Translate - Google kääntäjä

torstai 7. kesäkuuta 2018

Seikkailua olevassa ja tulevassa

No niin, nyt hieman toisenlaista tarinaa tarjolle!
Tarinan genre on uusi aluevaltaus, jotenka voi olla että en osaa ja pysty aivan
sellaiseen tarinointiin, millaisena kertomus on mielessäni.... mutta katsotaan.

Elämä on täynnä mitä erikoisempia asioita - ja onko tarina mahdollisesti
totta joskus tulevaisuudessa? Kuka tietää.... Mutta jatkoa on taas tarjolla! (7.6.2018)
----------------------------------------------------------------

Ensimmäinen mietteeni:
"Miten tähän olin joutunut ja missä oikein olin"?

Nousin ylös istumaan sängyn laidalle ja ihmettelin ympäristöä!
Olin jossain yllättävän rähjäisessä huoneessa, en ottanut oikein selvää oliko
se majatalon pahin koppi vai jonkin hörskän takahuone, mihin minut oli saatettu.
Mutta se, että edes olin tuollaisessa paikassa - se ihmetytti.
Päätä kivisti!

Suljin silmäni ja toivoin, että olisin nähnyt ja kokenut vain unta - vaan ei.
Ulkoa kuuluva meteli, liikenteen äänet ja ihmisten hälinä, kertoivat minulle sen
että todellakin olin jossain - jossain missä en ollut koskaan ollut ja en edes tiennyt,
missä olin tai miksi. Ravistelin itseäni ja nousin ylös. Sen sängyksi kutsutun
lavitsan vierellä oli avoin matkalaukku, katsahdin sitä: Se oli täynnä
omia vaatteitani. Mutta miksi ja kenen toimesta ne oli tänne tuotu?

Astelin ikkunaan. Sitä peitti virtsankellertävä repaleinen verho, vedin sitä hieman sivuun ja
katsahdin ulos. Ikkunakin oli sen verran törkyinen, että siitä tihrustaminen vain lisäsi kipua
pääkopassani - minua janotti! Näin pöydällä vesikannun ja melkein puhtaalta näyttävän lasin,
mutta epäröin..... uskaltaako tuota vettä juoda. Mutta jano oli kovempi, kuin järjen sana ja
kaadoin kannusta lasillisen vettä itselleni. Se oli lämmintä.

Istahdin sängylle ja katselin huonetta. Siinä ei ollut tuon epämääräisen sängyn lisäksi mitään
muuta, kuin se yksi pieni pöytä missä oli se vesikannu ja lasi. Seinällä roikkui vinossa
peili, mikä oli haljennut toisesta alakulmastaan. Matkalaukussa oli vaatteitani ja aloin penkomaan
sitä, toivoen että löytäisin jotain, mikä paljastaisi miksi oikein olen täällä - ja missä edes olen.

Mietin kuumeisesti samalla, mitä oli tapahtunut! Viimeisin muistikuvani oli, kun kävelin
kotikaupungissani kaupasta kohti kotia. Muistan katsoneeni kelloa ja se oli ollut n. 13.00.
Samalla kelloa vilkaistessani väistin kahta vastaantullutta miestä, jotka mielestäni kävelivät
jalkakäytävällä hieman leveästi, toinen tönäisi minua hieman - pyyteli anteeksi ja jatkoi matkaa.
Muistan, kun jonkin ajan kuluttua minulla alkoi korvissa soida - tai oikeastaan siristä!
Sitten muisti on katkennut.....

Oveen koputettiin ja samassa tuohon ränsistyneeseen huoneeseen tuli mies. Tällä oli kokoa
ja näköä sen verran, että tiesin että on parempi olla vastustelematta - mitä hän sitten onkaan
ehdottamassa tai sanomassa. Jotain mies selitti, mutta en tajunnut sanaakaan.
Varmaankin hän ymmärsi, että olin täysin "pihalla" hänen selityksistään ja hän viittilöi, että
otan matkalaukun ja seuraan häntä. Huomasin matkalaukun vierellä kenkäni ja takkini.
Heitin kengät jalkoihini ja takin niskaani ja astelin tuon gorillan kokoisen miehen perässä
ulos huoneesta. Tulimme pieneen käytävään ja sen päässä aukeni isompi huone.
Siellä oli pieni vastaanottotiski. Tajusin, että olin jossain majatalossa tai motellissa.

Vastaanottotiskiä vastapäätä istui epämääräisen ruskealla nahkatuolilla siniseen pukuun
sonnustautunut mies, joka tuijotti minua herkeämättä. Hetkeen ei tapahtunut mitään.
Seisoin ja ihmettelin, mitä tämä tarkoitti - sitten hän nousi ja asteli luokseni.
Hieman epämääräisellä vivahteella, heikohkolla Suomella, hän selitti minulle että oli
hieman pahoillaan, että he olivat joutuneet tekemään sen mitä olivat tehneet.

"Niin mitä olette tehneet - ja missä oikein olen ja miksi?"
Hän nosti kätensä ylös, tajusin vaieta. Varmaankin saisin vastaukset kysymyksiin
jossain vaiheessa. Hän kaivoi povitaskustaan pienen kirjekuoren ja antoi sen minulle.
Siellä sisällä oli pari matkalippua ja jokin pieni metallinen esine.
Sillä ei ollut kokoa kuin ehkä 3 senttiä suuntaansa ja se oli todella ohut. Se taipui hieman.
Kysyin, mikä se oli, mutta tuo sinipukuinen mies ei sanonut mitään siihen
- sen sijaan hän kertoi, että minun pitää nopeasti mennä "Gostilna Slap" nimiseen
ravintolaan. Ihmettelin, miten pääsisin sinne. Hän vain nauroi ja sanoi:
"Kyllä sinä tiedät!" Samassa hän ja tuo järkälemäinen mies poistuivat.

Jäin ihmeissäni yksin tuon majatalon aulaan. Pidin kädessäni tuota pientä metalliesinettä
ja toisessa kädessäni oli nuo kaksi lippua. Toinen oli junalippua ja toinen lentolippu.
Mutta lentolippu ei ollut minun nimelleni, vaan aivan tuntemattomalle henkilölle osoitettu.
Päätin pitää sen kuitenkin mukanani. Laitoin liput kuoreen ja kuoren povitaskuuni, missä
tunsin olevan jotain muuta: Nappasin sieltä - passin. Avasin sen ja tunnistin itseni.
Mutta nimi! Se oli sama, kuin mikä oli lentolipussa - mutta enhän minä ole tuo....

Samassa tunsin, kuinka päässäni sirahti - kevyesti. Jouduin sulkemaan hetkeksi silmäni
sen takia ja kun avasin ne, näin......

Pelästyin! Hyppäsin taaksepäin ja suljin silmäni. Ei, tämä ei voi olla totta!
Huusin suoraa huutoa, mutta kukaan ei kuullut - ketään ei tullut paikalle.
Avasin silmäni..... näkymä oli edelleen edessäni. Mitä minun silmilleni oli tapahtunut?

Katselin ympärilleni kuin joidenkin kiikareiden läpi!
Näkökentässäni näin etäisyysviivoja, vaihtuvia numeroita ja jopa kellonajan.
Mitä tämä on?
Ravistelin itseäni, nipistin - ei, se ei auttanut.
Tämä ei ollut unta!

Sitten huomasin, että se pieni metallinen esine... siitä hehkui pieni sinertävä valo. Katselin sitä hetken ja jostain syystä minulle tuli
tunne, että tuota esinettä on pyyhkäistävä. Tein niin ja samassa.......
näkökenttäni palasi normaaliksi!
Mietin, oliko se sattumaa vai mistä kaikki johtuu. Samassa muistin, että minun piti
päästä "Gostilna Slap" nimiseen ravintolaan.
Astuin ulos. Aurinko paahtoi koko terältään ja kadulla liikenne oli melkoisen runsasta.
Mietin, miten saisin taksin itselleni - mutta samassa tajusin, että minulla ei mahdollisesti ole
rahaa. Kaivelin taskujani, enkä ehtinyt niitä pitkään tutkia kun eteeni kurvasi
pieni auto, josta hyppäsi mies ulos:
"Juu get in nau!" Hieman kuin huonolla ralli-englannilla. Koitin vastustella, mutta hän
lausui hieman hiljempaa sen nimen, mikä oli kuvallani varustetussa passissa.
Nousin autoon ja se ampaisi matkaan renkaat ulvoen.

Samassa kuului sireenin ääni. "Sambadi iis veri interesting tu juu mai frend!"
Ymmärsin hyvin, sillä näin kyytini takaikkunasta, kuinka meitä lähestyi paikallisen
virkavallan kulkuneuvo melkoisella vauhdilla valoja välkäytellen ja sireenit soiden.
"Nou probleemo..... weit weit....!" Vieressäni takapenkillä istuva kaveri tuumasi ja
totta, erään risteyksen ylitimme nippanappa kuorma-auton keulen edestä ja tuo
auto taas tukki sen jälkeen risteyksen niin, että poliisit eivät enää olleet perässämme.

Matka jatkui hetken aikaa ja yllättäin pysähdyimmekin sen ravintolan eteen, minne minun
piti päästä. Nousin ulos autosta - ja samassa... - jäin yksin.
Piha oli autio. Muutenkaan ei missään näkynyt liikennettä. Mietin, mitä nyt - mutta
päätin astua sisälle ravintolaan.
---------------------------------------------------------------------------------------
(20.3.2018 uusi osio)

Jotenkin epätietoisuus siitä, että minulle tapahtuu jotain, kun astun ravintolaan,
valtasi mieleni juuri kun olin ottamassa ulko-oven kahvasta kiinni. Peräännyin
taaksepäin pari askelta ja se ehkä kannatti:
Kuulin sisältä pari terävää metallista ääntä ja ehdin heittäytyä juuri maahan, kun ulko-ovi
paiskautui räjähdyksen voimasta ylitseni kadulle!
Räjähdyksen ääni veti korvani lukkoon ja jostain syystä päässäni alkoi surista omituisesti.
Makasin hetken liikkumatta, olin aivan varma, että olin loukkaantunut.
Haistoin palaneen hajun ja nousin seisomaan. Kadulla ei näkynyt liikettä ja sitten....
- yllättäin näkökenttäni, koko näköni, muuttui!
En nähnyt enää mitään normaalina.... katselin ympäristöä kuin yökiikareiden läpi.
Räpyttelin silmiäni, mutta mikään ei auttanut. Ravistelin päätäni.... ei - edelleen kaikki
näkemäni oli kuin olisin katsellut infrapunakiikareiden läpi maailmaa!

Ja se ääni päässäni, se surina - se voimistui. Tunsin oloni heikoksi - minua huimasi.
Päätin, että on parempi poistua nopeasti paikalta. Kävelin hoippuen jonkin matkaa ja
sitten näin pienen auton parkkeerattuna erään talon sivustalle. Mitään ajattelematta
kävelin sen luo, kurkkasin sisälle - no ei tietenkään avaimia ja ovet lukossa.
Mutta jostain syystä toimin kuin unessa:
Muutaman sekunnin taiteilun jälkeen auton ovi oli auki ja hetkessä yhdistelin muutamia
johtoja ohjauspyörän alta ja hetken kuluttua auto olikin jo käynnissä! Nousin penkille ja hetkessä olinkin hurauttanut
pois paikalta. Jostain syystä minua jahdataan ja en tiedä, voinko luottaa keneenkään...
Oli parempi päästä hetkeksi johonkin, missä saisin olla rauhassa!

Kaivelin ajaessani esille ne liput, jotka olin tunkenut kuoreen ja povitaskuun.
Pysähdyin pienelle parkkipaikalle ja huomasin, että näköni alkoi palautua normaaliksi.
Mutta miten ihmeessä välillä näen kaiken niin erilailla? Ja se surina?
Entä mikä se pieni metalliesine oikein on?
Samassa tajusin, että sillä saattaa olla jotain tekemistä näköni kanssa!
Nappasin esineen käteeni, katselin sitä hetken. Siinä ei näyttänyt olevan mitään saumoja
tai näppäimiä, ei koloja - ei mitään. Se tuntui olevan yhtä palasta - ei mitään muuta.
Muistin, kuinka olin pyyhkäissyt sitä aiemmin ja silloin oli...

Mitään ajattelematta pyyhkäisin metallipalaa - ja samassa näkökenttäni muuttui jälleen
kuin kiikareiden takaa katselisin kaikkea! Pyyhkäisin uudelleen, näin kuinka siinä paloi se
pieni sininen valo.... mutta nyt ei tapahtunut mitään! Näkökenttä oli edelleen kuin kiikareiden
takaa katsottuna. Aloin tuskastua, pyyhkäisin - ravistelin - koputtelin. Kirosin.... mutta
mitä ihmettä: Kirosin ääneen kielellä, jota en edes tunnistanut!
Sitten jotenkin painoin peukaloni tuon sinisen valon päälle ja - näköni palautui.
Mietin hetken, uskallanko kokeilla uudelleen, mutta päätin jättää näölläni leikkimisen
hieman toiseen kertaan. Samassa mieleeni tulvahti outoja muistikuvia jostakin todella
erikoisesta paikasta - missä en mielestäni ole ollut, mutta mikä silti vaikutti tutulta ja koetulta.

Mieleeni tulvahti kuvia oudon kalvakkaalla valolla varustetusta huoneesta, se oli kuin
jonkin laboratorion testihuone tai leikkaussali ja minä makasin sängyllä.
Pääni yläpuolella oli puoliympyrän muotoinen laite, josta päätäni kohti sojotti joitakin outoja
punahehkuisia piikkejä, jotka säteilivät. Lisäksi kummankin korvani korvalehtiin oli liitetty
kuin jotkin auton akkukaapeleiden napaliittimet, tosin paljon pienemmät. Olin sidottu
nilkoista, mutta käteni olivat vapaat - tosin ne roikkuivat velttoina sängyn laitojen yli.
Muistan, kuinka tunsin että mieleeni syötettiin
jotain...... ja vaivuin välillä outoon horrokseen!

Oma minäni alkoi saada mielessäni uusia ulottuvuuksia. Aloin epäillä, että näen jotain outoa
vainoharhaista unta ja olenkin oikeasti siellä missä pitäisikin: Kotona, omassa sängyssä.
Mutta kaikki ympärillä tuntuu niin aidolta!
Katselin ympärilleni ja mietin, että sinne rautatieasemalle olisi pakko päästä.
Nousin ylös autosta ja sopivasti näin lähellä kävelevän pariskunnan. Pyyhin suurimmat pölyt
itsestäni ja reippaasti kävelin näiden perään.
Pyytelin anteeksi englanniksi näiltä, että häiritsen heitä ja kysyin: " Kje je železniška postaja?"
Värähdin, mitä..... en minä tätä kieltä osaa! He katsoivat minua kummissaan, osoittivat suunnan
ja kiirehtivät nopeasti eteenpäin! Siis nyt tiedän, mihin suuntaan pitäisi lähteä, jotta
pääsen rautatieasemalle. Harmi, etten kysynyt, miten kaukana se on. Samassa päähäni välähti:
Sinne ei ole matkaa, kuin muutama sata metriä! Mistä ja miten saatoin tietää tuon?

Lähdin juoksemaan ja tunsin, kuinka taas päässäni surahti. Ei - ei nyt enää mitään.
Samassa tuntui, kuin 10 000 volttia olisi lyönyt minuun! Tipahdin maahan, sätkin hetken.
Surina lakkasi.... Avasin silmät... maailma näytti normaalilta. Viereeni oli tullut muutama
ihminen ja he arvelivat, että tarvitsen ambulanssin. Hoin vain "No no no... I´m fine!" ja nousin.
Pikaisesi muutama juoksuaskel, enkä välittänyt perääni huutelijoista - ja kas, olinkin
aivan rautatieaseman kulmilla. Astuin asemahalliin sisälle. Kaikuva meteli, ihmisten äänet,
kuulutukset, kenkien kopinat ym. häly aiheutti sen, että korviani vihloi. Etsin lipunmyyntiluukun
ja kaivoin esille lippuni. Kysyin - englanniksi tällä kertaa - että mihin junaan nämä liput ovat ja
milloin se lähtee ja mistä? Virkailija ei osannut englantia, hän pyysi paikalle toisen henkilön ja
tämä kertoi, että aivan kohta juna, johon tuo lippu on, lähtee asemalta. Toivotti hyvää matkaa ja
muistutti, että haen tallelokerosta vielä matkatavarani!

Matkatavarat? Mitkä matkatavarat? Olin hämmästynyt.
Virkailija näki ilmeeni ja kysyi, että enkö muista, kuinka olin noin viikko sitten tullut asemalle
ja kysynyt, mihin voi laittaa pitkäaikaiseen säilöön matkatavaroita. Hän oli itse vielä neuvonut.
En ymmärtänyt enää mitään! Hän sanoi tulevansa auttamaan minua, koska laukku, joka mukanani
oli, oli sen verran painava, etten tahtonut sitä yksin saada säilytyskaappiin! Astelimme säilytyskaappien
luokse ja hän sanoi, että olin jättänyt vieläpä kaapin
avaimen asemalle säilöön - koska olin sanonut, että pelkään hukkaavani sen. Mielenkiintoista....

Avasimme kaapin ja siellä oli yksi kova ja iso matkalaukku. Siinä oli numerolukko, mutta ei
mikään perinteinen kolmella numerolla avattava - vaan viiden numeron sarjalla varustettu lukko.
En näyttänyt hämmästystäni virkailijalle, koska tämä sanoi että juna lähtee aivan tuota pikaa
- kehoitti minua kiirehtimään ja toivotti hyvää matkaa.
Nopeasti laukku mukaan - ja toden totta, se painoi melkoisesti.
Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sen sisältöä, oli pakko ehtiä junaan. Pääsin laiturille ja sopivasti
kyseinen juna lähtikin tuolta ensimmäiseltä raiteelta. Vaunun ovella seisoi konduktöörin näköinen
mies ja näytin hänelle lippua, hän kumarsi hieman - otti laukkuni ja pyysi seuraamaan itseään.
Kävelimme parin vaunun läpi ensimmäiseen luokkaan, missä siis näemmä paikkani oli.
Hän nosti laukun tavarahyllylle, veti käden lippaan - ja palasi takaisin toisaalle.
Istahdin.... huokaisin..... enkä huomannut, että hieman minusta eteenpäin käytävän toisella puolella
istui suunnilleen minun kokoinen, hieman vanhempi, harmaahiuksinen mies - joka vain tuijotti
minua pienillä mustilla silmillään. Sitten juna nytkähti liikkeelle...
----------------------------------------------------------------------
(26.4.2018 uutta)

Väsytti, nuokuin junan tasaisen heilumisen tahtiin ja ei aikaakaan, kun olin unessa.
Näin sekavia unia - vai olivatko ne unia?
Näin itseni jossain epämääräisessä paikassa, kuin laboratoriossa. Tajusin jotenkin,
että ne aiemmin mieleeni tulleet muistikuvat eivät voineet olla vain mielikuvitukseni tuotetta!
Olen ollut oikeasti jossain oudossa paikassa.....

Sitten tunsin, kuinka minuun koski!
Säpsähdin. Silmäni revähtivät auki. Mitä ihmettä? En ollut junassa!
Makasin ylävartalo paljaana jollain pöydällä. Huone oli viileä ja yläpuolellani oli kirkas
lamppu, joka oli suunnattu vatsan seudulleni. Siitä hohti punertavaa valoa.
Koitin kääntää päätäni, mutta niskat olivat jäykät ja pään liikuttaminen aiheutti tuskaa ja
kipua, silmiin sattui. Sen verran kuitenkin pystyin päätäni kääntämään, että näin
muutamien metrien päässä lasiseinän takana kolme henkilöä valkoisissa vaatteissaan.
Jokaisella oli kasvomaskitkin kasvoillaan ja käsissä käsineet.
He tarkkailivat joitakin monitoreja ja arvelin, että ne liittyivät jollain tavalla minuun.
Pinnistin voimiani ja sain käännettyä päätä sen verran, että näin myös toiselle puolelle.
Yllätyin! Aika lähellä sitä pöytää, millä makasin, oli toinen vastaavanlainen pöytä
ja sillä makasi myös joku. Mutta tämä ei liikkunut millään tavalla. Jotain tuttua vain
tuossa hahmossa oli......

Sitten punertava valo yläpuoleltani sammui ja alkoi kuulua suhinaa ja pientä pihinää.
Mitään ei näkynyt, mutta yllättäen tunsin jonkin kutittavan korvieni taustoja. Olin kauhusta
kankea - vaikka jäykkä olin muutenkin, koska en pystynyt liikkumaan. Vasta silloin tajusin,
että olin sidottu tuohon pöytään!
Jokin nipisti kevyesti minua kummankin korvani takaa ja tuota pientä suhinaa ja pihinää
kesti ehkä noin minuutin verran. Koitin miettiä, oliko tällä jotain tekemistä sen
kanssa, että osasin puhua kieltä, mistä en tiennyt aiemmin yhtään mitään.

Ajatukseni katkesivat, kun huoneeseen tuli kaksi miestä. Toinen heistä käveli tuon toisen
henkilön luo, joka makasi siis sillä toisella pöydällä ja toinen tuli minun vierelleni.
"Ah, ste budni!" Tuo mies lausui minulle. Ymmärsin täysin hänen puheensa ja koitin
vastata jotain, mutta suu oli täysin kuiva, enkä saanut aikaan kuin korinaa ja kähinää.
"Dobili boste vodo." Hän jatkoi ja vinkkasi lasiseinän takana oleville. Hetken kuluttua
minua juotettiin letkun kautta, koska olin edelleen sidottuna tuohon pöytään.
Yritin miettiä, mikä ihme tämä koko juttu oikein oli ja mihin olen joutunut.
En ollut elämäni aikana tietääkseni sekaantunut mihinkään ihmeelliseen ja
vieläkin mielessä pyörii viimeinen selkeä muistikuva kotikaupunkini kadulta, missä
kävelin ja kuinka olin katsonut kelloa - ja sitten.... sen jälkeen olikin tapahtunut paljon outoa.

Meni jonkin aikaa, kun nuo valkotakkiset tarkkailivat huoneessa olevia laitteita ja
yksi heistä näytti tälle viereeni tulleelle miehelle joltain pieneltä kannettavalta näytöltä
jotain. Mies murahti, nyökkäsi ja samassa pari heppua avasi siteeni ja auttoivat minut
istumaan tuon tutkimuspöydän reunalle. Hieroin ranteitani ja päätäni ja yritin vaivihkaa
tunnustella korvieni taustoja, mutta kun olin koskettamassa päätäni, minuun tarrauduttiin
ja käteni vedettiin selkäni taakse.  Tuo herra, joka tuntui olevan koko joukon pomo,
katsoi minua tarkasti silmiin ja arveli, että saattaisin tehdä typeryyksiä ja sen vuoksi
oli parempi, että käteni pidettäisiin ainakin toistaiseksi sidottuina.
En ymmärtänyt, mutta päätin olla vastustelematta.

Istuin ja ihmettelin. Mielessäni meni paljon kysymyksiä, mutta ehkä nyt ei ollut oikea
aika esittää niitä..... Ja tilanne meni entistä erikoisemmaksi:
Tuo toinen henkilö, mikä makasi tuolla toisella tutkimuspöydällä.... - hänet nostettiin
istumaan. Olimme vastakkain ja pienen hetken kuluttua hän nosti katseensa ylös.
Huudahdin kauhusta. Hänen kasvonsa oli läpinäkyvä!

Tuo joukon johtaja, tai niin hänet siis mielessäni olin päätellyt, hymähti hieman ja
katsoi minua. Sitten hän sanoi vakavana, että he eivät olleet vielä täysin tyytyväisiä
tulokseen. Hän ei kertonut, mitä he olivat tekemässä tai miksi - eikä hän myöskään
suostunut kertomaan, miten minä liityin tähän koko kuvioon.... jatkoi ainoastaan,
että olisin lähiaikoina valmis käytettäväksi kokonaisuudessan ja.... sitten hän kääntyi
ja poistui huoneesta! Muut valkoasuiset jäivät tuohon tilaan, missä minä ja
tuo läpinäkyvillä kasvoilla varustettu jokin olimme. En pystynyt enää ajattelemaan
tuota toista minään ihmisenä, en ainakaan tavallisena! Mutta mitä sitten enää
itsekään olin? Siihen miettiminen jäikin, kun kasvoilleni asetettiin pieni naamari
ja tajusin hengittäväni jotain erikoista kaasua - nukahdin!

Tunsin, kuinka joku töni minua. Avasin varovasti silmäni. Päätäni kivisti!
"Mister, are you okay?" Näin kuinka vierelläni seisoi nuori nainen, arviolta jotain
25 paikkeilla. Olin makuulla ja arvelin olevani edelleen tuossa laboratoriossa.
Katsahdin ympärille. Puita! Mitä? Missä nyt oikein olin?
Pomppasin pystyyn niin nopeasti, että tuo nainen pelästyi ja kirkaisi.
Hätäännyin itsekin ja sain lausuttua nopeasti
pari kertaa anteeksi. Nainen rauhoittui ja kertoi,
että oli istuskellut tuossa toisella puiston penkillä
jonkin aikaa ja ihmetellyt, kun en ollut liikahtanut
koko aikana kertaakaan. Lopulta hän oli kerännyt rohkeutta ja tullut kokeilemaan,
olenko edes elossa tai mikä minun on.
En tiennyt mitä sanoa, kysyin vain häneltä, että mitä kello on ja missä oikein olen.
Kello oli kuulemma 10 aamupäivällä ja hän ihmetteli, etten tiennyt missä olin.
Kaivelin taskujani ja vastasin, että en ollut aivan varma.
Samassa tuon naisen matkapuhelin soi.... - hän sanoi, että hänen oli mentävä.
Toivoi, että olisin kunnossa ja toivotti hyvää päivän jatkoa.

Yhdestä taskusta löytyi sininen kirjekuori. Sitä en ollut nähnyt aikaisemmin!
Avasin sen ja.... ei, taas matkalippu. Minun piti sen mukaan matkustaa Prahaan.
Mutta olinko nyt lipun lähtöpaikassa, eli Ljubjanassa?
Päätin ottaa asiasta mahdollisimman nopeasti selvää. Näin vähän matkan päässä
kolme lasta leikkimässä. Kävelin varovasti heitä kohti, he lopettivat leikkimisensä.
Kysyin jo useamman metrin päästä englanniksi, että anteeksi osaatteko englantia ja
voisitteko kertoa, missä olisi rautatieasema? Lapset eivät sanoneet sanaakaan, tuijottivat
vain minua hiljaa kunnes yksi huusi äitiään. Näinkin lähellä naisen, joka kiirehti lasten luo.
En mennyt lähemmäksi vaan kysyin häneltä anteeksi pyydellen, että missä olisi
rautatieasema. Hän ei sanonut mitään, mutta selvästi ymmärsi minua ja näytti suunnan.
Jotenkin alkoi tuntua siltä, että olin kokenut tätä jo aikaisemminkin.....

Asemalle tuntui olevan yllättävän pitkä matka.
Jouduin aina välillä pysäyttelemään vastaantulijoita ja
kysymään suuntaa. Jokainen vain kehoitti minua jatkamaan eteenpäin.
Reilun tunnin käveltyäni näin edessäni asemarakennuksen ja.....
samassa päässäni sirahti ja kuulin äänen: "Matkatavarasäilössä on laukkusi!"
Yllättäin tuo tuntui aivan normaalilta. Kävelin asemahalliin ja katseellani etsin
matkatavarasäilytystä ja kun löysin sen, astelin nopeasti tiskille. Tiskin takana istui
hieman räjähtäneen näköisellä tuolilla vanhempi nainen, joka luki jotain lehteä.
Hän nosti katseensa, hieman huokaisten.... taas yksi turisti.... mutta minut nähdessään
hän syöksyi hyllyjen väliin ja toi tutun laukkuni - työnsi sen minulle ja "hus hus"....
näytti käsillään, että poistun nopeasti paikalta! En ymmärtänyt, mutta tein
juuri niin kuin hän oli toivonut ja palasin asemahalliin.
Silmäilin lähteviä kaukojunia ja näin, että reilun tunnin kuluttua lähtis juna Prahaan!
Siihen minun olisi siis mentävä. Samassa tajusin, että en ollut todellakaan syönyt aikoihin.
Tiesin, että aiemmin laukussani oli rahaa ja avasin sen toivoen, että ne olisivat edelleen tallella.
Mutta laukussa odottikin myös jotain muuta!
---------------------------------------------------------------------------
(Uutta tarinaa 27.5.2018)

Katselin laukun sisältöä ymmälläni. Samalla vilkuilin ympärilleni.
Ei, tämä ei tuntunut ollenkaan aidolta! Jotain epätavallista tässä oli, mutta niin oli
kaikessa, mitä olin viime aikoina kokenut....... Silti vain tuijotin laukkuni siältöä.
Odotin löytäväni matkalaukusta omia vaatteitani, paperini ja rahaa....
- mutta kaikkea muuta sieltä ei eteen tullut, paitsi viimeksi mainittua - eli rahaa.
Matkalaukku oli täynnä setelinippuja! Tarkastelin laukkua ja tunsin sen kyllä omakseni.
Olivatko rahat aitoja vaiko eivät? Otin yhden nipuista käsiini ja aloin käydä sitä läpi
seteli seteliltä. Muutaman setelin läpi käytyäni tunsin pienen vihlaisun otsassani ja jouduin
sulkemaan hetkeksi silmäni. Ne avattuani pelästyin.......
- silmäni olivat kuin skannerit ja näin verkkokalvoillani erikoisen tähtäyskuvion, aivan
kuin olisin katsellut maisemaa esim. sukellusveneen periskoopin läpi!
Meni hetki, kun muistin, että olin kokenut kaiken tämän oudon tapahtumaketjun alkupuolella
jo sen, että maailma näkyi silmissäni kuin kiikareiden läpi katseltuna.
Tämän on jotenkin liityttävä siihen, kun olin siellä jossain laboratoriossa... - mutta en vielä
tiennyt miten ja miksi. Mutta mitä nämä rahat olivat? Skannasin niitä silmilläni ja näin, että
ne olivat aitoja, mutta...... jokin herätti yllättäin niissä huomioni:

Jokaisessa setelissä oli piilotettuna koodia. Suljin silmäni muutamaksi sekunniksi ja kun avasin ne, oli näkökenttäni jälleen normaali - ja tuota koodia ei näkynyt. Kokeilin hetken kuluttua uudelleen....
Puristin silmäni umpeen muutamaksi sekunniksi ja - se toimi! Jälleen verkkokalvoillani oli
skannausristikko ja pystyin näkemään seteleihin piilotetut koodit.

Niputin rahat takaisin laukkuun ja pengoin sen läpi muutenkin. Löysin setelinippujen alta
hieman vaatteitani ja toisen sinisen kirjekuoren. Avasin sen, siellä oli avain.
Katselin sitä hetken, se ei ollut minkään tavarasäilön tms. avain, vaan se näytti enemmänkin
normaalilta kotiavaimelta. Suljin laukun ja kaivoin taskustani toisen sinisen kirjekuoren.
Siellä oli se matkalippu Prahaan, ehkäpä siellä tämä seikkailu selviää minulle ja saan
tietää, missä "sopassa" oikein olin mukana. Arvelin tosin, että joutuisin vielä moneen
tilanteeseen, ennen kuin kaikki selviäisi minulle.

Lähdin kävelemään asemahallissa kohti laitureita ja samalla selvitin, miltä laiturilta lähtee
juna Prahaan. Tajusin, että matkalaukun ja -lipun, sekä melkoisen rahakasan lisäksi, minulla
ei ollut passia ja olin Sloveniassa! Aloin kiireellä kaivelemaan taskujani, turhaan....
siirryin hieman sivummalle ja tutkin laukun, mutta ei.... passia ei löytynyt.
Samassa muistin, että minulla oli aiemmin mukanani jokin pieni metalliesine, mutta sitäkään
ei enää löytynyt. Aloin hermostua ja hoin ääneen "Ne morem..... ne morem.....!"
En enää ihmetellyt, että osasin jotain Sloveniaksi, enemmän varmaan olisin ihmetellyt, jos
olisin huutanut omalla äidinkielelläni jotain.

Yllättäin, juuri kun olin luopumassa jo toivosta, tunsin laukun kannen sisätaskun sisäpuolella,
verhoilun alla, olevan jotain. Ravistelin laukkua hieman ja huomasin, että siellä liikkuu jotain...
Tutkin laukkua ja keksin nopeasti pienen piiloon ommellun avattavan sauman.
Vedin sen auki ja työnsin käteni laukun vuoren sisäpuolelle - sain käsiini jotain.
Nappasin käteni ulos laukusta ja pitelin kiinni - passista. Se oli hieman nuhjuinen ja
elämää nähnyt, availin sitä ja huomasin, että sillä passilla oli matkusteltu aika paljon
ympäri maailmaa. Mutta kenen tuo passi oli? Nappasin auki ensimmäisen aukeaman ja
- siellä oli minun kuvani ja henkilötietoni, taas erilaisena kuin aikaisemmin!


No nyt minulla oli ainakin passi ja matkalippu, jotenka nopeasti kohti junaa.
Vilkaisin aseman kelloa ja huomasin, että juna Prahaan lähtee aivan kohta.
Kiirehdin kohti asemalaituria ja näin jo junankin edessäni, kun vierelleni tuli
minun mittaiseni vanhempi harmaahiuksinen mies, jonka mustat silmät kiilsivät kirkkaina.
"Na voti v Prago?" Hän kysyi ja tarttui minua käsivarresta kiinni.
"Dobro, dobro - gremo!" Hän kuiskasi minulle ja ohjasi minut junaan, mutta ei siihen vaunuun,
mihin lippuni oikeutti. Päätin olla vastustelematta, puristin toisella kädelläni tiukasti
matkalaukusta ja seurasin tuota miestä. Nousimme 1. luokan vaunuun ja hän vaihtoi kielen
englanniksi, kertoen että täällä saamme olla rauhassa - ainakin hetken.

Juna lähti liikkeelle ja ennen kuin ehdin sanoa tai kysyä mitään, tuo vanhempi herra katsoi minua
ja lausui äänellä, jonka tunsin liian hyvin: Omallani!
"Haluatko nyt syödä tai juoda jotain? Tarvitset vielä paljon energiaa ja voimia!"
Nyökkäsin vaitonaisena. Tuo herra painoi junan seinässä olevaa nappia ja pienen hetken
kuluttua luoksemme tuli vaunupalvelija. Eikä aikaakaan, kun edessäni oli jo syötävää ja juotavaa.
Ahmin itseni täyteen, ehkä liian nopeasti, sillä silmäni alkoivat väkisinkin painua kiinni
ja kun juna vielä jyskytteli tasaisesti eteenpäin, niin....

......Kirkas valo osui kasvoilleni!
Avasin silmäni ja valo himmeni siedättäväksi. Makasin jälleen jossain.
Nyt näin yläpuolellani kuvaruudun ja sen vieressä kameran. Se kuvasi minua ja
näin kasvoni. Näkemäni järkytti minua! Mitä minulle oli tehty - jälleen - ja miksi?
Huoneessa ei ollut ketään muuta, olin yksin. Revin muististani viimeisiä muistikuvia
hetkistä, ennen nukahtamista ja muistin olleeni junassa jonkin vanhemman herran kanssa.
Yllättäin, hieman ennen kuin nukahdin, hän näki jotain ja poistui nopeasti pois paikalta.
Ja sitten..... - sitten olinkin tässä!

Makasin tovin liikkumatta, tuijotin vain tuota kasvokuvaani näytöstä ja yritin ymmärtää.....
Sitten tunsin oloni kevyeksi ja huomasin, että en enää maannut tuolla alustalla tai pöydällä,
vaan leijuin hiljaa ylemmäksi....

https://www.youtube.com/watch?v=Wpc2xUi6ki4


Tunne irtaantumisesta fyysisestä tilanteesta ja painovoimasta oli niin voimakas, että aloin
nauraa! Tajusin, että pystyin hallitsemaan omaa kehoni liikettä ja kierähtelin ja pyörähtelin
ilmassa. Väliin olin pystyasennossa, väliin leijuin selälläni.... jne.
Lopulta päätin laskeutua ja ojensin jalkani kohti maata ja laskeuduin.
Seisoin hetken ja katselin ympärilleni. Samassa katsoin tuosta näytöstä itseäni ja
- en voinut uskoa taaskaan näkemääni! Minä olin, minä.
Huokaisin helpotuksesta, mutta silti sisälläni soivat hälytyskellot ja lujaa.
Mutta eipä mennyt kuin hetki, kun alkoi soida jotain muuta!
Tilassa, jossa olin, alkoi kuulua erikoisia ääniä. En tunnistanut niitä, mutta
huomasin että ne saivat kehoni reagoimaan niihin.

https://www.youtube.com/watch?v=-wnxx-lKW9c

Noita ääniä kuului varmaan joku parisen minuttia ja sitten tuli aivan hiljaista
ja tuota tilasta sammuivat kaikki valot. Mutta vaikka tilassa oli pimeää, minä näin kaiken!
Nyt silmäni toimivat kuin yökiikarit ja katselin ympärilleni, odotin että paikalle tulisi joku
tai joitakin kertomaan edes jotain minulle, mutta ei.
Aikaa kului, odotin ja ihmettelin, sitten kuulin äänen: "Vitejte v Praze!"
Ahaa, olin siis Prahassa - tai ainakin niin minun annettiin ymmärtää.
"Co to znamená?" Huusin pimeyteen, mutta minulle ei vastattu.
Kuulin vain, kuinka takanai avautui ovi ja paikalle tuotiin kauko-ohjattavan
lavan päällä luokseni kaksi laukkua. Toisen jo tunnistin, toista en ollut aikaisemmin nähnyt.
"Now, my friend.... mate 24 hodin.....!" Mutta mihin?
Samassa ääni katkesi, valot syttyivät ja minä tuijotin noita laukkuja.
------------------------------------------------------------------------------------- 

Tästä jatkuu taas (7.6.2018)!

Tuijotin ja tuijotin. Minulla olisi siis vuorokausi aikaa, mutta mihin?
Olin yksin tuossa tilassa ja aloin tarkkailemaan nopeasti ympärilleni, missä
tai millaisessa paikassa oikein olen.
Mitään ikkunoita ei huoneessa ollut ja kalustuskin oli melkoisen askeettinen.
Muutama näyttö, pari kameraa ja työpöytä sekä se tutkimuspöytä, millä itse olin
vielä hetkinen sitten. Näin kaksi ovea ja mietin, että kummasta kannattaisi pyrkiä
ulos, sillä johonkin minun oli lähdettävä, jos oli aikaa se 24 tuntia....
- kunpa vain tietäisin edes mihin!

Otin laukut,  arvasin että siinä tutussa laukussa oli rahaa ja mahdollisesti omia
tavaroitani. Toista laukkua en edes ajatellut avata - vielä. Päätin ensin päästä pois rakennuksesta.
Kävelin toisen oven luokse, mutta kun olin tarttumassa ovenkahvaan, jokin pysäytti liikkeeni.
Tunsin sisälläni jotain.... astuin hieman taaemmaksi ja haistoin nenässäni terävän, hieman 
sitrusmaisen tuoksun.... näin, että oven alta leijui hieman jotain...höyrystynyttä kaasua!
Nopeasti siirryin ovelta pois ja ripein askelin kävelin toiselle ovelle, tempaisin sen auki ja....

.... Olin pihalla!

Se oli kuin jonkin huvilan tai omakotitalon pieni takapiha. Kivetty pihatie, muutamia istutuksia
ja reilun kymmenen metrin päässä portti tielle. Tosin portti oli paljon vaatimattomampi, kuin
tuo piha, mutta ehkä kaikella oli tarkoituksensa. Kuulin pientä surinaa oikealta sivultani ja
käännyin vaistomaisesti katsomaan äänen lähdettä. Näin talon seinustalla pienen valvontakameran,
mikä kääntyili vasemmalta oikealle, ylhäältä alas.... selvästi jotain etsien - ja ei ollut
vaikea arvata, että kameralla haettiin minua! Mietin, että tämäkin on jokin koe ja minun pitää
päästä pois pihalta ilman, että se huomataan muualla. Koitin katsoa kelloa, mitä pidin aina ranteessani, mutta sitä ei minulla enää ollutkaan. Puistelin päätäni ja suljin silmäni....
Ja se olikin fiksu teko! Nimittäin avatessani silmät näkökentässäni näin niin kellonajan, kuin
myös aikalaskurin, jossa aika väheni kokoajan. Tajusin, että siitä vuorokaudesta, mikä
minulla oli aikaa, johonkin, oli jo tuhlaantunut lähes kolme varttia!

Aloin seurata kameran liikkeitä ja huomasin siinä tietynlaisen kuvion, mitä se teki.
Aina n. 30s liikuttuaan se pysähtyi johonkin kohtaan viiden sekunnin ajaksi. Tuossa ajassa
minun olisi sitten tarkoitus saada jotain aikaan!
Avasin tutun laukun ja totta tosiaan, se oli täynnä rahaa ja niiden alla hieman omia tavaroitani.
Kaivoin oman lompakkoni esille ja sieltä muutamia kolikkoja. Mietin, että niillä saattaisin saada
muutaman sekunnin lisää aikaa, jotta pääsen ainakin siirtymään ovenpielestä johonkin.
Seurasin jälleen kameran liikkeitä, pysyen edelleen pois sen kuvausalueelta. Odotin pari minuuttia, 
jotta olin täysin varma, että milloin kamera pysähtyy hetkeksi ja mihin suuntaan se
seuraavan kerran liikkuu. Meni pieni hetki ja laskin hitaasti 5-4-3-2-1-0 ja heitin itsestäni oikealle
eteenpäin muutamia kolikkoja toivoen, että ne jäisivät näkyviin niin, että auringon valo osuu niihin.
Samassa kun mielessäni sanoin "nolla", kamera pysähtyi, syöksähdin vasemmalle talon seinustaa
pitkin ja pääsin kulman taakse. Pysähdyin, kuulin kuinka kamera kääntyi ja tuttu zoomin ääni
kuului - vaimeana, mutta kuitenkin! Temppuni onnistui, nyt he luulevat, että olen jossain puutarhan
reunalla portista jonkin verran oikealla - vaikka kuljenkin talon sivua pitkin toiseen  suuntaan.
Tarkkailin talon seiniä, katonharjaa ja kaikkia muitakin paikkoja, joissa voisi kameroita olla,
mutta enää enä sellaisia nähnyt. Talon toisella puolella ei ollut porttia, oli vain kevyt pensastaita.
Hivuttauduin sen läpi laukkujen kanssa ja poistuin paikalta niin nopeasti, kuin vain
noiden kahden laukun kanssa pystyin liikkumaan. Aikaa oli kulunut ja enää olisi vain
23 tuntia, mutta vieläkään en tiennyt mihin!

Kävelin eteenpäin ja yllättäin kuulin kirkkaan äänen! Joku nainen huusi "Zde,zde!"
Tänne tänne.... kuului kehoitus. Oikealla, aivan jokusen metrin päässä minusta erään
talon kulmalla seisoi nuori kaunis nainen, joka viittilöi minua luokseen. Katsoin äkkiä
ympärilleni ja mietin, onko tuo nyt vain tekemässä bisnestä vai oikeasti joku, kuka
voisi auttaa minua tai onko hän jopa sellainen, kenet minun pitäisi tuntea?
"What you waiting? Come on....!" Ja perään hän lausui vielä nimeni!
Hän siis tunsi minut. Astelin nopeasti laukkujen kanssa hänen luokseen ja katsoin 
tätä suoraan silmiin. Hän hymyili valloittavasti, halasi minua ja sanoi odottaneensa minua
tässä jo muutaman tunnin. Nauroi, että oli saanut tuona aikana muutamia ehdotuksia....
- mutta oli kironnut jokaisen miehen hieman kuumempaan paikkaan.

Hän kysyi, että onhan minulla vielä se avain tallessa.
Kaivelin nopeasti taskujani ja lopulta löysinkin tuon avaimen, mitä olin aiemmin miettinyt.
"Hienoa, pääsemme hetkeksi lepäämään ja vaihtamaan vaatteita!" 
Samalla kun hän puhui, asteli tuo selvästi minua nuorempi nainen kadun varteen pysäköityyn
autoon ja kehoitti minua tulemaan kyytiin. Aikaa kuulemma ei ollut hukattavaksi asti.
"Aivan kuin en tuota tietäisi!" Vastasin jostain syystä Tsekin kielellä - ja pelästyin!
Nainen nauroi...... hän vastasi myös Tsekiksi, että olenkin jo pitkällä.
Mutta minkä suhteen? Se ei minulle selvinnyt vieläkään!

Kurvasimme pois paikalta ja jonkin matkaa ajettuamme olimme lähellä erästä ostoskeskusta.
Jotain tuttua siinä oli ja nainen näki mietteeni. "Tapasimme tuolla ensimmäisen kerran, etkö muista?"
Olin hieman hämilläni, jotain hämäriä pätkiä tuli mieleeni, mutta en saanut mitään
selkeää kuvaa muististani kaiveltua, vaikka yritinkin.
Nainen, joka ei muuten kertonut nimeään, kurvasi eräälle kerrostaloauleelle ja yhden talon 
kulmalle. Nousimme hiljaa autosta ja kävelin laukkujen kanssa hänen perässään yhteen rappuun.
Talo oli jo aikansa elänyt, rappu oli kylmä ja hieman kostea, ulko-ovi rappuun oli saanut
selvästi osumaa jonkun kirveestä tai muusta vastaavasta ja rappukäytävässä tuoksui virtsa.
Nousimme toiseen kerrokseen ja hän kehoitti minua avaamaan oven. Kaivoin avaimen
taskustani ja ... toden totta, avain kävi lukkoon. Hän syöksyi ohitseni sisälle asuntoon ja
painoi seinässä olevasta napista, jolloin aavistuksen omainen pieni piipitys lakkasi.
Ymmärsin heti, että asunnossa oli hälytysjärjestelmä.
"Jouduin piilottamaan oman avaimeni asuntoon niiden yksien takia ja siksi oli tärkeää,
että sinulla oli vielä avain tallessaa tänne!"
Huokaisin hiljaa, en enää yllättynyt tuostakaan. Olin väsynyt.
Näin ihanan  pehmeän ison sohvan ja vielä ihanammalta näyttävän leveän vuoteen.
Heittäydyin makaamaan sille ja kuulin, kun tuo nainen sanoi käyvänsä suihkussa.
"Se tekisi sinullekin hyvää!" Ynähdin ja tajusin, että olin todellakin likainen ja hikinen.
Päätin käydä hänen jälkeensä suihkussa.... kunhan lepäisin muutaman minuutin sitä ennen.
 
Yllättäin säpsähdin. Ulkoa kuului autojen torvien ääniä ja syöksyin ulos ikkunaan.
Mutta onneksi oli väärä hälytys. Vain jokin kuorma-autoilija hieman tööttäili
muutamalle jalankulkijalle, jotka hyppivät kadun yli hieman varomattomasti.
Aloin riisuutumaan ja päätin mennä suihkuun. Kävelin ajatuksissani kylpyhuoneeseen
ja avasin oven.... Pysähdyin... - näin jotain kaunista! Hän säpsähti hieman,
sillä seisoi edessäni alastomana, tuo nainen - jonka nimeä en vieläkään tiennyt.
Mutta jostain syystä lausuin: "Jste krásná, Dorotka!"
Hän katseli minua hymyillen ja sanoi, että olin sanonut tuon kerran aiemminkin hänelle.
En kysynyt, koska - nimittäin tunsin itseni juuri sillä hetkellä
todella avuttomaksi ja ujoksi pikkupojaksi.

Dorotka kertoi olevansa juuri valmis ja suihku olisi vapaa.
Kiitin ja koitin väistää häntä kun siirryin suihkun puolelle, mutta kylpyhuone
oli sen verran kapea, että eihän se onnistunut ilman "törmäämistä."
Mitään sanomatta hän kietoi kätensä kaulalleni ja suuteli minua!
-----------------------------------------------------------------------------------






































perjantai 2. maaliskuuta 2018

Voiko ajatukset olla tyhjiä?

Tässä sitä mietin ja mietin...... tuota otsikkoni kysymystä.
Ei sillä, etteikö päässä olisi erilaisia ajatuksia, mutta koitan lähinnä
herätellä keskustelua siitä, että vaikka ajattelisitkin jotain niin yllättäin
saatatkin huomata, että et oikeastaan mietikään juuri mitään - vaan pääsi
on periaatteessa "tyhjä", ei vain niin kuin joskus puhekielessä sanotaan.

Mutta se syvällisyydestä ainakin nyt tähän hätään.
Miten muuten elämä etenee? Vastaan itse itselleni asettamaan kysymykseen
vaivattomasti: Yllättävästi, omalla tavallaan.
Töissä menee pääsääntöisesti oikein hyvin. no tietty siellä pitää se jokin
soraäänikin olla mukana, mutta mikä se on - en siitä numeroa ala tekemään.
Ne on toiset tahot, jotka haluavat leikkiä Suomalaisella selkääntaputtajan työkalulla,
eli harrastaa siis selkäänpuukottamista - vaikka kasvotusten oltaisiin niin maireita.

Kiitostakin töistä on tullut, eri suunnilta - joten kyllähän noita hommia jaksaa tehdä.

Yksityiselämä sujuu. Terveenä olen saanut olla (ja tietysti kun tämän ehdin julkaista,
niin eiköhän parin päivän päästä ala köhä tai jokin muu vaivaamaan).

Niin no jotain uuttakin on työkuvioissa, mutta mitä - niistä sitten jossain vaiheessa lisää.
---------------------------------------------------------------------------------------
PIENI UUSI VÄLIHUOMIO TÄHÄN KOHTAAN:
Jos / kun löydätte jostain jonkin teitä miellyttävän kuvan - tai omistatte sellaisen ja
suostutte sen jakamaan täällä, laittakaa kuvaa tulemaan. Koitan kehitellä kuvaan sitten
jonkin lyhyen tarinan. Asetan näin itselleni hieman lisähaastetta kirjoittamiseen! Kiitos. (26.2.2018)
---------------------------------------------------------------------------------------
HUOM HUOM ! ! !
Näiden pienten tarinoiden lopusta löytyy yksi uusi tarina. Se ei ole vielä lukijan antamaan
kuvaan tehty, vaan ajatus syntyi tuossa erästä ohjelmaa katsellessa. Ei, en ole lainannut
kyseisestä ohjelmasta tms. tarinaan mitään. (2.3.2018)
---------------------------------------------------------------------------------------

Päämäärä tuntematon, matka mahdoton.
Sitä kulkuni oli - sillä tiellä olin.

Etenin ja etenin, eteenpäin astelin.
Ei matka lyhentynyt metriäkään, en nähnyt muuta elämää...
- vain tyhjällä tielläni astelin, eteenpäin jonnekin.

Yksinäisenä maailmassa, keskellä kaiken kiireen!
Siinä oma polkuni, minun oma tieni - siinä jonnekin johdattaa,
kohtaloon tarkoitettuun kuljettaa.

Tunnen seuraavani itseäni sivusta, katselen kun etenen....
paahteessa auringon, sateessa ankarassa tai terävässä pakkasessa.
En pysähdy, en taakseni katso, en - vaan omaa tietäni taivallan.

Joskus jonkun matkalla kohtaan, jonkun kanssa hetken matkaan....
- vaan useimmiten kuitenkin: Yksin tielläni olen niin - vain yksin tielläni olen niin.

Silti en ole yksinäinen!
https://www.youtube.com/watch?v=i9ccCIeT5pQ
----------------------------------------------------------------------

Aamulla sadalla suudelmalla sinut herätin.
Aamulla aurinkoisena - vaikka vettä sataisi!
Aamulla ensimmäisenä hymysi näkisin....

Ja mä niin tiesin, mä niin tiesin:
Sun mä ain´ olisin.

Aamulla sanoilla hellillä sua hyväilisin.
Aamulla sunnuntaisena, vaikka arki olisikin!
Aamulla ensimmäisenä katseesi kohtaisin....

Ja mä niin tiesin, mä niin tiesin:
Vierelläs´ ain olisin.

Ja niin tässä, ain´ niin tässä
- yhteisessä hetkessä, meidän elämässä:
Mä sulle kaikkea pientä ihanaa tekisin!
Mä sulle kaikkea kaunista antaa haluisin!

Koska sä, vain koska sä: Olet sä
- ja sen kaiken arvoinen.

Ja kun päivä etenee, sydämet yhdessä sykkien....
Mä illalla voin sen tunnustaa - jälleen uudestaan:

Illalla haleilla hellillä sut nukuttaisin.
Illalla kauniina - vaikka myrskyäisi.
Illalla vielä, ennen nukahtamistasi, lämpösi tuntisin.

Enkä voisi kuvitella paikkaa, en aikaa - en mitään....
- missä mieluummin olisin, kuin tässä:
Sinun vierelläsi, meidän elämässä!

--------------------------------------------------------------------------------

Heitti nurkkaan huoneen tuo nainen sormuksen.
Heitti ja huusi miehelleen kiroillen!
Ei halunnut uskoa sanoja toisen, ei lahjaa vastaan ottanut moinen....
Piiskasi miestään sanoilla, puukotti sydäntä särkyvää.

Pakeni toiseen huoneeseen, pala kurkussa ahdistuen
- tuo miesparka suunniltaan.
Ei voinut naistaan tajuta, ei ymmärtää lainkaan....
Miksi noin, miksi näin: Miksi kaikki onkin nyt taas väärinpäin?

Peräänsä sai naisen huutavan, tavaroita viskovan - kiroavan.
Kävi päälle miehensä, raapien ja potkien.
Repi paidan päältä tältä, hajalle sen saaden.

Yritti estellä, yritti selitellä, yritti rauhoitella....
- mies naistaan. Otti kiinni, koitti halata - vaan riuhtoi toinen
itsensä irti potkuilla ja puremalla.
Päätti poistua, paikalta paeta - mies hädissään ja ihmeissään.

Soitti apua, vaan hälle naurettiin:
"Etkö sä naistas kuriin saa, etkö sä mies ole laisinkaan?"
Hän jäi yksin!

Oli poissa päivän, oli poissa toisen.... sai sitten viestin moisen:
"Nyt kun tuut tänne, saat selittää! Ja parempi onkin, että todellakin selität."
Palasi mies, sanojaan varoen.... lauseitaan lausui taiteillen.....
Lopulta sai toisen uskomaan, että ei - ei hän tahallaan:
Unohtanut naisensa syntymäpäivää päivällä väärin!

---------------------------------------------------------------------------------------

Sieluni matkalle pitkälle halusi, kaukaiseen maahan vaeltaa.
Kehoni kuiskasi sydämelleni: Lähdetään reissuun kulkemaan.

Odotin satamassa tuulia suopeita, odotin purjeita pulleita....
- odotin, että laiva minut veisi maihin uusiin kaukaisiin,
seikkailuihin ihmeellisiin!

Reppuni hihnat kiristin, laivaan astuin - ilmaa nuuhkaisin.
Sain hytin pienoisen, sen jonkun kanssa jakaisin.....
- niin kerrottiin.

Istuin punkallani hiljaa, pienestä ikkunasta ulos katselin.
Kuulin ankkuriketjun äänen, kuulin kellon kilahduksen
- kuulin oven avauksen

Ja näin: Sinut!

Hyttiseuralaiseni...... - häkellyin, hämmennyin - ja kai myös punastuin!

Siinä hytissäni, hytissämme, siinä sinä seisoit!
Myös odottaen uutta seikkailua, purjeita pulleita, tuulia suotuisia....
Ja sillä hetkellä tiesimme: Tästä eteenpäin yhdessä me matkaisimme
- kaikkialle!

------------------------------------------------------------------------------
Tässä uusi tarina (2.3.2018)

Sä halusit täydellisen elämän.
Sä halusit niin....
Sä halusit täydellisen maailman.
Sä etsit sitä niin...

Sä rakensit kotiasi muotien mukaan,
sä rakensit palatsiasi ohjelmien mukaan.
Vaan kenelle?
Luonasi kun ei koskaan halunnut käydä vain kukaan!

Sä ulkokuorta kiiltävää maalailit.
Sä elämääsi kaikille rikkaana esitit.
Sitä vain.... tätä vain.... kaikkea sulla oli (kai)!

Sä vain unohdit toisen, unohdit sen....
- että kanssasi elää halusi myös toinen!

Sivuutit hänet, sivuutit niin.
Et huomannut häntä, miten hän tukehtui kyyneliin.
- ei jaksanut olla vain kiiltokuvana siinä,
siinä sun täydellisessä maailmassa.....
Oudossa - erilaisessa!

Ehkä sä joskus sen vielä huomata saat,
että ulkokuorella ei saa maailmaa!
Ehkä sä vielä ymmärrät sen,
koti on paikka elämisen!
- Ja silloin rinnallasi jaksaa olla hän,
se toinen ihminen.
-----------------------------------------------------------------------------

























keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Mikä ystävänpäivä?

No niin, taas olisi käsillä "Ystävänpäivä", jota hehkutetaan vähän joka paikassa tavalla jos toisellakin.
Ei - en ole kyyninen, en ole katkera, en ärtynyt.... -vaikka ehkä kuulostankin siltä.
En vain valitettavasti ymmärrä (enkä halua ymmärtää), että miksi 1 - siis YKSI - päivä olisi
se, jolloinka pitää muistaa ystäviä! Minulle ystävät ovat olemassa 365pvm/vuodessa, piste.

Alkujaanhan on kyse Pyhän Valentinuksen juhlasta, mistä koko ystävänpäivä on vuosisatojen
aikana muodostunut markkinavoimien masinoimaksi "IhQ Jee" bling-blingiä ja sydämiä täynnä
olevaksi päiväksi ympäri maailman. Meille tuo tapa alkoi rantautua 1980-luvun lopulla.

Mutta se siitä. Minulle ystävät ovat olemassa koko vuoden ja heitä kyllä muistan muulloin
mieluummin, kuin nyt vain tänä "ennaltamäärättynä" päivänä. Ei, en halua keneltäkään viedä sitä
iloa ja riemua, että nyt voi lähetellä sydämiä ystäville, antaa omalle kullalle jotain kivaa jne.

Mutta millä mittarilla mitataan ja katsotaan, millainen ihminen on sitten ystävä?
Jokainen tekee varmasti omassa sydämessään ne omat arvionsa ihmisistä, jotka tuntee.
Jollekin ystävä voi olla vaikka se kasvotuttu, jonka kanssa voi heittää pari sanaa säästä
ja joku toinen taas hyväksyy ystäväkseen ihmisen vasta sitten, kun on todella tutustunut
häneen. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen joukkoon. Ystävilleni olen lojaali, kavereitakaan
en tietenkään petä. Ystävälle voi puhua asiat niin, kuin ne ovat - kiertelemättä.
Joskus ystävä ärsyttää ja tekisi nuijia tätä päähän.... mutta silti ystävyys kestää,
kivikot ja karikot. On joskus jopa tutkittu, että hyvät ystävyydet ovat kestävämpiä, kuin
parisuhteet - ainakin nykyisessä hektisessä elämänmenossa.

Sitten ystävyyden hajoamisesta:
Ei sekään ole tavatonta. Ainakin itse voin sanoa omakohtaisesti, että en helposti käännä
toiselle selkää, mutta kun sen käännän - se selkäpuoli on sitten tiiviisti toista kohden.
Miten näin voi käydä? No esimerkiksi luottamuksen pettäminen!
Sanot yhtä, toimit toisin ja sitten valehtelet päin naamaa, että et ole tehnyt jotain
- mistä kuitenkin on faktaa ja tietoa jo useammalta taholta.
Yksi, mikä myös hajoittaa ystävyyksiä, on kahdenkeskisten asioiden julistaminen yleisesti.
Sanonta sanoo: "Kuka tarvitsee vihollisia, kun on tuollaisia ystäviä?"

https://www.youtube.com/watch?v=_UveXP9lu4o

Toivon, etten oikeasti nyt pahoittanut kenenkään mieltä!
Tietenkin ystävänpäivää saa juhlia - ei siinä mitään pahaa ole.
Toivoisin vain teidän muistavan, että eivät ne todelliset ystävät katoa mihinkään
seuraavana päivänä tai sitä seuraavana, eivätkä viikon päästä jne.
Ehkäpä ystävä olisi enempi jopa otettu siitä, että huomioit hänet yllättäin
ihan muuna päivänä, kuin 14.2. - vaikka olisitkin jo jollain tapaa häntä
muistanut kyseisenä ajankohtana.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tulit luokseni..... tervehtien.
Olit, kuin olit ollut ennenkin.
Katselit minua - katsahdin sinua.
Jotain vain puuttui.... siitä välistämme uupui!

Emme puhuneet, emme jutelleet.
Istuimme kumpikin hiljaa, osin omissa ajatuksissamme.
Olit siinä, sinut kyllä tunsin....
- mutta jotenkin olit silti vieras.
Et enää se jokin.... - kuten vielä hiljan.

Vaan miksi? Niin, miksi?
Mietit varmaam mielessäsi....
- mutta mitään et tehnyt kysyäksesi, mitään sanoaksesi.
Vaan... - poistuit.
Lopullisestiko?
Kokonaan?
Kukaan ei tiedä, et ehkä sinäkään.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Aurinkoinen ilme kasvoillani, lämpö sydämessäni....
silmäni loistivat, säihkyivät ja säteilivät.
Olin onnellinen!

Olin tavannut sinut, ystäväni, pitkästä aikaa.
Olimme jutelleet, nauraneet, iloinneet.... halanneet...
- ja tuntui kuin aika olisi vienyt meidät aikaan menneeseen,
aikaan yhteiseen - jolloin olimme yhdessä enemmän - enemmän kun nykyään.

Aika tuntui pysähtyvän, olimme vain me:
Kaksi hyvää ystävää ja kaikki meidän "jutut"....
Sait minut nauramaan, sain sinut nauramaan...
- nauroimme toisillemme!
Ja taas sen tajusimme: Ystävyyttä ei voi ostaa,
sitä ei voi lahjoa - se tulee sydämestä.
tunteena aitona ja puhtaana!

KAIKILLE YSTÄVILLENI: Jokainen teistä on minulle tärkeä ja oma ihana itsensä!

https://www.youtube.com/watch?v=S4R8HTIgHUU


-----------------------------------------------------------------------------


















maanantai 29. tammikuuta 2018

Miten 2018 onkaan alkanut?

Siinäpä kysymys!
Jotkut ovat kaivaneet blogistani vuoden 2016 lopulla kirjoittamani tekstin esille ja
lukeneet sitä uudestaan. Eihän maailmasta köyhyys, eriarvoisuus, nälänhätä, orjuus tms.
katoa mihinkään, vaikka kuinka toivotamme "Hyvää Uutta Vuotta!"

Mutta ehkäpä me toivotamme sitä lähinnä sillä tasolla, missä itse elämme elämäämme.
Toivomme pysyvämme terveinä, olisi töitä (niillä, jotka ovat sen ikäisiä, että voivat käydä
töissä) tai pystymme opiskelemaan. Taloudellinen tilanteemme pysyisi sillä tasolla, että
eläminen yhä kallistuvassa yhteiskunnassa olisi edelleen mahdollista.... jne.

