Translate - Google kääntäjä

tiistai 30. joulukuuta 2014

Vanha takana - uusi edessä

No niin, se alkaa olla sitten taas se aika vuodesta kun taivaalle täräytetään tuhansilla ja taas tuhansilla euroilla ilotulitteita, eli vuosi vaihtuu. Eihän siinä mitään, hetken valoisa ja räiskyvä ilo. Tietty on ihmisiä, jotka eivät erinäisistä syistä voi kestää ja sietää ilotulituksia. Itse hyväksyn ne, vaikka en olekaan mikää älytön räiskyttelijä. Niissäkin voi kohtuutta ja järkeä käyttää ja
näille junioreille ja teineille pitäisi kunnolla kertoa, miten ja missä voisi ammuskella niitä pommejansa ja paukkujansa.

Sitten on se toinenkin lieveilmiö uudessavuodessa, eli alkoholi! Se valitettavasti vain näyttelee Suomalaisessa yhteiskunnassa suurta roolia ja tuntuu, että kukaan ei osaa eikä voi juhlia mitään,
ellei ole "nuppi turvoksissa" ja se on vasta kova tyyppi, kuka on ensin juonut kopan kaljaa, pari kossupulloa, muutaman jallun, puolikkaan viskipullon, sikspäkin siideriä ja lähtee tämän jälkeen "baariin" örveltämään.... Näitä taas varmaan joutuu tänäkin uutenavuotena töitten puolesta
"ihailemaan" jonkin verran!

Mitäs muuta? Viime aikoina on ollut hieman erikoisempaa elämää. Erääseen henkilöön ei saa
kunnolla yhteyttä, pari muuta ovat muuten vain takavasemmalla ja ... sitten taas on onneksi
saanut nauttia aivan loistavastakin seurasta, eli ehkä tässä on menty fifty-fifty tapahtumien saatossa. Töissä ollut ihan mukavaa, eli pieni irtiotto Suomenlahden toiselle puolelle tuossa jouluna teki sittenkin miehen mielelle hyvää! No kotona odottelee vielä yhdet tuliaiset, mutta
eipä niitä kyselleellä tunnu olevan kiireitä saada "tilausta" itselleen.
-----------------------------------------------------------------------------------------------

Olit viikko kaksi sitten jotain, olit sitä - olit taikaa.
Olit siinä silloin ja sua sieluuni ahmin!

Olit viikko kaksi sitten kanssain, olit siinä - olit jotain.
Olit sitä silloin ja sua itselleni tahdoin!

Olit, pidit mut lähelläsi.
Olit, otit mut lähellesi.
Olit - kunnes....                                  


Meni viikko, meni se toinen.
Meni se, mitä olit ja mitä annoit.
Meni ne hetket, mitkä mulle loit.

Olit se toinen.
Olit se erilainen.
Olit - en tiennyt mitä - sä vain, olit.

Yritin saada sua puhumaan,
koitin saada sut kertomaan.
Vain vaikenemisen muuri mut vastaanotti.
Vain äänettömyys syvä ja kylmä.... mua kosketti.

Sä et suostunut kertomaan,
et paljastamaan.
Sä et suostunut puhumaan,
et oloani helpottamaan.

Mihin veit sen lämmön, mitä mulle olit?
Mihin veit sen iloin, minkä mulle toit?
Miksi nyt vain kylmää ylleni sain?
Vaikka lämpöä ja iloa sulta etsin, sitä hetken jo sain!
Miksi?
Miksi?
Miksi?
--------------------------------------------------------------------------------

Jo päiviä sun kanssa viestittelin.
Vaihtettiin kuulumisia, naurettiin toisillemme.
Hulluteltiin sanoilla, naurettiin tyhmyyksille.... oltiin onnellisia.

Sitten haluttiin tavata, nähdä ja kohdata.
Minua jännitti, sydämeni hypähteli. Hikoilutti ja tärisytti!
- Hän haluaa tavata!
Huusin kotonani yksikseni.
- Hän haluaa tavata!
Hymyilin itselleni!
- Hän haluaa tavata!

Jännityksestä jäykkänä suunnistin paikkaan sovittuun.
Kello tikitti, hermoilin.
Eihän tässä näin pitäisi käydä - minulle. Olo kuin teinipojalla ensitreffeillä....
Kello tikitti, hermoilin.
Etsin sinua katseellani - en löytänyt, aloin jo epäillä että "oharit teit".
Sitten näin hahmon, lähestyvän - sinut!

Tulit...... sittenkin.
Varovasti halasimme, kuin vieraat ensikertaa kohtaisivat.
Väkinäistä naurua, hymyilyä... jännittynyttä.

Menimme kahville, löysimme sivusta pienen vapaan pöydän
- kuin tilauksesta, meille.
Otin varovasti kädestäsi kiinni, se tärisi!
Katsoit minua ujosti, kun kysyin: "Miksi täriset, mitä pelkäät?"
Et sanonut mitään, puristit vain kättäni lujempaa....se tuntui lämpimältä.

Jutettelimme, hain toiset kahvit.
Aikaa kului, juttelimme.
Ihmiset ympärillämme vaihtuivat. Asiakkaita tuli ja meni
- me vain juttelimme.
Alkoi jännityskin kadota, ruumis rentoutua, mieli avautua
- ja nauru vapautunutkin jo helisi.

Lopulta päätettiin poistua - jonnekin - olla vielä kahden.
Pääsin ylös pöydästä, kun sinä tulit vierelleni - halasit, lujaa..
- aivan kuin et koskaan olisi ketään halannut!  
Hämmennyin hetkeksi, mutta vastasin halaukseesi.
Painoit pääsi rintaani vasten ja kuiskasit: "Voi, tässä olisi niin hyvä olla!"
Ja hetkeksi pysähtyi aika...

Lopulta lupasin viedä sinut kotiin.
Haimme autoni, hiljaa kerroit suunnan....
Pidimme toisiamme käsistä kiinni, hymyilit hieman.
Matka oli pitkä, vaan niin lyhyt!
Matka kesti, vaan ei tarpeeksi!

Pysäytin lähelle kotiasi, jäimme autoon hetkeksi juttelemaan.
Näin silmäsi kertovan paljon, vaikka ääneen koitit sanoa muuta.
Koitin itsekin sanoa jotain, mutta kurkkua puristi jokin....
Mutta emme tarvinneet sanoja, koska oli tekoja - joita kumpikin ymmärsi
- ja tiesimme tapaavamme pian, olevamme yhtä ja yhdessä!


Eikä kotimatka tuntunut ikävältä!
Piristithän sitä vielä viesteilläkin... - lupauksella nopeasta näkemisestä.
----------------------------------------------------------------------------------------

Mihin olin lupautunut?
Mitä olinkaan sanonut?
Mietin sanoja itsekseni taas, kun sinulta tuli viesti.

Kysyit vain: "No koska?"
Enkä muistanut, mitä tarkoitit!
Enkä kehdannut kysyä, mitä lupasin!
Kysyit vain: "No koska?"

Useamman päivän, jo viikon, olin jotenkin selvinnyt....
Aina jotain keksinyt, en voinut, en ehtinyt....
- en vain kehdannut tunnustaa, en sinua muistanut - en, mitä olin luvannut!

Sä viestitit, kyselit ja ihmettelit.
Mä kiemurtelin, mietin ja kelasin.
Kirosin, miten olin jotain unohtanut - jotain selvästi tärkeää!
Sä vihjailit, mutta se ei auttanut.
Sä kyselit, mutta et vain suoraan... - et tietenkään!

Sitten, yllättäin tavattiin. Viimein sä sitten ääneen totesit!
"Niin koska sä tulet? Sun piti tulla hieromaan!"
Ja mä helpotuin.
Mä niin helpotuin!

Sopertelin, selittelin, vähän joo - änkytin.
Nopeasti jotain kokoon kehittelin.
Menikö läpi? No ei tietenkään. Sä arvasit, mä olin unohtanut.
Ja anteeksi pyytää sain.
Anteeksi, sen ääneen lausuin vain.

Sovittiin, koska tulisin.
Sä lupasit yllättää.... mietin vain miten.
Sä nauroit vain.... sanoit, että selviää, kun nähdään....
- mä ihmettelemään jäin!

Pari päivää meni, sitten sen aika tuli.
Ilmestyin luoksesi, kuten lupasin - ja nyt kun lopulta muistin!
Nauraen avasit oven, enkä vielä tiennyt miksi nauroit... ihmettelin.
Tarjosit ensin kahvit, ne hiljaa joimme.

Sovimme, mitä tekisin.
Sovimme, missä hieroisin.
Sitten vain poistuit.... hieman naurahtaen.... ja mä olin ymmälläni
- taas täysin ymmälläni!

Vaan kun palasit, sitten tajusin.
Miksi nauranut olit, miten minut yllättäisit....
Enkä voi sanoa muuta, kuin....
- hieroin sinua, hellästi.


 ---------------------------------------------------------------------------------------

Pakkasyö.
Elohopea vajosi hiljalleen alemmaksi ja alemmaksi.
Pakkanen nipisteli puita, niiden oksat rasahtelivat kylmyyden
kiusatessa niitä.

Savupiiput tupruttivat savut pystysuoraan taivaalle.
Jossakin talojen ikkunat huurtuivat, saaden jäisiä kuvioita pintoihinsa.
Pakkanen kutitteli taloja, jäädytti niiden seiniä.

Pakkasyö.
Yksinäisten kulkijoiden alla narisi lumi, rouskui kun lumihiutaleet
hajosivat kenkien alla.
Muutamien autojen pakokaasut leijuivat usvalauttoina maata pitkin
pitkän aikaa, ennen kuin ne nousivat ylemmäksi ja hajosivat.

Valot näyttivät kirkkailta, teräviltä... suorastaan silmiin pistäviltä.
Lämpömittarin lukemat vain vajosivat, vajosivat.... alaspäin.....
Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt tuon pakkasen takia!        


Pakkasyö.
Lähes äänetön.... kirkas, silti pimeä.... pakkasyö.
Vain kylmyyden aiheuttamat paukahdukset, rasahdukset ja naksumiset
rikkoivat tuota äänettömyyttä
- ei ollut enää kulkijoitakaan, ei kävellen - ei autoillakaan.
Oli vain tuo, pakkasyö!


 ---------------------------------------------------------------------------------------































































































































perjantai 26. joulukuuta 2014

Miten joulu jatkuukaan...

Onpa ollut joulu! Tuli käytyä yhden ystävän kanssa ennen aattoa Tallinnassa, tai no aattoiltana
kotiuduin ja luulin, että matkaväsy olisi vienyt miehestä mehut, mutta toisin kävi. Mukava oli päästä vielä joulusaunaan ja sen jälkeen...  - no ei nyt kaikkea paljasteta.

Joulupäivä olikin sitten päivän osalta vain nukkumista, mutta kun ilta hämärtyä alkoi, heräsi
tämäkin mies taas eloon ja taas mentiin! Ihme yökyöpeli, muuta en voi sanoa.

Tosin ei tämä joulu nyt kaikkinensa ole ollut näin hyvältä kuulostava. Valitettavasti on ihmisiä, jotka ovat toisinaan liiankin kylmiä ja tunteettomia, eivätkä halua nähdä sitä, että joku
haluaa vilpittömästi tehdä hyvää ja hyviä asioita. Parin tällaisen käytös vei joulun alla fiilikset
tosi syvälle ja vielä joulupäivänä joutui omalla tavallaan kärsimään kylmästä kohtelusta.

Mutta eikös sitä sanota, että nokka kohti uusia pettymyksiä.... tai jotain.
----------------------------------------------------------------------------------------------

Sä et osannut sanoa mulle mitään.
Sä vain istuit ja tuijotit siinä hiljaa.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Sä et halunnut jutella ollenkaan.
Sä vain tuijotit ja tuijotit - kauas maisemaan.
Sä olit, mutta et ollut!

Miksi sä taas, miksi taas ja taas - miksi sä olet tuollainen?

Sä väitit mulle taas, ei ole mitään ongelmaa.
Sä väitit taas, murjotit ja tuijotit.... ulos jonnekin, kuitenkin!

Miksi sä taas, miksi..... miksi sä olet tuollainen?

Sä olet erilainen, et se sama nainen.
Sä olet itsessäsi taas, sisällä mietteissä omissas vaan!
Sä väität kaiken olevan ok, miksi sitten vain hoet "joo-joo"...

Miksi sä taas olet tuollainen?                        


Mut kun lopetin kyselemästä,
lopetin ihmettelemästä, lopetin huomaamasta.
Sä suutuit taas, et puhunut ollenkaan - sä vain menit,
paiskoit ja huutaen... vain huutaen, mellastit!

Miksi sä taas olet tuollainen?

Mä en tajunnut, en enää jaksanut, en halunnut....
Sä et ollut se, se ihana nainen entinen - se eilinen, viime viikkonen.

Miksi sä taas, taas ja taas.... taas olet tuollainen?

Lopulta voimani loppuivat, halunnut en enää edes nähdä sua.
Olin valmis poistumaan, jonnekin katoamaan.
Mut´ sit sä tulit viereen mun, jotain taas sanoen...
Siihen tulit, jotain hieman hokien...

Silti, miksi sä taas, miksi sä taas - taas olet tuollainen?

Sä sait naamallesi hymyn, mut´ oliko se aito?
Sä sait ääneesi ilon, mut´ oliko totta?
Sä koitit jotain, heitit jotain, mä en tiennyt mitä uskoa!

Miksi sä taas, miksi sä taas... taas olet tuollainen?

Mä aloin olla loppu, aloin tähän väsyä.
En vain enää tajua, en enää halua... en nähdä tätä, en kokea sitä!
Sä vain imet mua kuiviin, syöt elämää.
En mä jaksa sanoo sulle  mitään, annan vaan olla.

Vaikka:
Sä olet taas, sä olet taas - ja varmaan kohta taas, tuollainen!
---------------------------------------------------------------------------------------

Ei oltu hetkeen nähty, vain viesteillä toisiamme oltiin muistettu.
Kirjoiteltiin päivisin, kirjoiteltiin öisin.... saimme toisillemme
hymyn huulillemme, mieliin tunteen lämpimän.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Kirjoittelimme, viestit toisillemme lentelivät...
Viestittelimme, kuvinkin ilahdutimme.
Aina sait hymyn huulilleni, kun viestin uuden sinulta sain.
Ja aina viesteistäsi luin, niitä minultakin odotit vain.

Mietimme, milloin tavattaisiin.
Mietimme, missä kohtaisimme.
Mietimme, nähdä niin halusimme!

Aikaa kului, päivät vaihtuivat toisiin.
Aikaa kului, yöt seurasivat toisiaan.
Vaan toisiamme emme nähneet, emme kohdanneet.

Hetkeen ei kulkeneet viestitkään.             

Mihin ne hävisivätkään?
Unohdimmeko toisemme?
Tapahtuiko..... - ei sitä en ajatella halunnut!

Sitten, yllätimme toisemme.
Kuin yhdestä sydämestä, yhdestä mielestä....
toisiamme lähestyimme, viestillä kyselimme:
Tavattaisiinko tänään?

Tavattiin, halattiin, jäimme toistemme syliin.
Hennoin suukoin sua kiitin, poskelle ne painoin.
Pidin sut vain lähellä - lämpimästi lähellä
- ja kuulin äänestäsi, siitä kauniista äänestäsi -
sun oli hyvä olla, lähelläni!

Aikaa kului, tunnit vaihtuivat toisiin.
Vaan me emme siitä välittäneet, emme muuta ajatelleet...
- olimme vain tuossa hetkessä, ainutlaatuisessa - mutta ei viimeisessä!

Mä silittelin sua, suukotin sua, pidin lähelläni halaten.
Sä hiljaa olit, vain silmillä puhuit... niihin uppouduin, lähes taas hukuin!
Eikä kummallakaan ollut kiire, ei haluja, lähteä pois.

Mutta tuli taas hetki erota, hetki poistua.
Irrotimme otteemme, tuskaisesti ja hitaasti. Emme halunneet,
vaikka tiesimme..... emme toivoneet... vaikka tunsimme...
Tosin tietäen: Kohta taas näkisimme,
ikuisuudelta tuntuvan pienen hetken jälkeen.....

Lähdit - perääsi jäi vain soimaan laulu - sinulta:
"Fly high, I am running against the wind!
 Fly high, feels like my heart will explode!
 Like time has stopped, my breath is running out.
 Now it´s the climax, I want to hold you in this last moment."

Hymyilin ja näin - sinäkin hymyilit - poistuessasi
- kuten taas palatessasi!

Sitä odotellessa: Fly high...
 -----------------------------------------------------------------------------

Yksinäinen istui paljaalla jakkaralla kotonaan.
Vain yksi pieni lamppu, kellastuneen varjostimen alla, valaisi huonetta.
Hän puristeli kädessään valokuvaa, menneestä hetkestä.

Televisiossa hiljaa taustalla näkyi jokin jouluinen elokuva.
Kaikki olivat siinä niin onnellisia, iloisia, rakastettuja.

Yksinäinen pyyhkäisi silmäkulmastaan kyyneleen.

Pöydällä oli pienet antimet, yritti hän itselleen joulua tehdä, mutta
yksin..... ei vain onnistunut.
Lautanen oli täydempänä tyhjää kuin täynnä antimia.
Yksinäisellä ei ollut paljoa, ei mitään.

Iloiset joululaulut vain televisiosta soivat, ahdistivat häntä.
Pyyhkäisi toisenkin kyyneleen, katsoen valokuvaa menneestä - sitä puristaen.

Tuolloin oli vielä paljon, oli vielä kaikkea - oli lämpöä, naurua ja rakkautta.
Vaan se aika on mennyttä, se on ollutta.... nyt hän oli yksinäinen.

Huokaisi syvään, nousi paljaalta pallilta, keittiöön asteli.
Ei, kaapista ei löytynyt mitään hyvää, eikä ollut edes kahviakaan.
Yksinäisellä ei ollut oikein mitään, vain muistot......
- ja televisiosta kuului iloiset lasten naurut ja äänet.

Yksinäinen ahdistui, yhä enemmän ja enemmän.
Jostain ulkoakin kuului iloisia ääniä.
Löysi sentään yhden kynttilän, osittan jo poltetun.
Mietti, miksi sen oli talteen laittanut - ei enää jaksanut, ei muistanut.
Sytytti sen lähes itkien - yksinäinen, jouluaaton hämärässä.

Hän katsoi taas tuota kuvaa, hetken myös television tarjontaa.
Sisällä sattui, sydämestä otti - sieluun viilsi. Hän oli yksinäinen!

Ei ollut mitään, lahja ainoa itselle - hieman edes syötävää
- ja sekin lautasella kylmänä.... ei vain maistunut sekään.
Puristi nyrkkiä, tuo yksinäinen... tuskaansa pyrki purkaa... tuo yksinäinen.

Puki ylleen, puhalsi kynttilän sammuksiin.
Ulos lähti, pakkaseen - lumisateeseen, käveleen...
Pienet kyyneleet jäätyen silmäkulmiin pistelivät hieman,
hän ei enää välittänyt... ei enää jaksanut - tuo yksinäinen!

Kulki hetken, halki puiston, läpi muutamien pihojen.
Kulki hetken, tullen metsikköön, hämärään - pieneen.
Kulki hetken, kunnes istahti, pään alas painaen, siihen jääden - tuo yksinäinen.

Lumisade peitteli hiljaa... ääneti hänet.
Vielä kaivoi tuon kuvan taskustaan, kerran katsoi.... sitten se tippui....
Siihen hän jäi, kuunteli vielä jostain kaukaa kuuluvia ääniä, kaikuvia lauluja
- mutta eivät ne enää hälle soineet, eivät naurua hälle tuoneet.
Siihen hän jäi, tuo yksinäinen.


Ystävät: Älkää jättäkö ketään yksin, varsinkaan jouluna!

https://www.youtube.com/watch?v=prErnop1eiM

---------------------------------------------------------------------------------








































































torstai 18. joulukuuta 2014

Kiire jo on, kiire jo on....

Voi tätä sähellyksen ja säätämisen määrää! Ihmiset pyörivät kuin sopulilauma kaupoissa ja kaduilla. Elämä on kuin nopeutettua muurahaispesän kuhinaa, kaikilla on kauhea tohina joka
paikassa ja sitten väännetään se tekopirteä hymy naamalle ja toivotellaan kaikille epämääräisestikin tutuille kasvoille "Hyvää joulua" vaikka sisällä kiehuu ja sapettaa, kun ei ole vielä sitä aitoa Dijonin sinappia tai Helleenien valmistamaa Fetajuustoa, puhumattakaan että kaikki laatikot on väsäämättä, kuusi oli ruma ja se piti heittää pois ja hakea uusi ja jouluviinitkin oli loppunut Alkosta ja tilalle joutui ottamaan sitä toista, mistä tulee pirunmoinen migreeni jne.

Ei, tämä ei tarkoita, ettenkö pitäisi Joulusta. Kyllä - pidän, mutta tuo tietynlainen kaupallinen meno ja meininki ja ihmisten ohjaaminen kuin karjamarkkinoilla karsinoihin, ei vain tunnu hyvältä! Itse olen jo vuosia ottanut suhteellisen rennosti joulunajan ja lahjaostoksetkin ovat
sujuneet rennon letkeästi, mitä noita stressaamaan.
--------------------------------------------------------------------------------------------

Kynttilänvalossa hiljaa, istuttiin vain.
Kynttilänvalossa, illassa, glögiä juotiin kahdestaan.

Sä kerroit elämästäsi, sä kerroit iloistasi.
Sä itkit surujasi, sä olkapäähäni nojasit.

Olimme kuin kaksi orpoa maailmasta, kaksi toisensa kohdanneet.
Hiljaisuudessa talvi-illassa, kynttilänvalossa kalpeassa.

Mä kerroin maailmastani, mä kerroin itsestäni.
Mä paljastin sisimpääni, mä avasin sydäntäni.

Vain me, ajatukset kahden erillään olleen - yksinäisen,
vain me, kaksi maailmaa matkannutta, nyt kahden.

Kynttilänvalossa hiljaa, siinä vain oltiin.
Kynttilänvalossa kalpeassa, glögiä juotiin.

--------------------------------------------------------------------------------------

Sulle oli edessä maailma, avoin ja kiehtova!
Sä tahdoit nähdä sitä, sä tahdoit kokea sitä.
Sä tahdoit elää ja mennä - sä tahdoit seikkailun.

Huusit mukaasi kavereita, tuttuja ja ystäviä.
Kukaan ei vastannut, kaikilla elämä oma!
- Siitä sä et tykännyt, et halunnut olla ilman muita.

Sä tahdoit koko maailman, seikkailulle - hullulle.
Sä huusit sitä kaikille, vaadit toisia matkalle.
-Kukaan ei vain halunnut, ei kiinnostunut, ei jaksanut.

Miltä nyt tuntui?
Miksi sinua ei kukaan kuunnellut?
Miten maailma potkikaan päähän....
- sitä sä valitit, yksin olit ja itkit.

Aikaa kului, aikaa meni.... aikaa mennyttä et
takaisin saanut. Yhä vain, yksin kaipasit mukaasi
toisia, seikkailulle suurelle kavereita omia.
- Kukaan ei vain halunnut, ei kiinnostunut, ei jaksanut.

Vaan tulipa kerran päivä, mitä et ensin edes tajunnut.
Toi tullessaan jonkun, kasvon jostain.....
Oliko jo tuttu menneestä, vai oliko täysin vieras?
Mikä lie, kuka lie, mistä lie?

Sai sut pysähtymään, hetken elämääsi näkemään.
Sai sut tajuamaan, seikkailuasi rakentamaan.
Sai sut huomaamaan, et´ sä elät jo maailmassasi,
koet seikkailuasi, kuljet omia polkujasi!

Hän otti vain sut rinnalleen, kulkien kanssasi kaikkialle.
Hän vei sut toisaalle, antaen väriä elämälle!
Sai sinulle seikkailun, sai sulle maailman
- mikä sulla oli, mitä vain et nähnyt.

Lopultakin ymmärsit olevasi onnellinen.
 ------------------------------------------------------------------------------------

Utuinen, talvinen aamu.
Taas oli pakkasta muutama aste.
Ähkäisin ylös noustessani, palelin jo valmiiksi.
Muistin erään ystävän sanat: "Kolmekymmentä astetta liian kylmää kokoajan!"
-Se sai mut hymyilemään ja pieni lämpö helli sisintäni.

Aamukahvia, äkkiä... nyt sitä teki sitten mieli!
Vilunväreet valtasivat uudelleen miehen ja miehen mielen.
Ei hemmetti - ja tuonne ulosko pitäisi lähteä?
Mutta mikään ei auttaisi.

Kahvin tuoksu valtasi asunnon ja kohta olikin kuuma kuppi kädessä.
Katselin ulos ja huomasin, että ilma olikin ihan kaunis.
Puissa lunta sopivasti, eikä sitä pakkastakaan mahdottomia - ei, alle kymmenen jopa!

Join kahvit, puin päälleni ja painuin ulos. Pihan kulmalla suuri puu oli saanut lumivaipan
yön aikana ja se näytti upealta. Muutama naapurikin oli jo herännyt ja lähtenyt liikkeelle.
Yksi suorastaan säpsähti, kun tervehdin! Miksi on nykyään niin vaikeaa edes naapureille
sanoa sanaakaan? Ollaanko me niin umpijuntteja vai mitä?

Kävelin kaupungille, suunnistin kauppoihin ja vasta silloin tajusin:
Eihän tässä ollut tarvetta lähteä edes mihinkään!
Kirosin itseäni ja tyhmää päätäni, noiduin hetken, ennen kuin tajusin että
tämähän aamu meni hyvästä hyötyliikunnasta, kerrankin!
Olipa fiksua jättää auto kotipihaan parkkiin.

Eikä muuten pikku pakkanen kiusannut miestä enää ollenkaan.
-------------------------------------------------------------------------------------------

Alkoi aattoilta hämärtyä, kello oli jo raksutellut tovin ja pikkulasten punaisilla
poskilla alkoi näkyä jännitys. Silmät säihkyen he hypähtivät jokaisen kolahduksen
perään ja katsoivat ikkunasta ulos.... josko häntä näkyisi, missä.... onko jo tuolla....

Aatto oli edennyt perheessä mukavissa merkeissä.
Aamusella äiti oli herännyt jo varhain ja isä asetellut kuusen olohuoneen nurkkaan.
Lapset saivat sitten hänen kanssaan koristella sen, vaikka viimeisen silauksen tekikin aina äiti....
- jostain syystä. Kuusen koristelun jälkeen lapset yrittivät parhaansa mukaan vielä auttaa
äitiä keittiössä, mutta eipä he siellä kauaa jaksaneet olla, kun alkoi
jo puheet siitä, että koska pukki tulee - tuoko se sitä ja sitä vai tuoko ollenkaan mitään!

Vanhempia jutut naurattivat, mutta eiväthän he ääneen voineet nauraa, eivät tietenkään.
Muutaman tunnin keittiöahertelun jälkeen äiti ilmoitti, että nyt lähdetään.
Lapset olivat hetken ihmeissään, että mitä miksi mennään mihinkään?
Eihän pukki heitä löytäisi, jos he eivät olisi kotona. Mutta äiti rauhoitteli pikkuisia.
"Vain hautausmaalla käydään ja tullaan nopeasti takaisin."

Ulkona sateli, kuin tilauksesta, hieman lunta ja parin asteen pakkanen tuntui nenänpäässä
hyvältä. Lapset koittivat tehdä muutamia lumipalloja, mutta eihän ne pakkaslumesta
kunnolla onnistu.  No hauskanpitoa se ei häirinnyt.
Hautausmaalla oli paljon muitakin samaan aikaan käymässä. Joitakin tuttuja tuli vastaan
ja heidän kanssaan vaihdettiin muutama sana. Lapset eivät vain olisi halunneet jäädä
paikoilleen, koska piti päästä pian kotiin pukkia odottamaan.

No lopultakin palattiin ja isä kävi joulusaunan laittamassa valmiiksi.
"Onks´ pakko mennä?" Lapset kysyivät kuin yhdestä suusta. Pelko siitä, että pukki kävisi
sillä aikaa, niinkuin viime vuonna, oli suuri ja hätä iski. Pukki piti nähdä!
Isä vakuutteli, että kaikki on hyvin ja saunassa ei tarvinnut kauaa olla, mutta kaikki
käyvät joulusaunassa ja sitten syödään.

Jonkin ajan kuluttua sitä sitten löylyä otettiin, saunassa hiljennyttiin... tai no eivät lapset.
Heillä oli niin kova jännitys, että saunasta piti melkein shamppoot päässä juosta pois kun
"kuulivat" jotain outoa ääntä..... isää ja äitiä nauratti.

Hämärtyi ilta hiljalleen. Äiti rakensi kauniin ruokapöydän kynttilöineen ja ruokineen.
Lapsetkin osasivat olla jonkin aikaa rauhallisemmin, nälkä ehkä teki tehtävänsä.
Aamulla oli tietysti syöty mutta koko päivänä ei tehnyt mitään mieli, kun odotti vain
jouluherkkuja - ja joulupukkia, no niin tietenkin.

Siinä sitä sitten syötiin. Taas kävi niin, että isä söi jälleen liian paljon ja vyötä piti availla.
Lapset nauroivat tälle, eikä äitikään voinut olla tirskumatta.
Eipä se tuntunut isää pahemmin haittaavan, oli kai niin tottunut.

Ruokailun jälkeen yhteistuumin pöytää hieman tyhjennettiin ja sitten lapset asettuivatkin
ikkunan ääreen ja jokaikinen ulkona liikkuja bongattiin ja arveltiin, että olisiko tuo se
joulupukki vai tuo, ei tuo oli naapurin setä ja tuo... no se oli joku muu ja ja ....

Ilta hämärtyi entisestään. Isä alkoi vilkuilla hieman kelloa siihen malliin, että jotain pitäisi
jo tapahtua. Äitikin liikkui pikkuisen levottoman oloisena. Lapset eivät alkuun siihen
kiinnittäneet huomiota, mutta kun äiti alkoi udella isältä hieman vaivihkaa illasta ja pukista,
heräsi lastenkin uteliaisuus. Isä koitti hyssytellä, mutta minkäs teet... vahinko oli jo sattunut.

"Eikö se pukki tulekaan meille taaskaan?" Lapset olivat lähes itku kurkussa.
Kumpikin muisti edellisen joulun kun pukki oli käynyt sillä välin kun he olivat olleet saunassa
ja jättänyt vain lahjasäkin ja hyvän joulun toivotukset. "Ei se saa meitä niin tyhmästi unohtaa!"
Lapsia alkoi kiukuttaa. Isä oli hieman vaikea nojatuolissa ja äiti katosi keittiöön.
Oliko aattoilta pilalla? Taasko pukki hylkisi heitä? Olivatko he niin tuhmina olleet....?

Ja ovikello soi!
Lapsilta pääsi pelästynyt kiljaisu, sitten ryntäys ovelle.... ovi auki ja.
Eeeeeiiii.... naapurin setä toi joulupaketin heille! Ääääh, mälsää.
"Ihan tyhmää, mä en ala!" "Ooks´ sä käskenyt joulupukin pois tai jotain?"
Lapset suuttuivat naapurin sedälle, onneksi äiti tuli pelastamaan tilanteen ja
pyysi hänet sisälle kahville. Setä oli hieman hämillään lasten reaktiosta, olihan hän näille
ollut aina kiltti ja hyvä, mutta lopulta tajusi, että se oli se pukin odotus vain niin kova.

Äiti laittoi kahvia ja torttuja tarjolle ja kaikki asettuivat pöydän äärelle.
Samassa eteisen suunnalta kuului ääni:
"Ho-ho-hoooo...... Onkos täällä kilttejä lapsia?"

Isä ja äiti katsoivat toisiaan hieman hämillään, naapurin setä vain ryysti kahvia.
Lapset pomppasivat kuin jouset tuoleistaan ylös ja eteistä kohti, mistä olohuoneeseen
asteli iso, ryhdikäs joulupukki suuren lahjasäkin kanssa.
Ja voi niitä lasten ilmeitä ja naurua! Siitä ei loppua tullutkaan, ei sitten ollekaan.

Hetkeen isä ja äiti eivät tienneet, miten pukki oli heille päässyt. Lopulta naapurin setä
kertoi, että hän törmäsi pukkiin tuossa sadan metrin päässä kun oli tulossa hautausmaalta
kotosalle ja pukki oli kysellyt neuvoa, missä oli tämän niminen perhe. He olivat sitten sopineet,
että setä menee edeltä ja toivoo, että hänet kutsutaan vaikka sisälle ja jättää sitten ulko-oven
auki ja pienen hetken kuluttua pukki voi sitten hiipiä sisälle.
Isä ja äiti nauroivat naapurin sedän joulutempulle ja samalla seurasivat, kuinka pukki
kaivoi valtavasta lahjasäkistään toinen toistaan erilaisempia lahjapaketteja - ja oli siellä
paketteja isälle ja äidillekin ja kas, myös naapurin sedälle!

Lopuksi lapset vielä yrittivät laulaa vähän pukille, mutta kun oli kiire avata paketteja, ei
siitä esityksestä paljoa mitään tullut, mutta aikuisilla ja pukilla oli hauskaa.
Tämä saatettiin jatkamaan matkaa - ja perheen jouluillasta tuli sittenkin lasten mielestäkin
tosi upea ja kiva, eikä se naapurin setä enää ollut tylsä eikä mäntti!




 HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE
LAPSILLE, LAPSEN MIELISILLE JA
AIKUISILLEKIN TASAPUOLISESTI !









 --------------------------------------------------------------------------------------------

























































































sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Hetkessä elämistä.

No niin, taas on hetki mennyt tavalla jos toisellakin ja onpa ollut viikko. Säpinää ja .... (sens.), heh heh, tai miten tuon ottaisi. Älkää kuitenkaan liian vakavasti, koska olen ujo ja hiljainen
"maalaispoika" hämeestä - vai miten sitä sanoisi.

Pikkujouluja on tullut juhlittua ja tehtyä, eli ei ainakaan ole tylsää ollut.
Hiukka väliin voimat ovat vähissä ja tuntuu siltä, että kun vain näenkin jossain tyynyn, olen
jo unessa. Mutta eteenpäin mennään, eikä valiteta! Nyt nautitaan jo lumestakin, hieno homma.

------------------------------------------------------------------------------------------------

Hiljaista, vielä niin hiljaista. Aamu ei ollut vielä niin pitkällä, että ihmiset ryntäilisivät
kaupoissa ja kauppakeskus kuhisisi kiireisiä ihmisiä jouluostoksilla.
Istuin lähes tyhjässä kahvilassa ja hymyilin. Silmäni säteili, olo oli tyyni ja onnellinen.
Miksi?
Minä tiesin syyn, joku tiesi syyn!
Ja vaikka siinä yksin olinkin, oli luonani myös joku toinen.....

Maistoin kuumaa kaakaota, kermavaahto sotki nenänpäätäni. Naurahdin!
Pieni pyyhkäisy ja haukkaisu croisantista. "Aah, tämä on elämää!" -huomasin ajattelevani.
Mikä aamu.

Kello ei ollut kuin puoli kymmenen. Vain muutama ihminen hiljaa käveli kahvilan ohitse.
Sain nauttia olosta, tilanteesta ja hetkestä - rauhassa.
Tiesin, että tästä päivästä tulisi ihana. Siitä kiitin: Sinua!
Ja kaakao maistui hyvältä....
----------------------------------------------------------------------------------

Sinä yönä hiljaa leijuivat hiutaleet.
Sinä yönä satoi puhdasta lunta.
Sinä yönä......

Olin yksin ollut, hetken aikaa.
Vaan sinulta viestin sain.
Pyysit luoksesi tulemaan, lähellesi ottamaan.
Minut! Minut halusit!

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Lähdin, kuljin. Taivasta katselin ja kuutamoa ihailin.
Pilvet pienet harsosivat sitä toisinaan ja kuun kristallisessa
valossa hiutaleet kimmelsivät timantteina.

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Tulin luoksesi, vierellesi.
Hieman ihmettelin, vaan sitä sanonut en mä ääneen.
Hieman mietiskelin, vaan sitä sinulle paljastanut en.
Hieman - hetken, kunnes sinä
kuin enkeli taivaan,
kuin enkeli.....

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.

Kiedot kätesi, kuin siipesi.
Kiedoit itsesi, kuin suojaksi
- mun ympärilleni, hellästi.

Sinä yönä, milloin satoi hiljaa - puhdasta lunta.
-----------------------------------------------------------------------------------

Eräänä yönä heräsin, tuskainen hiki kehollani.
Sydämeni lyönnit takoivat rintaani, kiivaasti!
Kehoni vain valitti.

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Istuin pimeässä, sängyn laidalla ja mietin.
Hikoilin, otsaani pyyhin ja ihmettelin!
Miksi?

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Tajusin, olitkin jossain - kaukana.
Tajusin, olitkin poissa - silti lähellä.

Kaukana, lähellä - missä, mutta ei tässä!

Miksi menit? Miksi jätit? Miksi lähdit?
Kyselin itseltäni ja sinulle hiljaisuudessa huutaen.
Enkä vastausta pimeydessä saanut.

Tuntui pahalta, liian pahalta.

Huokaisin, painoin uudestaan pääni tyynylle.
Mutta unta en saanut, sydämeni takoi rintaani - uudelleen ja uudelleen.
Tuskainen hiki vain kehoani peitti....
Enkä voinut mietteilleni mitään, pimeydessä syntyville - ikäville.

Se oli se yö...
Tuntui pahalta, liian pahalta.
 ---------------------------------------------------------------------------------

Koko yö oli satanut.
Aamulla hanget peittivät koko maan.
Aura-autot työtään tekivät, puskivat katuja auki.

Koko yö oli satanut.
Aamulla valkeat hanget hohtivat joka paikassa.
Ihmiset kahlasivat lumessa.

Jotkut hymyilivät, toiset tuskailivat.
Mutta se oli kaunista - talvinen luonto!

Koko yö oli satanut.
Aamulla luonto aukeni talvisena, valoisana.
Kaikkialla sitä oli, lunta kaunista.

Mieliin nousi monella, tulee se sittenkin - varmaan se tulisi:
Joulu valkoinen, oikeanlainen - Suomalainen!

Eikä ketään haitannut kahlata hangessa.
------------------------------------------------------------------------------------





































































maanantai 8. joulukuuta 2014

Väristyksiä vilusta ja muusta

Tässähän on taas pieni hetki mennyt, kun olen kirjoitellut tänne mitään. No sen verran ollut
kiirettä ettei ole oikeasti ehtinyt. Pikkujoulukausi kuumimmillaan ja sen on kyllä
taas saanut huomata! Voimia ei välillä tahdo olla sitten mihinkään, jotenkin vain sisulla
työntänyt itseään menemään, jotta on pystynyt tekemään mitä on pitänyt.

Mutta ei pidä valittaa, silloin kun on töitä - niitä on todellakin sitten tehtävä!
------------------------------------------------------------------------------------------

Siinä se istui.
Siinä.... vain oli, hiljaa..... pää painuksissa alaspäin.
Yksin!
Siinä se istui.
Siinä.... ilman isäntää, ystävää, ketään.... sateen piiskaamana.
Yksin!

Siinä se istui.
Ohi kiitivät autot, ohi kiiruhtivat ihmiset.
Siinä se istui.
Yksin!

Ei pysähtynyt kukaan, ei perään katsonut, ei ihmetellyt.
Siinä se istui.
Yksin.

Tuo koira hiljaa oli, pää painuksissa... ilman isäntää, ystävää, ketään...
Yksin!
Ei pysähtynyt kukaan, ei paikalle tullut, ei....
Siinä se istui.....
- istui.... istui.... pää painuksissa.
Hieman ruikuttaen, hiljaa.....
Yksin!

Vaan mistä tuli paikalle tuo?
Jutteli koiralle, kuin vanhalle ystävälle!
Koira nosti päätään, katsoi tulijaa hiljaa - hämmästyneenä....
tassua hieman nosti..... hieman ääntä pitäen...
Ja vaikka sade piiskasi tuota koiraa, tunsi se nyt rinnassaan, ettei....
ettei.... - ei, se ei ollut yksin!

Tuo tulija jutteli tälle, silitti hieman, katsoi olisiko kaulapantaa.
Vaan mitään ei löytynyt, koira oli kuin hylätty.
Yksin!

Mutta eipä jättänyt tuo koiraa yksin!
Otti, halasi ja mukaansa pyysi. Koira hetken mietti, empi ja epäröi.
Katsoi toiseen suuntaan, aivan kuin jotain odottaen.....
Mutta mitään siellä ollut ei, koira oli ollut - yksin!

Nousi ylös, tassutteli tulijan luokse ja lähti tämän matkaan.
Eikä aikaakaan, kun olikin tämä jo lämpöisessä ja tunsi kuinka
turkkia kuivattiin ja ruokaakin tuotiin...

Eikä enää ollut, enää koskaan - yksin!
-----------------------------------------------------------------------------------
Tänään sain yllätyksen, pienenä se eteeni tuli.
Vaan ei tuo yllätys pieni ollut, kun siihen mielenkikin suli!
Tänään sain yhteyden, sinuun kenet kadonneeksi luulin.
Vaan eipä niin ollutkaan, sinusta kun yllättävästi illalla kuulin!

Tänään ymmärsin:
Jokaisessa päivässä, harmaassakin, voi olla taikaa!
Jokaisena päivänä, tylsänäkin, kun hetki on aikaa
- kuunnella toisia......
Saada kokea hetkiä, saada tuntea yllätyksiä,
saada olla onnellinen - sisältäpäin.
-------------------------------------------------------------------------------------

Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Tovin olit poissa, maailmastani mun....
vaan kun enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Nostit hieman jostakin, pimeästä valoon... elämään.
Tovin olit siinä, vierelläni mun...
vaan kun vielä en usko, jäätkö vai lähdetkö kadoten.

Siinä mietin tätä nyt!
Siinä mietin, minä hämmästynyt.
Siinä - vain siinä, missä olet sinä .... siinä minä mietin.


Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Siellä olin, huusin ja palelin.
Vaan kun en enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Tuit minua hieman, ylös vetäen - takaisin maailmaan.... valoisaan.
Tovin olit siinä, niin tovin.

Sitä kyselin mielessäni.
Sitä ehkä oli sanoissani, äänessäni.
Sitä.... sitä mietin siinä nyt.

Enkä uskalla ajatella, mitä tapahtuisi jos lähtisit!
--------------------------------------------------------------------------------
Sä olit ollut juhlimassa, ystäviesi kanssa.
Ilta oli ollut iloinen, musiikki ja juomat - ja ystävät - olivat huumanneet
iloisesti mielesi, ajatuksesi, sielusi.

Ilta eteni, hieman humala nousi. Nautit hyvästä seurasta ja hyvässä seurassa...
Tanssit ja nauroit, pidit hauskaa.
Seuraakin oli tarjolla, tottakai! Monenlaista "onnenonkijaa" kävi tyrkyllä:
Oli pientä, oli isoa, oli nuorta ja vanhaa... ja kaikkia kohtasi sama vastaus:
Ei tänään!

Valomerkki tuli! Voi ei, viimeiset huiviin ja ulos viileään.
Taksi!!!!
Missään ei vapaita takseja ollut.
Mietit, miten pääsisit kotiin... jalatkin jo aivan helliä, suorastaan muussina.

Taksi!!!
Vaan ei pysähtynyt tuokaan, meni vain ohi.... kas silläkin oli jo kyyti.

Sitten muistit..... kaivoit puhelimen ja hait nimen.
Soitto, luuri korvalle ja toivoit, että toinen ei olisi jo nukkumassa!
Kuulit vastauksen, kerroit mitä kaipasit ja kyydin hän sulle lupasi.
Hymyilit.... äänestäsi kuuli, kiitit....

Hän tuli, otti sinut kyytiisi - ja kotiasi kohti ajoi.
Pääsitte perille, etkä halunnut nousta vielä autosta... voi miten siinä oli lämmin olla!
Juttelit, nauroit ja juttelit.
Halusit kertoa...... selitit ja toinen hymyillen kuunteli.

Otit kädestä kiinni, hiljaa.... silittelit sitä.
Ja hän kääntyi puoleesi: Suuteli!
Tiesit, tätä olit kaivannut - halunnut, kuitenkin... mutta vain häneltä, sittenkin!
Miten onnellinen olitkaan, sisällä sydämessäsi tuossa autossa
tuolla hetkellä vaan....

---------------------------------------------------------------------------------------------------























































maanantai 1. joulukuuta 2014

Epäuskoinen olotila

No niin, sitten olisi taas sunnuntai. Koko viime viikko meni töiden merkeissä ja aika vähissä
oli ne omat hetket, jolloin sai ja pääsi tekemään muutakin kuin nukkumaan. Tätä se taas on...
Nyt on hiema epätodellinen olotila, suoraan sanottuna epäuskoinen. En valitettavasti kerro, miksi ja mikä syynä mutta voin sanoa että tämän mielen mieltä on hämmennetty taas
urakalla ja enpä osaa oikein toimia ja reagoida......

Nyt on viikosta muutama päivä mennyt ja ollaan torstain puolella... Kello n. 1.15 ja nämä
pari uutta mietelmää vain näiden jo aiemmin kirjoitettujen lisäksi kertoo paljon
juuri siitä, miltä tuntuu......

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Sanoin sanoja väärin. Kuuntelit ne toisin.
Sanoin sanoja erilaisia, tarkoituksettomia hetkiin niihin!
Sanoin ja sanojani kaduin...... niitä kelata takaisin koitin.
Vaan eihän sanottua sanomattomaksi saa, ei lauseita pyyhkiä voi ollenkaan.
                                                                                

Sanoin perään: Anteeksi!
Sanoin ja tarkoitin.
Sydämeni huusi, sielunikin. Vain koitin sanoa.... sinut minua kuulemaan.

Mut´ korvasi suljit, kuulit vain ne sanat väärät - väärin.
Vastasit ja viilsit, lujaa vyön alle iskit.
Siinä sisäisessä kivussa silti, yhä pyysin: Anteeksi!

Vaan miksi - miksi - miksi? Miksi et antanut....
Annoit väärien sanojen, väärin lausuttujen, painaa kaiken... kaiken mitä olikaan.

Silti vain halusin, toivoin ja yritin: Sanoa sydämestäni: Anteeksi.

------------------------------------------------------------------------------------

Annoit hetken nauraa, annoit hetken elää...
Katsoit vierestä kuinka säteilin.
Vaan kun nauroit itse, et tuntenut kohtaani mitään...
Katsoit vierestä kuinka romahdin.

Eikä mikään sinussa saanut minua ylös nostamaan.
Ei mikään...
- vain alemmaksi ja alemmaksi vajota sain, kun
katsoit vierestä kuinka hajosin ..... hiljaa katosin....

Olin yksin, olin ja sydämeni apua huusi.
Äänettömänä silmäni sitä pyysi.
Siinä olin, maassa..... edessäsi yksin.
Ja näin vain katseessasi.....
- en mitään.
Ja näin vain katseessasi...
- tyhjää!

Sitten vain pienen hymyn, vain pienen hymyn - itsellesi!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Pikkupakkasen nipistellessä tunsin jotain, sisälläni väreitä viluisia.
Palelin - sisältä.... palelin ja tärisin.
Pikkupakkanen kiusasi kasvojani, nenänpäätä nipisti ja tuuli
kiusasi kehoani, mutta palelin - sisältä..... ja vilunväreitä

Kiirehdin minkä pystyin sisätiloihin lämpimiin.
Hieroin käsiäni, hieroin itseäni... lämmittelin ja lämmittelin...
- mutta vilu sisälläni yltyi, valtasi minut!
Tärisin ja palelin.... sisältä kylmyys mieltäni ja minua vain söi.

Ahdisti, olotila kiusasi. Kiroilin ja hieroin ja hieroin.
Puin lisää vaatettakin, vaan mitä se auttanut olisi?
Palelin ja tärisin - sisältä..... siksi siis itseni riisuin ja syöksyin suihkuun...
- vesi lämmin, lähes polttava, ihoani hyväili...
Mutta ei sisältä vilua vienyt, ei oloa auttanut!
Miksi?
Miksi vain tärisin ja palelin?                              

Miksi?

Lopulta tajusin syyn ja tajusin myös:
En voi vain itse tätä olitilaa auttaa, en helpottaa.
En lämpene, en rauhaisa olla voi - ellei.....
Ja tuskaisena jouduin vielä palelemaan, sisältä tärisemään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Tänä yönä en unta taas saa.
Tänä yönä vain valvotaan.....
Tänä yönä on aikaa mietteille,
kun ei pääse sielu levolle.

Tänä yönä!
                                                                            

Hiljaa etenee viisarit, kello kulkee...
Hiljaa etenee yö, mietteet kuulen...
Hiljaa ... - liian hiljaa, omissa mietteissä, hitaasti yössä...

Yritän ymmärtää, yritän käsittää...
Vaan kun sielu ei rauhaa saa, ei mieli saa rauhoittaa
- ei oloaan unetonta, levotonta....- pienien mietteiden valloittanutta!

Hiljaa etenee viisarit, kello kulkee...
Hiljaa etenee yö, mietteet kuullen...
Hiljaa... - liian hiljaa, omissa mietteissä, hitaasti yössä...






 Mietteet pyörittävät mieltä.
Ajatukset harhailevat..... - unetonta piinaavat!
Pimeys puristaa kehoa, ahdistaa.... ja
sielu vain valittaa...

Tänä yönä!

Hiljaa etenee viisarit, kello kulkee...
Hiljaa etenee yö, mietteet kuullen...
Hiljaa... - liian hiljaa, omissa mietteissä...
                                                                               hitaasti yössä........ liian hitaasti.

- - - - - - - - -- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Oltiin hetki kahden ja sinua katselin.
Oltiin ja naurahdit. Silmissäsi näin sitä mistä pidin!
Oltiin hetki kahden, vierekkäin....
Oltiin ja juteltiin. Sinulta kuulin mitä olin kuullut ennenkin!
Oltiin hetki.....

Vaan mihin katosi se hetki, hetkessä?
Vaan miksi katosi se jokin silmistäsi?
Vaan miksi olit vieressäni, mutta et vierelläni?
Vaan miksi juttelit vaikka et kertonut - et minulle mitään.
Vaan oltiin.....

Tyhjäksi tunsin itseni.
Hävitetyksi, entiseksi - eiliseksi...
- hetken käytetyksi. Ja olin hämilläni, koko sydämestäni!

https://www.youtube.com/watch?v=LRe6MomBJvM



-----------------------------------------------------------------------------------