tietenkin ihan mitä sattuu, mutta koska meikäläinen on kuitenkin - ainakin joskus - hieman ujohko, niin ei nyt ei ajatella mitään levottomia. Tämä on kuitenkin "perheohjelma!"
Niin, katselin kelloa ja huomasin sen olevan 01. ja rapiat. Perjantai meni sitten erilaisten asioiden säätämisessä ja hieman muutama juttu kalvoi mieltä, niin piti päästää höyryjä ulos ja
mikäs se... ensin aloin kokkailemaan, tai no tein vain makaronilaatikkoa tuossa hetki sitten ja
sitten pientä sisustamista. Onneksi en rymynnyt samaan malliin, kuin hiljattain eräs naapuri joskus kolmen aikaan yöllä.... mutta ne äänet sopivat paremmin siihen levottomiin ajatuksiin.
Hiukkasen siirtelin sitä sinne, tätä tänne, tuo meni tuonne ja ... kas, mistä nuo pari "villanorsua" (lukijoille tiedoksi, villanorsu on villakoirasta kehittynyt isompi otus) ilmestyivät? Ei muuta
kuin pikana imuri käteen ja nopsaan "norsut" pois. Eipä tuo "huuveri" onneksi pidä mahdottomia
ääniä, joten en usko että naapurit tulevat joukolla huomenna lynkkaamaan.
------------------------------------------------------------------------------------------
Jouduin oven sulkemaan.
Lähteä piti!
Matka outo alkoi, taakseni en katsoa saanut.
Jouduin oven sulkemaan.
Etenin, katseeni maata viisti, mieleni mukana laahusti.
Lähteä piti!
Turvallisesta, lämpöisestä, pois mut työnnettiin.
Ei, paluuta mulle ei suotu. Jouduin oven sulkemaan.
Ovi jäi taakse...
hämärtyi kuva siitä.
En jaksanut kohta sitä enää muistella, ei vain jaksanut.
Oli se lopullisesti suljettu.
Lähteä piti!
Kauan ilman mitään sieluni vaelsi,
kauan vei kehoa ties minne.
Ei, paluuta mulle ei suotu.
Siis vain kuljin, vaikka paikoillani olin!
Matkasin aikani, eksynyt olin - itseltäni.
Enkä huomannut edessäni....
en sitä vain tajunnut mielessäni....
Siinä oli, uusi ovi!
Miten mies voikin olla sokea?
Miten tyhmä hän itselleen olla voi?
Kirosin itseäni, kun sen avasin ja...
- uusi maailma aurinkoinen, se sieltä katseli.
Meni hetki, ennenkuin ymmärsin, että
tämähän oli ollut tässä jo kauan
- ovi uusi, uuteen maailmaan - uuteen elämään!
Astuin sisälle, minut vastaanotettiin....
Käännyin vielä kerran, tuosta ovesta kiinni otin
ja sen suljin, toivoen että viimeisen kerran
- jääden sen valoisammalle puolelle!
--------------------------------------------------------------------------------------
Minua jännittää!
Silloin sen piti tapahtua..... vaan ei, vielä ei ollut aika.
Minua jännittää!
Vaikka olenkin kokenut sitä - tätä - tuota...
ei, en vain ymmärrä tätä:
Minua jännittää!
Tänäänkö se tapahtuu?
Vai meneekö hetkeen uuteen?
Minua jännittää..... tiedä en, miten tämän selvitän.
Minua jännittää!
Toiselle kertoa tästä koitin,
puhelimen otin - hälle soitin.
Ei, ei vastannut..... jäin mietteisiini yksin.
Minua jännittää!
En voi kuin odottaa, katsoa mitä tulee tapahtumaan.
En voi kuin.... en vain voi.
Minua jännittää!
Vaan jos ei tapahdu, olenko pettynyt?
Vaan jos ei mitään tulekaan, olenko huojentunut?
Tuijotan tyhjänä kelloa seinältä. Sen viisarit vievät
minua kohti sitä hetkeä.... enkä mitään voi.
Minua jännittää!
Turhaanko? Liikaakin? Miksi?
Sen näen aikanaan.....
--------------------------------------------------------------------------------------
Sä ilmestyit eteeni ilta-auringon säteissä.
Sä katselit minua silmilläsi, lumoavilla.
Näit minussa elämää nähneen, maailman myrskyissä
kolhuja kokeneen. Silti näit mielen herkän,
sisälle rujon miehen.
Palannut olin taas jostain, kuin merimies satamaan suojaisaan.
Taivaltanut olin myrskyissä tuulien, tyynissä vesissä ja
auringonpaisteessa polttavassa... - matkannut paljon, ehkä liikaakin...
Sä ilmestyit eteeni, kasvosi kuin enkelin.Sä hymyilit minulle...-jotenkin, mitä nähnyt ennen en ollut.
Sä tulit viereeni, sanoitta halasit
- minua maailman kolhinutta miestä.
Ja tuona hetkenä nousi ne kyyneleet silmiini
edessäsi sun, ensimmäisen kerran!
Katselin sinua.
Olit kuin se merenneito kaunein.
Katselit minua.
Olin varmaan se yksinäinen seilori....
Katselimme, kunnes suutelimme.
Siinä, ilta-auringon kultaisissa säteissä.
Minä ja sinä, oma merenneitoni!
Kotisatamani olin löytänyt.
-----------------------------------------------------------------------------------
Miksi niin moni meistä vain odottaa ja odottaa?
Ei elämä ole sitä varten ollenkaan!
Miksi ei mennä ja tehdä, eletä elämää?
Ei kaiken tarvitse tapahtua kaavoihin kangistuneena,
ei asioita tuttuja tarvitse uudelleen ja uudelleen samoina toistaa!
Miksi vain ollaan kuin hamsterit oravanpyörässä hyrräävässä?
Eikö uskalleta, vai vaiko odotetaan jotain.... muka parempaa?
Kerroin tämän ystävälle:
"Sun katseesi kaihoisasti toisinaan hakee, elämää etsii uutta.... miettii mieli, levottomana sykkii sydän! Toivot jotain, mutta tiedä et mitä.... olet vallassa tunteen oudon, etko irti osaa päästää - eikä ehkä tarvitsekaan.... Kunhan otat elämääsi vain mukaan jotain uutta, vaikka se tuttua olisi... mutta erilaista - mi sinut hymyilemään taas saa!"
Eletään elämää, nautitaan maailmasta ja tehdään osamme
hetkistä onnellisista!
Ei meistä kukaan varmaan halua, eikä toivo - ei
- että vanhana kiikkustuolissa katkerana istuisi, miettisi menneitä,
hetkiä kadotettuja - tilaisuuksia olleita, joita ei enää eteensä saisi.
Turha siis valittaa, itkeä ja ruikuttaa!
Irtiottoja pieniä, tee niitä välillä - ja huomaat maailmasi olevan
parempi kuin eilen, myös sinulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti