Translate - Google kääntäjä

torstai 29. lokakuuta 2015

Syksyn merkkejä ilmassa - ja kehossa.

No joo, selvästi huomaa ulkona, että päivät ovat kalsakkaita ja viileitä. Aurinko ei enää lämmitä
samalla tavalla ja tuuli tuntuu purevammalta. Öisin on parhaimmillaan ollut useita asteita pakkasta, jotenka
kyllä se talvi sieltä hiipii...... hitaasti mutta varmasti. Se hyvä puoli toistaiseksi syksyssä on ollut, että
ihan älyttömästi ei tuota vettä tms. ole taivaalta tullut - vielä!

Ja miten sitten syksy näkyy kehossa? No sellaista tyypillistä syysflunssaa tuntuu olevan.
Onneksi vuosia olen jo opetellut kuuntelemaan tiettyjä kehoni "valituksia" ja tiedän, miten reagoida,
eli pahasti en vielä vuoteenomaksi ole joutunut ja työtkin on pystytty tekemään.

Onhan tässä kaikkea muutakin sattunut. Taas saanut huomata, että on ihmisiä, jotka puhuvat mutta
eivät anna puheilleen painoarvoa, eli sanat ovat vain helinää! Myös ilokseni olen saanut nauttia hetkistä,
joita en olisi uskonut vielä pari vuotta sitten kokevani. Hauskaa on ollut, kiitos siitä....
---------------------------------------------------------------


Hei, älä sinä sure.... - ei maailma pärjää ilman sua!
Hei, älä sinä itke..... - sulle paljon on tarjolla täällä.

Älä anna toisten sanojen sua turhaan satuttaa.
Älä anna turhien haukkujen sun sielua musertaa.
Älä, hei - älä!

Hei, älä sinä sure..... - sulla paljon hyvää edessäsi on!
Hei, älä sinä itke.... - sua moni vielä tarvitsee avukseen täällä!

Älä anna noiden toisten, noiden tyhmien, sua turhaan satuttaa.
Sä olet hyvä - sä olet upea - sä olet sä, aito ja hyvä
- sellaisena kuin olet, koska se olet sä!

Hei, älä sinä sure.... - on parempi ilon kyyneleitä poskille valuttaa.
Hei, älä sinä sure.... -et ole yksin täällä, et kuitenkaan - milloinkaan!

Älä pelkää, että vain sinä olisit maailmassasi - yksin omassasi.
Älä turhaan mieti mustia mietteitä, anna noiden toisten niitä vahvistaa!
Sä olet hyvä - sä olet upea - sä olet sä, aito ja hyvä
- sellaisena kuin olet, koska sä olet sä!
Ja sä voit olla, juuri se - mitä olet, sinä hyvä - sellainen kuin olet!

Katse ylös ja elämään!                                          

Et tarvitse naamiota eteesi, et elämällesi!
Ole se upea itsesi - tästä eteenpäin ja aina.
--------------------------------------------------------------

Mulle kerroit itsestäsi. Nauraen kerroit ja kerroit..... annoit palaa sydämesi kyllyydestä!
Sä kerroit, miten elät - miten vain elät..... ja nautit elämästäsi!
Se kuulemma on täydellistä, niin täydellistä.

Mä kuuntelin ja kuuntelin. Sä, poikamiehen maailmaa - omaasi - kuvasit.
Kotisi oli sellainen, kuin tuollaisella nyt olla voi.
Näkemättä sen tiesin, kaikki samanlaisia - aina ja kaikkialla!

Sulle riitti elämääsi olut, urheilulähetykset, nainen välillä....... pitsaa naamaan
ja kavereiden kanssa hengailu. Etkä muuta edes osannut kaivata!

Mä kuuntelin ja huokailin, mietin mielessäni - mitä tapahtuu jos kohtaatkin jonkun,
jonkun joka sinut pysäyttää. Sanoin ajatukseni ääneen ja sä vain nauroit, sitä
tyhjää nauruasi, mitä kuulla sai jokaiseen asiaan - aina.

En jaksanut enempää, lähdin kävelemään vain heilauttaen kättäni mennessäni.
Sä lähdit omillesi ja hetkeen emme tavanneet, enkä sinusta mitään kuullutkaan.

Sitten yllättäin eräänä aamuna, samaan aikaan yhdellä huoltoasemalla kahvilla....
siellä olit sinä - murheissasi, mietteissäsi - hiljaisempana kuin koskaan.
Kysyin, mitä tapahtunut ja mikä on.
Murahtelit hiljaa, et halunnut ensin sanoa mitään ja kun olin poistumassa paikalta, avasit suusi.
"Sä olit niin oikeassa! Mä en tajua, miten mä voin olla näin tyhmä!"
Katsoin sanattomana sinua ja kerroit.....

Olit tavannut naisen, täysin erilaisen kuin ketään aiemmin. Hän vei sinulta jalat alta saman tien ja
sinulle iski halu saada tuo nainen pauloihisi. Viettelit tarjoamalla iltaa, nauroit hänelle ja hänen jutuille...
kuuntelit ja olit hyvä seuralainen, mutta kun veit hänet kotiisi.... loppui romantiikka lyhyeen!

Hän ei kestänyt asuntoasi! Kaikkialla oli pitsalaatikoita, oluttölkkejä, likaisia vaatteita, sohvalla
ties mitä..... keittiöön ei edes voinut katsoa.
Oli lähtenyt saman tien!

Sä olit ymmälläsi, et ymmärtänyt alkuun mistä hän oli ottanut itseensä ja lähtenyt.
Olit vain lysähtänyt sohvalle ja alkanut kittaamaan kaljaa katsellen jotain räiskintäleffaa....
Kunnes olit saanut tekstarin..... tuo nainen kertoi, että jos olet oikeasti tuollainen, millainen kotisi on
- ei ihme, että sinulla ei ole ketään vakituista, eikä varmaan koskaa tule olemaankaan.

Se sai sinut pysähtymään!
Olit katsellut ympärillesi ja tajunnut, että ehkä ei ihan paras tapa saada naista.....
Päätit yrittää muutta tapojasi - ja hetkellisesti se olikin toiminut.
Olit anteeksi pyytänyt naiselta ja luvannut siistiä kotisi, näyttää millainen olet oikeasti ja
tämä antoi sinulle mahdollisuuden......
Oli tullut sovitusti kylään ja kotisi olikin ollut siisti, kuten sinäkin - ja ilta oli ollut hyvä, kaikkinensa.
Hän oli lähtiessä sanonut olevansa pari viikkoa poissa maisemista, mutta tulisi heti palattuaan
kaverin luokse - mistä olit ollut iloinen.

Mutta kaksi viikkoa sinulle oli liikaa - sorruit kaikkeen vanhaan ja kun tuo unelmiesi nainen
saapui luoksesi, kohtasi häntä se näky, mitä hän vähiten kaipasi - entinen sinäsi!
Kääntyi kannoillaan ja katosi.

Ja nyt olet siinä ja valitat! Vieläkään et täysin ymmärrä, miksi hän lähti ja mitä teit väärin.
Totesit vain, että.... taidat lähteä baariin illalla - kai sieltä taas jonkun mukaan saa.

Huokaisin - jotkut eivät opi koskaan, eivät koskaan!
Jatkoit elämääsi - tyhjänä - ollen vain Mr Nobody, niille naisille.... jotka jäivät vain unelmiisi.

------------------------------------------------------------------------

Kuka aamulla hymyili?
Kuka?
Sinäkö?

Hyvä! Niin minäkin!
Muista, aamusi alkaa hymyllä..... vaikka sataisi, vaikka tuulisi,
vaikka maailma mielestäsi kaatuisi.... muista tämä:
Aamusi alkaa hymyllä - aina.

Mille sitten hymyilet?
Mille, jos sanot että vain huolia on?
Niin, mille....

Ole onnellinen - sinä elät!
Taas päivä vaikka mihin.
Ole onnellinen - sinulla on katto pään päällä!
Taas on turvaisa satama mihin tulla reissuilta.
Ole onnellinen - pieni auringonsäde ikkunan takaa on juuri sulle!
Pieni sadepisara poskellasi voi olla suukko häneltä, joltain.....
- ja syy hymyillä, taas!

Älä siis paina päätäsi alas - älä murehdi liikoja.
Elämäsi on ihanampaa, kun muistat - herää hymyillen, joka aamu.

Siis kuka aamulla hymyili?
Kuka?
Sinäkö?

Hyvä! Niin minäkin.... kuten taas huomenaamunakin.
--------------------------------------------------------

Mä tunsin sydämessäni jotain kadonnutta.... kauas sieluuni hautautunutta!
Se ryöppysi sieltä esille, vahvana... silti arkana.
En uskaltanut ääneen sanoa, en sitä kenellekään kertoa.......
- pelkäsin, että ..... se ei ehkä olisikaan totta..... - pelkäsin tunteitani!

Mä tunsin jotain - mitä joskus kauan, kauan - liian kauan - sitten olin saanut kokea.
Mä tunsin, mutta en uskaltanut sitä julki tuoda.
Sisälläni kuohui, mieleni seilasi sinne..... mieleni seilasi tänne.... mieleni etsi jotain
kiinnekohtaa, jotain ajatusta - apua sieltä täältä - sinulta!

Sä kerroit sanoin, sä kerroit teoin, sä kerroit kosketuksin....
Kaikki ne kertoivat mulle, mitä ajattelit.
Ja silti epäröin, epäröin ja epäröin.......... loin turhia kauhukuvia, pimeitä ajatuksia
- peläten, että tämä ei olisikaan totta - ei aitoa, sittenkään.

Hiljaa toivon päivittäin, että sieluni uskoo sanoja, silmäni näkeviä tekoja ja
sydämeni ymmärtää totuuden - ja saisin tuon sieluuni syvälle
hautautuneen tunteen päästää kokonaan irti, valloilleen!

--------------------------------------------------------------------------











































































torstai 15. lokakuuta 2015

Elämä on täynnä outoja kiemuroita!

Jos joku valittaa, että elämä on tylsää ja yksitoikkoista, niin itse en voi sanoa samaa!
Viime viikot ovat olleet sellaista menoa ja meininkiä monilla tavoin, että on toisinaan ihme
että olen edes kunnolla saanut nukkua - tai no sekin on toisinaan ollut silkkaa ylellisyyttä,
että on muutaman tunnin nähnyt unia ja taas on jatkettu eteenpäin.

Mitä sitten on sattunut? Sitä en ala tässä ruotimaan liiaksi, mutta voin sen verran sanoa,
että tällaista olotilaa ei ole miehessä ollut vuoteen. En halua liioitella ja sanoa, että "useampaan vuoteen",
koska sitten joillakin voisi herätä liiallinen uteliaisuus, enkä jaksaisi kaikkea selvittää - ainakaan täällä.

Töitä on tullut tehtyä tasaisen tappavaan tahtiin, eli ei juuri noita vapaapäiviä ole ollut, mutta
enpä niitä ole hirveästi kaivannutkaan....... ja rahareikiä kyllä riittää, sen voin sanoa!
-------------------------------------------------------------------
Lisäilin tuonne perään hieman luettavaa, eli tervemenoa katsomaan, mitä sieltä löytyy! (15.10.2015)
-------------------------------------------------------------------

Miksi otit lankani, sen ohuen, sen elämänlankani käsiisi?
Miksi pusersit sitä, ahdistit minua?
Miksi?

Miksi et antanut sen olla vapaana, nauttia elämästä ja maailmasta?
Miksi et suonut sille valoa auringon ja kuutamoöiden kauneutta?
Miksi?

Mä huusin sulle usein, avuttomana......
Mä huusin ja huusin, kyyneleet silmissä.
Mä odotin sun kuuntelevan, toivoen että antaisit elämänlankani
elää vapaana - antaa minun elää onnellisena..... ja mä huusin....

Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin ahdistavan puristuksen sydämeni ympärille!
Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin raastavan kidutuksen sielulleni!
Ja siltikään sä et antanut mun elää..... et antanut mulle valoa... et
yön raikkautta - et onnea, et hetkeäkään......pientäkään.

Miksi?
Sitä huusin, sitä kysyin.... uudestaan ja uudestaan.... päivästä toiseen,
yöstä uuteen - aina uudestaan ja uudestaan.

Vaan lopulta sain kerättyä voimia, irrotin itseni sinusta - sain langat käsiini omiin
- ja pääsin tuntemaan raikkaat tuulet ja auringon - sain tuntea elämän, ilman sinua!
---------------------------------------------------------


Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Yllätit minut!
Sä vain tulit....
En edes odottanut sinua, en mitään - en ketään.
Sä vain tulit....

Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Lähestyit minua!
Sä kosketit minua.....
Enkä edes alkuun ymmärtänyt, miksi tulit luokseni - juuri minun luo.....
ja sä vain kosketit minua....

Sä hymyilit, kuuntelit... syleilit.
Otit minut lähellesi, pidit minut siinä - puristit itseäsi vasten....
Huomasin, en halunnutkaan siitä pois, en ollenkaan!
Vaikka en sitä alkuun tajunnutkaan.....
ehkä mieleni kapinoi, pelkäsi.... varoi, vaikka nautti.....

Sä jäit vierelleni, vaikka tiesit etten helppo ollutkaan.
Sä jäit lähelleni, kuunnellen minua.... hymyillen.
Sä jäit siihen.....
Enkä enää halunnut sinun siitä lähtevän enää mihinkään!

Ja aikaa kun kului, mä tajusin että olit onneni, se kadoksissa ollut....
- se valo sieltä sisältäni, mikä joskus sammutettiin minulta!

Enkä enää halunnut muuta, kuin tuntea sinut lähellä.... valonani, onnenani!
Ja joka päivä kiitin sitä hetkeä, kun sä vain tulit elämääni....
----------------------------------------------------------------

Taas istun koneella, näpyttelen tekstiä hämärässä....
mietin sanoja... toimisiko tuo tuossa, menisikö tuo tämän kanssa.
Päässä pyörii asioita, mietin ja mietin.

Äh, ahdistaa.... miksi ei tuo rimmaa ollenkaan?
Kiukuttelen itselleni ja taas yritän ja yritän!
Laitan taustalle soimaan jotain, vaan en sanoja kuuntele.... uppoudun vain säveliin.....

Ei auta, ei.... istun koneella - tuijottelen sen kalvakasta valoa näytöltä ja mietin.
Miksi sanat seisoo mielessäni? Miksi ne eivät vain siirry sormieni kautta
kirjaisimille ja tarinoiksi? Miksi?

Taasko menee yö siihen, että raavin päätäni ja kiroan itseäni?
Taasko vain yritän ja yritän, enkä saa mitään aikaan? Ahdistaa!

Lopulta annan periksi, päätän pisteeseen jonkun kirjoitelman ja
huokaan raskaasti tajuten, tämä yö ei ollut minun.... - ei tarinoiden...... ja lähdin nukkumaan.
.................................................................................................


Kirpeä syksyinen sunnuntai. Olin kävellyt jo jonkin aikaa.... taivaltanut vailla suuntaa....
Mietin hiljaa askeltaessani elämääni, taakse jäänyttä ja olevaa....
- en uskaltanut tulevaa ajatella, en suunnitella.

Aikani käveltyäni tulin pienelle tielle, mikä oli täynnä puista pudonneita syksyn lehtiä.
Potkin niitä eteenpäin mennessäni ja hymyilin. Tuuli otti kiinni joihinkin
lehtiin, pyöritellen niitä hetken ilmassa, ennen kuin armahti nuo ja antoi laskea takaisin maahan.

Kuljin lehtien peittämää pientä tietä ja tulin vanhan rautatien varrelle.
Näin heti, että hetkeen ei liikennettä tuolla radalla ollut, ei hetkeen... ei toiseen.
Katselin kumpaankin suuntaan..... mitä olisi tuolla - tai mitä tuolla.
Mietin, kumpaan suuntaan rataa kulkemaan lähtisin.

Toinen suunta näytti tutulta, jo nähdyltä - kuin jo koetulta elämältä..... menneeltä.
Toinen suunta taas houkutteli.... ja päätin lähteä katsomaan, mitä radan varrelta tulii vastaan....
Lähdin kävelemään.... rata houkutteli minut seikkailuun - suuntaan uuteen.....
Ja tajusin, että se vei minua matkaan uuteen elämään, suuntaan ennen kokemattomaan!
Hymyilin, uskalsin - sittenkin - katsoa, mitä tulevassa olisi minua odottamassa.

Kuljin ja kuljin. Rata mukaili maastoa, väliin ollen täysin piilossa - peittyneenä alle lehtien....
ja minä kuljin niitä pois, sivuun potkien. Hymyilin!
Rata vei ja vei, yhä pidemmälle jonnekin.... missä en ollut vielä aiemmin!
Ja mitä pidemmälle tuota rataa kuljin, sitä enempi taakseni sain jättää ne asiat,
joita en halunnut enää edes muistaa........

Jatkoin matkaa, syksyinen sunnuntai kietoi minut syleilyynsä kirpeän viileään...
vaan minua ei paleltanut, ei väsyttänyt.... - ei!
Koska tuo rata syksyinen yhä pidemmälle minua vei, johonkin uuteen - kiehtovaan......sinne.....jonnekin.
-----------------------------------------------------------------

Miksi en uskonut, mitä sinä sanoit?
Miksi epäilin kauniita sanojasi ja noita loistavia silmiäsi?
- olin epävarma, olin hämmentynyt....

Miksi sinä olit siinä?
Niiden kaikkien sanojeni jälkee, vielä siinä - ja pidit minut lähelläsi.....
- olin ihmeissäni, olin yllättynyt!

Kysyin itseltäni uudestaan ja uudestaan, saamatta vastausta ollenkaan.
Kyselin sinulta silmilläni, enkä tahtonut ymmärtää kun säteilit siinä - minulle...
- tämä on niin totta, tämä on todellakin niin totta!
Me olisimme me, emmekä ketään enää maailmasta etsisi, tahoillamme.

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni ..... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Etsin suuntaa, rakkauden kompassilla.... ja neula osoitti vain uudestaan ja uudestaan....
- yhteen suuntaan, kohti sinua!

Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mieleni ymmärtämään - ei, ei tämä ei olisi leikkiä enää
- siihen en enää halunnut ryhtyä, enää joutua - olla vain pelinappulana tunteiden!

Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni .... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!

Ja sinä vain hymyilit minulle, pidit lähelläsi - kerroit sen silmilläsi:
Kompassi rakkauden suunnan näytti puhtoisen, siinä oli paikka yhdelle, juuri tämän miehen!
Enkä muualle enää edes halunnutkaan...

------------------------------------------------------------------

Näin heidät jälleen kerran.
Kävelivät hitaasti kahdestaan, vain toisiaan kädestä pitäen..... hiljaa....
Näin olivat kulkeneet jo vuosia ja taas vuosia.

Kasvoista näki, että he olivat onnellisia yhdessä!
Vaikka vuodet olivat jo sileät kasvot uurtaneet ryppyisiksi ja askeleet eivät
enää olleet yhtä lennokkaita, kuin nuorina ollessaan - silti he, kahdestaan käsikkäin
- päivittäin -
kulkivat tuota samaa tuttua kävelytietä pitkin, kuten nytkin.

Usein olin heidät ohittanut kiireellä, ilman syytä.
Joskus kuullut heidän hiljaa ihmettelevän maailman menoa ja kaikkien
kiirehtimistä joka paikkaan - jopa ilman syytä!
Se sai minutkin miettimään, pysähtymään jopa hetkeksi ja katsomaan heitä uudelleen.

Heillä ei ollut kiire! Silti he ehtivät mainiosti joka paikkaan, aina.
Mutta se, mihin he olivat ehtineet todellakin ajoissa - oli toistensa sydämet!
Sen näki - edelleenkin.... he olivat onnellisia yhdessä.

Kädet pitivät tiukasti toisista kiinni, kun he omaan tahtiinsa kävelivät
tuolla kävelytiellä, kuten nytkin - tänä syksyisenä päivänä.
Väliin katsahtivat toisiaan, sanomatta sanaakaan, mutta silmistä sen saattoi nähdä:
"Minä rakastan sinua!" Ja saatoin kuvitella, kuinka nuo vanhat - elämää nähneet
kädet puristuivat ehkä aavistuksen enemmän yhteen.

Tänään kävelin hitaasti, heidän tahtiinsa - hieman heidän jäljessään.
Varmaan aavistivat, etteivät olleet yksin, mutta se ei heitä häirinnyt.
Olivat jo kokeneet elämässään niin paljon, että yhden miehen käveleminen
ei enää heidän maailmaa hetkauttanut.

Askeleet veivät heitä hitaasti, heidän tahtiin, eteenpäin.... - samoin minua.
Jonkin matkaa jatkettiin, lopulta päätin vaihtaa suuntaa ja katsoin vielä kerran
heitä ihaillen, kunnioittaen - tuntien sisälläni jotain sanoin kuvaamattoman kaunista....
Toivoen, että itsekin joskus.... vuosikymmenten kuluttua saisin kulkea hänen kanssa samoin!

-----------------------------------------------------------------------






















































































































































































torstai 1. lokakuuta 2015

Kuinka vaihtuukaan syyskuu lokakuiseksi...

Huh huh, sanoisin! On ollut sellaista menoa ja meininkiä monin tavoin viime viikot, että
en valitettavasti ole ihan itsekään "kartalla" ollut joka käänteessä, mitä on joutunut kokemaan.
On ollut positiivisia asioita, mutta - kuten niin tavallista - myös ikäviäkin.
Kaikkea mahtuu hiljaisen miehen maailmaan...

Muutama asia on harmittanut jonkin aikaa, esim. se että on henkilö / henkilöitä, jolle tai joille on
melkoisen mahdotonta näemmä pysyä sanassaan ja tehdä tietty(jä) asioita.
Väännä siinä sitten tällaisten vuoksi itseäsi asioista toiseen, koita selvitä kuiville ja elää
niin rennosti, kuin vain pystyt - tietäen, että jotkin ongelmat odottavat kuitenkin seuraavanakin päivänä!

Mutta ei pahaa, ettei hyvääkin - kuten sanoin. Olen saanut hymyillä enemmän, kuin mitä koko kesänä
olen hymyillyt. Kiitos siitä (sens.)! Edellisen kerran tunsin olevani onnellinen saman kaltaisesti alkuvuodesta
ja viime vuoden lopulla. Muistan hyvin esim. viime jouluaaton......

Mutta se elämän kuvioista. Varmaan 99% lukijoista veti jo ranteitansa auki.
-----------------------------------------------------------------------------

Siinä se vain oli....
yksinäinen lasi edessäni - ja turhaan taasko odotin häntä...
Turhaanko?
Odotin ja sivelin lasin pintaa, sen hieman rosoisia muotoja tutkiskelin sormillani.
Hiljaisuudessa istuen, tuon kaiken hälinän keskellä, yksin....

Siinä se....
Olin ja mietin, odotin...
Turhaanko?

Lasi nousi huulilleni, siemaisin jo lämmennyttä juomaa. Jäät sulaneet....
Katselin hiljaa lasia, pyöräyttelin kädessäni ja mietin... odottaen.
Turhaanko?

Pyysin itselleni palan paperia ja kaivoin taskustani kynän.
Päätin kirjoittaa viestin..... koska häntä ei näkynyt.
Odotin - ja odotin....

Paperi oli edessäni, tyhjänä. Tuijotin sitä ääneti.
Olin omassa hiljaisuudessani, tuon hälinän keskellä... yksin, kaikkien joukossa.
Pyörittelin pieniä kuvioita siihen, en saanut sanoja aikaiseksi. Ahdisti, kun odotin.
Turhaanko?

Lopulta aloin kirjoittamaan..... hänelle.
Sanoja syntyi hitaasti, jokaisen mietin erikseen - samalla odottaen,
kun kuulin takaani äänen.... hänen!
Käännyin, yllätyin..... ei ollutkaan turhaa.... odottaa, häntä!

Rypistin nopeasti paperin, työnsin taskuuni ja halasin häntä
- halasin lujempaa kuin koskaan, koska hän oli sittenkin hän - ja hän oli siinä!
Enkä enää koskaan odottanut turhaan.
---------------------------------------------------------------

Sä olit elämässäni pienen ajan, mutta sydämessäni ikuisuuden!
Sä teit sinne oman pienen kolosi, minusta onnellisen.
Sä olit "vain" sä..... ja minä, kaikkeni hyvällä tahdoin sulle.

Sä olit.... olit niin kauan kuin halusit.
Sä nauroit, sait minutkin nauramaan.....
Sä säteilit, sait minut sillä hymyilemään....
Sä olit "vain" sä.... - silti paljon enemmän!

Mutta miksi sinä yhtenä arkisena iltana,
miksi - vain poistuit?
Huusin silmilläni perääsi, ääntä en saanut suustani.
Kuuntelin viimeisiä askeliasi,
ennen kuin ne katosivat.... kaikuen kadun kosteuteen.....

Kului aikaa, vaihtuivat tunnit päiviksi - päivät viikoiksi...
Tuli viikoista kuukausia.... sinä silti olit siellä,
sydämessäni, pienessä kolossa!

Sitten, jostain yllättäin - sain kuulla sinusta, hetken vain!
Avasit sen pienen kolon oven sydämestäni, toit sinne
uutta valoa - hetkisen.....
hymyilin, taas pitkästä aikaa - hymyilin.
Koska sä olit "vain" sä, silti aina paljon enemmän.

Varovasti kyselin, missä sinua näkisin....
Ehkä siellä - ehkä tuolla - ehkä täällä.
Oliko aika oikea? Mietin, sitä sinullekin sanoen.
Ehkä on, ehkä ei, tiedä sitä kummankaan sydän ei.
Vaan se riski otettava on, kohdattava hiljaa - nähtävä,
onko toinen onneton..... ilman toista edes tuttuna, ihmisenä......
silti pienen kolon sydämestä omistavana!

Ja muutama yö jo unessa on kertonut, näyttänyt....
- sä kävelet sieltä jostain takaisin, kohdata annat,
koloosi omaa et kokonaan sulje - sydämestäni mun.
Annat sen hymyillä, edes hieman - kuten annoit ennenkin!

Sitä toivoen - odottaen...
------------------------------------------------------------

Tuskaa hei, tuskaa ei.... tuskaa sitä tahdo elämä kenenkään ei!
Tuskaa hei!
Sitä on, sitä vain on.... sille voi ketään ei - ei mitään ei.
Tuskaa hei!

Sitä on, sitä vain on..... sille et voi mitään, sitä vain on.
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!

Sä voit huutaa apua, sä voit koittaa paeta, sä voit vain koittaa...
Mutta et sä pakoon pääse, hei.... sitä tahdo elämä kenenkään ei!
Tuskaa hei!

Mut´ se kuuluu elämään, se kuuluu - se vain kuuluu....
Sille mahda mitään, ei - sitä pakoon kukaan pääse ei.
Sitä silti tahdo elämä kenenkään ei!
Se on sitä, se vain on - hei.
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!

Ja kun sä väliin luulet, että sen olet voittanut,
sen kaiken jo kokenut.... se tulee... se silti elämääsi tulee....
Tuskaa hei!
Tuskaa hei!
Ja siellä se taas on, sille mahda mitään ei.....
Se vain on, se
Tuskaa hei!
---------------------------------------------------------------

Muistan ensimmäisen aamun kanssasi!
Muistan, kuinka mua rapsuttelit.
Muistan, miten toivoin että kellot vain olisivat seisahtuneet.....

Niin halusin siihen jäädä, siinä olla...... tuntea sinut lähelläni,
juuri sellaisena - aina!
Niin halusin..... sisältäni saakka hymyilin!

Annoin sun helliä, hyväillä... tehdä sitä, mitä itse halusin
tehdä sulle..... annoin kerrankin itselleni luvan nauttia!

Katsoimme toisiamme silmiin. Sain suudelman, täynnä auringon valoa,
täynnä välittämistä, täynnä..... sitä mitä emme sanoneet, mutta minkä
tunsimme jossain sisällämme olevan - sieltä esille tulevan!

Muistan ensimmäisen aamun kanssasi!
Muistan kuinka minulle kuiskailit.
Muistan, miten toivoin että kellot vain olisivat seisahtaneet.....

Niin halusin kaiken olevan, juuri noin - kanssasi.
Ja miten sainkaan huomata....
kaikki aamut kanssasi olivat samanlaisia, kuin aamu ensimmäinen - kanssasi!

Enkä enempää toivoa voinut, en edes kuvitella osannut.......
Siinä oli jo kaikki, siinä olit - sinä!
--------------------------------------------------------------