Miten sitten oma vuoteni 2018 on lähtenyt liikkeelle?
No hyvin - ja huonosti (mutta onnekkaasti!).
Töitä on ollut ihan kivasti, se on positiivista se.
Terveenä olen saanut pysyä, pääosin. Kotiolot ovat hyvät (lue: nukun paljon).
Huonosti taas vuoden alussa oli hetimiten se, että eipä montaa päivää tätä vuotta
ehditty viettää, kun kahden jäniksen takia ajoin autoni lunastuskuntoon!
Valitettavasti tapahtumasta itselläni ei ole
kuvia, niin laitoin tällaisen kuvituskuvan.

Olin onneksi yksin liikkeellä. Minulle ei käynyt kuinkaan - pahemmin.
Luita ei mennyt, ei edes murtunut. Lihakset saivat revähtymää ja jumitusta ja niihin
sitten tulikin lääkitystä ihan kiitettävästi. Jonkin aikaa kulkeminen oli hieman hankalaa....
Mutta nyt taas mennään kohtuullista kyytiä eteenpäin.
----------------------------------------------------------------------
Kukkuu! Se on 29.1.2018 ja tuolta alempaa löytyy uusin päivitys, eli pieni tarina.
Pyydän ystävällisesti siis rullaamaan hieman alemmaksi ja lukemaan.
Palautteen laittaneiden kesken (sens.)!
----------------------------------------------------------------------

Se saattoi olla se pieni hetki.
Se saattoi olla - silti liian pitkä!
Se saattoi olla..... viimeinen hetki
- vaikka olikin ensimmäinen!

Se saattoi olla se hetki, jolloin olisi pitänyt....
Se saattoi olla se tuokio, jolloin piti
- mutta kun.
Se saattoi olla - saattoipa hyvinkin!

Ja ehkä se sitä olikin, varmaan se olikin.

Etkä sä sitä tajunnut!
Etkä sä sitä huomannut!
Etkä sä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se pieni hetki....
- se pieni hetki....
- se pieni hetki...
Karkasi käsistäsi!

Jolloin karkasin minäkin!
------------------------------------------------------------------

Olimme ystäviä, olimme läheisiä.
Sinä pidit minusta - minä pidin sinusta!
Oli kipinää....

Sitten katosit, lähdit - poistuit, jätit.
Et sanonut mitään, et lausunut mitään....
Väliin viestin pari heitit, muuta sinusta en kuullut - en.
Ja aikaa kului..... viikot vaihtuivat kuukausiin...
kuukaudet muuttuivat vuodeksi!
Ensin yhdeksi - sitten toiseksi - sitten kolmanneksi....

Luulin menettäneeni sinut, ystäväni, kokonaan.
Sydämessäni silti paikkaa sinulle pidin!
Ja kun luulin, että enää sinusta kuule mä en,
sitten ilmestyt luokseni sä hymyillen
- kuin aikaan entiseen, yhdessä koettuun - iloiseen!

Emme jutelleet, missä olit ollut.
Emme puhuneet, miksi olit mennyt.
Emme - niitä haavoiksi ystävyydellemme tehneet!
Koska tosi ystävyys eronkin kestää. kaiken yli vie ja kantaa.

Ja taas näimme silmistämme, toisiamme katsoessamme:
Sinä olet siinä, missä sinun pitääkin olla: Lähellä - ystäväni!
-----------------------------------------------------------------------------
Tässä 20.1.2018 päivitystä:

Vieras kaupunki, vieraat ihmiset.... ei mitään tuttua!
Miksi olin täällä? Miksi?

Istuin pöydän ääressä ja mietin. Katselin muita, paikallisia, hiljaa....
Pyörittelin sormea lasini reunalla, se soi hiljaa.

Väkeä ei ollut liikkeellä kovinkaan paljoa. Itsekin mietin, että ehkä olisi
parempi palata hotellihuoneeseen ja tylsistyä television ääreen....
Mutta, mutta... jokin sisällä sanoi, että ole vielä paikoillasi. Huokasin!
Silti vieläkään en tahtonut ymmärtää, että miksi olin tässä kaupungissa - yksin...

Aikaa kului, otin toisen "samanlaisen" ja tunsin baarimikon hiljaisen, pitkän
katseen - kysyvän - tuijottavan minua sitä antaessaan. Olisin halunnut  sanoa jotain,
mutta tyydyin vain maksamaan ja kiittämään. Jäin tiskin varteen istumaan,
ehkäpä kohtalooni tyytymään..... täällä olisin, vieraassa kaupungissa,
vieraiden ihmisten maailmassa - irti omasta elämästä, entisestä.

Ja ilta eteni.... eteni, mutta oliko sillä päämäärää?

Yllättäin ravintolaan oli tullut orkesteri, he aloittivat soittamisen.
Käännyin heitä katselemaaan, tunsin pienen hymynkareen huulillani.
Kuulosti hyvältä - ja huomasin naputtelevani sormilla tiskiä.

Aika eteni, kappaleet vaihtuivat. Tanssilattialla kävi väliin muutamia
pareja tanssimassa, tuttuja toisilleen. Itsekin mietin, uskaltaisinko...
- vaikka tanssija en ollutkaan.
Ajatukseni keskeytyi.... - yllättäin.... niin yllättäin.... vuoksi hänen!

Viereeni tiskille tuli tuo kaunotar!
Silkkisen täydellinen iho harsottu punaiseen mekkoon, joka oli kuin
tehty hänelle - ja niin varmasti olikin. Hän vilkaisi minua, hymyili kevyesti
ja tilasi juomansa.

Mittailin vaivihkaa katseellani häntä, ihailin. Tietty hänellä on seuraa, arvelin.
Vaan hänkin jäi tiskin varteen istumaan, lähes vierelleni -  tuolin selkämykseen nojailemaan....
Katseli orkesteria ääneti, seurasi tanssijoita tarkasti - kuin arvioiden liikkeitä jokaista.

Sitten lava tyhjeni, orkesterista joku selitti jotain, mutta kieltä en ymmärtänyt ja huomasin
lavan etuosaan tulevan tuon pienen hanuristin.
Samassa tuo nainen nousi seisomaan, katsahti minua - nappasi kädestäni ja vei lavalle!
En saanut sanaa suustani, häkellyin..... katsoin
Häntä kysyvästi, hieman estellen.... mutta
ennen kuin ehdin mitään lausua, hän vain totesi: "Tule, anna sydämesi viedä sinua - ja minua!
Viettele minut musiikilla, anna sen vietellä sinut - ja minä......." Sitten kappale alkoi ja
tuon puna-asuisen kaunottaren sanat ja liikkeet veivät minut mennessään....

https://www.youtube.com/watch?v=z0ghCTeaPKI

Kappale vei meitä, hän vei minua - ja minä tein parhaani, jotta pystyin tanssimaan
tahdissa.... vaikka helppoa se ei ollut!
Hän hypnotisoi minut katseellaan, vietteli liikkeillään.... vei minut hetkessä aikaan
ja paikkaan erilaiseen, outoon - unenkaltaiseen olotilaan. Huumaannuin
ja tanssin kuin taiottu.
En nähnyt muuta kuin hänet!
En kuullut muuta kuin tuon kappaleen!

Ja sitten se loppui!

Meni hetki, heräsin kuin unesta. Seisoin keskellä tanssilattiaa ja huomasin, että
meitä tuijotettiin lattian reunoilta. Hän hymyili. Orkesterin soittajat katselivat meitä hetken
sanomatta sanaakaan..... - sitten hitaasti he alkoivat taputtaa käsiään yhteen ja kaikki
yhtyivät aploodeihin.... Kunnes alkoi uusi kappale - joka taas vei minut johonkin,
tuon tuntemattoman kauniin naisen kanssa!

https://www.youtube.com/watch?v=2iS8KhNtc4Q

Tuokaan ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta minulle se oli ikuisuus.
Ikuisuus irti siitä elämästä, missä olin ollut!
Ikuisuus irti tästä vieraasta kaupungista ja vieraista ihmisistä.

Kappaleen päätyttyä hän vain lähti... poistui ravintolasta kenenkään estelemättä
tai sanomatta hänelle mitään, jäin taas yksin.
Palasin baaritiskille, baarimikko ojensi suoraan minulle "samanlaisen"
- eikä suostunut ottamaan rahaa vastaan! Hämmennyin, mutta päätin olla hiljaa.
Join lasini tyhjäksi ja päätin poistua.
Tunsin, kuinka minua seurasi katseellaan useampi ihminen... mutta kukaan ei
sanonut ääneen sanaakaan. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikka orkesteri
soitti jo ja tanssitti asiakkaita.

Pääsin ulko-ovelle ja kuulin kun joku puhutteli minua. Käännyin.
Se oli hän! Tuo puna-asuinen kaunotar nousi nojatuolista ja tuli luokseni.
"Sehän kesti. Olisiko meillä vielä ainakin yksi yhteinen tango jäljellä?"
Poistuimme iltaan viileään......
-----------------------------------------------------------------------------

Tässä pieni rakkaustarina animaationa:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu5gSD5sZw&feature=youtu.be
-----------------------------------------------------------------------------
TÄSTÄ SITTEN 29.1.2018 ALKAVA PÄIVITYS:

Hän oli tullut tuohon kadunkulmaan vuosia - vuosia sitten ensimmäisen kerran.
Silloin kasvot olivat vielä olleet sileät ja kädet suuret ja voimakkaat.

Joka ilta kerran viikossa samaan aikaan, siihen samaan paikkaan, hän saapui.
Ei välittänyt säästä, ei hänelle naureskelijoista - eikä ihmettelijöistä.
Toisinaan hän vain seisoi tuota kivitalon seinää vasten, mikä oli myöskin
vuosikymmenten aikana nähnyt ja kuullut monenmoista.

Mies asetteli rauhallisesti jokaisena iltana, kun tuli tuolle tutulle paikalleen,
maahan pienen liinan, sen päälle pienen taitettavan pöydän ja viereen tuolin.
Pöydälle hän asetteli pienestä laukusta aina yhden viinipullon ja lasin ja
alkuun hän aina istui tuolilla jonkin aikaa, avaten rauhallisesti pullon ja
nauttien siitä lasillisen... useimmiten tosin vain muutaman kulauksen.

Ohikulkijat useimmiten vain vilkaisivat miestä, joskus joku pysähtyi hetkeksi
katsomaan häntä, mutta ei sen enempää.
Ja aikaa kului..... kunnes jostain kajahti yksinäisen kirkon kello, jolloin mies
nousi, otti hatun päästään laittaen sen maahan - jos joku vaikka heittäisi siihen kolikon tai pari.

Ja sitten hän aloitti.......
Hän aloitti laulamisen - ja yleensä silloin ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan häntä!
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain kuuntelivat hiljaa... - ei edes yskäisyjä kuultu.
Mies lauloi muutaman laulun, kumarsi ja istahti tuolille sanomatta sanaakaan,
kaataen pullosta lasiinsa hieman lisää viiniä. Tuolloin aina lakkiin alkoi kilahdella kolikoita
ja ilmestyi sinne aina seteleitäkin. Ihmiset jäivät odottamaan..... uudet ohikulkijat
katselivat ihmeissään, mitä paikalla tapahtuu ja ne, ketkä kuulivat miehen laulun
- jäivät myöskin paikoilleen ihastelemaan häntä.

Näin jatkui viikkoja - viikot vaihtuivat kuukausiksi - kuukaudet vuosiksi.
Miestä alettiin kutsumaan paikkakunnan nimen mukaan kaupungin ääneksi
Kukaan vain ei tiennyt, mikä mies tämä oikeasti oli ja mikä oli hänen oikea nimensä.
Koskaan kukaan ei edes ollut tohtinut kysyä sitä mieheltä.

Maine levisi, paikalle alkoi ilmestyä aina hieman ennen, kuin mies tuli tutulle kulmalleen,
väkeä.... turisteja ja paikallisia, niin nuoria kuin vanhojakin.
Kyseisen korttelin kauppiaat olivat mielissään miehen saamasta julkisuudesta, toihan se
heidän ravintoloihin ja muihinkin liikkeisiin lisää asiakkaita! Tästä hyvästä kauppiaat
yhteistuumin pitivät huolen siitä, että kyseinen kadunkulma oli aina siisti ja se jopa sai
oman katuvalaistuksen juuri tuon miehen ansiosta - ja koko lystin maksoivat nuo
kauppiaat, tietenkin toivoen että mies jaksaa laulaa vielä vuosia.

Vuodet vierivätkin. Mies vanheni ja hänen ääneensä tuli uusia sävyjä, vivahteita...
mutta lauluääni eikä laulu huonontunut missään vaiheessa.
Sitten eräänä iltana, juuri sinä iltana..... - kulma oli taas täynnä väkeä, mutta....
mutta.... - miestä ei näkynyt! Meni tunti, kirkonkello oli soittanut jo aikoja sitten iltakellonsa.
Ihmiset ihmettelivät, epävarmoina kyselivät toisiltaan ja korttelin kauppiailta, missä mies on.
Kukaan ei osannut vastata!

Hämmentyneinä väki hävisi paikalta, toivoen että seuraavalla viikolla mies olisi jälleen paikalla.
Meni viikko..... - toivonrikkaina miehen paikalle saapumisesta väki oli jälleen ilmestynyt
odottamaan häntä.... - vaan turhaan! Jälleen kirkonkellot soivat, miestä ei näkynyt.
Nyt alkoi pelko kalvaa pikkuhiljaa ihmisten mieliä!
Olisiko hänelle sattunut jotain, jotain vakavaa... jotain.... - ei, sitä ei ääneen sanottu,
vaikka moni sitä pelkäsi, koska olihan mies selvästi iäkäs.

Meni viikko.... ja vielä toinenkin. Enää paikalle ei ollut ilmestynyt kuin kourallinen uskollisia
kuulijoita, joiden mielissä yhä sykki toivo. Mies palaisi vielä!
Sitten nähtiin kujan varjoista jonkun hiljaa astelevan, hyvin varovasti, kohti tuota tuttua
kadunkulmaa. Kansa pidätteli hengitystään toivoen parasta.... ja.....
Kadunkulmaan asteli mustat lasit silmillään vanha mies, hapuili ympäristöään ja kosketteli
seiniä, kunnes tunnisti olevansa oikeassa paikassa.
Ihmiset kuiskuttelivat toisilleen, kaikilla oli sama kysymys mielessä..... nuo mustat lasit!
Mies tärisi hieman, mutta siitä huolimatta sai aseteltua liinan, pöydän, tuolin ja tuon
viinipullon sekä lasin ja hatun - kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja.

Sana miehen ilmestymisestä oli kiirinyt ja nopeasti paikalla oli lukematon määrä ihmisiä!
Kaikki olivat hiljaa, jokainen odotti miehen laulua..... ja lopulta hän nousi ylös ja....

https://www.youtube.com/watch?v=_NBG4HG6Z94

........ lauloi vain tuon yhden laulun! Ihmiset pidättelivät henkeään, kyyneliään...
Se kosketti jokaista enemmän, kuin yksikään hänen aiemmista lauluista koskaan.
Laulun loputtua mies istahti hiljaa, jälleen äänettömänä tuolilleen.
Mutta mitä tekivät kuulijat? Kukaan ei taputtanut, kukaan ei sanonut sanaakaan....
- mutta kuin yhteisestä sopimuksesta jokainen käveli miehen luo ja laittoi hattuun
rahaa, enemmän tai vähemmän. Miehen ilme ei värähtänyt kertaakaan.
Lopulta hän keräsi hiljaa rahat hatusta, laittoi sen päähänsä ja hieman varovasti
kasasi tavaransa ja kääntyi paikalle jääneiden puoleen, kumarsi kerran ja lähti
varovasti kävelemään sitä kujaa pitkin mistä oli tullutkin.

Mutta palasiko mies enää tuolle paikalle, missä hän oli ollut vuosikausia?
Ehkä - ehkä ei...... se selviää vain löytämällä tuo kyseinen vanhan kaupungin kadunkulma.
-------------------------------------------------------------------------------------------

































sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Hyvää joulua kaikille!

Nyt aletaan olla siinä vaiheessa joulukuuta, että kohta juhlitaan Jeesuksen
syntymää, vaikka taitaa tämä 24.12. olla monelle nykyään enempi lahjojen antamista
ja syömistä - sekä tietyille ihmisille myös taas yksi syy juomiseen!

No Joulupukki tietty kuuluu hyvänä perinteenä jouluun ja
mukavaahan tuo on kuulla ja nähdä, kun pikkulapset tohkeissaan kertovat
kirjoittaneensa pukille kirjeitä jne.
Itsekin avustan tänä jouluna oikeaa Joulupukkia tekemällä joitakin
joulupukin keikkoja ja suurin syy siihen on se, että näin saan tehdä jotain
hyvää toisille jouluna ja tuoda iloa lapsille, mikä on se tärkein syy siihen,
että lähden joulupukkina aattona kiertelemään kodista kotiin.

https://www.youtube.com/watch?v=8LZpBjnOMYY

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!
----------------------------------------------------------------

Joulu!
Aatossa on taas taikaa.....
se on sitä joulun  aikaa.
Joulu, joulu - joulu.
Lapset punaposkiset - jo pukkia vartoovat...
kärsimättöminä he lahjoja oottavat.
Joulu!

Hiljaa leijaa taivaalta hiutaleet valkoiset....
maan koristavat pehmeään lumehen.
Kaikilla mieli rauhaisa, irti kiireistä...
tervehditään vieraita, sekä ystävät!
Sitä - sitä se on, se on se - se Joulu!

Sitten illalla ovelle joku jo koputtaa...
perheen lapset sinne ensimmäisinä kiirehtii katsomaan.
"Kuka kumma tuleekaan aattona vieraileen?"
Kas, sehän on joulupukki! Kuuluu huuto: "Jee!"
Ja säkistä suuresta, painavasta paketteja kaivelee...
vielä hetken juttelee ja lasten kans´ laulelee.
Vaan matka jatkuu taas ja pukki joulua toivottaa,
lupasi vielä mennessään:
"Ensi vuonna tavataan!"

Kynttilät sytytetty on, kodeissa ja haudoilla.
Joulu on myös kaikkien kissoilla ja hauvoilla.
Tietty lemmikitkin osansa saavat myös joulusta,
siitä lapset vinkin saivat aiemmin jo koulusta.

Joulu, joulu.... oi joulu....
Antimia monenlaisia, herkkuja kaikenlaisia...
suolaista ja makeaa - vaan kun ei tiedä, mistä voisi aloittaa!
Maistuu laatikot ja kinkut, sekä
uudemmatkin herkut!
Kaikille tarjottavaa on, siksi aika tämä on uskomaton:
Sillä tämähän on - Joulu!


---------------------------------------------------------------------























maanantai 27. marraskuuta 2017

Joulu lähestyy

Niin se kalenteri etenee taas kohti sitä juhlaa, kun lapset ovat kilttejä ja vanhemmat
stressaavat kauppakeskuksissa itsensä hermoromahduken partaalle.... eli joulu on ovella.
Vaikka eletään vielä marraskuuta, niin kyllä sitä joulutohinaa jo näkee - ja kuulee.
Pikkujoulukausi kiivaimmillaan......  voin sanoa, että ne ovat toisinaan aika rankkoja
(vaikka ei itse juhlikaan, vaan on enempi toteuttamassa juhlia).

Sitten tarjolla muutaman henkilön toive: Joulutarina.
Jos teksti loukkaa tms. jotakuta, olen pahoillani.
Viittaukset joihinkin eläviin tai edesmenneisiin henkilöihin ovat täysin sattumia.
-----------------------------------------------------------------------------

Istui hiljaa tuolillaan ja katseli ulos harmaata säätä kiroten.
Tuntui, kuin ei talvea tulisi millään! Satoi..... satoi.....satoi....vettä tuli tasaisesti.
Mumisi itsekseen ja muisteli niitä talvia, kun lumi satoi maan eteläosiinkin jo
loka-marraskuun aikana ja pakkaset nipistelivät siitä saakka poskia aina tuonne
maaliskuun loppupuolelle. Nyt lunta oli näkynyt vain ajoittain ja useimmiten
niin, että reilun vuorokauden kuluessa kaikki oli jo oikeastaan sulanut pois!

Hörppi kahvia ja mietiskeli. Mihinkään ei ollut kiire, ketään ei kaivannut.
Elämä oli vienyt siihen pisteeseen, että kun jälkikasvua ei ollut ja puolisosta
oli aika jättänyt, niin mitäs hän... yksin siinä ihmetteli ja mietiskeli maailman menoa.
Joulukin olisi tulossa, taas! Viime vuonna oli yllättänyt itsensä ja käynyt
ensimmäisen kerran vuosikymmeniin joulukirkossa. Muuta ei sitten ollutkaan
jouluun kuulunut, kotona oli ja katseli joulurauhan julistuksen ja sitten vain ollut.


Mutta sitten silmiin osui pöydällä olevasta lehdestä artikkeli, jossa puhuttiin
joulupukeista! Nopeasti nappasi lehden, luki artikkelin ja muisti että jossain pitäisi
tallessa olla kauan-kauan sitten käytetyt pukinvaatteet! Eipä muuta, kuin kellaria penkomaan
ja pitkällisen etsiskelyn ja kaivelemisen jälkeen löytyikin laatikko, jonne oli siististi
viikattu takki ja housut. Olipa siellä partaa ja lakkikin sekä käppyrävartinen kävelykeppikin.

Siinä samassa päätti, että nytpä pistää asun kuntoon ja tänä jouluna lähtee joulupukiksi!
Ilokseen huomasi, että asua ei juuri tarvinnut korjailla ja kun omasta takaa oli hieman
vatsaa, niin ulkomuotokin oli jo valmiiksi melkoisen sopiva. Asun tosin päätti pestä
varovasti - käsin, jotta se ei nyt aivan tuoksuisi kellarille ja paremmin kehtaisi laittaa päälle.
Jo pelkkä ajatuskin joulupukiksi lähtemisestä toi virtaa ja seuraavana huomasikin
jo suunnittelevansa mainosta itsestään, jolla toivoi houkuttelevan joulupukkia kaipaavia
ja jo seuraavana päivänä kävi niitä viemässä muutamien kauppojen ilmoitustauluille esille.

Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään, tosin jouluun oli vielä jokunen viikko, niin
eipä varmaan kaikki joulupukkia kaipaavat edes etsineet vielä tarjokkaita. Mutta sitten
eräänä päivänä puhelin alkoi piristä ja pienessä ajassa olikin useampi varaus aattoiltaan tehty!
Nyt kun vielä tulisi lunta ja hieman pakkasta, jotta maa olisi valkoinen, niin sitten
joulu olisi juuri sellainen, kuin mitä moni varmasti toivoi.

https://www.youtube.com/watch?v=Clks53KsD0c

Ja kuin kohtalon oikusta - tai ties mistä, niin joitakin päiviä ennen aattoa maahan alkoi
sataa kaunista valkoista lunta luoden luonnosta satumaisen kauniin. Joulusta tulisi valkoinen!
Aattoaamuna kävi vielä hautausmaalla viemässä pienen seppeleen ja kynttilän puolisonsa
haudalle, lausuen muutaman sanan hiljaa puoliääneen. Pieni kyynel liukui silmäkulmasta
alas poskelle, vaan alemmaksi se ei valunut kun tuuli pyyhkäisi sen mennessään.
Arveli, että se oli selvä merkki - viesti: "Älä itke, kaikki on hyvin. Mene, ole joulupukki!"
Ja niin päättikin tehdä, kiirehti kotiin ja valmistautui
kohti ensimmäistä joulupukin keikkaa
moniin - moniin vuosiin! Vielä viimehetken tarkistukset
ja sitten matkaan.

Ensimmäisessä paikassa oli odottamassa isä ja äiti ja pieni poika, joka oli kuulemma jo
aamulla kiiruhtanut ikkunaan ja kysellyt, että koska pukki tulee.
Lahjojen jako ja pieni jutustelu pojan kanssa sai mielen entisestään kohoamaan ja
hymyillen matka jatkui kohti seuraavaa paikkaa.
Siellä olikin hieman erilaiset tunnelmat, vaikka selvästi oli yritetty tehdä joulua parhaimman
mukaan, mihin varat ja rahkeet olivat riittäneet.
Perheeseen kuului vain äiti, jolla oli huollettavanaan kolme lasta. Näki, että monessa asiassa
oli tiukkaa ja äiti oli päättänyt nipistää jostain asioista sen verran, että oli saanut joulupukin
lapsille -kuulemma ensimmäistä kertaa. Äiti yritti hymyillä, vaikka silmistä näki, että
hän oli väsynyt. Lapset tietenkin toivoivat pukilta paljon kaikkia uutuusleluja ja lahjoja,
mutta niitä pukki ei valitettavasti osannut aivan siinä määrin "loihtia" lahjasäkistään, kuin
mitä nämä olivat toivoneet. Pehmeitä paketteja oli muutama jokaiselle ja yhdet kovemmat,
joiden sisältö ei ollut kuitenkaan aivan sitä kovinta hittilelua, mitä tv:n mainokset ja
lehdet rummuttivat viikkoja ennen joulua. Lapset eivät silti näyttäneet masentuneilta, sillä
heistä kuitenkin näki, että olivat tottuneet jotenkin jo siihen, että kaikkeen ei ollut varaa,
vaikka mitä tekisi. Äidistä tuntui selvästi kurjalta, että hän ei saanut annettua lapsilleen
aivan sitä, mitä mielellään olisi antanut. Hieman joulupukinkin mieltä tuo painoi...

Vaan matka jatkui ja parissa seuraavassa paikassa oli ilo ylimmillään!
Yhdessä paikassa perheen isäntä oli maistellut jo hieman enempi viiniä joulun kunniaksi
ja nenä alkoi olla punaisempi, kuin mitä oli joulupukin nuttu.
Paikalla olleet toisen osapuolen isovanhemmatkaan eivät olleet avain selvinpäin, mutta
kuitenkaan eivät mitenkään pahassa tokkurassa. Lapset eivät ehkä edes huomanneet
mitään, koska heillä riitti touhua ja tohinaa ja kun paketteja oli melkoinen määrä, kiinnittyi
näiden huomio tietenkin niihin eikä mihinkään muuhun. Kyllähän pukkikin olisi saanut
juotavaa, mutta pakko oli kieltäytyä jo ihan sen vuoksi, että "velvollisuus kutsui" ja vielä oli
paikkoja, joihin piti mennä lahjoja jakelemaan.

Sitten oli yllättävä toimeksianto: Eräs nuoriherra oli lähestynyt ennen joulua tätä ja kysynyt,
onnistuisiko joulupukin toimittaa yksi pieni rasia erääseen osoitteeseen, mihin tämä tulisi
hieman sen jälkeen, kun joulupukki oli käynyt siellä. No kun syyn oli saanut tietää, niin
tietenkin toiveeseen suostuttiin...... ja eräässä osoitteessa olikin yllätys suuri, kun ovikelloa
soittikin erään nuorenherran sijaan joulupukki! Oven avannut nuori neito hämmästyi täysin
ja hämmästys oli vielä suurempi, kun joulupukki ojensi hänelle rasian.
Neito avasi sen ja sisältä löytyi, mikäs muu kuin timanttisormus! Kyyneleet nousivat neidon
silmiin ja samassa hän kapsahti joulupukin kaulaan ennen kuin tämä ehti kertoa, että
sormuksen varsinainen antaja olisi tulossa kohta, jos vain.....
Enempää ei tarvinnut sanoa, neitokainen vain huusi: "Yes! Tahdon!"

https://www.youtube.com/watch?v=JAEQX7m0v5Y

Melkeimpä samalla hetkellä paikalle saapuikin tuo nuorimies silmät säihkyen, kun oli
kuullut neitokaisen huudon! Joulupukki onnitteli nuoria ja poistui hiljaa ulospäin....

Iltapäivä eteni kohti alkuiltaa ja vähitellen eri paikatkin oli jo käyty läpi.
Oli jäljellä vain yksi paikka ja kylläpä jo alkoikin tuntua siltä, että työstähän tämä käy!
Jopa aikataulu oli pitänyt melkoisen hyvin, mitä piti suorastaan saavutuksena ja
siitä hän onnitteli itseään. Viimeinen paikka oli omakotitalo ja lahjasäkit olivat sovitusti
jätetty hetkeä aikaisemmin ulko-oven pieleen, mistä "kaappasi" ne kouriinsa.
Ovikellon soitto.... hetken oli hiljaista, talossa oli valot, mutta kukaan ei tullut avaamaan...
Soitto uudestaan.... hiljaista...... hieman hämmentävää! Lopulta ulko-ovi tultiin avaamaan.

Ovella seisoi siistiin pikkutakkiin ja suoriin tummiin housuihin pukeutunut
herra, jonka katse oli terävä ja ääni vielä terävämpi!
Hän ohjasi joulupukin suureen olohuoneeseen, jossa oli perhettä ja sukua enemmänkin
paikalla. Joulupukki huomasi heti, että nyt oltiin paikassa ja perheessä, joilla oli
arvovaltaa ja omaisuutta - se huokui kaikesta..... aivan kaikesta.
Ainoa, kuka näytti kuin ei olisi kuulunut joukkoon, oli perheen isän vaimo.
Tämä selvästi varoi tekemästä tai sanomasta mitään, mikä saattaisi rikkoa selkeästi
perinteiksi muodostuneet tavat juhlia joulua. Joulupukki joutuikin ensitöikseen
alkuhämmennysen jälkeen osallistumaan johonkin perheen perinteiseen joulunäytelmään,
josta ei oltu ennakkoon mainittu sanallakaan ja kaikilla muilla, paitsi hänellä
ja tuolla talon isännän vaimolla oli hauskaa, kun joulupukki joutui pienen kiusoittelun
kohteeksi muutaman kerran tuon näytelmän aikana
- ja vasta tämän jälkeen oli vuorossa lahjojen jakaminen.
Rumba jatkui vielä hetken sen jälkeen joululaulujen laulamisella, mihin
joulupukin piti tietenkin osallistua. Siinä alkoi olla jo ääni koetuksella, kun koko
päivän oli saanut kysellä, että oliko perheessä kilttejä lapsia ja toisaallakin oli
lauleskeltu ja luriteltu. Eipä siinä auttanut kuin pyytää että saisi käydä ennen
lähtöä juomassa keittiössä lasillisen vettä.

Keittiössä tuo perheen vaimo vesilasia ojentaessaan tärisi. Joulupukki otti tätä kädestä
kiinni ja kysyi, että mikä hänen on ja voisiko häntä auttaa.
Nainen kertoi, että hän avioitui miehensä kanssa reilut neljä vuotta sitten ja siitä saakka
jokainen joulu on ollut hänelle todella raskasta. Hän itse on lähtöisin tavallisesta, todella
arkisesta perheestä ja täällä näillä on kaikki - siis aivan kaikki - ja kukaan ei ole yhtenäkään
jouluna auttanut häntä missään jouluvalmisteluissa! He ovat vain sanoneet, että he eivät
käsiään sotke mihinkään ruokiin tai siivoile tms. koska sitä varten on toiset ihmiset ja
hänen tehtävänään on ollut kuulemma tehdä joulu, mihin on aina kyllä annettu tarkat ohjeet!

Joulupukkia alkoi ahdistaa, nopea miettiminen ja sitten hän otti naista kädestä kiinni
siirtyen olohuoneen puolelle, samalla kertoen, että nyt tämä nainen lähtee hetkeksi hänen
mukaansa, koska joulupukilla on hänellekin vielä yllätys!
Koko muu väki pysähtyi, kaikki katsoivat kummissaan
Nainenkin oli ymmällään, mutta ei sanonut mitään kun joulupukki
kehoitti häntä pukemaan päällensä ja lähtemään tämän matkaan.

Vasta autossa joulupukki kertoi, että hän huomasi jo heti taloon tullessa,
että siellä oli jotenkin väkisin tehty "joulufiilis" ja ne leikit vain korostivat
sitä, että joulupukin paikka oli olla vain pienen pilkan kohde tuolla
- lahjojen jako vain nyt sitten kuului tämän toimenkuvaan siinä ohessa.
Siinä puhuessa joulupukki ajoi osoitteeseen, missä oli käynyt kierroksensa alkupuolella.
Hän käveli nainen perässään ulko-ovelle, soitti ovikelloa ja kuuli sisältä hieman
itkuisen, kevyen huudanduksen, jossa kehoitettiin odottamaan hetki.
Oven tuli avaamaan silmät punertavina tuo yksinhuoltajaäiti.
Tämän ilme oli enemmän kuin näkemisen arvoinen, kun hän näki joulupukin uudelleen!
Epätietoiset kysymykset ja hämmästelyt eivät kauaa saaneet jatkua, kun joulupukki
keskeytti kysymysten tulvan kaivaen takkinsa taskusta joitakin seteleitä ojentaen ne
naisen käteen samalla sanoen, että tässä on hänen oma joululahja heille.

Samalla joulupukki siirtyi hieman sivuun ja.... sitten seurasikin yllätys, johonka ei edes
joulupukki ollut osannut varautua! Nuo naiset tunsivat toisensa ja hämmästyneinä he
katselivat hetken toisiaan ennen kuin halasivat ja purskahtivat itkunsekaiseen nauruun!
Joulupukki raapi päätään, todellinen joulun ihme.
Tuo yksinhuoltaja -äiti kehoitti heitä tulemaan tietenkin sisälle, mutta hiljaa kun lapset
olivat jo nukkumassa ja syy miksi hän ei heti avannut ovea, oli se että hän kuivasi kyyneleitä,
kun joulupöytään ei ollut saanut järjestettyä paljoakaan herkkuja lapsilleen.

Samassa joulupukin mukanaan tuoman naisen puhelin soi, mutta ennen kuin tämä ehti
vastata siihen, otti joulupukki puhelimen ja vastasi siihen. Linjalla oli naisen aviomies, joka
oli selvästi tuohtunut siitä, että vaimo oli lähtenyt joulupukin matkaan ja heillä ei tuollaista
käytöstä pidetä millään tavalla soveliaana! Joulupukki kuunteli hiljaa, kunnes kertoi missä
he olivat ja pyysi miestä tulemaan yksin heidän luokseen. Mies mietti hetken, mutta lupasi
tulla kunhan vannotti joulupukkia, että he todellakin ovat siellä missä tämä kertoi
heidän olevan ja hänen vaimolleen ei oltu tehty mitään. Joulupukki lupasi, koska olihan
hän sentään joulupukki!

Eipä mennyt kauaakaan, kun mies jo kurvasi paikalle ja ilmestyi asuntoon, missä nuo
naiset istuivat innokkaasti keskustellen pöydän ääressä ja joulupukki seurasi sivusta.
Mies kuunteli, mitä joulupukki kertoi hänelle.....
- ja hänelle alkoi valjeta se, että vaikka heillä on kaikki, mitä rahalla voi saada, ei
heillä välttämättä ole sitä, mitä jouluna pitäisi olla: Kultainen, rakastava sydän!

Täällä taas yksinäinen äiti oli yrittänyt tehdä lähes tyhjästä onnellisen joulun lapsilleen,
nipistäen monista arkisista asioista.

Miehen rinnasta pisti! Koskaan kukaan ei ollut hänelle puhunut noin. Koskaan kukaan
ei ollut kyseenalaistanut heidän jouluaan! Mies sai vielä kuulla, että hän muiden
perheenjäsenten ja sukulaisten kera oli jättänyt vaimonsa yksin tekemään joulua, vain
odottaen valmista...... mikä oli saanut naisen täysin henkisesti väsyneeksi ja alistuneeksi.
Hetkeen mies ei sanonut sanaakaan, kuunteli joulupukkia ja katseli noita kahta naista.
Lopulta hän meni vaimonsa eteen...... polvistui ja pyysi anteeksi!
Naisen silmiin nousi kyyneleet, hän kietoi kätensä miehensä ympärille ja suuteli tätä kevyesti.
Tämän jälkeen nainen esitteli tuon yksinhuoltajaäidin miehelleen, kertoen tämän olevan
hänen pitkäaikainen lapsuudenystävä, jonka kanssa vuosia teki kaikkea ihanaa, kunnes
mm. opiskelu ja sittemmin työt veivät heidät erilleen - kunnes kohtasivat näinkin oudosti!

Mies kätteli tuota toista naista, katseli ympärilleen ja mietti hetken.....
Sitten hän katsahti joulupukkia ja uudelleen tuota naista ja kysyi, voisivatko he
tapaninpäivänä tulla hänen ja hänen vaimonsa luokse aterialle - ja tietenkin naisen
lapset mukana! Hetken hämmentävän hiljaisuuden jälkeen kummatkin suostuivat ja
mies pyysi, että hänen vaimo saisi nyt lähteä hänen mukanaan kotiin ja lupasi, että
tästä eteenpäin hän todellakin muistaa huomioida tätä enemmän, eikä odota vain valmista!

https://www.youtube.com/watch?v=tamy_K2jmW0

Niin myös tapahtui!
Tapaninpäivänä sovittuna aikana tuo joulupukkina ollut tuli tuolle isolle talolle seurassaan
äiti kolmen lapsensa kanssa ja heitä odotti jo ulko-ovella mies vaimo kainalossaan
hymyt kasvoillaan tulijoita iloisesti tervehtien.

Hyvät lukijat, pitäkää mielenne ja sydämenne avoimina!
Älkää pitkäkö mitään tai ketään itsestäänselvänä elämässänne, maailmassanne.
Maailma voi olla - ja onkin - merkillinen.
Kenellä ei ole tarjota mitään, voi olla enemmän annettavaa kuin hänellä,
kenellä on jo kaikki. Hyvää joulua ei saa vain rahalla, siihen tarvitaan myös
aitoa tunnetta sydämestä!

Onnellista ja rauhaisaa joulun odotusta kaikille, tasapuolisesti!


https://www.youtube.com/watch?v=N8YX5CKvB6o

---------------------------------------------------------------------------------------