Translate - Google kääntäjä

torstai 22. elokuuta 2019

Seikkailua olevassa ja tulevassa

Hei vain. Hieman on ollut tarina "jäähyllä" ja se on osin vain laiskuuttani.
Kaikkea on tullut kesä ja alkusyksy tehtyä, niin on tämä kirjoittaminen jäänyt.
Pistetään tarinaan muutama rivi lisää, jotta se taas saataisiin ehkä elämään. (22.8.2019)
----------------------------------------------------------------

Ensimmäinen mietteeni:
"Miten tähän olin joutunut ja missä oikein olin"?

Nousin ylös istumaan sängyn laidalle ja ihmettelin ympäristöä!
Olin jossain yllättävän rähjäisessä huoneessa, en ottanut oikein selvää oliko
se majatalon pahin koppi vai jonkin hörskän takahuone, mihin minut oli saatettu.
Mutta se, että edes olin tuollaisessa paikassa - se ihmetytti.
Päätä kivisti!

Suljin silmäni ja toivoin, että olisin nähnyt ja kokenut vain unta - vaan ei.
Ulkoa kuuluva meteli, liikenteen äänet ja ihmisten hälinä, kertoivat minulle sen
että todellakin olin jossain - jossain missä en ollut koskaan ollut ja en edes tiennyt,
missä olin tai miksi. Ravistelin itseäni ja nousin ylös. Sen sängyksi kutsutun
lavitsan vierellä oli avoin matkalaukku, katsahdin sitä: Se oli täynnä
omia vaatteitani. Mutta miksi ja kenen toimesta ne oli tänne tuotu?

Astelin ikkunaan. Sitä peitti virtsankellertävä repaleinen verho, vedin sitä hieman sivuun ja
katsahdin ulos. Ikkunakin oli sen verran törkyinen, että siitä tihrustaminen vain lisäsi kipua
pääkopassani - minua janotti! Näin pöydällä vesikannun ja melkein puhtaalta näyttävän lasin,
mutta epäröin..... uskaltaako tuota vettä juoda. Mutta jano oli kovempi, kuin järjen sana ja
kaadoin kannusta lasillisen vettä itselleni. Se oli lämmintä.

Istahdin sängylle ja katselin huonetta. Siinä ei ollut tuon epämääräisen sängyn lisäksi mitään
muuta, kuin se yksi pieni pöytä missä oli se vesikannu ja lasi. Seinällä roikkui vinossa
peili, mikä oli haljennut toisesta alakulmastaan. Matkalaukussa oli vaatteitani ja aloin penkomaan
sitä, toivoen että löytäisin jotain, mikä paljastaisi miksi oikein olen täällä - ja missä edes olen.

Mietin kuumeisesti samalla, mitä oli tapahtunut! Viimeisin muistikuvani oli, kun kävelin
kotikaupungissani kaupasta kohti kotia. Muistan katsoneeni kelloa ja se oli ollut n. 13.00.
Samalla kelloa vilkaistessani väistin kahta vastaantullutta miestä, jotka mielestäni kävelivät
jalkakäytävällä hieman leveästi, toinen tönäisi minua hieman - pyyteli anteeksi ja jatkoi matkaa.
Muistan, kun jonkin ajan kuluttua minulla alkoi korvissa soida - tai oikeastaan siristä!
Sitten muisti on katkennut.....

Oveen koputettiin ja samassa tuohon ränsistyneeseen huoneeseen tuli mies. Tällä oli kokoa
ja näköä sen verran, että tiesin että on parempi olla vastustelematta - mitä hän sitten onkaan
ehdottamassa tai sanomassa. Jotain mies selitti, mutta en tajunnut sanaakaan.
Varmaankin hän ymmärsi, että olin täysin "pihalla" hänen selityksistään ja hän viittilöi, että
otan matkalaukun ja seuraan häntä. Huomasin matkalaukun vierellä kenkäni ja takkini.
Heitin kengät jalkoihini ja takin niskaani ja astelin tuon gorillan kokoisen miehen perässä
ulos huoneesta. Tulimme pieneen käytävään ja sen päässä aukeni isompi huone.
Siellä oli pieni vastaanottotiski. Tajusin, että olin jossain majatalossa tai motellissa.

Vastaanottotiskiä vastapäätä istui epämääräisen ruskealla nahkatuolilla siniseen pukuun
sonnustautunut mies, joka tuijotti minua herkeämättä. Hetkeen ei tapahtunut mitään.
Seisoin ja ihmettelin, mitä tämä tarkoitti - sitten hän nousi ja asteli luokseni.
Hieman epämääräisellä vivahteella, heikohkolla Suomella, hän selitti minulle että oli
hieman pahoillaan, että he olivat joutuneet tekemään sen mitä olivat tehneet.

"Niin mitä olette tehneet - ja missä oikein olen ja miksi?"
Hän nosti kätensä ylös, tajusin vaieta. Varmaankin saisin vastaukset kysymyksiin
jossain vaiheessa. Hän kaivoi povitaskustaan pienen kirjekuoren ja antoi sen minulle.
Siellä sisällä oli pari matkalippua ja jokin pieni metallinen esine.
Sillä ei ollut kokoa kuin ehkä 3 senttiä suuntaansa ja se oli todella ohut. Se taipui hieman.
Kysyin, mikä se oli, mutta tuo sinipukuinen mies ei sanonut mitään siihen
- sen sijaan hän kertoi, että minun pitää nopeasti mennä "Gostilna Slap" nimiseen
ravintolaan. Ihmettelin, miten pääsisin sinne. Hän vain nauroi ja sanoi:
"Kyllä sinä tiedät!" Samassa hän ja tuo järkälemäinen mies poistuivat.

Jäin ihmeissäni yksin tuon majatalon aulaan. Pidin kädessäni tuota pientä metalliesinettä
ja toisessa kädessäni oli nuo kaksi lippua. Toinen oli junalippua ja toinen lentolippu.
Mutta lentolippu ei ollut minun nimelleni, vaan aivan tuntemattomalle henkilölle osoitettu.
Päätin pitää sen kuitenkin mukanani. Laitoin liput kuoreen ja kuoren povitaskuuni, missä
tunsin olevan jotain muuta: Nappasin sieltä - passin. Avasin sen ja tunnistin itseni.
Mutta nimi! Se oli sama, kuin mikä oli lentolipussa - mutta enhän minä ole tuo....

Samassa tunsin, kuinka päässäni sirahti - kevyesti. Jouduin sulkemaan hetkeksi silmäni
sen takia ja kun avasin ne, näin......

Pelästyin! Hyppäsin taaksepäin ja suljin silmäni. Ei, tämä ei voi olla totta!
Huusin suoraa huutoa, mutta kukaan ei kuullut - ketään ei tullut paikalle.
Avasin silmäni..... näkymä oli edelleen edessäni. Mitä minun silmilleni oli tapahtunut?

Katselin ympärilleni kuin joidenkin kiikareiden läpi!
Näkökentässäni näin etäisyysviivoja, vaihtuvia numeroita ja jopa kellonajan.
Mitä tämä on?
Ravistelin itseäni, nipistin - ei, se ei auttanut.
Tämä ei ollut unta!

Sitten huomasin, että se pieni metallinen esine... siitä hehkui pieni sinertävä valo. Katselin sitä hetken ja jostain syystä minulle tuli
tunne, että tuota esinettä on pyyhkäistävä. Tein niin ja samassa.......
näkökenttäni palasi normaaliksi!
Mietin, oliko se sattumaa vai mistä kaikki johtuu. Samassa muistin, että minun piti
päästä "Gostilna Slap" nimiseen ravintolaan.
Astuin ulos. Aurinko paahtoi koko terältään ja kadulla liikenne oli melkoisen runsasta.
Mietin, miten saisin taksin itselleni - mutta samassa tajusin, että minulla ei mahdollisesti ole
rahaa. Kaivelin taskujani, enkä ehtinyt niitä pitkään tutkia kun eteeni kurvasi
pieni auto, josta hyppäsi mies ulos:
"Juu get in nau!" Hieman kuin huonolla ralli-englannilla. Koitin vastustella, mutta hän
lausui hieman hiljempaa sen nimen, mikä oli kuvallani varustetussa passissa.
Nousin autoon ja se ampaisi matkaan renkaat ulvoen.

Samassa kuului sireenin ääni. "Sambadi iis veri interesting tu juu mai frend!"
Ymmärsin hyvin, sillä näin kyytini takaikkunasta, kuinka meitä lähestyi paikallisen
virkavallan kulkuneuvo melkoisella vauhdilla valoja välkäytellen ja sireenit soiden.
"Nou probleemo..... weit weit....!" Vieressäni takapenkillä istuva kaveri tuumasi ja
totta, erään risteyksen ylitimme nippanappa kuorma-auton keulen edestä ja tuo
auto taas tukki sen jälkeen risteyksen niin, että poliisit eivät enää olleet perässämme.

Matka jatkui hetken aikaa ja yllättäin pysähdyimmekin sen ravintolan eteen, minne minun
piti päästä. Nousin ulos autosta - ja samassa... - jäin yksin.
Piha oli autio. Muutenkaan ei missään näkynyt liikennettä. Mietin, mitä nyt - mutta
päätin astua sisälle ravintolaan.
---------------------------------------------------------------------------------------
(20.3.2018 uusi osio)

Jotenkin epätietoisuus siitä, että minulle tapahtuu jotain, kun astun ravintolaan,
valtasi mieleni juuri kun olin ottamassa ulko-oven kahvasta kiinni. Peräännyin
taaksepäin pari askelta ja se ehkä kannatti:
Kuulin sisältä pari terävää metallista ääntä ja ehdin heittäytyä juuri maahan, kun ulko-ovi
paiskautui räjähdyksen voimasta ylitseni kadulle!
Räjähdyksen ääni veti korvani lukkoon ja jostain syystä päässäni alkoi surista omituisesti.
Makasin hetken liikkumatta, olin aivan varma, että olin loukkaantunut.
Haistoin palaneen hajun ja nousin seisomaan. Kadulla ei näkynyt liikettä ja sitten....
- yllättäin näkökenttäni, koko näköni, muuttui!
En nähnyt enää mitään normaalina.... katselin ympäristöä kuin yökiikareiden läpi.
Räpyttelin silmiäni, mutta mikään ei auttanut. Ravistelin päätäni.... ei - edelleen kaikki
näkemäni oli kuin olisin katsellut infrapunakiikareiden läpi maailmaa!

Ja se ääni päässäni, se surina - se voimistui. Tunsin oloni heikoksi - minua huimasi.
Päätin, että on parempi poistua nopeasti paikalta. Kävelin hoippuen jonkin matkaa ja
sitten näin pienen auton parkkeerattuna erään talon sivustalle. Mitään ajattelematta
kävelin sen luo, kurkkasin sisälle - no ei tietenkään avaimia ja ovet lukossa.
Mutta jostain syystä toimin kuin unessa:
Muutaman sekunnin taiteilun jälkeen auton ovi oli auki ja hetkessä yhdistelin muutamia
johtoja ohjauspyörän alta ja hetken kuluttua auto olikin jo käynnissä! Nousin penkille ja hetkessä olinkin hurauttanut
pois paikalta. Jostain syystä minua jahdataan ja en tiedä, voinko luottaa keneenkään...
Oli parempi päästä hetkeksi johonkin, missä saisin olla rauhassa!

Kaivelin ajaessani esille ne liput, jotka olin tunkenut kuoreen ja povitaskuun.
Pysähdyin pienelle parkkipaikalle ja huomasin, että näköni alkoi palautua normaaliksi.
Mutta miten ihmeessä välillä näen kaiken niin erilailla? Ja se surina?
Entä mikä se pieni metalliesine oikein on?
Samassa tajusin, että sillä saattaa olla jotain tekemistä näköni kanssa!
Nappasin esineen käteeni, katselin sitä hetken. Siinä ei näyttänyt olevan mitään saumoja
tai näppäimiä, ei koloja - ei mitään. Se tuntui olevan yhtä palasta - ei mitään muuta.
Muistin, kuinka olin pyyhkäissyt sitä aiemmin ja silloin oli...

Mitään ajattelematta pyyhkäisin metallipalaa - ja samassa näkökenttäni muuttui jälleen
kuin kiikareiden takaa katselisin kaikkea! Pyyhkäisin uudelleen, näin kuinka siinä paloi se
pieni sininen valo.... mutta nyt ei tapahtunut mitään! Näkökenttä oli edelleen kuin kiikareiden
takaa katsottuna. Aloin tuskastua, pyyhkäisin - ravistelin - koputtelin. Kirosin.... mutta
mitä ihmettä: Kirosin ääneen kielellä, jota en edes tunnistanut!
Sitten jotenkin painoin peukaloni tuon sinisen valon päälle ja - näköni palautui.
Mietin hetken, uskallanko kokeilla uudelleen, mutta päätin jättää näölläni leikkimisen
hieman toiseen kertaan. Samassa mieleeni tulvahti outoja muistikuvia jostakin todella
erikoisesta paikasta - missä en mielestäni ole ollut, mutta mikä silti vaikutti tutulta ja koetulta.

Mieleeni tulvahti kuvia oudon kalvakkaalla valolla varustetusta huoneesta, se oli kuin
jonkin laboratorion testihuone tai leikkaussali ja minä makasin sängyllä.
Pääni yläpuolella oli puoliympyrän muotoinen laite, josta päätäni kohti sojotti joitakin outoja
punahehkuisia piikkejä, jotka säteilivät. Lisäksi kummankin korvani korvalehtiin oli liitetty
kuin jotkin auton akkukaapeleiden napaliittimet, tosin paljon pienemmät. Olin sidottu
nilkoista, mutta käteni olivat vapaat - tosin ne roikkuivat velttoina sängyn laitojen yli.
Muistan, kuinka tunsin että mieleeni syötettiin
jotain...... ja vaivuin välillä outoon horrokseen!

Oma minäni alkoi saada mielessäni uusia ulottuvuuksia. Aloin epäillä, että näen jotain outoa
vainoharhaista unta ja olenkin oikeasti siellä missä pitäisikin: Kotona, omassa sängyssä.
Mutta kaikki ympärillä tuntuu niin aidolta!
Katselin ympärilleni ja mietin, että sinne rautatieasemalle olisi pakko päästä.
Nousin ylös autosta ja sopivasti näin lähellä kävelevän pariskunnan. Pyyhin suurimmat pölyt
itsestäni ja reippaasti kävelin näiden perään.
Pyytelin anteeksi englanniksi näiltä, että häiritsen heitä ja kysyin: " Kje je železniška postaja?"
Värähdin, mitä..... en minä tätä kieltä osaa! He katsoivat minua kummissaan, osoittivat suunnan
ja kiirehtivät nopeasti eteenpäin! Siis nyt tiedän, mihin suuntaan pitäisi lähteä, jotta
pääsen rautatieasemalle. Harmi, etten kysynyt, miten kaukana se on. Samassa päähäni välähti:
Sinne ei ole matkaa, kuin muutama sata metriä! Mistä ja miten saatoin tietää tuon?

Lähdin juoksemaan ja tunsin, kuinka taas päässäni surahti. Ei - ei nyt enää mitään.
Samassa tuntui, kuin 10 000 volttia olisi lyönyt minuun! Tipahdin maahan, sätkin hetken.
Surina lakkasi.... Avasin silmät... maailma näytti normaalilta. Viereeni oli tullut muutama
ihminen ja he arvelivat, että tarvitsen ambulanssin. Hoin vain "No no no... I´m fine!" ja nousin.
Pikaisesi muutama juoksuaskel, enkä välittänyt perääni huutelijoista - ja kas, olinkin
aivan rautatieaseman kulmilla. Astuin asemahalliin sisälle. Kaikuva meteli, ihmisten äänet,
kuulutukset, kenkien kopinat ym. häly aiheutti sen, että korviani vihloi. Etsin lipunmyyntiluukun
ja kaivoin esille lippuni. Kysyin - englanniksi tällä kertaa - että mihin junaan nämä liput ovat ja
milloin se lähtee ja mistä? Virkailija ei osannut englantia, hän pyysi paikalle toisen henkilön ja
tämä kertoi, että aivan kohta juna, johon tuo lippu on, lähtee asemalta. Toivotti hyvää matkaa ja
muistutti, että haen tallelokerosta vielä matkatavarani!

