Miten 2018 onkaan alkanut?

Siinäpä kysymys!
Jotkut ovat kaivaneet blogistani vuoden 2016 lopulla kirjoittamani tekstin esille ja
lukeneet sitä uudestaan. Eihän maailmasta köyhyys, eriarvoisuus, nälänhätä, orjuus tms.
katoa mihinkään, vaikka kuinka toivotamme "Hyvää Uutta Vuotta!"

Mutta ehkäpä me toivotamme sitä lähinnä sillä tasolla, missä itse elämme elämäämme.
Toivomme pysyvämme terveinä, olisi töitä (niillä, jotka ovat sen ikäisiä, että voivat käydä
töissä) tai pystymme opiskelemaan. Taloudellinen tilanteemme pysyisi sillä tasolla, että
eläminen yhä kallistuvassa yhteiskunnassa olisi edelleen mahdollista.... jne.

Miten sitten oma vuoteni 2018 on lähtenyt liikkeelle?
No hyvin - ja huonosti (mutta onnekkaasti!).
Töitä on ollut ihan kivasti, se on positiivista se.
Terveenä olen saanut pysyä, pääosin. Kotiolot ovat hyvät (lue: nukun paljon).
Huonosti taas vuoden alussa oli hetimiten se, että eipä montaa päivää tätä vuotta
ehditty viettää, kun kahden jäniksen takia ajoin autoni lunastuskuntoon!
Valitettavasti tapahtumasta itselläni ei ole
kuvia, niin laitoin tällaisen kuvituskuvan.

Olin onneksi yksin liikkeellä. Minulle ei käynyt kuinkaan - pahemmin.
Luita ei mennyt, ei edes murtunut. Lihakset saivat revähtymää ja jumitusta ja niihin
sitten tulikin lääkitystä ihan kiitettävästi. Jonkin aikaa kulkeminen oli hieman hankalaa....
Mutta nyt taas mennään kohtuullista kyytiä eteenpäin.
----------------------------------------------------------------------
Kukkuu! Se on 29.1.2018 ja tuolta alempaa löytyy uusin päivitys, eli pieni tarina.
Pyydän ystävällisesti siis rullaamaan hieman alemmaksi ja lukemaan.
Palautteen laittaneiden kesken (sens.)!
----------------------------------------------------------------------

Se saattoi olla se pieni hetki.
Se saattoi olla - silti liian pitkä!
Se saattoi olla..... viimeinen hetki
- vaikka olikin ensimmäinen!

Se saattoi olla se hetki, jolloin olisi pitänyt....
Se saattoi olla se tuokio, jolloin piti
- mutta kun.
Se saattoi olla - saattoipa hyvinkin!

Ja ehkä se sitä olikin, varmaan se olikin.

Etkä sä sitä tajunnut!
Etkä sä sitä huomannut!
Etkä sä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se pieni hetki....
- se pieni hetki....
- se pieni hetki...
Karkasi käsistäsi!

Jolloin karkasin minäkin!
------------------------------------------------------------------

Olimme ystäviä, olimme läheisiä.
Sinä pidit minusta - minä pidin sinusta!
Oli kipinää....

Sitten katosit, lähdit - poistuit, jätit.
Et sanonut mitään, et lausunut mitään....
Väliin viestin pari heitit, muuta sinusta en kuullut - en.
Ja aikaa kului..... viikot vaihtuivat kuukausiin...
kuukaudet muuttuivat vuodeksi!
Ensin yhdeksi - sitten toiseksi - sitten kolmanneksi....

Luulin menettäneeni sinut, ystäväni, kokonaan.
Sydämessäni silti paikkaa sinulle pidin!
Ja kun luulin, että enää sinusta kuule mä en,
sitten ilmestyt luokseni sä hymyillen
- kuin aikaan entiseen, yhdessä koettuun - iloiseen!

Emme jutelleet, missä olit ollut.
Emme puhuneet, miksi olit mennyt.
Emme - niitä haavoiksi ystävyydellemme tehneet!
Koska tosi ystävyys eronkin kestää. kaiken yli vie ja kantaa.

Ja taas näimme silmistämme, toisiamme katsoessamme:
Sinä olet siinä, missä sinun pitääkin olla: Lähellä - ystäväni!
-----------------------------------------------------------------------------
Tässä 20.1.2018 päivitystä:

Vieras kaupunki, vieraat ihmiset.... ei mitään tuttua!
Miksi olin täällä? Miksi?

Istuin pöydän ääressä ja mietin. Katselin muita, paikallisia, hiljaa....
Pyörittelin sormea lasini reunalla, se soi hiljaa.

Väkeä ei ollut liikkeellä kovinkaan paljoa. Itsekin mietin, että ehkä olisi
parempi palata hotellihuoneeseen ja tylsistyä television ääreen....
Mutta, mutta... jokin sisällä sanoi, että ole vielä paikoillasi. Huokasin!
Silti vieläkään en tahtonut ymmärtää, että miksi olin tässä kaupungissa - yksin...

Aikaa kului, otin toisen "samanlaisen" ja tunsin baarimikon hiljaisen, pitkän
katseen - kysyvän - tuijottavan minua sitä antaessaan. Olisin halunnut  sanoa jotain,
mutta tyydyin vain maksamaan ja kiittämään. Jäin tiskin varteen istumaan,
ehkäpä kohtalooni tyytymään..... täällä olisin, vieraassa kaupungissa,
vieraiden ihmisten maailmassa - irti omasta elämästä, entisestä.

Ja ilta eteni.... eteni, mutta oliko sillä päämäärää?

Yllättäin ravintolaan oli tullut orkesteri, he aloittivat soittamisen.
Käännyin heitä katselemaaan, tunsin pienen hymynkareen huulillani.
Kuulosti hyvältä - ja huomasin naputtelevani sormilla tiskiä.

Aika eteni, kappaleet vaihtuivat. Tanssilattialla kävi väliin muutamia
pareja tanssimassa, tuttuja toisilleen. Itsekin mietin, uskaltaisinko...
- vaikka tanssija en ollutkaan.
Ajatukseni keskeytyi.... - yllättäin.... niin yllättäin.... vuoksi hänen!

Viereeni tiskille tuli tuo kaunotar!
Silkkisen täydellinen iho harsottu punaiseen mekkoon, joka oli kuin
tehty hänelle - ja niin varmasti olikin. Hän vilkaisi minua, hymyili kevyesti
ja tilasi juomansa.

Mittailin vaivihkaa katseellani häntä, ihailin. Tietty hänellä on seuraa, arvelin.
Vaan hänkin jäi tiskin varteen istumaan, lähes vierelleni -  tuolin selkämykseen nojailemaan....
Katseli orkesteria ääneti, seurasi tanssijoita tarkasti - kuin arvioiden liikkeitä jokaista.

Sitten lava tyhjeni, orkesterista joku selitti jotain, mutta kieltä en ymmärtänyt ja huomasin
lavan etuosaan tulevan tuon pienen hanuristin.
Samassa tuo nainen nousi seisomaan, katsahti minua - nappasi kädestäni ja vei lavalle!
En saanut sanaa suustani, häkellyin..... katsoin
Häntä kysyvästi, hieman estellen.... mutta
ennen kuin ehdin mitään lausua, hän vain totesi: "Tule, anna sydämesi viedä sinua - ja minua!
Viettele minut musiikilla, anna sen vietellä sinut - ja minä......." Sitten kappale alkoi ja
tuon puna-asuisen kaunottaren sanat ja liikkeet veivät minut mennessään....

https://www.youtube.com/watch?v=z0ghCTeaPKI

Kappale vei meitä, hän vei minua - ja minä tein parhaani, jotta pystyin tanssimaan
tahdissa.... vaikka helppoa se ei ollut!
Hän hypnotisoi minut katseellaan, vietteli liikkeillään.... vei minut hetkessä aikaan
ja paikkaan erilaiseen, outoon - unenkaltaiseen olotilaan. Huumaannuin
ja tanssin kuin taiottu.
En nähnyt muuta kuin hänet!
En kuullut muuta kuin tuon kappaleen!

Ja sitten se loppui!

Meni hetki, heräsin kuin unesta. Seisoin keskellä tanssilattiaa ja huomasin, että
meitä tuijotettiin lattian reunoilta. Hän hymyili. Orkesterin soittajat katselivat meitä hetken
sanomatta sanaakaan..... - sitten hitaasti he alkoivat taputtaa käsiään yhteen ja kaikki
yhtyivät aploodeihin.... Kunnes alkoi uusi kappale - joka taas vei minut johonkin,
tuon tuntemattoman kauniin naisen kanssa!

https://www.youtube.com/watch?v=2iS8KhNtc4Q

Tuokaan ei kestänyt kuin muutaman minuutin, mutta minulle se oli ikuisuus.
Ikuisuus irti siitä elämästä, missä olin ollut!
Ikuisuus irti tästä vieraasta kaupungista ja vieraista ihmisistä.

Kappaleen päätyttyä hän vain lähti... poistui ravintolasta kenenkään estelemättä
tai sanomatta hänelle mitään, jäin taas yksin.
Palasin baaritiskille, baarimikko ojensi suoraan minulle "samanlaisen"
- eikä suostunut ottamaan rahaa vastaan! Hämmennyin, mutta päätin olla hiljaa.
Join lasini tyhjäksi ja päätin poistua.
Tunsin, kuinka minua seurasi katseellaan useampi ihminen... mutta kukaan ei
sanonut ääneen sanaakaan. Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikka orkesteri
soitti jo ja tanssitti asiakkaita.

Pääsin ulko-ovelle ja kuulin kun joku puhutteli minua. Käännyin.
Se oli hän! Tuo puna-asuinen kaunotar nousi nojatuolista ja tuli luokseni.
"Sehän kesti. Olisiko meillä vielä ainakin yksi yhteinen tango jäljellä?"
Poistuimme iltaan viileään......
-----------------------------------------------------------------------------

Tässä pieni rakkaustarina animaationa:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu5gSD5sZw&feature=youtu.be
-----------------------------------------------------------------------------
TÄSTÄ SITTEN 29.1.2018 ALKAVA PÄIVITYS:

Hän oli tullut tuohon kadunkulmaan vuosia - vuosia sitten ensimmäisen kerran.
Silloin kasvot olivat vielä olleet sileät ja kädet suuret ja voimakkaat.

Joka ilta kerran viikossa samaan aikaan, siihen samaan paikkaan, hän saapui.
Ei välittänyt säästä, ei hänelle naureskelijoista - eikä ihmettelijöistä.
Toisinaan hän vain seisoi tuota kivitalon seinää vasten, mikä oli myöskin
vuosikymmenten aikana nähnyt ja kuullut monenmoista.

Mies asetteli rauhallisesti jokaisena iltana, kun tuli tuolle tutulle paikalleen,
maahan pienen liinan, sen päälle pienen taitettavan pöydän ja viereen tuolin.
Pöydälle hän asetteli pienestä laukusta aina yhden viinipullon ja lasin ja
alkuun hän aina istui tuolilla jonkin aikaa, avaten rauhallisesti pullon ja
nauttien siitä lasillisen... useimmiten tosin vain muutaman kulauksen.

Ohikulkijat useimmiten vain vilkaisivat miestä, joskus joku pysähtyi hetkeksi
katsomaan häntä, mutta ei sen enempää.
Ja aikaa kului..... kunnes jostain kajahti yksinäisen kirkon kello, jolloin mies
nousi, otti hatun päästään laittaen sen maahan - jos joku vaikka heittäisi siihen kolikon tai pari.

Ja sitten hän aloitti.......
Hän aloitti laulamisen - ja yleensä silloin ohikulkijat pysähtyivät kuuntelemaan häntä!
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain kuuntelivat hiljaa... - ei edes yskäisyjä kuultu.
Mies lauloi muutaman laulun, kumarsi ja istahti tuolille sanomatta sanaakaan,
kaataen pullosta lasiinsa hieman lisää viiniä. Tuolloin aina lakkiin alkoi kilahdella kolikoita
ja ilmestyi sinne aina seteleitäkin. Ihmiset jäivät odottamaan..... uudet ohikulkijat
katselivat ihmeissään, mitä paikalla tapahtuu ja ne, ketkä kuulivat miehen laulun
- jäivät myöskin paikoilleen ihastelemaan häntä.

Näin jatkui viikkoja - viikot vaihtuivat kuukausiksi - kuukaudet vuosiksi.
Miestä alettiin kutsumaan paikkakunnan nimen mukaan kaupungin ääneksi
Kukaan vain ei tiennyt, mikä mies tämä oikeasti oli ja mikä oli hänen oikea nimensä.
Koskaan kukaan ei edes ollut tohtinut kysyä sitä mieheltä.

Maine levisi, paikalle alkoi ilmestyä aina hieman ennen, kuin mies tuli tutulle kulmalleen,
väkeä.... turisteja ja paikallisia, niin nuoria kuin vanhojakin.
Kyseisen korttelin kauppiaat olivat mielissään miehen saamasta julkisuudesta, toihan se
heidän ravintoloihin ja muihinkin liikkeisiin lisää asiakkaita! Tästä hyvästä kauppiaat
yhteistuumin pitivät huolen siitä, että kyseinen kadunkulma oli aina siisti ja se jopa sai
oman katuvalaistuksen juuri tuon miehen ansiosta - ja koko lystin maksoivat nuo
kauppiaat, tietenkin toivoen että mies jaksaa laulaa vielä vuosia.

Vuodet vierivätkin. Mies vanheni ja hänen ääneensä tuli uusia sävyjä, vivahteita...
mutta lauluääni eikä laulu huonontunut missään vaiheessa.
Sitten eräänä iltana, juuri sinä iltana..... - kulma oli taas täynnä väkeä, mutta....
mutta.... - miestä ei näkynyt! Meni tunti, kirkonkello oli soittanut jo aikoja sitten iltakellonsa.
Ihmiset ihmettelivät, epävarmoina kyselivät toisiltaan ja korttelin kauppiailta, missä mies on.
Kukaan ei osannut vastata!

Hämmentyneinä väki hävisi paikalta, toivoen että seuraavalla viikolla mies olisi jälleen paikalla.
Meni viikko..... - toivonrikkaina miehen paikalle saapumisesta väki oli jälleen ilmestynyt
odottamaan häntä.... - vaan turhaan! Jälleen kirkonkellot soivat, miestä ei näkynyt.
Nyt alkoi pelko kalvaa pikkuhiljaa ihmisten mieliä!
Olisiko hänelle sattunut jotain, jotain vakavaa... jotain.... - ei, sitä ei ääneen sanottu,
vaikka moni sitä pelkäsi, koska olihan mies selvästi iäkäs.

Meni viikko.... ja vielä toinenkin. Enää paikalle ei ollut ilmestynyt kuin kourallinen uskollisia
kuulijoita, joiden mielissä yhä sykki toivo. Mies palaisi vielä!
Sitten nähtiin kujan varjoista jonkun hiljaa astelevan, hyvin varovasti, kohti tuota tuttua
kadunkulmaa. Kansa pidätteli hengitystään toivoen parasta.... ja.....
Kadunkulmaan asteli mustat lasit silmillään vanha mies, hapuili ympäristöään ja kosketteli
seiniä, kunnes tunnisti olevansa oikeassa paikassa.
Ihmiset kuiskuttelivat toisilleen, kaikilla oli sama kysymys mielessä..... nuo mustat lasit!
Mies tärisi hieman, mutta siitä huolimatta sai aseteltua liinan, pöydän, tuolin ja tuon
viinipullon sekä lasin ja hatun - kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja.

Sana miehen ilmestymisestä oli kiirinyt ja nopeasti paikalla oli lukematon määrä ihmisiä!
Kaikki olivat hiljaa, jokainen odotti miehen laulua..... ja lopulta hän nousi ylös ja....

https://www.youtube.com/watch?v=_NBG4HG6Z94

........ lauloi vain tuon yhden laulun! Ihmiset pidättelivät henkeään, kyyneliään...
Se kosketti jokaista enemmän, kuin yksikään hänen aiemmista lauluista koskaan.
Laulun loputtua mies istahti hiljaa, jälleen äänettömänä tuolilleen.
Mutta mitä tekivät kuulijat? Kukaan ei taputtanut, kukaan ei sanonut sanaakaan....
- mutta kuin yhteisestä sopimuksesta jokainen käveli miehen luo ja laittoi hattuun
rahaa, enemmän tai vähemmän. Miehen ilme ei värähtänyt kertaakaan.
Lopulta hän keräsi hiljaa rahat hatusta, laittoi sen päähänsä ja hieman varovasti
kasasi tavaransa ja kääntyi paikalle jääneiden puoleen, kumarsi kerran ja lähti
varovasti kävelemään sitä kujaa pitkin mistä oli tullutkin.

Mutta palasiko mies enää tuolle paikalle, missä hän oli ollut vuosikausia?
Ehkä - ehkä ei...... se selviää vain löytämällä tuo kyseinen vanhan kaupungin kadunkulma.
-------------------------------------------------------------------------------------------

Märkää marraskuuta!

Siis ei paljoa miehen mieltä innosta se, että ulkona on märkää....usvaista, kuraista.... suorastaan
masentavaa. En ole Englannissa käynyt, mutta voisin kuvitella, että sää maassamme (ainakin täällä
etelässä) on todella tyypillisen surkea brittiläinen. Että mä "nautin"!
Saisi sitä lunta tulla jokunen sentti ja muutama aste pakkasta. Sellainen pieni mukava talven tuntu!
Olisi joulunkin odotus paljon helpompaa ja joulukin sellainen, luonnollisien puitteiden osalta ainakin,
mitä odottaa ja haluaa.....
No se säästä ja siitä valittamisesta!
Jokunen tovi on taas vierähtänyt, että olen tänne päässyt kirjoittelemaan. On oikeasti ollut esteitä....
Mutta nyt taas yritellään virittää jotain jutun tynkää, ajatuksia, esille - olkaa hyvä!

(Tässä viimeisimmässä tarinoiden päivityksessäni on yksi tarina, jota lupasin hieman muokata
erään lukijani toiveesta. Jätän sen alkuperäisenkin tänne luettavaksi ja uusi versio löytyy sittten
näiden lyhyiden tarinoiden perästä! 23.11.2016)
---------------------------------------------------------------------------------

Joskus silloin oli niin, että hetken aikaa me kuljettiin.
Joskus oli - joskus niin.....
Sitä aikaa muistelen, sitä aikaa haikailen - sitä aikaa ja sinua...... niin - yhä sinua!

Joskus silloin oli niin, oli enemmän kuin tahdottiin.
Joskus oli - joskus niin ....
Sitä aikaa usein kaipailen, rippeitä siitä etsiskelen.... - sitä aikaa ja sinua....

Mutta jokin otti ja repi meidät!
Jokin otti ja repi... vei myös voimat. Jokin.....
Jokin otti sinut kokonaan, vieden iltaan tummuvaan
- luotani täysin katoamaan!

Huusin ääneti nimeäsi illassa......
katselin katoavaa hahmoa.
Ei sydämeni ollut enää turvassa.....
ei sillä ollut enää elämän tahtoa.

Sillä...
Jokin otti ja repi.......
Silloin... - kun oli niin, oli enemmän kuin tahdottiin.
Vaikka sitä kuitenkin, salaa mielessämme kuitenkin
- yhdessä haluttiin..... niin - haluttiin!

Tuleeko se aika takaisin?
Saanko hetken samanlaisen?
Tunnetko enää sitä, mitä salaa tuntea halusit.....
- vai kylmän kuoren alleko kaiken piilotit?

Ja uudelleen ja uudelleen, siellä minä sinua odotan,
missä jäin vain katoavaa hahmoasi katsomaan!
-----------------------------------------------------------


Enää en voinut olla hiljaa!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa kuullut ja kuunnellut.....
- mun piti toimia.

Enää en jaksanut vain ummistaa silmiä!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa nähnyt ja todennut....
-  mun oli aika toimia.

Sä hakkasit liian usein!
Sä haukuit liian usein!
Sä ryyppäsit itsesi hulluksi, sekaiseksi.....
- etkä tajunnut, että vain hajoitit.

Selvänä sä kiristit, manipuloit ja ohjasit.
Sä olit vain sä - sulle ei ollut muita.
Sä olit narsisti, itsekkäiden ajatustesi orja!

Sä tukahdutit toiset, imit heistä voimat.....
- olit kuin musta-aukko, kaiken turma!

Sä nautit vallasta, väärästä!
Sä nautit teoista, kieroista!
Sä et nähnyt muiden tuskaa - et heidän kärsimystään...
Olit vain: Sinä - sinä - sinä.........

Mä kuuntelin aikani,
Lopulta en enää jaksanut....
- tulin eteesi, hain sulle vertaisesi....
toisen samanlaisen.... pistäen sut hänen kanssaan yhteen!

Ja nyt hekin voivat taas hengittää.... olla vapaita ja iloisia,
kun et sinä - ja vain sinä, sinä ja sinä....
tapa ja hakkaa heitä henkisesti hajalle!

--------------------------------------------------------------------

Mihin kaikki aika häviää?
Minne se kelloista katoaa?
Minne..... niin minne?

Onko aika vain hetkellinen tilanne?
Omituinen, aina uusi ja erilainen....
- vaikka toistuisi asiat yhä uudelleen ja uudelleen!

Mutta miten aika voi olla aina uusi, vaikka
tapahtuma olisikin jo ennen koettu?

Voisiko olla, että aika kiertää kehää..... ?
- kuin kellon viisarit ympyrää!
Voisiko olla, että meillä kaikilla onkin oma aikamääreemme?
Omat hetkemme.... toiset yhä uudelleen ja uudelleen
- ja jotkut vain hetken elämässämme, kuten
se yksi hetki ajasta - mikä nytkin on taas jo toinen!

Miten muuten saatamme kokea "Deja Vu" -ilmiön?
Miten.... - niin miten?
Saatammeko vahingossa huomatakin, että tämä aika oli jo
joskus ennenkin.... ja myös joskus aikaisemminkin ja ja ....
kiertäen uudelleen ja uudelleen, tullen taas joskus
eteemme - koettavaksemme, uudelleen ja uudelleen.....

Kukaan ei tiedä!
Kukaan ei osaa sanoa....
Ja aika vain vaihtuu, ollen taas uusi - Vai onko tämäkin jo koettu?
Ken sen tietää... mutta kello, se se vain tikittää!

------------------------------------------------------------------------

Hitaasti mun silmäni liukuivat..... katseeni vaelteli......
vartalossa........ tuossa niin kauniissa!
Annoin aistieni hiljaa tuntea...... häntä ihailla.....
Tuota niin kaunista - kaunista naista vuoteellani!

Olin tavannut hänet aiemmin, tutustunut joskus... jossain....
Olin istumassa iltaa, yksin.... vain ajatukset seuranain
- kun hän oli tullut luoksein, kyyneleet silmiä koristaen.
Itki olkapäähäni, nojasi hiljaa anteeksi pyydellen.....

Sain hänet rauhoittumaan, juoman ottamaan....
ja kaiken kertomaan.
Nieleskeli, minua katseli - ehkä alkuun pelkäsi, mitä sanoisi.
Lopulta rohkaistui, kädet täristen kertoi..... siitä miehestä...
- ja sisälläni kuohui!

Hän itki, ei paikkaa ollut yöksi.
Hän pelkäsi, ei kotiin uskaltanut enää mennä!
Hän oli neuvoton..... avuton, satutettu - haavoitettu....
vailla mitään turvaa, paikkaa johon nukahtaa,
edes hetkeksi pieneksi - pois tästä tuskasta, mitä hän kokea sai.

Tarjosin suojaa, tarjosin paikkaa...
sanoin - luoksein tulla voi.... - ja rauhassa nukkua sai!
Lähdimme.... tulimme, luokseni asuntooni lämpöiseen.

Asetin hänet vuoteelle, peittelin ja hieman halasin...
ja nyt tuota kaunista naista, nukkuvaa... vain katselin....
Enkä voinut ymmärtää, miksi joku ei voi hänestä välittää!

Laskeuduin hieman alemmaksi, annoin suukon otsalle.
Unen keskeltä hän hymyili hieman......
Nousin ja poistuin oven sulkien..... itse sohvalle menin...
- siihen nukahtaen.
Ja päätin: Ei hän enää kärsiä saa, eikä itkun kyyneleet
silmiä enää voi koristaa!
Nukahdin.....
----------------------------------------------------------------
Ja tässä uusittu versio eräästä tarinasta:


Enää en voinut olla hiljaa!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa kuullut ja kuunnellut.....
- mun piti toimia.


Enää en jaksanut vain ummistaa silmiä!
En en - en vain voinut.
Olin liikaa nähnyt ja todennut....
-  mun oli aika toimia.


Sä hakkasit sanoillasi liian usein!
Sä haukuit liian usein!
Sä ryyppäsit itsesi hulluksi, sekaiseksi.....
- etkä tajunnut, että vain hajoitit.

Selvänä sä kiristit, manipuloit ja ohjasit.
Sä olit vain sä - sulle ei ollut muita.
Sä olit narsisti, itsekkäiden ajatustesi orja!

Enää ei hän kestänyt, enää ei vain jaksanut!
Yritti antaa sulle kaiken, kaiken itsestään
- ja enemmänkin....... Mutta... - Sinä, niin sinä...
tukahdutit hänet, revit häneltä sielun ja
jätit vain tyhjät kuoret kehon!

Hän yritti, hän itki ja yritti... väsyi siihen samaan:
Kun ei ollut maailmassasi kuin vain sinä - sinä - sinä!


Sä nautit vallasta, väärästä!
Sä nautit teoista, kieroista!
Sä et nähnyt muiden tuskaa - et heidän kärsimystään...
Olit vain: Sinä - sinä - sinä.........
Sä olit sokaistunut omaan valheelliseen erinomaisuuteesi,
etkä nähnyt että lähelläsi ei ollut hyvä olla!

Ja sinä - sinä vain jatkoit henkisesti toisen hakkaamista
ja juomista...... kierteenä viikosta toiseen, uudelleen ja uudelleen.

Mä en enää jaksanut vain kuunnella, en seurata, en katsella!
Mä en enää halunnut tuon toisen vain pala palalta hajoavan....
- sinun itsekkäiden typerien viinanhuuruisten omakuviesi vuoksi.

Tulin, otin hänet irti sinusta!
Tulin, vein sinut itsesi eteen - kasvokkain...... ja kohdata hänet sait...
- kuin peilikuvaasi katselisit, kun toisen samanlaisen tapaisit!
Ymmärtäisitkö sittenkään, mitä olet mennyt tekemään?
Toivottavasti, koska....
maailma ei ole vain: Sinä - sinä - sinä!

Ja kun hän sinusta eroon pääsee, saa hän monen muun lailla
hengittää vapaasti, nauraa ja iloita elämästä
- siitä, mitä sinä olet tukahduttanut liian kauan, vain itseäsi varten.
---------------------------------------------------------------------

Lämpöaallon jälkeistä loppukesää

No nyt ollaan päästy palaamaan säiden suhteen normaaliin kesään näköjään.
Vettä satelee hieman tälläkin hetkellä, mutta itseäni se ei haittaa eikä masenna.
Sitähän sanotaan, että minkä kesä kastelee - sen se kuivaakin.

Se säästä. Viime aikoina on taas ollut melkoisia "juonenkäänteitä" elävässä elämässä,
eikä vain itselläni vaan mitä tässä olen katsonut läheltä ja kuullut toisilta.
Tuntuu, että kesälomien  jälkeen monilla ihmisillä on mielet sekaisin ja maailma myllertää.
Ainakin sen verran erikoisia tapahtumia olen "saanut" todistaa läheltä, vaikka
itselleni ei ihan kaikkea olekaan sattunut...

-------------------------------------------------------------------------------

Aikasi säteilit, aikasi elit...... sitten tuli se synkkä hetki
- ja sinut vietiin pois äidiltäsi - isältäsi - ystäviltäsi!
Jäi sydämiin aukko, syntyi monille suru ikuinen....
- kun sinä nousit pilvien ylle, luokse enkelten.

Ei sanoilla, ei teoilla, ei millään tapahtunutta peruuttaa voi...
ja hiljaa sinut tunteneilla sydämissä itkun seassa laulu tämä soi:
https://www.youtube.com/watch?v=W4JkvRl91rI

Koskaan se ratin takana ollut ei selviä teostaan...... ristiä kantaa läpi elämänsä!
Vaan miksi - niin miksi - ajaa piti, vaikka juotu oli?

Katsele sieltä jostain ja suojele elämään jäänyttä, sinun pientä rakastasi.


-----------------------------------------------------------------------

Sä otit silloin illalla lähellesi, hetkeksi.
- Muistatko?
Sä otit luoksesi, seuraasi lämpöiseesi, hetkeksi.
- Muistatko?

Sä pidit, hymyilit ja hyväilit.
Mun mieleni kiitti, sydämeni huusi - onnesta..... vuoksi sun!
- Muistatko?
..... - muistatko......... niin, muistatko?

Mä sain pitää sua sen hetken, pienen tovin elämästä,
lähelläni - rakkaanani, sielussani omanani.
- Muistatko?
 Ja vaikka olimme eri maailmoista, oli meillä jotain yhteistä....
kuitenkin.....
- Muistatko ...... niin, muistatko?

Ja joka päivä pelkäsin, sinut menettäisin.
Ja joka päivä rukoilin, että sinulla hyvä olisi.
Ja joka päivä...... - elämässäni olit sinä, joka päivä.
- Muistatko?

Kaiken vain halusin antaa,
liikaakin yrittäen.
- Muistatko?
.... ja niin virheitäkin syntyi, niitäkin tein.... huomasinhan itsekin sen.
- Muistatko..... niin, muistatko?
Silti uskoin sanoihin, aiemmin sinulta kuultuihin.
Kertonut kun olit, jotain henkilökohtaisesti vain minulle!
- Muistatko?

Vaan kun sanojen taakse jouduin katsomaan,
näin jotain mitä pelästyin!
Enkä enää tuntenut sinua niin, en enää tiennyt sinua samoin....
En enää tiennyt, mihin olin joutunut, mitä elämäni oli - kanssasi.
- Muistatko..... niin, muistatko?

Ja lopulta kaatui kulissit.
Jäi vain tyhjyys, autiona eteen avautuva haavoitettu sielu,
mikä itki koettua, kirosi sydäntä - tuota mikä uskonut oli sanoja...

Enkä voinut muuta, kuin jälleen yrittää rakentaa sydämeni
pirstaleista hiljaa kokonaista, ommella haavoja umpeen ja toivoa,
että joskus ne sanat olisivat totta - loppuun saakka.

- Muistatko.....
Itse muistan, vaikka aikaa on vierähtänyt jo kauan!
Kello vaihtunut kalenteriin..... vuodenajat toisiin..... silti muistan.
Ja rakennan sydäntäni uudelleen.
------------------------------------------------------------------


Oltiin tavattu muutaman kerran, naurettu toistemme jutuille ja viihdytty yhdessä.
Jokin meitä veti toisiamme kohti...... jokin outo voima!
Halusimme toistemme seuraa, uudelleen ja uudelleen..... istuimme iltoja ravintoloissa,
tapasimme kahviloissa....yllättäin joskus kohtasimme kaupoissa.
Ja aina meistä tuntui hyvältä olla lähekkäin!

Sitten sinä yhtenä iltana, istuimme kahvilla kahden - siinä tutussa kulmapöydässä....
Sinä kysyit hiljaa minua luoksesi!
Pysähdyin.
Meillä oli jokin sanaton sopimus, ettemme toistemme luokse menneet.
Mutta nyt sinä kysyit minua luoksesi!
Hiljenin.

Kosketit kädelläsi kättäni hiljaa, katsoit syvälle silmiini ja kuiskasit uudelleen
tuon pienen kysymyksen, joka meille oli enemmän..... vaan oliko se liikaa?
Pysähdyin.
Katselin kättäsi, ihailin ihosi pehmeyttä ja sieviä kapeita sormiasi.
Mietin hiljaa, uskaltaisinko. Mitä meille tapahtuisi? Muuttuisiko ystävyytemme,
se salaperäisen houkutteleva viettelevyydeltään suuntaan uuteen... erilaiseen?

Mutta lopulta suostuin. Varovasti hymyilit. Huomasin, että sinuakin hermostutti.
Nousimme ja kävelimme tuon pienen matkan luoksesi. Yllätyin, että asuit niin
lähellä minua, mutta koskaan en ollut kohdannut sinua samoilla kulmilla!

Katselin asuotoasi. Se oli huolitellun siisti, pieniä sisustustauluja seinillä ja
muutama iso palmu olohuoneen yhdessä kulmassa. Yleissävy pehmeän vaalea, silti
niin kotoisan lämmin. Kaadoit meille lasilliset viiniä ja istahdimme sohvalle.
Oli hetken täysin hiljaista, kumpikin odotti että toinen avaisi "pelin" ja keskustelun.
Ja sitten avasimme suumme, yhtäaikaa - tietenkin.
Naurahdimme!

Saimme aikaan keskustelua ja pikkuhiljaa viinikin auttoi, että hermostumisemme
alkoi hälvetä ja uskalsin jo ottaa rennomman asennon sohvalla.
Sinä esittelit istualtasi kotiasi ja kerroit joistakin tavaroista pieniä juttuja.
Hymyilin, tunsin että ne olivat sinulle tärkeitä - elämäsi varrelta muistoja.

Viiniä alkoi virrata enemmänkin ja tunsin että se alkoi hieman vaikuttaa miehen mieleen.
Lähestyit varovasti minua ja hetken kuluttua istuimme vierekkäin. Laskimme lasit
pöydälle ja suutelimme toisiamme hellästi, kuin olisi ollut elämämme ensimmäinen
suudelma kummallakin, minkä koimme.

Vaan suudelma muuttui kiihkeämmäksi, kietouduimme toisiimme...... halasimme, hyväilimme
toisiamme - suutelimme...... halusimme olla juuri siinä, toisissamme...
Yllättäin irroittauduit ja nousit. Sanoit meneväsi makuuhuoneeseen ja pyysit, että tulisin
viiden minuutin kuluttua perässä!

Lupasin ja noustessasi joit lasisi tyhjäksi, katsoit minua vielä silmiini ja sanoit, että
odotan tosiaan sen viisi minuuttia. Lupasin, todella lupasin.
Jäin sohvalle, join viinini ja katselin kelloa.... tuntui että viisarit eivät liikkuneet laisinkaan.
Vaan viimein se viisi minuuttia oli kulunut ja nousin ylös, suunnistin perääsi
makuuhuoneeseesi, jonka oven olit sulkenut mennessäsi.
Koputin varovasti. Vastasit toiselta puolelta, että tule vain.....

Oven avatessani edessäni oli kaunein näky, minkä kuvitella saatoin!
Hopeanharmailla lakanoilla makasit selälläsi täysin alasti.
Pyysit minut vierellesi ja kerroit, että pienellä pöydällä olisi kaksi mustaa
samettiliinaa ja halusit että sidon ranteesi kiinni sängyn päätyihin.
Epäröin, mutta vakuuttelit että mitään radikaalia ei tapahdu!

Otin liinat ja samalla kun ihailin silkinpehmeää kaunista vartaloasi, sidoin kätesi
toiveesi mukaisesti. Sitten pyysit että suutelisin sinua. Laskeuduin vierellesi, suutelimme
hetken...... hiljaa, jatkoit että siinä pöydällä on myös yksi hopeanvalkea silkkiliina.
Minun piti sitoa silmäsikin..... Aloin arvelemaan, että ehkä sittenkään ei kannattaisi,
mutta hymysi ja sanasi - ja sinun kauneutesi - vakuuttivat minut ja tein kuten toivoit!

Oli hetken hiljaista. Seisoin vuoteen vierellä ja mietin, mitä tapahtuisi ja mitä
seuraavana tulisi eteen.... Sitten vain kuiskasit: "Pyydän, viettele minut.....
hiljaa, hellästi, lujaa.... rakasta ja rakastele..... anna itsesi minulle!"

Mietin tovin, lopulta riisuuduin hiljaa ja .........

Ja lopulta huokaisit onnellisena, halusit että jään vain vierellesi..... Olisin siinä - sinun.
-----------------------------------------------------------------------

Älä koskaan kuvittele voivasi sitä huijata!
Älä luule, että pystyisit sen kulkuun vaikuttaa....
Se etenee, se kulkee.... se jatkaa matkaa, teit mitä vain!

Älä luule, että olet nopeampi kuin se!
Älä yritä oikaista sen kanssa, siihen et pysty....
se vain kulkee omaa tietänsä, omalla tahdillaan......
Ja siihen sinä et voi vaikuttaa.

Mutta se, miten sitä käytät - siihen voit vaikuttaa!
Mitä teet, missä teet, miten teet.
Kaikki vaikuttaa siihen, millaista se on sinulla.

Pidät käsissäsi omaasi......
sitä, mikä kaikilla on henkilökohtaista.
Joskus omasi liittyy toisten omiin, kulkee yhtä matkaa
- välillä vain hetken, välillä koko elämän....
Silti sinulla on se omasi.

Äläkä yritäkään huijata sitä, koska siihen et kykene.
Sillä se - aika - kulkee vain omaa tietänsä, omaan tahtiinsa!

Muista miettiä, miten omaan käsissäsi olevaan aikaan voit vaikuttaa.
Muista miettiä, miten tekosi tässä ajassa voi vaikuttaa toisiin....
Äläkä ajattele, että vain sinun aikasi on tärkeä
- että vain sinun teoillesi pitäisi olla aikaa!

Aika on kaikilla, aikaa on kaikille.
Ja kun aikaasi jaat oikein myös toisille - saat itsekin enemmän aikaan ja
tulet saamaan aikaasi myös toisia, jotka
haluavat jakaa aikaasi ja aikaansa - kanssasi.

----------------------------------------------------------------

Pieniä hetkiä, pieniä sanoja, pienissä tuokioissa....
Ne voivat olla elämää suurempia - sinulle ja minulle, meille kaikille!

Ei koskaan pidä väheksyä hetkiä, arkisiakaan.
Pieni hetki toisen kanssa voi olla isompaakin isompi sydämissä.
Ota kiinni hetkistä, kuuntele pieniäkin sanoja - niitä pieniäkin,
arkisiakin jotka voivat olla kauniimpia kuin romanttiset sanat koskaan.

Älä siis jätä sanomatta, älä jätä näyttämättä..... älä piilota kuoresí alle
ja unohda toinen! Muista häntä pienillä hetkillä, pienillä sanoilla....
ole hänelle ja hän on sitä myös sinulle, pieninä hetkinä..... jotka suuria ovat
- meille kaikille!


----------------------------------------------------------------

Alkoiko kesä jo?

Niin, otsikosta sen huomaa, mitä minäkin kuten varmaan monet muutkin ovat miettineet!
Eli missä se kesä on? Onko kesää jäljellä? Sataako vettä... juhannuksenakin......?
Mutta vaikka on ollut hieman viileähköä, mikä toisaalta on aivan normaalia näin alkukesästä,
niin ketään ei ole kai huomannut sitä iloista seikkaa, että itikoita tms. ei ole niin paljoa
lennellyt riesana! Itse en ainakaan ole huomannut.

Lomia jo moni viettelee. Itse meinaan pidellä hieman pätkissä taas lomaa, kuten viimeiset
xxx-vuotta (ette halua tietää). Missä sitten näitä pätkiä vietän, olenko jonkun kanssa vai miten...
- en osaa itsekään noihin vastata vielä. Otan päivän kerrallaan ja nautin elämästä
niissä puitteissa, kuin vainkin saan ja kykenen - sekä osaan.
---------------------------------------------------------------------------------

Oli aika, juuri sellainen.... me kahdestaan naurettiin ja elettiin.
Oli aika!
Kaikkea koettiin, isoja iloja - pieniä juttuja.... kaikkea.
Oli aika!

Sitä se oli, jotain taianomaista - jotain outoa, erilaista.
Kaksi vierasta - silti tuttua.... toisissaan, toisilleen...... kylmässä maailmassa.
Oli aika!

Vaan kerran se katosi. Hävisi, kuin savukiehkura tuuleen... taivaalle....
Meni aika!
Ei jäänyt kuin mieleen ne hetket, joita oli ollut silloin..... silloin, kun oli aika.
Vaan sitten ei ollutkaan mitään, kun...
Meni aika!

Tuli tyhjyys... tuli kuilu kahden väliin! Outo, ylipääsemätön.... - ja turha!
Tuli epävarmuus, tuli tuska.... tunne siitä, että kaikki kaunis
jopa muistoista vietäisiin pois... ja jäisi eteen vain se pimeä kuilu - täysin turha!

Aikaa kului.... kellon viisarit kiersivät kehää.
Vaihtui tunnit päiviksi, vaihtui päivät viikoiksi.... vaihtui viikot kuukausiski...
Aikaa kului....

Ja sitten, jostain tuli eteeni... silmiini.... jotain, mikä sai kyyneleet niille nousemaan!
Jostain kaukaa - silti niin läheltä - kerroit minulle, että ....
Sydämeni oli pysähtyä! Silmäni vain tuijotti niitä sanoja!
Huusin sisälläni itselleni.... - rakentaisimmeko sillan tuon kuilun yli?
Toivoin ja toivon - rakentaisimmehan.....!

Jotta olisi.... jotain, aikaa sellaista mitä ei voisi olla muuten.
--------------------------------------------------------------------------------

Vihdoinkin oli vapaata! Päätin käyttää sen hyväkseni ja herätä varhain.
Auringon kirkkaat säteet valaisivat aamuani ja katselin ulos.... luonto oli vielä
hieman unessa.... vain lintujen laulua kuulin, eipä edes liikennettä paljoa ollut.

Päätin lähteä reippailemaan. Joskus aiemmin olin tykännyt kulkea metsissä...
samoilla vain poluilla ja nauttia luonnosta. Nyt päätin pitkästä aikaa taas tehdä noin.

Vaan ensin kunnon tankkaus ja sitten päälle ja ulos.
Hetken mietin, minne lähtisin. Aivan kodin läheisyydessä ei ollut oikein sopivia
metsiä pienelle retkelle, jotenka ei muuta kuin auto alle ja matkaan.
Ajelin sinne tänne ilman sen kummempaa suuntaa ja lopulta erään pienen kantatien
varrelta löysin siitä erkanevan metsätien, käännyin sille.
Ajettuani hetken matkaa löysin paikan, mihin saatoin jättää autoni parkkiin ja
sitten vain hieman katselemaan maastoa, missä sitä olisi, että löytäisin takaisin autolle.

Lähdin kävelemään. Hetken matkaa kävelin tuota metsätietä eteenpäin vaan jonkin aikaa
sitä kuljettuani näin pienen polun ja päätin lähteä sitä pitkin kulkemaan.
Tuo polku kiemurteli vanhojen kuusien lomassa.... ja jonkin aikaa kuljettuani
huomasin, että sitä ei ollut ollenkaan! Mitä? Siis ei polkua...... edessäpäin.
Päätin kääntyä, vaan samassa kun olin lähdössä takaisinpäin, kuulin hentoista laulua
jostain... se kuului tuolta edestäpäin!

Olisiko siellä joku? Vai tuuliko tepposensa teki? Mietin hetken ja tunsin pulssini
kiihtyvän. Päätin lähteä katsomaan, mistä tuo laulu tulisi.
Hiljaa etenin, astelin varovasti etten vain millään varomattomalla astumisella
rasauttaisi vaikka jotain kuivunutta puunoksaa halki ja tuo jokin, mikä yhä lauloi,
pelästyisi ja ehkä katoaisi minulta!

Olin jo jokusen minuutin kävellyt, kun eteeni aukeni yllättäin sammaloitunut,
hieman kivetty polku! Katselin sitä ihmeissäni ja mietin, miten ihmeessä täällä
keskellä metsää olisi tuollainen.
Ja taas tuo laulu kuului!

Lähdin etenemään tuota pientä polkua pitkin ja sen päähän päästyäni tulin
keskellä metsää olevalle pienelle aukealle, mihin aurinko pääsi paistamaan
kirkkaana pilvettömältä taivaalta. Katselin ympärilleni, laulu oli lakannut... vielä
hetki sitten se oli kuulunut - ja kuulunut tosi läheltä.
Jäin seisomaan aukean laidalle kun kuulin:
"Sinä tulit!" Pelästyin. Joku puhui minulle. Pääni pyöri ympyrää, vaan en alkuun nähnyt
ketään.... missään, sitten tuo jokin sanoi uudelleen saman ja nyt näin hänet.....
Hymyni nousi sydämestäni saakka!
En olisi tätä odottanut, en ikinä.... mutta mitä näinkään... se minut onnellliseksi sai.
Ja juoksin suoraan hänen luokseen kaapaten hänet syliini, suudellen kevyesti poskelle.

Enkä voinut kuin olla onnellinen, että olin päättänyt lähteä vaeltelemaan pitkästä aikaa!
----------------------------------------------------------------------------

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo...... jälleen.....
Tule mun luo!

Ota kädestäni kiinni, minkä sulle ojennan....
Katso silmiini avoimiin, näe niiden taakse.
Tunne sielussa se, minkä tunsit silloin....

Tule mun luo!

Älä karkuun enää juokse, älä itseäsi pelkää.
Älä turhaan aristele ja itsellesi uskottele, että ei - ei... ei enää...
Vaan, pyydän:

Tule mun luo!
Tule... tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Tunne se, mitä tuntea sait. Tiedät sen tunteen.... edelleen...
siellä syvällä sisimmässäsi!
Tunne se, mikä nauraa sut sai. Tiedät sen tunteen.... vieläkin...
siellä..... missä ovat muistotkin!

Tule mun luo!

Anna mun hiljaa sulle kertoa,
anna mun hiljaa sulle todeta,
anna mun hiljaa sulle näyttää..... Mitä sinä oletkaan....
Vaikka edes yhtenä aamuna, yhtenä yönä, yhtenä iltana.... milloin vain.

Siksi niin pyydänkin:
Tule mun luo!
Tule....tule mun luo....jälleen...
Tule mun luo!

Sinut vain leijumaan haluan, vaikka vain hetkeksi.
Sinut kun onnelliseksi haluan - ikuisesti!
Ja sen voisin hetkeksi, pienenä ikuisuutena tehdä... jos vain
Tulet mun luo.
-------------------------------------------------------------------------

Sä kerroit olevasi arka, sä kerroit että olet sirpaleina.
Suhun sattui sisältä hiljaa, suhun sattui kaikki ulkoapäin.
Sä pelkäsit elämää..... pelkäsit itseäsi......
ainoa mitä et pelännyt, oli yksinäisyys - pimeässä.
Vain sillä koit olevasi turvassa.

Sä tärisit, kerroit mulle arkaillen.
Sä pelkäsit, että nauraisin. Sä välttelit katseitani..... väistelit
kosketuksia.... et halunnut, et uskaltanut... et osannut, antaa tulla lähelle!

Kuulin tarinoita elämästäsi.
Kuulin hetkiä menneisyydestäsi.
Kuulin äänessä itkua, vaikka en nähnyt kyyneliä....
Kuulin äänessä pelkoa, vaikka koititkin sitä peitellä....

Lopulta en enää voinut vain olla!
Otin sinusta hiljaa kiinni. Otin vain käsistäsi.... pehmeästi ne suljin omiini.
Tärisit.... katsoit minua pelästyneenä... arkaillen.
Pelkäsit kai, mitä tekisin.
Vaan kuiskasin hiljaa pari sanaa sinulle.... irroitin otteeni ja sain sinut
otettua halaukseen..... varovaiseen, ensimmäiseen........

Kuulin, kuinka kyyneleesi valloilleen pääsi ja itkit olkaani vasten.
Tunsin, kuinka puristauduit minua vasten..... kaipasit turvaa, suojaa...
- ja sitä minä halusin antaa!

Ja tuon hetken jälkeen lupasin sulle, lupasin ikuisesti....
suojella sinua niin kuin osaisin, turvanasi olla niin kuin taitaisin....
kädet ympärilläsi pitäen. Olisin lähellä - vaikka olisin kaukana - ikuisesti!

Silloin tiesit, että en olisi mitään mitä pelkäsit.
Silloin tunsit, että en olisi sitä mitä ajattelit.
Ja sun oli pitkästä aikaa hyvä olla. Hymyilit!
------------------------------------------------------------------

Väsyttää.... silmät vain puolitangossa.... nukuttaa...
Mies haukottelee, venyttelee.
Mikään auta ei - väsy voiton vei.

Pinnistelee, yrittää... yrittää... ei vain jaksa.
Nukuttaa, voimat vähenevät ja uupumus valtaa mielen...
- vie miehen.

Valuu luomet päälle silmien, pimeyden mieleen tuoden
- uneen miehen vieden.
Ei jaksa... ei - haukottelee hetken, sitten painuu pää... hiljalleen.
Siihen jääden, nukahtaen... tuhisee tuo mies, väsynyt - täysin uupunut.

Uni miehen vei, mitään mahtanut hän ei!
Päiväuneksija kesken kaiken, torkkuja ottaen.... siinä hän oli:
 Nukahtanut mies.
----------------------------------------------------------------------------

Kiitos ja näkemiin.
Aikani kuuntelin, selityksiä ja selityksiä..... kaikesta.
Sä et vain ymmärtänyt tai et vain tajunnut... ei, et todellakaan
- luulit että tietäisit, luulit vaan et tiennyt.

Kiitos ja näkemiin.
Aikani seurasin sivusta, selittelyä ja sepittelyä....kaikesta.
Sä et vain ottanut onkeesi, et niskasta itseäsi nostanut - etkä kuunnellut
- luullen että riitti kun omaa mielikuvaasi intit ja intit.

Kiitos ja näkemiin.
Päätin antaa olla, päätin sivuun mennä.
Mitä sitä turhaan yrittää, kun et halua neuvoja - et kuunnella sanoja,
ehkä joltain toiselta, ehkä asioita kokeneelta....
Mutta kun ei niin ei.
Sä olit vain sä - inttäen vain sä.

Joten miksi turhaa yrittää.....
Sanon vain:
Kiitos ja näkemiin.
Yritä pärjätä avuitta, neuvoitta..... mitään.

Ellet silmiäsi avaa  - mieltäsikin, on taipaleesi raskas....
-tulet sen vain huomaamaan!
Elämä ei ole helppoa, mutta siitä voi tehdä siedettävää...
- kun suostuu toisten neuvoa ja auttaa - tarvittaessa.

Siihen saakka:
Kiitos ja näkemiin!
-----------------------------------------------------------------------------

Mulla oli ne hetket, täysin omat - hiljaiset.

Nautin tuokioista omista, nautin..... kuten nytkin!
Olin omillani, olin itselleni... vain omalle sielulleni, sydämelleni.

Pitkästä aikaa!

Mulla oli ne hetket, täysin omat - onnelliset.

Nautin ajasta omasta, nautin....kuten nytkin!
Olin itselleni, olin rauhassa.... vain omalle mielelleni, maailmalleni.

Pitkästä aikaa!

Kaivoin esille levyn, katselin sen kantta ja sivelin sitä hetken....
Otin levyn esille ja asetin soittimelle..... nostin neulan hitaasti,
kuin elokuvassa..... hitaasti - laskin sen levylle, varovasti... uralle...
- ja kohta asunnon täytti nuo sävelet....... kevyt huokaisu!

Nautin tästä tuokiosta!
Pitkästä aikaa!
Minä - itselleni, vain omalle sydämelle - vain omalle sielulle.

Asunnossa oli vain minä ja tuo musiikki.
Seurasin levyn tasaista pyörimistä soittimella.
Musiikki ja tuo pyöriminen sai minut lähes maagisen hypnoottiseen,
onnelliseen tilaan - olinko nirvanassa.....!!!?

Nautin.
Sain olla taas, pitkästä aikaa..... itselleni.
Ja vain musiikki kuului asunnosta.
------------------------------------------------------------------------

Arki-illassa ajateltua

Niinpä niin, taas alkanut yksi viikko. Maanantai alkaa olla ehtoopuolella, mutta vielä on mielessä
paljon pureskeltavaa tältä päivältä! Ensin ei tahtonut syntyä mitään, sitten tuli eteen enemmänkin kaikkea ja oli ties minkälaista säätämistä..... mutta kaiketi kaikesta olen kunnialla selvinnyt,
kun kotonakin olen ja ihme, jo kymmenen aikaan illalla ehdin ajattelemaan syömistä!

Toivottavasti tiistai ei olisi yhtä sekava kuin tämä päivä oli. Mutta jos mieskin on
toisinaan sekaisin, niin silloinhan päivätkin voivat olla sellaisia. Vai kuinka?

Nämä tarinat on kirjoitettu 10.11.2014, paitsi tuonne loppuun tulleet päivitykset.
Joku kyselee, että miksi en vain tehnyt uusia kirjoituksia. No syy: Näitä vanhempiakin
tekstejä on joskus hyvä tuoda esille ja voihan olla, että näillekin löytyy uusia lukijoita!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kuka minä olen?
Missä minä olen?
Miksi?
Huusin ilmoille, taivaalla....

Epäilyksiä itsestäni,
paikasta maailmassa.
Niitä mietin, ihmettelin!

Eikö oikeasti ollut oikeaa paikkaa?
Eikö oikeaa aikaa?
Olinko vain jotain,
jotain turhaa.... - tarpeetonta?

Sisintä ravisteli ajatukset...
velloi mieli, kalvoi sydäntä - raastoi mieltä.

Tässäkö kaikki oli?
Yksin?
Yksin!
Vai.....

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sä lähdit kävelemään..... maailmaa näkemään.
Sä heilautit vain kättä ja lähdit menemään.

Vielä heitit mulle hymysi, hetken näin katseesi.
Naurusi tuon tuokion tuulessa soi.

Sitten sä vain menit...... maailmaan
- jätit mut tänne, kotikylään kasvamaan.

Sä menit, nauruasi muistelin.
Sä menit, silmiäsi katselin.
Vaikka sä menit - siinä sä olit
Mielessäni.

Sä laitoit tulemaan terveiset.... maailman saloilta.
Sä viestillä ilahdutit, paikoilta vierailta.

Vielä siis kuulla susta mä sain, nauruasi aina viesteistä hain.
Iloisen ilmeesi niissä mä näin.

Sä menit, nauruasi muistelin.
Sä menit, silmiäsi katselin.                                          

Vaikka sä menit - siinä sä olit
Mielessäni.

Aikaa kului, tunneista viikkoihin, viikoista kuukausiin.
Aikaa kului.... muistot hiipui....
Hiljaa väheni viestitkin nuo.

Eksyitkö maailmaan? Katositko kokonaan?
Saiko joku sinut minulta maailmastain poistumaan?

Uskonut enää mä en, tokkopa koskaan näkisin mä sen.
Katseesi iloisen..... sinun, naisen onnellisen.

Sä menit, nauruasi muistelin.
Sä menit, silmiäsi katselin.
Vaikka sä menit - siinä sä olit
Mielessäni.

Sä menit..... - palataksesi.
Sä menit - lopulta vain palataksesi!
Ja vaikka sä menit, silti muistit mut - ja tulit.
Viereeni!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään.....

Vaan koska onkaan aika sen?                             

Hetken .... juuri sen.

Ken tietää, kuka kertoo?
Sitä selville saada ei voi.

Moni utelee, moni pohtii...
joku ääneenkin kyselee, turhaan arvailee!

Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään....

Tuokio menee, toinenkin.
Aika kulkee kuitenkin.
Etenee hetket toisiin - tulee tunteja uusii.

Vaan...
Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään....

Siksi odottaa vielä joutuu, ajassa olemaan....
tuokiota tiettyä vartoamaan.
Siihen saakka joutuu vain sanomaan:

Vielä tänään ei ollut sen aika.
Ei!
Vielä huomennakaan ei ole sen aika.
Ei!
Eikä ollut eilenkään....

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
-------------------------------------------------
Uutta materiaalia:

Hiljaa olin oloissani omissa, hiljaa.... vain elin.
Tein omiani, tein töitäni.... ahkeroin ja olin.

Illan jälkeen kohti kotia, taas sinne - yksin.
Ilta illan jälkeen.... ilman toista, ilman mitään - elämää, värikästä - moista.

Vaan olipa arvalla uudella kohdalleni jotain tarjota.
Sain kutsun luokse erään.... luokse hänen.

Kiireellä vain kotona käynti, sitten suunnan uuden autoni näytti.
Matkaan vauhdilla luokse toisen, elämää monin tavoin samalla tavalla nähneen.

Ilta iloinen, ilta kahden, ilta minulle - erilainen, silti toivotunlainen.
Eikä kiirettä ollut pois, enkä päässyt edes ois.

Taisi sittenkin elämässä olla jotain....... tulossa......

----------------------------------------------------------------------

Hän oli kaukainen haave, vain kuvana mielessä.... tuo nainen.
Häntä halusi niin moni - todella moni.
Hän oli silti tavoittamaton, vaikka niin lähellä monia.

Häntä haikaili ja hänestä haaveili myös tuo yksi mies.
Yksi, monien joukossa.
Oli tavannut hänet, oli jutellut hänelle, oli hymyn saanut häneltä....
- ja tämä jo luuli, että hän saattaisi tuon naisen saada lähemmäksi - elämäänsä.

Vaan nainen vain kierteli, kiusoitteli.... hymyillään ja sanoillaan miehiä vietteli.
Silti kukaan ei halunnut muuta, kuin saada tuon naisen itselleen... omakseen.

Hän oli nainen, unelmien kohde satumainen.... silti aito ja kaunis.... niin kaunis.
Haaveiden, tavoittelujen ja ihailujen kohde - niin monien.
Myös tuon yhden miehen.... - niin myös tuon yhden miehen.

Ja kävikin niin, että kerran tuo mies naisen lähelleen saikin.
Oli onnesta pakahtua sydän miehen! Oli onnenkyynelissä silmät hänen!
Oli miehellä se, mitä niin moni halusi - ja nyt ne häneltä sitä kadehti

Vaan ei kaikki ollut sitä, mitä mies luuli.
Ei todellakaan - ei lähellekään - ei.
Nainen oli käsittämättömän kaunis, viettelevän houkutteleva....vaan....
sisällä asui naisessa muuta, mitä pinta kertonut ei - ja se miehen tuon
lähes ikuiseksi turmioon vei!

Ei ollut onni puhdasta, ei sydän avoimen vilpitöntä, ei tunteet avoimia....
Kohteli nainen miestä tuota julmasti, vain omaa itseään palvellen.
Ei miestä huomioinut, ei siitä välittänyt.... vain kaiken itselleen käänsi.

Lopulta heräsi unestaan, elämässään, tuo mies. Tajusi tuo, hänestä olisi irti päästävä!
Nainen olikin toista, mitä esitti - ja mies viimein lähti, pääsi irti ja pakeni.
Ja muuttui tuo kuva naisesta tuosta, ihailusta - halutusta.... kaikkien haaveilemasta....
miehellä tuolla, yhdellä.....

Vaan oli jo seuraava naisella mielessä!
Onneksi oli rohkeutta tällä entisellä miehellä.... mennä kertomaan, mitä
tuo nainen oikeasti olikaan - ja vähitellen sana levisi, tarinaa tuota - miehen elämää
hiljaa kerrottiin.... - ja kuva muuttui naisesta, särkyi illuusio puhtaasta, niin kauniista.

Eikä enää ollut ketään, ketä häntä halusi - häntä, naista niin kaunista - kaipasi ja janosi.

------------------------------------------------------------------------------

Sotkua, säätämistä ja sovittamista.

Tässäpä on ollut sellainen viikko, että hetkeen en ole taas mennyt ja tullut ja mennyt samalla
tavalla, kuin mitä nyt viime päivinä! Tapahtumia riittänyt, niin omassa elämässäkin kuin
työrintamallakin. Voin sanoa, että tylsistymään en ole päässyt ja ihme, että olen
ehtinyt kaiken jotenkin tehdäkin jopa, mitä on pitänyt ja ehkä enemmänkin.

On ollut mukava huomata, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ainakaan liikoja arvostele
minua eli teilaa heti, jos ehdotan tai sanon jotain, vaan kelpaan sellaisena mitä olen.
Ja kun en edelleenkään halua tehdä mitään pahaa, niin siksi olenkin välillä todella
ymmälläni, kun joillekin ihmisille tapani toimia on punainen vaate.... no ainahan ei
voi tietenkään kaikkia miellyttää.

Nyt muuten kirjoittelen sitten hieman tarinoita erään ihanan ystävän pyynnöstä.
Hieman tuossa "valitti" kun en ole tarpeeksi tänne saanut mitään aikaan, joten korjataan tilanne.
Ja tämä siis täysin hymyillen todettuna!
------------------------------------------------------------------

Tämä tarina tulee tänne sen vuoksi, kun olen sen joskus
kirjoitellut ja minulle ehdotettiin, että heittäisin tämän myös tänne.
En nyt valitettavasti muokannut tätä, vaan tulee sellaisena kuin se alunperin on kirjoitettu.

SEX AND THE CITY

Episode XXX

Alkusyksyn tuoksu tuntui leijuvan jo New Yorkissa ja sitä tuoksua ei voi sanoin kuvailla.

Sen vain vaistoaa….. se on jotain, mikä tulee hiljaa hiipien joka paikkaan ja saa ne vielä

eilen aurinkoisen kesäisiltä näyttävät paikat vaikuttamaan aivan erilaisilta, mutta silti niin

romanttisilta. Aivan, syksy New Yorkissa voi olla uusien ihanien tunteiden syntymisen aikaa….

Carrie mietti hiljaa aamiaista nauttiessaan, että miksi hän oli aikoinaan inhonnut syksyä ja sen

saapumista. Ehkä oli siinä, että hän ei koskaan ennen ollut syksyisin kokenut samanlaisia hetkiä

kuin mitä nyt viime vuosina ja varsinkin, mitä hän koki eilen.

Tavoistaan poiketen Carrie oli ystäviensä kanssa (Samantha,  Miranda ja Charlotte) päättänyt

lähteä pois normaaleista paikoistaan ja he olivat hypänneet taksiin, pyytäen kuljettajaa viemään

heidät johonkin pois kuumimmista pintaliitopaikoista, ”mestaan” missä olisi Samanthan sanojen

mukaan ”munaa” – ja mihin he joutuivatkaan, sitä siellä toden totta oli.

Kuljettaja oli ajanut New Jerseyn puolelle ja johdattanut heidät melkoisen hämärän näköiseen

paikkaan, jolloin Charlotella oli alkanut tulla epäilys mieleen, että nyt heille käy huonosti.

Mutta rakennuksen ulkokuori olikin vain ehkä tarkoituksella rujon näköinen, nimittäin sisältä

löytyi jotain aivan uskomatonta! Naiset olivat haltioissaan sekä yllättyneitä, nimittäin ensimmäinen

kehen he siellä törmäsivät, oli Stanford joka oli keksinyt paikan joitakin aikoja sitten, mutta ei

halunnut siitä puhua kenellekään ennen kuin oli saanut itse tutkittua paikan parhaat palat…..

-         omien sanojensa mukaan. Tyttöjä asia nauratti ja tällöin Samanthaa jo vietiinkin lujaa kohti

baaritiskiä, tai lähinnä siellä nojailevaa herraa kohti. Eikä hänestä juuri sinä iltana muuta nähtykään.

Carriella oli ilta mennä hieman pieleen, koska Aidan yritti tavoittaa häntä. Onneksi juuri kun Carrie

oli vastaamassa puhelimeen, ehti Miranda napata sen hänen kädestään ja sulkea kokonaan.

Tämä alkuun aiheutti kinaa tyttöjen kesken, mutta pian tilanne muuttui ratkaisevasti, kun todella

paikasta sittenkin innostuneena Charlotte kertoi, että tiloissa on paikka missä kuka tahansa saa

esiintyä ”esitanssijana” ja hieman shampanjan ja Cosmopolitanien vaikutuksen alaisina nämä

kolme kaunotarta päättivät toteuttaa tuollaisen tempauksen. Kukaan ei vain ollut kertonut

Charlotelle, että esitanssijoille puetaan toiset asut ylle – ja heidän ylleen puhalletaan vaahtoa….

mikä saa heidät näyttämään entistä (no tarvitseeko tuota edes mainita).

Kuitenkin he suostuivat tähän ja Carrie innostui koko touhusta niin paljon, että kysyi saisiko

hän tulla toistekin. Ravintolan johtava baarimikko, joka oli jo jonkin aikaa flirttaillut Carrien kanssa

illan aikana, ei voinut kieltäytyä – eikä varsinkaan treffikutsusta, jonka Carrie myöhemmin toteutti.

Ilta eteni villeissä merkeissä ja jossain vaiheessa Miranda huomasi, että hän ei enää jaksaisi ja

päättäisi ottaa kyydin kotiin. Toiset harmittelivat tätä, mutta Mirandan päätä ei kääntänyt tällä kertaa mikään – tai kukaan. Niin hän lähti Stanford mukanaan, joka kertoi että oli hieman huono

ilta hänen kannaltaan ja koska hän menisi melkein samoille kulmille, kuin Miranda niin he

voisivat jakaa taksin kahdestaan. Taksiin noustessaan nämä kaksi vielä teatraalisesti antoivat

toisilleen suukon muiden nauraessa klubin ulko-ovella tapausta.

 Carrie ja Charlotte palasivat takaisin sisälle miettien missä Samantha oli ja kas, kuin taikaiskusta

tämä saapuikin naisten luokse tukka hieman sekaisin ja muutenkin sen näköisenä, että jotain

tosiaan oli tapahtunut – ja olikin. Samantha vain huikkasi näille kahdelle, että puhutaan huomenna

lisää ja syöksyi ulos odottavaan taksiin – taksiin, mihin samaan aikaan astui kyytiin eräs

heille täysin tuntemattomaksi jäänyt komea nuori mies, mutta Samanthan tuntien hän jo tunsi kuka tuo komistus oikein oli!              

Pienen ajan kuluttua Charlottea tuli vaivaamaan herra joki oli seurannut aiemmin tämän tanssiesitystä ja siitä kiinnostuneena yritti tehdä vaikutusta Charlotteen ja ehdotella vaikka mitä,

mutta Carrie onneksi huomasi että Charlottea ei nyt kyseinen herra kiinnostanut, pelasti hän tilanteen alkamalla keskustelemaan Charlottea kotona odottavasta miehestä. Meni ehkä pari sekuntia ennen kuin Charlotte tajusi mistä oli kyse ja ymmärsi lähteä juttuun mukaan ja näin naiset

pääsivät tuosta herrasta suhteellisen vaivattomasti eroon. Vaan ei yhtä, ellei toista….

yllättävästi tanssilattian suunnalta alkoi kuulua sen hetken eräs suosituimmista klubihiteistä,

mitä jokainen arvonsa tunteva klubi-dj soitteli siihen aikaan ja Carrie tunsi kun joku nykäisi häntä

kädestä ja vei jo kiireen vilkkaan kohti tanssilattiaa. Charlotte jäi ihmettelemään tilannetta ja

vaikka hän koitti huutaa perään, ei Carrie  enää metelissä kuullut mitä tämä huusi hänelle sillä

hän oli jo tanssilattialla ja vasta silloin hän näki, ketä hänet oli sinne nykäissyt: Mr Big.

Carrie tajusi samalla sekunnilla ajattelevan, että voi ei – miksi juuri nyt, miksi juuri hän!

Kiho vain hymyili, ei ensin sanonut mitään vaan nykäisi Carrien mukaan tanssiin. Hetken yritettyään epätoivoisesti väännellä itseään musiikin tahtiin Kiho tunnusti, että tämä ei ole enää häntä varten ja ohjasi heidät sulavasti lähimmän baaritiskin luokse. Carrie ei voinut uskoa, että

Kiho olisi tällaisessa paikassa, ei todellakaan ja hän olikin kuin elävä kysymysmerkki.

Kiho huomasi Carrien ihmettelyn ja kertoi, että on erään ystävänsä kautta osaomistaja kyseisessä

paikassa ja oli nyt ensimmäistä kertaa katsomassa, miten sijoitus on menestynyt ja jos

kerran Carrie ja tytöt olivat kyseisen paikan löytäneet, silloin hän voi uskoa että paikka on menestys. Carrie oli otettu imartelusta ja juuri kun hän oli keskustelun lomassa hiljaa hivuttamassa

itseään lähemmäksi Kihoa, Charlotte ilmestyi paikalle ja hänenkin hämmästyksensä oli yhtä suuri

kuin Carrien kun näki Kihon. Tämä tervehti ystävällisesti Charlottea ja kertoi syyn, miksi

oli kyseisessä paikassa ja Charlotte oli tuumannut että mies oli siis hieman päättänyt laajentaa siis

toimialojansa ja toivotti onnea. Ainoastaan oli ihmetellyt sitä, että miksi klubi oli New Jerseyn

puolella eikä New Yorkissa. Kiho vain hymyili ja totesi, että se on osa paikan houkuttelevuutta.

Charlotte arvasi että Carrie haluaisi olla kahden Kihon kanssa ja totesikin että pitänee tilata taksi

jotta pääsisi kotiin, mutta Kiho esti tuollaiset suunnitelmat. Hän sanoi, että hänen kuljettajansa vie

heidät kyllä täältä kotiin ja Charlotte halusikin poistua jo paikalta. Pienen ajan kuluttua häntä ei

enää paikalla näkynytkään, koska istui tyytyväisenä Kihon limusiinin takapenkillä kohti kotia.

Näin siis Carrie ja Kiho olivat kahden ja muutama Cosmopolitan lisää alkoi saada Carrien haluamaan…. vaikka hän oli taas ties monennenko kerran päättänyt aiemmin että ei enää, ei Kihoa.

Hän poistui hetkeksi naistenhuoneeseen, missä muisti että Miranda oli sulkenut hänen puhelimensa.

Carrie avasi sen ja hetkessä se piippasi useamman viestin merkiksi. Carrie alkoi selaamaan tulleita

viestejä ja huomasi, että Aidan oli yrittänyt tavoittaa häntä useamman kerran ja viesteistä alkuun huomasi, että tämän miehen haaveet tavata kyseisenä iltana olivat olleet melkoiset. Yllättäin viestien sävy oli muuttunut – niissä ei enää soinut ihastus tai rakkaus, ei tuntunut lämpö – ei ihanuus. Tilalle oli tullut ärtymys ja kiukku ja viimeinen viesti sai Carrien pahoinvoivaksi.

Aidan oli kertonut kuulleensa missä Carrie ja tytöt olivat ja tiesi kenen klubi tuo oli ja todennut,

että hän ei tällaista enää haluaisi kokea ja toivotti hyvää syksyn jatkoa.

 

Carrie itki, mutta vain hetken. Hän muisti Kihon ja päätti että Kiho saa lohduttaa häntä,

mutta palatessaan takaisin klubin salin puolelle ei miestä näkynyt missään. Bileet jatkuivat

yhtä vauhdikkaasti paikassa mutta Kiho, missä hän oli? Miestä ei näkynyt….

Carrie kysyi baarimikolta joka oli tarjoillut heille juomat ja tämä totesi, että herra oli odotellut

varmaan häntä tässä jonkin aikaa, mutta parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen

lähtenyt ulos. Carrie ei voinut uskoa korviaan! Hänet oli jätetty johonkin vieraaseen klubiin

ja vielä New Jerseyhyn, missä hän ei juurikaan liikkunut. Baarimikko näki Carrien ahdistuksen

ja tuumasi, että jos tämä odottelisi vielä puoli tuntia, tämä voisi tarjota hänelle kyydin kotiin.

Carrie hymyili itku kurkussa ja kiitti. Baarimikko toi hänelle yhden ”cosmon” sanoen että hän

tarjoaa tuon, koska se on vähintä mitä nyt voi tehdä.

Aamu valkeni kirkkaana, kuulakkaana. Tiedättehän  sellaisen syksyisen sään kun kaikki tuntuu

todella kirkkaalta ja maisemat ovat teräviä ja ilma hieman kirpeä. Carrie avasi silmänsä, varovasti.

Hän ei muistanut heti miten oli kotiin päässyt mutta paikka oli tuttu, eli oma koti ja oma vuode.

Vaan hän ei ollut yksin! Asunnosta kuului ääniä ja Carrie pomppasi ylös, kietoi nopeasti

ympärillensä päiväpeiton ja hiipi hiljaa olohuoneeseen. Sohvapöydällä oli kaksi tyhjää lasia ja

yksi tyhjä viinipullo ja toinen näemmä osittain juotu. Äänet tulivat keittiöstä mihin hän suuntasi

askeleensa ja siellä häntä odotti…..

Samassa soi puhelin! Carrie kääntyi nopeasti kannoillaan ja syöksyi makuuhuoneeseen, etsi

puhelimensa käsiin ja vastasi siihen. Hän toivoi että se olisi ollut Aidan, mutta sieltä soitti Kiho!

Tämä totesi, että uskoikin Carrien olevan jo hereillä ja olisi siellä n. 10 minuutin kuluttua

croisanttien kanssa, eli toivoi että kahvi olisi keitetty. Carrielle tuli kiire, paniikki…

Hän syöksyi keittiöön, huutaen ja tuuppien ja kehottaen kiirehtimään pisti tuon vieraansa

lähes puolipukeissa ulos asunnosta, pikaisesti siirsi viinilasit ja –pullot pois pöydältä ja yritti

vielä jotenkin saada asunnosta fiksumman näköistä ja sitten jo oveen koputettiin.

Hän syöksyi ovelle, avasi sen hymyillen valmiina suutelemaan Kihoa kun huomasi, että Aidan

oli se ken koputti ovea ja tämä pyysi anteeksi eilistä ja halusi selvittää tilanteen ja miksi

käyttäytyi niin kuin oli käyttäytynyt. Carrie tunsi, että hänen sydänjuuriaan raastettiin ja sisuskalut

vaihtoivat paikkaa. Mitä hän tekisi? Kohta tuon samaisen oven takana olisi Kiho!

Aidan huomasi että kaikki ei ole niin kuin pitäisi, samalla kun Carrien puhelin piippasi.

Carrie yritti olla kuin ei mitään olisikaan ja Aidan tajusi, kuka viestin laittaja oli.

Mitään sanomatta hän kääntyi ympäri ja poistui.

Carrie katsoi viestin ja hänestä tuntui entistä pahemmalta! Kiho ilmoitti, että oli tullut

jotain ongelmia tullut ja joutui perumaan aamukahvit Carrien luona.

Hän itki…… potki mattoja ja eteisen lattialla olleita korkokenkiä ja haki sen osittain juodun

viinipullon ja istahti tietokoneensa äärelle kirjoittamaan…

”Onko syntinen yö New Jerseyssä sen arvoista, että kaunis, seksikäs nuori nainen voi

alle puolessa tunnissa menettää seuraavana aamuna kolme miestä? Voin sanoa, että ei ole

-         varsinkaan kun….” Carriella jäi lause kesken, hän tuijotti näyttöä…. kauan…

oikeastaan koko päivän.

---------------------------------------------------------------------------

Kaukana jossain, taivaalla - pimeässä avaruudessa... tuo taivalsi.... matkasi....
eteenpäin kiisi läpi galaksien, tähtisumun ja planeettoja ohitellen....

Kiisi..... eteenpäin... nopeammin kuin mikään - tai mitään.
Taakse jäi sekunnissa paljon, edessä oli seuraavassa sekunnissa yhtä paljon.
Miljardit kilometrit vaihtuivat... tuo jokin kiisi ja kiisi.... halkoi pimeää avaruutta.

Vaan jossain vaiheessa tuo löysi suunnan, mihin matka vuosisatojen, miljoonien
pitkien, mutta nopeasti edettyjen, oli tuota vienyt kokoajan.....
Matka olisi tulossa päätepisteeseen, enää ei kauaa.... - lähellä olisi!

Vielä jokunen aurinkokunta, vielä muutama galaksi, vielä nuo kuut ohitettava,
vielä olla törmäämättä komeettoihin vieraisiin, toisiin avaruuden taivaltajiin.
Ja lopulta tuo ikuisuuden kestänyt matka olisi lopussa, maalissa...... maassa!

Sieltä löytyisi se kohde, mihin tuo avaruuden hiljainen matkaaja oli kaikki ne
miljoonat vuotensa käyttänyt, mihin suunnistanut....... ja viimein olisi tulossa
sinne, mihin sen on pitänytkin!

Se lopultakin olisi osumassa, tuo meteoriitti..... sydämiin tiettyihin.....
Joko murskaten ne - tai tuoden niihin rakkauden......
Vaan ken tietää, mikä kohdalle omalle osuu - sen vain kokee ja tuntee, kun osuu
tuo meteoriitti - sydämeen!
------------------------------------------------------------------

Älä väheksy aikaa! Älä kuvittele sitä huijaavasi!
Älä yritä edes.... aika on lahjomaton, se vie sinua juuri niin nopeasti tai hitaasti
eteenpäin, kuin on tarkoituskin.

Älä yritä liikoja, älä ahnehdi aikaasi liikaa asioita!
Muista , että aika on rajallinen - omansa mittainen, eikä se ota
mistään lisää tai jätä käyttämättä osaakaan. Se on aika!

Elä sen mukaan, mitä aika antaa. Nauti hetkistä, muista väliin hengittää...
anna aikaa itsellesi - elämälle ja toisille. Pidä huoli, että ajassasi ei ole
ahdasta, ei liikaa kiirettä.... - aika on tuolloin puolellasi - ja jaksat enemmän!

Aika: armoton, mutta rakastava - kunhan muistat että aika kaikella, kaikki aikanaan...
- oikein elettynä, tänäänkin ja huomenna....
-----------------------------------------------------------------------

Puisto, hiljainen.... tuonakin pyhäaamuna.
Vielä ei elämää juuri missään, vain muutama auto ohitti tuon puiston.
Ja siellä tuo oli, kuten oli ollut jo muutaman vuosikymmenen.
Penkki.

Sen harmaat laudat olivat kadottaneet jo värinsä auringon paahteissa ja
myrskyisissä tuulissa. Sitä oli joskus hieman korjaitukin, mutta ei se enää
aivan parhaimman näköinen ollut, mutta silti se oli kestävä.
Penkki.

Sillä oli vuosikymmenten saatossa istunut useat rakastavaiset.
Siihen oli nojailleet monet kundit tyttöjä katsellen ja monet tytöt
poikia kiusaillen. Sen laudoilla oli istunut lukemattomat papat ja mummot...
siinä oli kiipeillyt monet pikkulapset ja koiratkin.
Kaiken se oli kuullut ja kokenut.
Penkki.

Väliin se oli ollut pitkiä aikoja yksin, ketään ei ollut kiinnostunut siitä.
Toisinaan joku oli jopa kaivertanut siihen jotain, mikä vuosien saatossa oli
haalistunut täysin lukemattomaksi raapustukseksi.
Se otti kaiken vastaan.
Penkki.

Ja nyt tuona sunnuntaina se oli taas yksin.
Odotti, jos joku sen luo tulisi, siihen istahtaisi.... vaan ei...
taas oli viileää, eikä missään ketään, ei ketään.
Siinä se seisoi ja oli, autiona, tyhjänä... yksinäinen.
Penkki.

Mutta meni tunti pari ja sitten tuli elämää.
Jostain paikalle saapui joukko ihmisiä, juuri tuon penkin luo.
Paljon puhetta, paljon naurua, paljon iloa ja penkkiä taputeltiin ja
ääneen kehuttiin..... siitä juttuja kerrottiin. Se oli se penkki, se....
Penkki.

Nuo ihmiset olivat kokeneet tuon penkin luona jotain, kaikki jotain
tärkeää.... elämää muuttanutta, hyvää ja kestävää - ja se oli penkin ansiosta, niin sanoivat.
Tärkeä olikin tuo puiston kulmassa yksin oleva, vanha kaiken kokenut....
Penkki.

Koskaanhan ei tietää voi, mikä on se huomaamaton asia mikä on tärkeä,
kuin usein vasta sitten, kun sitä ei enää olekaan.

Mutta onneksi heillä oli tuo...
Penkki!
................................................................................................