Translate - Google kääntäjä

tiistai 26. toukokuuta 2015

Hymyn alle jää... piiloon tunne väärä.

Maailma on ihmeellinen! Oikeasti, hymyilin mielestäni avoimesti ja sydämestäni parikin viikkoa lähes putkeen ja tuntui, että mikään ei satuta eikä tunnu pahalta. Mutta niin se vain on, että
kuvitelmat ovat kuvitelmia ja toisinaan totuuksien saaminen vasten kasvoja onkin
raastavampaa, kuin uskoisikaan.

Nyt en puhu työasioista. Ne nyt ovat mitä ovat. Väliin sattuu hyviä juttuja, toisinaan hieman
harmillisempia.... sitähän se alallani on aina ollut.

Että sellaista. Miksi sitten tunnen taas näin? Vain yksi ihminen jossain osaisi siihen vastata, mutta arvelen, että ei tule edes juttelemaan kanssani ja jos tulee (rasti seinään....), juttelee
kaikesta muusta..... kuitenkin.

https://www.youtube.com/watch?v=4rzTrKbFFmg

---------------------------------------------------------------------------

Hymy oli noussut huulille, pehmeille... omilleni!
Nautin keväästä, elämästä ja valosta. Aamuisin vain minulle lauloivat ne
kaikki kymmenet - ne sadat - ehkäpä tuhannet linnut...... olin onnellinen!

Kasvoillani loisti ilo, onnellisuus ja olin varma, olin rohkea... voimakas.
Mikään ei minua olisi voinut uhata, hymyäni jäädyttää, sitä kuolettaa...

Vaan.... kuvittelinko sittenkin vain ja itselleni valehtelin?
Katsoin aamulla peiliin ja en nähnyt enää itseäni, en sitä mitä näin
edellisenä iltana..... en tuntenut tuota harmaata kasvoa ollenkaan, hetkeen.

Hän sai minut hetkeksi taas elämään, vaikka vain se pieni hetki olikin!
Hän teki jotain.... kosketti minua - vaikka ei koskenutkaan.... sai minut,
vaikka ei ottanut edes kiinni.... ja tunsin olevani taas elossa!

Olihan meillä hetkiä, pieniä ja isoja.
Olihan niitä! Muistan kyllä.... - eikä siitä kauaa ole, ei ollenkaan.
Vaan nyt, miksi lintujen laulu kuulostaa niin vaimealta... kuin hiipuisi kokonaan pois?
Miksi auringonsäteiden lämpö ei enää tunnu ihollani?
Mikä minua vaivaa?

Pois sisältä, ahdistaa!!!!! Liikkeelle... askeleet toisensa perään minua vievät,
jonnekin.... mutta minne.... vain jonnekin.
Kävelin ja kävelin, purin hammastani ja kielsin itseltäni kyyneleet!
Aikani taivalsin, tulin taas sinne..... missä olin ollut ennenkin, yksin.
Katselin taivaalle, katselin sivulle.... alaspäin ja kaikkialle, enkä tiennyt - minne menen.

Tyhjää!
Pimeys vain kietoi minut harsoonsa hellään.
Tuuli sitoi minut viileyteensä kevyeen.
Tyhjää!

Katselin vielä kaikkialle, suljin silmäni...... ja .......
Joku esti minua kuitenkin! Kuka - mikä - miksi?
Purskahdin itkuun, lyyhistyin... jäin siihen, yön pimeyteen... -yksin, vaikka en ollutkaan - yksin.

------------------------------------------------------------------------------

Aamukahvilla.... istuin nenä kiinni lehdessä. En kuullut kun tulit viereeni.
Tilasit kahvin ja vasta kupin kolahtaessa pöytään tajusin siihen jonkun tulleen.
Tervehdimme.
Hetkeen ei puhuttu mitään, vaikka näin että sinulla jokin mieltäsi painoi.
Lopulta avauduit....

Hörppäsit kahvia hieman ja katsoit minua silmiin.
"Uskotko enkeleihin tai yliluonnollisiin asioihin?" Kysyit ilmekään värähtämättä.
Jäin vain tuijottamaan, käteni liike pysähtyi. Kahvikuppini oli huulteni tasalla, mutta
en osannut juoda siitä.....
"Mitä?" Kysyin ja sain kysymyksesi uudelleen.

Ennen kuin osasin tai sain vastata, kerroit yöstäsi.
Ja mitä pidemmälle etenit, sen hämmentyneempi olin.
Kuvailit sitä, kuinka olit tullut kotiin hieman myöhään. Olit ollut kavereiden kanssa
ulkona ja selvinpäin... vaihteeksi.
Olit saanut riisuttua takkisi ja kenkäsi, kun kuulit jonkun kuiskaavan sinulle...
selkeästi sinua kutsuttiin! Olit sytyttänyt olohuoneeseen valot, kiertänyt kotisi läpi...
vaan ketään et nähnyt - ja sitten joku vain hiljaa kosketti sinua poskelle!
Olit säpsähtänyt ja pyörinyt ympyrää, mutta mitään et nähnyt.

Sitten huomasit, että yksi tuuletusikkuna oli auki, ehkä tuulenvire se sinua kiusasi.
Näin itsekin ajattelin, mutta tarinasi jatkui....

Kävit suihkussa ja sieltä palatessasi huomasit, että kellosi ja kaulaketjusi olivat toisaalla,
mihin ne olit hetki sitten jättänyt! Tässä vaiheessa varmaan jo joku olisi vain
huutanut apua ja paennut, mutta sinä et... olit vain tuumannut, että "jaahas....näin.!"
Olit painunut nukkumaan ja juuri, kun olit nukahtamassa.... sinua kutsuttiin.
Nousit ylös, istahdit vuoteesi reunalle ja katselit eteenpäin.
Jotain siellä taisi olla, sittenkin .... siis sittenkin... et ollutkaan yksin.

Jokin hahmon omainen lähestyi hiljaa, kuin leijuen vaikka näytti että olisi kävellyt.
Jähmetyit ja et saanut sanottua mitään! Pelkäsit, että nyt se on menoa... eikä meininkiä
ja tunsit sapen maun kurkussasi, pelkäsit oksentavasi siihen paikkaan.

Tuo joku puhutteli sinua, kertoi äänellä jota et osannut kuvailla... se oli heleä, hiljainen, kirkas...
silti väliin tumma.... voimakas - mutta kokoajan rauhoittava ja turvallinen.
Tuo joku oli kertonut sinulle, että takana oli paljon pahaa.... kohdallasi on ikäviä asioita...
kertoi kaikesta..... mitä tiesit. Lopuksi tuo joku tuli aivan vierellesi, sipaisi sinua....
kuiskasi ääneti, mutta kaiken kuulit...... "Älä luovuta nyt, koska tulet saamaan palkinnon
mitä ihanimman!" Ja tuon sanottuaan vain haaleni pois.... ja ilmassa tuntui kuin olisi
pieniä perhoja leijunut lumihiutalemaisesti hetken, ennenkuin hävisivät hämärään.



Näin katseestasi, että et valehdellut!
Näin ja tunsin sisälläni, että olit jotain todella kokenut!
Joit hiljaa lopun kahvisi, nousit ja poistuit..... ääneti.... mutta askelissasi
oli kevyempi sointu kuin aikoihin. Ehkä siis sittenkin...... ja minä jatkoin
lehden lukemista, hetken aikaa.





 -------------------------------------------------------------------------

 https://www.youtube.com/watch?v=BlDznlOQe7s

Tänään oli aikaa itselle! Pitkästä aikaa.... vain omaa rauhaa, ilman mitään.
Kävelin tuon tutun puron varrelle istumaan. Siinä oli se tuttu paikka, iso kivi.
Siinä katselin tuota kirkkaan puron solinaa ja kuuntelin veden elämää.

Se oli kuin elämä itsessään.... solisevaa ja eteenpäin soljuvaa.
Väliin purossa kellui pieni oksa, jäi pyörimään pieneen kivikkoon...
kuin elämän karikoihin ihminen omassaan.
Katselin tuon oksan pyörimistä, kiertämistä ja lopulta sen
vapautumista kivien välistä pienen puron virtaan.... eteenpäin vievään.

Oksa oli kuin minä!
Eteenpäin väliin vauhdilla, väliin hiljentäen... toisinaan jumissa, omassa
maailmassa - elämässä..... väliin kokonaan pysähtyneenä, kuin
mutaan juuttuneena, toisiin oksiin tarrautuneena. Sitten taas virran vietävänä
- toisten työntäminä, tai joukossa suuremmassa.
Mutta virta vain veisi mennessään!


Otin maasta toisen oksan, kuorin sitä hieman.... ajatuksissani.
Heitin sen lopulta puroon ja katselin, kuinka se lähti kellumaan eteenpäin......
toisen oksan perään. Toivoin, että tuo oksani saisi sen edellisen oksan kiinni
ja saisivat jatkaa matkaansa yhdessä, tuossa purossa.....



Samoin toivoin itsellenikin.... - joku ottaisi minut kiinni, minun virrastani
ja lähtisi kulkemaan sitä yhdessä kanssani - tai vievänsä minut oman
solisevan virran pyörteisiin... lopulta yhteisiin.

Huokaisin - nousin ja lähdin kävelemään, toivoen että ehkä joskus - ehkä...

-----------------------------------------------------------------------

Siitä oli ollut aikaa, kun olimme olleet yhdessä!
Silti muistit minut, kun kohdattiin. Kerroit niistä tietyistä hetkistä
ja näin silmissäsi jotain... kaihoisaa.

Kerroit, että muistit minut... muistit hetkiä tiettyjä - aikoja, joita olimme eläneet.
Kerroit, että elämässäsi vaikka oli mitä sattunut jälkeemme, olin yhä mielessäsi....
Muistelit toisinaan...

Sanoit, että jotain ei vain voinut unohtaa!
Sanoit, että jotain ei vain saanut enää samaa!
Sanoit paljon pieniä asioita..... minut yllätit ja hämmensit.....
Miksi kaipasit?


Kerroin, että se oli sitä aikaa ja meillä oli aikamme.
Vastasin, että se oli mennyttä ja muistot ovat muistoja.... uusia ei tulla voisi.
Ja silmistäsi näin jotain...... mitä en olisi halunnut nähdä!
Ei, meillä ei voisi olla enää - ei voisi...... uskothan sen?

Myönsin, että muistin itsekin... tietenkin.
Mutta en niitä muistelemaan alkanut, en enää... koska elin elämää uutta,
missä sinä et ollut mukana.... hiljaa kätellen totesin: "Pidä muistot mielessäsi...
siellä jossain sydämen palassa.... " Hymyilin hiljaa ja huomasin, olit
pettynyt mutta ymmärsit.

Lähdin toisaalle ja hetken muistelin sitä jotain.... katsoin taakseni ja näin sinun
seisovan, hiljaa vilkuttavan.... olin hämmentynyt, mutta jatkoin vain matkaa.

-------------------------------------------------------------------------

Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana....
Vain sitä..... hänelle.
Niin hän sen ajatteli, niin hän sen tunsi, niin hän sen koki.
Sitä oli ilmassa.

Vain hänelle!

Niin hän hymyili, säteili, hyräili...... nautti siitä...
siitä hetkestä, siitä illasta - tulevasta.
Sillä hän tiesi:
Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana...
Vain sitä.... hänelle.
                                 

Hän odotti, ei kärsimätön ollut, hän jaksoi odottaa...
Sitä iltaa - hänen iltaa....
Koska tiesi, mitä oli tulossa....
Hänelle!

Hän koki olevansa onnekas.
Hän tunsi saavansa jotain..... erikoista, erilaista, ainutlaatuista...
- sinä iltana!

Ja se ilta tuli...... - hänelle, kuten hän sitä oli odottanutkin!
-----------------------------------------------------------------------

Mökissä oli elämää, oli tohinaa ja ääntä.
Mummi oli saanut vieraaksi sukua! Olihan hänen merkkipäivä.
Vuosi tuli taas ikää lisää ja niitähän mummilla oli jo melkoisesti...
mutta mieli oli yhä virkeä ja muisti pelasi, eikä kunnossakaan ollut vikaa.

Itse hän oli leiponut kakut ja paakelsit. Tehnyt piirakat ja rönttöset, rievät ja muut,
niin kuin oli tehnyt aina ennenkin. Mummi tykkäsi touhuta keittiössä ja
varsinkin nyt, kun vierahia oli tupa täynnänsä.

Mutta kahvetta ei mummi keitellä saanut, sillä tytär oli päättänyt tuon tehtävän sentään
omia itselleen ja myöskin tarjoilla nuo mummin herkut. Sillä välin mummi sai
istahtaa lempituoliinsa ja turista muiden vieraitten kanssa kuulumisia.

Tietenkin mummin syli oli se halutuin paikka kahdelle lapsenlapsenlapselle, toinen niistä oli
tyttären tytär ja toinen taasen sopivasti pojan tyttö. Vielä ei siis poikia sukuun ollut
tullut lisää, mistä mummi hieman kiusoittelikin lapsiaan ja näiden puolisoita.
Mutta ei hän pahalla, ei.... mummi ei juurikaan kenestäkään pahaa sanoa halunnut.
Hän oli sen verran nähnyt ja elänyt, että ei sellaisia kannattanut enää "harrastaa" niinkuin
mummi asian itse ilmoitti.

Tytär tarjoili kahvit ja niitä sitten ryystettiin, kuten mummin tapaan kuului ilmaista.
Särpimiä haukattiin ja kyllä ne kelpasivatkin. Poika sitä aina sanoikin, että hänen äidillään,
eli mummilla, oli jossain se taikakaulin millä tämä loihti nuo herkut.
Kaikki hymyilivät tarinalle, vaikka melkeinpä aina tämä sen sanoi.

Siinä kahvien lomassa mummin lastenlapset kysyivät että saisivatko
he käydä vintillä, kun mummi oli kerran jutellut että siellä on vaikka mitä aarteita, mutta
ei hän sinne enää juuri kiivennyt ollut. No eihän mummi kieltää voinut.
Pienimmätkin olisivat sinne halunneet, mutta heitä ei sentään päästetty kiipeämään
jyrkkiä puuportaita talon vintille.

Nämä pari tyttöä sitten kiipesivät  vintille ja heidän askeleensa kopina kuuluikin
vintiltä alakertaan jonkin aikaa. Sitten yllättäin he tulivat kuin juoksujalkaa alas sieltä mummin
luokse ojentaen hänelle pienen laatikon, missä sisällä oli soittorasia.

"Mistä tämä on"? Toinen tytöistä, tai nuori nainenhan hän jo oli, kysyi mummilta?
Mummi katseli soittorasiaa pitkään, pyöritteli sitä kädessään ja hymyili vienosti.
"Se on teidän papalta saatu. Siitä kyllä on jo aikaa, voi me oltiin silloin niin nuoria...
hieman vanhempia kuin te nyt." Mummi sanoi ja osoitti noita kahta nuorta naista.
"Sain tämän papalta lahjana, ihan ilman mitään syytä. Oltiin markkinoilla ja pappa
näki tuon eräässä kojussa, eikä edes kysynyt hintaa.... hyvä mies sentään, meni sitten
tuollaiseen tuhlaamaan ja me kun oltiin ostamassa pikku tilkullemme siemenperunoita!"

Mummi yritti olla tuossa kohtaa muka tiukan oloinen, mutta soittorasiaa katsellessan
hänen silmiinsä nousi pieni kiilto.... kyynel oli lähellä.
Hän otti rasian pohjasta, pienen luukun alta esille pikkuruisen avaimen ja asetti sen
soittorasiassa olevaan reikään, kiersi muutaman kerran ja hetken kuluttua
huoneen täytti merkillisen taianomainen musiikki. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan!

Mummi asetti soittorasian pöydälle, siihen hänen tuolinsa viereen ja vain katseli sitä.
Kaikki näkivät, että hän leijui muistoissa jonnekin aikaan, milloin pappa oli vielä
hänen rinnallaan ja he elivät yhdessä onnellisina. Aika oli jo papasta jättänyt vuosia
sitten, mutta mummille tämä oli yhä vahvana läsnä - kuten nytkin.

Kukaan ei hiiskunut sanaakaan niin kauan kuin soittorasia soi.
He ymmärsivät sen, että tuo oli tärkeää mummille ja mummi pääsi näin
jälleen lähelle rakastamaansa pappaa!

Viimein soittorasia vaimeni ja mummi kääntyi toisten puoleen hieman ihmettellen.
"Mitä te siinä nyt noin? Eikös sitä kahvetta ny voisi ottaa tähän väliin hiukkasen?"
Toiset hymyilivät, se oli niin heidän mummia se.

Ja tuo soittorasia löysi uuden elämän jälleen mummin pöydältä tuon päivän jälkeen.
 ---------------------------------------------------------------------------



































































































































































































































keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Ulkokuori pettää, sisällä velloaa...

Niinpä niin, otsikko on kuvaava ja kertoo tällä hetkellä tämän miehen olotilasta.
Mutta miksi näin? Sitä ehkä joku kysyy ja saakin kysyä. Toistaiseksi vain muutama ihminen
tietää tähän syyn ja jännittää kanssani. Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita ja
taas sellainen on joko syntymässä tai sitten ei, mene ja tiedä.

Mennyt viikko on ollut melkoinen. Työsaralla on sattunut ja tapahtunut. Ikäviäkin sillä suunnalla
kuuluu, mutta se on ammatissani väliin väistämätöntä. Tällä kertaa tosin voin sanoa, että
ikäviin uutisiin ei ollut edes aihetta, vaan minut ja monet muut päästiin yllättämään
ns. puskista ja olo on sen mukainen - valitettavasti.
Mutta eipä valiteta, vaan mennään eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Voin myöskin sanoa saaneeni kokea ihania ja kauniita, sekä iloisia asioita.
Siitä kiitos niille ihanille ystäville, ketkä piristävien ja miellyttävien asioiden takana ovat olleet.
-------------------------------------------------------------------
Anteeksi, lukijani! On pakko päivittää tätä bloggausta. Jos hieman rullailet alaspäin, löydät
vielä jotain, mikä kuuluu juuri tähän blogipäivitykseen. (20.5.2015)
-------------------------------------------------------------------

Sain viestin puhelimeen, keskellä yötä! Heräsin piippaukseen.
Meni hetki, sain toisen viestin.... ja vielä kolmannen.

Alkuun mietin, ehdinpä ne aamulla lukea, mutta kolme.... ja peräkkäin....
Miksi? Kuka? Mitä?

Nousin vuoteelta ja otin puhelimen käteeni, kaivoin viestit esille ja se oli
sinulta - se ensimmäinen.... "Kiitos, ei enää jaksa!"
Mietin hetken ja luin toisen: "Mun on parempi jatkaa matkaa ilman ketään!"
Mietin enemmän ja ihmettelin, että mitä nyt.... ja luin kolmannen:
"Sä olit hyvä ystävä, älä muista mua pahalla.... mä en jaksa tätä enempää!"
Ja nyt heräsin kokonaan! Luin viestit vielä uudelleen pari kertaa
ja otin puhelun, sinulle.

Hälytti....hälytti....hälytti..... sitten vastasit varovasti ja katkaisit.
Miksi?
Tuijotin yllättyneenä puhelimen tyhjää näyttöä, kun soitit takaisin.
"Anteeksi, mokasin kai taas.... mä taisin herättää sut. Mut kiitti kun olet jaksanut
ja jakanut mun kanssa asioita, mut´ nyt on parempi kai vain mennä."
Kysyin, että minne menet - ja miksi... taustalta kuului kilkatusta.... tajusin, että
olit jossain rautatien varrella, missä on tasoristeys, kuulin myös junan äänen.
Pyysin, ettet lähde mihinkään etkä ainakaan hyppää radalle.... et varmana!
Kuulin äänessäsi värähtelyä, purit hammasta ettet itkisi.... lupasit.
Sain sinut kertomaan, missä olitkaan.... mietin hetken paikkaa ja tiesin, että sinne
ajaisi hetkisen.... pyysin sinua odottamaan ja tulisin luoksesi.

Nopeasti vaatteet ylle ja autoon. Yö oli pimeimmillään ja missään ei näkynyt
liikennettä. Vain yksi auto kurvasi jonkin matkan päässä johonkin pihaan, mutta
muuten oli autiota.... ja märkää - tihutti hiljaa.

Saavuin luoksesi. Istuit jonkun kasan päällä ja katselit radalle, etkä edes heti huomannut minua.
Tulin viereesi ja näin, kuinka tärisevissä käsissäsi koitit pitää savuketta....
se oli varmaan ollut siinä palamattomana ties kuinka kauan! Sekin oli märkä.

Käänsit katseesi minuun ja huokaisit hiljaa. Istahdin viereesi, pyysin sinua kertomaan...
omaan tahtiin ja rauhassa.... minä kuuntelisin kyllä.
Et tiennyt alkuun, mitä sanoisit ja miksi edes kertoisit, mutta kun huomasit että et pääsisi
minusta eroon, ellet puhuisi - avasit sanaisen arkkusi ja avauduit kaikesta... todellakin
kaikesta... ja sitä riitti. Kuuntelin, väliin sanoin jotain ja lähinnä vain kuuntelin.
Jossain välissä ohitsemme kulki juna, jäimme hetkeksi katselemaan sen katoamista
pimeään yöhön. Kiskoilta kuului vielä tovi sihinää, kunnes tuo ääni katosi yöhön....
Missään ei liikkunut ketään! Oli todellakin pimeä, autio yö.

"Musta vain tuntuu, että olisi parempi lähteä vain kävelemään noita kiskoja pitkin
ja katsoa, mihin asti pääsee.... vai jääkö kävely lyhyeksi!" Sanoit yllättäin ja nousit ylös.
"Sitä mä en anna sun tehdä!" Nousin vierellesi ja otin sinusta kevyesti kiinni.
Et riuhtonut itseäsi irti, katsoit vain noilla surun valtaamilla silmillä minua ja pyysit, että
saisit lähteä.... En vain suostunut. "Sitten meitä kävelee kaksi!"
Sanani saivat sinut laskeutumaan alas, istahdit uudestaan. Tajusit kai vasta nyt, että
et ollut maailmassasi yksin, et todellakaan..... siellä olisi minun lisäkseni toisiakin,
tiesit sen itsekin - kun vain jaksoit ajatella.

Olimme olleet tuon tasoristeyksen liepeillä jo ties kuinka kauan ja sain sinut
jo hieman rauhoittumaan. Mutta yhä puheissa oli..... - lähteä radalle kävelemään!
"No sitten mennään!" Tuumasin sinulle, nappasin kädestä ja vedin perässäni
keskelle tasoristeystä. Katselimme kiskoja.... ne kiilsivät pienen lampun valossa
märkinä, kutsuvina..... aivan kuin olisivat houkutelleet meitä mukaansa, luoksensa...
matkalle heidän kanssaan.... sinne, mihin ne johdattaisivatkaan.


Taivaanrannasta alkoi jo aamu hiljalleen sarastaa. Sanoin, että se on nyt sitten
lähdettävä kävelemään, jos kävellä meinaat! Otin ensimmäiset askeleet ja katsoin
taakseni. Seisoit hetken ratapölkyn päällä, selvästi epäröit mutta lopulta kävelit
vierelleni ja niin me kaksi ystävää lähdimme aamuyön hämärässä kävelemään
eteenpäin tuolla radalla, autiolla......kohti aamuaurinkoa.

Kävelimme, kävelimme.... jonkin aikaa kävelimme... sitten totesit:
"Tuota, jos sittenkin palattaisiin. Veisitkö mut kotiin?" Hymyilin! Halasimme nopeasti ja
palasimme takaisin..... eikä aikaakaan, kun jo matkasimme autollani kohti kotiasi.
Pääsimme kumpikin nukkumaan vielä tuona aamuna, hieman erilaisena.
----------------------------------------------------------------

Sä nautit vauhdista! Sä olit siitä tunnettu.
Milloinkaan ei mikään vauhti sulle liikaa ollut.....
Se tiedettiin.
Sä olit monille kova, se tyyppi, kuka ajaisi vaikka missä ja miten lujaa!
Sua ihaili jotkut, kadehti toiset, pelkäsi eräät ja varoitteli muut.
Sä nauroit ja nautit..... huomiosta ja vauhdista.....

Sä sait virtaa toisten sanoista ja halusit aina näyttää.... kuka oli kuka.
Kenellä pysyi auto parhaiten käsissä...... kuka ei pelännyt tiellä mitään!
Sinä sanoit olevasi haavoittumaton!

Sinäkin yönä olit taas lähtenyt..... kavereita, tai ketä lie, oli taas auto täynnä!
Ajoit milloin kenenkin autolla.... ja aina samalla tavalla.... lujaa
- useimmiten liian lujaa......

Kuten sinäkin yönä.

Olit ajanut sitä tietä pitkin useita kertoja.
Mutkat olivat tuttuja, töyssyt tiesit tarkalleen.... kaikki mielessäsi oli.
Mutta mitä sitten sattuikaan? Sitä ei tiedä kai kukaan - eikä ehkä kerro koskaan....

Aamun valjetessa löytyi auto, tai se mitä siitä jäljellä oli.
Ketään ei enää onneksi mukana ollut, olit palaamassa takaisin kaupunkiin - yksin.
Vauhtia vain oli liikaa ja jotain sattui, et enää ollutkaan se haavoittumaton!
Sinut löydettiin auton viereltä, tajuttomana.... sait kyydin nopean, mutta turvallisemman
- sairaalaan!

Harsottiin, paikattiin, leikattiin, sidottiin.... verta annettiin ja kaikkea tehtiin.
Epäiltiin, että et ehkä kulkisi.... et ehkä mitenkään.
Jouduttiin odottamaan.... aikaa kului, nyt vain ei enää ollut kiire.... ja aikaa kului.

Lopulta selvisi, sinä selviäisit.... se oli onnesi! Joku sinua suojeli, mutta opitko?
Se aikanaan nähtäisiin.......
Siihen saakka kaikki jännitti, mitä sitten tapahtuisi kun uudelleen rattiin koskisit....
Ja kaikki toivoivat, että ei enää - ei enää koskaan!
--------------------------------------------------------------------

Lomalla, siellä jossain - kahden!
He olivat tehneet pitkään töitä, stressanneet.... hikoilleet ja kiroilleet.
Väliin olivat tapelleet, silti aina sopineet.....
ja nyt he olivat lomalla, jossain - kahden!

Ensimmäiset päivät olivat olleet vain lepäämistä, henkisesti
työn aiheuttaman stressin purkautumista.... eivätkä juuri olleet jaksaneet
kierrellä, kuin hotellin lähettyvillä jotain pientä osteskelemassa ja oleilemassa.

Mies tiesi, että naisella oli ollut rankkaa... toisinaan kovempaa kuin hänellä.
Mies mietti, kuinka saisi naiselle lomasta muiston, minkä voimalla tämä
jaksaisi taas töissä - arjessa - kotona.... ja kestäisi väliin hänenkin huonoja hetkiä.
Mies mietti... mietti ja mietti..... kunnes hän näki sen!

Hän kertoi päivällä naiselleen hotellilla, että kävisi ostamassa jotain tälle ja toivoi,
että nainen olisi sen aikaa hotellissa. Toinen oli hetken ihmetellyt, mutta suostunut
miehen pyyntöön, kun sai vielä perään lämpimän suudelman....
Ehkä lupauksen jostain muustakin.

Nainen suunnisti hotellin uima-altaalle ja mies lähti asioilleen....
meni tunti, meni toinen.... vielä kolmattakin. Nainen alkoi jo huolestua. Hän kävi
heidän huoneessaan, ei tämä ei ollut käynyt siellä..... eikä vastaanotossakaan oltu
miestä nähty. Puhelimenkin hän oli jättänyt naiselleen.... joten häntä ei edes tavoittaisi.
Naista alkoi pelottaa! Mitä, jos oli tapahtunut onnettomuus?
Yllättäin ulkoa kuului sireenien ääni - ja nainen kirkaisi, puhkesi hysteeriseen itkuun!

Oveen koputettiin. Nainen huusi, että pieni hetki... kävi nopeasti pesemässä kasvonsa
ja meni avaamaan oven. Siellä oli kaksi hotellin työntekijää, kummallakin oli
yllättävän vakavat ilmeet kasvoillaan ja nainen pelkäsi, että he tuovat hänelle
sen viestin, minkä hän tiesi jo varmaksi... - hänen sydämensä huusi niin!

Toinen työntekijöistä antoi naiselle suljetun kirjeen, siinä oli hotellin leima.
Toinen työntekijä antoi pienen laatikon, mikä oli sidottu tummanpunaisella rusetilla
ja kukkakimpun, valkoisia liljoja. Nainen ei saanut sanottua kyyneliltään mitään....
ja nuo kaksi vain poistuivat hiljaa.

Hän jäi hetkeksi oviaukkoon katsomaan noita kahta, sulki oven ja asteli sängyn vierelle.
Kukat hän vain laski sängylle, hän ei jaksanut..... ei enää mitään.....

Hän avasi kuoren. Siinä oli hotellin varajohtajan käsin kirjoittama viesti hänelle.
"Hyvä ......... " Ja mitä pidemmälle hän viestiä, tai tuota kirjettä luki, sitä epäuskoisempi
hän oli. Hän tuijotti kirjettä, käänsi katseensa tuohon sidottuun laatikkoon ja taas katsoi
kirjettä. Lopulta hän avasi laatikon..... siellä oli silkkinen kaunis iltapuku, kuin sadusta.
Naiselle nousi kyyneleet uudelleen. Laatikossa oli myös kirje! Mitä, toinen kirje?
Hän tunnisti sen miehensä käsialaksi. Vapisevin käsin hän avasi sen ja oli vielä
enemmän hämmentynyt! Mitä tämä kaikki oli?

Hän puki tuon upean puvun yllensä, sai itseään hieman siistittyä..... halusi
tietää, miltä hän näytti tuo yllänsä kun jälleen ovelle koputettiin.
Nyt nuo kaksi samaa hotellin virkailijaa olivat häntä taas odottamassa ovella.
He pyysivät, että nainen seuraisi heitä. Hän ei tiennyt mitä vastata, mutta kuin
unessa, hän vain käveli heidän perässään.........

Kulku johti hotellin puiston läpi läheiselle rannalle ja siellä hän näki:
Hänen miehensä odotti häntä valkoisessa smokissa tuon yhden laiturin päässä!
Ja tuo laituri oli koristeltu kukin ja kynttilöin ja koristenauhoin ja siellä päässä oli
pöytä kahdelle katettuna ja hänen miehensä!
Hän juoksi...... hän juoksi..... hän juoksi, lujempaa kuin koskaan ennen.....
Mies kaappasi hänet syliinsä, suuteli tätä intohimoisesti ja
pyysi ensisanoikseen anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan, mutta tämän
kaiken järjestäminen kesti kauemmin, kuin hän osasi aavistaa!


Nainen oli pakahtua onnesta! Hänellä oli tuo mies, oli edelleen - ja mies,
kenellä oli sydän täyttä kultaa - ja se oli hänelle!

Ja tuona iltana he lupasivat olla yhdessä - ikuisesti, kestäen kaiken mahdollisen, yhdessä!
--------------------------------------------------------------------

Tässä joudun nyt olemaan, tuskissani...... henkisesti tuskissani.
Sisällä velloo ja ahdistaa. Pelko kasvaa hetki hetkeltä isommaksi....
taakka raskaammaksi ja pelkään, etten kykenisi siihen.

Mihin?
Kysyykö joku....
Mihin?

Huusin hiljaa, tuskin ääneen, apua.... kerroin asioita, jotka ovat
hajottamassa maailmaani, huusin - vaan kuunteliko oikeasti ketään?
"Sano vain, jos tarvitse apua!" Sanoi yksi, mutta silti paikalta lähti.
"Voi helvetti, pärjäätkö vai tulenko mukaasi?" Kysyi toinen, silti
ei jäänyt luokseni....

Ja nyt pimeässä, yksin - vain tässä - neuvottomana ja pelokkaana.....
taaksepäin katselen asioita, muistelen joitakin tekoja ja huomaan
kaipaavani joitakin, enemmän kuin tiesinkään!
Ja yksi, ketä kaivannut olinkaan, hänet vielä nähdä ehdin...... sanoja varovasti sanoa....
silti sain kokoajan varoa, ettei hän näkisi, kuinka pelkäsin.... ettei hän näkisi, kyyneliäni...

Näin takanani hetkiä, niin erilaisia. Paljon oli kyyneliä - suolaisia ja makeita.
Nyt tunsin vain kurkussani palan painavan ja kasvavan....
Rintaani koskee, viiltävä kipu ei anna armoa - se kalvaa miestä, sisältä.... hiljaa
mutta varmasti - ja tämän vain yksin joudun kokemaan.

Mietin, joudunko kohtaamaan yksin pelkoni?
Mietin, pystynkö sitä katsomaan edessäni?
Mietin... enkä vastauksia saa - enkä sitä paetakaan saa, sitä vain en voi tehdä!
Olen tässä, pimeässä - yksin... ja odotan tulevaa - sitä pelottavaa......
Ja toivon, että pimeys ei tule kokonaan!
Minua pelottaa.
-----------------------------------------------------------------

Palataan kun voidaan! Toivottavasti a.s.a.p.
-----------------------------------------------------------------


























































































































































































perjantai 15. toukokuuta 2015

Arki-illassa ajateltua

Niinpä niin, taas alkanut yksi viikko. Maanantai alkaa olla ehtoopuolella, mutta vielä on mielessä
paljon pureskeltavaa tältä päivältä! Ensin ei tahtonut syntyä mitään, sitten tuli eteen enemmänkin kaikkea ja oli ties minkälaista säätämistä..... mutta kaiketi kaikesta olen kunnialla selvinnyt,
kun kotonakin olen ja ihme, jo kymmenen aikaan illalla ehdin ajattelemaan syömistä!

Toivottavasti tiistai ei olisi yhtä sekava kuin tämä päivä oli. Mutta jos mieskin on
toisinaan sekaisin, niin silloinhan päivätkin voivat olla sellaisia. Vai kuinka?

Nämä tarinat on kirjoitettu 10.11.2014, paitsi tuonne loppuun tulleet päivitykset.
Joku kyselee, että miksi en vain tehnyt uusia kirjoituksia. No syy: Näitä vanhempiakin
tekstejä on joskus hyvä tuoda esille ja voihan olla, että näillekin löytyy uusia lukijoita!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kuka minä olen?
Missä minä olen?
Miksi?
Huusin ilmoille, taivaalla....

Epäilyksiä itsestäni,
paikasta maailmassa.
Niitä mietin, ihmettelin!

Eikö oikeasti ollut oikeaa paikkaa?
Eikö oikeaa aikaa?
Olinko vain jotain,
jotain turhaa.... - tarpeetonta?

Sisintä ravisteli ajatukset...
velloi mieli, kalvoi sydäntä - raastoi mieltä.

Tässäkö kaikki oli?
Yksin?
Yksin!
Vai.....

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sä lähdit kävelemään..... maailmaa näkemään.
Sä heilautit vain kättä ja lähdit menemään.

Vielä heitit mulle hymysi, hetken näin katseesi.
Naurusi tuon tuokion tuulessa soi.

Sitten sä vain menit...... maailmaan
- jätit mut tänne, kotikylään kasvamaan.

Sä menit, nauruasi muistelin.
Sä menit, silmiäsi katselin.
Vaikka sä menit - siinä sä olit
Mielessäni.

Sä laitoit tulemaan terveiset.... maailman saloilta.
Sä viestillä ilahdutit, paikoilta vierailta.

Vielä siis kuulla susta mä sain, nauruasi aina viesteistä hain.
Iloisen ilmeesi niissä mä näin.

Sä menit, nauruasi muistelin.
Sä menit, silmiäsi katselin.                                          

Vaikka sä menit - siinä sä olit
Mielessäni.

Aikaa kului, tunneista viikkoihin, viikoista kuukausiin.
Aikaa kului.... muistot hiipui....
Hiljaa väheni viestitkin nuo.

Eksyitkö maailmaan? Katositko kokonaan?
Saiko joku sinut minulta maailmastain poistumaan?

Uskonut enää mä en, tokkopa koskaan näkisin mä sen.
Katseesi iloisen..... sinun, naisen onnellisen.

Sä menit, nauruasi muistelin.
Sä menit, silmiäsi katselin.
Vaikka sä menit - siinä sä olit
Mielessäni.

Sä menit..... - palataksesi.
Sä menit - lopulta vain palataksesi!
Ja vaikka sä menit, silti muistit mut - ja tulit.
Viereeni!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään.....

Vaan koska onkaan aika sen?                             

Hetken .... juuri sen.

Ken tietää, kuka kertoo?
Sitä selville saada ei voi.

Moni utelee, moni pohtii...
joku ääneenkin kyselee, turhaan arvailee!

Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään....

Tuokio menee, toinenkin.
Aika kulkee kuitenkin.
Etenee hetket toisiin - tulee tunteja uusii.

Vaan...
Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään....

Siksi odottaa vielä joutuu, ajassa olemaan....
tuokiota tiettyä vartoamaan.
Siihen saakka joutuu vain sanomaan:

Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään....

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
-------------------------------------------------
Uutta materiaalia:

Hiljaa olin oloissani omissa, hiljaa.... vain elin.
Tein omiani, tein töitäni.... ahkeroin ja olin.

Illan jälkeen kohti kotia, taas sinne - yksin.
Ilta illan jälkeen.... ilman toista, ilman mitään - elämää, värikästä - moista.

Vaan olipa arvalla uudella kohdalleni jotain tarjota.
Sain kutsun luokse erään.... luokse hänen.

Kiireellä vain kotona käynti, sitten suunnan uuden autoni näytti.
Matkaan vauhdilla luokse toisen, elämää monin tavoin samalla tavalla nähneen.

Ilta iloinen, ilta kahden, ilta minulle - erilainen, silti toivotunlainen.
Eikä kiirettä ollut pois, enkä päässyt edes ois.

Taisi sittenkin elämässä olla jotain....... tulossa......

----------------------------------------------------------------------

Hän oli kaukainen haave, vain kuvana mielessä.... tuo nainen.
Häntä halusi niin moni - todella moni.
Hän oli silti tavoittamaton, vaikka niin lähellä monia.

Häntä haikaili ja hänestä haaveili myös tuo yksi mies.
Yksi, monien joukossa.
Oli tavannut hänet, oli jutellut hänelle, oli hymyn saanut häneltä....
- ja tämä jo luuli, että hän saattaisi tuon naisen saada lähemmäksi - elämäänsä.

Vaan nainen vain kierteli, kiusoitteli.... hymyillään ja sanoillaan miehiä vietteli.
Silti kukaan ei halunnut muuta, kuin saada tuon naisen itselleen... omakseen.

Hän oli nainen, unelmien kohde satumainen.... silti aito ja kaunis.... niin kaunis.
Haaveiden, tavoittelujen ja ihailujen kohde - niin monien.
Myös tuon yhden miehen.... - niin myös tuon yhden miehen.

Ja kävikin niin, että kerran tuo mies naisen lähelleen saikin.
Oli onnesta pakahtua sydän miehen! Oli onnenkyynelissä silmät hänen!
Oli miehellä se, mitä niin moni halusi - ja nyt ne häneltä sitä kadehti

Vaan ei kaikki ollut sitä, mitä mies luuli.
Ei todellakaan - ei lähellekään - ei.
Nainen oli käsittämättömän kaunis, viettelevän houkutteleva....vaan....
sisällä asui naisessa muuta, mitä pinta kertonut ei - ja se miehen tuon
lähes ikuiseksi turmioon vei!

Ei ollut onni puhdasta, ei sydän avoimen vilpitöntä, ei tunteet avoimia....
Kohteli nainen miestä tuota julmasti, vain omaa itseään palvellen.
Ei miestä huomioinut, ei siitä välittänyt.... vain kaiken itselleen käänsi.

Lopulta heräsi unestaan, elämässään, tuo mies. Tajusi tuo, hänestä olisi irti päästävä!
Nainen olikin toista, mitä esitti - ja mies viimein lähti, pääsi irti ja pakeni.
Ja muuttui tuo kuva naisesta tuosta, ihailusta - halutusta.... kaikkien haaveilemasta....
miehellä tuolla, yhdellä.....

Vaan oli jo seuraava naisella mielessä!
Onneksi oli rohkeutta tällä entisellä miehellä.... mennä kertomaan, mitä
tuo nainen oikeasti olikaan - ja vähitellen sana levisi, tarinaa tuota - miehen elämää
hiljaa kerrottiin.... - ja kuva muuttui naisesta, särkyi illuusio puhtaasta, niin kauniista.

Eikä enää ollut ketään, ketä häntä halusi - häntä, naista niin kaunista - kaipasi ja janosi.
------------------------------------------------------------------------------











































































tiistai 12. toukokuuta 2015

Se eräs tapaus ! (osat 1-7)

Tällaisen kirjoittelin jo jokin aika sitten. Jotkut ovat sen myös lukeneetkin. Nyt nähtävissä kaikille, joten ota rento asento ja varaa aikaa, tämä on hieman pidempi tarina!

Tämä tarina on syntynyt jo aikoja sitten ja lisäsin uutta pätkää, kun sitä toivottiin.
Katsotaan sitten, miten tämä tarina elää ja koska taas tulee jotain lisää.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Se eräs tapaus! (osa 1)

Istuin tuolilla rankan yön jälkeen, se natisi allani vai oliko syynä vanhat lattialankut, en tiennyt.
Väsymys painoi silmiäni ja yritin sinnitellä hereillä - odotin soittoa. Huone oli hämärä, vain ulko kajastava
valo toi hieman kajoa huoneeseen. Mutisin mielessäni, että miksi olinkaan suostunut tähän hommaan - taas....
Piirtelin paperille kuvioita, hahmottelin asiaa ja tuijotin ties monennenko kerran sitä nimeä, minkä olin siihen
jo aiemmin kirjoittanut. Tuo nimi hyökkäsi paperilta eteeni ja sai väreet kulkemaan selässäni.
Miksi juuri hän? Miten se saattoi olla mahdollista? Pohdin, kunnes ajatukseni keskeytti puhelimen kiivas soitto.
- No niin. Murahdin puhelimeen, sillä en ehkä ole kovinkaan pirteä valvotun yön jälkeen aamu kuudelta.
- Sä siis sait sen selville? Ääni kysyi puhelimessa. Vastatessani nyökkäsi vaistomaisesti, aivan kuin kysyjä olisi
ollut pöydän toisella puolella. - Mietin vain, miksi juuri hän oli syypää tähän.... Toteamukseni katkaistiin nopeasti.
- Älä mieti sitä, pääasia että me tiedämme nyt kuka on syypää. Maksun saat kuten sovittiin.
Samassa puhelin suljettiin ja hetken kuuntelin vain tuut -ääntä hiljaa. Päätiin mennä pariksi tunniksi nukkumaan,
mutta en jättäisi kuitenkaan asiaa tuohon.... jokin tässä häiritsi minua ja sen päätin selvittää....

Heräsin siihen, kun joku hakkasi ulko-oveani. Kirosin ääneen ja huusin että tulen kohta. Takominen jatkui, jollakin
tuntui olevan todellakin kiire saada minut käsiini. Sain revittyä itseni ylös sohvalta, mihin olin nukahtanut - aivan kuin
sänkyyn olisi ollut liian pitkä matka, mutta eipä ollu ensimmäinen kerta eikä varmasti viimeinenkään....
Olin juuri kävelemässä eteiseen, takominen ja ovikellon soitto vain tuntui yltyvän, kun puhelimeni soi.
Nappasin sen käteeni ja vastasin siihen ajattelematta mitään.
- Niin haloo....... Ääni puhelimen toisessa päässä oli hätäinen, suorastaan paniikinomainen. Nainen sanoi lähes itkien,
että eihän minua oltu vielä tultu tapaamaan? Tunnistin soittajan ja vastasin, että joku tuolla ulko-ovella hakkaa siihen malliin, että kohta on. Mutta mikä tässä nyt on ongelma?
- Se kaveri ei tahdo sulle mitään hyvää! Pääsetkö pois asunnostasi jollain tapaa heti? Nainen suorastaan huusi nuo sanat korvaani. Samalla huomasin, että takominen ulko-ovelta oli loppunut ja joku räpläsi postikuukkua, näemmä yriteltiin kurkistella sisälle siitä. Perhana ja minä kun olin jo huutanut tälle jollekin, joten hän tietää minun olevan kotona.
- Nyt on parempi lopettaa, soitan sulle jos tästä päästään ulos. Moi! Löin puhelimen kiinni, vaikka nainen jotain koitti
vielä heittää. Tässä oli tärkeämpääkin tekemistä, kuin "lirkutella" langalla. Tiesin soittajan olevan tosissaa, eli oveni
takana minua odotti ei-mukava yllätys.

Ajatuksissani pyöri lukematon määrä erilaisia asioita ja kirosin, kun olin silloin pari viikkoa sitten luvannut selvittää yhden pienen asian. "Helppo juttu sinunlaisellesi." Muistan vielä nuo sanat samalla, kun huomasin, että joku yrittää roplata
ulko-oveani jotenkin auki. Selvästi siellä ei olla kukkakimppu kädessä tulossa vierailulle.
Nopeasti laskin vaihtoehtoni ja tiesin, että parvekkeen sivusta menisi tikkaat, joita pitkin pääsisin alas, mutta tokkopa ehtisinkö
pihalle asti vai mitä tapahtuisi ennen sitä. Päätin toimia!
Syöksyin nopeasti varastohuoneelleni ja palasin eteiseen, samassa vauhdissa olin jo vetänyt kengät jalkaani ja takinkin napannut sohvan selkämykseltä, mihin sen olin jättänyt. Työnsin vaistomaisesti käden taskuun ja se osui johonkin. Otin käteni ulos, katsoin hieman tuota..... ja ajatukseni keskeytyettiin, kun rytinä ulko-ovella kertoi että nyt tullaan sisälle!
Vedin hanskat, mitkä nappasin toisesta takin taskusta, käteeni ja suorastaan hyppäsin eteiseen.
Rysäytin ulko-oven auki, sen takana ollut mies kaatui selälleen. Sumutin pippurisumutetta kasvoille säälittä ja tämä huusi.
Nyrkkiä perään, pari oikein suunnattua iskua ja kaveri oli taju kankaalla. Nyt oli hetki aikaa toimia.
Hain nippusiteitä ja ilmastointiteippiä ja sidoin tämän tyypin kädet ja jalat. Hän oli suunnilleen minun mittainen, mutta
hivenen tanakampi ja rujompi, ei mikään kaunis poika. Kaivoin miehen lompakon ja puhelimen, arvelin että niistä olisi vielä
hyötyä minulle. Samalla soitin paikalle erään tuttuni, joka olikin paikalla jo muutaman minuutin kuluttua.
- Ei juma, mitä sä taas....? Oli ensimmäiset sanat. - Nyt ei ole aikaa! Tämä heppu voi herätä koska vain. Oliko ulkona oudon näköistä autoa? Kysyin samalla, kun kaivelin maassa makaavan miehen taskuja ja löysinkin auton avaimet.
- Bingo, ota noi ja kannetaan tämä autoon. Toimimme ääneti, tiesimme että turhat puheet on parempi pitää nyt mielessä.
Kaverimme alkoi heräillä, kun olimme saamassa hänet autoonsa, mutta pieni niskaote teki tehtävänsä ja taas hän olisi
tovin muissa maailmoissa. - No niin, nyt voidaan taas hengittää! Totesin lopulta suljettuani auton ovet.
- Lähdetään käymään pikaisesti luonani ja sitten saat luvan tarjota mulle kyydin. Jatkoin samaan hengenvetoon.
- Joo okei, mitenkäs se sun ovi? - Hoidetaan pois. Soitin kiinteistönhuoltajalle, kerroin sopivan tarinan ja sanoin että
pistää laskun tulemaan. Oli hieman hämmentynyt, mutta lupasi heti hoitaa asian kuntoon.
- Ja nyt me lähdetään!

Olimme ajaneet tovin hiljaisuuden vallitessa, vain pari kertaa kaverini hermostunut yskäisy paljasti minulle, että
hänellä menee lukemattomia - pelonsekaisiakin - ajatuksia mielessä. En viitsinyt sanoa mitään, päätin hänen hetken miettiä
itsekseen samalla kun pohdin itse, sitä mikä takin taskussani oli. En vieläkään voi ymmärtää, miten se oli sinne joutunut
tai kuka sen oli sen sinne laittanut. Yllättäin vastaantuleva auto vilkautti valojansa ja meidät ohitettuaan kääntyi peräämme.
- No kuka hitto tuo nyt on? Kirosin ääneen, katkaisten samalla hiljaisuuden.
- En tiedä, ainakin auto oli vieras enkä sitä naistakaan tunnistanut, kuka sitä ajoi. Kaverini lausui.
- Hmmmm niin aivan. Mumisin ääneen samalla kun peräämme tullut auto vilkautti taas valoja ja tööttäsi pari kertaa.
Ajoin seuraavalle bussipysäkille parkkiin ja laskeskelin, mitä teen. - Tuota, onkohan tämä järkevää? Kaverini kysyi.
- Älä huoli, jos siellä ei ole kuin yksi nainen, niin sinunkin pitäisi hänelle pärjätä. Koitin naurahtaa, mutta äänessäni ei
ollut hymyä ollenkaan. Katsoin taustapeiliin ja näin naisen nousevan autosta. Tein itse saman ja kun olin päässyt ulos
autosta, aloin hieman ymmärtää, mistä tässä saattoi olla kyse - vai ymmärsinkö sittenkään.
Nainen avasi suunsa ja nyt ensi kertaa näin hänet kasvotusten. Äänen olin jo tunnistanut pariin otteeseen ja kauempaa olin hänet nähnyt myöskin, mutta nyt hän oli siinä. - Hienoa, että pääsit pois kotoasi. Hän sanoi. Murahdin jotain.
- En tiennyt mitä olisin tehnyt, olin ajamassa asunnollesi, kun tulitte vastaan ja tunnistin autosi. Aluksi pelkäsin että sitä
ajaisikin ne, mutta ei onneksi.... Keskeytin hänet. - Ketkä ne? Ei siellä ollut kuin yksi ainoa kaveri minua kiusaamassa.
Silloin välähti, että nainen tiesi jotain enemmän, kuin mitä minä - taaskaan. Kirosin, että menin paljastamaan tietämättömyyteni ja selitin jotain sekavaa päälle. Menikö läpi, sitä en tiedä.
Päätimme lopulta lähteä peräkkäin ajamaan eräälle huoltoasemalle kahville ja ehkä saisin lisävalaistusta tähän kaikkeen.

Hetken kulutta istuimmekin kahvikupit käsissä ja tuijotimme kaikki kolme hiljaa toisiamme. Kaverini oli sen näköinen, että
hän pakahtuu uteliaisuuteen ja taas tämä nainen oli selvästi hermostunut eikä tiennyt, uskaltaisiko hän puhua mitään vai
ei ja ymmärsin, että syy oli kaverini läsnäolo. Hiljaa totesin, että tämä kundi tietää paljon asioista ja on täysin luotettava, ystävä minulle jo vuosien takaa. Painottaakseni sanoja laskin käteni hänen olkapäälle ja tunsin kuinka kaverini huokaisi
hiljaa ja syvään. Samalla näin pienen hymyn nousevan naisen kasvoille, selvästi tuo vapautti hänet ja sitten hän kertoikin jotain mikä sai meidät kummatkin todella hiljaisiksi. Tämä ei sittenkään ollut mikään "helppo juttu" niinkuin minulle oli alkuun kerrottu. En olisi uskonut villeimmissä unissanikaan, että asia mihin olin joutunut sotkeutumaan, olisikin hieman monimutkaisempi.... mutta kun kerran oltiin jouduttu soppaan, niin hämmennetään loppuun asti.
Kaverini totesi jonkin ajan kuluttua, että hänen pitäisi kyllä päästä menemään. Kysyin naiselta, saisinko häneltä kyydin, jos
lainaan autoani kaverille ja sehän sopi tälle yllättävänkin hyvin. Annoin siis autoni avaimet kaverilleni ja muistutin, että pitää puhelimensa lähellä, nimittäin tulen varmasti vielä vaivaamaan häntä lähiaikoina. - Onneksi olen lomalla. Tämä totesi samalla kun jo käveli ulko-ovea kohti. Jäimme siis kahden ja jonkin aikaa juteltuamme lähdimme myöskin liikkeelle.
Katseeni kiersi vielä koko kahvion ja mitään häiritsevää en rekisteröinyt, jotenka saatoin vapautunein mielin nousta naisen autoon ja tuota pikaa olimmekin kotipihallani.
- Pitää käydä tuossa katsomassa, olisiko isännöitsijä käynyt kylässä. Totesin.
- Ai, onko jotain sattunut? Nainen kysyi naurahtaen. Aivan, kuin ei tietäisi..... - Noo, hieman rappaukset irtoilevat, pyysin
käymään katsomassa. Pyytämättä tai toivomatta nainen käveli perässäni kotiovelleni, mikä olikin saatu kuntoon.
Menimme asuntooni, otin naiselta hänen takkinsa ja ihmettelin hänen asuansa. - Hmm, oletko menossa johonkin juhliin vai miksi noin upea ja tuota... sanoisinko... rohkea asu? - Eh, niin piti tosiaan mutta kun tuli nyt mutkia matkaan niin en tiedä,
menenkö ollenkaan. Pidätkö asustani? Nikottelin hieman, nimittäin se ei jättänyt arvailujen varaan oikeastaan mitään!
Nainen näki reaktioni, naurahti ja kysyi missä olisi kylpyhuone. Näytin paikan ja suunnistin itse olohuoneeseen.
Hieman ylimääräisiä tavaroita vauhdilla sivuun, sohvallakin lojui jokin pusero ja se sai kyytiä.... Ehdin pikaisesti
kahvit laittaa tulemaan, kun nainen saapui olohuoneeseen. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, kun katsoin häntä. Mitään noin kaunista en ollut nähnyt vuosiin ja nyt tuollainen Jumalainen ilmestys oli aivan edessäni!
- No kissako vei kielen? Hän kysyi. - Ei, ei sentään. Mutta pakko sanoa, että olet todella upea! Kaunis. Siis kateellinenhan tässä kohta alan olemaan miehellesi. Sanoin noin, vaikka en minkäänlaista sormusta hänellä ollut nähnyt.
- Ei ole enää, ei tosiaan. Hän vastasi samalla, kun istuutui sohvalle. Hetken emme sanoneet juuri mitään, lopulta rikoin jään kysymällä, haluaisiko hän lasillisen punaviiniä. Tovin nainen mietti, myöntyi. Sanoin että auto voisi hyvin olla tuolla parkkipaikalla, missä se nyt on. Paikka oli minun ja kukaan ei tule narisemaan siitä, että siinä on vieras auto.
- Niin, pääseehän tästä taksillakin eteenpäin..... hän vastasi samalla, kun ojensin viinilasin hänelle. Katseemme kohtasivat, pysähtyivät hetkeksi ja mietin, miten ihmeessä tässä nyt näin oli päässyt käymään.

Taas laskeutui syvä hiljaisuus, katselimme vaivautuneen oloisina kumpikin viinilasejamme. Lopulta hän avasi suunsa.
- Mmm.... maistuvaa, mitä tämä oikein on? Kerroin sen olevan Chileläistä Santa Helena Cabernet Sauvignon vuodelta 2005.
Hän maisteli sitä pitkään ja totesi, että ei ole koskaan ollut oikein mikään viini-ihminen, mutta tämä maistui.
Vastasin, etten ole sitä itsekään. Mitä nyt joskus seurustelujuomana saatan lasillisen pari ottaa ja tuokin oli sellainen löytö.
- Taidat olla aikamoinen mies tekemään kaikenlaisia löytöjä! Hän naurahti. Hieman hymyilin takaisin. - Niin, ehkä.... ehkä.
Siirryin hänen vierelleen, laskin lasin pöydälle ja otin häntä kevyesti kädestä kiinni. Naisen koko olemus pysähtyi, hän
selvästi säpsähti tekoani. - Ei ei, älä käsitä väärin! Tahtoisin vain tietää tästä kaikesta hieman enemmän. Tokaisin.
Nainen hymyili. - Niin ja päätit sitten juottaa minut ensin humalaan, jotta olisin helpommin kuulusteltavissa. Hän nauroi.
Tuo nauru oli hersyvä, ihanan soiva. Moneen vuoteen en ollut tuollaista naurua saanut kuulla.
Nainen maistoi hieman viiniä, laski lasinsa pöydälle ja kääntyi enemmän puoleeni.
- Kuules muru, mä voin kertoa sulle tietysti jotain, mutta et sinä kaikkea ihan noin vain saa. Se vaatii jotain.
- Niin vaatii mitä? Kysyin hieman hämmentyneenä. Enempää en ehtinyt sanoa, kun hän suuteli minua kevyesti.
Mutta jos kevyt suudelma voi viedä jalat alta, niin tuo sen teki. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja uppouduimme
pitkään ja hitaaseen, lämpimään suudelmaan.... Aika pysähtyi, siinä olimme vain me kaksi ja tuntui, että tänään aiemmin
tapahtuneet asiat olivat vain kaukaista unta.

En muista, missä vaiheessa olimme siirtyneet sohvaltani kokonaan makuuhuoneeseen ja juoneet toisenkin pullon viiniä, mutta
heräsin pimeyden keskeltä ja tunsin oloni hieman raskaaksi. Kotonani olin, sen tajusin, mutta missä oli tuo nainen....
Hapuilin vuodettani ja ketään ei vierelläni ollut. Nousin, päätä kivisti ja tunsin että kaikki ei ole kohdallaan! Ei tuo viini koskaan ollut tehnyt minulle tällaista aiemmin. Laitoin valot päälle ja hapuilin housujani lattialta, kun käteeni osui jotain vierasta.
Nostin tuon esineen ylös lattialta ja tunnistin sen lompakoksi, naisen lompakoksi. Pohdin, että miksi se oli vaatteitteni päällä,
kun mitään muuta sieltä ei löytynyt - paitsi siis vaatteeni. Puin nopeasti ja kiersin asuntoni, naista ei näkynyt.
Olin hämmästynyt, mutta samalla muistin että hänellä oli menoa - niinpä, jos hän onkin lähtenyt sinne juhliinsa. Mutta minulla
on hänen rahakukkaronsa. Kävin pesemässä kasvoni ja otin pari Buranaa, eiköhän tuo olo hetken kuluttua helpottaisi.
Enempää en ehtinytkään tehdä, kun puhelimeni soi.... Hetken jouduin hakemaan sitä, että löysin tuon kohtuullisen voimakkaasti soivan laitteen käsiini. Vastasin murahtaen ja ääni puhelimessa oli tuon naisen.
- Sori, mun oli mentävä mut hyvä, että sä olet herännyt! Multa jäi jotain sun luo.
- Ai niinkö? Totesin mahdollisimman rentona ja muka tietämättömänä siitä, että hänen rahakukkaronsa oli minun käsissäni.
- Joo, mietin että mihin korvakoruni ovat kadonneet ja muistin, että olin ottanut ne kylpyhuoneessasi pois, kun ensin pesin
kasvojani ja laitoin meikkiä. Voiksä käydä katsomassa, et onko ne siellä? Pitäis kai olla siinä hyllyllä.
Katselin ympärilleni ja todellakin, yhdellä hyllyllä oli isot korvarenkaat. Mutta miksi hän ei puhunut lompakosta mitään?
Päätin olla mainitsematta asiaa ollenkaan - vielä. - Joo, on ne tuossa. Tuletko hakemaan vai mitä?
Saatoin suorastaan tuntea, kun nainen mietti syvään. Lopulta hän vastasi, että voitaisiin tavata. Hän lähtisi kohta juhlista
ja olisi sitten aivan vapaa.... Sovimme tapaamisen reilun puolen tunnin kuluttua ja pistin itseeni vauhtia,
jotta ehdin "treffeille" - niinkuin tuo nainen asian ilmaisi. Yllättäin tuli todella vetelä olo ja oksensin!
Silmissä sumeni ja tunsin jalkojeni pettävän altani. Siinä sitä sitten makasin kylpyhuoneen lattialla, mutta onneksi oksensin
lavuaariin, joten ei tullut ylimääräisiä pyykkäyshetkiä. Hetken meni, ennenkuin sain kunnolla hahmotettua taas kaiken ja
pääsin ylös.... ihmettelin syytä tähän ja kirosin, että nyt tätä miestä on varmaan huumattu jotenkin ja syypääksi en
keksinyt muuta kuin tuon naisen. Jossain vaiheessa kai päässyt ujuttamaan viiniini jotain ylimääräistä! Kirosin ääneen.
Pukeuduin ja otin korvakorut takkini taskuun. Katsoin myös, että tuo naisten lompakkokin oli mukana. Uteliaisuus voitti ja
avasin sen. Kukkarossa oli muutama kuitti ja käteistä joku reilu 100 euroa, pari käyntikorttia ja jonkin kaulaketjun koru.
Tuhahdin, pääsin ulos kun takkini taskussa oleva vieras puhelin alkoi soida!!!!!!! Nappasin puhelimen käteeni ja nopeasti
mietin, mitä tekisin. Päätin vastata.....

Linjan toisesta päästä kuului ensin vain huohontaa, murahdin mahdollisimman matalalla ja epäselvällä äänellä jotain puhelimeen,jotta en olisi paljastunut heti vääräksi henkilöksi. Sitten alkoi kuulua puhetta.
- Sait sitten hoidettua sen saamarin tyypin. Se tuntuu olevan melkoisen sitkeä kaveri! Mutta mulla on jotenkin sellainen kutina, että se jannu on vielä meidän riesana. Toivottavasti kävit viemässä kaverin sinne varastolle ja paketoit hyvin.
Murahtelin vastaukseni ja se tuntui tyydyttävän puhelimessa olevaa herraa, jota koitin samalla mielessäni hahmoitella
puheen perusteella. Jotain tuttua tuossa äänessä oli, mutta en saanut mieleen, en sitten millään....
Ajatukseni katkesi, kun ääni sanoi: - Se muija käy sitten siellä tän tyypin asunnolla ja etsii ne loput jutut. Älä mene häiritsemään, se tietää mitä tekee! Yllätyin, oliko tuo nainen juonessa mukana ja mihin ihmeeseen olin taas itseni tunkenut?
Samalla välähti, kuka tuo ääni puhelimessa oli. Hän oli toinen niistä, jotka alunperin minut tähän koko soppaan oli pestannut.
Nyt alkaa hahmottua enemmänkin..... mielessäni meni moninaisia ajatuksia, samalla kun kuuntelin tuota matalaa yskähtelevää
ääntä puhelimessa. - Saat tekstiviestinä kohta loput ohjeet ja paikan, missä tapaat sen muijan aamulla. Äläkä myöhästy.
Mutta mä vain ihmettelen, että miks sä et sitten soittanut mulle niinkuin oli tarkotus heti kun sen äijän olit torpannu.
Tunsin hikikarpaloiden puskevan otsalleni ja kämmeneni hikosivat, tiesin että ääni puhelimessa odotti vastaustani.
Päätin kokeilla kepillä jäätä ja örähdin jotain tosi epämääräisellä äänellä, selitin että sain hieman itsekin siipeen ja kurkkuun
sattui hieman nyrkistä, niin ei voi oikein puhua. - No mä jo aattelinkin, et miks sä noin koriset mut ei siin mitään, parempi sekin kuin se että viheltelet kokoajan. Mies puhelimessa naurahti ja totesi vielä, että laittaa sen viestin ja sitten puhelin sulkeutui.
Katsoin kännykkää: soitto oli tullut tuntemattomasta numerosta, no niin tietenkin. Mutta se viestihän kertoisi taas minulle kohta lisää. Samassa tajusin, että piti tavata tuo nainen. Mutta nyt piti ollakin entistä varovaisempi hänen kanssaan.....

Astuin ulos kadulle ja samassa kuulin, kun minua huudettiin. Kaverini oli tullut paikalle ja kysyi hieman arkaillen, että mitä
tässä on oikein menossa. Kysyin, että miten niin. - No se seuralaisesi tuli mua vastaan tossa joku aika sitten, kun mä olin lähdössä tuomaan sun autoa takaisin. Se alkoi puhua ihan sekavia, mä en tajunnut yhtään. Selitti jostain tyypistä, joka
kaipaa jotain rasiaa ja kuvaili sen mulle. Mä olin ihan kuutamolla. Mikä toi juttu oikein on?
Kaverini oli oikeasti hermostunut, röökiä veti kuin viimeistä päivää. Tajusin, että se rasia oli se, minkä olin löytänyt yllättäin
takkini taskusta. Tuo nainen siis sittenkin on kuvioissa mukana! Mutta hän ei ollut sitä löytänyt luotani, koska tunsin tuon
olevan yhä takkini taskussa, samassa mihin olin laittanut sen löytämäni lompakon. Arvelin, että nainen ei ollut huomannut
sen pudonneen häneltä, kun on kiireellä yrittänyt rasiaa etsiä luotani minun maatessa tajuttomana sängyssä.
- Joo tämä tuntuu olevan aika sotkuinen juttu. Totesin ja jatkoin, että pitäisi mennä tapaamaan juuri tuota naista, mutta
nyt tuli ohjelmaan muutoksia. Samassa puhelin piippasi, siihen nappaamaani kännykkään tuli tekstiviesti.
- Haa, nyt saan tietää kenen numerosta tähän soitetaan ja kuka on tämän takana.
Mutta iloni olikin ennenaikainen! Viesti oli lähetetty jostain palvelimesta, selvästi tietokoneelta ja vain jokin koodinumero
näkyi viestin lopussa. Kirosin ääneen, tämäkin vielä. Mutta nyt tiedetään, mihin minut piti sen kaverin viedä, minkä
saimme hoideltua. - Ai hitto, mitenkähän se jannu voi, minkä me paketoimme sen autoon? Säpsähdin.
- Joo tota, kannattaisi varmaan käydä tsekkaamassa. Kaverini vastasi. Kävelimme autolle ja siellähän "ystävämme" makasi
naama punaisena takapenkillä sen näköisenä, että olisi valmis vaikka millaisiin tekoihin, jos vain irti pääsisi.
- Avaa sä ovi, mä nappaan tuon kaverin hetkeksi kuutamolle. Sanoin kaverille ja näin tehtiin. Tuosta sidotusta äijästä ei
ollut onneksi paljoa vastusta ja saimme hänet taas "unten maille". - Ja nyt lähdetään yhteen paikkaan, hyppää kyytiin.
- Tuota, jos mä..... - Hyppää kyytiin! Toistin painavasti ja niin lähdimme. Katsoin puhelimesta ajo-ohjeita ja lähdimme
ajamaan. - Pengo toi hansikaslokero ja katso muutenkin kaikki ovitaskut ja kolot, jos jostain tulee jotain eteen.... 

Se eräs tapaus (osa2)

Matka jatkui melkoisen hiljaisena. Kaverini penkoi auton hansikaslokeroa löytämättä mitään erikoista.
Auton paperit löytyivät, mutta niistä ei minulle enää ollut hyötyä, koska tiesin jo kenen tämä auto oli.
Äkkiä tajusin, että kannattaa laittaa oma puhelin äänettömälle ja saman neuvon sanoin kaverilleni.
Hän katsoi minua jännittyneenä. - Arveletko, että tapahtuu jotain ikävääkin vielä?
Naurahdin hieman, että en osaa sanoa.
Aloimme olla ajo-ohjeiden mukaan perillä, kun oma puhelimeni alkoi surista.
Se oli se nainen, hän yritti näemmä soittaa ja tietysti utelisi, missä olen.
Pysäytin nopeasti auton tien sivuun ja loikkasin ulos puhumaan. En halunnut vielä kaverini kuulevan ihan kaikkea.
- Oletko jo kohta täällä? Nainen uteli minulta. Vastasin, että tuli yksi viivästys, mutta en usko tämän pitkään venyvän, eli myöhästyn vain hieman ja pahoittelin asiaa. - No nähdään heti, kun tulet. Nainen sanoi ja sulki puhelimen.
Astuin autoon ja totesin, että tuossa puhelussa ei ollut mitään ihmeellistä.
Takapenkiltä alkoi kuulua hieman liikettä ja ääntä. Katsoimme kumpikin taakse ja totesin, että antaa kaverin heräillä.
Ajoimme neuvottuun paikkaan, se oli syrjäinen tyhjä teollisuushalli, tai mikä lie vaja. Pihassa pari vanhaa autonraatoa.
Ajoin rakennuksen päädyssä olevan oven luo ja sammutin auton.
- Jaahas, nyt on sitten aika tutkia, mitä täältä löytyy. Sanoin samalla, kun nousin ulos autosta.
Kaverini seurasi minua hiljaa, kun kuljin rakennuksen ovelle - se oli yllättäin avonainen.
Avasimme sen varovasti, kurkistin sisälle ja yllätyin ehkä hieman.

Sisällä hallissa paloi pari työvaloa. Olin varma, että paikka olisi täysin pimeä, mutta ei.
Vedinkin oven nopeasti kiinni ja sihahdin. -Tämä on ansa, perrr.....
Samassa kaverini tönäisi minua kylkeen, nyökkäsi hieman. Katsoin suuntaan, mitä hän tarkoitti ja näin saman:
viereisestä pienestä mökistä hallia kohti lähestyi kolme hahmoa, joista yksi näytti melkoiselta korstolta ja tuo viimeinen taas - naiselta! Meillä olisi kohta aika lämpöiset tunnelmat.
Raotin hallin ovea hieman ja pujahdimme sisälle. Kuiskasin kaverilleni, että nyt pitää nopeasti löytää piilo.
Samassa tajusin, että sen autoni takapenkillä makaavan kaverin kännykässä voi olla paikanninohjelma.
Nappasin sen taskusta, repäisin akun ja sim-kortin irti ja laitoin palaset taskuuni. Nyt ei ole tuota ongelmaa ainakaan!
Kaverini vinkkasi minulle ja juoksin nopeasti hänen luo. Hän oli keksinyt eräiden rahtilaatikoiden luota, osittain
niiden alta, luukun. Bingo!
Se saattaisi olla meille pelastus tai ainakin hetkellinen turva. Siirsimme yhtä laatikkoa sen verran, että luukku paljastui
paremmin. Meillä kävi onni, sen etureuna oli edessämme ja saimme nostettua sitä hieman. Kaverini oli hoikempi kuin minä
ja hän luiskahti raosta johonkin. -Täällä on raput. Hän tokaisi hiljaa ja nosti luukkua altapäin hieman lisää.
Menin makuulleni lattialle ja kierähtämällä pääsin hivuttamaan itseni tuosta avautuneesta raosta alas.
Laskimme luukun varovasti alas paikoilleen, jotta osittain sen päällä oleva laatikko ei tärähtäisi paljoakaan ja
aiheuttaisi ylimääräisiä ääniä. Jäimme hiljaa paikoillemme rappusille, joiden alapäätä emme vielä tienneet.
Samassa hallin ovi aukesi. Kuulimme ensin vain askelia, joista yhdeti yllätti minut - hatkeksi.
Ne olivat korkokenkien kopinaa ja arvelin, että kyseessä oli tämä minut jo vietellyt nainen.
- Etsikää ne kaksi ja nopeasti! Meillä ei ole aikaa turhuuksiin enää.
- Se kännykkä muuten vaikeni äsken. Kuulin aivan vieraan, hieman terävän äänen sanovan.
Olin siis oikeassa: sen erään kaverin puhelimessa oli paikannusohjelma sisällä.
Kiitin aavistustani. Samassa tunsin, kuinka oma puhelimeni värisi.
Arvasin, että he koittavat soittaa minulle. Kaverini kuiskasi aivan korvani juuressa, että olisi varmaan hyvä lähteä
laskeutumaan alaspäin ja katsoa, missä ollaan.
- Odotetaan hetki, kuunnellaan vielä. Vastasin ja toinen nyökkäsi.
Hallissa tuo kolmikko haki meitä, kierteli ja toinen herroista kiipesi joitakin metalliportaita pitkin ylös.
- Ei näy täällä. Jossain on siis toinen ulko-ovi! Mähän sanoin, että ei tuo ole ainoa ovi tähän mestaan.
Hymyilin, heillä ei siis ole tietoa tästä luukusta. Oli tämä sitten mikä tahansa!
Mutta olimmeko loukussa vai pääsisimmekö ylös tuolta ja miten, tai koska?
Se askarrutti meitä kumpaakin, eikä syyttä suotta.

Nojasimme kapeassa portaikossa toisiimme ja kuuntelimme hiljaa meitä etsivien askelia ja ääniä.
Yhtäkkiä tunsimme, että maailma pysähtyy! Sydän hyppäsi kummallakin kurkkuun, sillä yläpuolellamme olevaa laatikkoa tönäistiin! - Nää on aika hyvin pakattuja, ei ne näihin ole ainakaan menny. Urahti mies aivan yläpuolellamme.
Tunsin, kuinka hikikarpalot valuivat pitkin selkääni ja mikä pahinta: kaverini yritti pidätellä yskänkohtausta.
Hetken kuluttua mies luukun luota lähti kävelemään johonkin ja kaikki puhekin kuului kauempaa, hieman epäselvänä tosin.
Kaverini yskäisi hihaansa. Hyvä niin, ei ainakaan kovin kauas tuo ääni kuulunut.
Liikahdimme hieman ja kaivoin kännykkäni esille. Sen valossa yritin katsoa, mihin portaat johtaisivat.
- Mulla olis kyllä tällainen. Kaverini sanoi ja esitteli pientä led-valoa.
- Hemmetin hieno juttu! Toi on aina parempi. Totesin.
Astuimme portaita alaspäin ja tulimme pieneen tilaan. Se oli tuollaiset metri kertaa metri, juuri neliön kokoinen.
Mieleen oli tulla jo ajatus, että tässä sitä ollaan mutta sitten tunsin ilmavirtaa selässäni.
Käännyin ja lampun valossa näin pienen oviaukon. Pujahdimme ääneti siitä sisälle pieneen käytävään joka
johti suhteellisen isoon kellaritilaan.
- Täältä varmaan löytyy ovi ulos. Kuiskasin kaverilleni. - Yritetään löytää se.
- Jep. Mä katson tätä laitaa, pystytkö sä tsekkaan sieltä puolelta kännykän valon avulla?
Vastasin myöntävästi ja erkanimme. Yllättäin näin seinällä valokatkaisijan ja mitään miettimättä käänsin siitä.
Huoneen täytti kirkas valo. - Aaargh, mitä perhanaa! Kaverini tiuskaisi.
Silmämme olivat jo tottuneet hämärään ja nyt valo sai meidät räpyttelemään silmiä hetken aikaa.
- Olisit voinut varoittaa. Kaverini sihisi. -Sori, en tiennyt että noi toimii.
En mä täällä ennen ole ollut. Mutta hei, nyt sentään voidaan tutkia paikka kunnolla.
- Joo paitsi jos ne yhdet tulee tuosta ovesta sisälle, niin me ollaan kuin tarjottimella!
Kaverini osoitti samalla yhteen syvennykseen, missä oli kuin olikin ovi. Syöksyimme sen luo vain
havaitaksemme sen olevan paksu ja lukittu ulkopuolelta!
- No niin, tämä oli tässä. Kaverini pessimismi nosti päätään taas vaihteeksi.
- Älä nyt vielä sano. Tutkitaan nopeasti, mitä täällä on. Ehkä löytyy jotain apuja.
Kellari tai varastotila, miten vain, oli nopeasti katsottu. Yhdessä nurkassa oli hieman rautaromua
ja eräällä seinustalla muutamia laatikoita. Avasimme ne ja kumpikin vihelsi yhtäaikaa.
- No nyt ollaankin sitten rikkaita ilman että näistä pääsee nauttimaan! Kaverini totesi.
- Paitsi että melko varmasti noi on väärennettyjä.
Jokainen laatikko oli täynnä setelinippuja. Nopeasti mieleeni tulikin se juttu muutaman vuoden takaa, missä
eräs porukka oli tehtaillut riihikuivaa ulkomailta hankittujen laattojen ja vehkeiden kanssa.
Olivat jääneet kiinni sen jälkeen, kun porukan sisällä oli tullut hieman erimielisyyksiä ja olivat pistäneet yhden jengistänsä
pois näistä maailmoista. Puheiden mukaan heillä piti olla painettuna kymmeniä tuhansia seteleinä, mutta niitä vain
ei koskaan löytynyt. Väittivät että se yksi oli vienyt ne ja piilottanut johonkin. Nämä varmaan ovat juuri ne.
Näpyttelin nopeasti pari tekstiviestiä ja mietin, mitä seuraavana.
- Hei mutta noi ketä hakee meitä ei varmaan tiedä tästä kellarista, koska kai ne olis noi rahat vieneet.
Kaverini hyvä oivallus sai minutkin tajuamaan, että oltaisiin turvassa.... mutta millaisessa paikassa.
- Aivan, en usko että heillä on niin puhtaat jauhot pusseissaan etteivätkö olisi noita vieneet jo mennessään.
Tutkimme uudelleen ovea ja totesimme, että sen avaamiseen vaadittaisiin kyllä isommat työkalut, kuin
mitä meillä oli matkassa. Tämä pisti tilanteen uusiksi. Ainoa reitti poistumiselle olisi sittenkin se sama, mistä kellariin tulimme.
Nappasin yhdestä laatikosta pari nippua mukaani ja lähdimme takaisin mistä olimme tulleetkin kellariin.

Tulimme takaisin portaille ja pysähdyimme kuuntelemaan mahdollisia ääniä. Yläpuolellamme oli hiljaista.
Yllättäin muistin, että olimme jättäneet varastotilaan valot päälle. Sanoin kaverilleni, että käy sammuttamassa ne,
nimittäin kun nousemme ylös piilostamme, voi valonkajo näkyä ja emme ota riskejä että meidät heti nähtäisiin.
Kaverini katosi saman tien takaisin varastotilaan ja minä jäin portaille. Koitin kuunnella niin tarkkaan, kuin mahdollista,
kuuluuko yläpuolelta mitään. Hiljaista oli.
Aloin hiljaa nostaan luukun kantta ja sainkin sitä muutaman sentin nostettua, kun säpsähdin. Olkapäästäni otettiin
kiinni. Olin kiljaista, mutta kaverini vain kuiskasi että homma hoidossa ja tuli auttamaan minua.
Nostimme luukkua ylemmäksi, se tuntui raskaammalta kuin mitä arvelin ja syynä varmaan oli se luukun päällä osittain
oleva laatikko. Kaverini alkoi pujottaa itseään ulos luukusta ja lopulta hieman häntä auttaen hän pääsikin ulkopuolelle.
Eikä aikaakaan, kun itsekin jo jaloittelin varastohallissa. Paikka oli aution tuntuinen. Ketään ei näkynyt missään tai mitään kuulunut - sisäpuolelta. Mutta ulkoa sen sijaan kuului ääniä!
- Hitto, ei täältä vielä mihinkään mennä. Totesin hiljaa kaverilleni.
Samassa tunsin, kun kännykkäni värisi taskussani. Otin sen nopeasti käteen ja luin tulleen viestin.
Se oli vastaus hiljattain laittamaani teksitviestiin ja tuossa viestissä meitä kehoitettiin nopeasti tulemaan tapaamaan
erästä tuttuani hänen työpaikalleen. - Meillä olisi menoa, mutta taitaa olla noita hidasteita vielä edessä. Sanoin hiljaa.
- Joo taitaa olla, että ei ne tyypit ihan äkkiä tunnu luovuttavan.
Olimma jutellessamme kävelleet hallin ulko-oven luokse ja raoitimme sitä hieman. Ulkona oli pimeää, kuutamo valaisi taivasta
ja yritimme katsoa joka puolelle, tai siis sinne mihin nyt pystyimme katselemaan.
Samassa säpsähdimme. Yllättäin oven läheisyyteen tuli seisomaan mies, pisti tupakaksia ja jäi siihen paikoilleen!
Kirosimme mielessämme, nyt tuli isompia mutkia matkaan. Toivoimme, että tuo äijä ei kääntyisi ja avaisi ovea, jolloin
olisimme suoraan tarjottimella hänen edessään. Olimme hiljaa ja huomasimme hänen vastaavan puhelimeen.
- No mitä? Juu, ei mitään. Tässä tupakalla, ovella..... ei ole..... katsoin jo, sama juttu... tyhjäää.... niiden auto on vielä
tuolla eikä siinä ole käyty....... juu täytyy mennä...... joo, palataan.
Mies tumppasi tupakkansa ja urahti lähtien kävelemään poispäin. Odotimme pari minuuttia hiljaa ja avasimme varovasti oven.


Odotimme minuutin ja avasimme varovasti oven. Tiesimme, että omalla autolla ei kannattaisi lähteä matkaan koska
sitä he tarkkailevat kokoajan. Kävelimme kuitenkin autoamme kohti, tosin emme tietenkään keskellä tietä ettei meitä
huomattaisi, vaan aivan tien reunassa - puiden varjoja hyväksi käyttäen.
Pääsimme autoni luo ja päätin varovasti pujahtaa sisälle. - Toi ei ehkä ole viisasta! Kaverini tokaisi minulle, mutta
myöhästyi koska olin jo autossa. Pengoin hetken paria lokeroa ja pistin taskuuni löytämäni asiat ja tulin ulos.
- No niin, eiköhän jätetä tämä nyt tänne. Sanoin ja suljin ovet. - Tullaan sitten myöhemmin hakemaan, jos vaikka
kävisii niin hyvin, että auto on vielä ehjä ja tallessa.
- Ai että me lähdetään kävellen täältä pois? Sä et tainnut muistaa, että tänne oli sellaset parikymmentä kilsaa matkaa!
Kaverini tiuskaisi minulle samalla, kun kuulimme ääniä muutaman kymmenen metrin päästä!
Siinä ei jääty miettimään ylimääräisiä, otimme nopeasti pari askelta ja heittäydyimme ison kuusen juurelle makuulle.
Onneksi olimme olleet kokoajan varjossa, jotenka meitä ei ehkä oltu havaittu. Sydän sykki sellaisella voimalla, että
jo pelkästään sen rummutuksen äänen perusteella pelkäsin meidän jäävän kiinni.
Auton luo käveli kaksi miestä, toinen heistä oli se kaveri, joka tovi aikaisemmin oli ollut tupakalla rakennuksen ovella
ja toinen todennäköisesti tämän joukon pomo, koska ainakin hänen puheensa antoi sellaisen vaikutelman.
Makasimme hiirenhiljaa ja kiitin onneamme, että oli kuiva keli ja maa ei ollut aivan märkä!
- Täällä ei ainakaan ole ketään ja jos ne tänne tulisi, niin tuolla autolla ei metriäkään ajettaisi kun stoppi tulisi!
Tuo pomoksi arvelemani kaveri naurahti tuon sanoessaan ja toinen nauroi vierellä. - Joo näin on.
- Mutta mä en vain tajuu missä ne sitten lymyää! Joku täs nyt mättää ja huolella. Pitää varmaan soittaa sinne
tienhaaraan ja kysyy niilt yksiltä et onks siellä näkyny mitään liikettä.
Tajusimme tuon kuultuamme, että vajaan kilometrin päässä viimeisessä tienristeyksessä tänne tultaessa olisi vielä
ainakin yksi vahdissa! Lisää siis hidasteita poistumisellemme.
- No niin, minä tässä joo, et onks siellä näkyny ny mitään vai mikä meininki? Hei pitää tosiaan kattoo kaikki mitä
näkyy ku ne on kadonnu täält! Ai ei oo vai, ooks sä varma? No hei, aja hiljaa tännepäin ni mä pistän ton yhen
käveleen sua vastaan, on ainaki sit toi tie varmistettu ja sit palaat sinne risteykseen ellei tuu mitään muuta infoo!
Tuon sanottuaan mies sulki puhelimensa ja käski seurassaan ollutta kävelemään tietä pitkin niin pitkälle, kunnes
vastaan tulee auto. Käski vielä heidän tsekata ympäristöä ja varmistaa, että siellä ei liikkuisi mitään ja jäädä odottelemaan siihen paikalle heidän tuloaan, ellei myös tule muita ohjeita. Toinen sanoi vain ok ja lähti kävelemään.
Meni vielä pari minuuttia ennenkuin tämä pomo lähti kävelemään ja hän suunnistikin rakennuksen toiselle sivulle, mistä
hetken kuluttua käynnistettiin auto. Makasimme yhä, nyt tosin hieman kuiskaillen.
- Siis tää ei nyt suju meillä mitenkään! Kaverini pessimismi alkoi nostaa päätään.
- No ei nyt vielä sanota, että liemessä ollaan. Mulla on tunne, että kohta tulee kävelyä ihan tarpeeksi.
- Ai no jos ei sen erikoisempaa, niin ok sitten kävellään!
Ohitsemme ajoi auto ja siinä istui sisällä tuo pomo ja se nainen. Onneksi valokeila ei täysin osunut meihin, jotenka
taisimme jäädä sittenkin rauhaan ainakin hetkeksi. Mutta mitä he tarkoittivat sillä, että autollani ei metriäkään ajeltaisi?
- Me ei siis lähdetä autolla mihinkään. Murahdin harmistuneena.
- Joo siinä on nyt jotain. Mitä ne ehti tehdä sille? Kaverini kysyi.
Ryömin autoni alle ja näin paketin, mitä en olisi halunnut nähdä, mutta näin myös muutakin ja silmäni kirkastui!
- Juu täällä on tällainen omatekoinen ilotulite meitä varten, mutta kaverit on ollu huolimattomii. Noi johdotukset on
jääny vähän heikoiksi, joten eiköhän revitä irti. - Hullu! Karerini suorastaan huusi, mutta olin jo avannut auton ja
vedin konepeltiä ylös. Siinä vaiheessa hänkin tuli mukaan ja kaivoi led-lamppunsa, jotta saatiin valoa ja nähtiin
moottoritilaan paremmin.
- No niin, tuossahan tuo ja eihän siinä ole kuin vedetty pikana ryöstöliittimellä virtaa tuosta piuhasta. Napataanpa
varovasti pois. Napsautin piuhan irti ja odotimme henkeä pidellen muutaman sekunnin. Mitään ei tapahtunut, jotenka
se siitä. Sen jälkeen kaverini hieman pienempänä ahtoi itseään auton alle ja sai otteen paketista, mikä oli vedetty
pohjaan kiinni ilmastointiteipin avulla. - No ei näillä ainakaan ole kunnon vehkeitä ollu, kun ei ole edes nippusiteitä
käytetty mut ei valiteta, tää on nyt tässä! Kaverini sanoi näyttäen pientä teipattua pakettia.
Kaivoin autosta yhden muovipussin ja sanoin, että me emme näitä kuljettele ja sanoin vieväni paketin rakennukseen johonkin. Olin poissa pari minuuttia ja palatessani kaveriani ei näkynyt missään! Seisoin aivan liikkumatta autoni luona, en voinut
tajuta mitä oli tapahtunut, kun kuulin hiljaista ääntä sivulta. Käännyin ja näin kaverini kävelevän luokseni.
- Joo ei mitään, piti käydä vain tyhjentämässä rakkoa ja menin vain tuohon parin puskan taa.
- Niin ja mulle meinasit sitten sydärin aiheuttaa. Totesin samalla, kun astuimme autoon ja lähdimme ajamaan poispäin.
- Mutta hei, ne voi olla vielä siellä tiellä! Kaverini tokaisi.
- Niinpä, siksi ei mennäkään samaa tietä pitkin pois! Vastasin. Sammutin ajovalot ja ajoin tietä noin parisataa metriä ja pysähdyin. Astuin ulos ja kaverini seurasi. - Mitä sä nyt?
Katselin hiljaa tien sivua ja löysin etsimäni! - No niin, tuosta mennään. Näytin kädellä suuntimaa: Kahden koivun välissä
näkyi heikko ajojälki, selvä peltotie. Katsoin pellon reunaa, se näytti kovalta joten uskoin autoni selviävän kohtuullisen
hyvin tuosta röykytyksestä. Lähdimme ajamaan pellon piennarta pitkin ja se erkanikin nopeasti tiestä eri suuntaan, meidän onneksemme. Saatoin laittaa huoletta ajovalot päälle ja se olikin ihan hyvä ajatus, koska näimme muutaman peuran
pellon reunassa muutaman kymmenen metrin päässä meistä. - Noihin nyt ei olisi kannattanutkaan törmätä. Kaverini sanoi.
Nyökkäsin hiljaa ja ajoin varovasti eteenpäin. Olimme edenneet kilometrin verran, kun tie nousi penkereelle ja pääsimme
varsinaiselle maantielle. Pysähdyimme hetkekesi ja päätin, että takaisinpäin ei kannata lähteä.
- Hei kato! Kaverini näytti tiellepäin. Kaukana näkyi lähestyvän auton ajovalot. - Noi voi olla ne!
En jäänyt miettimään vaan painoin kaasua ja lähdimme etenemään melkoisella vauhdilla eteenpäin.
Parin kilometrin ajon jälkeen tulimme risteykseen, eikä mitään kylttejä. - Nyt vain summamutikassa johonkin. Yleensä
mä luotan oikeaan, mutta tehdään poikkeus ja vedetään tiukka vasuri! Sanoin ja kurvasin vasemmalle johtavalle tielle.
Ajoimme hetken matkaa, kunnes näin pienen soramontun reunan. Stoppasin ja pakitin pari metriä ja käänsin auton
montun sivulle. Sammutin valot ja sanoin, että nyt odotellaan ja katsellaan.

Odottelusta ei tullut pitkää, kohta paikan ohittikin auto. Mutta se ei ollut se millä ne tyypit olivat
liikkeellä vaan pieni pakettiauto. Odotimme vielä muutaman minuutin ennenkuin lähdimme itse liikkeelle
ja samaan suuntaan, mihin tuo pakettiautokin oli matkalla.
- Niin mihinköhän tässä nyt ollaan menossa? Kaverini kyseli hiljaa, tietäen että minulla meni
miljoonasatatuhatta erilaista ajatusta mielessäni tällä hetkellä.
- Ymhhh.... juu joo tuota.... Ynähdin hieman totesin sitten, että nyt on parempi ensin käydä kotonani
ja sitten suunnistetaan erään herran luo joka voisi auttaa meitä hieman enempi, nimittäin alkaa
näyttää siltä ettei tässä enää itse pysty kaikkea tekemäänkään.
- Ai että sä et enää selviä omin voimin! Kaverini naurahti. - Tuota ei kovin usein kuule sun suusta.
- Älä nyt taas aloita.... Tokaisin samassa, kun näin taustapeilistä että joku tulee takaapäin meitä kohti
ja todella lujaa. Taisikin käydä niin, että olimme sittenkin narahtaneet jossain vaiheessa ja nyt tuli kiire.
Polkaisin kaasua hieman lisää ja kaverini totesi, että ehkä olisikin sittenkin parasta laittaa turvatyö kiinni.
- Niin, enkös sitä ole sinulle aina toitottanut. Sanoin samalla, kun tulimme risteykseen. Nopeasti katsoin,
viitoista, mikä tie veisi enempi kohti kotikulmia ja kurvasin juuri vastakkaiseen suuntaan.
- Hei mitä sä nyt meinaa? Ei tätä kautta päästä..... - Joo mä tiedän, nyt ei oteta riskejä vaan katsotaan
miten homma etenee. Mun on parempi hieman kurvailla ennenkuin mennään meille. Onko sulla kännykässä vielä virtaa? Näin sivusilmällä kaverini ihmettelevän katseen, mutta hän kaivoi kyselemättä
puhelimensa taskusta ja totesi, että vielä on pikkuisen.
- Okei, näpyttele tämä viesti. Sanelin kaverille viestin ja numeron, mihin pistää sen menemään.
Tietysti viestin loppuun kaveri kirjoitti, keneltä viesti tulee ettei vastaanottaja ihmettele outoa numeroa.
Pidin melkoista vauhtia yllä, vaikka tie oli mutkainen ja välillä aika kapeakin. Välillä näin taustapeilistä,
että meitä seurattiin yhä, tosin välimatka oli hivenen kasvanut, jotenka arvelin että pystyisin kohta
lopullisesti karistamaan takaa-ajajani pois kintereiltä.
- Siis tämä taitaa ollakin isompi juttu kun luultiin, kokoajan tulee vain lisää ohjelmaa. Sun kanssa ei
kyllä aika tunnu käyvän pitkäksi. Kaverini naureskeili.
- No onpahan jotain, mitä muistella sitten eläkkeellä. Vastasin. Samassa näin edessä noin
parin sadan metrin päässä tiellä parkissa auton jonka ajovalot oli suunnattu meidän suuntaan.
- Jaahas, alkaa tapahtua. Totesin. - Älä vaan väitä, että nyt ollaan kiikissä. Kaverini totesi.
Hiljensin vauhtia ja sitten näin...

Se eräs tapaus (osa 3)

.. punainen valo heilahti pimeässä ja se sai minut naurahtamaan.
- Heh, kaverithan täällä ovat passissa! Tokaisin samalla kun jarrutin ja pysäytin
autoni. Virkavalta oli pitämässä ratsiaa ja avasin sivuikkunan auki.
- Iltaa vain, ehdittiin sitten ajoissa paikalle. Konstaapeli tokaisi minulle.
Kaverini oli hämmästynyt, mutta ei sanonut mitään. – Näinpä ehditte, hyvä niin.
Tuolta perästä tulee auto melkoista vauhtia, pitäkää sitä jollain tavalla tässä
muutama minuutti ainakin, jotta me päästään hieman omille teillemme.
Tuon sanottuani suljin ikkunan ja tallasin kaasun lattiaan, tai no ei sitä nyt aivan
kaahaten lähdetty – poliisin silmien alta – mutta ripeästi kuitenkin…..
Kaverini oli hetken hiljaa, kunnes tokaisi:
- Nyt mä tajusin sen viestin tarkoituksen, minkä sä käskit kirjoittaan. Ei paha
juttu ollenkaan, mutta mistä sä arvelit tai tiesit että täälläpäin olisi partio sopivasti
ajelemassa? Mietin hetken, mitä tuohon vastaisin mutta sitten vain tokaisin, että
oli kai hieman onnea matkassa. Näin kaverini ilmeestä, että hän ei täysin niellyt
vastaustani, mutta päätti siitä aiheesta olla kyselemättä enempää.
Ajoimme kotiani kohti ja kun pääsimme lähes perille, tokaisinkin että jätetään auto
muutaman korttelin päähän yhden tutun omakotitalon pihan kulmalle parkkiin
ja kävellään asunnolleni. Näin myös teimme ja se olikin ihan viisas päätös, nimittäin
taloni kulmalle päästessämme kaverini huomasi pihalla parkissa auton, joka kävi
mutta oli pimeänä. – Tuota kannattaisi ehkä katsoa tarkemmin, hän tokaisi.
Nyökkäsin hiljaa ja päätimme, että hän jää ulos ja tarkastelee, kuka tai ketkä on
autolla liikkeellä ja minä taas menen kotonani käymään.
Asunto oli siinä kunnossa kuin mihin olin sen jättänyt, muutama mainos oli
postiluukusta kolahtanut eteishallin lattialle, nostin ne huolimattomasti pöydälle,
kunnes silmiini osui kirjelappunen mikä oli mainosten väliin tipahtanut.
Luin sen mumisten ja katsoin kelloani. – Voi hemmetti, nyt tulisi kiire!
Syöksyin ulos ja törmäsin ulko-ovella kaveriini. Hän oli tulossa hymyillen luokseni.
Totesi, että se parkissa ollut auto oli jonkun nuoren kundin, joka oli tyttöystäväänsä
jättämässä pois ja pientä halailua vain harrastivat. Naureskelimme asialle tovin, kunnes
totesin että kaverini pitäisi hoitaa yksi asia puolestani juuri nyt ja sitten mennä kotiinsa
lepäämään. Soittelisin kun tulee taas tilanne, että mennään ja lujaa.
- Ja mitäs pitäisi tehdä? Hän kyseli. Annoin taskusta osan seteleistä ja sanoin, mihin
hänen on mentävä ja kenen luo. Kirjoitin vielä viestin mukaan ja sanoin, että minulle ei
nyt muutamaan tuntiin saa missään nimessä soittaa, sillä olisin varattu!
- Hei, ota autoni. Pääset nopeammin ja käy pesettämässä ja tankkaamassa se samalla,
jos vain sopii. Mä korvaan sitten kyllä senkin sulle. Heitin autoni avaimet kaverilleni,
joka oli jo muutaman metrin ehtinyt kävellä. Hän nappasi ne ilmasta ja tokaisi, että
pitää kai vielä jotain parfyymia heittää sisätiloihin, kun kaksi tällaista kotleettista atleettia
siellä on hikoillut. – Älä nyt taas ala, tokaisin perään ja käännyin takaisin kotiini.
Sisällä sain nopeasti paikat kohtuulliseen järjestykseen, kun ovikello soi.
Kävelin tyynenä eteishalliin ja kurkkasin ovisilmästä ja näin tämän naisen olevan oven
takana. Avasin oven ja hymyilin. – Tavattiin taas, tule sisään.
Keinuvin askelin hän tuli sisälle ja autoin takin hänen yltään pois pyytäen samalla
asettumaan taloksi. Kevyesti hän siirtyi olohuoneeseen, antoi katseensa kiertää talossa
ja istuutui sohvalle. – Kiitos kun otit minut vastaan, tai siis olit lukenut viestini.
- No hiukan oli tuossa kiireitä, mutta ehdinpä kuitenkin ja mukava tavata taas.
- Koitin käydä täällä aiemmin, meillä kun meni se tapaaminen hieman mönkään, mutta
kun et ollut kotona niin siksi jätin viestin ja toivoin parasta. Hän totesi pehmeästi.
Taas tunsin värähdyksiä sisälläni ja mietin, että nyt on pidettävä pää kylmempänä
kuin viimeksi, ettei tule tehtyä aivan mahdottomia typeryyksiä…..
Jutustelimme niitä näitä ja jostain syystä taas olin siirtynyt istumaan hänen vierelleen
sohvalle ja siinä jutellessamme hän hyväili jalkaani aina välillä. Se tuntui hyvältä.
- Haluaisitko juotavaa? Olen pahoillani, mutta ruokakauppaan en ole oikein ehtinyt,
joten kokiksi en nyt voi ryhtyä mutta kuivin suin ei tarvitse olla.
- No voisihan sitä jotain ottaa, tee joku raikas juoma jos käy. Ja minähän suunnistin
baarikaapin kautta keittiöön. Nopeasti rakensin meille yhdet ”paukut” ja palasin olohuoneeseen. Huomasin hänen seisovan kirjahyllyni edessä ja silmäilevän sitä.
- Sinulla on monenmoista luettavaa täällä. Hän totesi ja uteli, että olenko kaikki kirjat lukenut. – No ainakin valtaosan, en kyllä muista kai kuin osan mitä ne kertoo. Sitä en
sanonut että muutama ”kirja” todellisuudessa oli piilopaikka erilaisille asioille. Kaikkea
ei pidä paljastaa kuitenkaan, mietin mielessäni. Tarjosin juoman ja otimme huikat.
- Mmm…. hyvää, kiitos. Hymyilimme toisillemme ja istuuduimme lähekkäin sohvalle.
Juomat hupenivat ja sanoin tekeväni toiset. Otin lasit ja menin keittiöön.
Hänen lasin olin ottanut mukaani sormenpäillä lasin yläreunasta kiinni pitäen, nimittäin
kaivoin yhdestä laatikosta tietynlaisen liinan ja painoin sen lasia vasten. Nyt sain tämän
naisen sormenjäljet talteen. Pistin liinan pieneen pussiin ja piiloon ja tein juomat ja
palasin olohuoneeseen. Hän oli ottanut toisen puseron pois päältänsä.
- Ei kai tämä haittaa? – No ei todellakaan, eihän siinä ole mitään väärää että kaunis
nainen sulostuttaa tällaisen karkean miehen silmiä. Ei ehkä paras lohkaisu, mutta muutakaan ei tullut mieleen sillä hetkellä. Laskin lasit pöydälle ja annoin pienen suukon
hänelle. Se oli pieni, äänetön hetki mutta sanoittakin voi joskus sanoa paljon!
Otin lasini ja kostutin huuliani juomalla, hän teki samoin.
- Anteeksi, meni silmään roska, käyn huuhtelemassa sen. Totesin ja laskin lasini pöydälle.
Kävin vain kylpyhuoneessa valuttamassa vettä hetken, kostutin kasvojani ja palasin.
Arvelin, että nyt katsotaan kuka tekee ja mitä vai tekeekö mitään….
Huomasin, että lasini oli hieman siirtynyt siitä mihin sen olin jättänyt. Olin nimittäin jättänyt
sen tarkoituksella pöydässä olevan koristekuvion yhden kohdan päälle ja nyt se oli siirtynyt.
Hymyilin, tästä se sitten alkaa taas….

Istahdin alas sohvalle ja hymyilin hänelle hiljaa. Keskustelimme tovin niitä näitä, sellaista
tyhmää small-talkkia minkä taitamisessa me Suomalaiset kuulemma olemme tosi huonoja.
Vähitellen siirsin keskusteluamme haluamaani suuntaan ja huomasin hänen hieman
haparoivan välillä puheessaan ja takeltelevan sanoissaan, ei mainittavasti mutta kuitenkin
niin että harjaantunut korvani ne aisti ja hymyilin mielessäni, että taidan olla sittenkin
oikeilla jäljillä tiettyjen asioiden suhteen.

Yllättäin hänen puhelimensa soi.
- Ei kai haittaa, että vastaan? Hän totesi ottaen samalla puhelimensa käsilaukustaan esille.
En todennut mitään, nyökkäsin vain ja samassa hän jo puhuikin puhelimeen.
- No hei, ei tässä..... ahaa joo kuule olen nyt yhden ystävän luona, ei ei mitään... aivan juu.
Minun pitikin siitä sulle sanoa, että en tiedä vielä mutta odotetaan.... joo... kiva... soitan joo, hei.
Nainen sulki puhelimensa ja laittoi sen takaisin käsilaukkuunsa.
- Sori toi, välillä tuntuu että puhelimet soivat vain silloin kun niiden ei pitäisi todellakaan soida.
Hän saatteli lauseen kauniilla hymyllä ja tietty se värähdytti meikäläistä hieman. Mutta nyt
päätin olla kuitenkin se, joka tässä pelissä vetäisi pidemmän tikun.
Otin lasini pöydältä ja pyörittelin sitä kädessäni, selitin kaikenlaista ja häntä hämääkseni
innostuin puhumastani asiasta niin, että aloin elehtiä ja kuvailla asioita käsilläni, jolloin minun
piti laskea lasi pöydälle. Vauhdissa vaihdoin lasien paikkaa samalla kun suolsin tarinaa
sen kun kerkesin. Hän ei huomannut temppuani ollenkaan varsinkaan, kun nappasin hänen -
tai siis nyt minun - lasin käteen ja nappasin huikan. Hän hymyili, otti toisen lasin ja joi myös
melkoisen kulauksen. Istahdin uudelleen sohvalle, mistä olin esitelmäni aikana noussut
ja totesin hiljaa, että onpas muuten lämmin ja join lasin tyhjäksi.
Seuralaiseni naurahti hieman ja totesi, että oliko tuo jokin vihje.... - että on niinkuin lämmin....
Nauroimme ajatukselle ja hänkin nautti lasinsa tyhjäksi. Otin lasit ja menin keittiöön,
tein meille uudet juomat ja varoin tarkkaan ottamasta itse sitä lasia mistä hän oli juuri juonut!

Jonkin aikaa keskustelumme pyöri tapahtumissa, mihin olimme joutuneet ja huomasin hänen
yrittävän urkkia minulta pieniä asioita, mutta pyörittelin sanoja ja sekoilin puheessani tarkoituksella.
Annoin hänelle näin kuvan, että kuntoni alkaisi loppua. Mutta kävikin toisin, vain muutama
minuutti ja hän nukahti sohvalle. Hymyilin hiljaa, join lasini tyhjäksi ja mietin hetken.
Tiesin, että aikaa olisi ainakin tunnin verran mutta tekemistä olisi paljon.

Vei nopeasti lasit keittiöön, pesin ne huolella ja kuivasin ja laitoin kaappiin. Sitten otin
kaksi vastaavanlaista lasia tilalle, kaadoin niihin hieman juomaa pohjalle ja pyörittelin
lasia hetken aikaa, koskettelin reunoja huulillani jotta laseista näkee, että niistä on juotu.
Vein lasit olohuoneeseen pöydälle ja samalla katsoin tämän naisen olemusta.
Hän oli siro, arviolta n. 168cm pitkä ja hiukset puolipitkät ja hieman kihartuvat.
Hän hengitti levollisesti, jotenka tiesin että nukuttava aine ei ollut kovinkaan voimakasta,
mutta silti sen verran tehokasta että hän nukkuu ainakin pari tuntia, karkeasti arvioiden.

Otin puhelimeni ja soitin kaverilleni. Käskin hänen tulla heti luokseni, eikä kysymyksiä.
Kaverini naurahti ja totesi, että taas saa siivota mun sotkujani, mutta lupasi olla luonani
puolessa tunnissa. Hyvä niin, nimittäin tekemistä riittää!
Samassa muistin naisen puhelimen. Kaivoin käsiini pehmeät puuvillakäsineet ja etsin
tämän käsilaukusta puhelimen. Mietin hetken, katsonko kuka oli soittanut, mutta arvelin
sitten kuitenkin että tässä vaiheessa sillä tiedolla en tee mitään ja todennäköisesti tuo
aiemmin tullut soitto ei millään tavalla liittyisi minuun. Olinko sinisilmäinen?

Ulko-oveen koputettiin. Se on minun ja kaverini tapa ilmoittaa tulosta. Hän avasi omilla
avaimillaan oven, koska olin sellaisen hänelle jo vuosia sitten antanut.
- No mikäs meillä on menossa? Kaverini tuli olohuoneeseen naureskellen.
- Ei tässä ihmeitä. Saat tutkia varovasti ensin tuon daamimme taskut.
- Älä hemmetissä! Hän huudahti takaisin ja totesi jatkoksi, että voisikohan samalla vaikka
riisua tämän, kun asunnossa tuntuu olevan turkasen kuuma. Kielsin tämän, vaikka
se nyt oli muutenkin selvää.
- Kyllä mä voin kertoa sulle muutenkin, että sillä on syntymämerkki vasemmassa jalassa
hieman polven yläpuolella. Kiusasin kaveriani, joka selvästi ei pitänyt lausumastani.

Hän tutki taskut samalla kun minä tutkin sen lompakon, mikä tältä naiselta oli jäänyt luokseni
edellisellä kerralla. Muistin sen olemassaolon aivan yllättäin ja ihmettelin, että siitä
ei ollut missään vaiheessa puhetta. Lompakko oli melkoisen ohut, vain muutama seteli ja
pari kuittia. Yksi niistä herätti mielenkiintoni, koska sen mukaan tämä nainen tai joku oli
ostanut muutama viikko sitten eräästä elektroniikka-alan liikkeestä laitteita, joita ei yleensä
tuon oloinen nainen ostele tai kanniskele mukanaan. Mitä ihmettä hän tekee yökiikareilla,
kynäkameralla, teleskooppipamppua jne.? Hieman erikoislaatuinen ostoskierros.
Kirjoitin kuitin tiedot tarkasti ylös ja katsoin vielä muut lompakosta löytyneet kuitit ja
laput ym. läpi, mutta mistään muusta en ollut kiinnostunut. Ei minua kiinnostanut, että tämä
nainen oli eräästä K-kaupasta käynyt ostamassa kilon banaaneja ja Pirkka-vaniljajäätelöä.

Kaverini oli tutkinut naisen. Hänellä on tuohon työhön sopivan hellä ote. Toimisipa samalla
tavalla sitten valveillakin olevien kanssa, ajattelin.
- Ei täältä mitään löytynyt, eli jos sä jotain odotit niin vedit vesiperän. Ainoa mitä hänellä oli,
niin yhdessä pikkutaskussa oli pieni kynä.
- Pieni kynä! Huusin niin, että itsekin pelästyin.
- Joo, aika erikoisen näköinen. Odotas. Kaverini kaivoi kynän esille ja tunsin, kuinka hikikarpalot
valuivat otsallani. – Mikäs sulle tuli, näitkö mörön?
- No en, mutta ei tuo ole mikään tavallinen kuulakärkikynä! Se on kamerakynä.
Kaverini vihelteli hetken. Otin tuon kamerakynän käteeni ja pyöräytin sitä yläosasta hieman.
Kuului pieni naksahdus. Jäimme hiljaa miettimään, mitä tuon kynän tiedostoista löytyisikään.


Kului ehkä puoli minuuttia täydellisessä hiljaisuudessa ja kumpikin katselimme kädessäni olevaa "kynää"
joka nyt paljastuikin aivan joksikin muuksi. Astelin nopeasti tietokoneeni äärelle ja kaivoin esiin läjän
piuhoja ja kaapeleita, avasin koneeni ja mietin kuumeisesti, mitä ehkä kohta näkisimme.
- Siis nyt toivotaan, että täällä ei ole enää lisää yllätyksiä. Totesin kaverilleni.
- No jos mä yhtään arvaan, niin sieltä löytyy susta muutama kuva ei-miellyttävissä tilanteissa tai jotain.
- Älä sä kuule ala! Tuhahdin. Samalla löysin sopivan kaapelin, millä sain liitettyä kamerakynän tietokoneeseeni.
Sanoin kaverilleni, että nyt vain on toivottava että tiedostot eivät ole suojattu salasanalla, koska silloin
emme enää saisi tietää, mitä kynässä on oikeasti sisällä - musteen lisäksi!
Kehoitin kaveriani tutkimaan naisen takin ja käsilaukun.
- Mutta hei, pistä ne käsineet käteesi. Nyt ei enää kannata ottaa liikoja riskejä. Mut ne jo tuntee ja tietää,
mutta sä olet vielä kirjoittamaton kortti näiden peleissä, jotenka pidetään sut sellaisena.
- Joo olet oikeassa. Missä sä niitä pidit? Vastasin kaverini kysymykseen ja hän haki käteensä pehmeät käsineet
ja aloitti tutkimisen. Ei mennytkään kuin pieni hetki, kun kuului pieni vihellys.
- Katsos tätä, enpä olisi uskonut näkeväni tällaista. Käännyin tietokoneeni ääreltä kylmien väreiden
virratessani kehoni läpi, mutta kun näin mitä kaverini näytti, en voinut kuin nauraa. Kaverillani oli kädessään
pieni Nalle Puh -pehmonalle. Vai on meidän seuralaisemme tällaisen hahmon fani. Eihän siinä mitään.
- Just niin, mutta jatka tutkimista ja hei, takissa saattaa olla sitten saumoissa piilotaskuja. Koita tutkia.

Uppouduin itse tietokoneeseeni ja aloin etsiä tietoja kynäkamerasta. Alkuun kaikki menikin mukavasti, mutta
sitten tuli esteitä eteen. Ensimmäinen kansio oli auki ja siellä ei ollut kuin muutama tavallinen maisemakuva,
kopioin ne varmuuden vuoksi koneelleni. Koskaan ei voi olla varma, mitä mistäkin löytyy.
Mutta mutta, toinen kuvakansio olikin suljettu salasanalla! Siinä sitten olinkin sormi suussa.
Kiroilin ääneen ja mietin, mikä voisi olla juuri se salasana, millä tuosta mentäisiin eteenpäin.
Kokeilin ensin naisen nimeä, tuloksetta. Yritin muutamia mieleeni tulleita asioita, mitä hänen kanssaan
olimme jutelleet, mutta metsään menee ja lujaa. Sitten päätin kokeilla omaa nimeäni, eikä sekään auttanut.
Aloin tuntea voimattomuutta ja mietin, saisiko jollain ohjelmalla salasanan purettua, mutta totesin mielessäni
että menee liian hankalaksi ja ehkä toivottomaksi. Tuliko eteen mahdoton tehtävä? Sitä en halunnut myöntää itselleni.

Sohvalta alkoi kuulua ääniä. Pelästyimme kumpikin! Jos nyt tuo nainen herää, koko homma menee metsään.
Nuijanukutusta emme voi hänelle antaa. Mikä neuvoksi?
Mutta onneksi nainen vain käännähti hieman ja oli yhä syvässä unessa. Hyvä niin.
- Se oli lähellä. Kaverini ehti sanoa. - Mulla meni jo sydän kurkkuun.
- Älä muuta sano. Mutta meillä on ongelma, tämä tiedosto on suljettu ja mä en keksi mitään etenemiskeinoa.
- Ei kai! Siis tämäkin vielä. Katsotaan, olisiko täällä lompakossa mitään mikä voisi auttaa.
Kaverini idea ei ollut huono, hän kaivoi naisen lompakon esille ja haki sieltä esille kaikkea, mistä voisi salasanan
kehitellä. Kokeilimme vaikka mitä, mutta ei - tiedostot olivat yhä meidän tavoittamattomissa.
Samassa naisen puhelin soi. Nappasin sen nopeasti ja hautasin parin sisustustyynyn alle, jotta pirinä ei ainakaan
aiheuttaisi naisessa reaktiota ja herättäisi häntä. Soitto loppui ja otin puhelimeni käteen, katsoin kuka soitti
ja pistin numeron talteen. Odottelin muutaman minuutin ja laitoin naisen puhelimeen viestin, missä kerroin
niitä näitä. Näin naisen puhelimeen jää ensimmäisenä näkyviin tullut tekstiviesti eikä se, että jo vastaamaton
puhelu on katsottu ja n.s. "kuitattu." - On tämäkin, että naisten kanssa saa olla kiero. Tokaisin harmistuneena.
- Mutta tämä sun naisesi ei olekaan mikään helppo tapaus! Emmekö siis saa sitä kameratiedostoa auki?

Pohdiskelimme tilannetta tovin ja teimme yhteenvedon jo tapahtuneesta. Tuntuu siltä, että olemme melkoisessa
keitoksessa eikä kunnon ulospääsyä tunnu olevan, vaikka aika hyvin olemme vielä pinnalla.
Nyt vain tuo kamerakynä on suuri kummitteleva meillä, koska mitään muuta ei tullut esille, vaikka tutkimme
naisen ja hänen mukana olleet tavarat ym. läpi niin kuin vain voimme ja osaamme.
- Alkaa tulla kiire, jos tästä vielä jotain meinaamme saada aikaan! Kaverini sanoi sen, mitä itsekin mietin.
- Joo nyt yritetään kaikkemme. Tehdään 10min yrityksiä ja jos ei toimi, niin laitetaan "kynä" takaisin ja yritetään
jossain vaiheessa päästä siihen käsiksi.
- Mikset sä kopioi tiedostoa koneellesi?
- Ai ettenkö jo yrittänyt! Se on jotenkin suorittava tiedosto, mikä on suojattu ja se ei anna kopioida tai siirtää
itseänsä salattuna tiedostona. Tässä se ongelma nyt onkin. Jos olisin saanut sen kopioida, niin eihän tässä hikoiltaisi.

Siirryimme takaisin tietokoneen äärelle ja aloimme miettimään erilaisia sanoja, mitä ikinä mieleemme tulikaan.
Kävimme varmaan kaikki Suomen Presidentitkin jo läpi ja Tupperwaret ja Oriflamet ja erilaiset vaatemerkit ym.
mutta taoimme vain päätämme seinään. Saatoimme suorastaan kuvitella, kuinka kamerakynän tiedosto naureskeli
meille kahdelle tyhmälle, jotka kuvittelivat olevansa fiksuja.
Naputtelin harmistuneena ties monennenko kerran taas yhden yrityksen ja.....
- Hei tämä aukesi! Huudahdin ääneen.
- Mitä mitä, mitä sä kirjoitit? Kaverini innostui.
Näytin hänelle vastauksen ja kumpikin nauroimme. 

Se eräs tapaus (osa 4)

Kaverini katsoi sohvalle, mihin osoitin ja hänkin repesi nauramaan.
Vastaus oli ollut meillä käsissämme jo ties kuinka kauan ja vasta nyt se
täysin vahingossa tuli eteen. Onneksi suutuspäissäni päätin tuotakin yrittää.
- Nalle Puh. Kaverini totesi ääneen.
- Aivan, kukapa olisi uskonut. No kerrankin tuostakin satuhahmosta on hyötyä.
Käännyin tutkimaan tuota tiedostokansiota, mikä oli nyt siis saatu auki ja
sieltähän tulikin eteen kaikenlaista. Muutama tekstitiedosto ja jokunen valokuva
ja niitä jäinkin tuijottamaan hitaasti. Tunsin näkymättömän kuristusotteen
kaulallani, nimittäin kuvissa olin minä ja parissa kuvassa myös kaverini!
- Mitä tämä tarkoittaa? Kaverini kysyi epäuskoisena ja selvästi hermostuneena.
- Osaisinpa vastata, mutta nyt nämä kuvat otetaan talteen.
Samassa kopioin kuvat omalle koneelleni ja tein yhdet kopiot cd-levylle, jonka
annoin kaverilleni. – Sä sitten pidät tästä levystä yhtä hyvää huolta kuin
omasta hygieniastasi, tai siis hieman paremmin.
- No joo. Kaverini tyytyi kuittaamaan. Häntä harmitti, että aina välillä mainitsin
hänen melkoisen voimakkaasta hienhajusta. Mutta minkäs hän sille mahtoi.

Aloin lukea tekstitiedostoja ja hymähtelin itsekseni. En huomannut ollenkaan,
kun oma kännykkäni pärähti soimaan. Kaverini joutui oikein tönäisemään minua,
että tajuaisin sen soimisen. – Aa, joo juu, puhelin…. hmmm…..
Otin puhelimen käteeni ja vastasin. Toisessa päässä oli tuttuni, jolle olin soittanut
niistä löydetyistä rahoista. Oli alkanut ihmettelemään, missä me oikein olemme koska
hän oli pyytänyt meitä tulemaan nopeasti työpaikalleen.
Selitin pienistä esteistä ja sanoin, että olemme nyt kaverini kanssa kotonani ja tulemme
reilun tunnin kuluttua, mutta ilmestymme sitten takaovesta, jotenka tämän tuttuni olisi
parempi pitää huoli ettei siellä liiku liikaa meitä näkeviä tahoja.

Suljin puhelimen ja mietimme, mitä teemme naiselle. Häntä ei voisi jättää asuntoon ja
se, että hänet vietäisiin johonkin, paljastaisi hänelle ettei kaikki ole kohdallaan ja
meidän suunnitelmat saattaisivat kaatua kokonaan. Olimme hieman pattitilanteessa!
Mietimme ja mietimme, mutta mitään ei tuntunut tulevan mieleen. Samalla siivosimme
asuntomme siihen mallin, kuin siellä ei olisi ollut kuin vain kaksi ihmistä viettämässä iltaa.
Siinä samalla tajusin, että meidän on saatava tuo nainen hereille ja uskomaan, että hänellä
on ollut aivan uskomattoman ihana ilta kanssani. Onneksi eräs tuttuni oli kerran antanut
muutamia pillereitä, joilla oli erinomainen taipumus saada ihminen virkeämmäksi.
Jauhoin sellaisen sekoitin lasilliseen vettä. Sanoin kaverilleni, että lähtee menemään jo
sovittuun tapaamiseen ja odottaa minua siellä ja painotin että naisesta ei saa kertoa mitään!
Kaverini lähti ja minä aloin herättelemään naista. Samalla hieman sekoitin hiuksiani, revin
paitaani ja pöyhin sohvalla olevia sisustustyynyjä ja heitin yhden lattialle. Hymyilin itselleni!

Jonkin ajan kuluttua olinkin saanut ”vieraani” hereille ja tämä katseli hieman hämmentyneenä minua. – Tuota, mitä oikein tapahtui? Nainen kyseli selvästi yllättyneenä.
Naurahdin ja totesin, että otettiin parit tuhdit paukut. Näytin laseja pöydällä ja jatkoin, että
jotenkin tähän sohvalle me jäätiin ja että hän oli jutellut kaikenlaista, ehdotellut vaikka mitä
mutta minulla oli ollut hieman huono olo ja olimme tyytyneet vain halailemaan ja juomaan.
- Ai juu, tuota kun en nyt oikein kaikkea muista. Nainen soperteli. – Mun olisi pakko päästä
vessaan, sori. Hän nousi hieman hoiperrellen ja siirtyi kylpyhuoneeseen. Kohta kuulin
selviä ääniä, mitkä kertoivat hänen voivan hieman pahoin.
- Tarviitko apua? Huutelin, mutta ei hän juuri vastaillut. Meni muutama minuutti ja
aika kalpea nainen asteli takaisin olohuoneeseeni.
- Soita mulle taksi, mun on kyllä päästävä kotiin. Hän tuumasi.
Näin tein ja hän pyyteli vielä anteeksi kuntoaan.
totesin, että ei tuo mitään.
- Pärjäätkö varmasti? Kysyin niin huolestuneena kuin osasin.
Nainen uskoi kykenevänsä kulkemaan ja lupasi soitella kun oli hieman levännyt ensin.
Taksin lähdettyä minulle tuli kiire!

Se eräs tapaus (osa 5)

Puin nopeasti päälleni ja lennossa soitin sille herralle, joka oli minut ja kaverini
kutsunut työpaikalleen. Ilmoitin että olin tulossa. Tämä totesi, että kaverini tuli juuri
hetki sitten paikalle hieman kalpean oloisena, eli olisi tosiaan hyvä jos tulisin
mahdollisimman nopeasti paikalle.
Hyppäsin autoon ja ihmettelin, että miksi kaverini nyt kalpean oloinen olisi, koska hän
lähti aivan hyvissä voimissa luotani. Ajatukset risteilivät päässäni, mutta mitään
punaista lankaa en vain niistä saanut. Koitin yhdistellä asioita ja sen nyt ainakin tajusin,
että ne rahat mitkä olimme löytäneet, eivät kuuluneet tähän juttuun suoraan mutta
miksi tuo nainen tuntui olevan joka paikassa mukana…. se ihmetytti.

Kaaroin tuttavani työpaikan pihalle ja kurvasin nopeasti rakennuksen takapuolelle.
Kaverini oli odottavassa yhden oven suussa ja nopeasti olimmekin jo tuttavani työhuoneessa
kolmistaan. – Eihän tosiaan täällä ole nyt ketään, ketä voisi tunnistaa meidät tai ihmetellä
miksi me ollaan nyt täällä? Kysyin ensitöikseni. – No ei, mä pistin sen yhdenkin jermun
muihin tehtäviin tuossa puoli tuntia sitten ja sanoin, että loppuraportit se voi tehdä sitten
huomenna eli ei tarvitse palata enää tänne tehtävien jälkeen.
Kaverini istui hiljaa ja hän oli todellakin kalpean oloinen!
Juttelin hetken tuttuni kanssa kunnes minua suorastaan alkoi vaivata kaverini olemus.
- Siis mikä sinulla oikeasti on? Kysyin hieman huolestuneena ja harmistuneena, että
tämä ei ollut puhunut mitään koko aikana.
- No mulla olisi kyllä vähän sanottavaa, mut en mä haluu häiritä et kai tän ehtii…..
- Siis minkä ehtii? Kysyin hieman tiukempaan.
- Tota kun siinä kun mä lähdin sun luota niin sun auton tuulilasinpyyhkijän alle oli
jätetty tällainen lappu. Mä arvelin sitä ensin joksikin mainokseks mut onneks sit kuitenkin
luin sitä ja tää ei oikein tunnu hyvältä. Must tuntuis ehkä paremmalt jos me annettas tän
jutun olla kokonaan tai joku muu hoitais tän.
Samalla kaverini antoi minulle taskustaan paperin. Lukaisin sen ensin nopeasti, mutta
mitä enemmän luin, sen enemmän pisti vihaksi mutta samalla kylmät väreet menivät
pitkin selkääni. Tuttavani kysyi, että mikäs juttu tuo on. Olin tilanteessa, että en pystynyt
tätä miestä täysin sivuuttamaan tapahtumien kulusta ja ennen kuin kertoisin mitään,
vannotin häntä että kaikki mitä hän nyt kuulee, on täysin luottamuksellista ja jäätävä näiden
seinien sisäpuolelle ikuisesti! – No olethan sinä tuntenut minut vaikka kuinka kauan.
Ei me toisiamme petetä, muistathan varmaan sen postisäkkijutunkin?
Mieleeni palautui vanha tapaus muutaman vuosikymmenen takaa ja silloin oli kyllä
muutamaan otteeseen luottamus kovilla, mutta onneksi se ei hajonnut. Tajusin, että tämä
tuttavani on samaa puuta kuin minäkin, joten aloin kertomaan mitä oli tapahtunut ja miksi.

Tarinan edetessä miehen olemus muuttui. Häntä ei enää hymyilyttänyt niin kuin tavatessamme ja muutenkin tämän kommentit tulivat kuin maan alta. Tuota ääntä kuulin
häneltä harvoin, mutta silloin aina tiesin, että nyt on todellakin tosi kyseessä.
Loppuun päästyäni hän oli hetken hiljaa, painoi päänsä alaspäin ja huokaisi syvään.
- En olisi uskonut ikinä kuulevani tällaista. Nyt tuntuu siltä, että me annetaan sen teidän löydön olla vielä piilossa, koska voi olla että tässä on jotain tärkeämpää nyt menossa!

Keskustelimme hetken ja löimme kättä päälle. Tavallaan tunsin huojennuksen olon sisälläni.
Nyt en olisi täysin yksin, tai no olihan minulla kaverini, mutta aina kunnon apu oli hyvästä.
Poistuimme rakennuksesta ja päätimme lähteä kunnolla syömään ja nukkumaan.
Huomisesta voisi tulla päivä jota ei tahtoisi muistella ylihuomenna…

Seuraava aamu alkoi karmealla pääkivulla! Olin kuin halolla päähän lyöty ja hoipuin
keittiöön, missä säilytin yhdessä kaapissa särkylääkkeitä. No parit buranat naamaan ja
litra vettä perään, niin pienen ajan kuluttua aloin tuntea itseni taas ihan ihmiseksi.

Olin juuri saanut aamukahvin valmiiksi, kun ulko-ovelta kuului tuttu koputus. Kaverini
ilmoitti tulostaan. Päästin hänet sisälle ja istuuduimme keittiön pöydän ääreen kahvikupit
käsissämme. Pyörittelin sormellani kupin reunaa ja pohdin, että koskakohan tästäkin
risasta mukista pääsisin eroon ja viitsisin kaivaa tuolta kaapista uuden. Kaverini arvasi, mitä
mietin ja nauroi makeasti ääneen. – Siis mä voisin vaikka tiputtaa ”vahingossa” tuon mukin
lattialle, niin sun ei tarvis enää miettiä koska sä hukkaat sen.
Naurahdin. Tätä se meillä joskus oli, ei tarvittu sanoja ja toinen tajusi, missä mennään.

Keskustelimme hetken eilisestä tapaamisesta tuttuni luona.
- Siis miten hemmetissä ne tyypit on nyt saanut meidät tällaiseen sotkuun? Tuhahdin.
- Joo en mäkään tajua, mutta onneksi sitä rahakasaa ne ei tiedä. Jotenkin musta
haiskahtaa siltä että se emäntä tässä ei ole ihan se, keneksi on esittäytynyt.
- Sitä tässä minäkin olen jo usein miettinyt.
Pohdimme ja mietimme, mitä seuraavana. Ajatusleikkimme keskeytyi ovikellon soittoon!
- Kuka kumma siellä nyt voi olla? Totesimme kuin yhdestä suusta. Näytin kaverilleni
käsimerkein, että on valmiina tuossa olohuoneen kirjahyllyn kulmalla, jos tulee tarvetta käydä
jonkun päälle tms. Kaverini siirtyi hiljaa sovittuun paikkaan, ovikello soi toisen kerran, soitto
oli suorastaan käskevän oloinen. Heitin nopeasti puseron pois päältä ja syöksyin nappaamaan
makuuhuoneesta ylleni aamutakin, kiedoin sen ylleni ja juoksin eteiseen.
- Joo joo, tullaan tullaan…… pieni hetki! Huutelin ovelle päin aamutakkia sitoessani kiinni.
Avasin reippaasti oven ja sen takana oli – tuttavani.
- Mitä sä täällä teet? Kysyin totaalisen hämmentyneenä.
- Päästäs meikäläinen nyt sisälle, ettei tarvitse tässä alkaa kailottamaan kaikille asiaani. Hän murahti ja saapasteli ohitseni asuntooni. Kaverini tunnisti miehen ja ilmestyi myös kirjahyllyn kulman takaa
esille naureskellen, että me olimme varmoja siitä, että oven takana olisi joku ei-toivottu vieras.
- Ja päätitte järjestää tälle mahdolliselle ei-toivotulle sitten lisäohjelmaa vai. No kiitos, mutta
eiköhän meikäläinen ole jo liian vanha sellaisiin ”tansseihin.” Tuttavani naurahti.
Tuumasin mielessäni, että eihän hän ole kuin muutaman vuoden minua vanhempi, mutta silti joskus
tuntuu siltä että miehellä on ikää vähintään 30 vuotta itseäni enemmän.

- Kun te lähditte eilen luotani, niin sulta oli tippunut tällainen paperi toimistoni lattialle.
Tämähän on se, minkä luit meille eilen. Mä aloin hieman pohtia tuota juttua ja otin sitten yhteyttä
kolleegaani tuonne naapuripitäjään ja sieltä sain sitten infoa aavistuksilleni.
Lues tämä, mutta muistutan että näitä papereita sä et ole sitten ikinä nähnyt!
Otin tuttuni käsistä pari A4:sta ja aloin lukea. Toisessa oli jopa kaksi valokuvaa ja ne esittivät meille jo melkoisen tutuiksi tulleita hahmoja, toinen oli tämä salaperäinen naisemme ja toinen se kaveri joka meinasi heti alkuun muiluttaa meikäläisen kotonani. Kas, kas ja ovat niin sopuisasti yhdessä että….. mihin tämä juttu vielä meneekään!
- Siis nämä kaksi ovat sitten pari näköjään! Huudahdin yllättyneenä. Tuo nainenhan oli jutun alkumetreillä soittanut minulle hädissään ja sitten tämä hänen puolisoksi paljastunut karju olikin jo
oveni takana takomassa ovea ja samalla koitti tehdä minusta jauhelihaa – tosin heikoin tuloksin.
Annoin paperit kaverilleni, tämä luki ne ja teki muutaman muistiinpanon pieneen lehtiöönsä.
Sen tavan opetin hänelle joskus vuosia sitten, koskaan ei tiedä millä pienellä sivumaininnalla voi olla todella iso merkitys kokonaiskuvaa rakennettaessa!

Palautin paperit tuttavalleni. Hän tuumasi vielä että hänen on palautettava nämä pikaisesti
takaisin arkistoon, ettei kukaan ala kyselemään liikoja, koska yksi juttu on hieman auki, missä
ainakin tuolla miehellä on jonkinlainen sivurooli ja näitä papereita saattaa joku kaivata.
Päästimme tuttavani lähtemään. Kiitin häntä ja lupasin soitella, kunhan tässä taas tulee jotain
uutta eteen. - Joo joo, soittele vaan mutta älä taas viiden aikaan aamulla!

Tuttavani lähti, annoin kaverilleni lompakostani satasen ja käskin lähteä kauppaan ostamaan
muutamia pikku juttuja. Kirjoitin nopeasti listaa tarvitsemistamme asioista ja sen saatuaan hän lähti.
Sanoin vielä, että en välttämättä ole kotona, kun hän tulee takaisin, koska meinaan nyt käydä
katsomassa yhtä paikkaa mikä on mielessä vaivannut jonkin aikaa.
- OK, ei siinä mitään. Mä pidän kamat sitten itselläni kunnes nähdään.
Kaverini lähdön jälkeen siistin itseni, puin päälleni ja poistuin asunnosta. Mielessäni oli pitkään
kummitellut se paikka, mistä löysimme ne rahalaatikot. Lähdin ajelemaan suuntaan, mistä olimme
palanneet kyseisenä yönä takaisin kaupunkiin. Onneksi muistini ei ole vielä aivan kalkkeutunut ja
yllättäin löysinkin oikean suunnan. Olin ajanut jonkin aikaa, kun yllättäin huomasin vähän matkan
päässä edessäni tutun näköisen tienristeyksen ja sen jälkeen aution näköisen teollisuushallin.
Tiellä ei näkynyt jälkiä, joten tontille ei oltu ajettu hetkeen. Kurvasin hallille päin ja kohta olinkin
jo rakennuksen sivustalla. Sama paikka, tuumasin mielessäni. Nousin hiljaa autosta ulos, mittailin
katseellani paikkaa ja pohdiskelin hieman samalla kun kävelin hallin ovea kohti.
Toivoin sen olevan avonainen, jotta pääsisin tutkimaan paikkaa tarkemmin. Nykäisin kahvasta ja
ovi aukesikin, astuin sisälle – halli oli hämärä, ainoa valo tuli hallin ikkunoista. Astelin pari metriä
eteenpäin samalla kun kaivelin taskulamppua takin taskustani ja sitten pimeni….

Heräsin tajuihini ja tunsin kun joku nosti minua istumaan. Tajusin, että käteni olivat sidottu
yhteen enkä voinut niitä juuri liikuttaa. Päässä jyskytti ja nyt ei edes buranat tai aspiriinit auttaisi,
sen tajusin jo heti alkuun. Joku läimäytti minua naamalle ja avasin varovasti silmäni. Tajusin olevani edelleen samassa teollisuushallissa, mihin olin mennyt – mutta koska.
En tiennyt kuinka pitkään olin ollut tajuttomana, enkä sitäkään ketä minua retuutti istumaan ja läpsi
naamalleni. Ihmettelin vain, mitä on tapahtunut.

- Sä sitten päätit pistää nokkasi meidän hommiin kunnolla! Susta on kuule ollut sen verta vaivaa
viime aikoina että jos mulle ei oltais annettu ohjetta pitää susta ”huolta” niin mä olisin varmaan jo
ehtinyt tehdä jotain aika peruuttamatonta, siis sun kannalta katsottuna.
Mietin ääntä, hahmoa en saanut silmiini. Tämä mies seisoi hieman minun takanani ja pään kääntäminen tuntui melkoiselta tuskalta. Taisin saada aika kolauksen kupoliini.
- Joo ole sä siinä vaan. Oli se hemmetin fiksu teko kavereilta se että sovittiin et pidetään niinku vähän vahtia tääl kun jotenkin se vain kävi mielessä, että sä kuitenkin tuut tänne tai laitat jonkun
tsekkaamaan mestoja. Mitä sä muuten haet täältä?
Mietin nopeasti, mitä ihmettä vastaisin tälle jollekin joka oli siis jätetty vartioimaan paikkaa.
Samalla ihmettelin, miksi en ollut nähnyt pihapiirissä enkä tiellä jälkiä ollenkaan. Siis tänne on
sittenkin olemassa myös toinen tie! Ja minä menin ansaan kuin koulupoika.
- Noo mulla taisi tänne tippua tupakat ja kun olen pihi mies, niin päätin tulla hakemaan askin pois.
Kuulin ison röhönaurun. – Ja toi mun niinku pitäis uskoa? Älä kuule visertele tollasii mulle.
Sä saat siin nyt nököttää, mä painun soittaan kaverit tänne niin katsotaan mitä sulle tehdään!

Tämä kolkkaajani asteli poispäin minusta. Kuuntelin tarkkaan mihinpäin hän meni ja miten monta
askelta hän otti. Laskin hiljaa mielessäni, että tasaisella kävelyllä hän käveli n. 20 sekunttia minusta
poispäin ja ovi, mistä hän meni, kuulosti aika painavalta – olisikohan ollut rauta- tai teräsovi.
Samassa aloin riuhtoa käsiäni, toivoin tietysti että kaveri olisi ollut niin tumpelo, että ei olisi osannut sitoa minua kovinkaan hyvin, mutta toive oli turha. Kiinni olin ja tiukasti!
Sitten kuulin taskustani ääntä! – Siis haloo, kuuletko sä mua?
Sydän suorastaan ponnahti kurkkuun. Mitä tämä oli? Sama kysymys kuului uudestaan ja tajusin, että kyseessä on kaverini. Olin näemmä painanut taskussani olevaa kännykkääni sopivasti itseäni
riuhtoessa, että puhelin oli tehnyt puhelun ja onnekseni kaverilleni.
Päätin ottaa riskin ja yrittää jotain epätoivoista: Taivutin itseäni niin, että pääni oli niin pitkällä
takin taskua kohti kuin vain pystyin sidottuna taiteilemaan.
- Joo kuuletko sä mua? Koitin huutaa, mutta kuitenkin niin ettei koko halli kaikuisi.
- Mitä? Mitä sä sanoit? Taskusta kuului hämmentynyt vastaus.
- Älä sano mitään! Huusin hieman voimakkaammin. Selostin nopeasti parilla lauseella tilanteen ja
sanoin lopuksi, että kaverini ei saa sulkea puhelintaan. Jos täältä menee linja poikki, niin sille ei mahdeta mitään, mutta yritetään pitää puhelu auki.
Kaverini huusi vain lopuksi ”OK” ja vaikeni. Tunsin kuinka sydämeni löi varmaan miljoonaa,
nimittäin samaan aikaan kolkaajani palasi halliin. Olikohan hän kuullut kaverini huudon tai mikä
pahempaa, olikohan hän kuullut paljon enemmänkin?

Tuo tyyppi asteli nopeasti luokseni ja kiroili ääneen. Tajusin, että hän oli jotain kuullut ja
nyt voi tulla meikäläiselle vielä kuumemmat paikat!
- Siis mitä sä täällä metelöit? Sua kuule ei kukaan ole nyt auttamassa eikä sua kukaan kuule
niin ihan sama miten sä täällä piipität tai vikiset.
Tuo tyyppi tarkisti samalla käteni, jotka yhä olivat sidottuina.
- Ai olet koittanut repiä itsesi irti tästä! Mä en ole mikään tavallinen partiopoika joka nyt ei
muka saisi tuollaista tyyppiä siteisiin. Olis varmaan pitäny pistää myös jalatkin siteisiin, mut annetaan olla jos lupaat olla kiltisti ja tehdä kuten mä sanon.
Nyökyttelin hiljaa, toivoin vain että kaverini kuulee edes osan tämän tyypin puheesta kännykän kautta vaikka aika epätodennäköistä se olikin.

Sitten pirahti puhelin soimaan. Kolkkaajani nappasi taskustaan kännykän ja vastasi siihen nopeasti.
- Joo on se täällä eikä varmaan katoa mihinkään. Meneekö teillä pitkään vielä? Okei, tsekatkaa vain.
Mutta missä tän kaveri on? Sitä ei ole näkynyt! Se on kans löydettävä.
Hikikarpalot alkoivat vieriä otsallani, tajusin että jos kaverini mokaa nyt tai on hieman varomaton,
niin ainoa toivoni päästä täältä on mennyttä ja se onkin sitten siinä.
Tuo kolkkaajani lähti kävelemään poispäin minusta samalla yhä puhuen puhelimeen.
Hallissa kaikui sen verran, että en saanut selvää kaikesta mitä hän puhui ja koska hän puhui vieläpä
melkoisen hiljaa puhelimeen, tiesin että turha tässä on korviaan herkistellä.
Nyt olisi yritettävä vain jotain, miten tästä pääsisi pois.
Meni hetki ja tuo tyyppi poistui hallista, olin siis yksin.
Taas taivutin itseäni sen verran, että pystyin jotenkin kuiskaamaan takin taskua kohti.
- Hei, vieläkö olet siellä? Haloo!!!!!!
Hiljaista. Huutelin ja huutelin hetken, mutta mitään en kuullut. Kiroilin mielessäni kunnes yllättäin
kuului melkoisen vaimeasti jotain. Sydän tärähti pari lyöntiä lujempaa rinnassani
kun tajusin, että kaverini olikin vielä langalla.
- Joo sori kesti kun piti hakea hieman parempi paikka missä puhua. Mulla on tunne, että mua
on koitettu saada kiinni ja päätin vaihtaa maisemaa.
Kaverini selosti nopeasti sen mitä pystyi ja ainakin suurimman osan kuulin hänen puheesta.
- Saatko tänne jonkun tulemaan, muistatko missä me olimme? Kaverini sanoi, että saako mennä
pyytämään apuja tutultani, koska hän ei varmaan itse kykene tänne tulemaan.
Idea oli hyvä ja sovittiin että pidetään puhelinlinja auki. Kaverini naurahti, että hyvä kun tuli
hankittua toinen numero silloin aikoinaan, niin sen voi nyt ottaa käyttöön toiseen puhelimeen.

Jäin siis taas tavallaan yksin. Tiesin ettei kannattanut puhella enempiä, kaverillani oli nyt täysi
työ alkaa järjestämään tänne apuja. Istuin ja mietin, nyin ranteitani erilleen toisistaan, mutta
mitään ei tapahtunut. Siteet olivat melkoisen tiukassa. Sitten päätin taivutella ranteitani vastakkaisiin suuntiin ja yllätyksekseni tunsin kuinka siteet löystyivät hieman!
- Ei voi olla totta. Kuulin itseni sanovan ääneen. Hymyilin hieman.
Nyt olisi pieni mahdollisuus saada käteni irti. Horjahdin tuolilta, missä istuin ja lopulta kaaduin
lattialle. Se oli hemmetin kylmä, mutta sitä ei kannattanut valitella. Nyin ja nyin ranteita, pyörittelin
niitä ja aloin tekemään käsillä vetoliikkeitä – toista kättä eteenpäin ja toista taaksepäin samalla ranteita kiertäen ja se auttoi. Meni tovi, kun tunsin siteiden löystyvän niin paljon, että sainkin
käteni irti toisistaan. Eipä sittenkään ollut kovin erikoinen tämä kolkkaajani.
Olin jo lähteä pois paikalta, mutta tajusin että katoamiseni ei ehkä olisi se fiksuin temppu tässä vaiheessa vaan päätin ainakin hetkeksi jäädä istumaan tuolille.
Se kannatti, ei mennytkään kuin jokunen minuutti kun kuulin tuon raskaan oven avautuvan ja
samat tutut askeleet lähestyivät minua. Onneksi pidin käsiäni selkäni takana, aivan kuin olisin sidottu. Samassa näin osan siteistä jalkojeni juuressa! Kiroilin tyhmyyttäni, siirsin toisella jalalla
siteiden rippeitä hieman lähemmäs jalkojani ja asetin kenkäni niiden päälle – viime hetkellä.

Tuo kolkkaajani käveli lähemmäksi, tutki puhelintaan. Selvästi hän luki jotain tekstiviestiä
ja mutisi itsekseen, tai lähinnä murahteli. Tunsin kuinka pulssini kohosi ja sydän oli nousta
ylös kurkusta. Pienet hikikarpalot puskivat otsasta esiin enkä voinut niitä tietenkään kuivata
koska olisin paljastunut etten ollutkaan enää siteissä kiinni.
Tämä äijä asteli vierelleni, oli vain hiljaa ja katseli ympärilleen. Jokainen äänetön sekunti
tuntui ikuisuudelta enkä voinut olla ajattelematta sitä, että tässä voisi käydä to-del-la huonosti…

Yllättäin hän avasi suunsa ja murahteli. – Susta on ollut aika paljon riesaa meille viime aikoina.
Oleks sä ajatellut sitä, että sun terveytes ei ehkä kestä kaikkea mihin sä oot oikein työntäny ittes?
En vastannut mitään, katselin vain hiljaa eteenpäin ja mietin.
- Siis vastaa kun sult kysytään! Tyyppi korotti ääntään. Lopulta totesin hiljaa että en nyt
ihan varta vasten ollut työntynyt mihinkään sekaan vaan oikeastaan te olitte syypäitä siihen, että
olen tässä tilanteessa ja koko sopassa. – Ja miten se muka on meidän vika?
Minua hymyilytti tuon tyypin kysymys. sain hänet hieman hämmentymään. Selitin ympäripyöreästi
jotain hänelle ja sain hänet selvästi mietteliääksi. Yllättäin hän lähti ripein askelin pois luotani, kaivoi mennessään puhelimensa taskusta ja soitti johonkin. Mitä ihmettä tässä on menossa, ajattelin.

Nousin hetkeksi ylös, venyttelin hieman. Oli pakko saada veri kiertämään jäsenissä hieman paremmin, sen verran viileää tuolla hallissa kun oli.
Kauaa en pystynyt seisomaan kun kuulin oven narahtavan. Nopeasti istuuduin tuolille ja katsoin että
varmasti siteiden rippeitä ei löydy lattialta, olin ne onneksi noukkinut jo taskuuni.
Tuo tyyppi kiirehti luokseni, pelkäsin että hän oli nähnyt minun liikkuvan – niin kuin olikin!
- Mitä sä tääl oikein meinaat? Luuleks sä oikeesti et sä pääset täst noin vain häipyyn? Mä sentään
olin reilu ja jätin sun jalkas vapaaks mut kai mun pitää nekin vetää sit kii.
Tyyppi alkoi kaivella taskuistaan jotain ja kohta hänellä olikin käsissään rulla ilmastointiteippiä
ja nippusiteitä. No niin, päätin toimia jotta en jäisi jumiin keskelle hallia.
Kolkkaajani siirtyi taakseni ja oli kumartumassa jalkoihini, pomppasin hieman tuolilta ja nopealla
käännähdyksellä pääsin iskemään nyrkkini hänen kasvoilleen. Mies parahti, horjahti taaksepäin ja
edesautoin hänen kaatumistaan potkulla. Hallissa kumahti kun hän kaatui kovalle lattialle minä
samassa päälle syöksyen. Siitä tulikin tiukka painiottelu. Hän oli selvästi vahvempi minua, jotenka
voimassa en pärjäisi mutta tekniikkaa hänellä ei juuri ollut ja se auttoi minua.
Hetken nujakoinnin jälkeen pääsin napauttamaan häntä sopivasti ja sitten mies katselikin tähtiä.
Nappasin siteet ja teippirullan, tein kaverista pakettia ja sidoin hänet osittain tuoliin kiinni.
Juuri kun olin saamassa miehen kunnolla nippuun, kuulin auton äänen!

Se eräs tapaus (osa 6)

Nopesti asettelin miehen istumaan tuoliin ja nappasin häntä niskasta pienellä otteella.
Varmistin, että pysyy tajuttomana vielä hetken aikaa. Pulssi löi tasaisesti, jotenka tiesin
ettei miehellä olisi hengenvaaraa. Hikikarpalot puskivat otsalleni, pyyhin ne nopeasti samalla
kun nappasin miehen puhelimen hänen taskustaan itselleni.

Lähdin kovalla vauhdilla ulko-ovea kohti kunnes tajusin, että juuri sieltähän paikalle ilmestynyt
tai ilmestyneet tulisivat sisälle. Nopeasti tajusin, että ainoa pakoreittini tai suojani olisi tuo
kellari missä olin kaverini kanssa aiemmin. Juoksin laatikoille, siirsin kahta niistä hieman ja
tuo lattialuukku tuli esille. Nostin kantta hieman ja siirsin samalla toista laatikoista lähemmäksi
luukkua, pujahdin alas ja käännyin. Sain kuin sainkin taiteiltua laatikkoa hieman luukun päälle
jotenka arvelin olevani suojassa - enkä hetkeäkään liian myöhään.
Samassa ulko-ovi aukesi, kuulin kun joku asteli halliin. Askeleet olivat epävarmoja, suorastaan
oudon hitaita. Joku käveli varovasti eteenpäin, pysähtyi pari kertaa ja taas jatkoi eteenpäin.
Mietin kuumeisesti, että miksi noin kunnes kuulin äänen.
- Hei onko kaikki hyvin? Tunsin äänen! Se oli kaverini. Mutta miksi hän oli noin varomaton
ja tuli suoraan paikalle kuin ratsuväki torvet soiden?
Kaverini käveli tuoli luokse missä vastustajani oli. Samaan aikaan punnersin itseni ulos
piilostani ja nousin ylös seisomaan. - Tervehdys, täällä ollaan. Sanoin vielä suhteellisen hiljaa.
Kaverini säpsähti, sillä hän oletti minun olevan paketoituna tuolissa.
- Älä hemmetti tee noin enää toista kertaa, ei vanhan sydän enää kestä!
- Joo joo, älä valita. Mutta miksi sä noin tulit tänne? Etkö ajatellut, että täällä voisi olla vaikka millainen vastaanotto sua odottamassa? Olin suorastaan vihainen.
Kaverini katsoi minua hölmönä, aivan kuin olisi kadottanut kokonaan viimeisetkin järjen rippeensä. Lopulta hän avasi suunsa.
- Siis mitä sä selität? Mä tiesin että sä hoidat itsesi vapaaksi tuosta niin uskalsin tulla tänne.
Mutta tuo "potilas" tuossa tuolilla tosin sai mut hetkeksi arvelemaan, että olinko
mä sittenkin väärässä.
Naurahdin kaverin lujaan uskoon kykyihini. Herättelimme minut aluksi vanginneen miehen
joka kiroili ja sätti meidät alimpaan mahdolliseen paikkaan.
Emme tosin odottaneetkaan häneltä mitään runonlausuntaa.

Päätimme, että hänet olisi parempi toimittaa ystävällemme mutta niin, ettei se heti
paljastuisi meitä vainoaville tahoille millään tavalla.
Saimme talutettua miehen autolle kun kuulimme lähestyvän auton äänen.
Paikalle oli tulossa lisää väkeä! - Siis tuleeko tänne ystävämme vai ketä nuo ovat?
Huomasin kysyväni ääneen. - En mä ainakaan pyytänyt heitä tänne. Kaverini vastasi.
Tajusimme, että nyt olisivat taas hyvät keinot kalliita!

- Mihin muuten ajoit autosi? Jätit tietysti keskelle tonttia niin että se näkyy joka paikkaan!
Kivahdin kaverille samalla kun kömmimme taas tuonne kellaripiiloomme.
- Ei sentään, jotain mäkin tajusin. Ajoin sen tän rakennuksen taakse ja siellä oli hieman
rojua ja sopivasti pressuja niin pistin näkösuojaksi päälle mutta kuitenkin niin että päästään
nopeasti matkaan. Kaverini vastaus oli yllättävä, hyvällä tavalla. Hymyilin hieman.
Pääsimme tuosta lattialuukusta varovasti alas ja entuudestaan viisastuneina tiesimme että
luukun päälle oli taas saatava tuota laatikkoa hieman ettei paikka paljastu.
Viime hetkellä taiteilimme laatikon heilahtamaan luukun päälle kun livahdimme piiloon, emmekä
hetkeäkään liian aikaisin! Siinä samassa hallin ovi narahti auki ja kuulimme kahdet nopeat
askeleet lähestyvän tuolia kohti, missä vielä hetki sitten istuin itse.
Meni pieni tovi ja hallissa kaikui kova kiroilu. Olisi tehnyt mieli nauraa, mutta parempi
pitää mölyt mahassa. Käskin kaverini painua tutkimaan tuota kellarihuonetta tarkemmin,
jos sieltä löytyisi sittenkin jotain apuja tilanteeseemme. Itse jäin kuutelemaan mitä
hallissta tapahtuu ja siellähän tapahtui.

- Siis mitä tämä meinaa? Tumma ääni karjahteli samalla kun hän tai joku toinen läpsi
hereille tuota minua vahtinutta tyyppiä. - Oletko sä pirulainen päästänyt sen yhden karkuun?
Ääni oli vihainen ja tuskastunut. Sama mies kehoitti tuota seurassaan olevaa tyyppiä kiertämään halli ja katsomaan mistä olin hävinnyt pihalle, koska ulko-ovesta en varmaankaan
ollut kadonnut. Voi miten oikeassa hän olikaan - huomasin tuumailevani.
Meni muutama minuutti ja minua vahtinutkin virkosi. Tämä yritti selittää kaikenlaista mutta
selvästi pääjehu oli sen verran vihaisella tuulella ettei jaksanut kuunnella selityksiä.
- Nyt on kuule sullekin parempi pitää tuo nassu kiinni ja alkaa miettiä miten me saadaan
tää todellinen vaiva hoideltua! Lähdet auttamaan tota jannua ja katsokaa kaikki ikkunaluukut
samalla, joku niistä voi olla auki.
Tuo entinen vartijani alkoi kiertää hallia ja kohta tajusin tämänkin olevan hallin toisessa päässä. Kun nämä kaksi jannua olivat hieman sivummalla, otti kaksikon pomo puhelimen
ja soitti johonkin. Puhelu oli lyhyt. - No niin, täällä taas. Se yks oli sitten saanut itsensä
vapaaksi ja häipynyt! Enmä tiedä mut jos ei tuu kohta eteen niin me jatketaan eteenpäin.

Kenelle hän soitti? Mietin ja mietin. Vieläkö tähän juttuun liittyy lisää tyyppejä?
Samassa tunsin kun olkapäähäni koskettiin. Olin kiljahtaa, niin ajatuksissani olin.
Se oli kaverini joka palasi kellarihuoneesta. - Tiedätkö mitä, meillä taitaa sittenkin olla
mahdollisuus lähteä näistä maisemista vaikka heti!
Tuo uutinen yllätti, käännähdin ja pyysin kaveriani selittämään heti kaiken mitä hän oli
löytänyt ja keksinyt. Samassa kuulimme lähestyvät askeleet. Hiljennyimme.
Joku pysähtyi aivan yläpuolellemme ja koputti jalallaan lattiaa.
Tunsin kuinka kainalot hikosivat ja tuskainen olo alkoi kalvaa sisuskalujani.

Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt! Olimme hiiren hiljaa ja ainoat äänet mitä kuulin oli
sydämemme lyönnit ja ne tuntuivat kirkoinkelloilta juuri tällä hetkellä. Yläpuolellamme
joku seisoi lähestulkoon lattialuukun kohdalla ja koputteli kengällä lattiaa. Kiroilin mielessäni,
se on nyt muutamasta sentistä kiinni, jäädäänkö nyt nalkkiin vai ei.
- Siis pomo hei, mä en tajuu yht juttuu. Yläpuolellamme seisova kaveri huusi ääneen.
- Mul on jotenkin tunne että näitä laatikoita olis siirrelty.
Olin pyörtyä, olimme siis lähestulkoon paljastuneet. Paikalle kiirehti nopein askelin toinenkin
mies, arvatenkin juuri tuo pomo.
- Voi ollakin että noita on siirrelty mutta me tsekattiin nää laatikot ja arkut jo aiemmin,
ei niissä voi lymyillä kun niissä on vain kaikkea roinaa ja romua. Ehkä se yks on koittanu
löytää jotain itselleen mut noista se ei kostu mitään. Pomoksi kutsuttu mies murahteli
samalla kun potkaisi yhtä laatikkoa kylkeen. Onneksemme se ei ollut se laatikko,
mikä oli lattialuukun kohdalla!
Kaverini alkoi hiljaa nykiä minua hihasta, käännähdin ympäri ja tajusin että hän halusi
minut kanssaan huoneeseen missä olimme olleet aikaisemminkin.
Kuljimme hiljaa huoneeseen ja kaverini sytytti valot. Olimme sitä mieltä, että valon kajo
ei näy halliin, jotenka olimme luottavaisin mielin huoneessa.
- Siis sä käskit mut vähän tutkia tätä huonetta ja onneksi melkein kompastuin tuossa.
Kaverini näytti paikkaa missä nuo setelilaatikot olivat. Menimme niiden luo ja kaverini siirsi
muutamia niistä pois seinän viereltä. Siinä se oli, pakoreittimme!
Seinässä oli isohko, selvästi miehen mentävä aukko. Sen edessä oli ollut vanerilevy, minkä
kaverini oli siirtänyt sivuun.
- Voi hemmetti sun kanssa! Sanoin niin varovasti kuin vain kykenin.
- Joo mul kävi tuuri kun kompastuin tuossa laatikoiden vierellä ja tunsin hieman ilmavirtaa
ja aloin sit tutkia mistä sitä tulee niin löysin tämän aukon.
Kaverini selosti samalla kun kaivoi pientä lamppua taskustaan valaisten onkaloa
minkä oli aiemmin löytänyt. Se ei ollut pitkä, nenään tuli selvästi ilmavirtaa ja kosteutta.
- No meidän ei auta kuin alkaa konttaamaan. Totesin samalla kun aloin tunkea itseäni
luukusta onkaloon. Tyytyväisenä hymyilin mielessäni että olin aloittanut kuntoilemisen
reilut puoli vuotta aikaisemmin ja saanut vatsamakkaraa pienemmäksi, joten mahduin
aukosta aika hyvin onkaloon. Konttasin muutaman metrin ja huomasin olevani...
- Täällä on kaivo! Sanoin puoliääneen kaverilleni taakseni. Hän oli lähtenyt heti perääni
konttaamaan. - Ei kai? Pitääks meidän pakittaa takaisin? Kaverini kysyi minulta.
Pystyin hieman kääntämään itseäni onkalossa ja sain ujutettua kroppani kaivoon, vettä
oli ehkä 5-10 senttiä, onneksi. Seisoin kaivon pohjalla ja katsoin ylös. Matkaa maan pinnalle
oli arviolta 4-5 metriä ja ylhäältä kajasti valoa.
- Tule tänne vain jos et pelkää kenkiesi kastumista! Kaverini könysi vierelleni ja siinä me
sitten seistiin, kaivossa jalat märkinä viiden metrin syvyydessä. No voisihan se
päivä huonomminkin edetä, ajattelin. Kaverini kaivoi lamppunsa ja osoitti valon kohti
kaivon kuilua. Samassa näimme yhtäaikaa jotain, mitä emme olisi uskoneet näkevämme!
Kaivon toisella seinämällä oli selvät tikas-askelmat. Sanaakaan sanomatta nousimme vauhdilla
niille ja aloimme kiivetä kohti maan kamaraa, minä edellä ja kaverini perässä.
Olimme nopeasti kaivon yläosassa, aivan maan tasalla. Kaivoon oli rakennettu kannen
sisäpuolelle pieni tasanne ja tuohon tasanteelle me kierähdimme makaamaan.
Olimme väsyneitä, märkiä ja hermostuneita. Emmehän edes tienneet, saisiko kaivon
kannen luukkua sisäpuolelta avattua mitenkään vai olisiko tämä vain sittenkin luokku
mihin jäisimme. Kuulimme ulkoa ääniä, mutta emme saaneet selvää puheesta. Yhtäkkiä
jostain lähti liikkeelle auto, mikä poistui paikalta nopeasti. Saatoimme vain arvailla
ketä lähti ja miksi. Päätimme kerätä hetken voimia ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme
kumpikin nukahtaneet toviksi.

En tiedä, kauanko olimme olleet unessa mutta heräsimme siihen että pihalta kuului kovaa
ääntä. Huutoja ja autojen käyntiä. Nousimme kumpikin varovsti istumaan ja kuuntelimme
mitä pihalla tapahtuu. Olimmeko loukussa vai miten tästä selviäisimme?
Se kysymys pyöri varmasti kaverinikin mielessä. Hän siirtyi viereeni istumaan ja kuiskasi
hiljaa korvaani. - Pitäisikö meidän palata takaisin tuonne alas ja yrittää pihalle sieltä
hallin kautta? Mietin hetken ja sanoin, että katsotaan voisiko täältä päästä ulos jotenkin.
Kaveri kaivoi lampun esille, valokeila kiersi kaivon kantta. Huomasimme yhtäaikaa pienen salvan joka piti kiinni pienehköä luukkua. Se oli varsinaisen kaivonkannen vastapuolella ja
itse iso kaivonkansi oli selvästi sellainen että sitä ei taas sisäpuolelta saisi auki.
- Hmm, tätä ovat jotkut ajatelleet joskus todella pitkään. Tuumailin hetken ja totesin
sitten kaverilleni että me yritetään ensin tuosta ulos ja jos ei onnistu niin sitten nopeasti
alas ja takaisin sinne mistä olimme aiemmin tulleet. Kaverini nyökkäsi.
Hän oli lähempänä tuota salpaa, kurottaitui sitä kohti ja sai sen kammettua auki.
- Työnnä hiljaa sitä luukkua, mä en välttämättä kaipaa mitään ylimääräistä ääntä meistä!
Hän nyökkäsi hiljaa ja työnsi luukkua, mutta se ei tuntunut liikahvan mihinkään.
- Siellä on jotain edessä, kyllä se joustaa mutta ei sitä yhdellä kädellä tästä saa auki.
Siirryin hieman jotta pääsin auttamaan kaveriani. Lopulta tajusimme, että hänen on
parempi yrittää yksin kahdella kädellä ja minä pidän valoa.
Eipä aikaakaan kun tuo pienehkö luukku olikin jo auki. Raikas ulkoilma tulvahti kaivoon
ja huomasimme että oli melkoisen pimeää. Ääniä kuului yhä pihalta ja koitimme
terästää kuuloamme että saisimme selville mitä siellä huudellaan ja puhutaan.
Kaverini nousi polvilleen ja työnsi itseänsä kohti luukkua, hän sai yläruumiinsa ulos kaivosta
ja katseli ympärilleen. - Joo tätä luukkua on näköjään tukenut tuollainen hiekkasäkki, se
on samalla peittänyt tän luukun uteliailta. - Okei, näkyykö sieltä mitään muuta?
Kysyin hermostuneesti samalla kun olin kuulevinani alhaalta jotain.
- Nyt muuten mennään! Painu pihalle ja nopeasti. Kivahdin niin voimakkaasti kuin
voin ja samalla työnsin kaveriani ylös ja ulos kaivosta. Pienen ajan kuluttua hän
nyki minuakin pois sieltä. Suljimme luukun, pistimme hiekkasäkin paikoilleen ja jäimme
kyyryyn kaivon viereen kuulostelemaan alueen tapahtumia.

Olimme tuosta hallista noin parinkymmenen metrin päässä ja sen ympärillä oli melkoinen
kuhina. Huomasin että autoani tutkittiin. Toivottavasti nuo kaverit eivät ole niin fiksuja
että osaisivat etsiä kaikki pikkuiset lokerot autosta.
- Mitäs nyt tehdään? Kaverini kysyi. - No ei me ainakaan tupakaksi laiteta.
Vastaus sai kaverini naurahtamaan. Lähdimme kyyryssä kiertämään tuon hallin
toiselle puolelle. Siellä oli onneksi pajukkoa ja jonkin verran puita, joiden varjoissa oli
hyvä kulkea. Yhtäkkiä kaverini nykäisi minut maahan ja onneksi hänellä refleksit toimivat
paremmin kuin itselläni, sillä samassa aivan parin metrin päästä meistä käveli kaksi
miestä ohitsemme.
- Ei niistä ole mitään hajuu! Kumma, mihin ne on voineet häipyä? Toinen noista miehistä
sanoi ja hänen kumppaninsa vain murahti jotain. - Ei ihme että pomo on hieman hiilenä.
Ne tyypit on löydyttävä ennen kuin...
Samassa rasahti!
Miehellä jäi lause kesken, he pysähtyivät ja kääntyivät. Ja meillä nousi sydän kurkkuun.

Hetken ei tapahtunut mitään, nuo kaksi ja me olimme tahoillamme täysin liikkumatta.
Minusta tuntui että sydämeni jyske oli sen verran voimakas, että se jo olisi paljastanut meidät.... ja taas rasahti. Ääni kuului jokusen metrin päässä meistä. Nuo kaksi tyyppiä kääntyivät hiljaa ääntä kohden, askelsivat hitaasti sinne päin, missä rasahdukset olivat kuuluneet ja hetken kuluttua toinen kiljaisi. Erään puun juurelta lähti liikkeelle siellä
kyyryssä ollut jänis ja todennäköisesti se oli aiheuttanut rasahdukset, koska me olimme
ainakin pysyneet paikoillamme ja varuillamme.
- No niin, tätä tää taas oli! Toinen miehistä murahti ja kirosi sitä että mitään muuta
ei eteen sitten tule kuin jäniksiä ja niitäkään ei nyt voinut ampua paisteiksi.
- Hullunako oot? Ei niitä pidä ammuskella täällä muutenkaan! Hänen kaverinsa tuumasi.
Miehet sanailivat hetken ja samalla kävelivät meistä poispäin. Kaverini tuuppasi minua
hieman kylkeen ja kehoitti katsomaan vastakkaiseen suuntaan. Pihassa tapahtui enemmänkin. Sinne oli ilmestynyt yksi auto lisää ja näimme, että siitä nousi ulos kuljettajan lisäksi joku nainen. - Meidän pitäisi päästä tuonne lähemmäksi. Kerroin kaverilleni ja
hän oli samaa mieltä. Katselimme hetken aluetta ja päätimme ottaa riskin ja lähestyä
autoani niin pitkälle kuin kykenisimme. Olimmekin taiteilleet varjoissa ja puiden katveissa jo
aivan muutaman metrin päähän autostani kun kuulimme kovan kiljaisun hallin suunnalta.
- Siis toihan on se nainen mikä sun luona oli, vai? Kaverini kysyi minulta.
- Juu siltä se ainakin kuulosti, en mä kyllä varmaksi voi sanoa tässä tilanteessa.
Mietimme hetken, mitä siellä tapahtuisi mutta samalla hallista juoksi ulos pari kaveria
ja suoraan kohti tuota kaivoa, mistä me olimme jokin aika aikaisemmin tulleet ulos.
- Voi saakutti soikoon, nyt kuule alkaa tuntumaan siltä että meidän olisi ehkä parempi
vaihtaa maisemia ja vähän liukkaasti. Kaverini äänessä oli selvästi ahdistuneisuutta
mukana ja en voinut kieltää sitä tosi asiaa, että alkoi taas näyttämään hieman hankalalta
tämä tilanteemme.

Nuo pari tyyppiä olivat kaivolla ja alkoivat avata varsinaista kaivon kantta.
Mutta sepä ei ollutkaan aivan helposti avattavissa ja näin me saimme hieman peliaikaa.
Huomasin, että autoni luona ei ollut enää ketään ja puolittain ryömimällä pääsimme sen
luokse ja mikä parasta, ovet olivat auki! Pujottauduin kuljettajan paikalle ja työnsin käteni
etupenkin alle ja hieman hapuiltuani löysin haluamani, eli auton virta-avaimet.
- Mitä sä noilla teet, eikö sulla ole enää omia avaimia? Kaverini katsoi minua hitaasti.
- No eipä tuntunut taskuissa. Nuo tyypit olivat sitten napanneet ne mukaansa mutta
onneksi niillä ei ollut välähtänyt, että mulla on autossa muutama pikku jemme.
Taitoimme hieman auton etupenkkejä taaksepäin jotta saimme itsemme paremmin
piiloon eikä ulkoapäin näkuyisi, että autossa olisi joku. Päätimme olla lähtemättä mihinkään
koska olisi ainakin hetki parempi katsoa mihin tilanne on menossa ja mitä on
tapahtumassa. Samassa tunsin kuinka puhelimeni värisi taskussa. Nappasin sen esille, outo numero. - Älä kuule vastaa, se voi olla toi lyyli ja ne päättää koittaa noin, että missä sä oot!
Kaverini ehti juuri varoittaa minua ja annoin puhelimen vain hälyttää, onneksi oli äänettömällä eikä näin ollen ilmiantanut meitä.
- Sullahan on puhelin, tsekkaa kenen numero tämä on? Sanoin kaverilleni ja pienen näpyttelyn jälkeen tulikin vastausviesti hänen kännykkään. Numero oli salainen tai prepaid.
- Eipä siitä apuja ollut, mutta ei se sitten ainakaan mikään lehtimyyjä ollut.

Samalla kuulimme huudahduksen. Nuo pari kaveria olivat saaneet kaivon kannen auki ja
sinne juoksi kolme muutakin miestä hallin suunnalta. Heidän peräänsä käveli tuo
aiemmin näkemämme nainen hitaasti, kuin jossain vanhassa elegantissa elokuvassa.
- Taisivat sitten tajuta, miten me ollaan poistuttu tuolta ja kohta täällä alkaakin
melkoiset melskeet kun tonttia haravoidaan meidän takia.
- Juu näin on näreet. Kaverini vastasi. Tajusimme kumpikin että autolla ei todellakaan
kannattanut nyt lähteä liikkeelle, varsinkin kun tiesimme jo kokemuksesta että tien
varressa on vahti odottamassa, kuten aikaisemminkin!
- Nyt nopeasti ideoita kehiin! Melkein kivahdin ääneen samalla kun kaivelin autoni
pienistä lokeroista kaikenlaista taskuihini.

Kaverini hikoili vierelläni kurkkien varovasti kaivon suuntaan samalla kun etsin käsikopellla auton
pienistä piiloista kaikenlaista. Nyt ei ollut aikaa valita, mitä ottaisin käsiini, nimittäin meillä ei välttämättä
olisi montaakaan tilaisuutta - jos edes sitä yhtä, selvitä tilanteesta.
Sain kaipaamani tavarat taskuihini ja pujottautuin kuljettajan penkille hieman paremmin, mutta en
kuitenkaan niin että ulkoa nähtäisiin autossa jonkun istuvan. Samalla avasin hansikaslokeron ja pujotin käteni
sen perälle mihin olin tehnyt pienen luukun missä oli päällä painettava läppä joka peittäisi toisille
hansikaslokeroon katsojille sen, että siellä on jotain outoa. Tuon luukun takana oli pieni nappi, naksautin
sen alas, samalla kaverini kysyi mitä oikein tein. - Tää on oma käynnistyksen estolaite. Yksi tuttuni rakenteli
sen joku aika sitten, nyt ei edes avaimilla käännetä autoa käyntiin ja perinteinen johdoista starttaaminenkin
on tehty mahdottomaksi. Hymyilin samalla, nimittäin ajatuksissani olin jo poistunut autolla kyseiseltä tontilta.

Kerroin kaverilleni, että nyt hiivitään tilaisuuden tullen johonkin autoon ja karautetaan tiehemme.
- Ai sä luulet että me vain tuosta vain häivytään autolla maisemista? Kaverini ihmetteli.
- Odota nyt, mä uskon että se onnistuu vielä! Samalla näytin kädelläni hallin suuntaan mistä tuli ulos
vielä pari henkeä ja he kaikki suuntasivat kaivolle päin.
- Mulla on aavistus että nämä tyypit ovat nyt niin tohkeissan tuosta löydöstä että jokainen haluaa mennä tuonne kaivoon. Sanojeni vakuudeksi osoitin kaivoa kohti minne olikin jo 3 miestä ja tuo näkemämme
nainen kadonnut. - Niitä mietityttää, mitä tuolta löytyy ja nyt kun kukaan ei ole antamassa ohjeita täällä niin kaikki työntää itsensä tuolta alas! Kaverini tuhahti, mutta kohta huomasi minun olevankin oikeassa.
Samassa kun viimeinen mies katosi kaivon uumeniin, nousimme autosta. Siirryin rauhallisesti kohti lähimmäistä autoa kun ihmettelin, mihin kaverini katosi! - Mitä hemmettiä? Tiuskasin ääneen ja samassa kuulin
kun joku juoksi minua kohti. Vedin vaistomaisesti maihin, mutta melkein samassa tunsin kaverini kuiskauksen.
- Älä syöksy siinä, mä kävin painamassa kaivonkannen kiinni. En voinut kuin onnitella kaverini ideaa!
Nousimme autoon, tai minä nousin. Tein hetken johtotehtäviä ja sain auton hallintaani. Rattilukko aukesi ja autokin hörähti eloon. Samassa kuitenkin sammutin sen, käskin kaverini työntää sitä hieman.
Nousin itsekin ulos autosta ja samalla kun ohjasin kuljettajan puoleisesta sivuikkunasta autoa, autoin työntämisessä. Lopulta olimme työntäneet sitä n.20m ja hyppäsimme autoon. Päätimme poistua maisemista! 

Se eräs tapaus (osa 7)

Lähdimme ajamaan hiljaa poispäin alkuun suorastaan ryömittämällä autoa. Nauroin ääneen, että
tämä varmaan näyttäisi ulkoapäin katsottuna kuin autokoulun ensikertalaisen touhuilta.
Köröttelimme varoen parisen sataa metriä ja sitten sytytin ajovalot autoon ja painoin kaasua.
Kaverini oli tällä välin penkonut takapenkiltä löytämäänsä urheilukassia, josta löytyi vain
kaikenlaisia vaatteita. Oli hattua, takkia, muutama pusero, parit hanskat jne.
Samassa kaverini keksi, että puetaan nopeasti päälle tuosta jotkut takit ja heitetään hatut päähän.
Tuolla tempulla saatettaisiin hämätä siellä tien päässä päivystäviä "ystäviämme."
Totesin idean olevan loistava ja näin teimmekin. Pysähdyimme nopeasti ja vielä nopeammin heitimme
jotain rytkyjä niskaan ja lakit silmille, niin sanotusti. Ja matka jatkui.
Tunsin taas, kuinka puhelimeni alkoi surista. - Siis niille taisi paljastua, että me ollaan häivytty mestoilta.
Kaverini tokaisi minulle samalla kun kaivoin puhelimen vaatekerroksen alta esille.
Mutta soittaja olikin tämä eräs tuttuni, jolle olimme jo hieman episodista ja tapauksesta kertoneet.
Vastasin soittoon ja tuttavani hämmästeli, mihin hänen pitäisi tulla kun kaverini oli pyytänyt
häntä tulemaan muutaman miehen kanssa "sinne-tänne-tuonne" mutta paikka meni hieman ohi.
Annoin ohjeet nopeasti ja samassa näin jonkin matkaa meistä katsottuna edessä auton valot jotka
vilkuttivat meille! - Ei perhana, tässäkö tämä nyt sittenkin oli? Kaverini tuhahti harmistuneena vierelläni.
Itse tyydyin vain hiljaa myhäilemään ajaessani tuota autoa kohti.

Tulimme auton vierelle ja pysäytin meidät. Nousin ulos autosta, vaikka kaverini totesi että se ei ehkä
olisi kovin fiksua mutta samassa hän näki viereisestä autosta nousevan tuttuni ja kaksi muuta
miestä, joten kaverinikin uskalsi taas hengittää - ainakin hetken.
- No niin, löydettiinhän me teidät! Mikäs tässä on pelikuvio? Tuttavani kysyi minulta.
Hänen mukanaan olevat herrat olivat kaliiperiltaan vieläkin karskimpia kuin minä ja itsekään en aivan
mikään riisitautinien mielestäni ollut. Selostin nopeasti missä mennään ja mitä oli tapahtunut.
Tuttavani nappasi autosta puhelimen, soitti nopeasti ja totesi, että he jatkavat sitten tästä.
Hyppäsin autoon ja sanoin kaverilleni, että jatketaan me eteenpäin. Kaverini katseli hieman
hölmistyneenä minua, mutta totteli kiltisti.
Lähdimme matkaan ja pienen hetken kuluttua meitä vastaan tuli melkoisella vauhdilla kaksi
tummaa autoa jotka arvasin olevan tuttavani miehiä. - No niin, kohta on kaivonkatsojilla kuumat paikat.
Kaverini nauroi sutjautukselleni. - Mutta mihin me olemme menossa? En vastannut muuta kuin
että kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.

Ajoimme jonkin matkaa hiljaisuuden vallitessa autossa. Kaverini kiemurteli siihen malliin, että ei oikein
osannut päättää kysyykö heti vai välittömästi. No lopulta päästin miehen tuskistaan ja lausuin että
ajelemme minun luokse nyt ainakin ensialkuun. - Jaa miksi sinne? Hän kysyi.
- No ehkä vain sen takia, että saan vaikka puhdasta vaatetta ylleni, ei näissä hiksissä ja sotketuissa
vetimissä nyt kovin pitkään viitsi olla ja eiköhän sieltä sullekin jotkut vermeet saada, alat sen verran
tuoksahtamaan ettei enää perusreksonat auta. Kaverini naurahti, pitkästä aikaa vapautuneesti.
Samassa puhelimeni pirahti, nappasin sen taskustani toisella kädellä ja katsoin kuka soittaa.
- Jaahas, mitäs siellä? Sanoin puhelimeen. Kuuntelin hiljaa, väliin vain jotain ynähdellen, mitä minulle
puhuttiin puhelimessa ja lopulta naureskelin. - No niin, kiitos tästä! Tullaan juu huomenna sinne niin
näytetään teille loputkin. Monelta? Ok, juu nähdään!
Lopetin puhelun kun samaan aikaan kaverini törkkäsi minua. - Hei kato kuka tuossa seisoo!
Jäimme hitaasti tuijottamaan tuijottamaan tien vierellä seissyttä naista, siis hänhän oli se daami
minkä me näimme siellä varastorakennuksella muutamaankin otteeseen! Miten hän tänne oli päässyt?
En heti pystynyt kääntämään autoani takaisin tulosuuntaan vaan jouduin ajamaan muutaman sata metriä
eteenpäin ja kun olimme kurvanneet ympäri ja palanneet kohtaan missä tämä nainen oli, häntä ei enää
näkynyt missään! - Siis nyt menee hieman erikoiseksi! Pysäytin auton, kaverini hyppäsi ulos ja kohdalla
olleen tienristeykseen tulevaa pikkutietä pitkin hetken matkaa, tietty ajatellen että tämä daami kävelisi
siellä koska mihinkään muualle hän ei kävellen edes ehtisi. Samaan aikaan yritin soittaa tutulleni, mutta
puhelin hälytti turhaan! Kaverini palasi tyhjin käsin takaisin autolle. Olimme hämmennyksen vallassa.
Mitä ihmettä tämä nyt tarkoitti ja miksi tuo tuttavani ei vastannut puhelimeen? Ja sitten alkoi sataa vettäkin.

