luetaan joidenkin tahoilta niin väärin, että kun yritän korjata asioita,
ne menevät vain hankalimmiksi.
Viime ajat ovat olleet sisälläni sellaista sekameteliä, että kaikki "normaali" on
ollut enemmän ja vähemmän ties mitä. No olen kyllä nauranutkin, hetkittäin,
vaan onko kaikki ollut sitä omaa minääni vai vain jotain? Ei, jätetään sanomatta.
---------------------------------------------------------------------------------------
Sä ammuit mut alas, katkoit siivet.
Sä näit mun riutuvan maassa, haavoitettuna.
Sä tallasit vain katkenneille siivilleni, hajonneille.En päässyt enää lentoon, en ylös taivaalle!
En kyennyt nousemaan ylös, nostamaan itsettäni aurinkoon.
Sinne olisin halunnut sinutkin viedä, siivilläni kantaa...
- vaan sinä syöksyyn holtittomaan minut saatoit, veit kykyni lentää....
Enkä tuntenut kuin törmäyksen kovaan maahan.
Ja sinä et apua antanut, et kättäsi ojentanut... vain omaa itseäsi katselit!
Jätit maahan, märkään ja kylmään.
Jätit, minut sielultani rampana - sydämestäni ammuttuna.... jätit...
Vain käännyit ja itseäsi katselit, muka siinä olit mutta
omia ajatuksia, kuuntelit.... etkä kuiskaustani vaikeroivaa kuullut!
- Etkö halunnut?
Nyt siivettömänä, hengettömänä, ilman lämmintä sydäntä...
mä vain olen, olen pelkkä kuori ja kurja, ilman mitään.....
Silti toivon.... - silti......
-------------------------------------------------------------------------------
Sua katselin kauan sivusta, hiljaa miettien.
Näin nuo kasvot, silmät arat.... kertovan sisällä kuohuvasta, ahdistuksesta pahasta.
Näin ja äänestäsi kuulin....
Pyysin kerran sut juttelemaan, pelästyit ja hämmästyit.
Kuka sinua seuraansa halusi? Ken voisi sinusta kiinnostua?
Yllätin!
Voitin luottamuksesi, silmiisi sain loistetta ja kuulla sain, että
tunsit eläneesi vain päivän kerrallaan - ilman ohjelmaan...
Tunsit olleesi suljettuna kuin kuplaan suureen, mistä ilmaa hiljaa imettiin....
- ja sisällä vankina olit.
Juteltiin, uudestaan ja uudestaan ja ......
sitten jo nauroitkin!
Huomasit, että sittenkin oli maailmassa muutakin, kuin se suuri kupla...
- missä olit vielä kuitenkin!Ja ilma siitä vain väheni ja väheni...
Aika alkoi käydä vähiin, sen tajusimme kumpikin!
Aika.... tuo niin kiireinen, silloin kun
sen piti edes hetkeksi seisahtua... odottaa
ja antaa elämän voittaa... - aika.
Yritimme ja yritimme...
en tahtonut sinun menehtyvän, jäävän tuohon
tyhjenevään kuplaasi....
- halusin sinun päästä elämään, kokonaan!
Onnistuinko?
Sainko sinut ulos?
Hajosiko kupla ja sait tilaa hengittää?
Nii-in . . .
-------------------------------------------------------------------------
Minulla oli jotain, mitä haluttiin!
Minulla oli jotain, mitä toivottiin...... mutta en antanut,
en alkuun siitä edes puhunut, en kertonut.... en.
Minulla oli jotain, mitä himoittiin!
Minulla oli jotain, mitä ihailtiin, mitä kaipailtiin.... mutta en antanut,
en ollenkaan sitä esille edes tuonut....en.
Sitä toivoi joku.... sitä katseli toinen... sitä mietti moni.
Sen pidin itselläni, säilössä pienessä.....
- vaan puolet siitä otin itselleni, omakseni - lähelleni....
Lopulta toinen puoli pois minulta muuttaa... paikan uuden saa.
Minne menee, miksi? Sen tiedän vain minä!
Saako sen, ken sen haluaa.... saako, ken sitä koskettaa?
Saako pitää, ken pitää saa.... vai onko sen paikka vaihtuvaa?
Paljon kysymyksiä - vähän vastauksia....
sille pienelle, mitä minulla on.
-----------------------------------------------------------------------------
Kunpa voisin kertoa teille jotain oikein ihanaa, vaan kun maailma on mitä on,
niin nyt on hieman vaikeaa. Sen olen viime aikoina oppinut, taas kantapään kautta,
että älä usko ikinä - kenenkään sanoihin, jos ne sanotaan vain sillä, että
päästään jostain tilanteesta eroon... ja älä luota lupauksiin, mitkä jo kuullessasi
tuntuvat siltä, että toiset eivät niitä tule koskaan pitämään!
Ikävää on vain havaita, että vaikka omaankin hyvän psykologisen silmän ja vaistoan
helposti asioita, on minutkin vedetty melkoiseen olotilaan viimeisten parin viikon aikana.
Täytyy vain toivoa, että vaihteeksi taas olisi pohja saavutettu ja suunta löytyisi ylöspäin.
--------------------------------------------------------------------------------
Sä yllätit mut muutama päivä sitten, parilla viestillä.
Laitoit muutaman kuvan ihanan!
Mä niitä katselin, luin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...
- en niistä kyllikseni saanut!
Sä teit tuolloin maailmastani, sen hetkisestä, kauniin ja onnellisen.
Ihanimman hetken aikoihin.... - hymyn toit kasvoilleni.
Toivoin tuon jatkuvan, onnellisten asioiden eteeni tulvivan....
viestien ihanien puhelintani riivaavan!
Vaan - ei, ei vain niin käynyt - ei!
Se hetki oli ohikiitävä, hetken ilo ja edessä oli taas pitkä pimeä tunneli.
Huusin hiljaa sisältäni, miksi! Enkä mistään vastausta saanut, taaskaan.
Sain viestejä, muutamia.... outoja. Tuntui pahalta, tuskastuin ja vastasin.
Sä et niitä edes viitsinyt huomata, ahdistuin.... ja .... ahdistuin.
Yritin kysyä, yritin saada sua kiinni, yritin... pelkäsin, hajosin!
Sain jotain pientä, mutta en sinulta itseltäsi vaan mielesi vieneeltä...
toiselta minältäsi, siltä... ken ei minua kuunnellut - ei minua kaivannut.
Tyrmäsit minut, taistelin vastaan.... yritin...
Sitten jotain kai tapahtui, yllättäin hieman suunta muuttui......
Heräsi toivo uudestaan, syntyi kutina sieluun arkaan, avuttomaan.
Voisiko uusi päivä muuttaa asioita, voisiko aurinko sittenkin paistaa?
Ainakin toivoa sain!
--------------------------------------------------------------------------------------
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti