kuvitelmat ovat kuvitelmia ja toisinaan totuuksien saaminen vasten kasvoja onkin
raastavampaa, kuin uskoisikaan.
Nyt en puhu työasioista. Ne nyt ovat mitä ovat. Väliin sattuu hyviä juttuja, toisinaan hieman
harmillisempia.... sitähän se alallani on aina ollut.
Että sellaista. Miksi sitten tunnen taas näin? Vain yksi ihminen jossain osaisi siihen vastata, mutta arvelen, että ei tule edes juttelemaan kanssani ja jos tulee (rasti seinään....), juttelee
kaikesta muusta..... kuitenkin.
https://www.youtube.com/watch?v=4rzTrKbFFmg
---------------------------------------------------------------------------
Hymy oli noussut huulille, pehmeille... omilleni!
Nautin keväästä, elämästä ja valosta. Aamuisin vain minulle lauloivat ne
kaikki kymmenet - ne sadat - ehkäpä tuhannet linnut...... olin onnellinen!
Kasvoillani loisti ilo, onnellisuus ja olin varma, olin rohkea... voimakas.
Mikään ei minua olisi voinut uhata, hymyäni jäädyttää, sitä kuolettaa...
Vaan.... kuvittelinko sittenkin vain ja itselleni valehtelin?
Katsoin aamulla peiliin ja en nähnyt enää itseäni, en sitä mitä näin
edellisenä iltana..... en tuntenut tuota harmaata kasvoa ollenkaan, hetkeen.
Hän sai minut hetkeksi taas elämään, vaikka vain se pieni hetki olikin!
Hän teki jotain.... kosketti minua - vaikka ei koskenutkaan.... sai minut,
vaikka ei ottanut edes kiinni.... ja tunsin olevani taas elossa!
Olihan meillä hetkiä, pieniä ja isoja.
Olihan niitä! Muistan kyllä.... - eikä siitä kauaa ole, ei ollenkaan.
Vaan nyt, miksi lintujen laulu kuulostaa niin vaimealta... kuin hiipuisi kokonaan pois?
Miksi auringonsäteiden lämpö ei enää tunnu ihollani?
Mikä minua vaivaa?
Pois sisältä, ahdistaa!!!!! Liikkeelle... askeleet toisensa perään minua vievät,
jonnekin.... mutta minne.... vain jonnekin.
Kävelin ja kävelin, purin hammastani ja kielsin itseltäni kyyneleet!
Aikani taivalsin, tulin taas sinne..... missä olin ollut ennenkin, yksin.
Katselin taivaalle, katselin sivulle.... alaspäin ja kaikkialle, enkä tiennyt - minne menen.
Tyhjää!
Pimeys vain kietoi minut harsoonsa hellään.
Tuuli sitoi minut viileyteensä kevyeen.
Tyhjää!
Katselin vielä kaikkialle, suljin silmäni...... ja .......
Joku esti minua kuitenkin! Kuka - mikä - miksi?
Purskahdin itkuun, lyyhistyin... jäin siihen, yön pimeyteen... -yksin, vaikka en ollutkaan - yksin.
Aamukahvilla.... istuin nenä kiinni lehdessä. En kuullut kun tulit viereeni.
Tilasit kahvin ja vasta kupin kolahtaessa pöytään tajusin siihen jonkun tulleen.
Tervehdimme.
Hetkeen ei puhuttu mitään, vaikka näin että sinulla jokin mieltäsi painoi.
Lopulta avauduit....
Hörppäsit kahvia hieman ja katsoit minua silmiin.
"Uskotko enkeleihin tai yliluonnollisiin asioihin?" Kysyit ilmekään värähtämättä.
Jäin vain tuijottamaan, käteni liike pysähtyi. Kahvikuppini oli huulteni tasalla, mutta
en osannut juoda siitä.....
"Mitä?" Kysyin ja sain kysymyksesi uudelleen.
Ennen kuin osasin tai sain vastata, kerroit yöstäsi.
Ja mitä pidemmälle etenit, sen hämmentyneempi olin.
Kuvailit sitä, kuinka olit tullut kotiin hieman myöhään. Olit ollut kavereiden kanssa
ulkona ja selvinpäin... vaihteeksi.
