Translate - Google kääntäjä

Näytetään tekstit, joissa on tunniste sade. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sade. Näytä kaikki tekstit

tiistai 1. kesäkuuta 2021

Kuka koiraa kävelyttää, ken sitä miettiikään....

No nyt tuo otsikko varmaan saa jo jotkut miettimään, että olenko hankkinut itselleni lemmikin.
Ei, nuo sängyn alla omaa elämää elävät "villakoirat", jotka pakenevat yllättävän nopeasti imuria,
ovat ainoat tietämäni lemmikit tässä osoitteessa....

Otsikko on pyörinyt pitkään mielessä. Siihen vihjeen ja toiveen antoi jo useita-useita kuukausia
sitten eräs henkilö, joka näitä kirjoitelmiani lueskelee aina välillä. Nyt päätin yrittää toteuttaa toiveen.
--------------------------------------------

Tämä tarina oli aiheeltaan toivottu.

--------------------------------------------

Loppusyksyinen aamuyö.... ulkona ujeltaa ja kevyesti tuiskuttelee jo ensilumia maahan.

Märkä katu imee itseensä kaiken, mitä pilvistä putoaa. Sitä reunustavien talojen ikkunat olivat
pimeät, paitsi tuo yksi..... tuo yksi. Siihen syttyi jälleen valo ja pieni hahmo ilmestyi ikkunan ääreen.
Hänellä oli kahvimuki kädessä, josta hän hitaasti aina välillä siemaili juuri keitettyä, höyryävän
kuumaa tummaa kahvia. Hän selvästi odotti jotain, koska katse harhaili ulos kadulle... alas.....
mutta katu oli tyhjä - ainoat äänet olivat vain viemäriin valuvan veden ääni
ja tuulen kaikuminen talojen kulmissa ja porraskäytävissä.

Tuo yksinäinen pieni hahmo istahti tuolille, jäi katselemaan ulos aamuöiselle kadulle.
Sen alastomuudessa oli jotain kaunista, jotain puhdasta.... sitä ei vielä ollut liannut
eikä raiskannut autot ja kiireiset ihmiset, se sai olla vielä puhdas ja vapaa!

Sitten jostain kuului ääniä, pieniä askelia..... Tuo hahmo ikkunassa ponnahti seisomaan.
Hän veti hieman verhoa ikkunan eteen ja kurkisteli sen raosta alas kadulle.
Kadulla näkyi mies koiran kanssa, selvästi aamulenkillä. Koira oli pieni ja mies kookas ja
ryhdikäs - jotenkin epäsuhtainen pari, mutta silti niin yhteensopivat!
He kävelivät hitaasti, väliin vaihtaen kadunpuolta toiselta toiselle. Mies eteni koiran
haluamalla tahdilla ja tämä nuuhkikin väliin innokkaasti eri paikkoja, rakennusten kulmia ja
liikennemerkkien tolppia.

Tuossa ainoassa valaistussa ikkunassa tuo pieni hahmo kurkki varovasti ulos ja seurasi
miestä ja tämän koiraa katseellaan. Oli helppo arvata, että hän mietti - kuka tuo mies on
ja miksi tämä joka aamu yksin oli taluttamassa tuota koiraa tällä kadulla, aina lähes samaan aikaan.

Mies ei juurikaan katsettaan ylöspäin nostanut, oli enemmän kiinnostunut koirastansa ja tämän
tekemisistä. Hitaasti he etenivät katua eteenpäin...... ja joidenkin minuuttien jälkeen katosivat
seuraavasta risteyksestä kulman taakse. Samalla tuosta yhden ikkunan takaa sammui valo.
Pieni hahmo katosi pimeyteen.... ehkä juoden lopun kahvin pöydän ääressä hiljaa, katsellen
aamuöistä katua ja huokaillen hiljaa mielessään - tuota miestä miettien.

Vaihtuivat aamut, etenivät viikot..... sama "näytelmä" tai tapahtumaketju toistui ja toistui.
Aina syttyi tuohon yhteen ikkunaan valo, ilmestyi tuo yksi pieni hahmo ja joidenkin
minuuttien jälkeen nähtiin kadulla kävelemässä mies koiransa kanssa ja kun nämä olivat
kadonneet taas seuraavan kulman taakse, sammui tuosta huoneesta valo.

Sitten, eräänä aamuna.....Jälleen syttyi ikkunaan valo. Tuo pieni hahmo ilmestyi jälleen
kahvimuki kädessä ikkunan ääreen.
Mutta nyt ei kuulunut askelia, ei ilmestynyt miestä - ei koiraa.... aika kului ja kului.
Ikkunan takaa hahmo selvästi alkoi hermostua, tämä käveli väliin pois ikkunan äärestä,
palasi nopeasti takaisin - kurkoitteli ja katseli, yritti nähdä pidemmälle... mutta ketään
ei kadulla näkynyt - ei ketään!

Mutta sitten.... sitten näkyi liikettä. Hahmo ikkunan takana valpastui, repäisi kiireesti
verhoa ikkunan suojaksi - mutta vain hetkeksi, sillä hän huomasi, että mies oli yksin.
Missä oli koira? Miksi mies oli yksin?
Miehen askelissa ei ollut iloista, huoletonta keveyttä, mitä aina silloin kun hän
kulki koiran kanssa. Katse pysyi tiukasti jaloissa, hän ei juurikaan edes kunnolla eteensä
katsellut ja sen vuoksi oli jopa muutaman kerran kompastua. Mutta tuo kompurointi ei huvittanut tuota hahmoa ikkunassa.... Selvästi tämä mietti, miksi mies oli yksin - ilman koiraa!

Miehen askeleet olivat hieman ripeämmät, kuin koiran kanssa kuljettuna ja ei mennyt
aikaakaan, kun hän oli jo kadonnut kulman taakse. Mutta nyt ei sammunutkaan ikkunasta valo!
Tuo pieni hahmo jäi ikkunaan, selvästi katselemaan ulos kadulle... aivan kuin olisi
odottanut, että joku tulee koiran kanssa perässä - tai mies palaisi takaisin.
Mutta mitään ei tapahtunut ja jonkin ajan kuluttua taas valo sammui ja koko talo oli pimeä.

Seuraavana aamuna, tai aamuyön varhaisina tunteina, sama kuvio toistui:
Mies tulikin yksin ja hahmo ikkunassa jäi vielä ikkunan ääreen, vaikka mies oli jo
kadonnut kulman taakse - saavuttamattomiin.

Ja taas meni vuorokausi..... seuraavana aamuna jälleen syttyi tuo valo ikkunaan.
Tuo hahmo ikkunassa oli jälleen kahvimukin kanssa odottamassa miestä. Varmaan toivoi,
että näkisi tämän ja koiran... vaikka varmaankin mietti enemmän tuota miestä.
Mies tuli, käveli jälleen melkoisen ripeästi - koska ei ollut koiraa. Ei nostanut katsettaan,
ei katsellut ympärilleen.... eteni nopeasti eteenpäin ja katosi.
Samalla hetkellä, kun valot sammuivat ja hahmo katosi ikkunasta - syöksyin ulos
rappukäytävän pimeydestä ja juoksin miehen perään....

Sain hänet kiinni pienen juoksumatkan jälkeen. Hän yllättyi kun häntä pyydettiin pysähtymään.
Kerroin huohotukseni keskeltä kaiken näkemäni ja arveluni.
Näin miehen kasvoista suuren yllättyneisyyden. Hän ei ollut edes tietoinen siitä, että joku
oli seurannut häntä ja hänen koiransa kulkemisia. Juttelimme hetken, erosimme kätellen.

Tultiin jälleen seuraavan aamuyön varhaisille tunneille. Katu oli autio... jälleen märkä
ja paljas, mutta silti jotenkin kaunis. Tuohon tiettyyn ikkunaan syttyi jälleen valo ja tuo
pieni hahmo ilmestyi kahvimuki kädessä ikkunan ääreen odottamaan.....
Eikä tämän tarvinnutkaan odottaa oikeastaan yhtään, sillä mies ilmestyi kadulle
- koiransa kanssa! Hahmo hypähti pystyyn ikkunan äärellä ja katseli noita kahta kulkijaa.
Mutta sitten - sitten.....

Mies pysähtyi aivan tuon kyseisen talon kohdalle, lähes kyseisen ikkunan alapuolelle ja nosti
katseensa ylöspäin, hymyili hieman - heilautti kättään ja vinkkasi hahmolle ikkunaan, että
tämä tulisi ulos. Pieni hahmo verhonraosta säpsähti, hänet oli huomattu... hänet oli nähty!
Sydän löi kiihkeästi, hän tunsi koko kehossaan väristyksiä ja ilman ajatuksia hän puki
nopeasti yllensä takin ja kengät ja syöksyi rappukäytävään ja ulos miehen luo.
Mies odotti koira vierellään, kun näki että rappukäytävään syttyi valot...
ja eipä mennyt kuin hetki, niin tuo hahmo - kaunis pieni nainen - oli miehen vierellä.

He juttelivat hetken...naisen raikas ja iloinen nauru täytti aution kadun ja siihen yhtyi
miehen koira parilla pienellä haukahduksella. Näki selvästi, että he nauttivat hetkestä.
Hetken seisoskeltuaan he lähtivät kävelemään miehelle niin tuttua reittiä eteenpäin,
käsikkäin.....Tulivat seuraan rakennuksen kulmalle, missä seisoskelin... kävelivät
ohitseni, mutta mies katsoi minuun kirkkain silmin - sanaakaan sanomatta, mutta
silmillä kertoen: "Kiitos!"
Hymyilin.

Ja tuon aamun jälkeen ei tuo pieni kaunis nainen enää sytyttänyt valoa ikkunaan ja
jäänyt odottamaan haaveilemaansa miestä... vaan he nauttivat aamukahvit yhdessä,
jonka jälkeen heidät nähtiin kävelyttämässä koiraa kahdestaan - käsi kädessä!






P.S. Tätä tarinaa kirjoitettaessa ei ole juotu liikaa kahvia, eikä kurkittu
       naapurien ikkunoihin tai vahingoitettu yhtään koiraa.
       Tarinan koira oli ollut hetken "pipi", eikä sen vuoksi muutamana aamuna miehen mukana!
-------------------------------------------------------------------------------------








































perjantai 23. lokakuuta 2020

Syysyö ..... tuulinen ja viileä

No hei vain taas kaikille, tasapuolisesti!
Pieni tovi taas sujahti, kun edellisen kerran mitään tänne kirjoittelin, joten nyt ajattelin
taas avata "sanaista arkkuani" ja raapia muutamia rivejä tänne.

Joku saattaa miettiä, mitä muuta minulle kuuluu.....
No kiitos kysymästä - flunssasta selvitty ja elämä jatkuu... töitä on ollut
ihan kiitettävästi ja valtaosa työpäivistä ovat olleet todella upeita. Siitä kiitos asiakkaille!
---------------------------------------------------------------------

Sadepisaroita vain.....
sadepisaroita vain.....
- sun hiuksillasi loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö muistat sen hetken
- viimeviikkoisen?
Vieläkö muistat, hei - vieläkö muistat sen....
Me oltiin, niin me vain oltiin, sateessa kahdestaan,
toisiimme takerruttiin.... vain takerruttiin.....
Ja kun mä sadepisaroita sun huuliltasi nuolin!

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun hiuksilla loisti.

Sadepisaroita vain....
sadepisaroita vain....
- sun huulia kostutti.

Vieläkö maistat sen maun....
- huulteni lämpöisten?
Vieläkö muistat, hei - ja vieläkö sen maistat...
Me oltiin, niin me vain oltiin.... suudeltiin,
sateessa huulin ahnain toisiamme - suudeltiin....
Ja mä sadepisaroita vain sun hiuksistasi sivelin!

Nyt kävelen sateessa - yksin.....
pisaroita maahan lyöviä katsellen, sua ajatellen.
Mietin, vieläkö muistat - vieläkö kaipaat - vieläkö....
Kun niitä:

Sadepisaroita....
sadepisaroita....
vain sadepisaroita - ja me, sateessa suudellen!

----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- ----- -----

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon.....
Sängyllä makaan, harmittaa - ei unta ei unta, ei taaskaan unta...

Raskaasti hengitän, ylös nousen ja ärähdän!
Pimeässä jalkani tietty sängynkulmaan kolhaisen,
älähdän kun tuskaisen.

Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon....
Kävelen ympäri asuntoa pimeää, valottomana annan sen olla.
Kävelen, ärisen... itselleni murisen.

Miksi taas - miksi ja miksi ja miksi...
Raskaasti, väsyneenä, kiukkuisena valvon.
Levoton yö, sielu rauhaton ei unta saa!
Levoton oon...

Uneton taas, taas ja taas.... jälleen yö ilman unta rauhoittavaa!
Pätkiä torkun, säpsähdellen....
Pätkiä uinun, painajaisia nähden....
Levoton oon....

Eikä yö tämäkään lopu koskaan!
- - - - - - - - - -     - - - - - - - - - -      - - - - - - - - - -

Se oli yksi monien samanlaisten joukossa!
Pulleana ja värikkäänä yritti tehdä itsestään houkuttelevan
- muita samanlaisia paremman.

Se työnsi itseään aina välillä esille toisten samanlaisten liikahdellessa,
väliin eteen muiden päästen - väliin taas taakse joutuen.....
Se yritti, se toivoi.... se halusi - se niin halusi!

Se odotti, että hänen vuoro tulee kohta....
Joku ihana pikkulapsi tulee ja saa hänet.... ja hän pääsee muualle,
irti tästä samanlaisten isosta joukosta, ilmoja haistelemaan - tuulia tutkimaan.

Mutta vuoroa sille ei tuntunut tulevan.
Vaikka se koitti olla pullea, värikäs ja houkutteleva.... sitä ei vain kukaan halunnut.
Siitä alkoi tuntua, että se olikin täysin viallinen - epäkelpo yksilö.
Kunnes.....

Joku takertui sen nauhaaan, nappasi siitä lujaa - ja veti puoleensa!
Se tunsi, kuinka se nykäistiin irti noiden muiden samanlaisten ryppäästä - joukosta.
Vihdoinkin!

Se näki pienellä tytöllä kirkkaat hymyilevät silmät ja nauravan suun.
Se tunsi olevansa tärkeä!
Tuo pieni tyttö halusi juuri sen..... ei noita muita, toisia - vaan sen - juuri sen.

Tuo pieni tyttö nauroi saadessaan kulkea tuon vaaleanpunaisen ilmapallon kanssa
- ja ilmapallo tanssi tuulen kanssa, seuraten tytön askelia ja kuunnellen tämän naurua.
Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se halusi tehdä tuosta tytöstä onnellisen, eikä koskaan lähteä tämän luota pois.

Tyttö kulki kotiin vanhempiensa kanssa... syöksyi ilmapallon kanssa huoneeseensa
ja sitoi sen narusta kiinni pöydän kulmaan. Ilmapallo seurasi tytön puuhia ja
pelästyi, kun tyttö tuli jonkun kovan esineen kanssa sen luo.....
Ilmapallo pelkäsi, että tyttö hajoittaisi tämän!
Vaan ei, tyttö kirjoitti tussilla nimensä palloon... ja laittoipa vielä puhelinnumeronsakin.

Ilmapallo tunsi olevansa todella tärkeä!
Se arveli, että juurikaan muilla ilmapalloilla ei olisi kirjoitettuna palloon mitään nimiä
- tai mitään muutakaan.

Useita päiviä meni... ilmapallo sai leikkiä tytön kanssa ja öisin leijua hiljaa ympäri
tytön huonetta vapaana! Ilmapallosta se oli ihanaa - todella ihanaa.

Mutta eräänä aamuna tytön äiti tuli huoneeseen ja avasi ikkunaa... eikä muistanut, että
ilmapallo ei ollut kiinni.... salamana tuuli nappasi ilmapallosta ja veti ulos taivaisiin!
Ilmapallo yritti hangoitella, mutta se ei voinut tuulen voimalle mitään....

Äiti pelästyi, tyttö itki!
Äiti katseli ulos...... tyttö huusi!
Tytön mielestä äiti oli ilkeä, tyhmä ja kaikkea..... eikä tyttö enää ikinä välittäisi äidistä.
Äidille nousi pala kurkkuun.

Tyttö jäi huoneeseensa itkemään, äiti lähti ulos - palloa etsimään, mutta tuuli oli
sen nostanut korkeuksiin.... kauas - kauas korkeuksiin!
Äiti toivoi, että uusi pallo auttaisi ja osti sellaisen.
Vaan tyttö.... ei sitä huolinut, käski pois sen viedä - halusi pallonsa oman!

Päivä meni, äitiä ahdisti.
Tyttö vain nyyhki ja kiukutteli - se oli hänen ensimmäinen oma ilmapallo, ikinä!
Ja äiti meni ja ........
Sitten soi puhelin.

Joku mies oli napannut jostain puusta vaaleanpunaisen pallon, jossa oli tytön nimi
- ja se puhelinnumero. Nopeasti soitti pallo kainalossaan.... kaipaako
tällainen tyttö palloaan - ja todellakin kaipasi!

Mies toi pallon - ja tytön silmät loistivat jälleen ja nauru raikui!
Ilmapallo tiesi tulleensa taas kotiin.... eikä sekään toivonut enää joutuvansa tuulen matkaan
- ja olihan sillä nyt öisin seurana toinenkin pallo, jonka tyttö nyt myös hyväksyi itselleen!
--- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- --- ---

Kokeillaan, löytääkö joku tämän hieman vanhemman postauksen, kun ns. päivitän tätä... vaikka mitään uutta tarinaa tähän ole jatkoksi kirjoittanutkaan......  (23.10.2020).....





















maanantai 16. lokakuuta 2017

Sataa ja paistaa.... sitä normaalia syysilmaa siis.

No näinhän se menee, ilmojen suhteen!
Välillä on märkää oikein huolella ja toisinaan taas on todella kaunista, aurinko paistaa
ja ilma on raikasta,  virkistävää. Kyllä syksyssä on paljon hyviä puoliakin!
Harmi vain, että niin moni ajattelee syksyn olevan vain märkää ja sateista, pimeää ja
synkkää - eivät vain halua tai osaa katsoa ympärilleen kunnolla.
Mutta tästä ei aleta saarnaa tekemään...... siihen ei ole syytä.

Miten sitten muuten menee? Vastaan itse itselleni: Olosuhteisiin nähden hyvin!
Jos (kun) joku alkaa miettimään, että mitä tarkoitan tuolla - kannattaa ehkä "tutustua" minuun
jos ei muuta, niin sitten tekstieni kautta rivien välistä.
------------------------------------------------------------------------------------

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä.... sä olit siellä missä olin ollut itsekin.
Sä olit eilinen, sä olit ajassa eletyssä... sä olit sieltä, mihin en enää palaisi.
Sä olit eilinen!
Sä olit eilinen!
Sä jäät ikuisesti: Eiliseksi.

Eilinen oli eilen, tulevaisuus alkoi tänään.
Sen mä päätin heti, kun näin sut - tapasin eilisen!
Eilinen oli eilen, menneisyys mennyttä....
- todellisuus ja elämä, se syntyi tänään!

Sä olit eilinen, sä olit ajassa menneessä!
Sä olit eilinen, sä olit ajassa hävinneessä.
Mutta vaikka muille sä olit eilinen,
olit itsellesi vain se.... missä olet edelleenkin:
Eilinen, eilinen - vain eilinen.

Siksi en huutoasi kuule, en enää kosketustasi tunne...
- siirtynyt jo olen, eteenpäin, valoon ja aurinkoon,
pois pimeydestä menneestä - eilisestä synkästä!

- - -     - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -    - - -  


Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen - pölyäkin pienempi...
- tässä avaruudessa suuressa.

Olen yksi hiukkanen vain!
Yksi pieni hiukkanen......
Enkä suuremmaksi pääse, vaikka kuinka kasvaisin...
- tässä  avaruudessa suuressa.

Luulin pitkään, uskoin harhaan:
- olisin maailman valtiaisiin kuuluva, olisin ihminen voimakkain!
Luulin pitkään ja kuvittelin, vaan viimein mieleni avasin...
suuremmaksi maailman ymmärsin!
Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen.....

Nostan katseen kohti taivasta, avaruuteen tähyän.
Katselen kaukaisia tähtiä, hetken mielessäni arvailen.
Katsooko tuolta jostain joku, samoin aatoksin tänne?
Miettiikö ehkä myös kaukana toinen, onko hän millainen?

Kunnes sen tajuaa:
"Olen vain pieni hiukkanen - vain yksi pieni hiukkanen..."

Silti luulemme olevamme suuria ja mahtavia, kaiken osaavia
ja kaiken voittavia.... vaikka jokainen meistä, kuten minäkin,
on vain pieni hiukkanen..... suuressa maailmassa!
- - -     - - -     - - -      - - -     - - -     - - -      - - -      - - -     - - -     - - -

Taas painoit pääsi tyynyyn, pehmeään ja lämpimään.
Silmäsi kiinni laitoit, nukahdit hymy huulillasi.
Hetken sinua katselin, vierellesi astelin ja varovasti
- untasi häiritsemättä -
sua poskellesi suutelin!

Taas kesken unesi, tuon suukon sinä tunnistit.
Hymy pieni leveni, hetkellisesti kasvoillasi.... unessasikin tiesit:
Olet minulle tärkeä - enkä ole koskaan pois luotasi!

Istahdan vierellesi, hiuksiasi sivelen hiljaa
- kuunnellen rauhaisaa hengitystäsi.
Tiedän, että sinun on hyvä olla - ja tiedät, että siinä aina olen.
Katselen sinua, hymyilen: Olet kaunis myös nukkuessasi, kuten aina!

Kuiskaan hiljaa: "Hyvää yötä kultaseni" - tietäen;
Kuulet sen, keskellä kauniiden unien.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuuli syksyinen keinutti miestä kulkevaa, piiskasi kevyttä sadetta vasten kasvoja.
Ähkäisin ja puhisin.... vasten tuulta taivalsin.
Sade kasteli hiuksia ja kirosin: "Miksi taas sen unohdin? No sateenvarjon tietenkin!"

Vaan auttanut ei, mentävä oli, matka jatkui ja askeleet nopeutuivat....
mutta tuuli armoton ei hellittänyt ei, sadekaan laantunut myöskään tietenkään ei.
Ei ei - ei niin - ei!
Ja minä, mies märkänä - sain tässä säässä kävellä....

Matka eteni, vaan lyhentyä tahtonut ei!
Siltä se ainakin vaikutti, kun ilma miestä kasteli.

Heitti tuuli kasvoille lehtiä, puusta pudonneita ja märkiä!
Hieman kiroan, ne pois pyyhkäisen... lähes juosten etenen....
Astun lammikkoon, kenkäni kastelen - sadattelen...
- ja tuntuu siltä, kuin tuuli nauraisi mulle!

Kateellisena katselen heitä, noita toisia.... kulkijoita!
Kaikilla se on, kaikillapa niin... tuo kapistus pieni, mutta nyt
- ah niin ihana, voi niin mukava: No sateenvarjo tietenkin!

Astelen itselleni noituen, märkänä ja ärisevänä.
Kengät vettä imeneinä, naama tuulessa piiskattuna....
Takki kosteutta saaneena... muusta puhumattakaan!
Tätä se taas oli, tätä se niin taas oli
- kun kotona vielä kuvitteni:
Ei siellä ulkona mikään paha keli olisi...
sateelta pahalta meikä säästyisi!
Mutta ei, ei ja vielä kerran ei......
Näin se sitten jälleen meni:
Sää minusta voiton otti.

Ja kaiken kurjuuden olisi pelastanut pelkästään se:
No se, juuri se - sateenvarjo tietenkin!

https://www.youtube.com/watch?v=zl4xRuwUh-4

---------------------------------       ---------------------------    





















maanantai 8. joulukuuta 2014

Väristyksiä vilusta ja muusta

Tässähän on taas pieni hetki mennyt, kun olen kirjoitellut tänne mitään. No sen verran ollut
kiirettä ettei ole oikeasti ehtinyt. Pikkujoulukausi kuumimmillaan ja sen on kyllä
taas saanut huomata! Voimia ei välillä tahdo olla sitten mihinkään, jotenkin vain sisulla
työntänyt itseään menemään, jotta on pystynyt tekemään mitä on pitänyt.

Mutta ei pidä valittaa, silloin kun on töitä - niitä on todellakin sitten tehtävä!
------------------------------------------------------------------------------------------

Siinä se istui.
Siinä.... vain oli, hiljaa..... pää painuksissa alaspäin.
Yksin!
Siinä se istui.
Siinä.... ilman isäntää, ystävää, ketään.... sateen piiskaamana.
Yksin!

Siinä se istui.
Ohi kiitivät autot, ohi kiiruhtivat ihmiset.
Siinä se istui.
Yksin!

Ei pysähtynyt kukaan, ei perään katsonut, ei ihmetellyt.
Siinä se istui.
Yksin.

Tuo koira hiljaa oli, pää painuksissa... ilman isäntää, ystävää, ketään...
Yksin!
Ei pysähtynyt kukaan, ei paikalle tullut, ei....
Siinä se istui.....
- istui.... istui.... pää painuksissa.
Hieman ruikuttaen, hiljaa.....
Yksin!

Vaan mistä tuli paikalle tuo?
Jutteli koiralle, kuin vanhalle ystävälle!
Koira nosti päätään, katsoi tulijaa hiljaa - hämmästyneenä....
tassua hieman nosti..... hieman ääntä pitäen...
Ja vaikka sade piiskasi tuota koiraa, tunsi se nyt rinnassaan, ettei....
ettei.... - ei, se ei ollut yksin!

Tuo tulija jutteli tälle, silitti hieman, katsoi olisiko kaulapantaa.
Vaan mitään ei löytynyt, koira oli kuin hylätty.
Yksin!

Mutta eipä jättänyt tuo koiraa yksin!
Otti, halasi ja mukaansa pyysi. Koira hetken mietti, empi ja epäröi.
Katsoi toiseen suuntaan, aivan kuin jotain odottaen.....
Mutta mitään siellä ollut ei, koira oli ollut - yksin!

Nousi ylös, tassutteli tulijan luokse ja lähti tämän matkaan.
Eikä aikaakaan, kun olikin tämä jo lämpöisessä ja tunsi kuinka
turkkia kuivattiin ja ruokaakin tuotiin...

Eikä enää ollut, enää koskaan - yksin!
-----------------------------------------------------------------------------------
Tänään sain yllätyksen, pienenä se eteeni tuli.
Vaan ei tuo yllätys pieni ollut, kun siihen mielenkikin suli!
Tänään sain yhteyden, sinuun kenet kadonneeksi luulin.
Vaan eipä niin ollutkaan, sinusta kun yllättävästi illalla kuulin!

Tänään ymmärsin:
Jokaisessa päivässä, harmaassakin, voi olla taikaa!
Jokaisena päivänä, tylsänäkin, kun hetki on aikaa
- kuunnella toisia......
Saada kokea hetkiä, saada tuntea yllätyksiä,
saada olla onnellinen - sisältäpäin.
-------------------------------------------------------------------------------------

Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Tovin olit poissa, maailmastani mun....
vaan kun enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Nostit hieman jostakin, pimeästä valoon... elämään.
Tovin olit siinä, vierelläni mun...
vaan kun vielä en usko, jäätkö vai lähdetkö kadoten.

Siinä mietin tätä nyt!
Siinä mietin, minä hämmästynyt.
Siinä - vain siinä, missä olet sinä .... siinä minä mietin.


Veit multa hetkessä matot alta jalkojen.
Tiputit alas jonnekin, pimeään kylmään.... tyhjään.
Siellä olin, huusin ja palelin.
Vaan kun en enää uskonutkaan en,
sä palasit takaisin, tavallasi anteeksi pyytäen.
Tuit minua hieman, ylös vetäen - takaisin maailmaan.... valoisaan.
Tovin olit siinä, niin tovin.

Sitä kyselin mielessäni.
Sitä ehkä oli sanoissani, äänessäni.
Sitä.... sitä mietin siinä nyt.

Enkä uskalla ajatella, mitä tapahtuisi jos lähtisit!
--------------------------------------------------------------------------------
Sä olit ollut juhlimassa, ystäviesi kanssa.
Ilta oli ollut iloinen, musiikki ja juomat - ja ystävät - olivat huumanneet
iloisesti mielesi, ajatuksesi, sielusi.

Ilta eteni, hieman humala nousi. Nautit hyvästä seurasta ja hyvässä seurassa...
Tanssit ja nauroit, pidit hauskaa.
Seuraakin oli tarjolla, tottakai! Monenlaista "onnenonkijaa" kävi tyrkyllä:
Oli pientä, oli isoa, oli nuorta ja vanhaa... ja kaikkia kohtasi sama vastaus:
Ei tänään!

Valomerkki tuli! Voi ei, viimeiset huiviin ja ulos viileään.
Taksi!!!!
Missään ei vapaita takseja ollut.
Mietit, miten pääsisit kotiin... jalatkin jo aivan helliä, suorastaan muussina.

Taksi!!!
Vaan ei pysähtynyt tuokaan, meni vain ohi.... kas silläkin oli jo kyyti.

Sitten muistit..... kaivoit puhelimen ja hait nimen.
Soitto, luuri korvalle ja toivoit, että toinen ei olisi jo nukkumassa!
Kuulit vastauksen, kerroit mitä kaipasit ja kyydin hän sulle lupasi.
Hymyilit.... äänestäsi kuuli, kiitit....

Hän tuli, otti sinut kyytiisi - ja kotiasi kohti ajoi.
Pääsitte perille, etkä halunnut nousta vielä autosta... voi miten siinä oli lämmin olla!
Juttelit, nauroit ja juttelit.
Halusit kertoa...... selitit ja toinen hymyillen kuunteli.

Otit kädestä kiinni, hiljaa.... silittelit sitä.
Ja hän kääntyi puoleesi: Suuteli!
Tiesit, tätä olit kaivannut - halunnut, kuitenkin... mutta vain häneltä, sittenkin!
Miten onnellinen olitkaan, sisällä sydämessäsi tuossa autossa
tuolla hetkellä vaan....

---------------------------------------------------------------------------------------------------























































torstai 30. lokakuuta 2014

Ajatuksia arjen keskeltä

Niin se viikko taas etenee.... hieman ristiriitaisissa mietteissä ja tunnelmissa.
En oikein tiedä, mihin minut on tänään nykäisty mukaan mutta toivottavasti selviää jossain
vaiheessa. Ainakin jollakin taholla on kova usko ja luotto meikäläisen kykyihin...

Muuten jotain kaipaan, mutta mitä - sitä en parilla kolmella sanalla kykene sanomaan, enkä
edes ala yrittämään! Ken minut tuntee, voinee aavistaa ja kertokoon sitten vaikka kasvotusten
tai viestien muodossa mutta mitään arvuutteluja ei kiitos - Veikkaus Oy hoitakoon arpapelit.

Sitten ajatuksia:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Siellä hänet näin, kadun toisella puolen - sadepisaroiden saartamana!
Hän katsettaan hieman nosti, apua pyytäen - kuin ääneti sitä huutaen:
"Voi minut suojaan viekää, jotta kastu mä en!"

Tielle syöksyin, autojen läpi pujotellen - luokse hänen.
Tarjosin suojan, sain katseen kiitollisen ja suojaan viedä mä sain,
enkelin tuon kaunoisen!

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Heräsit aamulla vuoteestasi yksin, vaan läsnä mä olin silti.
Heräsit - venyttelit - hieman hymyilit, minua tervehdit.
Katsoit ulos ikkunasta, auringonpaisteen kirkkaan kohtasit.
Katsoit - hymyili - hieman jopa naurahdit, auringolle vilkutit.

Ääneen muutaman sanan sanoit, lausuit ne minulle
- vaikka luonasi en ollutkaan, tuollakaan kertaa....
Kosketit minua silti, koskettaessasi sitä, sitä jotain pientä - minulta.
Tunsit jälleen, että luonasi olin - vaikka toisaalla elin, tuonakin aamuna.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tässä näitä kirjoitan, yksin hiljaa kotonani ja mietin että miten ihmeellisen oikukasta
elämän meno oikeasti välillä on. Ei ole pitkälti siitä, kun hymyilin leveämmin kuin
kuukausiin ja nyt on tunne, että minua hiljaa jokin kuristaa mutta ei kuitenkaan kokonaan
tukahduttaa halua. Omituinen, pelottavaltakin tuntuva tunne ja tiedän, että tässä tunteessa
on elettävä vielä jonkin aikaa ja mikä pahinta, se tulee joko pahenemaan tai sitten.....
no aika näyttää, jäädään seuraamaan.

Vuorokausirytmi on taas ihan mitä sattuu! Tähän aikaan on turha lähteä nukkumaan (01.10) kun
tietäisin, että muutaman tunnin kuluttua olisin pystyssä kuin tikka ja siinä sitä taas oltaisiin.
Eli pakko valvoa vielä parisen tuntia tavalla tai toisella, jonka jälkeen voikin sitten
"hyvällä omallatunnolla" siirtyä peittoalueen sisäpuolelle.... - niin ja yksin....

Mutta eipäs valiteta, otetaanpa taas hieman toisenlaista asennetta ja katsellaanpa mitä sitten
tuohon jatkoksi kirjoittelisi. Pahoitteluni, jos tarinat toistavat tiettyä kaavaa... se on nyt
vain tällainen "luomisjakso" menossa! Eihän näitä pakko ole kenenkään lukea - eihän.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Pimeä, märkä tie imi auton ajovalot itseensä tehokkaasti.
Ajelin rauhallisesti eteenpäin miettimättä oikestaan mitään.
Pieni tihkusade kasteli tuulilasia jonkin verran ja muutaman kerran pyyhkäisin
pyyhkijällä sen kuivaksi. Sitten, lähes yllättäin - siinä seisoi..... taas!

Tien sivulla, osittain ajoradalla tuo jokin seisoi! Mieshahmoksi sen katsoin, mutta oliko
- ei, en voi tietää. Täysin jähmettyneenä mieshahmo ruskeanvihreissä vaatteissa jokin
reppu selässä. Katse suoraan tulosuuntaani. Sydän hyppäsi kurkkuun, mikä kumma tuo oli.
Eipä tehnyt mieli pysähtyä, sillä tuollainen täysin liikkumaton hahmo keskellä yötä
(niin, kello oli jo jotain 01.30 tuolloin) ei paljoa herättänyt luottamusta meikäläisessä!

Jatkoin matkaa, katsoin taustapeiliä - tyhjää...

Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, ei todellakaan.
Uskomattomia kohtaamisia öisillä teillä, muutaman kerran saanut todistaa noita
erään ystäväni kanssa ja voin vakuuttaa, ei ole paljoa naurattaneet!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tänään tunsin, että sitä sinä halusit. Tänään ajattelin, että sinä juuri sitä kaipasit....
Tänään sen taas sinulle toteutin: Lentosuukkojen parven luoksesi lähetin.
Sain sinut hymyilemään, hetkeksi arjesta pois pääsemään - jotta jaksaisit taas
arjen askarreita harrastaa.     -Ystäväni-
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Yritin yksin, hetken vain jaksoin.... ponnistin ja ponnistin - jaksoin mitä jaksoin.
Tunsin itseni voimattomaksi, heikoksi vaan en vanhaksi!
Suutuin itselleni, kiukustuin.... - ääneen kirosin, apuako tarvitsin?
En hyväksyä voinut, en sitä sallinut... - miksi oisin, kun en ollut ennenkään
- en siis sitä voinut tänäänkään... ja yhä yritin, eteenpäin - eteenpäin, itseäni työnsin.
Tein mitä jaksoin, vaan lopulta luovutin, maahan alas lysähdin... voimattomana hiljaa
- itsellenikö hävisin? Sitä ihmettelin, huokaisin.... nukahdin...
Vaan mitä mä teinkään? Mitä yritin? Miksi, missä ja milloin? Olinko tosiaan mies eilinen?

Tuumasin viime voimillani: Harva tiettää, moni kysyy - siihen ajatukseen tosiaan nukahdin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Se kappale soi ensin radiossa, mikä sai hymyilemään. Tiesin, se oli meidän laulu!
Soitin nopeasti sinulle, sydämeni pamppaillen... toivoin, vastaisitko... vastaisitko.... vas...
"Hei!"
Äänesi kuulin ja kerroin miksi soitin. Naurahdit, tuntui hyvältä!
Jotain pientä ehdotin, suostuit - ja sitten itseni yllätin:
"Tuon jopa minäkin jo tanssia voisin!"
Sain sinut hiljaiseksi, hetkeksi - pieneksi ja kysyit vain:
"Oikeesti?" Siihen vastasin, tajuamatta samalla nyökkäsin - ethän sinä sitä nähnyt!

Meni tunteja muutama, se soi jälleen! Hymyilin entistä enemmän, sua jo odotin.
Treffit........ onnistuisivatko?
Kämmenensyrjät hikoilivat, vaihdoin paitaa - ei, ei tuota, ei tuota... miksi se on taas
pesussa? Lopulta olin tyytyväinen, enkä hetkeäkään liian aikaisin - ovikellon soitto
lopetti hätäilyt. Tulit, hymyillen - kuten aina ja ajattelin, että mikä kaunoinen!

Hetken olimme luonani, lasilliset pari nautittiin, viiniä - sitä mistä pidit, kuten minäkin.
Lopulta lähdettiin, kahden iltaan kaupungin......
Käsivarrestani otit kiinni, siinä vierelläni kuljit, juteltiin - yhtä oltiin, jälleen - me.
Paikkaan ihanaan kuljettiin, avasin oven ja edelleni sinut päästin, kiittäen iskit silmää.
Sulin!
Ilta alkoi - ilta eteni - ilta jatkui....... nautimme toisistamme!
Lopulta löysimme itsemme toisaalta ja musiikki soi... vaan yllättäin, kuin taikaiskusta:
Meidän laulu!
Enkä voinut sanoa ei, sinä minut tanssiin veit!

Se hetki oli vain meidän!
Tanssilattia, sinä ja minä - ja meidän laulu.

Ilta oli täydellinen.









 - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -