vahvat ihmiset järkkyvät toisinaan ja mieli voi tehdä kepposia. En tarkoita tällä nyt sitä,
että joku "lataamo" olisi minua kutsumassa hoiviinsa tms. vaikka onkin tietyltä taholta saatu
miehen mieli niin sekaisin viimeisten viikkojen aikana, että oikeasti olisi tehnyt mieli
huutaa apua vähintään 10 kertaa päivässä - ja lujaa!
Mutta eipä valiteta enempää, kuten sanotaan: "Nokka kohti uusia pettymyksiä!". Mutta itse
olen sitä mieltä, että tästä taistellaan kohti valoa, vaikka se tunneli olisikin pitkä ja pimeä.
-------------------------------------------------------------------------
Ne kuukaudet olivat kuin satua.
Ne olivat elämää suurempaa tarua.
Ne olivat aikaa, meidän kahden...... yhdessä onnellisen.
Mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Kaikkea tehtiin ja saatiin nauraa....
mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Murheista ei välitetty, suruista ei piitattu.
Oltiin onnellisia, oltiin yhdessä.
Sitten vain, se sattua sai... ja se sattui, lujaa sen sydän kokea sai.
Sitten vain, se sattua sai...
Sä et sanonut mitään, sä et tehnyt mitään, sä vain vaikenit!
Ja olimme erossa, ilman syytä - kylmässä erossa.
Kutsuin sinua kuin ennenkin, huutelin perääsi ja kaipasin.
Olit vain vaiti.... pitkään ääneti, vaan sitten sanasi sanoit
- ja sydäntäni paloiksi paloittelit, sitä käsissäsi murkasit.
Ja jouduin pimeään, kuin keskiaikaan kylmään - eroon, sinusta.
Sisälläni itkin, ulospäin tärisin.
Sisälläni vapisin, ulospäin.......
Muistelin aikoja, muistutin sinua... kerroin kaikesta, palautin mieleesi.
Vaan sinä et kuunnellut, et sanoja lukenut, et halunnut!
Päätin, sinusta taistelen - olet niin upea, ihmeellinen.
Päätin, en luopua voi, en jotain hienoa kadottaa saata.
- ja lopulta kai jo kuuntelit, ymmärtää aloit, asioita toisin katsoit.
Tiesit, olen jotain sinulle, mitä kukaan muu ei koskaan olla voi!
Ja kuulin välillä sanoistasi, pieni hymy siellä oli sittenkin.
Enkä toivoa voi sinulle kuin vain hyvää!
Enkä koskaan voisi olla sinulle kuin vain se....... minkä vain me tiedämme.
Ja toivon, että pian jälleen nauramme, vietämme hetkiä toisinaan yhdessä - kahden.
- ilman että silti olisimme...... - niin kuin vain me sen tiedämme!
-----------------------------------------------------------------
Aamuinen pikku pakkanen, maa jäässä.... lumi narisi jalkojeni alla.
Kävelin hiljaa, mutta pää pystyssä, vakaasti eteenpäin.
Olin herännyt jo ennen "kukonlaulua" ja päätin, että sänkyyn en jää.
Tästä päivästä tulisi jotain, mitä voisi mielissään muistella!
Joten ylös ja ulos kävi miehen tie.
Kuljin pitkin katuja, katselin kuinka moni vaelsi kohti työpaikkaansa, kuka
autolla ja kuka jalkaisin ja olipa joku polkupyörälläkin.
Monien näin kulkevan kohti rautatieasemaakin ja näin laiturit täydet junia odottavia.
Jatkoin kulkua, hymyilin. Itsellä vapaapäivä.... ja mieli ehkä siksikin iloinen.
Kuljin ja katselin, kuinka kaikilla oli olevinaan kiire eteenpäin... kuin muurahaisilla.
Aikani kuljin, ihmisten katseita ja kasvoja katselin - ihmettelin...
- missä olivat hymyt, missä ilot, missä värit?
Kokeilinpa.... vastaan tuli muutama hyvänpäivän tuttu ja tervehdin.
"Vittuako siinä irvistelet!".... "Just joo, kivat vaan sulle!"
Olipa mukava tavata... oli tosiaan.
Ja sama trendi jatkui ja jatkui - ja taas sen tajusin:
Ei Suomalainen osaa olla onnellinen, jos töitä on ja asuntokin,
sekä terveyttä edes jotenkin... vain valittaa pitää ja kiroilla!
Junttikansaa ollaan, turha yrittää muuta - esittää sivistynyttä, kun ei vain olla!
Mutta silti jatkoin yhden miehen "sotaa" ja hymyilin tuonakin aamuna.
------------------------------------------------------------------------
Oli ilta, tuossa ravintolassa ei ollut vielä oikein ketään.
Sain siis kerrankin vain olla rauhassa ja nauttia olosta - ja juomasta, jalosta.
Taustalla musiikki pauhasi ja jossain muutama äijä hieman kovempaan keskusteli,
mutta rauhassa sain olla, niin kovin rauhassa.
Vaan mitä näinkään tiskillä olevan? Millainen nainen!
Huokaisin syvään, hieman rinnasta nappasi, onpa kaunis - upean näköinen.
Huokaisin toisenkin kerran..... eihän tuollainen yksin voi olla, ei tietenkään
- ja jatkoin lehden lukemista juomaani siemaillen.
Jonkinajan kuluttua silmäkulmastani huomasin, joku istuutui viereiseen pöytään,
hieman arkaillen ja ympärilleen katsellen. Nostin päätäni ja näin hänen olevan tuo
nainen, ketä hetki sitten ihailin - tuo nainen tiskiltä....
Hymyilimme toisillemme ja hän näpytteli puhelintaan. Arvasin, että kaveria tai
miestään kaipaili ja lehteni lukemista jatkoin.
Aikaa kului, tovi ja toinen ja juomankin loppui. Ravintola oli yhä rauhallinen, muutamia
asiakkaita vain, joten päätin vielä toisenkin ottaa. Astelin tiskille ja tuo nainen oli
yllättäin vierelläni. Taas katsoimme hetken toisiamme ja tahattomasti katsoin taakseni,
ei - hänen pöydässään ei istunut ketään, vieläkään!
Tilasin juoman, hymyilin hänelle hieman ja siirryin takaisin pöytääni.
Hetken päästä kuulin, kun joku puhui minulle...
"Anteeksi, voinko tulla seuraan?" Se oli tuo niin kaunis nainen, juuri hän.
Suostuin ja hän istuutui vierelleni. "Näytät olevan paikan ainoa vähän asiallisempi
heppu ja en viihdy enää oikein yksin." Hän kertoi ja jatkoi, että ystävätär oli
joutunut jättämään tapaamisen väliin. Kiitin mielessäni tuota tuntematonta ystävätärtä
ja totesin jotain vastaukseksi.
Sisälläni velloi melkoinen jännitys, hieman hikoilutti ja koitin näyttää
mahdollisimman rennolta, vaan onnistuinko... huomasiko tuo kaunis nainen,
että minua jännitti? Minua, miestä ujoa....
Ilta eteni hyvässä seurassa, tarinaakin alkoi jo syntyä ja yllättäin hän nousi ja
nappasi minut ylös tuolilta... "Tämä on meidän kappale!" Hän sanoi ja veti
minut tanssiin, muutaman pöydän väliin..... nojautuen kehoani vasten.
Haistoin tuon pehmeän parfyymin ja tunsin hänen kätensä selässäni,
hieman vaeltavan...... ja tanssista tuli, hidas - tosi hidas!
Kappale loppui, hän kääntyi selin minuun ja veti minut itseään vasten....
kuulin vain hiljaisen kuiskauksen: "Mennäänkö?" ja vastasin vain - hymyillen...
Koin hetkiä, joita en ollut saanut kokea aikoihin.
Sinä veit minut maailmaan aurinkoiseen, annoit sen mulle paistaa
kirkkaammin ja lämpimämmin kuin vuosiin.
Koin olevani onnellinen, kerrankin - moneen vuoteen!
Sinä veit minut valoon ja toit kasvoilleni ilon ja hymyin, annoit mulle
syyn nauttia jokaisesta päivästä, enemmän kuin vuosiin.
Koin olevani onnekas!
Halusin tehdä sinulle asioita,
halusin antaa sinulle myös valoa, iloa ja aurinkoa.
Halusin nähdä sinunkin loistavan, niin kuin sait minut loistamaan.
Hetken otitkin vastaan, mitä sydämeni antoi.
Hetken otitkin ja nautit, annoit silmiesi loistaa.... annoit naurusi raikaa.
Hetken.
Mutta vain yksi yö, yksi päivä ja yksi olematon hetki mielessäsi käänsi kaiken...
Vain hetki, mitä en edes huomannut - et sitä paljastanut.
Enkä varoittavia merkkejä kuullut, en nähnyt, en tiennyt.... en tiennyt,
että olit jo päättänyt vain kääntyä minua vastaan.
Et selittänyt, et vastannut. Et halunnut kertoa - miksi - vaan vaikenit, suljit itsesi.
Ja sanoilla, joita väliin sulta sain, vain sait aikaan sen, että sen
minkä sykkimään sait - nyt sen murskasit vain - sen pienen, mun sydämen.
Taistelin vastaan, yritin saada ymmärrystä ja yritin ymmärtää.
Vaan et selittänyt, et suostunut - et mihinkään. Luulit vain, että mitä mietit, oli
ainoastaan oikeaa, etkä ymmärtää voinut ollenkaan, että sydämeni vain halusi
- se vain halusi - saada sinut onnelliseksi edes hetkinä niinä, joina olit kanssani.
Olit jotain saanut minulta, olit silloin onnellinen ja jotain muistoksi itsellesi jätit.
Olit sanonut jotain, mitä usein toistellut olen mielessäni, mutta pelkään että
vain valehtelit - minulle, välittämättä.....
Ja mitä saanut olit, niistä mustia vain tullut on..... ikuisiksi ajoiksi, mustia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti