Mutta miksi näin? Sitä ehkä joku kysyy ja saakin kysyä. Toistaiseksi vain muutama ihminen
tietää tähän syyn ja jännittää kanssani. Maailma on täynnä uskomattomia tarinoita ja
taas sellainen on joko syntymässä tai sitten ei, mene ja tiedä.
Mennyt viikko on ollut melkoinen. Työsaralla on sattunut ja tapahtunut. Ikäviäkin sillä suunnalla
kuuluu, mutta se on ammatissani väliin väistämätöntä. Tällä kertaa tosin voin sanoa, että
ikäviin uutisiin ei ollut edes aihetta, vaan minut ja monet muut päästiin yllättämään
ns. puskista ja olo on sen mukainen - valitettavasti.
Mutta eipä valiteta, vaan mennään eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
Voin myöskin sanoa saaneeni kokea ihania ja kauniita, sekä iloisia asioita.
Siitä kiitos niille ihanille ystäville, ketkä piristävien ja miellyttävien asioiden takana ovat olleet.
-------------------------------------------------------------------
Anteeksi, lukijani! On pakko päivittää tätä bloggausta. Jos hieman rullailet alaspäin, löydät
vielä jotain, mikä kuuluu juuri tähän blogipäivitykseen. (20.5.2015)
-------------------------------------------------------------------
Sain viestin puhelimeen, keskellä yötä! Heräsin piippaukseen.
Meni hetki, sain toisen viestin.... ja vielä kolmannen.
Alkuun mietin, ehdinpä ne aamulla lukea, mutta kolme.... ja peräkkäin....
Miksi? Kuka? Mitä?
Nousin vuoteelta ja otin puhelimen käteeni, kaivoin viestit esille ja se oli
sinulta - se ensimmäinen.... "Kiitos, ei enää jaksa!"
Mietin hetken ja luin toisen: "Mun on parempi jatkaa matkaa ilman ketään!"
Mietin enemmän ja ihmettelin, että mitä nyt.... ja luin kolmannen:
"Sä olit hyvä ystävä, älä muista mua pahalla.... mä en jaksa tätä enempää!"
Ja nyt heräsin kokonaan! Luin viestit vielä uudelleen pari kertaa
ja otin puhelun, sinulle.
Hälytti....hälytti....hälytti..... sitten vastasit varovasti ja katkaisit.
Miksi?
Tuijotin yllättyneenä puhelimen tyhjää näyttöä, kun soitit takaisin.
"Anteeksi, mokasin kai taas.... mä taisin herättää sut. Mut kiitti kun olet jaksanut
ja jakanut mun kanssa asioita, mut´ nyt on parempi kai vain mennä."
Kysyin, että minne menet - ja miksi... taustalta kuului kilkatusta.... tajusin, että
olit jossain rautatien varrella, missä on tasoristeys, kuulin myös junan äänen.
Pyysin, ettet lähde mihinkään etkä ainakaan hyppää radalle.... et varmana!
Kuulin äänessäsi värähtelyä, purit hammasta ettet itkisi.... lupasit.
Sain sinut kertomaan, missä olitkaan.... mietin hetken paikkaa ja tiesin, että sinne
ajaisi hetkisen.... pyysin sinua odottamaan ja tulisin luoksesi.
Nopeasti vaatteet ylle ja autoon. Yö oli pimeimmillään ja missään ei näkynyt
liikennettä. Vain yksi auto kurvasi jonkin matkan päässä johonkin pihaan, mutta
muuten oli autiota.... ja märkää - tihutti hiljaa.
Saavuin luoksesi. Istuit jonkun kasan päällä ja katselit radalle, etkä edes heti huomannut minua.
Tulin viereesi ja näin, kuinka tärisevissä käsissäsi koitit pitää savuketta....
se oli varmaan ollut siinä palamattomana ties kuinka kauan! Sekin oli märkä.
Käänsit katseesi minuun ja huokaisit hiljaa. Istahdin viereesi, pyysin sinua kertomaan...
omaan tahtiin ja rauhassa.... minä kuuntelisin kyllä.
Et tiennyt alkuun, mitä sanoisit ja miksi edes kertoisit, mutta kun huomasit että et pääsisi
minusta eroon, ellet puhuisi - avasit sanaisen arkkusi ja avauduit kaikesta... todellakin
kaikesta... ja sitä riitti. Kuuntelin, väliin sanoin jotain ja lähinnä vain kuuntelin.
Jossain välissä ohitsemme kulki juna, jäimme hetkeksi katselemaan sen katoamista
pimeään yöhön. Kiskoilta kuului vielä tovi sihinää, kunnes tuo ääni katosi yöhön....
Missään ei liikkunut ketään! Oli todellakin pimeä, autio yö.
"Musta vain tuntuu, että olisi parempi lähteä vain kävelemään noita kiskoja pitkin
ja katsoa, mihin asti pääsee.... vai jääkö kävely lyhyeksi!" Sanoit yllättäin ja nousit ylös.
"Sitä mä en anna sun tehdä!" Nousin vierellesi ja otin sinusta kevyesti kiinni.
Et riuhtonut itseäsi irti, katsoit vain noilla surun valtaamilla silmillä minua ja pyysit, että
saisit lähteä.... En vain suostunut. "Sitten meitä kävelee kaksi!"
Sanani saivat sinut laskeutumaan alas, istahdit uudestaan. Tajusit kai vasta nyt, että
et ollut maailmassasi yksin, et todellakaan..... siellä olisi minun lisäkseni toisiakin,
tiesit sen itsekin - kun vain jaksoit ajatella.
Olimme olleet tuon tasoristeyksen liepeillä jo ties kuinka kauan ja sain sinut
jo hieman rauhoittumaan. Mutta yhä puheissa oli..... - lähteä radalle kävelemään!
"No sitten mennään!" Tuumasin sinulle, nappasin kädestä ja vedin perässäni
keskelle tasoristeystä. Katselimme kiskoja.... ne kiilsivät pienen lampun valossa
märkinä, kutsuvina..... aivan kuin olisivat houkutelleet meitä mukaansa, luoksensa...
matkalle heidän kanssaan.... sinne, mihin ne johdattaisivatkaan.
Taivaanrannasta alkoi jo aamu hiljalleen sarastaa. Sanoin, että se on nyt sitten
lähdettävä kävelemään, jos kävellä meinaat! Otin ensimmäiset askeleet ja katsoin
taakseni. Seisoit hetken ratapölkyn päällä, selvästi epäröit mutta lopulta kävelit
vierelleni ja niin me kaksi ystävää lähdimme aamuyön hämärässä kävelemään
eteenpäin tuolla radalla, autiolla......kohti aamuaurinkoa.
Kävelimme, kävelimme.... jonkin aikaa kävelimme... sitten totesit:
"Tuota, jos sittenkin palattaisiin. Veisitkö mut kotiin?" Hymyilin! Halasimme nopeasti ja
palasimme takaisin..... eikä aikaakaan, kun jo matkasimme autollani kohti kotiasi.
Pääsimme kumpikin nukkumaan vielä tuona aamuna, hieman erilaisena.
----------------------------------------------------------------
Sä nautit vauhdista! Sä olit siitä tunnettu.
Milloinkaan ei mikään vauhti sulle liikaa ollut.....
Se tiedettiin.
Sä olit monille kova, se tyyppi, kuka ajaisi vaikka missä ja miten lujaa!
Sua ihaili jotkut, kadehti toiset, pelkäsi eräät ja varoitteli muut.
Sä nauroit ja nautit..... huomiosta ja vauhdista.....
Sä sait virtaa toisten sanoista ja halusit aina näyttää.... kuka oli kuka.
Kenellä pysyi auto parhaiten käsissä...... kuka ei pelännyt tiellä mitään!
Sinä sanoit olevasi haavoittumaton!
Sinäkin yönä olit taas lähtenyt..... kavereita, tai ketä lie, oli taas auto täynnä!
Ajoit milloin kenenkin autolla.... ja aina samalla tavalla.... lujaa
- useimmiten liian lujaa......
Kuten sinäkin yönä.
Olit ajanut sitä tietä pitkin useita kertoja.
Mutkat olivat tuttuja, töyssyt tiesit tarkalleen.... kaikki mielessäsi oli.
Mutta mitä sitten sattuikaan? Sitä ei tiedä kai kukaan - eikä ehkä kerro koskaan....
Aamun valjetessa löytyi auto, tai se mitä siitä jäljellä oli.
Ketään ei enää onneksi mukana ollut, olit palaamassa takaisin kaupunkiin - yksin.
Vauhtia vain oli liikaa ja jotain sattui, et enää ollutkaan se haavoittumaton!
Sinut löydettiin auton viereltä, tajuttomana.... sait kyydin nopean, mutta turvallisemman
- sairaalaan!
Harsottiin, paikattiin, leikattiin, sidottiin.... verta annettiin ja kaikkea tehtiin.
Epäiltiin, että et ehkä kulkisi.... et ehkä mitenkään.
Jouduttiin odottamaan.... aikaa kului, nyt vain ei enää ollut kiire.... ja aikaa kului.
Lopulta selvisi, sinä selviäisit.... se oli onnesi! Joku sinua suojeli, mutta opitko?
Se aikanaan nähtäisiin.......
Siihen saakka kaikki jännitti, mitä sitten tapahtuisi kun uudelleen rattiin koskisit....
Ja kaikki toivoivat, että ei enää - ei enää koskaan!
--------------------------------------------------------------------
Lomalla, siellä jossain - kahden!
He olivat tehneet pitkään töitä, stressanneet.... hikoilleet ja kiroilleet.
Väliin olivat tapelleet, silti aina sopineet.....
ja nyt he olivat lomalla, jossain - kahden!
Ensimmäiset päivät olivat olleet vain lepäämistä, henkisesti
työn aiheuttaman stressin purkautumista.... eivätkä juuri olleet jaksaneet
kierrellä, kuin hotellin lähettyvillä jotain pientä osteskelemassa ja oleilemassa.
Mies tiesi, että naisella oli ollut rankkaa... toisinaan kovempaa kuin hänellä.
Mies mietti, kuinka saisi naiselle lomasta muiston, minkä voimalla tämä
jaksaisi taas töissä - arjessa - kotona.... ja kestäisi väliin hänenkin huonoja hetkiä.
Mies mietti... mietti ja mietti..... kunnes hän näki sen!
Hän kertoi päivällä naiselleen hotellilla, että kävisi ostamassa jotain tälle ja toivoi,
että nainen olisi sen aikaa hotellissa. Toinen oli hetken ihmetellyt, mutta suostunut
miehen pyyntöön, kun sai vielä perään lämpimän suudelman....
Ehkä lupauksen jostain muustakin.
Nainen suunnisti hotellin uima-altaalle ja mies lähti asioilleen....
meni tunti, meni toinen.... vielä kolmattakin. Nainen alkoi jo huolestua. Hän kävi
heidän huoneessaan, ei tämä ei ollut käynyt siellä..... eikä vastaanotossakaan oltu
miestä nähty. Puhelimenkin hän oli jättänyt naiselleen.... joten häntä ei edes tavoittaisi.
Naista alkoi pelottaa! Mitä, jos oli tapahtunut onnettomuus?
Yllättäin ulkoa kuului sireenien ääni - ja nainen kirkaisi, puhkesi hysteeriseen itkuun!
Oveen koputettiin. Nainen huusi, että pieni hetki... kävi nopeasti pesemässä kasvonsa
ja meni avaamaan oven. Siellä oli kaksi hotellin työntekijää, kummallakin oli
yllättävän vakavat ilmeet kasvoillaan ja nainen pelkäsi, että he tuovat hänelle
sen viestin, minkä hän tiesi jo varmaksi... - hänen sydämensä huusi niin!
Toinen työntekijöistä antoi naiselle suljetun kirjeen, siinä oli hotellin leima.
Toinen työntekijä antoi pienen laatikon, mikä oli sidottu tummanpunaisella rusetilla
ja kukkakimpun, valkoisia liljoja. Nainen ei saanut sanottua kyyneliltään mitään....
ja nuo kaksi vain poistuivat hiljaa.
Hän jäi hetkeksi oviaukkoon katsomaan noita kahta, sulki oven ja asteli sängyn vierelle.
Kukat hän vain laski sängylle, hän ei jaksanut..... ei enää mitään.....
Hän avasi kuoren. Siinä oli hotellin varajohtajan käsin kirjoittama viesti hänelle.
"Hyvä ......... " Ja mitä pidemmälle hän viestiä, tai tuota kirjettä luki, sitä epäuskoisempi
hän oli. Hän tuijotti kirjettä, käänsi katseensa tuohon sidottuun laatikkoon ja taas katsoi
kirjettä. Lopulta hän avasi laatikon..... siellä oli silkkinen kaunis iltapuku, kuin sadusta.
Naiselle nousi kyyneleet uudelleen. Laatikossa oli myös kirje! Mitä, toinen kirje?
Hän tunnisti sen miehensä käsialaksi. Vapisevin käsin hän avasi sen ja oli vielä
enemmän hämmentynyt! Mitä tämä kaikki oli?
Hän puki tuon upean puvun yllensä, sai itseään hieman siistittyä..... halusi
tietää, miltä hän näytti tuo yllänsä kun jälleen ovelle koputettiin.
Nyt nuo kaksi samaa hotellin virkailijaa olivat häntä taas odottamassa ovella.
He pyysivät, että nainen seuraisi heitä. Hän ei tiennyt mitä vastata, mutta kuin
unessa, hän vain käveli heidän perässään.........
Kulku johti hotellin puiston läpi läheiselle rannalle ja siellä hän näki:
Hänen miehensä odotti häntä valkoisessa smokissa tuon yhden laiturin päässä!
Ja tuo laituri oli koristeltu kukin ja kynttilöin ja koristenauhoin ja siellä päässä olipöytä kahdelle katettuna ja hänen miehensä!
Hän juoksi...... hän juoksi..... hän juoksi, lujempaa kuin koskaan ennen.....
Mies kaappasi hänet syliinsä, suuteli tätä intohimoisesti ja
pyysi ensisanoikseen anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan, mutta tämän
kaiken järjestäminen kesti kauemmin, kuin hän osasi aavistaa!
Nainen oli pakahtua onnesta! Hänellä oli tuo mies, oli edelleen - ja mies,
kenellä oli sydän täyttä kultaa - ja se oli hänelle!
Ja tuona iltana he lupasivat olla yhdessä - ikuisesti, kestäen kaiken mahdollisen, yhdessä!
--------------------------------------------------------------------
Tässä joudun nyt olemaan, tuskissani...... henkisesti tuskissani.
Sisällä velloo ja ahdistaa. Pelko kasvaa hetki hetkeltä isommaksi....
taakka raskaammaksi ja pelkään, etten kykenisi siihen.
Mihin?
Kysyykö joku....
Mihin?
Huusin hiljaa, tuskin ääneen, apua.... kerroin asioita, jotka ovat
hajottamassa maailmaani, huusin - vaan kuunteliko oikeasti ketään?
"Sano vain, jos tarvitse apua!" Sanoi yksi, mutta silti paikalta lähti.
"Voi helvetti, pärjäätkö vai tulenko mukaasi?" Kysyi toinen, silti
ei jäänyt luokseni....
Ja nyt pimeässä, yksin - vain tässä - neuvottomana ja pelokkaana.....
taaksepäin katselen asioita, muistelen joitakin tekoja ja huomaan
kaipaavani joitakin, enemmän kuin tiesinkään!
Ja yksi, ketä kaivannut olinkaan, hänet vielä nähdä ehdin...... sanoja varovasti sanoa....
silti sain kokoajan varoa, ettei hän näkisi, kuinka pelkäsin.... ettei hän näkisi, kyyneliäni...
Näin takanani hetkiä, niin erilaisia. Paljon oli kyyneliä - suolaisia ja makeita.Nyt tunsin vain kurkussani palan painavan ja kasvavan....
Rintaani koskee, viiltävä kipu ei anna armoa - se kalvaa miestä, sisältä.... hiljaa
mutta varmasti - ja tämän vain yksin joudun kokemaan.
Mietin, joudunko kohtaamaan yksin pelkoni?
Mietin, pystynkö sitä katsomaan edessäni?
Mietin... enkä vastauksia saa - enkä sitä paetakaan saa, sitä vain en voi tehdä!
Olen tässä, pimeässä - yksin... ja odotan tulevaa - sitä pelottavaa......
Ja toivon, että pimeys ei tule kokonaan!
Minua pelottaa.
-----------------------------------------------------------------
Palataan kun voidaan! Toivottavasti a.s.a.p.
-----------------------------------------------------------------
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti