Pieniä pätkiä.....

No niin, taas on mennyt pieni hetki siitä, kun kirjoittelin mitään tänne viimeksi.
Olen pahoillani - aina ei ehdi niin paljoa täällä olemaan, kuin mitä ehkä itsekin haluaisi.
Mutta "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" - kuten sanotaan.

Aika on mennyt melkoisen mukavasti töiden ja vapaa-ajan merkeissä.
Mitä sitten on tapahtunut viimeaikoina? Rehellisesti, ei mitään mullistavia asioita, mutta ei
mitään ikäviäkään.... olotila niin henkisesti kuin fyysisestikin on ollut mainio!
Toivon, että nykyinen olotila jatkuu.
------------------------------------------------------------------
Sitten pieniin pätkiin:
------------------------------------------------------------------

Hei......
Hei......
Älä mulle sano hei!
Hei......
Hei......
Älä vain sano: Hei!
Älä sano, hei - älä sano, älä sano..... jos se on vain "Ei"!
Siis hei......hei!

Mut´ jos sä sanot: "Hei!"
Hei...... 
Niin mä tahdon sen kuulla, että se on "Hei!"
Hei......
Siis, se ei ole sulta - ei - kun tulet luo ja sanot "Hei!"

Sen tahdon kuulla mä niin....
Hei.... sen tahdon kuulla niin.
Se ei ole sulta: "Näkemiin!"
Hei......
Hei......
- ei se ei ole näkemiin..... Se on se, se on se...
se on: Hei - minkä kuulla tahdon mä niin!

Koska sanan voit sanoa,
- voit niin sanoa....
tavalla kahdella, tavalla hyvällä,
tavalla pahalla...

Siis:
Hei.....
Hei.....
Niin, se sana jää elämään meidän sydämiin.....
Kun sen lausut - tavalla hyvällä, huulilla hymyilevillä
Siis:
Hei......, hei.... sen vaan kuulla mä tahdoinkin!
- ja ei se ole enää ei.

----------------------------------------------------------------------------

Mä vain makaan ja makaan, aamussa harmaassa.
Mieli ei anna nousta, keho sitä tottelee!
Mä vain makaan ja makaan......
En halua, en jaksa, ei kiinnosta - ei.

Mut herätti kello, aikaisin....
Pirinä päätäni jyskytti - kirosin.
Miksi ihmeessä sen soimaan olin laittanut?
Miksi?
Miksi?
Niin, miksi?

Mä vain makaan ja makaan, aamussa......
ulkoa kuuluu liikenteen ääniä, pihalta kantautuu puheesorinaa.
Makaan ja makaan....

Katson kelloa, kiroan hiljaa!
Verkkaan viisarit etenevät... minuutit vaihtuvat toisiin.
- tuijotan tyhjä katse silmissäni.
Mä vain makaan ja makaan, aamussa......

Tylsistyn, alkaa puuduttaa!
Mutta mieli ei anna nousta, kehon käskee vain olla.
En halua, en vain halua - enkä jaksa......
- ja kiroaan, kun olin kellon laittanut herättämään minut aamulla!

Tajuan yllättäin miettiväni, miksi vain olen!
Tajuan syvään pohtivani, mikä olen, miksi olen
- ja miksi yhä vain makaan ja makaan.

Tähänkö se menee:
Tylsiin päiviin tyhjiin hetkiin?
Tähänkö se johtaa:
Turhiin tuokioihin, toteutumattomiin tekoihin?
Tähänkö.... - niin tähänkö?

Silti vieläkin makaan......
katson taas kelloa, kiroan lisää... harmittelen!
Miksi en jaksa, miksi en halua - miksi en vain nouse?
Hengen voimattomuus lannistaa kehon, saastuttaa ruumiin!
En halua, enkä jaksa... en enää välitä...
- käännän kylkeä, nukahdan.

............. unessa....... levottomassa....... alitajunta seikkailee..... harhailee....
kierin tuskaisena sängyssä, säpsähtelen unessa.... heräilen.......!

Lopulta herään - hikisenä, tuskaisena.... mutta - jotain ymmärtäneenä!
En voi vain olla, en voi vain maata.
Huudan mielessäni itselleni: "Nouse - nyt ylös, nouse!"
Tottelen itseäni ja tajuan......
Maailma ei vain minua varten, mutta ilman minuakaan ei ole tätä maailmaa!

Enkä siitä hetkestä lähtien ole jäänyt vain makaamaan!
-------------------------------------------------------------

Kysy itseltäsi:
"Olenko koskaan kokenut ikävää?"
Todella sydämestä ottavaa, rintaa riipovaa.
Kysy itseltäsi, älä valehtele.

Mieti elämääsi, mieti menneisyyttäsi, mieti ja puntaroi!
Ikävä - toiseen henkilöön, läheiseen, rakastettuun....
- johonkin, jolla on paikka sydämessäsi!
Mieti - todellakin - mieti!

On helppo sanoa, on helppo todeta, on liian helppoa...
- Mutta kuka sen on tuntenut?
Kuka...
Sinä?
Tuo tuolla.....?
Joku tuttu kertonut?
Minä?

Kyllä, minä - minä sen olen.
Se riipii mieltä, se ahdistaa rintaa....
- se nostaa kyyneleet silmiin.

Ja kun hänestä kuulee jotain, hänet kohtaa jälleen....
- kanssaan olla saa!
Sitä ei sanoiksi pysty kuvailemaan - silloin on vain se tunne, se hetki - se!

Siksi olen onnellinen, että elämässäni on ihmisiä, joita minun tulee ikävä,
kun olen heistä erossa - liian kauan.

Kiitos, kun olette elämässäni!
..............................................................................................

Ihmisen mieli on ihmeellinen.
Ja ihminen - on kaksinaamainen........
- ainakin osa!

Hyvä tapa on asioista puhuminen, niiden ratkominen
ja selvittäminen.
- Mutta kun joillekin se tapahtuu vain ja ainoastaan
selän takana..... sinun, minun, kenen milloinkin!
Sitä en voi ymmärtää, enkä myöskään sietää.

Ehkä se menee vielä jossain leikinlaskussa, pienenä
viattomana härnäilynä, mikä peliin kuuluu.....
Vaan kun se on joillekin arkea töissä, kotipiirissä,
kouluissa.... - silloin se satuttaa, aina...... syvemmältä ja syvemmältä!

Vaan tällaiset ihmiset sitä eivät itse edes tajua!
He eivät sitä ymmärrä, mitä väärää tekevät - kun jostakusta puhuvat
toisten samanlaisten kanssa asioita hänestä, sivulliseksi sysätystä
- kuka kuitenkin hän puheen aiheena on!

Heihin eivät puheet tehoa.... eivät sanat tai kovistelut.
Turha yrittää vastata "samalla mitalla", turha selittää tai neuvoa.
Saavat vain vettä myllyynsä - ja sivummalle sinut sysätään ja enempi sinusta puhutaan.

Jos tuota kokenut olet, voit ajatella vaikka näin:
"He jotka puhuvat sinusta selkäsi takana, ovat siellä missä heidän pitää ollakin: Takanasi!"
(siksi minäkään en anna muutaman ......... häiritä mielenrauhaani).
-------------------------------------------------------------

Odotan hetkeä.... piennen pientä hetkeä.
Odotan, että saan sinut pysäytettyä!

Odotan..... hermostuneena... odotan ja odotan.
Koska se hetki on? Koska?
Joko nyt..... vai nyt.... vai nyt....... vai.....?

Tiedän, olen kärsimätön.
Tiedän..... mutta kun en voi sille mitään!
Tahtoisin sen tapahtuvan nyt.
Tahtoisin, että se pieni hetki olisi jo nyt.

Vaan vielä ei ollut aika.....
- vielä jouduin odottamaan.... hetken.
Kunnes:
Tuli se pieni hetki.
Tulit paikalle, yllätyit, näit mut.... ja
- sain sinut syliini!
Upotin suudelmiin lämpimiin, halauksiin helliin.
Kiedoin käteni ympärillesi, kuiskasin korvaasi.....
- katsoit minua hymyillen, pieni kyynel silmääsi koristaen!

Me olimme tässä! Me - vain me, aina.... vain me!
----------------------------------------------------------------

Keskustelun avaus.

Nyt ei tule, kuin yksi pieni kirjoitus!
Toivon että keskustelisitte asiasta.... vaikka kommentoimalla minulle tänne.
Laitan tarvittaessa parhaimpia kommentteja anonyymeina esille, jotta
saamme aiheesta keskustelua aikaiseksi. Katsotaan, löytyykö teiltä omia
mielipiteitä asian suhteen - omakohtaisia kokemuksia - näkemyksiä asiasta
tai vierestä nähtyjä tilanteita. Sana on vapaa!

Kiitoksia jo niille muutamalle, jotka ovat mm. "naamakirjassa" mietteitänsä
kertoneet. Huomaan, että kysymykset ovat jopa arkoja aiheita ja näistä ei
välttämättä kaikkien ole helppo puhua!

----------------------------------------------------

Miksi joskus puhuminen on vaikeinta hänelle,
kenen kanssa sen pitäisi olla helpointa?

Miksi toisinaan hänen lähelle meneminen on vaikeina,
kenen vierellä pitäisi vapautunein olla?

Miksi toisinaan hyvällä mietteensä sanonutta rangaistaan,
mutta päänaukojille silitetään päätä?

Miksi tasavertaisuus on toisinaan sitä, että toinen sanelee ehdot?
                                                                  

Miksi toisinaan takerrutaan sanoihin,
katsomatta asioita kokonaisuutena?

Miksi suututaan, kun pitäisi rakastaa?
Miksi haukutaan, kun pitäisi kuunnella?

Miksi toisinaan uskotaan väärää ja
oikea käännetään vääräksi?

Miksi aikuiset unohtavat usein tavat, kun väittelevät?

Miksi tunteiden näyttäminen kielletään,
mutta silti vaaditaan olla avoin?

Miksi?
----------------------------------------------------------

Miksi sinä et ole sitä, mitä sinä sanot olevasi?
Miksi minusta luullaan,  että olen muuta kuin koitan olla?

Miksi monista helpoista asioista on tehtävä niin vaikeita?

Miksi välillä sieltä omalta mukavuusalueelta ei voisi
poistua edes hieman, jos sillä ratkaista monta ongelmaa?

Miksi minun oletetaan tietävän kaikki,
tietävän kaikki, osaavan heti kaikki?

Miksi?
------------------------------------------------------------------

Pikkunuhan jälkimainingeissa

Tällaista se kevät on sitten ollut jonkin aikaa: Nenä vuotaa, aivastukset kaikuvat ympäri asuntoa ja
kurkkua kutittaa ja yskittää. Ainoastaan kuumetta ei ole ollut, eli ihan sentään en ole
joutunut pelkäksi sängyn vangiksi jäämään. No töissä on tietenkin ollut hieman vaikeampaa, kun
väliin tuo ääni on pettänyt ja sitä kun joudun käyttämään... välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Mutta eipä valiteta vaan mennään eteenpäin!
----------------------------------------------------------------------

Sieltä kuului taas, sitä hiljaista ääntä....
Hänellä oli paha olla.
Sieltä kuului.... nyyhkintää vaimeaa
- ja minusta tuntui pahalta!

Tuolla jossain, naapurissa jollain, oli paha olla.
Sitä jouduin usein kuuntelemaan ja se mieltäni raastoi,
sydämestä otti.

Väliin meni aikoja, ei kuulunut mitään.
Mutta sitten se alkoi taas, yleensä myöhään illalla...
kun jo melkein kaikki olivat nukkumassa - paitsi minä ja hän...
- kenellä oli paha olla.

Mä mietin, kuka tuo oli.
Mä mietin, missä hän oli.
Mä mietin, voisinko auttaa.... osaisinko edes!
Ja taas sitä kuunnella sain, nyyhkintää vaimeaa.

Mutta tänään se oli erilaista!
Se oli raastavampaa, se oli tuskaisempaa - se oli riipaisevaa, sydämestä syvältä tulevaa.
Jollain oli todella paha olla.

Olin lähdössä hieman ulos ja pääsin rappuun.
Pääsin alas ulko-ovelle saakka kun jossain aukesi ovi ja
kuulin nyyhkintää! Joku tuli rappuun, itkien hiljaa.
Valot sammuivat, jäin pihalle oven luo... miettien, mitä sanoisin.
Ja kohta siihen ilmestyikin yksi nainen naapurista,
silmät punaisina kyynelistä.

Hän säpsähti kun mut näki.
Hän päänsä käänsi pois häpeillen, vaimeasti nyyhkien.
Mä kysyin, mikä on ja voinko auttaa.
Hän yllättyi, jäi viereeni ja kysyi, mitä olin sanonut.
Sanoin uudelleen ja nyt näin kasvotkin.
Hällä oli silmät punaisena kyynelistä, posket märkinä niistä.
Hän sanoi jotain, oikeastaan vain mutisi - ja minä nyökyttelin.

Siinä viileässä alkuyössä ulko-ovella juteltiin, enkä sitten
lähtenyt mihinkään, päätin häntä kuunnella - jos hänen
mieltä saisi nostettua, edes hetkisen... pienen.

Kaivoin nenäliinan hälle ja hän sai hieman kuivattua poskia ja silmiä.
Kiitti varovasti ja epäili, että hän vaikutti typerältä edessäni.
Vakuutin, että ei todellakaan ja varovasti laskin toisen käteni hänen
olkapäälle. Hän ei säpsähtänyt, katsoi minua ja kysyi hiljaa:
"Voisiksä halata mua?"

Kiedoin käteni hiljaa hänen ympärilleen, hän painoi itsensä minua vasten
ja huokaisi hiljaa "kiitos". Tuntui hyvältä, että sain tehtyä jotain hyvää...
ettei hän vain enää itkenyt.
Hän kertoi minuun nojaten, että oli valmis lähteen pitkälle, eikä tiennyt minne.
Pelkäsi jopa, että olisi voinut tehdä itselleen jotain......
- mutta onneksi oltiin törmätty.

Lopulta hän sanoi, että parempi kai mennä kotiin.
Itse olin samaa mieltä ja sanoin, että taidetaan olla lähes naapureita.
Ja rappussa kulkiessamme sovittiin, että jos on tarvetta jutella tai vaikka vain
kahviseuraa vailla, voi tulla ovikelloa soittelemaan.

Eikä ainakaan vielä ole uudelleen surullisen ikävää nyyhkintää kuulunut.
--------------------------------------------------------------------------------

Aavemaisena yössä osui kasvoille jotain.
Aavemaisena leijui, kuin tuuli hentoinen....
Jotain oli, mitään ei heti näkynyt...... jotain erilaista, tuntematonta.

Mä avasin silmäni, unesta heräsin... tai herättikö joku?
Nousin sängyltä, pimeää..... yö ei ollut vielä taittunut aamuun.
Ja olin kuulevinani jotain... vai vaiko mielikuvitus tepposia teki?

Hipaisiko taas jokin minua? Oliko tässä joku?
Leijuiko läsnä tässä jotain, mi minua seurasi vai valvoi
- vai oliko sillä muuta syytä minun luona olla, uneni katkoa?

Koitin sanoa jotain, mutta ääntä en saanut kurkusta.
Koitin nousta, mutta tuntui kuin jokin paino olisi puristanut minut sängylle.
Koitin ymmärtää vaan olin ymmälläni.

Ja jokin outo häivähti ohitseni, jäi vähän matkan päähän eteeni....
leijui siinä..... ja tunsin olon rauhaisan valtaavan koko mieleni, itseni!

Olin yksin, mutta en yksin - silläkään hetkellä.

https://www.youtube.com/watch?v=IDEIol3cgF4

-------------------------------------------------------------------

Sä kerroit siitä naisesta.
Sä kerroit ja äänessä oli kauhua, aitoa pelkoa.

Mä en alkuun sua uskonut, en käsittänyt.
Mutta sä kerroit uudestaan ja uudestaan.... aina kun kohdattiin.
Ja sitten aloin ymmärtää, sun elämää uhattiin - ellet suostuisi hänen kanssaan elämään!
Sä olit ahdistettu, sä olit kuristettu - sulla ei ollut omaa elämää.

Tuo nainen oli sut ensin valloittanut, ensin vietellyt ja saanut leijumaan.
Tuo nainen oli ensin ollut hurmaava, onnelliseksi sinut saanut.
Tuo nainen sai toiset kateellisiksi sinulle..... kunnes kääntyi esille tuo pimeä puoli julma.

Ja sä kerroit mulle, vain mulle.
Sä kerroit ja pelkäsit. Sä et tiennyt, mitä tehdä.... minne mennä, kuinka irti päästä!
Sä olit avuton - ahdistettu ja lannistettu.
Sä kaipasit apua, sun silmäsi huusivat sitä - ja sä pyysit itsekin sitä.

Me mietimme, todella mietimme.
Miten saisit takaisin elämäsi, miten saisit takaisin oman itsesi?
Ja todella jouduimme miettimään....... koska siitä ei helppoa tulisi - eikä tullutkaan....
- miten pääsisit vapaaksi, hänestä irti kokonaan.

Ja siitä hetkestä eteenpäin alkoin henkien taisto..... sinun elämästä!
Eikä sulla ollut kertaakaan ikävä sitä naista, ken sut kerran vietteli ja ansaan langetti.

---------------------------------------------------------------------

Tänään taas hieman yksin.
Tänään taas ilman toista, tänään.....

Tänään taas sai tuntea sitä, mitä halusi taaksensa jättää!
Tänään taas oli, kuin ei olisi mitään....

Tänään taas, tyhjänä oli - syli.
Tänään taas elää piti itsekseen!

Tänään taas ja taas ja taas ja... ja taas kai...
Tänään - se oli niin tätä - tänään - tyhjänä...... niin tyhjänä.

-------------------------------------------------------------------

Meitähän oli kaksi, minä ja sinä.
Meitähän oli - me.
Eikä siihen muita tarvittu, ei laisinkaan!

Meitähän oli kaksi, sinä ja minä.
Mehän olimme - me.
Siinä kaikki, mitä kaivattiin!

Niin me olitiin, kuten pitikin.
Me kaksi, vain me kaksi.
Niin me oltiin...... yhdessä liikuttiin
- elettiin ja naurettiin!
Me kaksi - ystävät parhaimmat.

Sitten vain jotain keksit, mielessäsi mietit.
Yllättäin päätit, ei ollutkaan enää kahta - ei.
Olisikin vain yksi: Sinä!
Ja jätit siihen kadunkulmalle kylmälle sen toisen, minut.

Välittänyt et, että ystävänä sinua pidin.
Ajatellut et, että sellaisena itseni sinulle annoin.
Olit vain sinä - ja mielesi pieni, äänet sisällä pääsi...
Vaikka annoitkin muiden sua painostaa,
päätäsi kääntää ja meidät musertaa....
- jättäen vain yhden, unohtaen toisen.

Eikä enää ollut edes sitä yhtä!
---------------------------------------------------------------

Sitä luuli hetken, että olisikin ollut jotain erilaista.
Sitä antoi mielelleen luvan kuvitella, elää haaveissa.
Sitäkö se oli?
Vain jonkin aikaa ja sitten ei mitään.....
Vai oliko se sittenkin jotain olemassa olevaa, jotain syntyvää?
Sitäkö se oli - sittenkin?

Mielessä pyöri hämmentyneenä paljon mietteitä.
Oli isoja, oli pieniä - oli sitä ja oli tätä.
Mutta oliko se sitä.... sitä, mitä mieli kuvitteli ja ajatuksissa pyöri?

Ehkä...
Ehkä ei....
Kuka tietää? Ehkä ei kukaan!

Ja mietteet vain mielessä pyöri, tunne oudosti sisällä hyöri.
Ilman suuntaa, ilman mitään - ilman..... vai..... ?
---------------------------------------------------------------

Sekavan vallassa

Niin se vain on, hyvät ihmiset, että ihmismieli on herkkä. Voisin sanoa, että henkisestikin
vahvat ihmiset järkkyvät toisinaan ja mieli voi tehdä kepposia. En tarkoita tällä nyt sitä,
että joku "lataamo" olisi minua kutsumassa hoiviinsa tms. vaikka onkin tietyltä taholta saatu
miehen mieli niin sekaisin viimeisten viikkojen aikana, että oikeasti olisi tehnyt mieli
huutaa apua vähintään 10 kertaa päivässä - ja lujaa!

Mutta eipä valiteta enempää, kuten sanotaan: "Nokka kohti uusia pettymyksiä!". Mutta itse
olen sitä mieltä, että tästä taistellaan kohti valoa, vaikka se tunneli olisikin pitkä ja pimeä.
-------------------------------------------------------------------------

Ne kuukaudet olivat kuin satua.
Ne olivat elämää suurempaa tarua.
Ne olivat aikaa, meidän kahden...... yhdessä onnellisen.

Mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Kaikkea tehtiin ja saatiin nauraa....
mentiin, tultiin, oltiin vaan.
Murheista ei välitetty, suruista ei piitattu.
Oltiin onnellisia, oltiin yhdessä.

Sitten vain, se sattua sai... ja se sattui, lujaa sen sydän kokea sai.
Sitten vain, se sattua sai...
Sä et sanonut mitään, sä et tehnyt mitään, sä vain vaikenit!

Ja olimme erossa, ilman syytä - kylmässä erossa.

Kutsuin sinua kuin ennenkin, huutelin perääsi ja kaipasin.
Olit vain vaiti.... pitkään ääneti, vaan sitten sanasi sanoit
- ja sydäntäni paloiksi paloittelit, sitä käsissäsi murkasit.

Ja jouduin pimeään, kuin keskiaikaan kylmään - eroon, sinusta.

Sisälläni itkin, ulospäin tärisin.                                     

Sisälläni vapisin, ulospäin.......
Muistelin aikoja, muistutin sinua... kerroin kaikesta, palautin mieleesi.
Vaan sinä et kuunnellut, et sanoja lukenut, et halunnut!

Päätin, sinusta taistelen - olet niin upea, ihmeellinen.
Päätin, en luopua voi, en jotain hienoa kadottaa saata.
- ja lopulta kai jo kuuntelit, ymmärtää aloit, asioita toisin katsoit.
Tiesit, olen jotain sinulle, mitä kukaan muu ei koskaan olla voi!
Ja kuulin välillä sanoistasi, pieni hymy siellä oli sittenkin.

Enkä toivoa voi sinulle kuin vain hyvää!
Enkä koskaan voisi olla sinulle kuin vain se....... minkä vain me tiedämme.

Ja toivon, että pian jälleen nauramme, vietämme hetkiä toisinaan yhdessä - kahden.
- ilman että silti olisimme......  - niin kuin vain me sen tiedämme!
-----------------------------------------------------------------

Aamuinen pikku pakkanen, maa jäässä.... lumi narisi jalkojeni alla.
Kävelin hiljaa, mutta pää pystyssä, vakaasti eteenpäin.

Olin herännyt jo ennen "kukonlaulua" ja päätin, että sänkyyn en jää.
Tästä päivästä tulisi jotain, mitä voisi mielissään muistella!
Joten ylös ja ulos kävi miehen tie.

Kuljin pitkin katuja, katselin kuinka moni vaelsi kohti työpaikkaansa, kuka
autolla ja kuka jalkaisin ja olipa joku polkupyörälläkin.
Monien näin kulkevan kohti rautatieasemaakin ja näin laiturit täydet junia odottavia.


Jatkoin kulkua, hymyilin. Itsellä vapaapäivä.... ja mieli ehkä siksikin iloinen.
Kuljin ja katselin, kuinka kaikilla oli olevinaan kiire eteenpäin... kuin muurahaisilla.

Aikani kuljin, ihmisten katseita ja kasvoja katselin - ihmettelin...
- missä olivat hymyt, missä ilot, missä värit?

Kokeilinpa.... vastaan tuli muutama hyvänpäivän tuttu ja tervehdin.
"Vittuako siinä irvistelet!".... "Just joo, kivat vaan sulle!"
Olipa mukava tavata... oli tosiaan.
Ja sama trendi jatkui ja jatkui - ja taas sen tajusin:

Ei Suomalainen osaa olla onnellinen, jos töitä on ja asuntokin,
sekä terveyttä edes jotenkin... vain valittaa pitää ja kiroilla!
Junttikansaa ollaan, turha yrittää muuta - esittää sivistynyttä, kun ei vain olla!

Mutta silti jatkoin yhden miehen "sotaa" ja hymyilin tuonakin aamuna.
------------------------------------------------------------------------

Oli ilta, tuossa ravintolassa ei ollut vielä oikein ketään.
Sain siis kerrankin vain olla rauhassa ja nauttia olosta  - ja juomasta, jalosta.

Taustalla musiikki pauhasi ja jossain muutama äijä hieman kovempaan keskusteli,
mutta rauhassa sain olla, niin kovin rauhassa.

Vaan mitä näinkään tiskillä olevan? Millainen nainen!
Huokaisin syvään, hieman rinnasta nappasi, onpa kaunis - upean näköinen.
Huokaisin toisenkin kerran..... eihän tuollainen yksin voi olla, ei tietenkään
- ja jatkoin lehden lukemista juomaani siemaillen.

Jonkinajan kuluttua silmäkulmastani huomasin, joku istuutui viereiseen pöytään,
hieman arkaillen ja ympärilleen katsellen. Nostin päätäni ja näin hänen olevan tuo
nainen, ketä hetki sitten ihailin - tuo nainen tiskiltä....

Hymyilimme toisillemme ja hän näpytteli puhelintaan. Arvasin, että kaveria tai
miestään kaipaili ja lehteni lukemista jatkoin.

Aikaa kului, tovi ja toinen ja juomankin loppui. Ravintola oli yhä rauhallinen, muutamia
asiakkaita vain, joten päätin vielä toisenkin ottaa. Astelin tiskille ja tuo nainen oli
yllättäin vierelläni. Taas katsoimme hetken toisiamme ja tahattomasti katsoin taakseni,
ei - hänen pöydässään ei istunut ketään, vieläkään!
Tilasin juoman, hymyilin hänelle hieman ja siirryin takaisin pöytääni.

Hetken päästä kuulin, kun joku puhui minulle...
"Anteeksi, voinko tulla seuraan?" Se oli tuo niin kaunis nainen, juuri hän.
Suostuin ja hän istuutui vierelleni. "Näytät olevan paikan ainoa vähän asiallisempi
heppu ja en viihdy enää oikein yksin." Hän kertoi ja jatkoi, että ystävätär oli
joutunut jättämään tapaamisen väliin. Kiitin mielessäni tuota tuntematonta ystävätärtä
ja totesin jotain vastaukseksi.

Sisälläni velloi melkoinen jännitys, hieman hikoilutti ja koitin näyttää
mahdollisimman rennolta, vaan onnistuinko... huomasiko tuo kaunis nainen,
että minua jännitti? Minua, miestä ujoa....

Ilta eteni hyvässä seurassa, tarinaakin alkoi jo syntyä ja yllättäin hän nousi ja
nappasi minut ylös tuolilta... "Tämä on meidän kappale!" Hän sanoi ja veti
minut tanssiin, muutaman pöydän väliin..... nojautuen kehoani vasten.
Haistoin tuon pehmeän parfyymin ja tunsin hänen kätensä selässäni,
hieman vaeltavan...... ja tanssista tuli, hidas - tosi hidas!

Kappale loppui, hän kääntyi selin minuun ja veti minut itseään vasten....
kuulin vain hiljaisen kuiskauksen: "Mennäänkö?" ja vastasin vain - hymyillen...

--------------------------------------------------------------------------------

Koin hetkiä, joita en ollut saanut kokea aikoihin.
Sinä veit minut maailmaan aurinkoiseen, annoit sen mulle paistaa
kirkkaammin ja lämpimämmin kuin vuosiin.

Koin olevani onnellinen, kerrankin - moneen vuoteen!
Sinä veit minut valoon ja toit kasvoilleni ilon ja hymyin, annoit mulle
syyn nauttia jokaisesta päivästä, enemmän kuin vuosiin.

Koin olevani onnekas!

Halusin tehdä sinulle asioita,
halusin antaa sinulle myös valoa, iloa ja aurinkoa.
Halusin nähdä sinunkin loistavan, niin kuin sait minut loistamaan.

Hetken otitkin vastaan, mitä sydämeni antoi.
Hetken otitkin ja nautit, annoit silmiesi loistaa.... annoit naurusi raikaa.
Hetken.

Mutta vain yksi yö, yksi päivä ja yksi olematon hetki mielessäsi käänsi kaiken...
Vain hetki, mitä en edes huomannut - et sitä paljastanut.
Enkä varoittavia merkkejä kuullut, en nähnyt, en tiennyt.... en tiennyt,
että olit jo päättänyt vain kääntyä minua vastaan.

Et selittänyt, et vastannut. Et halunnut kertoa - miksi - vaan vaikenit, suljit itsesi.
Ja sanoilla, joita väliin sulta sain, vain sait aikaan sen, että sen
minkä sykkimään sait - nyt sen murskasit vain - sen pienen, mun sydämen.

Taistelin vastaan, yritin saada ymmärrystä ja yritin ymmärtää.
Vaan et selittänyt, et suostunut - et mihinkään. Luulit vain, että mitä mietit, oli
ainoastaan oikeaa, etkä ymmärtää voinut ollenkaan, että sydämeni vain halusi
- se vain halusi - saada sinut onnelliseksi edes hetkinä niinä, joina olit kanssani.

Olit jotain saanut minulta, olit silloin onnellinen ja jotain muistoksi itsellesi jätit.
Olit sanonut jotain, mitä usein toistellut olen mielessäni, mutta pelkään että
vain valehtelit - minulle, välittämättä.....
Ja mitä saanut olit, niistä mustia vain tullut on..... ikuisiksi ajoiksi, mustia.

 ---------------------------------------------------------------------------