Viime viikot ovat olleet sellaista menoa ja meininkiä monilla tavoin, että on toisinaan ihme
että olen edes kunnolla saanut nukkua - tai no sekin on toisinaan ollut silkkaa ylellisyyttä,
että on muutaman tunnin nähnyt unia ja taas on jatkettu eteenpäin.
Mitä sitten on sattunut? Sitä en ala tässä ruotimaan liiaksi, mutta voin sen verran sanoa,
että tällaista olotilaa ei ole miehessä ollut vuoteen. En halua liioitella ja sanoa, että "useampaan vuoteen",
koska sitten joillakin voisi herätä liiallinen uteliaisuus, enkä jaksaisi kaikkea selvittää - ainakaan täällä.
Töitä on tullut tehtyä tasaisen tappavaan tahtiin, eli ei juuri noita vapaapäiviä ole ollut, mutta
enpä niitä ole hirveästi kaivannutkaan....... ja rahareikiä kyllä riittää, sen voin sanoa!
-------------------------------------------------------------------
Lisäilin tuonne perään hieman luettavaa, eli tervemenoa katsomaan, mitä sieltä löytyy! (15.10.2015)
-------------------------------------------------------------------
Miksi otit lankani, sen ohuen, sen elämänlankani käsiisi?
Miksi pusersit sitä, ahdistit minua?
Miksi?
Miksi et antanut sen olla vapaana, nauttia elämästä ja maailmasta?
Miksi et suonut sille valoa auringon ja kuutamoöiden kauneutta?
Miksi?
Mä huusin sulle usein, avuttomana......Mä huusin ja huusin, kyyneleet silmissä.
Mä odotin sun kuuntelevan, toivoen että antaisit elämänlankani
elää vapaana - antaa minun elää onnellisena..... ja mä huusin....
Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin ahdistavan puristuksen sydämeni ympärille!
Mutta miksi?
Mä en saanut sulta kuin raastavan kidutuksen sielulleni!
Ja siltikään sä et antanut mun elää..... et antanut mulle valoa... et
yön raikkautta - et onnea, et hetkeäkään......pientäkään.
Miksi?
Sitä huusin, sitä kysyin.... uudestaan ja uudestaan.... päivästä toiseen,
yöstä uuteen - aina uudestaan ja uudestaan.
Vaan lopulta sain kerättyä voimia, irrotin itseni sinusta - sain langat käsiini omiin
- ja pääsin tuntemaan raikkaat tuulet ja auringon - sain tuntea elämän, ilman sinua!
---------------------------------------------------------
Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Yllätit minut!
Sä vain tulit....
En edes odottanut sinua, en mitään - en ketään.
Sä vain tulit....Sä tulit huomaamatta mun maailmaan.
Lähestyit minua!
Sä kosketit minua.....
Enkä edes alkuun ymmärtänyt, miksi tulit luokseni - juuri minun luo.....
ja sä vain kosketit minua....
Sä hymyilit, kuuntelit... syleilit.
Otit minut lähellesi, pidit minut siinä - puristit itseäsi vasten....
Huomasin, en halunnutkaan siitä pois, en ollenkaan!
Vaikka en sitä alkuun tajunnutkaan.....
ehkä mieleni kapinoi, pelkäsi.... varoi, vaikka nautti.....
Sä jäit vierelleni, vaikka tiesit etten helppo ollutkaan.
Sä jäit lähelleni, kuunnellen minua.... hymyillen.
Sä jäit siihen.....
Enkä enää halunnut sinun siitä lähtevän enää mihinkään!
Ja aikaa kun kului, mä tajusin että olit onneni, se kadoksissa ollut....
- se valo sieltä sisältäni, mikä joskus sammutettiin minulta!
Enkä enää halunnut muuta, kuin tuntea sinut lähellä.... valonani, onnenani!
Ja joka päivä kiitin sitä hetkeä, kun sä vain tulit elämääni....
----------------------------------------------------------------
Taas istun koneella, näpyttelen tekstiä hämärässä....
mietin sanoja... toimisiko tuo tuossa, menisikö tuo tämän kanssa.Päässä pyörii asioita, mietin ja mietin.
Äh, ahdistaa.... miksi ei tuo rimmaa ollenkaan?
Kiukuttelen itselleni ja taas yritän ja yritän!
Laitan taustalle soimaan jotain, vaan en sanoja kuuntele.... uppoudun vain säveliin.....
Ei auta, ei.... istun koneella - tuijottelen sen kalvakasta valoa näytöltä ja mietin.
Miksi sanat seisoo mielessäni? Miksi ne eivät vain siirry sormieni kautta
kirjaisimille ja tarinoiksi? Miksi?
Taasko menee yö siihen, että raavin päätäni ja kiroan itseäni?
Taasko vain yritän ja yritän, enkä saa mitään aikaan? Ahdistaa!
Lopulta annan periksi, päätän pisteeseen jonkun kirjoitelman ja
huokaan raskaasti tajuten, tämä yö ei ollut minun.... - ei tarinoiden...... ja lähdin nukkumaan.
.................................................................................................
Kirpeä syksyinen sunnuntai. Olin kävellyt jo jonkin aikaa.... taivaltanut vailla suuntaa....
Mietin hiljaa askeltaessani elämääni, taakse jäänyttä ja olevaa....
- en uskaltanut tulevaa ajatella, en suunnitella.
Aikani käveltyäni tulin pienelle tielle, mikä oli täynnä puista pudonneita syksyn lehtiä.
Potkin niitä eteenpäin mennessäni ja hymyilin. Tuuli otti kiinni joihinkin
lehtiin, pyöritellen niitä hetken ilmassa, ennen kuin armahti nuo ja antoi laskea takaisin maahan.
Kuljin lehtien peittämää pientä tietä ja tulin vanhan rautatien varrelle.
Näin heti, että hetkeen ei liikennettä tuolla radalla ollut, ei hetkeen... ei toiseen.
Katselin kumpaankin suuntaan..... mitä olisi tuolla - tai mitä tuolla.
Mietin, kumpaan suuntaan rataa kulkemaan lähtisin.
Toinen suunta näytti tutulta, jo nähdyltä - kuin jo koetulta elämältä..... menneeltä.Toinen suunta taas houkutteli.... ja päätin lähteä katsomaan, mitä radan varrelta tulii vastaan....
Lähdin kävelemään.... rata houkutteli minut seikkailuun - suuntaan uuteen.....
Ja tajusin, että se vei minua matkaan uuteen elämään, suuntaan ennen kokemattomaan!
Hymyilin, uskalsin - sittenkin - katsoa, mitä tulevassa olisi minua odottamassa.
Kuljin ja kuljin. Rata mukaili maastoa, väliin ollen täysin piilossa - peittyneenä alle lehtien....
ja minä kuljin niitä pois, sivuun potkien. Hymyilin!
Rata vei ja vei, yhä pidemmälle jonnekin.... missä en ollut vielä aiemmin!
Ja mitä pidemmälle tuota rataa kuljin, sitä enempi taakseni sain jättää ne asiat,
joita en halunnut enää edes muistaa........
Jatkoin matkaa, syksyinen sunnuntai kietoi minut syleilyynsä kirpeän viileään...
vaan minua ei paleltanut, ei väsyttänyt.... - ei!
Koska tuo rata syksyinen yhä pidemmälle minua vei, johonkin uuteen - kiehtovaan......sinne.....jonnekin.
-----------------------------------------------------------------
Miksi en uskonut, mitä sinä sanoit?
Miksi epäilin kauniita sanojasi ja noita loistavia silmiäsi?
- olin epävarma, olin hämmentynyt....
Miksi sinä olit siinä?
Niiden kaikkien sanojeni jälkee, vielä siinä - ja pidit minut lähelläsi.....
- olin ihmeissäni, olin yllättynyt!
Kysyin itseltäni uudestaan ja uudestaan, saamatta vastausta ollenkaan.
Kyselin sinulta silmilläni, enkä tahtonut ymmärtää kun säteilit siinä - minulle...
- tämä on niin totta, tämä on todellakin niin totta!
Me olisimme me, emmekä ketään enää maailmasta etsisi, tahoillamme.
Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni ..... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!
Etsin suuntaa, rakkauden kompassilla.... ja neula osoitti vain uudestaan ja uudestaan....
- yhteen suuntaan, kohti sinua!
Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mieleni ymmärtämään - ei, ei tämä ei olisi leikkiä enää
- siihen en enää halunnut ryhtyä, enää joutua - olla vain pelinappulana tunteiden!
Siksi olinkin epävarma, ihmeissäni .... kaikesta tästä yllättynyt, niin hämmentynyt!
Ja sinä vain hymyilit minulle, pidit lähelläsi - kerroit sen silmilläsi:
Kompassi rakkauden suunnan näytti puhtoisen, siinä oli paikka yhdelle, juuri tämän miehen!
Enkä muualle enää edes halunnutkaan...
------------------------------------------------------------------
Näin heidät jälleen kerran.
Kävelivät hitaasti kahdestaan, vain toisiaan kädestä pitäen..... hiljaa....
Näin olivat kulkeneet jo vuosia ja taas vuosia.
Kasvoista näki, että he olivat onnellisia yhdessä!
Vaikka vuodet olivat jo sileät kasvot uurtaneet ryppyisiksi ja askeleet eivät
enää olleet yhtä lennokkaita, kuin nuorina ollessaan - silti he, kahdestaan käsikkäin
- päivittäin -
kulkivat tuota samaa tuttua kävelytietä pitkin, kuten nytkin.
Usein olin heidät ohittanut kiireellä, ilman syytä.
Joskus kuullut heidän hiljaa ihmettelevän maailman menoa ja kaikkien
kiirehtimistä joka paikkaan - jopa ilman syytä!
Se sai minutkin miettimään, pysähtymään jopa hetkeksi ja katsomaan heitä uudelleen.
Heillä ei ollut kiire! Silti he ehtivät mainiosti joka paikkaan, aina.
Mutta se, mihin he olivat ehtineet todellakin ajoissa - oli toistensa sydämet!
Sen näki - edelleenkin.... he olivat onnellisia yhdessä.
Kädet pitivät tiukasti toisista kiinni, kun he omaan tahtiinsa kävelivät
tuolla kävelytiellä, kuten nytkin - tänä syksyisenä päivänä.
Väliin katsahtivat toisiaan, sanomatta sanaakaan, mutta silmistä sen saattoi nähdä:
"Minä rakastan sinua!" Ja saatoin kuvitella, kuinka nuo vanhat - elämää nähneet
kädet puristuivat ehkä aavistuksen enemmän yhteen.
Tänään kävelin hitaasti, heidän tahtiinsa - hieman heidän jäljessään.
Varmaan aavistivat, etteivät olleet yksin, mutta se ei heitä häirinnyt.
Olivat jo kokeneet elämässään niin paljon, että yhden miehen käveleminen
ei enää heidän maailmaa hetkauttanut.
Askeleet veivät heitä hitaasti, heidän tahtiin, eteenpäin.... - samoin minua.
Jonkin matkaa jatkettiin, lopulta päätin vaihtaa suuntaa ja katsoin vielä kerran
heitä ihaillen, kunnioittaen - tuntien sisälläni jotain sanoin kuvaamattoman kaunista....
Toivoen, että itsekin joskus.... vuosikymmenten kuluttua saisin kulkea hänen kanssa samoin!
-----------------------------------------------------------------------
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti