melkoisen sekavaa, mutta myös antoisaa aikaa! Tietyt työasiat stressaavat alitajunnassa mieltä
sen verran, että nukkuminen on ollut heikkoa ja syöminen vielä heikompaa.
Mutta mitä niistä valittamaan - asiat eivät valittamalla parane, sen kun vain muutenkin me
ihmiset oppisimme (minä mukaan luettuna aina toisinaan).
Vilpittömästi olen kiitollinen eräälle henkilölle siitä, että irrotti minut omalla olemuksellaan
ja olemisellaan hetkeksi arkisista kuvioistani! En edes pysty nopeasti kuvailemaan sitä
tunnetta, mikä tovin koko kehossani meni ja kävi. Toivottavasti tällainen pieni leijuminen
sallittaisiin tulevaisuudessakin, ainakin välillä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Hetkeen emme nähneet olleet,
hetkeen kuulleet toisistamme.
Vaan sattumalta sinne samaan paikkaan....
kuin vahingossa - eksyimme.
Hetkeen emme lähekkäin olleet,
hetkeen toisiamme huomanneet.
Vaan syystä jostain kuitenkin....
vieressäsi kohta istuinkin.
Aika kulki, kello tikitti.
Jutut soljui, kuten naurukin.
Iloiset ilmeet silmissämme
- ajattelimme sittenkin - me toisiamme.
Hetkeen toiseen emme halunneet,
hetkeen irti toisistamme.
Vaan olla siinä vierekkäin,
nauraa - iloita, lähes sylikkäin.
Hetkeen uuteen eksyimme,
hetkeen yön lämpöisen.
Vaan kukaan tietää saanut ei,
mihin hetki tuo meitä kahta vei.
Aika kului, kello tikitti.
Eteni tuokio, toinenkin.
Siinä oltiin - sittenkin
- ja tuosta ajasta vain nautittiin....
Hetkeen ei kello kulkenut,
antoi meidän tuossa olla,
ajassa ajattomassa - hetkessä...
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Heräsin aamulla hämmentävästä unesta.
Olin tovin nähnyt ja kauhistellut...
Silmät avatessani hetki meni, ennen kuin tajusin - se olikin unta.
Vaan miksi tuntui niin pahalta? Miksi tärisin?
Siinä sängynlaidalla istuin ja mietin, vaan mietteeni katkaisi - puhelin!
"Herätinkö sinut"" Kysymys kaino, ystävän.
Vastasin hiljaa, että et. "Saisiko sinusta seuraa?" Jatkoi tuo ääni linjalla.
Mumisin jotain, minkä suostumukseksi voi lukea.
Ja kiire siinä tulikin....
Kohta minua jo haettaisiin.....
Missä paita? Ei, ei tuo.... äh, likainen! Miksi se ei ole pyykkikorissa?
Ei hitto, eihän tässä suihkuun ehdi! Perhana, sukat, ei.... nuo on villasukat.
Paita kaapista.... no mutta nyt kylppäriin... kevyt "facelift" ja .... mitä hittoa...
deudorantti melkein loppu! Siis ka-moon hei.... no joo, parta ajamatta, olkoon!
Vaatteet ylle, tukka taakse ja näkyyks´ kello!? Missä sekin on, ai niin - tuossa.
Ranteeseen. Mitä hittoa mun farkkujen taskussa on? Pikainen kaivelu, kas täällä oli rahaa...
Hmm... - ei sentään ihan p.a. !
Kengät jalkaan, takki niskaan, känny taskuun ja ulos!
Kyyti odotti, sitten mentiin - aamukahville.....
No palvelu pelaa, sitä ei voi kieltää!
Ja nopeasti se kuumana höyryävä kahvimukikin oli jo nenän alla.
Kuulumisten vaihtoa ja naureskelua joidenkin toilailuille, aivan kuin itse ei koskaan
mitään ihmeellistä muka tekisi - ei, ei - pois se minusta!
Siitä sekin päivä lähti liikkeelle ja se uni, se jäi vain alitajuntaan pyörimään....
Sitä sitten mietin iltasella yksin hiljaa, enkä vieläkään tiedä - mitä se tarkoitti
- se uni missä sinä ja minä ja ....
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
"Sä olet hullu" Niin mullekin sanottiin.
"Sä olet itserakas sika" Niin myös huudettiin.
Niin tuttua, niitä kuulla ehkä saa, jos elämässä liitot hajoaa.
Mutta miksi kuunnella, antaa satuttaa... kun itse tietää
sydämessään - ne on sanoja vain...
Kun toinen ei muuta pysty toteamaan, ei keskustelemaan!
Silloin vain loukata koitetaan.
Silloin vain parempi on askel kaksi taakse ottaa...
toiselle tilaa antaa ja jos muu ei auta, hänet unohtaa.
Jos toinen ei voi elää yhdessä niin että ollaan yhdessä,
vaan päättää miten edetään, mitene eletään
- on parempi katsoa tulevaisuuten, omaan sellaiseen!
Ei kenenkään kärsiä pidä, ei sielua satuttaa - ei toisen, eikä omaa varsinkaan.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Vielä tuokion sitä katselin,
vielä tuokion tuota muistelin....
Oli hetki vain - oli aikaa vain tuokion.
Vielä hiljaa sanat lausahdin,
vielä hiljaa ne kuiskasin.
Oli sanat nuo - oli lauseet nuo, juuri tuon.
Siinä seisoin nyt - mä mies niin hiljaa.
Tuuli kosketti hiuksia - heilutti niitä kuin viljaa.
Olin alaston, vaikka vaatteissain.
Olin alaston, vain muistoissan.
Sitä kiveä katselin, sitä nimeä tapailin.
Palan tunsin jälleen nousevan...
henkeä ahdistavan.
Sitä kiveä katselin.... sulle puhelin, kuiskasin.
Vielä tuokion sitä katselin,
vielä tuokion tuota muistelin....
Oli hetki vain - oli aikaa vain tuokion.
Vielä hiljaa sanat lausahdin,
vielä hiljaa ne kuiskasin.
Oli sanat nuo - oli lauseet nuo, juuri tuon.
Yksin nyt tuossa olin.
Yksin, ilman muita.
Yksin nyt kaikkea muistelin.Sinä olit enää vain luita.
Ja silloin minuun tarrautui,
tuo tuulenpuuska pyörteinen.
Minunko luokse hakeutui,
henkesi, muistosi minussa - ikuinen.
Nostin katsetta hieman, lämpimäksi muuttui tuuli.
Mietteissäni ajattelin, ehkä jokin minua jossain kuuli.
Kertomaan tulit, kaikki hyvin!
Ja hiljaa pois luotasi viimeisen lepopaikan kävelin...
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ääneti istuin, vain istuin. Tuijotin tuota näyttöä edessäni ja luin...
Vaan ymmärsinkö mitä juuri näin, oliko teksti oikeasti tuota?
Ääneti istuin, vain tuijotin....
Meni hetki, meni toinenkin.
En osannut irroittaa katsettani, en tuoliltani nousta.
Siinä olin, naulittuna tuohon näyttöön.
Miksi? Oliko se teksti juuri sitä mitä luin, oliko?
Yritin ymmärtää, kyselin itseltäni - vaan vastauksia en saanut.
Näytöllä se silti yhä luki!
Ja minä olin äänetön, täysin vaiennut.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti