Syysyö ..... tuulinen ja viileä

No hei vain taas kaikille, tasapuolisesti!
Pieni tovi taas sujahti, kun edellisen kerran mitään tänne kirjoittelin, joten nyt ajattelin
taas avata "sanaista arkkuani" ja raapia muutamia rivejä tänne.

Joku saattaa miettiä, mitä muuta minulle kuuluu.....
No kiitos kysymästä - flunssasta selvitty ja elämä jatkuu... töitä on ollut
ihan kiitettävästi ja valtaosa työpäivistä ovat olleet todella upeita. Siitä kiitos asiakkaille!
---------------------------------------------------------------------

Sadepisaroita vain.....
sadepisaroita vain.....
- sun hiuksillasi loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö muistat sen hetken
- viimeviikkoisen?
Vieläkö muistat, hei - vieläkö muistat sen....
Me oltiin, niin me vain oltiin, sateessa kahdestaan,
toisiimme takerruttiin.... vain takerruttiin.....
Ja kun mä sadepisaroita sun huuliltasi nuolin!

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun hiuksilla loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö maistat sen maun....
- huulteni lämpöisten?
Vieläkö muistat, hei - ja vieläkö sen maistat...
Me oltiin, niin me vain oltiin.... suudeltiin,
sateessa huulin ahnain toisiamme - suudeltiin....
Ja mä sadepisaroita vain sun hiuksistasi sivelin!

Nyt kävelen sateessa - yksin.....
pisaroita maahan lyöviä katsellen, sua ajatellen.
Mietin, vieläkö muistat - vieläkö kaipaat - vieläkö....
Kun niitä:

Sadepisaroita....
sadepisaroita....
vain sadepisaroita - ja me, sateessa suudellen!

----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- -----

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon.....
Sängyllä makaan, harmittaa - ei unta ei unta, ei taaskaan unta...

Raskaasti hengitän, ylös nousen ja ärähdän!
Pimeässä jalkani tietty sängynkulmaan kolhaisen,
älähdän kun tuskaisen.

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon....
Kävelen ympäri asuntoa pimeää, valottomana annan sen olla.
Kävelen, ärisen... itselleni murisen.

Miksi taas - miksi ja miksi ja miksi...
Raskaasti, väsyneenä, kiukkuisena valvon.
Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon...

Uneton taas, taas ja taas.... jälleen yö ilman unta rauhoittavaa!
Pätkiä torkun, säpsähdellen....
Pätkiä uinun, painajaisia nähden....
Levoton oon....

Eikä yö tämäkään lopu koskaan!
- - - - - - - - - -     - - - - - - - - - -      - - - - - - - - - -

Se oli yksi monien samanlaisten joukossa!
Pulleana ja värikkäänä yritti tehdä itsestään houkuttelevan
- muita samanlaisia paremman.

Se työnsi itseään aina välillä esille toisten samanlaisten liikahdellessa,
väliin eteen muiden päästen - väliin taas taakse joutuen.....
Se yritti, se toivoi.... se halusi - se niin halusi!

Se odotti, että hänen vuoro tulee kohta....
Joku ihana pikkulapsi tulee ja saa hänet.... ja hän pääsee muualle,
irti tästä samanlaisten isosta joukosta, ilmoja haistelemaan - tuulia tutkimaan.

Mutta vuoroa sille ei tuntunut tulevan.
Vaikka se koitti olla pullea, värikäs ja houkutteleva.... sitä ei vain kukaan halunnut.
Siitä alkoi tuntua, että se olikin täysin viallinen - epäkelpo yksilö.
Kunnes.....

Joku takertui sen nauhaaan, nappasi siitä lujaa - ja veti puoleensa!
Se tunsi, kuinka se nykäistiin irti noiden muiden samanlaisten ryppäästä - joukosta.
Vihdoinkin!

Se näki pienellä tytöllä kirkkaat hymyilevät silmät ja nauravan suun.
Se tunsi olevansa tärkeä!
Tuo pieni tyttö halusi juuri sen..... ei noita muita, toisia - vaan sen - juuri sen.

Tuo pieni tyttö nauroi saadessaan kulkea tuon vaaleanpunaisen ilmapallon kanssa
- ja ilmapallo tanssi tuulen kanssa, seuraten tytön askelia ja kuunnellen tämän naurua.
Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se halusi tehdä tuosta tytöstä onnellisen, eikä koskaan lähteä tämän luota pois.

Tyttö kulki kotiin vanhempiensa kanssa... syöksyi ilmapallon kanssa huoneeseensa
ja sitoi sen narusta kiinni pöydän kulmaan. Ilmapallo seurasi tytön puuhia ja
pelästyi, kun tyttö tuli jonkun kovan esineen kanssa sen luo.....
Ilmapallo pelkäsi, että tyttö hajoittaisi tämän!
Vaan ei, tyttö kirjoitti tussilla nimensä palloon... ja laittoipa vielä puhelinnumeronsakin.

Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se arveli, että juurikaan muilla ilmapalloilla ei olisi kirjoitettuna palloon mitään nimiä
- tai mitään muutakaan.

Useita päiviä meni... ilmapallo sai leikkiä tytön kanssa ja öisin leijua hiljaa ympäri
tytön huonetta vapaana! Ilmapallosta se oli ihanaa - todella ihanaa.

Mutta eräänä aamuna tytön äiti tuli huoneeseen ja avasi ikkunaa... eikä muistanut, että
ilmapallo ei ollut kiinni.... salamana tuuli nappasi ilmapallosta ja veti ulos taivaisiin!
Ilmapallo yritti hangoitella, mutta se ei voinut tuulen voimalle mitään....

Äiti pelästyi, tyttö itki!
Äiti katseli ulos...... tyttö huusi!
Tytön mielestä äiti oli ilkeä, tyhmä ja kaikkea..... eikä tyttö enää ikinä välittäisi äidistä.
Äidille nousi pala kurkkuun.

Tyttö jäi huoneeseensa itkemään, äiti lähti ulos - palloa etsimään, mutta tuuli oli
sen nostanut korkeuksiin.... kauas - kauas korkeuksiin!
Äiti toivoi, että uusi pallo auttaisi ja osti sellaisen.
Vaan tyttö.... ei sitä huolinut, käski pois sen viedä - halusi pallonsa oman!

Päivä meni, äitiä ahdisti.
Tyttö vain nyyhki ja kiukutteli - se oli hänen ensimmäinen oma ilmapallo, ikinä!
Ja äiti meni ja ........
Sitten soi puhelin.

Joku mies oli napannut jostain puusta vaaleanpunaisen pallon, jossa oli tytön nimi
- ja se puhelinnumero. Nopeasti soitti pallo kainalossaan.... kaipaako
tällainen tyttö palloaan - ja todellakin kaipasi!

Mies toi pallon - ja tytön silmät loistivat jälleen ja nauru raikui!
Ilmapallo tiesi tulleensa taas kotiin.... eikä sekään toivonut enää joutuvansa tuulen matkaan
- ja olihan sillä nyt öisin seurana toinenkin pallo, jonka tyttö nyt myös hyväksyi itselleen!
--- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- ---

Kokeillaan, löytääkö joku tämän hieman vanhemman postauksen, kun ns. päivitän tätä... vaikka mitään uutta tarinaa tähän ole jatkoksi kirjoittanutkaan......  (23.10.2020).....

Syksyn lehdet putoilevat

 Hyvää mukavaa lokakuuta kaikille. En ole omista henkilökohtaisista syistä jaksanut, osannut, viitsinyt, halunnut..... (jatka listaa omalla ehdotuksellasi) kirjoitella hetkeen. No nyt tilanteeseen tulee jälleen toviks muutos, sillä tässä on hieman uutta kirjoiteltua tarinaa. Se, onko tämä yhtään parempaa tai huonompaa aikaisempiin tekeleisiin nähden, sen päättää kukin lukija itse omassa mielessään. (20.10.2020)

.................................................................................

Katselin ikkunasta ulos, kädessäni olin pidellyt jo ties kuinka kauan kahvimukia ilman, että olin siitä ottanut hörppyäkään.... kahvi haaleni ja haaleni. Ajatukseni olivat jossain ulkona, toisaalla, vaikka eivät silti kuitenkaan missään. Seurasin hiljaa ääneti puista putoavien lehtien tanssia tuulenvireessä, kun ne laskeutuivat hiljalleen alas kohti märkää maata. Tunsin hieman hymyileväni ja annoin mielikuvitukseni keinutella noita pieniä, isoja..... erikokoisia ja -värisiä lehtiä tanssien - kuin vielä kerran iloiten siitä vapauden tunteesta, minkä ne saivat kokea, ennenkuin maa kutsui niitä huomaansa.

https://www.youtube.com/watch?v=cKkDMiGUbUw

Yllättäin huomasin parin pienen lehtikasan keskellä liikettä. Katseeni terästäytyi... mitä siellä liikkuikaan? Hetken lehtikasoja tuijoteltuani huomasin kaksi pientä oravaa, jotka leikkisästi syöksähtelivät lehtikasoista toisiin, välillä kiipeillen toisiaan karkuun parin puunrunkoa pitkin kohti korkeuksia, latvoja tavoitellen. Vaan eivätpä nuo iloiset pörröhännät olleet ainoat, mitkä syöksähtelivät lehtien joukossa. Kun "kurret" olivat latvoissa puiden, korkeuksissa niiden... kamaralla maan loikki pieni pupunen - jänö, kasvoillaan ilme iloinen - näin sen ainakin ajattelin, naurahtaen. 

Vasta tuolloin huomasin - jäähtynyt oli kahvikin! Eipä auttanut muu, kuin uutta kuppiin kaataa ja jatkaa noiden viattomien pienten luontokappaleiden touhujen katselemista. Hyräilin ääneen, hieman vihellellen, kappaletta lehtien ja oravien liikkeitä seuraillen.... Vaan minne olikaan pupu pieni loikkinut, sitä en enää nähnyt!

Ja ajatukseni vaelsivat jonnekin.... huolettomaan paikkaan aurinkoiseen, missä syksyn kirpeät tuulet eivät nipistele nenää ja kylmä sade kastele kasvoja, vaan pehmeän lämpöiset auringonsäteet lämmittävät kevyesti sydäntäni..... hiljaisen miehen sielua.

--------------------------------------------------

Pimeys..... se laskeutuu äänettömänä, silti toisinaan uhkaavana - välillä ahdistavana, toisinaan kuitenkin suurena turvaisana viittana ympärillesi - pimeys.

Pimeydessä olivat hekin, jotka hetki sitten vielä valossa kulkivat, he - jotka olivat auringon kirkkauden saaneet kokea ja tuntea, mutta..... pimeys tuli heillekin. Se ei kuitenkaan ottanut valtaansa, ei kahlinnut heidän sieluja, ei vienyt heiltä elämänhalua pois - ei - vaan antoi turvan, antoi hämärään omaa koskematonta kauneutta, jota ei valossa koskaan voinut kokea - ei edes kuvitella!

Pimeys.

https://www.youtube.com/watch?v=5-MT5zeY6CU

Heille pimeys soi jotain uutta..... jotain, mitä he olivat kaivanneet valossa kulkiessaan.... He pitivät toisiaan käsistä kiinni, antoivat vain silmiensä loistaa pienen kynttilän kajossa, mikä ainoana pilkahduksena rikkoi pimeyttä - tuoden siihen omaan väriään ja lämpöään.

He pitivät toisiaan käsistä kiinni..... istuivat vain hiljaa, tuntien ympärillä olevan pimeyden ja toisensa läsnöolon. Kämmenet hikosivat, mutta he eivät halunneet irrottaa otettaan toisistaan..... pimeydessä! Koska......... he olivat odottaneet pimeyttä - ja tuota hetkeä niin kauan. Ja nyt se hetki oli heillä siinä... vain siinä...... pimeydessä.

Vihdoinkin - pimeys - ja he uskalsivat........... salaa suudella varovasti toisiaan ensimmäisen kerran!

------------------------------------------------------------

Tuo rouva oli elämää nähnyt, sen huomasin kaikesta. Askel oli jo lyhentynyt, kasvoilla näkyi uurteita ja vauhti ei ollut enää kovin mairittelevaa. Vaan silti, sitkeästi päivästä toiseen tuo rouva kulki tiettyyn aikaan tuota puistotietä pitkin ensin kauppaan ja jonkin ajan kuluttua pientä, elämää nähnyttä ja varmaan maailmaa kiertänyttä, kassia varovasti kantaen kotiinpäin. En ollut alkuun kiinnittänyt häneen mitään erikoisempaa huomiota, mutta eräänä päivänä tajusin: Häntä ei ollutkaan näkynyt! Katsahdin kelloa ja huomasin, että hänenhän olisi jo aikoja sitten pitänyt kulkea tuosta... vaan ei. Mietin, olisiko sattunut jotain..... Mutta kiireet omani estivät enemmät pohdinnat.

Päivä kaksi meni taas... vanhan rouvan näin, varovasti kulkevan.... askeleitaan varoen, suorastaan arkaillen. Seurasin kulkua rouvan tuon.... hiljaa samalla pohtien, miten elää hän.

Jälleen meni päivä tai kaksi, rouvaa nähnyt en lain. Aloin miettimään ja pohtimaan, missä hän elääkään ja miten hän asuukaan. Päätin lähteä etsimään, naapureilta kyselemään - toivoen josko joku tietäisi rouvan tuon...... Eikä aikaakaan, onneakin tarvitaan, naapurini pariskunta tunsi rouvan vanhan tuon, hänestä kertoen sen - yksin asunut jo vuosia oli. Suunnan kodille rouvan sain, sitä etsimään lähdin...harhautuen hieman alkuun, anteeksi pyydellen ja etsien - lopulta erään talon ovelle päätyen.

Soitin kelloa, hiljaista - kukaan ei tullut avaamaan. Koputin ovea.... - hiljaista, kukaan ei tullut ovelle! Näin sisältä kajastavan valoa ja tiesin, rouva kotona olisi. Ehkä hän ei vain uskaltanut avata ovea. Huhuilin hieman vanhasta postiluukusta sisälle ja hetken kuluttua kuulinkin varovaisia askelia....Rouva ilmestyi vapisevan oloisena, kalpeana, ovelle. Näin, että hänellä ei ollut kaikki hyvin! Kerroin, kuka olin ja miksi tulin - hämmästyneenä hän pyysi minut hieman peremmälle. Astuin taloon vanhaan, astuin ajassa taaksepäin - vuosikymmenten päähän menneisyyteen - aikaan, jolloin nykyistä jatkuvaa kiirettä ei ollut kenelläkään mihinkään! 

Rouva kertoi olevansa yksin. Pojanpoika kiireinen, tytär niin kaukainen - eivät he ehdi tänne, eivät jaksa vanhaa auttaa... eikä hän osaa aina apua pyytää. Vapisevin käsin vesilasia hapuili, autoin ja kehoitin istumaan. Sanoin, että sukua en ole, emmekä tunne - mutta auttaa voisin ja jatkoin, että olin oppinut hänet tuntemaan täsmällisenä kulkijana, mikä sai rouvalle hieman punaa poskelle! Ilahtui sanoista ja hämmentyi, kyynelsilmin kuuteli kun kerroin ruokaa hälle hakevani.

Siitä alkoi ystävyys yli vuosikymmenten - ja hän sai itselleen hiljalleen lisää voimia, kuin kevään uuden ja iloisen....  https://www.youtube.com/watch?v=9E6b3swbnWg 

Hyvät ystävät, lukijat: Älkää ummistako silmiänne kiireittenne ja arkenne keskellä vanhemmilta ihmisiltä, jotka voivat todellakin olla ja elää yksin ilman mitään tai ketään! Pienikin huomioiminen ja auttaminen voi olla suurempaa, kuin osaatte kuvitellakkaan. Joskus tekin olette vanhoja!

--------------------------------------------------------