Matkatavarat? Mitkä matkatavarat? Olin hämmästynyt.
Virkailija näki ilmeeni ja kysyi, että enkö muista, kuinka olin noin viikko sitten tullut asemalle
ja kysynyt, mihin voi laittaa pitkäaikaiseen säilöön matkatavaroita. Hän oli itse vielä neuvonut.
En ymmärtänyt enää mitään! Hän sanoi tulevansa auttamaan minua, koska laukku, joka mukanani
oli, oli sen verran painava, etten tahtonut sitä yksin saada säilytyskaappiin! Astelimme säilytyskaappien
luokse ja hän sanoi, että olin jättänyt vieläpä kaapin
avaimen asemalle säilöön - koska olin sanonut, että pelkään hukkaavani sen. Mielenkiintoista....

Avasimme kaapin ja siellä oli yksi kova ja iso matkalaukku. Siinä oli numerolukko, mutta ei
mikään perinteinen kolmella numerolla avattava - vaan viiden numeron sarjalla varustettu lukko.
En näyttänyt hämmästystäni virkailijalle, koska tämä sanoi että juna lähtee aivan tuota pikaa
- kehoitti minua kiirehtimään ja toivotti hyvää matkaa.
Nopeasti laukku mukaan - ja toden totta, se painoi melkoisesti.
Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sen sisältöä, oli pakko ehtiä junaan. Pääsin laiturille ja sopivasti
kyseinen juna lähtikin tuolta ensimmäiseltä raiteelta. Vaunun ovella seisoi konduktöörin näköinen
mies ja näytin hänelle lippua, hän kumarsi hieman - otti laukkuni ja pyysi seuraamaan itseään.
Kävelimme parin vaunun läpi ensimmäiseen luokkaan, missä siis näemmä paikkani oli.
Hän nosti laukun tavarahyllylle, veti käden lippaan - ja palasi takaisin toisaalle.
Istahdin.... huokaisin..... enkä huomannut, että hieman minusta eteenpäin käytävän toisella puolella
istui suunnilleen minun kokoinen, hieman vanhempi, harmaahiuksinen mies - joka vain tuijotti
minua pienillä mustilla silmillään. Sitten juna nytkähti liikkeelle...
----------------------------------------------------------------------
(26.4.2018 uutta)

Väsytti, nuokuin junan tasaisen heilumisen tahtiin ja ei aikaakaan, kun olin unessa.
Näin sekavia unia - vai olivatko ne unia?
Näin itseni jossain epämääräisessä paikassa, kuin laboratoriossa. Tajusin jotenkin,
että ne aiemmin mieleeni tulleet muistikuvat eivät voineet olla vain mielikuvitukseni tuotetta!
Olen ollut oikeasti jossain oudossa paikassa.....

Sitten tunsin, kuinka minuun koski!
Säpsähdin. Silmäni revähtivät auki. Mitä ihmettä? En ollut junassa!
Makasin ylävartalo paljaana jollain pöydällä. Huone oli viileä ja yläpuolellani oli kirkas
lamppu, joka oli suunnattu vatsan seudulleni. Siitä hohti punertavaa valoa.
Koitin kääntää päätäni, mutta niskat olivat jäykät ja pään liikuttaminen aiheutti tuskaa ja
kipua, silmiin sattui. Sen verran kuitenkin pystyin päätäni kääntämään, että näin
muutamien metrien päässä lasiseinän takana kolme henkilöä valkoisissa vaatteissaan.
Jokaisella oli kasvomaskitkin kasvoillaan ja käsissä käsineet.
He tarkkailivat joitakin monitoreja ja arvelin, että ne liittyivät jollain tavalla minuun.
Pinnistin voimiani ja sain käännettyä päätä sen verran, että näin myös toiselle puolelle.
Yllätyin! Aika lähellä sitä pöytää, millä makasin, oli toinen vastaavanlainen pöytä
ja sillä makasi myös joku. Mutta tämä ei liikkunut millään tavalla. Jotain tuttua vain
tuossa hahmossa oli......

Sitten punertava valo yläpuoleltani sammui ja alkoi kuulua suhinaa ja pientä pihinää.
Mitään ei näkynyt, mutta yllättäen tunsin jonkin kutittavan korvieni taustoja. Olin kauhusta
kankea - vaikka jäykkä olin muutenkin, koska en pystynyt liikkumaan. Vasta silloin tajusin,
että olin sidottu tuohon pöytään!
Jokin nipisti kevyesti minua kummankin korvani takaa ja tuota pientä suhinaa ja pihinää
kesti ehkä noin minuutin verran. Koitin miettiä, oliko tällä jotain tekemistä sen
kanssa, että osasin puhua kieltä, mistä en tiennyt aiemmin yhtään mitään.

Ajatukseni katkesivat, kun huoneeseen tuli kaksi miestä. Toinen heistä käveli tuon toisen
henkilön luo, joka makasi siis sillä toisella pöydällä ja toinen tuli minun vierelleni.
"Ah, ste budni!" Tuo mies lausui minulle. Ymmärsin täysin hänen puheensa ja koitin
vastata jotain, mutta suu oli täysin kuiva, enkä saanut aikaan kuin korinaa ja kähinää.
"Dobili boste vodo." Hän jatkoi ja vinkkasi lasiseinän takana oleville. Hetken kuluttua
minua juotettiin letkun kautta, koska olin edelleen sidottuna tuohon pöytään.
Yritin miettiä, mikä ihme tämä koko juttu oikein oli ja mihin olen joutunut.
En ollut elämäni aikana tietääkseni sekaantunut mihinkään ihmeelliseen ja
vieläkin mielessä pyörii viimeinen selkeä muistikuva kotikaupunkini kadulta, missä
kävelin ja kuinka olin katsonut kelloa - ja sitten.... sen jälkeen olikin tapahtunut paljon outoa.

Meni jonkin aikaa, kun nuo valkotakkiset tarkkailivat huoneessa olevia laitteita ja
yksi heistä näytti tälle viereeni tulleelle miehelle joltain pieneltä kannettavalta näytöltä
jotain. Mies murahti, nyökkäsi ja samassa pari heppua avasi siteeni ja auttoivat minut
istumaan tuon tutkimuspöydän reunalle. Hieroin ranteitani ja päätäni ja yritin vaivihkaa
tunnustella korvieni taustoja, mutta kun olin koskettamassa päätäni, minuun tarrauduttiin
ja käteni vedettiin selkäni taakse.  Tuo herra, joka tuntui olevan koko joukon pomo,
katsoi minua tarkasti silmiin ja arveli, että saattaisin tehdä typeryyksiä ja sen vuoksi
oli parempi, että käteni pidettäisiin ainakin toistaiseksi sidottuina.
En ymmärtänyt, mutta päätin olla vastustelematta.

Istuin ja ihmettelin. Mielessäni meni paljon kysymyksiä, mutta ehkä nyt ei ollut oikea
aika esittää niitä..... Ja tilanne meni entistä erikoisemmaksi:
Tuo toinen henkilö, mikä makasi tuolla toisella tutkimuspöydällä.... - hänet nostettiin
istumaan. Olimme vastakkain ja pienen hetken kuluttua hän nosti katseensa ylös.
Huudahdin kauhusta. Hänen kasvonsa oli läpinäkyvä!

Tuo joukon johtaja, tai niin hänet siis mielessäni olin päätellyt, hymähti hieman ja
katsoi minua. Sitten hän sanoi vakavana, että he eivät olleet vielä täysin tyytyväisiä
tulokseen. Hän ei kertonut, mitä he olivat tekemässä tai miksi - eikä hän myöskään
suostunut kertomaan, miten minä liityin tähän koko kuvioon.... jatkoi ainoastaan,
että olisin lähiaikoina valmis käytettäväksi kokonaisuudessan ja.... sitten hän kääntyi
ja poistui huoneesta! Muut valkoasuiset jäivät tuohon tilaan, missä minä ja
tuo läpinäkyvillä kasvoilla varustettu jokin olimme. En pystynyt enää ajattelemaan
tuota toista minään ihmisenä, en ainakaan tavallisena! Mutta mitä sitten enää
itsekään olin? Siihen miettiminen jäikin, kun kasvoilleni asetettiin pieni naamari
ja tajusin hengittäväni jotain erikoista kaasua - nukahdin!

Tunsin, kuinka joku töni minua. Avasin varovasti silmäni. Päätäni kivisti!
"Mister, are you okay?" Näin kuinka vierelläni seisoi nuori nainen, arviolta jotain
25 paikkeilla. Olin makuulla ja arvelin olevani edelleen tuossa laboratoriossa.
Katsahdin ympärille. Puita! Mitä? Missä nyt oikein olin?
Pomppasin pystyyn niin nopeasti, että tuo nainen pelästyi ja kirkaisi.
Hätäännyin itsekin ja sain lausuttua nopeasti
pari kertaa anteeksi. Nainen rauhoittui ja kertoi,
että oli istuskellut tuossa toisella puiston penkillä
jonkin aikaa ja ihmetellyt, kun en ollut liikahtanut
koko aikana kertaakaan. Lopulta hän oli kerännyt rohkeutta ja tullut kokeilemaan,
olenko edes elossa tai mikä minun on.
En tiennyt mitä sanoa, kysyin vain häneltä, että mitä kello on ja missä oikein olen.
Kello oli kuulemma 10 aamupäivällä ja hän ihmetteli, etten tiennyt missä olin.
Kaivelin taskujani ja vastasin, että en ollut aivan varma.
Samassa tuon naisen matkapuhelin soi.... - hän sanoi, että hänen oli mentävä.
Toivoi, että olisin kunnossa ja toivotti hyvää päivän jatkoa.

Yhdestä taskusta löytyi sininen kirjekuori. Sitä en ollut nähnyt aikaisemmin!
Avasin sen ja.... ei, taas matkalippu. Minun piti sen mukaan matkustaa Prahaan.
Mutta olinko nyt lipun lähtöpaikassa, eli Ljubjanassa?
Päätin ottaa asiasta mahdollisimman nopeasti selvää. Näin vähän matkan päässä
kolme lasta leikkimässä. Kävelin varovasti heitä kohti, he lopettivat leikkimisensä.
Kysyin jo useamman metrin päästä englanniksi, että anteeksi osaatteko englantia ja
voisitteko kertoa, missä olisi rautatieasema? Lapset eivät sanoneet sanaakaan, tuijottivat
vain minua hiljaa kunnes yksi huusi äitiään. Näinkin lähellä naisen, joka kiirehti lasten luo.
En mennyt lähemmäksi vaan kysyin häneltä anteeksi pyydellen, että missä olisi
rautatieasema. Hän ei sanonut mitään, mutta selvästi ymmärsi minua ja näytti suunnan.
Jotenkin alkoi tuntua siltä, että olin kokenut tätä jo aikaisemminkin.....

Asemalle tuntui olevan yllättävän pitkä matka.
Jouduin aina välillä pysäyttelemään vastaantulijoita ja
kysymään suuntaa. Jokainen vain kehoitti minua jatkamaan eteenpäin.
Reilun tunnin käveltyäni näin edessäni asemarakennuksen ja.....
samassa päässäni sirahti ja kuulin äänen: "Matkatavarasäilössä on laukkusi!"
Yllättäin tuo tuntui aivan normaalilta. Kävelin asemahalliin ja katseellani etsin
matkatavarasäilytystä ja kun löysin sen, astelin nopeasti tiskille. Tiskin takana istui
hieman räjähtäneen näköisellä tuolilla vanhempi nainen, joka luki jotain lehteä.
Hän nosti katseensa, hieman huokaisten.... taas yksi turisti.... mutta minut nähdessään
hän syöksyi hyllyjen väliin ja toi tutun laukkuni - työnsi sen minulle ja "hus hus"....
näytti käsillään, että poistun nopeasti paikalta! En ymmärtänyt, mutta tein
juuri niin kuin hän oli toivonut ja palasin asemahalliin.
Silmäilin lähteviä kaukojunia ja näin, että reilun tunnin kuluttua lähtis juna Prahaan!
Siihen minun olisi siis mentävä. Samassa tajusin, että en ollut todellakaan syönyt aikoihin.
Tiesin, että aiemmin laukussani oli rahaa ja avasin sen toivoen, että ne olisivat edelleen tallella.
Mutta laukussa odottikin myös jotain muuta!
---------------------------------------------------------------------------
(Uutta tarinaa 27.5.2018)

Katselin laukun sisältöä ymmälläni. Samalla vilkuilin ympärilleni.
Ei, tämä ei tuntunut ollenkaan aidolta! Jotain epätavallista tässä oli, mutta niin oli
kaikessa, mitä olin viime aikoina kokenut....... Silti vain tuijotin laukkuni siältöä.
Odotin löytäväni matkalaukusta omia vaatteitani, paperini ja rahaa....
- mutta kaikkea muuta sieltä ei eteen tullut, paitsi viimeksi mainittua - eli rahaa.
Matkalaukku oli täynnä setelinippuja! Tarkastelin laukkua ja tunsin sen kyllä omakseni.
Olivatko rahat aitoja vaiko eivät? Otin yhden nipuista käsiini ja aloin käydä sitä läpi
seteli seteliltä. Muutaman setelin läpi käytyäni tunsin pienen vihlaisun otsassani ja jouduin
sulkemaan hetkeksi silmäni. Ne avattuani pelästyin.......
- silmäni olivat kuin skannerit ja näin verkkokalvoillani erikoisen tähtäyskuvion, aivan
kuin olisin katsellut maisemaa esim. sukellusveneen periskoopin läpi!
Meni hetki, kun muistin, että olin kokenut kaiken tämän oudon tapahtumaketjun alkupuolella
jo sen, että maailma näkyi silmissäni kuin kiikareiden läpi katseltuna.
Tämän on jotenkin liityttävä siihen, kun olin siellä jossain laboratoriossa... - mutta en vielä
tiennyt miten ja miksi. Mutta mitä nämä rahat olivat? Skannasin niitä silmilläni ja näin, että
ne olivat aitoja, mutta...... jokin herätti yllättäin niissä huomioni:

Jokaisessa setelissä oli piilotettuna koodia. Suljin silmäni muutamaksi sekunniksi ja kun avasin ne, oli näkökenttäni jälleen normaali - ja tuota koodia ei näkynyt. Kokeilin hetken kuluttua uudelleen....
Puristin silmäni umpeen muutamaksi sekunniksi ja - se toimi! Jälleen verkkokalvoillani oli
skannausristikko ja pystyin näkemään seteleihin piilotetut koodit.

Niputin rahat takaisin laukkuun ja pengoin sen läpi muutenkin. Löysin setelinippujen alta
hieman vaatteitani ja toisen sinisen kirjekuoren. Avasin sen, siellä oli avain.
Katselin sitä hetken, se ei ollut minkään tavarasäilön tms. avain, vaan se näytti enemmänkin
normaalilta kotiavaimelta. Suljin laukun ja kaivoin taskustani toisen sinisen kirjekuoren.
Siellä oli se matkalippu Prahaan, ehkäpä siellä tämä seikkailu selviää minulle ja saan
tietää, missä "sopassa" oikein olin mukana. Arvelin tosin, että joutuisin vielä moneen
tilanteeseen, ennen kuin kaikki selviäisi minulle.

Lähdin kävelemään asemahallissa kohti laitureita ja samalla selvitin, miltä laiturilta lähtee
juna Prahaan. Tajusin, että matkalaukun ja -lipun, sekä melkoisen rahakasan lisäksi, minulla
ei ollut passia ja olin Sloveniassa! Aloin kiireellä kaivelemaan taskujani, turhaan....
siirryin hieman sivummalle ja tutkin laukun, mutta ei.... passia ei löytynyt.
Samassa muistin, että minulla oli aiemmin mukanani jokin pieni metalliesine, mutta sitäkään
ei enää löytynyt. Aloin hermostua ja hoin ääneen "Ne morem..... ne morem.....!"
En enää ihmetellyt, että osasin jotain Sloveniaksi, enemmän varmaan olisin ihmetellyt, jos
olisin huutanut omalla äidinkielelläni jotain.

Yllättäin, juuri kun olin luopumassa jo toivosta, tunsin laukun kannen sisätaskun sisäpuolella,
verhoilun alla, olevan jotain. Ravistelin laukkua hieman ja huomasin, että siellä liikkuu jotain...
Tutkin laukkua ja keksin nopeasti pienen piiloon ommellun avattavan sauman.
Vedin sen auki ja työnsin käteni laukun vuoren sisäpuolelle - sain käsiini jotain.
Nappasin käteni ulos laukusta ja pitelin kiinni - passista. Se oli hieman nuhjuinen ja
elämää nähnyt, availin sitä ja huomasin, että sillä passilla oli matkusteltu aika paljon
ympäri maailmaa. Mutta kenen tuo passi oli? Nappasin auki ensimmäisen aukeaman ja
- siellä oli minun kuvani ja henkilötietoni, taas erilaisena kuin aikaisemmin!


No nyt minulla oli ainakin passi ja matkalippu, jotenka nopeasti kohti junaa.
Vilkaisin aseman kelloa ja huomasin, että juna Prahaan lähtee aivan kohta.
Kiirehdin kohti asemalaituria ja näin jo junankin edessäni, kun vierelleni tuli
minun mittaiseni vanhempi harmaahiuksinen mies, jonka mustat silmät kiilsivät kirkkaina.
"Na voti v Prago?" Hän kysyi ja tarttui minua käsivarresta kiinni.
"Dobro, dobro - gremo!" Hän kuiskasi minulle ja ohjasi minut junaan, mutta ei siihen vaunuun,
mihin lippuni oikeutti. Päätin olla vastustelematta, puristin toisella kädelläni tiukasti
matkalaukusta ja seurasin tuota miestä. Nousimme 1. luokan vaunuun ja hän vaihtoi kielen
englanniksi, kertoen että täällä saamme olla rauhassa - ainakin hetken.

Juna lähti liikkeelle ja ennen kuin ehdin sanoa tai kysyä mitään, tuo vanhempi herra katsoi minua
ja lausui äänellä, jonka tunsin liian hyvin: Omallani!
"Haluatko nyt syödä tai juoda jotain? Tarvitset vielä paljon energiaa ja voimia!"
Nyökkäsin vaitonaisena. Tuo herra painoi junan seinässä olevaa nappia ja pienen hetken
kuluttua luoksemme tuli vaunupalvelija. Eikä aikaakaan, kun edessäni oli jo syötävää ja juotavaa.
Ahmin itseni täyteen, ehkä liian nopeasti, sillä silmäni alkoivat väkisinkin painua kiinni
ja kun juna vielä jyskytteli tasaisesti eteenpäin, niin....

......Kirkas valo osui kasvoilleni!
Avasin silmäni ja valo himmeni siedättäväksi. Makasin jälleen jossain.
Nyt näin yläpuolellani kuvaruudun ja sen vieressä kameran. Se kuvasi minua ja
näin kasvoni. Näkemäni järkytti minua! Mitä minulle oli tehty - jälleen - ja miksi?
Huoneessa ei ollut ketään muuta, olin yksin. Revin muististani viimeisiä muistikuvia
hetkistä, ennen nukahtamista ja muistin olleeni junassa jonkin vanhemman herran kanssa.
Yllättäin, hieman ennen kuin nukahdin, hän näki jotain ja poistui nopeasti pois paikalta.
Ja sitten..... - sitten olinkin tässä!

Makasin tovin liikkumatta, tuijotin vain tuota kasvokuvaani näytöstä ja yritin ymmärtää.....
Sitten tunsin oloni kevyeksi ja huomasin, että en enää maannut tuolla alustalla tai pöydällä,
vaan leijuin hiljaa ylemmäksi....

https://www.youtube.com/watch?v=Wpc2xUi6ki4


Tunne irtaantumisesta fyysisestä tilanteesta ja painovoimasta oli niin voimakas, että aloin
nauraa! Tajusin, että pystyin hallitsemaan omaa kehoni liikettä ja kierähtelin ja pyörähtelin
ilmassa. Väliin olin pystyasennossa, väliin leijuin selälläni.... jne.
Lopulta päätin laskeutua ja ojensin jalkani kohti maata ja laskeuduin.
Seisoin hetken ja katselin ympärilleni. Samassa katsoin tuosta näytöstä itseäni ja
- en voinut uskoa taaskaan näkemääni! Minä olin, minä.
Huokaisin helpotuksesta, mutta silti sisälläni soivat hälytyskellot ja lujaa.
Mutta eipä mennyt kuin hetki, kun alkoi soida jotain muuta!
Tilassa, jossa olin, alkoi kuulua erikoisia ääniä. En tunnistanut niitä, mutta
huomasin että ne saivat kehoni reagoimaan niihin.

https://www.youtube.com/watch?v=-wnxx-lKW9c

Noita ääniä kuului varmaan joku parisen minuttia ja sitten tuli aivan hiljaista
ja tuota tilasta sammuivat kaikki valot. Mutta vaikka tilassa oli pimeää, minä näin kaiken!
Nyt silmäni toimivat kuin yökiikarit ja katselin ympärilleni, odotin että paikalle tulisi joku
tai joitakin kertomaan edes jotain minulle, mutta ei.
Aikaa kului, odotin ja ihmettelin, sitten kuulin äänen: "Vitejte v Praze!"
Ahaa, olin siis Prahassa - tai ainakin niin minun annettiin ymmärtää.
"Co to znamená?" Huusin pimeyteen, mutta minulle ei vastattu.
Kuulin vain, kuinka takanai avautui ovi ja paikalle tuotiin kauko-ohjattavan
lavan päällä luokseni kaksi laukkua. Toisen jo tunnistin, toista en ollut aikaisemmin nähnyt.
"Now, my friend.... mate 24 hodin.....!" Mutta mihin?
Samassa ääni katkesi, valot syttyivät ja minä tuijotin noita laukkuja.
------------------------------------------------------------------------------------- 

Tästä jatkuu taas (7.6.2018)!

Tuijotin ja tuijotin. Minulla olisi siis vuorokausi aikaa, mutta mihin?
Olin yksin tuossa tilassa ja aloin tarkkailemaan nopeasti ympärilleni, missä
tai millaisessa paikassa oikein olen.
Mitään ikkunoita ei huoneessa ollut ja kalustuskin oli melkoisen askeettinen.
Muutama näyttö, pari kameraa ja työpöytä sekä se tutkimuspöytä, millä itse olin
vielä hetkinen sitten. Näin kaksi ovea ja mietin, että kummasta kannattaisi pyrkiä
ulos, sillä johonkin minun oli lähdettävä, jos oli aikaa se 24 tuntia....
- kunpa vain tietäisin edes mihin!

Otin laukut,  arvasin että siinä tutussa laukussa oli rahaa ja mahdollisesti omia
tavaroitani. Toista laukkua en edes ajatellut avata - vielä. Päätin ensin päästä pois rakennuksesta.
Kävelin toisen oven luokse, mutta kun olin tarttumassa ovenkahvaan, jokin pysäytti liikkeeni.
Tunsin sisälläni jotain.... astuin hieman taaemmaksi ja haistoin nenässäni terävän, hieman 
sitrusmaisen tuoksun.... näin, että oven alta leijui hieman jotain...höyrystynyttä kaasua!
Nopeasti siirryin ovelta pois ja ripein askelin kävelin toiselle ovelle, tempaisin sen auki ja....

.... Olin pihalla!

Se oli kuin jonkin huvilan tai omakotitalon pieni takapiha. Kivetty pihatie, muutamia istutuksia
ja reilun kymmenen metrin päässä portti tielle. Tosin portti oli paljon vaatimattomampi, kuin
tuo piha, mutta ehkä kaikella oli tarkoituksensa. Kuulin pientä surinaa oikealta sivultani ja
käännyin vaistomaisesti katsomaan äänen lähdettä. Näin talon seinustalla pienen valvontakameran,
mikä kääntyili vasemmalta oikealle, ylhäältä alas.... selvästi jotain etsien - ja ei ollut
vaikea arvata, että kameralla haettiin minua! Mietin, että tämäkin on jokin koe ja minun pitää
päästä pois pihalta ilman, että se huomataan muualla. Koitin katsoa kelloa, mitä pidin aina ranteessani, mutta sitä ei minulla enää ollutkaan. Puistelin päätäni ja suljin silmäni....
Ja se olikin fiksu teko! Nimittäin avatessani silmät näkökentässäni näin niin kellonajan, kuin
myös aikalaskurin, jossa aika väheni kokoajan. Tajusin, että siitä vuorokaudesta, mikä
minulla oli aikaa, johonkin, oli jo tuhlaantunut lähes kolme varttia!

Aloin seurata kameran liikkeitä ja huomasin siinä tietynlaisen kuvion, mitä se teki.
Aina n. 30s liikuttuaan se pysähtyi johonkin kohtaan viiden sekunnin ajaksi. Tuossa ajassa
minun olisi sitten tarkoitus saada jotain aikaan!
Avasin tutun laukun ja totta tosiaan, se oli täynnä rahaa ja niiden alla hieman omia tavaroitani.
Kaivoin oman lompakkoni esille ja sieltä muutamia kolikkoja. Mietin, että niillä saattaisin saada
muutaman sekunnin lisää aikaa, jotta pääsen ainakin siirtymään ovenpielestä johonkin.
Seurasin jälleen kameran liikkeitä, pysyen edelleen pois sen kuvausalueelta. Odotin pari minuuttia, 
jotta olin täysin varma, että milloin kamera pysähtyy hetkeksi ja mihin suuntaan se
seuraavan kerran liikkuu. Meni pieni hetki ja laskin hitaasti 5-4-3-2-1-0 ja heitin itsestäni oikealle
eteenpäin muutamia kolikkoja toivoen, että ne jäisivät näkyviin niin, että auringon valo osuu niihin.
Samassa kun mielessäni sanoin "nolla", kamera pysähtyi, syöksähdin vasemmalle talon seinustaa
pitkin ja pääsin kulman taakse. Pysähdyin, kuulin kuinka kamera kääntyi ja tuttu zoomin ääni
kuului - vaimeana, mutta kuitenkin! Temppuni onnistui, nyt he luulevat, että olen jossain puutarhan
reunalla portista jonkin verran oikealla - vaikka kuljenkin talon sivua pitkin toiseen  suuntaan.
Tarkkailin talon seiniä, katonharjaa ja kaikkia muitakin paikkoja, joissa voisi kameroita olla,
mutta enää enä sellaisia nähnyt. Talon toisella puolella ei ollut porttia, oli vain kevyt pensastaita.
Hivuttauduin sen läpi laukkujen kanssa ja poistuin paikalta niin nopeasti, kuin vain
noiden kahden laukun kanssa pystyin liikkumaan. Aikaa oli kulunut ja enää olisi vain
23 tuntia, mutta vieläkään en tiennyt mihin!

Kävelin eteenpäin ja yllättäin kuulin kirkkaan äänen! Joku nainen huusi "Zde,zde!"
Tänne tänne.... kuului kehoitus. Oikealla, aivan jokusen metrin päässä minusta erään
talon kulmalla seisoi nuori kaunis nainen, joka viittilöi minua luokseen. Katsoin äkkiä
ympärilleni ja mietin, onko tuo nyt vain tekemässä bisnestä vai oikeasti joku, kuka
voisi auttaa minua tai onko hän jopa sellainen, kenet minun pitäisi tuntea?
"What you waiting? Come on....!" Ja perään hän lausui vielä nimeni!
Hän siis tunsi minut. Astelin nopeasti laukkujen kanssa hänen luokseen ja katsoin 
tätä suoraan silmiin. Hän hymyili valloittavasti, halasi minua ja sanoi odottaneensa minua
tässä jo muutaman tunnin. Nauroi, että oli saanut tuona aikana muutamia ehdotuksia....
- mutta oli kironnut jokaisen miehen hieman kuumempaan paikkaan.

Hän kysyi, että onhan minulla vielä se avain tallessa.
Kaivelin nopeasti taskujani ja lopulta löysinkin tuon avaimen, mitä olin aiemmin miettinyt.
"Hienoa, pääsemme hetkeksi lepäämään ja vaihtamaan vaatteita!" 
Samalla kun hän puhui, asteli tuo selvästi minua nuorempi nainen kadun varteen pysäköityyn
autoon ja kehoitti minua tulemaan kyytiin. Aikaa kuulemma ei ollut hukattavaksi asti.
"Aivan kuin en tuota tietäisi!" Vastasin jostain syystä Tsekin kielellä - ja pelästyin!
Nainen nauroi...... hän vastasi myös Tsekiksi, että olenkin jo pitkällä.
Mutta minkä suhteen? Se ei minulle selvinnyt vieläkään!

Kurvasimme pois paikalta ja jonkin matkaa ajettuamme olimme lähellä erästä ostoskeskusta.
Jotain tuttua siinä oli ja nainen näki mietteeni. "Tapasimme tuolla ensimmäisen kerran, etkö muista?"
Olin hieman hämilläni, jotain hämäriä pätkiä tuli mieleeni, mutta en saanut mitään
selkeää kuvaa muististani kaiveltua, vaikka yritinkin.
Nainen, joka ei muuten kertonut nimeään, kurvasi eräälle kerrostaloauleelle ja yhden talon 
kulmalle. Nousimme hiljaa autosta ja kävelin laukkujen kanssa hänen perässään yhteen rappuun.
Talo oli jo aikansa elänyt, rappu oli kylmä ja hieman kostea, ulko-ovi rappuun oli saanut
selvästi osumaa jonkun kirveestä tai muusta vastaavasta ja rappukäytävässä tuoksui virtsa.
Nousimme toiseen kerrokseen ja hän kehoitti minua avaamaan oven. Kaivoin avaimen
taskustani ja ... toden totta, avain kävi lukkoon. Hän syöksyi ohitseni sisälle asuntoon ja
painoi seinässä olevasta napista, jolloin aavistuksen omainen pieni piipitys lakkasi.
Ymmärsin heti, että asunnossa oli hälytysjärjestelmä.
"Jouduin piilottamaan oman avaimeni asuntoon niiden yksien takia ja siksi oli tärkeää,
että sinulla oli vielä avain tallessaa tänne!"
Huokaisin hiljaa, en enää yllättynyt tuostakaan. Olin väsynyt.
Näin ihanan  pehmeän ison sohvan ja vielä ihanammalta näyttävän leveän vuoteen.
Heittäydyin makaamaan sille ja kuulin, kun tuo nainen sanoi käyvänsä suihkussa.
"Se tekisi sinullekin hyvää!" Ynähdin ja tajusin, että olin todellakin likainen ja hikinen.
Päätin käydä hänen jälkeensä suihkussa.... kunhan lepäisin muutaman minuutin sitä ennen.
 
Yllättäin säpsähdin. Ulkoa kuului autojen torvien ääniä ja syöksyin ulos ikkunaan.
Mutta onneksi oli väärä hälytys. Vain jokin kuorma-autoilija hieman tööttäili
muutamalle jalankulkijalle, jotka hyppivät kadun yli hieman varomattomasti.
Aloin riisuutumaan ja päätin mennä suihkuun. Kävelin ajatuksissani kylpyhuoneeseen
ja avasin oven.... Pysähdyin... - näin jotain kaunista! Hän säpsähti hieman,
sillä seisoi edessäni alastomana, tuo nainen - jonka nimeä en vieläkään tiennyt.
Mutta jostain syystä lausuin: "Jste krásná, Dorotka!"
Hän katseli minua hymyillen ja sanoi, että olin sanonut tuon kerran aiemminkin hänelle.
En kysynyt, koska - nimittäin tunsin itseni juuri sillä hetkellä
todella avuttomaksi ja ujoksi pikkupojaksi.

Dorotka kertoi olevansa juuri valmis ja suihku olisi vapaa.
Kiitin ja koitin väistää häntä kun siirryin suihkun puolelle, mutta kylpyhuone
oli sen verran kapea, että eihän se onnistunut ilman "törmäämistä."
Mitään sanomatta hän kietoi kätensä kaulalleni ja suuteli minua!
-----------------------------------------------------------------------------------
(3.7.2018)


Heräsin alastomana vuoteesta, peiton alta. Oli hiljaista - liian hiljaista.
Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt Dorotkaa missään!
Kylmät väreet ja pahat aavistukset valtasivat mieleni. Kirosin....... kirosin ääneen....


Toisessa huoneessa oli ikkuna auki ja kuulin pihalta kiihkeää huutoa.
Hyppäsin sängystä ylös ja kiirehdin kohti ikkunaa, kunnes jokin mielessäni varoitti,
että ei kannata näyttää naamaa..... piilouduin verhon taakse, mistä varovasti kurkin ulos.
Näin kuinka kaksi miestä talutti puolijuoksua naista kohti paikalle kurvannutta pakettiautoa.
Tunnistin naisen Dorotkaksi!


Keitä nuo miehet olivat ja mihin he olivat viemässä Dorotkaa. Tämä selvästi koitti pyristellä
miehistä irti siinä kuitenkaan onnistumatta. Suljin hetkeksi silmäni ja mietin......
Avatessani silmät oli näkökenttäni jälleen kuin yökiikareiden läpi olisin katsellut.
Tuijotin tarkasti tuota autoa ja sain selville auton rekisterikilven. Painoin sen mieleeni ja
näin näkökentässäni vielä tuon rekisterikilven tunnukset. Hienoa! Tällä pystyisin ainakin
selvittämään kenen tai keiden tuo auto olisi, ellei se sitten ollut varastettu....


Miehet työnsivät Dorotkan autoon ja hyppäsivät itse kyytiin, toinen heistä katsoi vielä 
peräänsä, mutta ei nostanut katsetta ikkunaa kohti - minun onnekseni.
Auto poistui nopeasti pihalta ja vain kuiva pöly jäi leijumaan toviksi pihamaalle.
Jossain kauempana haukkui hetken yksinäinen koira, olikohan sekin menettänyt 
jonkun, kuten minäkin juuri äsken?


Pukeuduin nopeasti ja samalla muistelin viimeistä paria tuntia... ne olivat olleet 
ihanimmat tunnit elämässäni pitkiin aikoihin. Mutta pitkäksi aikaa en voinut jäädä miettimään
ja muistelemaan menneitä. Minulla ei ollut aikaa - ei yhtään hukattavaksi!
Laukut olivat edelleen siinä, mihin olin ne laskenutkin. Avasin jo tutuksi tulleen laukkuni
ja laskin nopeasti rahaniput. Kaikki näytti olevan tallessa ja mitään muutakaan ei ollut kadonnut,
eikä tullut lisääkään. Se omituinen passikin oli vielä tallessa. Mutta tuo toinen laukku... se askarrutti.
Mietin hetken, kannattaisiko se avata. Lopulta päätin, että mitään en voisi enää menettää....
Olihan elämäni jo jotain muuta, kuin mitä se oli vielä edellisellä viikolla ollut.
Mutta sitten tulikin ongelma: Laukussa ei ollutkaan aivan tavallinen lukko!
Mietin hetken, mitä tehdä - huomasin, että normaalin lukon tai numerolukon sijaan siinä olikin
pieni elektroninen lukitusjärjestelmä ja jos laukkua yritti avata esim. nurjalta puolelta, huomasin
että laukun kummallakin sivulla oli ommeltuna saumoihin pienet putkilot. Arvasin niiden olevan
pieniä räjähteitä, eli jos laukkua yrittäisi väkivalloin tai väärin avata, ne räjähtäisivät ja
laukun sisältö olisi pilalla ja tuhoutunut!


Mietin, mihin ihmeen agenttitarinaan ja -elämään minut oli tempaistu.
https://www.youtube.com/watch?v=hSCKrDP7TLI


Tutkin lukitusjärjestelmää ja painoin pientä nappia. Näyttöön tuli teksti: "Heslo".
Ymmärsin hyvin - salasana. Mutta mihin sen näpyttelen ja mikä se olisi?
Sitten kuului ääni: "Heslo", tajusin että lukitusjärjestelmä oli äänisensorilla ohjattu.
Mutta avautuuko se vain oikealla äänellä vaiko oikealla salasanalla kenen tahansa sanomana?
Mietin ja mietin.... Katsoin kelloa, se tikitti armottomasti eteenpäin ja aikaa ei olisi tuhlattavaksi
yhtään - ei mihinkään ylimääräiseen. Aloin penkoa tavaroitani ja mietin kuumeisesti, mikä tuo
salasana voisi olla. Hain ja hain, mietin ja mietin. Päätin yrittää.... kun taas kuului tuo "Heslo",
lausuin rauhallisesti erään sanan, ei mitään. Sitten syttyi pieni punainen valo näyttöön ja
teksti tsekiksi: "Kaksi yritystä jäljellä." Voi helvetti! Päätäni kivisti, mitä tekisin.
Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta muistin, että Dorotka oli kuiskannut minulle
suihkussa korvaani yhden sanan englanniksi! Päätin kokeilla tuuriani: "Wife!"
Meni pieni hetki ja näyttöön syttyi jälleen valo.
Tälläkertaa se oli vihreä ja kuului pieni raksahdus. Laukku aukesi!

Avasin sen ja siellä oli mm. pieni laatikko. Avasin laatikon kannen ja se olikin sisäänpäin
käännetty näyttö. Samassa näyttö pamahti päälle ja meni vain muutama sekuntti, kun näin
jonkun miehen tuijottavan näytön kautta minua!
"Aah, you know how to open that." Well done, mister, well done." But now.... time is money!
Look what there is and take... - oh - what I tell to you, you know what you need. Bye!"
Näyttö sammui. Odotin enää pientä savupilveä ja olisin uskonut olevani jossain
"Mission Impossible" elokuvassa.

Kaivelin laukkua ja löysinkin asioita, joita uskoin todellakin tarvitsevani. Mutta mitä tekisin laukulla?
Tutkin sen tarkkaan ja huomasin vielä yhden pienen jutun, mitä en heti ollut huomannut:
Sininen rasia. Avasin sen ja sisällä oli kaksi sormusta! Yllätyin, katselin niitä hetken.
Niissä ei ollut muita merkintöjä, kuin toisessa minun nimi ja toisessa Dorotkan!
Päätin ottaa tuon sormusrasiankin mukaan ja jättää muuten tuon laukun piiloon asuntoon.

Nopeasti pakkasin tavarat, katsoin että mitään ei jäänyt esille ja mietin, mihin sitten.
Muistin, että Dorotka oli puhunut jostain yökerhosta minulle. Muistelin sen nimeä hetken
ja se vaikutti hieman eksoottiselta Prahaan, mutta ehkä sellainenkin jostain löytyisi.
Suljin silmäni - mietin kyseistä yökerhoa ja kun avasin silmät, näkökentässäni oli
selkeästi osoite paikkaan ja jopa navigointikartta. En voinut kuin olla tyytyväinen kerrankin
siihen, että minulle oli tehty jotain. Lähdin ulos ja kävelin autolle, jolla olimme tulleet talolle.
Auton avaimet olin onneksi löytänyt ja hyppäsin rattiin. Näkökentässäni avautui karttaheijastuma
ja lähdin ajamaan ohjeiden mukaan. Tuntui, kuin minua olisi kierrätetty ties millä sivukujilla,
mutta perille päästyäni tajusin, että paikka ei todellakaan ollut kaikelle kansalle tiedossa oleva
yökerho. Ajoin auton parkkipaikan reunalle ja kävelin päättäväisen näköisenä kohti ulko-ovea.
Jostain piilosta eteeni astui kaksi melkoisen kookasta "gorillaa" tummissa asuissaan pysäyttäen
etenemiseni päättäväisesti, mutta kohteliaasti.

Mittailimme hetken toisiamme - kaikki kolme. Sitten toinen kysyi hyvin matalalla äänellä,
mihin olin matkalla. Kerroin yökerhon nimen ja he hymyilivät hieman.
"Sir, password please. The new one!"
Taas jokin salasana... eikö ne ikinä lopu. Päätin kokeilla kepillä jäätä ja yrittää samaa, kuin
mikä oli laukussakin salasanana, mutta samassa tajusin että jos se olisi sama - eihän laukku olisi
ollut turvassa keneltäkään. Mietin hetken ja sitten lausuin: "Dorotka."
Miehet siirtyivät sivuun ja toivottivat minut tervetulleeksi. Toinen heistä jatkoi, että minua
odotetaankin jo ja minut kyllä löydetään yökerhosta.

https://www.youtube.com/watch?v=ViPQgsjytjY

Astelin ovesta sisälle. Heti minua vastassa
oli kaksi äärettömän kaunista nuorta naista,
jotka olisivat halunneet ottaa laukkuni talteen,
mutta sanoin että se ei valitettavasti käy.
Heidän takanaan oleva seuraava isokokoinen
mies nyökkäsi ja ohjasi minut eteenpäin.

Tulin valtavaan saliin, joka oli täynnä
juhlivia ihmisiä. Mutta mihin minun piti mennä?
Samassa minua kutsuttiin, käännyin ja näin
jälleen erään nuoren naisen viittilöivän minulle.
Astelin hänen luokseen ja hän kertoi, että peli alkaisi kohta.
Minua oli jo odotettu!
------------------------------------------------------------------------------------
(Tästä eteenpäin 12.8.2018)

Hän lähti kävelemään edelläni ja seurasin aivan hänen kannoillaan. Olin varma, että mitä
lähempänä astelin tuota nuorta naista, sen varmemmin ilman haavereita pääsisin sinne,
mihin minua oltiin johdattamassa. Sali, minkä läpi kuljimme, oli täynnä eri ikäisiä juhlivia
ihmisiä ja joidenkin olemuksesta näki, että oltiin jo nautittu hieman enemmän, kuin
"laki sallisi" ja näytti, että se "laki" ei tuossa paikassa ollut ainakaan mitenkään normaalia,
nimittäin joissakin pöydissä tai loosseissa oli aika levotonta menoa nähtävillä ja tarjolla...

Tulimme pienen tumman oven luokse. Ovessa ei ollut kahvaa, ei mitään kylttejä, ei valoja tms.
Tuo nuori nainen painoi ovesta yhtä kohtaa ja kohta kuului pieni "klik" ja ovi avautui muutaman
sentin. Nainen työnsi oven auki ja neuvoi minua astumaan sisälle. Kaikki muut olivat jo paikalla.
Mutta ketkä ja missä ja miksi? Yritin peitellä jälleen hämmentyneisyyteni, astuin hitaasti
oven toiselle puolelle ja huomasin olevani hämärästi valaistussa huoneessa, jota hallitsi
pyöreä iso pöytä. Pöydän ympärillä istui useita eri ikäisiä miehiä ja heidän ympärillään
parveili toinen toistaan kauniimman näköisiä vähäpukeisia naisia. Mikä tämä paikka oli?

"Aa, hän suvaitsi vihdoinkin tulla!" Eräs herra lausui pöydän äärestä ja kaikki muut nousivat
seisomaan ja ojensivat kätensä minulle. Kättelin jokaisen ja kyllä he nimensäkin sanoivat,
tai ainakin jotain.... - en tosin uskonut yhdenkään sanomisiin, sillä arvelin että jokaisella
oli jokin rooli tässä kummallisessa tilanteessa, mihin olin joutunut.
Tuo äänessä ollut herra kehoitti minua ottamaan paikkani pöydästä ja kaikki muutkin istuutuivat.
Hän jatkoi puhumista, tsekiksi, mutta ymmärsin kaiken edelleenkin!
"Zahájena!" Hän lausui lopuksi.
Minulle hän vielä sanoi: "Ihan itsesi vuoksi me pidimme huolen siitä, ettet huijaa meitä ja
otimme talteen naisesi!" Siis heillä on Dorotka!

Tunsin sisälläni pitkästä aikaa vihaa ja tuskaa samaan aikaan. Olisin halunnut nousta pöydästä
ylös ja mennä lyömään tuota miestä, mutta tiesin, että en todennäköisesti olisi kävellyt elävänä
tuosta huoneesta ulos ja sama ikävä kohtalo olisi varmaan ollut Dorotkallakin edessä.

Tämän jälkeen pöydän luokse, jokaisen sen äärellä istuvan miehen vierelle tuli nainen, jolla oli
kädessään tabletilta näyttävä laite. Tuo äänessä ollut herra, joka näytti olevan iso päällikkö
tässä paikassa, kertoi että jokainen näpyttelee tuohon laitteeseen nyt sen summan, minkä
on valmis laittamaan seuraavaan peliin lopulta pottiin - joko kerralla yhdessä pelissä tai sitten
illan aikana. Mietin hetken, että missä valuutassa pelattaisiin ja kysyinkin sitä hienovaraisesti
englanniksi "isännältämme." Hän naurahti ja sanoi, että alkuun pelataan korunoilla, eli Tsekin
omalla valuutalla ja sitten kun on enää kolme pelaajaa jäljellä, valuutta ja panokset vaihtuvat.
Nyökkäsin ymmärtäneeni ja näpyttelin summan laitteelle. Kuului pieni "piip" ja näyttöön
tuli teksti "Záloha", ymmärsin että summani oli talletettu pelitilille.

Kun jokainen oli tehnyt talletuksensa, nämä naiset veivät nuo laitteet pois ja ei mennyt kuin
pieni hetki, niin huoneen täytti 1990-luvun tyylinen pop-musiikki ja samat naiset sekä
muut paikalla olleet daamit aloittivat tanssimisen. Tajusin, että heidän yksi tehtävänsä
oli sekoittaa meidän pelaajien ajatuksia..... ja näemmä joillakin alkoi jo katse harhailla!

https://www.youtube.com/watch?v=WUUJrM7nsqY

Pöydän ääreen istahti vielä jakaja, joka katsoi meitä jokaista hetken aikaan hiljaa.
Hän näytti tosin sellaiselta herralta, että uskoisin hänenlaisensa liikkuvan ennemminkin
vaikka nyrkkeilysaleilla tms. paikoissa. Mutta kortteja hän osasi sekoittaa, sen huomasin heti!
Hän otti kolme avaamatonta pakkaa,
repi niistä näppärästi suojamuovit pois ja
sekoitteli niitä näppärästi sormissaan hetken aikaa.
Sitten hän asetteli ne kortinjakajaan ja otti vielä
kaksi pakkaa lisää ja teki samat temput myös niille.
Me kaikki seurasimme hiljaa hänen työskentelyään. Ainoat äänet huoneessa olivat korteista
kuuluvat pienet suhahdukset ja tietenkin taustalla soiva poppi.

Kun kortit olivat sekoitettu ja aseteltu kortin jakajaan, tuo meidän isäntämme kertoi, että jokaisen
pelaajan pelipaikan kohdalla on näppäimistö, mihin jokainen pelaaja näpyttelee aina kyseisen
kierroksen panoksensa sekä korottaako vai ei jne.
Katsahdin pöytää pelipaikaltani ja totta, jokaisen kohdalla veran alta oli tullut esille
pieni näppäimistö ja näyttö. Isäntämme kertoi, että pelimuoto on Texas Hol´em pokeri ja
vasta kun olisi hävinnyt kaikki rahansa, sai mahdollisesti poistua pelistä - mutta siis
vain mahdollisesti. Ja peli alkoi.
Jokaiseen peliin oli asetettu alkupanos ja se piti tietenkin kiltisti maksaa, pystyäkseen
olemaan pelissä mukana - ja peleissä oli pakko olla mukana!
Jakaja jakoi kortit ja minulle tuli käteen kymppipari, hertta ja pata. Ei huono aloitus, mutta
päätin olla varovainen ja katsoa, miten peli lähtee kulkemaan.
Muutama pelaaja ennen minua korotti panosta hieman ja päätin vain maksaa korotukset,
enkä korottaa itse ollenkaan ja näin teinkin. Jälkeeni kukaan ei enää korotellut ja pöytään
avattiin kolme korttia: Hertta kakkonen, hertta nelonen ja ruutu kymppi. No niin, nyt olisi
jo kolme kymppiä tällä miehellä. Yritin pidätellä hymyäni, sillä en ollut mitenkään hyvä
näissä peleissä ja päätin edelleenkin olla korottamatta. Yksi pelaajista korotti muutamalla
tuhannella korunalla ja ennen minua kaikki heittivät korttinsa pois. Päätin maksaa!