Olit saanut riisuttua takkisi ja kenkäsi, kun kuulit jonkun kuiskaavan sinulle...
selkeästi sinua kutsuttiin! Olit sytyttänyt olohuoneeseen valot, kiertänyt kotisi läpi...
vaan ketään et nähnyt - ja sitten joku vain hiljaa kosketti sinua poskelle!
Olit säpsähtänyt ja pyörinyt ympyrää, mutta mitään et nähnyt.
Sitten huomasit, että yksi tuuletusikkuna oli auki, ehkä tuulenvire se sinua kiusasi.
Näin itsekin ajattelin, mutta tarinasi jatkui....
Kävit suihkussa ja sieltä palatessasi huomasit, että kellosi ja kaulaketjusi olivat toisaalla,
mihin ne olit hetki sitten jättänyt! Tässä vaiheessa varmaan jo joku olisi vain
huutanut apua ja paennut, mutta sinä et... olit vain tuumannut, että "jaahas....näin.!"
Olit painunut nukkumaan ja juuri, kun olit nukahtamassa.... sinua kutsuttiin.
Nousit ylös, istahdit vuoteesi reunalle ja katselit eteenpäin.
Jotain siellä taisi olla, sittenkin .... siis sittenkin... et ollutkaan yksin.
Jokin hahmon omainen lähestyi hiljaa, kuin leijuen vaikka näytti että olisi kävellyt.
Jähmetyit ja et saanut sanottua mitään! Pelkäsit, että nyt se on menoa... eikä meininkiä
ja tunsit sapen maun kurkussasi, pelkäsit oksentavasi siihen paikkaan.
Tuo joku puhutteli sinua, kertoi äänellä jota et osannut kuvailla... se oli heleä, hiljainen, kirkas...
silti väliin tumma.... voimakas - mutta kokoajan rauhoittava ja turvallinen.
Tuo joku oli kertonut sinulle, että takana oli paljon pahaa.... kohdallasi on ikäviä asioita...
kertoi kaikesta..... mitä tiesit. Lopuksi tuo joku tuli aivan vierellesi, sipaisi sinua....
kuiskasi ääneti, mutta kaiken kuulit...... "Älä luovuta nyt, koska tulet saamaan palkinnon
mitä ihanimman!" Ja tuon sanottuaan vain haaleni pois.... ja ilmassa tuntui kuin olisi
pieniä perhoja leijunut lumihiutalemaisesti hetken, ennenkuin hävisivät hämärään.
Näin katseestasi, että et valehdellut!
Näin ja tunsin sisälläni, että olit jotain todella kokenut!
Joit hiljaa lopun kahvisi, nousit ja poistuit..... ääneti.... mutta askelissasi
oli kevyempi sointu kuin aikoihin. Ehkä siis sittenkin...... ja minä jatkoin
lehden lukemista, hetken aikaa.
-------------------------------------------------------------------------
https://www.youtube.com/watch?v=BlDznlOQe7s
Tänään oli aikaa itselle! Pitkästä aikaa.... vain omaa rauhaa, ilman mitään.
Kävelin tuon tutun puron varrelle istumaan. Siinä oli se tuttu paikka, iso kivi.
Siinä katselin tuota kirkkaan puron solinaa ja kuuntelin veden elämää.
Se oli kuin elämä itsessään.... solisevaa ja eteenpäin soljuvaa.
Väliin purossa kellui pieni oksa, jäi pyörimään pieneen kivikkoon...
kuin elämän karikoihin ihminen omassaan.
Katselin tuon oksan pyörimistä, kiertämistä ja lopulta sen
vapautumista kivien välistä pienen puron virtaan.... eteenpäin vievään.
Oksa oli kuin minä!
Eteenpäin väliin vauhdilla, väliin hiljentäen... toisinaan jumissa, omassa
maailmassa - elämässä..... väliin kokonaan pysähtyneenä, kuin
mutaan juuttuneena, toisiin oksiin tarrautuneena. Sitten taas virran vietävänä
- toisten työntäminä, tai joukossa suuremmassa.
Mutta virta vain veisi mennessään!
Otin maasta toisen oksan, kuorin sitä hieman.... ajatuksissani.
Heitin sen lopulta puroon ja katselin, kuinka se lähti kellumaan eteenpäin......
toisen oksan perään. Toivoin, että tuo oksani saisi sen edellisen oksan kiinni
ja saisivat jatkaa matkaansa yhdessä, tuossa purossa.....
Samoin toivoin itsellenikin.... - joku ottaisi minut kiinni, minun virrastani
ja lähtisi kulkemaan sitä yhdessä kanssani - tai vievänsä minut oman
solisevan virran pyörteisiin... lopulta yhteisiin.
Huokaisin - nousin ja lähdin kävelemään, toivoen että ehkä joskus - ehkä...
-----------------------------------------------------------------------
Siitä oli ollut aikaa, kun olimme olleet yhdessä!
Silti muistit minut, kun kohdattiin. Kerroit niistä tietyistä hetkistä
ja näin silmissäsi jotain... kaihoisaa.
Kerroit, että muistit minut... muistit hetkiä tiettyjä - aikoja, joita olimme eläneet.
Kerroit, että elämässäsi vaikka oli mitä sattunut jälkeemme, olin yhä mielessäsi....
Muistelit toisinaan...Sanoit, että jotain ei vain voinut unohtaa!
Sanoit, että jotain ei vain saanut enää samaa!
Sanoit paljon pieniä asioita..... minut yllätit ja hämmensit.....
Miksi kaipasit?
Kerroin, että se oli sitä aikaa ja meillä oli aikamme.
Vastasin, että se oli mennyttä ja muistot ovat muistoja.... uusia ei tulla voisi.
Ja silmistäsi näin jotain...... mitä en olisi halunnut nähdä!
Ei, meillä ei voisi olla enää - ei voisi...... uskothan sen?
Myönsin, että muistin itsekin... tietenkin.
Mutta en niitä muistelemaan alkanut, en enää... koska elin elämää uutta,
missä sinä et ollut mukana.... hiljaa kätellen totesin: "Pidä muistot mielessäsi...
siellä jossain sydämen palassa.... " Hymyilin hiljaa ja huomasin, olit
pettynyt mutta ymmärsit.
Lähdin toisaalle ja hetken muistelin sitä jotain.... katsoin taakseni ja näin sinun
seisovan, hiljaa vilkuttavan.... olin hämmentynyt, mutta jatkoin vain matkaa.
-------------------------------------------------------------------------
Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana....
Vain sitä..... hänelle.
Niin hän sen ajatteli, niin hän sen tunsi, niin hän sen koki.
Sitä oli ilmassa.
Vain hänelle!
Niin hän hymyili, säteili, hyräili...... nautti siitä...
siitä hetkestä, siitä illasta - tulevasta.Sillä hän tiesi:
Sinä iltana sitä oli ilmassa.
Vain sinä iltana...
Vain sitä.... hänelle.
Hän odotti, ei kärsimätön ollut, hän jaksoi odottaa...
Sitä iltaa - hänen iltaa....
Koska tiesi, mitä oli tulossa....
Hänelle!
Hän koki olevansa onnekas.
Hän tunsi saavansa jotain..... erikoista, erilaista, ainutlaatuista...
- sinä iltana!
Ja se ilta tuli...... - hänelle, kuten hän sitä oli odottanutkin!
-----------------------------------------------------------------------
Mökissä oli elämää, oli tohinaa ja ääntä.
Mummi oli saanut vieraaksi sukua! Olihan hänen merkkipäivä.
Vuosi tuli taas ikää lisää ja niitähän mummilla oli jo melkoisesti...
mutta mieli oli yhä virkeä ja muisti pelasi, eikä kunnossakaan ollut vikaa.
Itse hän oli leiponut kakut ja paakelsit. Tehnyt piirakat ja rönttöset, rievät ja muut,
niin kuin oli tehnyt aina ennenkin. Mummi tykkäsi touhuta keittiössä ja
varsinkin nyt, kun vierahia oli tupa täynnänsä.
Mutta kahvetta ei mummi keitellä saanut, sillä tytär oli päättänyt tuon tehtävän sentään
omia itselleen ja myöskin tarjoilla nuo mummin herkut. Sillä välin mummi sai
istahtaa lempituoliinsa ja turista muiden vieraitten kanssa kuulumisia.
Tietenkin mummin syli oli se halutuin paikka kahdelle lapsenlapsenlapselle, toinen niistä oli
tyttären tytär ja toinen taasen sopivasti pojan tyttö. Vielä ei siis poikia sukuun ollut
tullut lisää, mistä mummi hieman kiusoittelikin lapsiaan ja näiden puolisoita.
Mutta ei hän pahalla, ei.... mummi ei juurikaan kenestäkään pahaa sanoa halunnut.
Hän oli sen verran nähnyt ja elänyt, että ei sellaisia kannattanut enää "harrastaa" niinkuin
mummi asian itse ilmoitti.
Tytär tarjoili kahvit ja niitä sitten ryystettiin, kuten mummin tapaan kuului ilmaista.
Särpimiä haukattiin ja kyllä ne kelpasivatkin. Poika sitä aina sanoikin, että hänen äidillään,
eli mummilla, oli jossain se taikakaulin millä tämä loihti nuo herkut.
Kaikki hymyilivät tarinalle, vaikka melkeinpä aina tämä sen sanoi.
Siinä kahvien lomassa mummin lastenlapset kysyivät että saisivatko
he käydä vintillä, kun mummi oli kerran jutellut että siellä on vaikka mitä aarteita, mutta
ei hän sinne enää juuri kiivennyt ollut. No eihän mummi kieltää voinut.
Pienimmätkin olisivat sinne halunneet, mutta heitä ei sentään päästetty kiipeämään
jyrkkiä puuportaita talon vintille.
Nämä pari tyttöä sitten kiipesivät vintille ja heidän askeleensa kopina kuuluikin
vintiltä alakertaan jonkin aikaa. Sitten yllättäin he tulivat kuin juoksujalkaa alas sieltä mummin
luokse ojentaen hänelle pienen laatikon, missä sisällä oli soittorasia.
"Mistä tämä on"? Toinen tytöistä, tai nuori nainenhan hän jo oli, kysyi mummilta?
Mummi katseli soittorasiaa pitkään, pyöritteli sitä kädessään ja hymyili vienosti.
"Se on teidän papalta saatu. Siitä kyllä on jo aikaa, voi me oltiin silloin niin nuoria...
hieman vanhempia kuin te nyt." Mummi sanoi ja osoitti noita kahta nuorta naista.
"Sain tämän papalta lahjana, ihan ilman mitään syytä. Oltiin markkinoilla ja pappa
näki tuon eräässä kojussa, eikä edes kysynyt hintaa.... hyvä mies sentään, meni sitten
tuollaiseen tuhlaamaan ja me kun oltiin ostamassa pikku tilkullemme siemenperunoita!"
Mummi yritti olla tuossa kohtaa muka tiukan oloinen, mutta soittorasiaa katsellessan
hänen silmiinsä nousi pieni kiilto.... kyynel oli lähellä.
Hän otti rasian pohjasta, pienen luukun alta esille pikkuruisen avaimen ja asetti sen
soittorasiassa olevaan reikään, kiersi muutaman kerran ja hetken kuluttua
huoneen täytti merkillisen taianomainen musiikki. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan!
Mummi asetti soittorasian pöydälle, siihen hänen tuolinsa viereen ja vain katseli sitä.
Kaikki näkivät, että hän leijui muistoissa jonnekin aikaan, milloin pappa oli vielä
hänen rinnallaan ja he elivät yhdessä onnellisina. Aika oli jo papasta jättänyt vuosia
sitten, mutta mummille tämä oli yhä vahvana läsnä - kuten nytkin.
Kukaan ei hiiskunut sanaakaan niin kauan kuin soittorasia soi.
He ymmärsivät sen, että tuo oli tärkeää mummille ja mummi pääsi näin
jälleen lähelle rakastamaansa pappaa!
Viimein soittorasia vaimeni ja mummi kääntyi toisten puoleen hieman ihmettellen.
"Mitä te siinä nyt noin? Eikös sitä kahvetta ny voisi ottaa tähän väliin hiukkasen?"
Toiset hymyilivät, se oli niin heidän mummia se.
Ja tuo soittorasia löysi uuden elämän jälleen mummin pöydältä tuon päivän jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti