
--------------------------------------------------------------------------------




































tiistai 3. helmikuuta 2015

Arjessa vai irti arjesta

Sainpa taas huomata, että arki alkaa toisinaan hieman vahingossa. Viikonvaihde oli kerrankin sellainen, kuin mitä viikonlopun pitäisikin olla ja siitä jäi mieleen hyvät muistot ja hyvä maku.
Tästä olisikin ollut hyvä startata uuteen viikkoon, mutta se kun tulla pamahti eteen ihan
huomaamatta ja päivä mennä pärähti ohi oikeastaan nopeammin, kuin ehdin siihen kunnolla
edes paneutua - eli se siitä viikon startista sitten. No ehkä hyväkin joskus ottaa letkeästi.
----------------------------------------------------------------------------------------

Mä heräsin taas, aamulla valon kajoon kirkkaaseen.
Mä heräsin vaan, sängyn laidalle nousin istumaan.
Mä heräsin..... siihen vaan.

Taas sen jouduin huomaamaan, taas sen tajuamaan!
Sänky viereltäni autio oli.
Sänky viereltäni tyhjältä näytti.
Sänky - ilman toista, ilman mitään, ilman sinua...

Mä heräsin kuin uudestaan,
tajusin sen alastomuudessaan.... sen, että...
                                                                       

Sänky viereltäni autio oli.
Sänky viereltäni tyhjältä näytti.
Sänky - ilman toista, ilman mitään, ilman sinua...
- se ei ollut mitään, enkä ollut minäkään.

Mä olin yksin, taas sängyn laidalla.
Tyynyt hiljaa lepäsivät, lakanoihin tarrauduin,
niitä puristin - kuin toivoen sinun siinä olevan.
Vaan näin vain sen...

Sänky viereltäni autio oli....
Liian autio oli.
Se oli ilman toista, kuten olin minäkin.
Laidalla sängyn.
Taas tänäkin aamuna!
-------------------------------------------------------------------------

Kuultiin tarina naisesta, tuosta kauan sitten kadonneesta.
Hiljaa oli vain suukon antanut.... sitten kotoa poistunut.
Lähtenyt, yllään vain asu vaalea - harsomainen, kuin aaveen tai enkelin.

Kuultiin tarinaa, näin kerrottiin...
oli hän kävellyt hiljaa kuuta kohti. Kuullut kutsun täysikuun, sitä vain seurannut.
Oli yöhön lähtenyt, miehensä jättänyt - vain suukolla ainoalla, tuon toisen
nukkuvan poskelle....

Kuultiin tarinaa..... hänestä. Ei koskaan saanut sanoa, ken hän oli.
- se pahan onnen toisi!
Kuultiin tarinaa.... täydenkuun aikaan.
Hän kulki hiljaa, kuin maan yllä leijuen..... hiljaa.... sanatta, kohti tuota kuuta.

Kuultiin tarinaa, outoa ja niin kiehtovaa.
- eikä kukaan sitä voinut tarkistaa.... oliko totta vai tarua vaan.
Se tiedettiin, näin kerrottiin... oli rantaan tyyneen saapunut, kuuta kohti katsonut....
Harsomainen puku rannalle laskeutui, osui kalvas kuunsäde vartaloon helmenvalkeaan....
- ja häntä ei enää olisi näkynyt.
                                                                   


Kuultiin tarinaa, vain tarinaksi arveltua.
Kunnes tuli täysikuu, outo erilainen.
Vaikeni tuulet, tasoittui laineet..... ja jokin outo ääni hiljaa, kuin huokaus jostain,
kuului rannalta...... kuin naisen ääni olisi ollut tuo.....

Oliko hän sittenkin muuta kuin vain tarinaa...
- ja tarina sai syntyä uudestaan.....








 ---------------------------------------------------------------------------------

 Mut houkuteltiin peliin mukaan.
Ihan viattomasti vain!
Mä ensin epäroin, lähtisinkö.... mukaan tähän lain.

No päätin sitten haasteeseen vastaa,
mukaan mennä ja onneani koittaa.

Ja se kannatti, se niin kannatti!

Mä alkuun pelasin, miten sattui - ja mitä sattui.
En tajunnut säännöistä, en pelikuvioista.
- mua vedätettiin, höynäytettiin....
joku kai kusettikin.

Monta kertaa mä olin jo luovuttaa,
sanoa että tämä oli tässä!
Mutta aina vain jatkoin, jatkoin ja taas mä jatkoin.

Ja se niin kannatti, se niin kannatti!

Vaihtui vastustajat, tuli uusia pelejä.
Vaihtui panokset ja paljon menetin!
Tuntui kuin kaikkeni menettäisin, itsenikin möisin...
- niin kirosin, eikö miehelle onnea suotu?
 Silti taistellen jatkoin!

Ja se niin kannatti, se niin kannatti!

Kerran sitten jo lähes kaiken hävisin, jäi vain
yksi merkki käteen. Sillä lähdin ponnistaan,
pelejä voittamaan!
Tuli pieniä onnenhetkiä, tuli hieman isompiakin...
mutta sitä päävoittoa - sitä en vielä saanut... se odotti.
Ja sitä metsästin.

Ja se niin kannatti, se niin kannatti!

Onni kääntyi, myöskin mieli.
Jaksoin taas ja nauroinkin.
Vaan en olisi uskonut, missä se onni oikeasti näyttäytyi....
- missä pelissä se eteen käteeni tulikaan!
Mutta se tuli.

Ja se niin kannatti, se niin kannatti.
Se niin.... se niin.... se niin... kannatti, oi että se kannatti.

Voitin jotain enemmän, kuin koskaan panostin!
Voitin jotain, mitä en enää pelata haluakaan, vaan
pitää tallessa - ikuisessa, itselläni.

Ja se kannattaa, se todellakin kannattaa!


 -----------------------------------------------------------------------------

 Tunnetko joskus, että sinut on kahlittu?
Maailmasi on suljettu? Olet kiinni jossain, ympärilläsi kehä tiukka.

Tunnetko, kuinka sinua kuristetaan?
Elämääsi kahlitaan? Tunnet olevasi vain osanen jotain, mitä et kuitenkaan kiinni saa.

Tunnetko häkissä eläväsi?
Hengityksesi kuristetaan minimiin? Aistit, ettet saa elää vapaasti kuin lintunen taivaan.

Jos tunnet edes osan tuosta, osan itsestäsi noista.... pyydä jostain joku auttamaan,
kahleet ympäriltäsi purkamaan.... repimään kalterit elämänhäkistä kalseasta!

Sinunkin pitää nähdä valo auringon!
Sinunkin pitää saada nauttia, tuntea hymyn nousevan kasvoillesi....
- äläkä anteeksi pyytele toisilta, että olet olemassa - vaan ala elää.

Ei ole sinun, eikä kenenkään muun, tarve jäädä tukahdutettuna henkiseen tyrmään kylmään,
ei maailmaan mustaan..... yksinäisten mietteiden! Ei koskaan.


------------------------------------------------------------------------------------------