Maksoin vaaditun summan ja olinkin sitten kahden tuota jotakin herraa vastatusten.
Hän oli todennäköisesti Kiinalainen, ainakin olemus viittasi sinnepäin, mutta varma en voinut olla.
Hän ei enää korottanut ja pöytään saatiin neljäs kortti: Hertta yhdeksikkö. Aloin miettiä, että nyt
on yhden päässä väri ja kolmoset ovat jo varmat! Panostaisinko... vai vieläkö katsoisin, mitä toinen
tekee.....? Kiinalainen panosti koko pottinsa ja minä päätin maksaa! Päätimme avata korttimme
ja katsoa, mitä eteen tulee: Hänellä oli väri ja korkein kortti kuningatar! Tunsin olevani
melkoisessa ahdingossa, pöytään tulee enää 1 kortti ja voisin voittaa vain kympillä.
Hän nauroi jo makeasti, kaikki katsoivat häntä kuin suurta voittajaa.... olin hiljaa.
Jakaja otti kortinjakajasta seuraavan pelattavan kortin ja liu ´utti sen hitaasti pöydälle
muiden jatkoksi. Pidätin hengitystäni...... Hän käänsi sen:
Se oli ristikymppi!
Spontaanisti hihkaisin ja samassa tuo kiinalainen nousi nopeasti pöydästä, napsautti
sormiaan ja hänen vierelleen tuli kaksi nuorta naista. Hän kuiskasi heille jotain ja
toinen toi tuon aiemmin käytössä olleen tabletin miehelle, hän näpytteli sinne selvästi
uuden summan - päätti siis olla pelissä hinnalla millä hyvänsä.
Minun edessäni olevassa pienessä näytössä näkyi teksti: "Gratulujeme!" ja perässä summa:
2,5 miljoonaa korunaa!
Olin kasvattanut omaa pottiani melkoisesti.

Pari seuraavaa peliä menikin sitten heikommin ja hävisin eräässä pelissä lähes 500 000 korunaa.
Mutta sitten kävi jälleen onni ja jälleen tuon Kiinalaisen "kustannuksella". Hän lähti rohkeasti
pelaamaan ja muut pelaajat yksi toisensa jälkeen luovuttivat. Enää olimme jälleen minä ja hän....
Jälleen tilanne oli se, että hän oli painanut peliin ison potin, tällä kertaa ei kuitenkaan "All In",
vaan selkeästi maltillisemmin mutta silti tuntuvasti. Panostimme vuoron perään, aina hieman lisää.
Neljä korttia oli jo pöydässä ja minulla oli kädessä vain kakkospari! Pöydässä oli 3-4-7-9.
Lopulta pöytään tuli viimeinen kortti, naurahdin mielessäni, nyt oli tuuria... mutta riittääkö se?
Pöytään tuli kakkonen! Päätin olla panostamatta, Kiinalainen korotti - maksoin... Kiinalainen
nauroi ääneen ja lausui, että olen jo hävinnyt ja käänsi korttinsa: Ässäpari!
Painoin pääni alas ja nauru vain yltyi..... käänsin hiljaa korttini esille ja - nauru katkesi kuin
veitsellä leikaten! Jälleen näyttöön tuli "Gratulujeme" ja summa: 1,40 miljoonaa korunaa.

Seuraava peli oli alkamassa, kun tunsin nenässäni oudon vaniljaisen tuoksun ja samassa
sammuivat valot koko huoneesta ja musiikki pysähtyi!
--------------------------------------------------------------------------------------------
(21.9.2018 jatkoa....)

Alkoi huuto ja kiroilu, hetken kaikki istuivat paikoillaan mutta kun jostain huoneeseen
ryntäsi lisää ihmisiä, selvästi miehiä - joiden aikeet eivät välttämättä olleet kovinkaan
mukavia - arvelin, että nyt on parempi "maastoutua".

Heittäydyin lattialle ja suljin hetkeksi silmäni. Samassa kuulin päässäni oudon äänen, joka
kehoitti minua avaamaan silmäni, mutta makaamaan ja katsomaan ympärilleni.
Tein niin kuin käskettiin ja en enää edes jaksanut yllättyä, kun näin kaiken kuin
infrapunakiikareiden takaa olisin katsellut! Näin huoneeseen rynnänneitä miehiä, joilla
jokaisella oli jonkinlainen rynnäkkökiväärin tapainen ase käytössään ja heidän lisäkseen
paikalle oli tullut kaksi miestä, jotka seisoivat melko lähellä minua ja he vain komentelivat
näitä aseistautuneita miehiä.
Ymmärsin näiden kahden olevan aseistautuneiden miesten pomoja.
Seurasin tapahtumia ja yritin olla liikkumaton, jotta minuun ei kiinnitettäisi huomiota.

Nämä sotilaat repivät "pelikavereitani" ja laittoivat jokaiselle käsiraudat ja raahasivat heitä
ulos tilasta melkoisen kovakouraisesti. Lisäksi he veivät näitä vähäpukeisia naisia ulos
ja osa heistä itki hysteerisesti, pari oli lysähtänyt lattialle ja heitä yritti saada sieltä ylös ja
mukaansa muutama näistä sotilaista. Sitten näin pelinjakajan..... - tämä makasi elottoman näköisenä
puoliksi pelipöydän alla ja kun katselin häntä tarkemmin, huomasin että häntä oli
ammuttu rintaan! Tajusin, että minunkin oli parempi esittää "raatoa", niin voisin päästä
paikalta jossain vaiheessa pakenemaan.

https://www.youtube.com/watch?v=Jlocf-4hFK8

Samassa tunsin, kuinka joku tarrautui jalkaani kiinni!
Olin huutaa ja juuri kun olin potkaisemassa tuota tarrautujaa, niin kuulin kuiskauksen:
"Wife!" Se tuli pehmeällä, kuiskaavalla äänellä - ja tuosta äänestä en voinut erehtyä.
Dorotka!

Sydämeni oli repeytyä irti rinnasta, käänsin hieman päätäni, jotta näkisin hänet
paremmin. Ihmettelin, miten hän näki minut pimeässä!
Hän suorastaan liukui viereeni lattialla ja jäi makaamaan vierelleni niin, että pystyimme
kuiskailemaan toisillemme ja silti näyttämään mahdollisimman elottomilta.
Hän kertoi, että oli ollut pelihuoneessa jo ennen minua. Nyt ei ollut aikaa kertoa kaikkea,
koska meidän pitäisi vain päästä pois paikalta. Hän osasi kertoa, että nämä paikalle
tulleet joukot kuuluvat URNA:an, eli Tsekin nopean toiminnan yksikön poliisivoimiin.
Se, minkä takia he olivat hyökkääjiä tänne, on hänellekin epäselvää.

Sitten meille oli käydä ohrakkeisesti. Juuri kun Dorotka oli kuiskannut minulle tuon, niin
yksi noista URNA:n miehistä kääntyi meitä kohti ja olin varma, että hän huomasi liikkeemme.
Mutta meidän onneksemme juuri, kun olin varma, että nyt taas mennään.... - hän näkikin
takanamme vielä yhden pelaajan pelipöydästä ja tämän vierellä kaksi nuorta naista ja
kiskoi heidät mukaansa kahden toverinsa kanssa.

Kaikkeen tähän ei mennyt kuin muutama minuutti ja sitten tuli hiljaista!
Makasimme lattialla hiljaa, emme tehneet elettäkään, emmekä liikettäkään.....
Samassa tajusin sen kevyen vaniljaisen tuoksun:
Se oli kevyesti lamauttavaa kaasua, joka oli hieman parfymoitu.
Lamauttavan kaasun suhdetta oli tarkoituksella muokattu niin, että kukaan ei menettäisi
tajuntaansa, eikä myöskään muuttuisi esim. agressiiviseksi tms.
Ehkä myös tuon kaasun takia tunsin pientä päänsärkyä.....

Huone oli pimeä ja äänetön. Odottelimme Dorotkan kanssa mielestäni todella kauan ja
kun päätin nousta, tunsin että kaasu oli tosiaan minuunkin tehnyt vaikutuksensa....
- hieman polvet notkahtivat, mutta kun kunnolla terästäydyin ja ponnistin pystyyn,
huomasin että mitään hätää minulla ei ole. Otin Dorotkaa kädestä kiinni ja lähdin varovasti
kulkemaan kohti sitä ovea kohti, josta minut oli pelihuoneeseen tuotu. Oven vierellä makasi
kaksi isohkoa "gorillaa" entisinä gorilloina, heillä ei näemmä ollut onnea....

Nopeasti ymmärsin myös sen, että nuo hyökkääjät eivät olleet tulleet kyseiseen tilaan
samasta ovesta, kuin minä. Ajattelin, että en lähde katselemaan muita reittejä ulos, vaan
päätin että me poistumme siitä, mistä minä olin tullut.
Avasin varovasti oven, tietämättä mitä toisella puolella olisi.
Vastaan pamahti melkoinen kakofonia!
Olin ymmälläni..... - suuressa klubissa ei oltu edes huomattu, mitä tuolla pelihuoneessa
oli tapahtunut ja jengi bailasi klubilla kuin viimeistä päivää.
Valojen säihke sai silmäni vihlomaan, suljin ne ja voihkaisin. Hetken päässäni
surisi omituisesti, mutta kun avasin silmäni uudestaan - näin kaiken jälleen normaalina.
Käännyin katsomaan Dorotkaa ja olin pudottaa silmät päästäni!
Hän oli ollut yksi noista seksikkäästi pukeutuneista nuorista naisista tuossa pelihuoneessa.

Dorotka näki ilmeeni ja tyytyi toteamaan:
"Etköhän ole nähnyt enemmänkin.....!" Ja kehoitti meitä jatkamaan matkaa.
Musiikki pauhasi niin lujaa, että meidän piti suorastaan huutaa toistemme korvaan
samalla, kun pujottelimme ihmismassan läpi eteenpäin kohti klubin ulko-ovea.

https://www.youtube.com/watch?v=Lgs9QUtWc3M

Nappasin erään sohvan selkämykseltä jonkinlaisen takin ja heitin sen Dorotkalle, tämä
kietoutui siihen parhaansa mukaan samalla, kun revin häntä perässäni.
Yllättäin eteemme asteli kaksi tarjoilijan näköistä herraa, jotka katsoivat meitä tuiman näköisinä.
Arvelin, että meitä oli tarkkailtu jo jonkin aikaa......
Toinen heistä otti minua olkapäästä kiinni ja kysyi, mihin olin menossa.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Dorotka kiilautui kylkeeni ja tajusin juonen!
Esitin hieman humaltunutta ja takeltelin tarkoituksella vastauksessani, kerroin näille
tarjoilijoille, että bongasin tässä itselleni morsiamen ja hän haluaa näyttää minulle jotain
ja me ollaan menossa hotelliini. Miehet naurahtivat, katsoivat Dorotkaa ja toinen tuumasi
minulle, että enpä kauaa taida jaksaa.... mutta toivotti hyvää onnea ja päästi minusta irti.

Pääsimme juuri ulko-ovelle, kun musiikki pysähtyi - taas - ja nyt kuului kuulutus!
"Ladies and gentlemen, we have a winner". Samassa nimeäni kuulutettiin koko klubilla ja
valonheitin etsi minua. Tiesin, että minun oli pakko astella ulko-oven syvennyksestä esille
ja näyttäytyä. Dorotka jäi piiloon.... Valokeila löysi minut ja joku jostain pimeydestä kuulutti
koko klubille, että minä olin tänään voittanut 3,4 miljoonaa Korunaa!
Kaikki kohahtivat ja antoivat raikuvat aplodit. Heilutin vaivaantuneena kättäni ja
silloin viereeni asteli hyvinkin Englantilaiseksi herrasmiespalvelijaksi kelpaavan näköinen herra,
jolla oli mukanaan pieni näyttö. Hän pyysi siihen minun sähköistä allekirjoitustani ja
varmennusta, että voivat siirtää rahat samalla hetkellä tilille, jonka tiedot olin jo aiemmin
antanut heille. Hyväksyin siirron ja allekirjoitin sen. "Thank you, Sir!" Kuulin viimeiseksi
tältä palvelijalta,  tämä kääntyi kannoillaan ja poistui. Poppi oli jo alkanut taas soimaan
ja kukaan ei enää kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

Menin Dorotkan luo ja siirryimme ulko-ovelle, sen toisella puolella oli edelleen nuo kaksi
melkoisen isokokoista herraa. He näkivät meidät välittömästi ja päätin jatkaa tuota hieman
humaltuneen herran roolia.... - Dorotka sai "taluttaa" minua ja hän muka "kuiskasi" näille
vartijoille, että menee pitämään hetken hauskaa kanssani.... Miehet naurahtivat.
Jatkoimme pienen hoipertelun kera parkkipaikalle, missä autoni.... - oli - vaan ei ollut enää!
-----------------------------------------------------------------------------------------
(09.11.2018 tarinan jatko)

Seisoimme hiljaa, tuijotin parkkipaikkaa epäuskoisen näköisenä. Miksi.... miksi... -ja missä?
Autoni oli kadonnut! Mutta eipä parkkipaikalla montaa muutakaan autoa ollut.
Dorotka kysyi minulta vaimeasti, että onko jokin hullusti. Kerroin hänelle, että autoni on
varastettu, koska se ei enää ollut siinä, mihin olin sen jättänyt. Hän hätääntyi ja kertoi, että
meidän olisi silti nopeasti päästävä pois parkkipaikalta, koska nuo kaksi herraa ulko-ovella
seuraavat tekemisiämme vielä ja jos jäämme pidemmäksi aikaa ihmettelemään tähän,
missä auto on, voivat he tulla epäluuloisiksi ja uteliaiksi ja saattaisimme joutua ongelmiin...

- Ongelmiin! Huudahdin. Aivan kuin niitä ei olisi ollut jo ihan riittämiin.
Kirosin, kirosin yllättäin tsekiksi, englanniksi ja tietenkin Suomeksi. Dorotka katseli
minua yllättyneenä, mutta ei sanonut mitään. Sitten näin jotain:
Noin reilun sadan metrin päässä seisoi selvästi linja-autopysäkillä väkeä ja sen perusteeella
päättelin, että hetkisen kuluttua paikalle tulisi linja-auto. Sillä pääsisimme ainakin johonkin.
Kävelimme tyylikkäästi kohti pysäkkiä, esitin edelleen hieman humaltunutta "herrasmiestä" ja
Dorotka.... no kikatteli kainalossani. Pysäkille päästyämme tajusin, että minulla ei ollut enää
käteistä rahaa mukana. Onneksi Dorotka tutki takkia, jonka olin napannut tuolta peliluolasta
hänen yllensä ja yhdestä taskusta löytyi sopivasti pieni lompakko, jossa ei ollut mitään
papereita, vain hieman rahaa. Hymyilimme onneamme!

Ei mennyt onneksemme kauaa, kun paikalle
kurvasi jo parhaat päivät nähnyt bussi.
Odotimme rauhassa, kun muut pysäkillä
olleet olivat nousseet autoon ja annoin sitten
Dorotkalle ensin tietä, hän sai kysyä kuljettajalta,
mihin linja-auto menisi. Minä tulisin perässä
"humalaisena" ja hieman hoipertelevana.
Kuljettaja katsoi meitä pitkään, mutta ei
todennut muuta kuin sen, missä kyseisen
bussin pääteasema olisi. Olimme yllättyneitä:
Bussi kurvaisi lähes niille kulmille, missä asunto
sijaitsi, mistä olimme aiemmin lähteneet.
Päätimme matkustaa siis päätepysäkille saakka ja
Dorotka maksoi meidät kyytiin mukaan.

Bussi nytkähti liikkeelle ja pakoputkesta pamahti
ilmoille paksu musta savu. Emmekä lähteneet
yhtään liian myöhään liikkeelle, nimittäin huomasimme, kuinka
paikalle kaarsi kolme mustaa Range Roveria ja jotenkin meille
tuli mieleen sama ajatus: Meitä etsitään!

Istuimme bussissa lähes takaosassa. Matkustajia ei onneksi ollut kovinkaan paljoa ja
 aina välillä joku jäi matkasta pois ja jostain tuli muutama mukaan kyytiin.
 Saimme olla täysin rauhassa. Aloimme tutkia takkia, jonka olin napannut Dorotkan ylle
ja pienen rahapussin lisäksi yhdestä taskusta löytyi vajaa aski savukkeita. Niistä meille
kummallekaan ei ollut iloa, koska kumpikaan meistä ei polttanut.
Mutta takista löytyi pieni piilotettu povitasku ja siellä olikin jo jotain....
Pieni nahkainen kotelo, joka oli vahvistettu metallireunoilla. Avasin sen ja sieltä löytyi
käyntikortteja. Ne kaikki olivat samanlaisia, jotenka kyseessä oli varmasti takin omistajan
käyntikortit. Mutta tokkopa hän enää takkia tai näitä kortteja kaipasi, koska olimme ainoat,
jotka selvisimme tuosta pelihuoneesta hengissä ulos!

Kortissa luki "Un Expert en Commerce International".
Ja nimi alla. Takin omistaja oli siis Ranskalainen. Jotain tuttua nimessä oli ja mietin, missä
olin tuohon nimeen törmännyt aiemmin. Silloin muistin, että hän oli se herra, kenen kanssa
matkustin junalla Prahaan ja joka tarjosi minulle jotain - ja silloin minulla pimeni.
- No nyt sinulla on sitten pimentynyt lopullisesti. Lausahdin ääneen käyntikorttia katsoessani.
Mutta se, että hän olikin Ranskalainen, yllätti minut! Luulin nimeä vain jonkinlaiseksi hämäykseksi.

Jokin minulle sanoi, että meidän olisi seuraavaksi matkustettava Ranskaan. Mutta sitä ennen
olisi käytävä tuolla asunnolla. Suljin silmäni ja samassa näin - siitäkin huolimatta - näkökentässäni
kellon, josta aika väheni kokoajan. Se 24 tuntia.... se hupeni ja hupeni, enkä edes tiennyt minkä
takia ja mihin minun piti mennä. Mutta toivottavasti keksisimme kohta siihen syyn, nimittäin
enää ei ollut kuin reilut 12 tuntia enää aikaa jäljellä!

https://www.youtube.com/watch?v=mpsk3Ub1Kow

Matka jatkui ja minusta alkoi jo tuntua siltä, että emme koskaan pääsisi perille. Mutta juuri, kun
epäluulo alkoi kalvaa mieltäni, huomasin bussin kurvaavan päätepysäkille ja poistuimme
kyydistä. Katselimme hetken ympärillemme, näkyikö jotain huolestuttavaa, mutta kaikki
vaikutti todella rauhalliselta, jotenka lähdimme kävelemään kohti taloa, jossa asunto sijaitsi.
Olimme jo päässeet lähes rakennuksen kulmalle saakka, kun kuului pamaus.
Näimme talosta nousevan savua ja kun tarkemmin katselimme, tajusimme että asuntomme oli
räjähtänyt. Samassa rapusta juoksi ulos kolme miestä, jotka hyppäsivät pihalla parkissa olleeseen
autoon - samanlaiseen mustaan Range Roveriin, kuin mitä näimme linja-autoon noustuamme.

Onneksi olimme vieressä olevan talon kulmalla
ja sopivasti kahden ison puun takana, niin nämä "herrat"
eivät meitä nähneet kurvatessaan nopeasti pois paikalta.

Näin kyyneliä Dorotkan silmissä ja otin häntä kädestä kiinni.
"Neplaketje zlato!"  Hän katsoi minua kosteilla silmillään ja taikoi jostain väriseville
huulilleen pienen hymyn poikasen. Suutelin häntä kevyesti ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
Lupasin, että me selviämme tästä, mutta tänne ei ollut mitään syytä enää jäädä.
Tosin Dorotka oli sitä mieltä, että tuolla entisessä asunnossa on käytävä ja hän sai minut
ymmärtämään, että me emme voineet jättää mitään jälkiä asuntoon itsestämme.
Hän tiesi, että paikallinen viranomainen tulee nopeasti paikalle, joten juoksimme taloon
ja syöksyimme asuntoon, joka ei ollut enää asunto, vaan täysin raunioina oleva kaaos!

Yllätyin siitä, että yksikään naapuri ei tullut kysymään ja ihmettelemään tapahtunutta.
Arvelin, että heidät oli maksettu hiljaisiksi ja jokainen oli päättänyt olla omissa oloissaan.
Huomasin heti, että tekijät olivat olleet ammattilaisia, koska räjähdyksen paineaalto oli suunnattu
niin, että siitä ei ollut haittaa ja vahinkoa ulkopuolisille ja muille talon asunnoille. He olivat
selvästi käyttäneet Semtexiä. Potkimme rojuja ja kaivelimme murskaantuneiden huonekalujen
alta mahdollisia tavaroita, jotka voisivat liittää asunnon meihin kahteen. Silloin muistin tuon
laukun, jonka olin jättänyt asuntoon ja syöksyin nopeasti entiseen makuuhuoneeseen.
Kaivelin ja kaivelin ja lopulta löysinkin sen! Se oli hieman kärsinyt, mutta nyt tajusin, että
se oli myöskin ulkoisen räjähdyksen kestävä -varsinkin jos ei ollut suoraan räjähdyksen
paineaallon ja sen vaikutuksen alla. Kiitin onneani, nappasin sen kainalooni ja sanoin Dorotkalle,
että nyt meidän on mentävä - ja nopeasti. Samassa kuulimme pihasta hälytysajoneuvojen ääniä.

Tajusimme, että meillä ei ollut toivoakaan vain kävellä rappukäytävästä pihalle, jotenka ainoa
keino olisi siis päästä talosta pois - oli jokin muu kulkureitti. Mietin nopeasti vaihtoehdot ja
kysyin Dorotkalta, jaksaako hän kiivetä. Tämä nyökkäsi, ehkä hieman epävarmana, mutta tiesi
että tässä kohtaa ei hänelläkään ollut vaihtoehtoa, kuin vain totella ja uskoa minua.
Nousimme kerroksen ylöspäin ja tulimme ovelle, josta pääsisi katolle, mutta tietenkin se oli lukossa.
Tosin meitä se ei estänyt, koska tavalliset lukot tiirikoin helposti auki.... kuten tuonkin ja
hetkessä olimmekin jo katolla. Viileä tuuli iski vasten kasvojamme, kun kävelimme talon katolla ja
kuljimme mahdollisimman keskellä kattoa, jotta meitä ei huomattaisi maasta.

Tulimme toiselle ovelle, se olikin yllättäin auki. Avasin oven varovasti ja kurkkasin rappuun.
Mitään ei kuulunut, ketään ei näkynyt. Lähdimme laskeutumaan alaspäin ja olimme päässeet jo
yhden kerroksen, kun kuulimme alhaalta ääniä.
"-Nemohou být daleko!"
Meitä etsittiin. Tuskainen hiki alkoi puskea ihon läpi ja Dorotka näki huolestuneen ilmeeni.
Päätin yrittää onneani: Koputin kohdalla olevan asunnon ovea ja kuulin, kuinka sisäpuolelta
joku kysyi hiljaa, että kuka siellä. Dorotka raotti hieman postiluukkua ja kuiskasi, että
meitä etsivät rikolliset, jotka ovat lahjoneet poliisin ja toivoi, että pääsisimme sisälle turvaan.
Hetken oli hiljaista..... tuskaisen hiljaista! Sitten kuulimme, kuinka varmuusketju avautui ja
ovenraossa oli vanhempi rouva, joka katseli meitä terävillä silmillään nopeasti arvioiden.
Hän näki ensimmäisenä Dorotkan aidosti hätääntyneen ilmeen
ja sitten hän arvioi minut. Yritin näyttää mahdollisimman
avuttomalta ja kärsivältä ja ehkä onnistuin siinä, koska
hän avasi oven ja kuiskasi, että sisälle ja nopeasti.
-Jsi poklad! Sain sanottua samalla, kun hän veti oven kiinni.
Rouva hymyili minulle ja kehoitti meitä nopeasti siirtymään
peremmälle, koska hänkin kuuli rappukäytävässä syntyneen liikehdinnän.

Hän ohjasi meidät peremmälle asuntoon, se oli sisustettu kauniisti ja siinä henki
selvästi mennyt aika - mutta selvästi sellainen, että tämä rouva oli nähnyt maailmaa.
Hän vei meidät asunnon perälle, josta löytyi suuri puinen kaksiovinen kaappi.
Katsoimme sitä ja hän sanoi, että menkää tuonne.
Samassa ovikello soi ulko-ovella.
----------------------------------------------------------------------------------------------------

Ja tästä tarina jatkuu (23.1.2019)

Rouva katsoi meitä hieman kärsimättömän näköisenä. Hän tiesi, että jos hän ei kohta
menisi avaamaan ulko-ovea, varsinkin kun rapussa olevat kuulivat että asunnossa on joku,
tulisivat he ns. "karmit kaulassa" sisälle ja sitten olis jo leikki kaukana.
Avasimme kaapin oven ja näimme, että se oli kohtuullisen syvä. Kaapissa roikkui muutamia
takkeja ja mekkoja henkareissa, joten päätin nopeasti että meidän on mentävä todellakin kaappiin
piiloon. Työnsin Dorotkan edeltä kaapin perukoille ja painuin itse perässä. 
Vanha rouva painoi oven kiinni hieman hymyillen ja sanoi vielä hiljaa
"Podívejte se na knoflík!" Katsoin häntä hiljaa..... ymmärsin kyllä - jotain nuppia pitäisi etsiä,
mutta mitä ja mistä. Samassa rouva löi kaapin oven kiinni ja huusi ovelle, että hetkinen.

Olimme Dorotkan kanssa pimeässä komerossa kylki kyljessä. Tunsin hänen kietovan kätensä
ympärilleni ja huomasin hänen hieman tärisevän. Kuiskasin hiljaa, että meidän pitäisi löytää jokin
nupi täältä. Hapuilimme käsillämme ja jaloillamme kaapissa varovasti ja yllättäin tunsin oikean
jalkani alla pienen kohouman! Painoin sitä jalallani ja tunsin, kuinka kaapin takaseinä katosi 
johonkin. Käänsin hieman päätäni ja näin syrjäsilmällä pienen, hieman hämärän ja nuhjuisen
huoneen, jos sitä tilaa nyt huoneeksi pystyi kuvailemaan. Tajusin nopeasti, että meidän oli
syöksyttävä tuohon piilokamariin välittömästi.

Dorotka totteli minua ja livahdimme tuohon pieneen soppeen.
Huomasin samalla, että huoneessa, kaapin takaseinän kohdalla lattialla oli samanlainen
pieni kohouma ja painoin sitä vaistomaisesti jalallani. Takaseinä liukui takaisin paikoilleen.
Olimme hiljaa ja katsahdimme ympärillemme. Seinässä, lähes katon rajassa oli pieni
ikkunan tapainen aukko - sellainen sopivan huomaamaton, että ulkoa siihen ei juuri kiinnitetä
huomiota. Se valaisi tilaa sen verran, että näin tuossa huoneen tapaisessa olevan
pienen pöydän ja kaksi tuolia. Dorotka istahti ja huokaisi syvään.
Minä jäin tuon vaatekaapin taakse kuuntelemaan, mitä asunnossa tapahtuu.
Jotain kuulinkin läpi ja ymmärsin, että asuntoon oli tullut muutama henkilö, jotka
teräväsanaisesti tivasivat tuolta vanhalta rouvalta meistä. Vanha rouva yski ja köhisi ja
selitti, että ei hän tällä iällä jaksa muuta kuin olla ja kuunnella radiota tai katsella televisiota
- hän ei tiedä, mistä nämä miehet puhuvat. 

Samassa tajusin, että vaatekaapin ovet avattiin ja vaaterekissä olevia henkareita liikuteltiin!
Minusta tuntui, kuin sydän olisi pysähtynyt siihen paikkaan.
Näytin Dorotkalle, että hän ei päästä pihaustakaan. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ja
vain sydämeni lyöntien äänet kaikuivat seinistä.......
Hetken oli täysin hiljaista. Ymmärsin, että joku kuka oli avannut vaatekaapin ovet, seisoi
avoinaisen kaapin edustalla - ehkä miettien jotain. Sitten, ikuisuudelta tuntuneen hetken
jälkeen kuulin, kuinka kaapin ovet sulkeutuivat. Saatoin hengittää aavistuksen kevyemmin,
mutta en uskaltanut päästää vielä huokaustakaan ulos keuhkoistani!

Aika tuntui matelevan. Seisoin hiljaa ja Dorotka istui vakavana.
Viimein kuulin askelia ja että joku avasi vaatekaapin ovet. Samassa tuo takaseinä katosi edestäni 
ja näin jälleen tuon vanhan rouvan kasvot. Hän viittilöi meidät asuntonsa puolelle ja me
tottelimme ääneti. Istuuduimme pieneen keittiöön, hän oli keittänyt vahvaa teetä, jota nyt
tarjosi meille suolaisten rinkeleiden kera. Dorotka ahmi niitä välittömästi muutamia ja 
en minäkään halunnut jäädä niistä paitsi, koska huomasin että tuo rouva oli ne itse leiponut
ja ne tuoksuivat vielä lämpimiltä.
Vanha rouva hymyili hieman.

Kysyin varovasti häneltä, että ketkä kävivät asunnossa ja hän kertoi, että paikalle oli tullut 
kolme miestä ja he todellakin etsivät meitä. Joku oli nähnyt meidät pihamaalla ja kertonut
näille meistä, mutta ei ollut nähnyt tarkkaan, mihin olimme menneet.
Yksi miehistä oli seissyt ulko-ovella ja kaksi oli tarkistanut asunnon. Samalla tavalla he
kävivät koko rappukäytävän kaikki asunnot läpi. Olivat lähteneet aivan hetki sitten vasta
viimeisestä asunnosta ulos ja poistuneet talosta.
Halusin tietysti tietää myös, mikä tuon salahuoneen tarkoitus oikein oli ja mihin sitä
on käytetty. Vanha rouva laski hiljaa teekuppinsa pöydälle, katseli Dorotkaa todella tarkkaan
ja mietti sanojaan. Aavistin, että hän pelkäsi Dorotkan mahdollisesti aiheuttavan hänelle ongelmia.
Sanoin, että häneen voi luotta täydellisesti, ilman häntä olisin ollut jo monessa kiipelissä 
- siis vielä enemmän, miltä nyt vaikuttaa. Rouva naurahti ja suostui kertomaan huoneesta jotain.

Hän kertoi, että hänen edesmennyt miehensä ja tämän veli sekä muutama muu tuttu olivat aikoinaan,
kun  maa oli vielä Neuvostoliiton valvonnan alainen (tässä vaiheessa nainen "sylkäisi" hieman)
ja Moskova saneli ehtojaan, pääsivät miehet talon rakennusvaiheessa muokkaamaan
muutaman asunnon pohjapiirustusta ja -rakennetta sillä tavoin, että tuollaisia pikkuruisia
salahuoneita syntyi muutamiin asuntoihin. He piilottelivat asunnossa väliin poliittisia
toisinajattelijoita ja mustanpörssin kauppiaita jne.
Nyt itsekin naurahdin ja kysyin samalla, että tietävätkö kaikki talon asukkaat näistä piiloista.
Rouva mietti hetken ja sanoi, että eivät - ja hän ei niitä mene paljastamaan asukkaille, ellei ole pakko.
Kerroin, että tuollainen salahuone olisi itsellekin mitä mainioin tukikohta ja levähdyspaikka.
Tähän rouva kertoi, että naapurirapusta oli juuri hiljattain muuttanut eräs vanha pariskunta
pois, kun rouva ei enää pystynyt hoitamaan sairasta miestään. Siinä asunnossa on samanlainen
piilohuone. Hän kaivoi esille asunnon myynti-ilmoituksen paikallisesta lehdestä ja 
Dorotkan kanssa sen luettuamme päätimme, että ostamme sen asunnon.

Mutta tässä vaiheessa rouva pysäytti suunnitelmamme.
Hän kertoi, että näillä tietyillä alueilla jos ulkomaalainen tai siltä vaikuttava tekee
kiinteistö- tai asuntokauppoja, niin tietyt viranomaiset kiinnostuvat.... ja se ei ehkä ole hyväksi.
Kytenyt into siitä, että meillä olisi kaupungissa uusi oma piilopaikka, sai nopean lopun.
Mutta rouva yllätti meidät jälleen!
Hän kertoi, että hänen tyttärensä poika voi auttaa. Siltä seisomalta rouva käveli puhelimeen ja
soitti tälle ja käski pojan tulla saman tien hänen luokseen.
Suljin mietteissäni silmät tuumaten, että joko meillä on todellinen onnenpotku käsissä tai
sitten meitä johdetaan harhaan...... avasin silmät ja näin: Kellonajan, joka väheni ja väheni.
Se näytti hieman reilua 9 tuntia - enää! Meillä olisi kiire, mutta minne?
Arvelin, että meidän olisi päästävä nopeasti Pariisiin - mutta se tuntui olevan vain mutu-tuntuma.
Samassa ovikello soi ja hetken päästä sisälle tuli hieman alle kolmekymppinen treenatun
näköinen mies, joka katseli meitä ihmeissämme. Meitä auttanut vanha rouva kertoi nopeasti,
mitä oli tapahtunut ja missä mennään ja kertoi, että me haluaisimme ostaa sen asunnon, mistä
hän oli kertonut pojalle jo aikaisemmin. Näin hänen epäuskoisen ilmeen ja mietteliään olemuksen.
Tiesin, että hän paini erinäisten kysymysten kanssa. Sanoin nopeasti, että ei huolta - lupaan
korvata vaivannäön ja vielä, jos onnistuisi että kun emme käytä asuntoa, hän pitäisi siitä huolta
- tietenkin korvausta vastaan! Nyt tuo mies hymyili ja sanoi suostuvansa tekemään
asuntokaupat nimiinsä. Pyysin häneltä hänen tilitietonsa ja lupasin siirtää heti, kun pääsen
täältä pankkiin, hänelle kaksi kertaa sen verran rahaa, mitä asunnon pyyntihinta oli.

Mutta nyt mies hätääntyi! Hän sanoi, että noin isot talletukset ja tilisiirrot saattavat herättää
kysymyksiä. Mietin hetken ja kysyin, että paljonko sitten uskaltaisin siirtää hänen tililleen
rahaa. Hän kertoi summan, mutta sanoi että silloinkin olisi parempi, jos tilisiirron tekijä
olisi Tsekkiläinen. Kerroin, että se ei tuota ongelmia. Sanoin että laitan alkuun tuon summan
minkä hän mainitsi ja kirjoitin paperille hänelle ohjeet, mistä hän löytää ja saa loput
rahat käteisenä. Hän katsoi paperia ja minua, mutta ei kysynyt mitään.

Samassa kuului terävä "piip" ja kilahdus ja kiljahdus!
Katsahdin Dorotkaa. Hän piteli vasenta jalkaansa. Huomasimme, että hänen kengän
eräs nilkkahihna oli puristunut hänen nilkkansa ympärille tiukaksi ja pieneen koristelaattaan
oli syttynyt  - ei enempää eikä vähempää, kuin kello. Ei, ei taas. Ja tuo kello näytti 30min aikaa, mikä tikitti tasaisesti alaspäin. Yritin repiä hihnaa irti ja kenkää pois Dorotkan jalasta, mutta
huomasin, että nilkkahihna olikin punottua teräsvaijeria, joka oli maalattu vain mustaksi.
Tajusimme, että Dorotkan jalka olisi mennyttä, ellemme saisi kenkää pois jalasta alle
puolen tunnin. Mutta kuka tuon oli aktivoinut ja mistä ja miten?
Sen tajuamiseen ei mennyt kuin hetki ja päätimme, että nyt on poistuttava ja lujaa asunnosta!
Vanhan rouvan tyttären poika sanoi, että ottaisimme hänen autonsa. Hän antoi avaimet ja
kertoi, missä se on ja mikä auto kyseessä. Lähdimme juosten ulos asunnosta ja Dorotka kiljahteli
aina kun hieman terävämmin astui jalallaan rappukäytävässä. Selvästi tuo teräsvaijeri teki
nilkalle jo nyt pahaa! Pääsimme pihalle ja etsin katseellani autoa....

Nopeasti löysin oikean auton ja puolijuoksua syöksyimme sen luo, avasin ovet ja hyppäsimme
sisälle. En ollut hetkeen ajanut tällaisella autolla, mutta uskoin että ei tästä ongelmia tulisi.
Auto oli jo paljon kokenut joku 1990-luvun Seat Ibiza ja sen valkoinen värikin oli haalistunut
sen verran, että ei sitä enää täysin valkoiseksi voinut sanoa. Starttasin ja kurvasin talon parkkipaikalta
pois mahdollisimman luontevan näköisesti. Samassa kuului "piip". Dorotka katsoi
kengästä näkyvää kelloa ja sanoi, että aikaa ei olisi kuin 20 minuuttia!
Mietin nopeita ratkaisuja, kuinka saan kengän pois Dorotkan jalasta, ennen kuin käy huonosti
- ja samassa näin taustapeilistä.......

https://www.youtube.com/watch?v=OWmlFWe5fYE 
-----------------------------------------------------------------------------------------------
(1.3.2019 - tarina etenee)

...... meitä nopeasti lähestyvän mustan auton. Pelästyin toden teolla, sillä ei tämä
"miljoona" kilometriä ajettu Seat pärjäisi tuollaiselle katujen kauhulle, mikä tuli
ainavain lähemmäksi ja lähemmäksi. Kirosin ääneen ja kiroiluuni sekoittui Dorotkan
ahdistunut itkuinen vaikerointi. Tajusin myös sen, että tuo teräsvaijeri painautui
hitaasti yhä enemmän hänen jalkaansa. Arvelin, että vain se, että aika loppuu kengän
kellossa, ei olisi ainoa huolemme vaan lisäksi kävi mielessä, että kengän korko
saattaisi olla räjähde ja kun tuo kello menee nollaan - käy Dorotkalle huonosti ja
mahdollisesti myös minulle!

Koukkailin muutaman auton ohi, vasemmalta ja oikealta. Joku tööttäili torvea, mutta
en välittänyt vaan koitin karistaa tuon takaa tulevan mustan auton perästämme.
Mutta millä se olisi onnistunut? Näkymättömäksi en pystynyt meitä tekemään.
Sitten yllättäin: Se musta auto oli kadonnut takaamme. Tuijotin hetken taustapeiliä
epäuskoisena - ja juurikin sen muutaman sekunnin liian kauan.
Samassa kyseinen auto koukkasi eteemme poikittain pieneltä kujalta estäen etenemisemme.
Yritin peruuttaa, mutta takana oli jonoa sen verran, että se oli täysin mahdotonta.
Irrotin hiljaa käteni ohjauspyörästä ja nostin ne ylös.
Mustasta autosta nousi kaksi hyvin vakavailmeistä miestä ulos ja he kävelivät automme luokse....

Hetken minulla löy tyhjää, mutta sitten tunnistin tuon toisen miehen. Hän oli se sinipukuinen
herra, joka oli antanut minulle siellä eräässä majatalossa sen pienen metallirasian ja pari lippua.
Hän avasi kuljettajan puoleisen oven ja näytti eleillä, että nousisin ylös autosta.
Tein työtä käskettyä ja hän pahoitteli - jälleen virheettömällä suomenkielellä, että
olen joutunut kokemaan hieman kovia. 
"Se Gostlina Slap" oli ikävä tapaus. Emme odottaneet mitään tuollaista.
Dorotka nousi myös autosta ja kun hän astui kadulle, jalka jossa oli tuo piipittävä
kenkä, ei tahtonut pitää enää Dorotkan painoa ja hän voihkaisi kivusta.
Selitin nopeasti tälle miehelle, joka ei edelleenkään esitellyt itseään, mikä on tilanne
ja arvelin, että minun olisi päästävä Pariisiin. 
"Meidän, siis meidän on päästävä Pariisiin!" Dorotka huusi niin lujaa kuin kykeni.
Mutta meidän piti saada kenkä pois hänen jalastaan ja nopeasti!


Aikaa ei olisi todellakaan hukattavaksi! Kello näytti enää 9 minuuttia ja tuntui, kuin
sekunnit olisivat juosseet normaalia nopeammin. Tunsin olevani neuvoton.
Dorotka katsoi minua kyyneleet silmissä - näin hänen tuskansa hänen sielustaan saakka.
En halunnut, että hänelle käy mitään. Silloin tuo tuntematon herra sanoi, että he voivat
auttaa, mutta ei täällä. He ehtisivät lähellä olevaan "toimistoon", jossa olisi 
erityistyökaluja ja mm. tiettyjä kemikaaleja, joilla voi syövyttää metallin.
Dorotkan piti lähteä heidän matkaansa ja minun selvitettävä, kuinka pääsen nopeasti Pariisiin.
Sovimme, että Dorotka ottaa heti yhteyttä minuun, kun kenkä on saatu pois jalasta
ja hän saattaisi ehtiä mukaani samalle lennolle tai junalle.... millä sitten matkustinkaan.

Nuo kolme hyppäsivät nopeasti mustaan autoon ja kurvasivat pois paikalta.
Katsoin kelloani ja tiesin, että heillä olisi n. 7 minuuttia aikaa pelastaa Dorotka!

https://www.youtube.com/watch?v=W9kVd-OKMzs 

Seitsemän - se ei todellakaan ollut onnenumeroni, sen olin jo vuosien saatossa oppinut huomaamaan.
Ajoin jonkin kerrostalokolossin sisäpihalle parkkiin ja nappasin takapenkiltä laukun.
Avasin sen ja ensimmäisenä käteeni tuli se pieni rasia. Tiesin, mitä rasiassa edelleen oli ja
pala nousi kurkkuuni - ne sormukset!

En avannut rasiaa,
Kaivelin laukkua enemmän ja mietin, miksi
tuo näyttö ei nyt mennyt päälle - odotin todellakin,
että joku jostain olisi kertonut minulle selvät
ohjeet ja vaikka neuvot, miten nopeasti
pelastaisin Dorotkan! Mutta näyttö oli pimeä....
Mietin hetken, että miksi olin laittanut sormusrasian takaisin laukkuun, enkä pitänyt niitä mukanani....
Mutta oli miten oli - nyt ne ovat taas laukussa ja minun pitäisi keksiä keino päästä
nopeasti Pariisiin, mutta minne siellä - ja ennenkaikkea: Miksi?

Muistin, että laukussa oli muutamia pieniä taskuja - hieman piilotettuina. Ne oli ommeltu
laukun vuoriin ja niitä ei todellakaan äkkiseltään huomaa, vaikka kuinka
avattua laukkua tuijottaisi. Työnsin varovasti käteni yhteen taskuun ja tunsin siellä olevan
jotain. Nappasin tuon jonkin esille - se oli kirjekuori. Jälleen yksi sellainen.....
Avasin sen nopeasti ja sieltä tipahti käteeni luottokortti - mutta aivan vieraalla nimellä.
Frank van Houden - niin siinä luki.... Kenen tuo kortti oli ja kuka oli Frank van Houden?
Kaivelin laukkua nopeasti lisää ja huomasin, että tuon pienen pimeänä olevan näytön
alla oli mininäppäimistö. Sen sivussa oli virtanappi ja painoin laitteen päälle.
Näyttöön tuli vihertävä valo ja jokin omituinen koodisarja, jonka perässä ilmoitettiin
että olisi näpyteltävä käyttäjän nimi ja käyttäjätunnus. Pohdin kuumeisesti, mitä tuohon
nyt voisin kirjoittaa, koska jos vanhat merkit pitivät paikkansa, niin muutaman
väärän yrityksen jälkeen tapahtuisi taas jotain ikävää!

Katsoin luottokorttia. Päätin kokeilla onneani..... näpyttelin hitaasti tuon nimen ja
sitten pyydettiinkin käyttäjätunnusta. Nimi olisi siis oikein!
Mietin ja mietin..... - silloin välähti - aikaisemmin tuossa laukussa ollut salasana oli ollut "Wife".
Näpyttelin sanan ja hetken oli hiljaista, sitten näyttö vilkutti: "Epäkelpo salasana, ole hyvä ja
anna salasana. Tämä on yritys 2/5." Kiroilin - jälleen. Tapa, josta pitäisi päästä eroon,
mutta milläs pääset tällaisten tilanteiden vyöryessä päällesi - kysyn vain!
Aivoni pyörittivät erilaisia mahdollisia sanoja ja sitten jokin kuiskasi hiljaa mielessäni: Dorotka!

Ai-van..... Dorotka. Tuolla nimellä pääsin kasinon ovista sisälle. Näpyttelin nimen näyttöön, meni
ehkä pari sekunttia ja kuului ääni "Welcome back!" Samassa kuulin räjähdyksen äänen.
Tajusin välittömästi, miksi oli räjähtänyt - katsoin kelloa, aikaa piti olla vielä.... mutta....
ei se oli Dorotka! Oliko? Suljin nopeasti laukun ja syöksyin takaisin kadulle.
Näin jonkin matkan päässä taivaalle leijuvan savupilven. Lähdin nopeasti sitä kohti, kuten
teki moni muukin liikkeellä oleva. Ihmisten uteliaisuus oli käsittämätön - oltiin missä tahansa.
Parinsadan metrin kävelyn jälkeen näin hälytysajoneuvojen vilkkuja ja kuulin sireeneiden ääniä.
Alkoi ahdistaa.... askeleeni nopeutuivat ja nopeutuivat....ja hetkessä oli silmieni edessä
näky, jota en todellakaan halunnut nähdä!

Yhden auton ympärille poliisit olivat vetäneet
eristenauhat ja muutama vahti väkijoukkoa.
Kiilasin muutaman ihmisen välistä lähemmäksi ja näin tuon mustan auton.
Se ei näyttänyt kovin pahasti kärsineeltä..... oikean sivun ikkunat olivat hajalla,
yksi ovi oli kokonaan auki ja sisusta kuljettajan penkkiä lukuunottamatta totaalisesti
murskana! Samassa huomasin, kuinka eräillä paareilla oli jonkun henkilön ruumis peitettynä.
Mikään isokokoinen tuo henkilö ei ollut, koska peite ei kovin korkealle noussut.
Kysyin lähimmältä poliisilta varovasti, että mitä oli tapahtunut.
Hän kertoi minua hitaasti katsoen, että autossa oli todennäköisesti räjähtänyt jotain ja
kaksi henkilöä oli menehtynyt ja yksi viety todella vakavasti loukkaantuneena sairaalaan.
Utelin varovasti, että olikohan tuo jokin rikollisliigojen välinen yhteenotto vai mikäköhän
räjähdyksen takana oli. Poliisi ei enää katsonut minua kohti, mutta totesi, että ei
se nuori naisuhri ainakaan miltään rikolliselta näyttänyt.

Sanat löivät minuun kuin miljoona volttia ja keuhkoni tyhjentyi ilmasta!
Lysähdin maahan. https://www.youtube.com/watch?v=o96etNahL_U

Poliisi katsoi minua ja kysyi, onko kaikki hyvin ja tarvitsenko apua. Nousin varovasti
ylös ja sopertelin että tuollaisen näkeminen vain järkytti ja olen hieman ollut muutenkin
kipeä.... toivotin hänelle päivänjatkoja ja poistuin paikalta kyyneleitä nieleskellen.

Menin lähellä olevaan kahvilaan, tilasin vain jotain ja istuuduin perimmäiseen nurkkapöytään.
Halusin huutaa - huutaa - huutaa........ sisälläni oli tuskaa, jota en ollut koskaan tuntenut!
Suljin silmäni....... ja se palautti minut takaisin tähän maailmaan.
Pariisi! Aikaa oli hieman vajaa 8 tuntia. Join kahvini nopesti loppuun ja kysyin tarjoilijalta,
mistä saisin nopeasti taksin. Hän kertoi, että aivan kulman takana olisi taksiasema ja kertoi,
millä taksilla kannattaa liikkua - eivät ryöstäisi hinnoissa. Kiitin häntä ja lähdin ulos.
Todellakin, aivan kulman takana oli taksiasema ja sieltä löytyikin nopeasti kyyti minullekin.
Kehoitin kuljettajaa kiirehtimään nopeasti lentokentälle. Hän katsoi olemustani ja varmaan
arveli, että minulla ei ollut kaikki ihan kotona tai ok. No oikeastaan hän oli täysin oikeassa.
Matka ei kestänyt onneksi kovinkaan kauaa. Taksikuski tuntui olevan melkoisen puhelias
kaveri, hän ehti päivitellä tuota autoräjähdystä ja kertoi varmana tietona, että paikallisen
mafian kaverit olivat päättäneet eliminoida pari heidän tonteilleen pyrkinyttä tyyppiä pois.
Kuulemma oli ammuttukin joku auton viereeen seulaksi.
En sanonut mitään, pyörittelin hiljaa vain päätäni. Mielessäni näin Dorotkan viimeiset
katseet, sen pelon ja ahdistuksen. Puristin käsiäni nyrkkeihin, jotta en olisi alkanut itkemään.

Lentoasemalla kävelin suoraan Air Francen tiskille ja tiedustelin, olisiko seuraavalla lennolla
Pariisiin vielä tilaa. Virkailija katsoi minua kuin aaveen nähneenä, otti puhelimen ja
lausui sinne pari sanaa. Hetkessä vierelläni oli pari virkailijaa, jotka pyysivät minua
seuraamaan heitä. En vastustellut. Siirryimme yllättäin vain hieman sivummalle ja nämä virkailijat
antoivat minulle passin ja lompakon ja toivottivat hyvää matkaa!
Tämän sanottuaan he lähtivät paikalta. Tuijotin sanattomana virkailijoita, kunnes avasin passin.
Frank van Houden!
Ja minun kuvalla varustettuna.
Passin välissä oli myöskin lentolippu, oikeastaan kaksi lentolippua.
Toinen oli minulle - tai siis Frankille - ja toinen Isabella van Houdenille.
Arvasin, että tuo Isabella olisi........ Dorotka. Mutta Dorotka ei ollut täällä..... hän......
en pystynyt edes ajattelemaan tuota!

Katsoin lippua ja huomasin, että siinä oleva lento lähtisi aivan tuota pikaa.
Kiireesti lähdin etsimään oikeaa lähtöporttia ja löysin sen aivan viime hetkellä.
Nousin koneeseen ja sain ilokseni huomata, että lippu oli ensimmäiseen luokkaan.
No lento ei olisi kuin hieman toista tuntia pitkä, mutta siinäkin ajassa ehtisi levätä jonkin verran.
Pääsin paikalleni, kiinnitin vyön ja - nukahdin!
Seuraavana tajusin, kun lentoemäntä herätteli minua. "Sir, olemme Pariisissa!"
Koko muu kone oli jo lähes tyhjä. Haukottelin ja venyttelin, kiitin häntä ja poistuin
muiden mukana koneesta putkea pitkin kohti terminaalia ja passintarkastusta.

Tosin tajusin samassa, että eihän EU:ssa mitään passintarkastuksia sisärajoilla ole, mutta
väliin tietenkin tehdään pistotarkastuksia. Minun kohdalla ei käynyt niin ja hetken kuluttua
kävelinkin suuressa terminaalissa, kunnes.....
-----------------------------------------------------------------------------------------------
(29.4.2019)
..... joku tuli takaani ja tarttui minua olkapäästä kiinni.
"Sir!"
Muuta tuo joku ei sanonut. Käännyin nopeasti ympäri ja näin hieman minua lyhyemmän
nuoren miehen seisovan vierelläni. Häntä selvästi pelotti jokin, nimittäin tämän
kaverin kasvot olivat kalpeat ja hikikarpalot valuivat otsalta.
"Tämä piti antaa teille, Sir." Hän sanoi ja ojensi minulle pienen kuoren, jonka jälkeen hän
suorastaan pinkaisi pois paikalta. Avasin kuoren, siellä oli rahaa. Muutama tuhat euroa
erilaisina seteleinä, eikä mitään muuta. Mietin, että oliko kuori todella minulle vai oliko
tuo kaveri erehtynyt henkilöstä. Kääntelin kuorta ja huomasin siinä olevan pienen pientä
kirjoitusta yhdellä sivulla: Frank van Houden DST. Mietin hetken ja lopulta muistin....
DST on Ranskan sisäinen vastavakoilutoimisto. Mutta eihän minulla ole heihin mitään
kytköksiä - ainakaan tietääkseni.

Nyt kuitenkin olin Pariisissa ja kello tikitti.
Minun pitäisi jostain lähteä etsimään sen herran yritystä, kenen takin olin tosiaan
napannut Dorotkalle sieltä klubilta ja jonka takia nyt olen siis Pariisissa.
Samassa näin silmäkulmassa televisioita, joista tuli uutisia. Niissä kerrottiin Prahasssa
sattuneesta autopommista, joka oli tappanut kaksi henkilöä ja yhden tila on vakava.
Mietin, kumpi miehistä oli selvinnyt, koska kumpikin oli selvästi Dorotkaa isompi ja
se ruumis, mikä kannettiin juuri pois tapahtumapaikalta, se oli selvästi pienempi kuin
kumpikaan miehistä - eli Dorotka. Tuijotin tyhjänä televisioita, joita oli rivissä useampia.
Toivoin kokoajan, että olisin saanut nähdä uutisen, että autossa ollut nainen olisi selvinnyt.
Mutta mitään tällaista ei tullut.... ja tunsin taas ahdistavaa tuskaa sisälläni!

Mutta pitkäksi aikaa en voinut tilannetta miettimään, koska aika oli rahaa ja minun piti
yrittää löytää sen erään takin omistaja. Kaivoin käyntikortin ja luin muutaman kerran
siinä näkyvän puhelinnumeron. Jotain tuttua siinä oli, mutta mitään ei tullut mieleen.
Kävin ostamassa eräästä pienestä myymälästä jotain turhanpäiväistä, jotta sain kolikoita ja
etsin puhelinkioskin. Tiesin, että monissa niistä olisi voinut maksaa luottokortilla, mutta
päätin olla käyttämättä sitä. Jokin varoitti minua - mahdollisesti kortilla tehtyjä ostoja
seurattaisiin reaaliaikaisesti jossain, jolloin liikkeitäni voitaisiin silläkin tavalla seurata.
Onneksi löytyi puhelin, mihin kelpasi kolikot. Näpyttelin käyntikortissa olevan numeron ja
odotin - hälytysääni tuuttaili muutamia kertoja ja sitten kuului hempeä naisen ääni langan
toisesta päästä. "Allô!" Nielaisin nopeasti ja pahoittelin etten oikein hallitse ranskaa ja
kysyin, pystyykö hän keskustelemaan englanniksi. Kuului hieman varovainen "Oui."
Kerroin olevani vanha ystävä (en tietenkään maininnut vielä mitään nimeä itseltäni)
tälle herralle, jolta olin saanut käyntikortin ja joka oli pyytänyt minua soittamaan hänelle,
kun joskus tulen Pariisiin - ja tässä nyt olisin. Utelin, että olisiko tämä "ystäväni" tavattavissa.
Hetken oli hiljaista, ymmärsin että langan toisessa päässä oleva nainen miettii vastausta.
Itse tiesin, että tuo kyseinen tavoittelemani henkilö oli menehtynyt siellä yökerhossa Prahassa,
mutta tämä nainen ei sitä selvästikään tiennyt.......
Mutta sitten puhelimesta kuului matala, tumma, miehen ääni!

"Haloo, ketä te sanoitekaan olevanne?" Sydämeni jysähti lähes paikoilleen!
En ollut odottanut kenenkään ´miehen puhuvan puhelimeen. Olin pari sekunttia täysin hiljaa
ja mietin nopeasti, mitä sanoisin tai tekisin. Kuulin kysymyksen uudelleen.
Kakeltelin hieman ja pyysin anteeksi, etten heti vastannut. Valehtelin, että ohitseni käveli
juuri todella kaunis ranskatar.... ja kyllähän hän varmasti miehenä tietää, että silloin voi katse
hieman harhailla. Tuo ääni langan toisessa päässä naurahti aavistuksen verran, mutta
naurahdus oli enemmänkin vain tekemällä tehty tilanteeseen sopivaksi, kuin aito naurahdus.
Kysyin tältä mieheltä, että oliko hän se, ketä olin tulossa tapaamaan ja väitin vielä että
hänen äänensä kuulosti jotenkin niin erilaiselta, kuin viimeksi tavatessamme.
Huomasin, että tuo mies langan toisessa päässä meni hieman hämilleen ja mietti selkeästi,
että kuinka hyvin oikein tunsin sen henkilön, kenen nimen olin hetki sitten sanonut.
Lopulta tämä herra puhelimessa lähes kuiskasi minulle:
"Älä yritä enempää, sinulla on rahat! Lähde nopeasti ja unohda, että soitit tänne.
Me olemme kaikki vaarassa jos vielä...." KLIK!
Puhelu meni poikki.

Jokin sanoi mielessäni, että tuohon numeroon minun todellakin pitäisi soittaa, mutta....
miksi tuo mies sanoi että en saa yrittää enempää. Tajusin, että uudelleen soittaminen olisi
vaarallista - ei vain tuolle miehelle vaan myös itselleni.
Päätin poistua lentokentältä kiireesti. Vaan mihin lähtisin?
Ensimmäisenä mieleeni tuli, että hetki jossain pienessä hotellissa voisi tehdä hyvää!
Kiirehdin terminaalista ulos ja lähimmälle taksille, minkä näin.
Mitään miettimättä autoon sisälle ja sanoin kuljettajalle, että lähin mahdollisimman
pieni ja rauhallinen hotelli, kiitos. Tämä katsoi minua hetken arvostelevasti, mutta
laittoi mittarin päälle hieman murahtaen ja käänsi autonsa pois parkista.
Samassa näin sivuikkunasta, kun ulko-ovien eteen kurvasi kaksi tummaa Peugeottia.
Taksikuljettaja näki samat autot ja totesi heikohkolla englannin kielellä, että
nuo etsivät selvästi jotakuta ei-toivottua kaveria lentokentältä ja kentän
omat poliisit ovat jo varmasti pyörineet jonkin aikaa samoissa tehtävissä terminaalissa.
Väkisinkin minulle tulvahti mieleen ajatus, että he etsivät minua.

Nauroin ääneen ja sanoin kuljettajalle, että minua nyt ei ainakaan etsitä, koska
ainoa rikkeeni on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut yhdet parkkisakot.
Tämä vain nyökkäsi.

https://www.youtube.com/watch?v=Lq6rEPBN7aA

Hän ajoi arviolta parisenkymmentä minuuttia ja löysin itseni todellakin melkoisen pienen,
hieman elämää jo nähneen hotellin edustalta. Maksoin mukisematta kyydin ja astelin sisälle
hotellin aulaan. Muutama ihminen istuskeli pienessä loungessa ja vastaanottotiski oli
ulko-ovesta hieman viistosti oikealle. Kävelin tiskille ja kysyin ystävällisesti, olisiko
pariksi yöksi yhden hengen huonetta tarjolla. Virkailija ei alkuun tuntunut ymmärtävän minua,
mutta kun näytin pinnistelevän ja yrittävän sanoa muutaman sanan ranskaa, hänelle nousi
pieni hymy kasvoille ja vastasi, että kyllä vain. En kysellyt huoneesta enempää, täytin
vaadittavat asiakirjat ja maksoin etukäteen huoneen. Virkailija antoi minulle huoneen ulko-oven
lukkoon sopivan elektronisen avainkortin ja kertoi, että huoneeni on kolmannessa kerroksessa
numerolla 303. Kiitin häntä ja suuntasin hissiin. Ei aikaakaan, kun olin jo huoneessani,
Siellä ei mitään erikoisuuksia ollut, pieni kylpyhuone suihkulla ja huoneessa kovalta
vaikuttava sänky, pieni pöytä, jossa vedenkeitin. Seinässä televisio. Minibaarikaappikin löytyi,
mutta kun katselin sen sisältämien juomien hintoja, päätin olla niihin koskematta!

Heittäydyin sängylle ja nukahdin.
Heräsin hälytysääneen.....
------------------------------------------------------------------------------------------------------
(22.8.2019)

Hälytysääni pauhasi mielestäni kovempaa ja kovempaa!
Ihmettelin hetken, mikä tuo oli, mutta sitten tajusin sen tulevan ulkoa. Huoneeni ikkuna
oli auki ja kadulta kuului useamman poliisiauton sireenien äänet, jotk loppuivat
hotellin kohdalla. Kurkkasin varovasti ikkunasta ulos ja näin useamman poliisin ryhmittyvän
hotellin edustalle. Ei voi olla totta! Tajusin, että jollain ihmeellä minut oli keksitty täältä
ja en saanut mitään muuta mieleeni, kuin taksikuskin joka oli ajanut varmaankin
lähimmälle poliisiasemalle ja kertonut erikoisesta kyydistään.

Minulla ei ollut juurikaan aikaa miettiä, mitä tehdä.
Onneksi en ollut purkanut tavaroitani ja pääsisin ainakin nopeasti liikkeelle. Mutta mihin
lähtisin ja kuinka vieraasta hotellista pääsisin edes pois ja poliiseja karkuun?
Samassa ulkoa kuului räjähdys!
Ilmanpaine sai ikkunan lasit hieman helähtämään ja avonaisesta ikkunasta tulvahti
sisälle palava haju. Katsoin uudestaan nopeasti kadulle ja näin palavan poliisiauton.

Samassa huoneeni ovi aukeni ja sisälle tuli ruskeaan nahkatakkiin pukeutunut tummaviiksinen
mies. "Meidän oli pakko etsiä sinut! Onneksi soitit meille, nyt on kiire - tule!"
En epäröinyt hetkeäkään. Äänestä tunnistin hänet siksi, kenen kanssa olin jutellut aikaisemmin
puhelimessa ja hän oli nyt viemässä minua johonkin.

"Poliisit eivät nyt tee mitään, koska arvelevat sinun olevan vahvasti aseistautunut.
He odottavat lisävoimia tuon räjähdyksen vuoksi."
Puolijuoksua syöksyimme hotellin käytävän toiseen päähän, missä oli ovi henkilökunnalle.
Sieltä meni raput alakertaan ja hetkessä olimme varastotiloissa.
Siellä oli pari hotellin työntekijää, mutta he eivät meihin halunneet kiinnittää juurikaan huomiota,
koska keskustelivat kiivaasti kadulla tapahtuneesta räjähdyksestä.
Astuimme talon sisäpihalle ja kuulimme, kuinka jostain oli lähestymässä helikopteri paikalle.

https://www.youtube.com/watch?v=_lUcLF30u9A

Emme jääneet miettimään ja tuijottelemaan taivaalle, vaan seurasin tuota nahkatakkista miestä, joka
kiireellä lähes juoksi pihan poikki vastapäisen talon seinustalle. Siitä johti kapeat kiviportaat kellariin
ja sujahdimme portaat alas, ovesta sisälle ja olimme hämärässä ja tunkkaisessa kellarissa.
Hän kaivoi taskustaan pienen lampun, koska ei halunnut sytyttää valoja kellariin. Seurasin häntä
hiljaa ja löysimmekin oven, josta pääsi johonkin pitkään käytävään ja tuolta lopulta
rappuja pitkin ulos pienelle sivukadulle. Seisoimme hetken ulko-ovella ja koitimme kurkkia
varovasti ulos kadulle, näkyisikö mitään erikoista liikennettä tuolla tai olisiko siellä
ei-toivottuja henkilöitä vahdissa. Mitään ei näkynyt, joten avasimme varovasti oven ja astuimme
kadulle. Se oli tyhjä - ihmisistä. Vain pari autoa oli parkissa ja muutama polkupyörä.
Hymyilin ja ajattelin, että saattaisimme sittenkin päästä noista poliiseista eroon!

Lähdimme kuin muina miehinä kävelemään tuota pientä katua pitkin poispäin hotellilta
ja pääsimme seuraavan kadun risteykseen. Tuo seuranani oleva mies mietti hetken ja kaivoi
puhelimen taskustaan, mutta ennen kuin hän ehti soittaa sillä mihinkään, nappasin sen hänen
kourastaan ja kielsin ehdottomasti tekemästä mielestäni mitään noin typerää!
Hän lähes suuttui minulle ja huusi, että kuka minä oikein luulen olevani.
En vastannut, vaan sanoin, että nyt on parempi vain jatkaa matkaa, eikä vielä ottaa
kehenkään yhteyttä - se ei ole ollut kovin hyvä idea aikaisemminkaan...
(tähän kohtaan tauko - jatkettava muiden töiden tekemistä).
-------------------------------------------------------------------------------