Sade yltyi ja yltyi ja istuimme hämmentyneinä autossa! Kumpikin oli varma näkemästään, mutta miten ihmeessä
tuo nainen oli päässyt livahtamaan sieltä hallilta ja kaivolta pois niin ettei tuttavani ja hänen miehensä olisi
sitä havainneet? Kysymykset leijuivat sakeana ilmassa ja ehkä sen takia auton lasit huurtuivatkin yllättävän nopeasti.
Kirosin ääneen.....
- Nyt ei näytä hyvältä! Jos se täti-ihminen on oikeasti päässyt sieltä pois jollain tavalla, niin tämä homma ei
todellakaan ole vielä ohi ja meille voi tulla enemmänkin harmaita hiuksia.
Kaverini oli samaa mieltä. Yritin taas soittaa tuttavalleni ja nyt puhelin olikin suljettu! Mitä ihmettä tämä meinaa?
Päätimme yhteistuumin, että ajaisimme takaisin sinne varastohallille tai ainakin sen läheisyyteen.
Sade onneksi lakkasi sopivasti kun olimme lähes perillä. Jätimme auton pienen matkan päähän rakennuksesta
hieman piiloon, jotta sitä ei ainakaan talon pihalta näkisi hetimiten.
- Hmm, oliko täällä jossain taskulamppua? Kysyin ääneen samalla kun pengoin autoani ja löysinhän sellaisen.
Nousimme autosta mutta emme kävelleet suoraa tietä pitkin pihamaalle vaan päätimme hieman koukata,
kun emme voineet olla varmoja siitä mitä eteemme tulisi. Mutta koukkailu oli turhaa, nimittäin nopeasti huomasimme
että pihalla ei ollut ainuttakaan autoa! Paikka tuntui todella aavemaisen autiolta. Juoksimme kaivolle ja sen
kansi oli laitettu osittain kiinni. -Pitäiskö meidän käydä tsekkaan, onko tuolla mitään? Kaverini kysyi ja
ennen kuin vastasin, niin tempaisin kaivon kannen auki ja valaisin kaivoa taskulampullani.
- Tehdäänpä näin että kurkataan tuota hallia pikaisesti ja sitten katsotaan mitä tehdään.
Eikä siinä hallin tutkimisessakaan aikaa mennyt, koska havaitsimme tosiaan että paikka oli tyhjä!
- Siis mihin kaikki ovat hävinneet ja miksi sillä yhdellä on puhelin kiinni? Aloin kuulostamaan varmaan aika hermostuneelta.
- Odota ny, ehkä siihen on selvä syy mutta tsekataanks me vielä se kellari?
Tajusimme että laatikkoa, mikä oli lattialuukun päällä, ei oltu juuri siirretty jotenka päätimme taas tehdä retken
kellariin. - Siis tästä alkaa tulla tapa. Toivottavasti tänne ei enää tarvi jäädä. Kaverini nyökkäsi sanomisilleni
samalla kun laskeuduimme alas. Lopulta olimme taas siinä huoneessa, mistä löysimme sen "aarteen" aiemmin.
Paikkaa oli sotkettu ja jonkinlaisia kamppailun jälkiä oli havaittavissa mutta miten kamppailuissa oli käynyt ja
missä kaikki olivat, se oli meille mysteeri. Siihen lisäkummastuksen toi vielä se seikka, että näimme tuon
naisen aivan toisaalla, missä hänen meidän mielestämme piti olla!
- Lähdetään, ei täällä ole nyt ainakaan meille mitään.
Palasimme autollemme ja huomasin, että tuulilasinpyyhkijän alle oli laitettu lappu. - Hä? Mitä tämä nyt on?
Olin hieman hämmentynyt, lapussa oli vain puhelinnumero. Annoin lapun kaverilleni samalla kun naputtelin
tuon numeron kännykkääni. Se hälytti muutaman kerran ja sitten sieltä vastasi ääni, joka sai väreet
lyömään läpi koko kropassani: Se oli se nainen!

Hänen äänensä sai koko kehoni läpi menemään rajut aallot enkä tiennyt olisiko pitänyt olla kauhistunut tai mitä.
Kuuntelin tuon naisen puhetta hetken ja kuiskasin puhelimeen: - Oletko tosissasi? Ynähdin pari kertaa aina
välillä kun kuuntelin mitä tuo nainen minulle kertoi. Samaan aikaan kaverini oli kävellyt tietä pitkin hieman eteenpäin ja
nyt näin hänen suorastaan juoksevan luokseni.
- Hei, meille tulee seuraa! Tuolta on tulossa pari autoa ja ne tulee aika lujaa. Olis kai parempi vaihtaa maisemaa.
Sanoin puhelimeen että soitan uudelleen kun voin ja löin linjan kiinni. Hyppäsimme autoon ja kurvasimme tielle, muistin
entuudestaan että tuolta rakennukselta lähti se pieni piilossa oleva tie mitä pitkin kerran jo ajelimme ja suuntasin sille.
Näin taustapeilistä kun varastorakennusta kohti lähestyi kaksi autoa. Onneksi ajoin itse ilman ajovaloja ja näin ollen
emme ainakaan vielä olleet paljastuneet tulijoille. Olimme jo päässeet tuon pikkutien, jota oikeastaan voisi kutsua
vain kinttupoluksi, alkuun kun vedin "liinat kiinni" ja käänsin auton parin puun taakse parkkiin. Paikalla oli sopivasti
myös lautakasaa ja muutakin roinaa, joten olimme melkosien hyvässä jemmassa.
Nuo pari autoa tulivat pihaan, niistä nousi ulos 8 miestä jotka jäivät seisomaan autojen luo. Hetken oli aivan hiljaista.
- Mitä noi oikein meinaa? Kaverini kuiskasi minulle. - Enpä osaa sanoa, mutta odotellaan ja katsotaan hetki.
Samalla puhelimeni piippasi. Joku laittoi tekstiviestiä. Kaivoin puhelimen esille ja tutkin sitä hetken. - Hei, se nainen kelle
soitin äsken, se laittaa viestiä! Kysyy multa, pääsinkö täältä pois.
Kaverini katse oli täynnä kysymyksiä. - Mitä se sillä tiedolla tekee? Eikös se koittanut saada meidät satimeen ja nyt
koittaa olla enkeli ja auttamassa? Olin itsekin hämmentynyt. - Joo, nyt en osaa oikein sanoa mitään. Katsotaan hetki.

Huomasimme että osa miehistä lähti kävelemään autolta kaivon suuntaan. Kahdella oli käsissään tehokkaat
taskulamput, oikeastaan valonheittimet. Kaivolle tullessaan he valaisivat sitä ja tutkivat sitä sisäpuolelta.
Kaksi heistä pujahti kaivoon sisälle ja toiset kaksi jäivät kaivon ulkopuolelle. Samaan aikaan autojen luokse
jääneistä miehistä yksi heilutti lyhtyä ja eipä mennyt kuin pieni hetki kun paikalle ilmestyi vielä kaksi autoa lisää!
- Missä noi olivat? En mä noita nähnyt! Kaverini äänessä oli pientä epätoivon tuskaa ja hämmennystä.
- Älä nyt manaa enempää, tässä ei nyt parane ihmetellä vaan otetaan nyt vain varovasti ja katsotaan mitä
tästä syntyy. Me ollaan vielä hyvin piilossa eikä ne tänne varmaan osaa katsoa.
Pihassa alkoi melkoinen liikehdintä ja tohina. Nuo pari miestä tulivat takaisin ulos kaivosta ja kävelivät takaisin
autojen luokse. Avasimme ikkunat ja yritimme kuunnella, mutta puiden humina ja hieman yltynyt tuuli esti
meitä kuulemasta kovinkaan tarkasti mitä nuo miehet juttelivat.
- Meidän on joko vain oltava tässä tai sitten yritettävä lähemmäksi. Sanoin kaverilleni tyynesti vaikka olin
jo päättänyt mielessäni, että haluan kuulla mitä nuo herrat oikein keskustelevat.
- Joojoo, mä tiedän.... Mennään mennään. Ei tässä kai mikään muukaan auta. Naurahdin sen mitä voin,
kaverini selvästi alkoi tuntea minua aina vain paremmin ja paremmin.
Nousimme hiljaa autosta ja jäimme kyyryyn sen vierelle. Mietimme mihin lähtisimme ja olimmekin jo lähdössä
liikkeelle kun puhelimeni soi....

Kirosin hiljaa ja kaverini peitti kasvonsa käsillään, ei tämä nyt ei mene todellakaan käsikirjoituksen mukaan!
Ja jotkut muutkin kuulivat puhelimen äänen koska meillä oli ikkuna auki. Samassa autoamme kohti suunnattiin
muutama kirkas valokiila ja ainakin yhden auton valotkin valaisivat meidät. Olimme paljastuneet ja tunsimme
itsemme peuroiksi ajovaloissa, mitään ei ollut tällä kertaa tehtävissä.
En vastannut puhelimeen sillä minua huudettiin nimeltä tuolta autojen keskeltä. Ääni oli tavallaan tuttu, mutta
valitettavasti en saanut mieleeni kuka huutaja oli, päätin olla hiljaa. - Siis joku tuntee tuolla sut! Kaverini tuumasi
hämmästyneenä ja jatkoi, että kannattaisikohan meidän nousta autosta ja katsoa mitä tapahtuu.
- Joo siitä vain, herra on vapaa kokeilemaan mitä tulee ensimmäisenä. Mä en ainakaan nikkeliallergiaa halua itselleni.
Vastasin kaverilleni ja taas minua huudettiin, mutta samalla myös kaverianikin kutsuttiin. Mitä tämä nyt on?
Eihän tässä ole enää mitään järkeä. Piha-alueelle tuli vielä yksi auto ja sieltä nousi ulos kaksi hahmoa. Toinen
heistä karjaisi kutsumanimeni sen verran voimakkaasti että tajusin todellakin kuka minua huuteli. Se oli tämä
tuttavani jonka apua olin aikaisemmin pyytänyt. Hän oli tullut paikalle näköjään "ratsuväen" kanssa.
Huokaisin syvään ja sanoin kaverilleni että nyt mennään, kaikki on ok.

Nousimme autosta ja kävelimme reippaasti tuttuni luo. Samalla huomasin muutaman muunkin tutun miehen pihalla.
Ja minä kun luulin että nyt alkaa olla tämän miehen päivät luettuja. Naurahdin hiljaa itselleni ja sille, että kuinka
tyhmä oikein olinkaan mutta tuossa tilanteessa ehkä ymmärrettävää toimintaa itseltäni.
- Sä et sitten kovin hanakasti vastaile puhelimeen! Tuttuni totesi matalalla äänellään minulle. Tyydyin nyökkäämään ja
kuuntelin mitä hänellä oli kerrottavanaan. Saimme kuulla että tuttuni ja hänen miehet olivat saaneet ajettua ne
kelmit satimeen yhdelle hiekkakuopalle mistä ne eivät päässeet enää karkuun vaan suosiolla antautuivat ja ovat
nyt jo hyvässä säilössä. Joukossa oli myöskin yksi äärettömän viehettävä nainen joka kirosi, potki, kiukutteli ja
syljeskeli vielä kiinniotettaessa. Kummastelin että miten hän sitten oli voinut soittaa minulle vielä tovi sitten jos
oli aikaisemmin jo jäänyt satimeen. Vastauksen tähän sain oikeastaan samaan aikaan kun eräästä autosta nousi
ulos tuo nainen - hän! Jäin tuijottamaan naista ja olin todellakin yllättynyt. Eikös hänen pitänyt olla pidätettynä?
Nainen ja tuttavani näkivät minun yllättyneen ilmeen ja kertoivat yhteistuumin että tämän nainen on
kaksoissisar sille naiselle jonka olin muutamaan otteeseen tavannut. Se kertoikin oikeastaan paljon.

Hetken keskusteltuamme mietin, kumman kanssa sitten olinkaan silloin eräänä iltana kotonani.
Sain tuohon vastauksen yllättäin kun tämä nainen tuli viereeni ja kuiskasi korvaan, että anteeksi ettei
se ilta loppunut niin kuin se alkoi, mutta voitaisiinko ottaa uudestaan. Hymyilin hiljaa ja iskin silmää.
- Ehkäpä, ehkäpä. Mutta jos olet kiltti tyttö.... Nainen naurahti vapautuneesti.

Poistuin kaverini kanssa paikalta kun vannotin tuttavalleni että menen huomenna käymään hänen luonaan jolloin
selvitetään koko tapauksen juonenkäänteet loppuun. Hyppäsimme autoon ja kaverini ensimmäset sanat olivat:
- Syömään ja sassiin! Sä saat luvan tarjota, eikä mitään tarjouspitsaa tälläkertaa kiitos. Myönnyin, olipa
tässä itselläkin jo nälkä. Nopeasti kurkkasin vielä puhelinta mihin oli tullut viesti: "Olethan myöhemmin tänään kotona?"
Laitoin vain vastaukseksi "Si senjorita" ja pysyin vaiti, eihän kaverini kaikkea tarvinnut tietää mutta ehkä
hän aavisti jotain levenneestä hymystäni.
Löysimme lopulta ruokapaikan ja kyllä se ruoka maistuikin kummallekin. Heitin kaverini vielä kotiin ennen kuin ajoin
itse kotiani kohti. Pihalla näin kun parkkipaikalla oli taksi parkissa, ensin mietin että naapuri on taas ollut viihteellä.
Ajoin autoni parkkiin ja nousin ulos autosta, samalla taksistakin nousi joku ulos. Jotenkin vaistomaisesti käännyin
katsomaan kuka sieltä on tulossa kun näin välähdyksen, kuulin pamauksen - ja pimeni!

Heräsin, oli kirkasta – huone missä olin oli täysin valaistu. Koitin tarkentaa katsettani
mutta kaikki oli hieman sumuista. Tunsin kipua vasemmassa kyljessäni ja yritin hieman
kääntyä mutta huomasin että olin jotenkin sidottu selälleni.
Missä oikein olin? Ajatukseni seikkailivat ja kelasin tapahtumia, viimeisin muistikuva tosiaan
oli se kun näin jonkun nousevan taksista ja sitten olinkin tässä. Näin hämärästi jonkin hahmon seisovan selin minuun, koitin sanoa jotain mutta ääni tuli hieman kähisevänä ulos kurkusta.
Hahmo kääntyi puoleeni. – Jaahas sitä ollaan hieman heräilemässä, katsotaanpa miten voidaan.
Hän kumartui puoleeni, painoi varovasti kipeää kohtaani kyljessäni. Karjaisin, kumpikin yllätyimme äänestäni ja yritin riuhtoa itseäni irti. Tämä henkilö painoi jotain nappia seinässä ja
pienen hetken kuluttua huoneeseen tuli kaksi muutakin henkilöä. Toinen heistä piteli minua
paikoillaan ja toinen painoi ruiskeen käsivarteeni, sitten pimeni – jälleen.

Heräsin, oli edelleen valoisaa. Nyt näin jo selvemmin. Kipu kyljessäni oli laantunut. Aloin hahmottelemaan paikkaa missä olin. Heti huomasin että siteitä minulta ei oltu irrotettu. Huoneessa ei ollut ikkunaa tai sitten se oli peitetty jotenkin. Ketään muuta huoneessa ei ollut, vain yksi pöytä ja
pari tuolia ja se sänky missä nyt makasin. Köhin kurkkuani ja tunsin että janotti. Koitin huudella
toivoen että joku kuulisi minut, yllättäin huoneen ovi aukesi ja sisälle tuli joku nainen, tämä katsoi
minua mitään sanomatta kun pyysin vettä – kääntyi vain pois ja sulki oven mennessään.

Meni muutamia minuutteja kun huoneeseen tuli tuo äskeinen nainen ja joku mies. – Jaahas, vai ollaan sitä taas herätty. Tunnistin äänen, tuo oli se hahmo joka oli aikaisemminkin huoneessani.
- No niin, otetaanpa sitten hieman tuota juotavaa. Samalla mukana ollut nainen juotti minua.
Enpä olisi uskonut että pelkkä vesi tekee noin hyvää! – No niin mitenkäs muuten voidaan? Tämä mies uteli minulta ja sain jotenkin vastattua että hieman alkaa paikat puutua makaamisesta.
Vieläkään en tiennyt missä olin mutta samassa ovi aukesi ja sisälle tulivat kaverini ja tämä tuttuni.
- No kas päivää! Tuttuni virkkoi. – Olet palaillut ihmisten ilmoille. Olin hämmentynyt
kun minulle selvitettiin että se joka taksista nousi, oli tuttuni miehiä, olikin luullut minua sen koplan
mieheksi ja määräyksen mukaisesti käyttänyt asettaan niin siksi olen tässä. Osuma oli kuulemma ollut vain hieman pahempi kuin piti ja minua oli pidetty muutama päivä siksi tajuttomana paikoillaan jotta haava saatiin umpeutumaan ja paranemaan. Ampuja oli itse toimittanut minut
sairaalaan missä olen. Tapauksen takia tämä huone ja osa osastosta oli suljettu yleisestä käytöstä,
mitä sairaalan väki oli hetken ihmetellyt mutta kun asia oli perusteltu, kaikki oli sujunut hyvin!

- No pääsisikö täältä joskus pois? Kyselin jo levottomana. – Tuo kotisohva kun kiinnostaisi enemmän. Lääkäri tutki minut, kehotti hoitajaa vaihtamaan vielä siteet, antoi ohjeita minulle ja
näytti missä omat vaatteeni olivat, mutta koska takki oli veressä niin kaverini oli onneksi osannut tuoda puhtaita ja ehjiä vaatteita tullessaan. Jonkin ajan kuluttua kävelimme kolmistaan ulos ja
sain kuulla että samalla kun se kopla saatiin kiinni, selvisi myös niiden seteleiden avulla toinenkin
juttu josta kuulemma oli tiedossa kohtuullinen palkkio. Kiitin tuttavaani ja kaverini heitti minut kotiin. Kotipihalla näin jälleen taksin, mutta tällä kertaa sieltä nousikin ylös tuo nainen.
Hän käveli luokseni, hymyili…. – Oli pakko tulla kun tuo kaverisi kertoi että pääset kotiin. Enhän minä voi jättää sinua hoivaamatta ja lupaan olla hellä hoitaja…
Mitään sanomatta otin hänet kainalooni, kävelimme asunnolleni – suljin oven perässämme ja
uppouduimme kuumaan halaukseen…

Se eräs tapaus (osa 8)

Miten se yö sitten jatkuikaan...... siitä tekisi tietenkin mieli kertoa, mutta siihen minulle ei
tullut mahdollisuutta, koska.... heräsin yllättäin siihen, että minua tönittiin.
Luulin tietenkin, että tönijä olisi tuo nainen, vaan ei - hän oli kaverini.
- Nyt oikeasti, sun on päästävä nopeasti ylös! Kaverini karjui korvaani ja minulla meni hetki, ennen kuin ymmärsin, että jotain olisi sittenkin tapahtunut... jotain, mitä en ollut odottanut.
- Se nainen soitti minulle, siis minulle, hetki sitten! En edes tajua, miten hän oli saanut numeroni ja miksi. Oli kuulemma joutunut poistumaan täältä nopeasti, kun oli saanut jonkin ikävän puhelun ja ei saanut sinua hereille. Mitä hemmettiä täällä taas on tapahtunut?

Nousin sängyn reunalle ja puin ylleni.  Pää oli kuin Haminan kaupunki ja ihmettelin, että
mitä nyt taas ja miksi ja mitä kello oli ja ja.... Ei tässä ihmettelyt auttaneet.
Kaverini kertoi uudelleen kaiken puhelusta, minkä nainen oli soittanut hänelle. Olin ymmälläni.
Emme olleet edes juoneet mitään ja minä olin siis nukkunut niin sikeästi, etten ollut
herännyt hänen herättely yrityksiin. Se yllätti!

- Joo sitä oli uhkailtu kuulemma, ellei hän suostuisi tekemään paria asiaa. Siinä olisi sanottu,
että siskolle tulee käymään huonosti ja nopeasti, ellei hän tekisi tosiaan, mitä käsketään.
Kaverini tiesi kertoa, mihin nainen puheittensa mukaan oli joutunut lähtemään. Päätin nopeasti, että nyt on mentävä perään, niin pian kuin mahdollista. Sain vaatteet päälle ja ei muuta, kuin
takkia niskaan ja kengät jalkaan. Jotenkin käteni upposi takin taskuun - ja se oli tyhjä!
Mitä ihmettä? Oliko minulta hukkunut se rasia, mikä oli ehkä osittain kaiken alku koko sopalle, mitä olimme kokeneet? Kirosin hiljaa, että taisin olla varomaton naisen kanssa, kun tulimme asunnollemme. Hän oli halannut minua niin, että oli kietonut kätensä sillä tavalla, että tunsi takin taskut päälipuolelta. Hän oli siis vienyt tuon rasian.

- Tarkistetaanpa nopeasti niitä tiedostoja, mitkä oltiin kopioitu! Sanoin kaverilleni ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen. - Siis eihän siellä voi olla mitään enää....
Mutta pidin pääni ja avasin tietokoneeni. Hetken päästä kaivelin oikeat tiedostot esille ja lähdin
klikkailemaan niitä auki. Kävin läpi kuvia, joissa olin minä ja kaverini.
- Onhan sulla vielä se cd-levy, minkä tein näistä? Kysyin kaveriltani ja sain myöntävän vastauksen. Kerroin, että jos nyt emme selvitä, mikä näissä parissa kuvassa mättää, hän saa
käydä niitä itsekseen läpi kotonaan ja pohtia, miksi olemme noissa kuvissa !

Nimittäin parissa kuvassa olimme paikassa, mihin kaverini kertoi tuon naisen lähteneen.
Omituista, että juuri tuonne..... mietin hiljaa ja sanoin, että nyt mennään.
Tietokone kiinni, kaikki mielestäni tarvittava mukaan ja sitten menoksi. Kaverillani oli
auto pihalla ja kummankin mielestä olikin järkevämpää lähteä sillä, kuin minun autollani.
Matkaa olisi useampi kymmenen kilometriä, jotenka aikaa ei olisi hukattavaksi.

Olimme ajaneet arviolta reilut viisi minuuttia, kun puhelimeni pärähti eloon.
Katsoin nopeasti, kuka soittaa ja se oli tämä eräs tuttuni. Vastasin mahdollisimman
rennosti ja sain kysymyksen, että mihin ihmeeseen olimme menossa.
Ihmettelin, että mistä hän saattoi tietää, että olimme liikenteessä.! Samassa takanamme
välähti auton valot, sain vastauksen juuri kysymykseeni.
Pysäytimme seuraavalle bussipysäkille ja nousimme autosta. Tuo tuttuni nousi myöskin
autostaan ja käveli luoksemme.
- Teillä pojat alkaa taas olla hiukan lämpöä tässä elämässä. Musta tuntuu, että juuri kun ollaan saatu yksi soppa hoidettua, niin eikös uusi ole jo porisemassa. Hän virkkoi.
Hän oli tietoinen, että nainen oli lähtenyt kiireellä luotani, oli taksilla syöksynyt pois ja tuttuni oli selvittänyt taksikeskuksesta, mihin kyyti oli ajettu. Hän oli lähettänyt paikalle pari heppua, mutta nainen oli jo ennättänyt jatkaa matkaa.
Kerroin, että hän oli vienyt minulta sen rasian ja tämän sanottua tuttuni kirosi lujaa!
- Siis nyt tulee ongelmia. Mihin hänen pitikään mennä?
Kaverini kertoi paikan ja teimme pikku suunnitelman, kuinka kyseiseen paikkaan
siirtyisimme mahdollisimman huomaamatta.

Hyppäsimme tuttuni autoon ja sieltä nousi jannu, joka otti kaverini auton.
Sovittiin, mihin hän ajaa sen, jonka jälkeen tulee toisen hepun kanssa määräämäämme paikkaan.
Lähdimme matkaan ja mietimme koko ajomatkan ajan, että miksi ihmeessä tuon naisen
piti tehdä vielä tämä. Juuri kun asiat olisivat hyvin, mutta se sisar-rakkaus ... se oli
vain niin voimakas, vaikka toinen olikin melkoinen konna.

Lähestyimme paikkaa, missä naisen piti olla - tai siis mihin hänen piti mennä, ainakin mitä oli kaverilleni sanonut. Jätimme auton pienen matkan päähän ja päätimme kävellä loppupätkän.
Muutama sata metriä raikkaassa ilmassa teki hyvää, aivotkin saivat lisää happea ja virtaa
ja aloin mielessäni mahdollisesti ymmärtämään, miksi se rasia vietiin minulta.
Tosin en sitä vielä edes ymmärtänyt, miten se oli minulle alkujaan ilmestynyt.

Ajatukseni keskeytti kiljaisu!
Pysähdyimme.......